vieraita valttilauselmiaan ja sen historia oli seuraava. Hänen
tultuaan veli Matiaksen kanssa Italiaan, olivat heidän siellä ja
täällä näkemänsä, pyhimyksiä ja heidän elämäänsä esittävät maalaukset
vallanneet kokonaan Matiaksen. Kaikista enimmän oli hän ihastunut
Filippo Lippin maalauksiin, joita he olivat nähneet pienessä Praton
kaupungissa ja jotka esittivät kohtauksia Johannes-kastajan ja
Stefanus-marttyyrin elämästä. Päiväkaudeksi oli hän unohtunut näitä
tauluja katsomaan, purkaen tuon tuostakin ihastustaan ikävystyneelle
matkatoverilleen. Ja koko matkan ajan oli Matias sen jälkeen puhennut
tuon tuostakin puhumaan Fra Filippo Lippistä, niin että tuo nimi
oli lopulta ikipäiviksi syöpynyt Uolevin muistiin. Leikillään
oli hän alkanut toveriaan kutsua sillä nimellä, mutta se oli
vähitellen vakiintunut hänellä tavaksi ja siirtynyt sitten muillekin
kaupunkilaisille. Aivan vakavassa mielessä kutsuttiin Matiasta,
suomeksi vääntäen, Lipiksi, ja kaupungin nuorin sukupolvi tuskin
tiesikään hänen oikeata nimeään. Muutoin oli veli Matias, kuten
vasta saamme nähdä, kiintynyt siinä määrin jaloon maalaustaiteeseen,
että hänen ainoana pyrkimyksenään sitten matkalta paluun oli ollut
harjaantua itsekin maalariksi ja saada munkkikonventille muistoksi
itsestään jättää pyhää Birgittaa esittävä taulu.
"Lippi tai Lappi!" sanoi muori närkästyneesti, "mutta häneltäkö sinä
sitä kuulit?"
"Konfessori sitä minulle kertoi", vastasi Uolevi lyhyesti.
"No mitäs muuta hän tiesi?" kysyi muori, jonka närkästys äkkiä
vaihtui uteliaisuudeksi. "Eikö hän maininnut mitään sisar Ursulasta?
Hän kuuluu taas niskotelleen abbedissaa vastaan ja kun abbedissa oli
määrännyt hänet kahdeksi päivää vedelle ja leivälle, oli hän uhannut
lähteä luostarista ja mennä naimisiin."
"Ei siitä mitään tule!" sanoi Uolevi äkäisesti, sillä itse asiassa
ei hän ollut tästä seikasta kuullut mitään ja se rupesi häntä kovin
harmittamaan.
Pom! Pom! Pom! kuului samalla kellokastarista, joka seisoi munkkien
esipihassa kirkon eteläpuolella. Avonaisesta luukusta näkyi
soittaja, eräs luostarin maallikkoveljistä, sekä kolme toinen
toistaan suurempaa kelloa pylvästensä välissä. Soittaja seisoi
keskimmäisen alla, lyöden kielellä laitaan yhdeksän kertaa, mutta
pitäen pienen väliajan joka kolmannen lyönnin jälkeen. Se oli
niiden vasaranlyöntien lukumäärä, joilla Vapahtaja kiinnitettiin
ristinpuuhun. Muori, Uolevi ja vanha porvari tekivät ristinmerkin,
mutta nuoremmat katsoivat vain jalkoihinsa ja merimies virnisteli.
Kun läppäys oli vaiennut, alkoi pienin kelloista nopeasti heilua
patsastensa välissä ja ulos kajahti kimeä: ping-pang! ping-pang!
ping-pang! Samalla ilmestyi patsasten väliin toinenkin maallikkoveli,
joka tarttui isoimman kellon mursunnahkaiseen siimaan ja alkoi siitä
hartiavoimin tempoa. Raskaasti heilahteli kello ja vasta moniaan
hetken päästä kumahti sen malmirinnasta valtava: pom-m-m!
"Ähäh, saipas Iso-Briitakin äänensä esille!" sanoi iloisesti
kalastajanrenki, joka jännityksellä oli seurannut kellon heilahtelua.
"Nyt tulee!" sanoi samassa joku hätäisesti, ja kaikki kääntyivät
katsomaan Piispanniemelle päin. Siellä, vastapäätä luostaria
Tuulensuun poukaman toisella puolen näkyi korkean kivikellarin päällä
se pienoinen rakennus, jossa Maunu Tavast oli viimeiset elinvuotensa
viettänyt. Se oli siitä myöten ollut piispojen omaisuutta, jossa nämä
tarkastusmatkoillaan majailivat. Talon vanhan hoitajattaren luona
tiedettiin nuoren nunnankokelaan majailleen vihkimistä odottaessaan.
Heti läppäyksen aikana oli tämä astunut ulos talosta ja lähtenyt
kävelemään poukaman ympäri luostarille johtavaa polkua. Kun
yhteensoitto vaikeni, kiersi hän juuri poukaman päitse ja läheni
väkijoukkoa, joka kiinnitti häneen uteliaat katseensa.
Hän saapui avopäin ja avojaloin, kuten luostarisäännöt määräsivät
vihkimistilaisuuteen tulevalle noviisille. Muutoin hänellä oli
yllään tavallinen porvarisneidon puku. Ihomyötäisen röijyn kiinnitti
vyötäröiltä hopeasolkinen vyö, jonka alta hame riippui vapaina
laskoksina. Hänen solakan, neitseellisesti kiinteän vartalonsa
ääriviivat näkyivät selvästi, kun hän lyhyin, kiirehtivin askelin
läheni pitkin polkua. Mutta sikäli kuin hän läheni uteliasta
väkijoukkoa, hidastutti hän askeliaan ja painoi päänsä alas. Hänen
kävellessään kaupunkilaisjoukon ohi näkyivät syrjästä hänen hiukan
kaareva, hyvin muodostunut nenänsä ja pyöreä leukansa, jotka yhdessä
hänen täyden, valkoisen kaulansa kanssa paljastivat hänen kasvoissaan
ja koko olennossaan jotakin pyöreää, lujaa ja terveesti aistillista.
Hän punastui punastumistaan ja äkkiä kohotti hän päänsä ja hänen
suuret, siniset silmänsä heittivät vihasta leimahtavan katseen
äännetönnä töllöttävään joukkoon. Sitten jatkoi hän kiiruusti
matkaansa ja pysähtyi kirkon porrasten eteen, johon hän jäi seisomaan
selin kaupunkilaisiin.
"Oih, sitä katsetta, ihan kuumaksi pani miehen!" sanoi merimies
puoliääneen. "Tuommoinen tyttöhän nyt saisi vaikka itse Kankaisten
nuoren junkkerin, ja luostariin vain menee!"
"Ei se mikään rumien pakopaikka olekaan, on sinne moni kauno ennenkin
mennyt ja hunnun päähänsä ottanut", sanoi Uolevi närkästyneesti.
"Kaunis oli Elinakin, joka viimeksi kolme vuotta sitten nunnaksi
vihittiin, nuori ja kaunis", vahvisti muori, joka oli laskenut
sukankutimensa alas ja tarkasteli tyttöä.
Tämä oli painanut päänsä jälleen alas ja näytti varpaallaan kaivavan
hiekkaa jaloissaan. Röijyn nelikulmaisesta, avarasta pääntiestä näkyi
hänen puhdas, valkoinen kaulansa ja osa pyöreitä olkapäitä. Ruskean
tukan suojasta kuumottivat punaisina pienet korvat.
Äkkiä narahti kirkon raskas, lukuisilla rautaleikkauksilla ja
naulakuvioilla koristettu ovi, joka näkyi romaanilaistyylisen,
vihreästä vuolukivestä veistetyn porttaalin perällä. Se työntyi
selkosen selälleen ja hämärässä oviaukossa näkyi piispa
Martti Skytte täydessä ylimmäispapillisessa ornaatissaan. Tuo
kahdeksakymmenvuotias hinterä vanhus aivankuin hukkui avaran,
maata laahaavan ja kärpännahoilla reunustetun, tulipunaisen
piispanmanttelinsa poimuihin. Raskas hiippa painoi hänen päänsä
kumaraan ja lumivalkoisina haituvina näkyivät sen alta hänen
harvenneet hiuksensa. Päivänsäteet alkoivat leikkiä hänen hiippansa
ja piispansauvansa kultauksissa, rinnalla riippuvassa ristissä ja
manttelin hopeaompeleissa, kun hän porttaalin läpi astui kirkon
ulkoportaille. Hänen takanaan näkyi kaksi hänen seurueeseensa
kuuluvaa kaniikkia, luostarin kenraalikonfessori sekä yksi
pappisveli, kaikki täydessä messupuvussa. Munkki kantoi punaista
lippua, jonka toisella puolen oli ristiinnaulitun, toisella neitsyt
Maarian kuva.
Hitaasti laskeutui piispa portaita alas ja joka astimen kohdalla
vilahtivat vuorotellen manttelin alta hänen punaiset, pehmeät
kartuaanikenkänsä. Hiljaa kolahteli sauva porraskiviin. Kirkkaat,
siniset ja lapsenomaiset silmänsä kiinnitti hän lempeällä
tarkkaavaisuudella noviisiin, joka seisoi katse maahan luotuna ja
kiivasti hengittäen.
Kun piispa pysähtyi hänen eteensä, laskeutui noviisi polvilleen ja
hänen paljaat jalkansa katosivat hameen poimuihin.
"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen! Mitä tahdot sinä,
tyttäreni?" kysyi piispa.
Hiljaisena kuiskauksena kuului noviisin vastaus:
"Tahdon päästä Kristuksen morsiameksi ja Pyhän Birgittan sisarkunnan
jäseneksi, palvellakseni Jumalaa köyhyydessä, nöyryydessä ja
siveydessä aina kuolemaani saakka."
"Nouse siis ja käy sisälle Herran temppeliin, tullaksesi vihityksi
Kristuksen morsiameksi!"
Piispa ojensi hänelle kätensä, nosti hänet seisomaan ja alkoi
taluttaa ylös portaita. Munkki kantoi lippua heidän edellään,
kaniikit ja kenraalikonfessori järjestyivät heidän jälkeensä.
Vielä kerran, heidän kulkiessaan porttaalin läpi, suutelivat
auringonsäteet noviisin ruskeita kiharoita ja valkoista kaulaa.
Sitten katosi hän loistavapukuisine saattajineen kirkonhämärään ja
ovi sulkeutui.
"Sinne se nyt meni!" sanoi merimies ja lyöden kätensä toverinsa
kaulaan jatkoi hän: "Mutta me mennään krouviin ja otetaan kaunisten
nunnain ja hyvän purjetuulen malja."
Kaulatusten lähtivät he sitten mennä retuamaan kaupunkiin, laulaen
mennessään haikealla äänellä:
"Seljällä tuulet puhaltaa
ja vihurit purjetta pieksää,
vaan rannalla tytöt vetistää
ja poikia kotiin vuottaa."
"Kaikenlaisia tänne kulkeupikin!" sanoi Uolevi syvästi paheksuvalla
äänellä.
"Sanos muuta!" virkahti siihen muori ja kaikki he lähtivät astelemaan
kaupunkia kohti, jonka matalat turve- ja malkakattoiset tuvat, aitat,
saunat, navetat ja pienet laskupuodit näkyivät sekavana ja harmaana
rykelmänä Tuulensuulahden ja Kuparimäen välillä.
IV
KIRKOSSA.
Munkit seisoivat kahdessa rivissä kirkon eteläisessä laivassa. Heitä
vastapäätä, pohjoisessa laivassa, olivat nunnat, muodostaen pitkin
seinustaa kolme tiheätä riviä. He seisoivat liikkumattomina kuin
harmaat kuvapatsaat. Hämärässä kirkossa näkyivät heidän kasvonsa
tiukkaan kiedotun hunnun keskeltä ainoastaan epäselvinä täplinä.
Täysilukuiseen birgittalaisluostariin tuli kuulua kuusikymmentä
nunnaa ja abbedissa sekä viisikolmatta munkkia. Viimemainittuja
tuli olla kolmetoista pappisveljeä, neljä diakoonia ja kahdeksan
maallikkoveljeä. Mutta käynnissä oleva uskonpuhdistusliike oli saanut
aikaan melkoisia muutoksia Naantalinkin luostarissa, huolimatta
siitä että vanha katolilaisuus siellä teki uudelle ajalle kaikista
lujinta vastarintaa. Vesteråsin recessin nojalla olivat entisten
nunnien ahnaat sukulaiset riistäneet luostarilta melkoisen joukon
sen maatiloja. Luostarin tulot olivat vähentynyt ja sen veljes
niinkuin sisarkonventtikin harventuneet. Ainoastaan pari sisarta oli
kuluneina vuosina jättänyt luostarin ja mennyt naimisiin. Suuremman
harvennuksen sen sijaan oli aiheuttanut se, että uusia sisaria
ei enää tullut luostariin sikäli kuin vanhoja kuoli. Abbedissaa
lukuunottamatta oli luostarissa nykyään enää kolmekymmentäviisi
nunnaa.
Toista vuotta sitten oli kuollut iäkäs abbedissa Valpuri
Torkilintytär. Hänen seuraajakseen luultiin yleisesti tulevan
Birgitta Kurjen, joka oli yli viidenkymmenen vuotias nainen ja
ollut luostarissa jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Kaikki sisaret
pitivät hänestä hänen lempeän ja äidillisen mielenlaatunsa takia,
jota paitsi hän oli nunnien joukossa suvultaan ylhäisin. Hänen
isänsä oli Pohjanmaan ja Satakunnan laamanni, Knuutti Eerikinpoika
Kurki, samalla kuin hän oli piispa Arvid Kurjen sisaren tytär sekä
kuuluisan Klaus Kurjen tyttärentytär. Sitäpaitsi oli hän eläkkeekseen
luostariin tuonut kaikista suurimmat myötäjäiset. Hänellä oli
siis ollut kaikki edellytykset päästä abbedissaksi Valpuri
Torkilintyttären jälkeen. Mutta vaali, jonka toimittivat munkki- ja
nunnakonventti yhteisesti ja jonka piispa vahvisti, olikin päättynyt
niin, että abbedissaksi tuli Birgitta Fleming.
Hän oli hurjuudestaan kuuluisan Friskalan herran, Pietari Flemingin
tytär. Suvultaan oli hän suunnilleen yhtä mahtava kuin Birgitta
Kurkikin, sillä hänen isänsä oli valtaneuvosten Iivari ja Eerikki
Flemingin orpana, mutta varallisuudeltaan ei hän vetänyt vertoja
kilpailijattarelleen. Hänen velipuolensa oli ollut kymmenisen vuotta
sitten kuollut tuomiorovasti Johannes Petri, jyrkkä katolilainen ja
Pietari Särkilahden kiivas vastustaja.
Nykyään oli Birgitta Fleming neljänkymmenen vuotias ja luostarissa
hän oli ollut kymmenen vuotta. Nuoruudessaan hän oli kerran
rakastunut, mutta kun hänen rakkautensa esine, Särkilahden nuori
Kustaa-herra, ei ollut häneen mitään huomiota pannut, oli hän
katkerana vetäytynyt luostariin. Häneltä puuttui melkein tyyten
kaikki naisellinen sulous. Hän oli kapealanteinen, vailla rintoja,
suora, luiseva ja miehekäs. Kapeiden kasvojen keskeltä ulkoni
terävähkö suora nenä, joka pitkin harjaansa hiukan punersi ja antoi
yhdessä mustien kulmien, ohuiden, miltei värittömien huulten ja
voimakkaan leuan kanssa hänen kasvoilleen kovan ja käskevän leiman.
Hänessä oli jotakin kylmää ja järkähtämätöntä ja sen vuoksi kaikki
sisaret häntä pelkäsivät. Luostariin tultuaan oli hänen ainaisena
päämääränään ollut päästä Valpuri Torkilintyttären seuraajaksi. Ja
hän oli osannut laittaa asiat niin, että hän oli tullut valituksi,
vaikka tuskin kukaan luostarin jäsenistä oli sitä oikeastaan
tahtonut. Vanhempi ja ansiokkaampi Birgitta Kurki sai tyytyä olemaan
priorissana, joka ei ollut muuta kuin ensimäinen nunna abbedissasta
lähtien ja joka nunnien ruokasalissa istui toisen pöydän yläpäässä.
* * * * *
Jäykkänä ja liikkumattomana seisoi abbedissa etumaisen nunnarivin
korkeakuorin puoleisessa päässä ja tähysti ulko-ovelle, josta
piispa seurueineen astui sisälle. Noviisi jäi oven eteen seisomaan,
mutta piispa, kaniikit ja kenraalikonfessori astuivat keskilaivaa
pitkin korkeakuoriin, laulaen edelleen virttä, jonka he ulkona
olivat alkaneet. Pappisveli lippuineen asettui eteläisen laivan
keskimmäisten pilarien väliin.
Kun virsi oli tauonnut, astui abbedissa alttarin eteen ja ojensi
piispalle kultasormuksen, jolla noviisi oli vihittävä luostarin
asukkaaksi. Asettaen sormuksen alttarille alkoi piispa lukea
sormuksen vihkimissanoja.
Kaarina seisoi paljaine jalkoineen kylmillä lattiapaasilla ja yli
hänen ruumiinsa kulki yhtämittaisia väristyksiä. Hän siristeli
silmiään nähdäkseen paremmin eteensä. Kapeista, lasimaalauksilla
varustetuista akkunoista pääsi kirkkoon hyvin niukasti valoa. Sen
vuoksi paloi kullakin kirkon kolmestatoista alttarista kaksi paksua
vahakynttilää. Niiden keltaisessa valossa kimaltelivat alttareilla
olevat hopeiset kalkit, kupariset suitsutusastiat, kapeakaulaiset
hopea- ja kristalliampullat, joissa säilytettiin pyhää öljyä, sekä
kullatut krusifiksit. Kaarina seisoi sylen päässä ovesta ja hänen
oikealla puolellaan oli aitauksella erotettu munkkien kuori. Sen
keskellä olevan alttarin päällä seinässä oli parin sylen levyinen
alttarikaappi, jonka tammipuusta veistettyjen pyhimysten kruunut
ja manttelit säteilivät tuhansin värivivahduksin. Hänen vasemmalla
puolellaan ovipielessä lähellä vihkivesiastiaa, oli ruumispaarit,
joilla näkyi kasa multaa.
Korkeakuori, jota myös nimiteltiin nunnakirkoksi, muodosti kirkon
läntiseen päätyyn erikoisen, viidellä akkunalla varustetun ulkoneman.
Se oli rautaisella ristikkoaidalla erotettu muusta kirkosta ja sen
lattia oli kirkon lattiaa ylempänä. Siellä olevan alttarin eteen oli
piispa klerkkiensä kanssa asettunut.
Kaarina painoi päänsä alas ja hänen poskensa hehkuivat, sillä hän
tunsi että kaikki silmäparit tuossa harmaassa ja liikkumattomassa
nunnajoukossa olivat häneen kiinnitetyt. Tunto siitä, että hän
itsekin oli kohta häviävä tuohon samaan joukkoon kuin pisara mereen,
pusersi omituisesti hänen sydäntään.
Piispa laskeutui alttarilta kädessään vihitty nunnansormus. Hän
astui pitkin keskilaivaa noviisia kohti ja hänen manttelinsa
liepeet kahisivat pitkin lattiapaasia. Kolmiona seurasivat
pienen välimatkan päässä hänen jälessään kaniikit ja konfessori.
Kun piispa pysähtyi Kaarinan eteen, laskeutui tämä jälleen
polvilleen. Lippua kantava pappisveli asettui heidän sivulleen,
niin että lipun poimut riippuivat noviisin yli. Konfessori
ojensi piispalle pergamenttiliuskan, johon oli kirjotettu
birgittalaisnunnainvihkimäkaava.
"_Ego soror Katharina Thomae facio professionem_ --" alkoi piispa
sanella, ja matalalla, värähtelevällä äänellä toisti Kaarina hänen
jälessään valan sanat. -- "Minä sisar Kaarina Tuomaantytär lupaan
ja vannon kuuliaisuutta Jumalalle kaikkivaltiaalle ja Pyhälle
Neitsyelle, Pyhälle Augustinukselle ja Pyhälle Birgittalle ja
Sinulle, heidän sijaiselleen, ja Abbedissalle ja sinun seuraajillesi;
ja edelleen lupaan minä elää kuolemaani saakka köyhyydessä ja
siveydessä Pyhän Augustinuksen ja Pyhän Birgittan sääntöjen mukaan."
Tämän jälkeen lausui piispa:
"Kaikella kilvoituksella tulee sinun panna luottamuksesi Jumalaan ja
luvata, ettet mitään niin rakasta kuin Herraa sinun Jumalaasi, johon
sinun tulee kaikella ikävöimisellä liittyä."
Kaarina vastasi, kuten hänelle edeltäpäin oli opetettu:
"Minä liityn Jumalaani koko sydämelläni ja sielullani ja annan itseni
hänelle kaikessa sydämen yksinkertaisuudessa."
Piispa:
"Ja minä kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen ainosyntyisen poikansa,
meidän herramme Jesuksen Kristuksen sijaisena liityn sinuun."
Tämän jälkeen luki piispa lyhyen rukouksen ja otti sitten sormuksen
oikean kätensä hyppysiin. Kaarina ojensi ylös vasemman kätensä. Hiha
valahti lähelle kyynärpäätä ja paljasti hänen pyöreän, valkoisen
ranteensa. Piispa pujotti sormuksen hänen nimettömäänsä ja lausui:
"Minä vihin sinut Jumalan morsiameksi ja hänen ikuiseksi
omaisuudekseen. Nimeen isän j.n.e."
Kaarina nousi jälleen seisoalleen, mutta sai jäädä entiselle
paikalleen, samalla kuin piispa seuralaisineen vetäytyi takaisin
korkeakuoriin. Abbedissan viittauksesta erkani rivistä priorissa ja
neljä häntä lähinnä olevaa nunnaa, mennen korkeakuoriin ja pysähtyen
alttarin eteen. Kukin heistä kantoi käsissään yhtä nunnanpuvun osaa,
jotka nyt olivat vihittävät puettaviksi uuden luostariasukkaan päälle.
Avaraan, valkoiseen dalmatikaan puettu diakooni käveli sillä välin
hitaasti ympäri kirkkoa kädessään soikea kuparinen suitsutusastia.
Sen vitjat helähtelivät ja sinertävinä tupruina pöllähteli
hyvänhajuinen suitsutus. Maallikkoveljet poistuivat hiljaa
lounaisessa kirkonkulmassa olevan pienen munkkioven kautta. Heidän
harmaat kaapunsa ja keltaisina kumottavat tonsuurinsa vilahtelivat
oviaukossa.
Kun puku oli vihitty, palasivat nunnat korkeakuorista riviinsä.
Abbedissa lähti sen jälkeen liikkeelle, astuen suorana ja jäykkänä
Kaarinan luo, jota hän otti kädestä ja lähti taluttamaan korkeakuoria
kohti. Alas luoduin katsein, punastuneena ja kiivaasti hengittäen
seurasi Kaarina saattajaansa. Näytti kuin tyly vanginvartia olisi
taluttanut nuorta rikoksentekijätärtä rangaistuspaikalle.
He pysähtyivät keskilaivan perälle korkeakuorin eteen. Piispa,
kaniikit, pappisveljet ja diakoonit olivat kuorissa, seisoen päin
alttariin sekä alottaen messun vuorolauluineen.
Abbedissa antoi merkin ja molemmat nunnarivit lähtivät liikkeelle,
ympäröiden hänet ja Kaarinan moninkertaiseen piiriin. Sisimmässä
piirissä olivat ne viisi nunnaa, jotka kulettivat Kaarinalle tulevaa
nunnan pukua. Mykällä viittauksella komensi abbedissa Kaarinan
riisuutumaan. Hän värähti kuin unesta havahtuen ja avasi nopeasti
vyönsä hopeisen soljen. Ja samanlaisella hätäilevällä kiiruulla
riisui hän päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, kunnes hän
liikkumattoman nunnajoukon keskellä seisoi alastonna kuin merestä
noussut Venus. Hän painoi päänsä syvään alas ja suojeli molemmilla
käsillä alastomuuttaan. Hienot väristykset puistuttivat hänen
ruumistaan ja lattiapaasista uhova viileys nosti hänen ihonsa
harmaille näppylöille.
Abbedissan katse sivusi Kaarinan täyteläisiä muotoja, hänen
silmänsä leimahtivat ja molemmissa suupielissä nytkähti. Mutta
samalla jähmettyivät hänen kasvonsa jälleen liikkumattomiksi ja hän
viittasi priorissalle, jonka käsivarrella oli pitkä, lumivalkoinen
pellavapaita. Se hulmahti levälleen ja priorissa pujotti sen Kaarinan
päälle. Siitä levisi puhtaan pellavan ja mintun tuoksu. Seuraava
nunna auttoi Kaarinan päälle pitkän, ohuesta harmaasta sarasta
ommellun, hihallisen hameen. Se kiristettiin vyötäröille mustalla,
rautasolkisella nahkavyöllä. Tämän jälkeen kiinnitettiin skapulaari,
rinnasta hameenhelmaan ulottuva, vapaana riippuva, korttelin levyinen
kangassuikale. Sen tuli estää naisellisia muotoja pääsemästä
kaapun aukosta näkyviin. Nyt seurasi järjestyksessä päällyskaapu,
avara, nilkkoihin ylettyvä harmaasarkainen vaippa, joka heitettiin
hartioille ja kiinnitettiin rinnan kohdalta yhdellä ainoalla,
soikealla puunapilla. Kaapun vasempaan rintamukseen, sydämen
kohdalle, oli ommeltu punainen risti. Niskaa, kaulaa ja hartioita
suojaamaan kiinnitettiin valkoisesta villakankaasta valmistettu
kaulus.
Jälellä oli vielä kaksi pukija-nunnaa, pitäen käsissään molempia
päähineitä. Toisella oli valkea pellavahuivi, jolla hän peitti
Kaarinan pään, osan otsaa, poskipäät ja leuan, kiinnittäen
huivinnurkat neulalla niskan taa. Toinen heitti tämän valkoisen
huivin päälle mustan hunnun, _velum'_in, jonka hän pyhän
kolminaisuuden mukaan kiinnitti kolmella neulalla. Huntu verhosi
vain päälaen ja korvalliset, laskeutuen vapaina poimuina taakse
hartioille. Nyt kumartui Kaarina abbedissan eteen ja tämä kiinnitti
hänen päälakeensa Kristuksen kruunun. Siihen kuului kolme valkoista
nauhankappaletta, joista pisin kulki vanteena päälaen ympäri. Toiset
kaksi muodostivat sen keskelle ristin. Nauhojen viiteen yhtymäkohtaan
oli Kristuksen viiden haavan mukaan kiinnitetty pienet punaiset
tilkut, jotka valkoiselta pohjalta näkyivät kuin veripisarat.
Nyt oli Kaarina ulkoasunsa puolesta täydellisesti sulautunut
häntä ympäröivään nunnajoukkoon. Mutta vihkimistoimitus ei ollut
vielä lopussa. Abbedissa talutti hänet entiselle paikalleen oven
lähellä, nunnat palasivat kahtena rivinä pohjoislaivaan ja yhtyivät
vuorolauluillaan messuun.
Diakooni kiersi jälleen pehmittämässä suitsutusta ympäri kirkon.
Siniset, hyvänhajuiset savutuprut vaippuivat pilarien välissä ja
kohosivat hiljalleen holveihin. Vahakynttilät liekehtivät raskaasti.
"_Veni, sancte spiritus_!" kaikui korkeakuorista ja siihen vastasi
nunnain kuoro: "_Veni, Domine, veni_!"
Kun messu päättyi, astui yksi pappisveljistä kuorin eteen ja lausui
kuuluvasti:
"Astu, Kristuksen morsian, Kristuksen alttarin eteen!"
Kankeana ja jäykkänä uudessa nunnanasussaan kulki Kaarina noiden
monien silmäparien editse. Alttarin eteen tultuaan kumartui hän
kasvoilleen. Piispa seuralaisineen laskeusi polvilleen ja samoin
kaikki nunnat.
"_Kyrieleison! Christe-eleison! Kyrieleison! Christe audi nos_!"
alkoi piispa apulaisineen. Ja sitten seurasi pitkä, yksitoikkoinen ja
uuvuttava litania, jossa kolminaisuuden, profeettain ja apostolein
lisäksi nimeltään mainittiin yli kuusikymmentä roomalaisen kirkon
pyhimystä, avuksi huutaen heitä kutakin erikseen ja kaikkia
yhteisesti.
Kun se vihdoinkin päättyi ja piispa lopen uupuneena nousi
seisoalleen, kantoi yksi pappismunkki esiin hostian. Nyt
julisti piispa vastavihitylle synninpäästön sekä antoi hänelle
herranehtoollisen. Sen jälkeen asetti hän Kaarinan käteen palavan
vahakynttilän ja talutti hänet abbedissan luo. Tämä otti nyt
vuorostaan Kaarinaa kädestä ja lähti taluttamaan nunnaluostariin,
jonka käytäviin aukeni ovi pohjoisesta kirkon seinästä. Muut nunnat
seurasivat heitä parittain. Sopiakseen säännöllisissä riveissä
liikehtimään, kaarsivat he keskilaivan kautta, kynttilää kantava
Kaarina ja abbedissa etumaisina. Pehmeät ruojuskengät sihahtelivat
lattiapaasia vasten ja pitkät kaaput kahisivat.
Kun molemmat rivit olivat ehtineet päästä liikkeeseen, alkoi koko
nunnakuoro laulaa:
"Vanitatum vanitas, omnia sunt vana,
nil sub sole stabile in vita humana,
velut fumus transiit gloria mundana.
Ista cur amplecteris, o tu, mens insana?"
(Turhuuksien turhuus on kaikki elo mainen,
on onni, rikkaus ja maine katoovainen,
kuin sauhu ilmaan tyhjäks raukenee ne vainen.
Miksi niitä halajat, sa sydän riehuvainen?)
Pari parin jälkeen katosivat he matalan oven taakse ja raskaina,
tukahtuneina aaltoina vierivät kirkkoon etääntyvän laulun sävelet.
Viimeisen parin jälkeen sulkeutui ovi.
V
LUOSTARIMUURIEN SISÄLLÄ.