VIIMEISET LUOSTARIASUKKAAT
Romaani
Kirj.
KYÖSTI WILKUNA
WSOY, Porvoo, 1912.
TEUVO PAKKALALLE
JA
SANTERI ALKIOLLE,
laajan kotiseutuni eteville ihmiskuvaajille
heidän täyttäessään viisikymmentä vuotta
kunnioittaen
TEKIJÄ.
SISÄLLYS:
Metsäläinen
Isällinen päätös
Luostarikirkon edustalla
Kirkossa
Luostarimuurien sisällä
Uneksija
Kohtaamisia
Luostari saa tietoonsa uuden pappismunkin
Sisar Kaarina saa kuulla erään uutisen.
Toistensa kuuluvissa, mutta ei näkyvissä
Sairastuvassa
Lähentymistä
Salarippi
Nuoruus ottaa oikeutensa takaisin
Piispantarkastus
Loppukatsaus
METSÄLÄINEN.
"Ja sen minä sanon sinulle, kanttori, että sanokoon piispa mitä
hyvänsä, niin Kerttulia minä en aja pappilasta pois, en!"
Ja isä Mikkeli, Jämsän seurakunnan kuratus eli kirkkoherra, lyödä
järäytti turpean nyrkkinsä pöytään, niin että juuri täytetystä
katajahaarikasta läikähti olutta myllylaudalle. Vaikka vasta oli
puolenpäivän aika, istuivat he kanttorin kanssa ryypiskellen ja
pelaten jälkimäisen tuvassa. Ikkunalauta oli työnnetty auki ja
ulkoa löyhähteli vasta niitetyn heinän tuoksu ja kuului pääskysten
luritusta.
"Se on minun for-for-siiani [forsia-nimellä kutsuttiin
katolisaikuisten pappiemme emännöitsijä-jalkavaimoja] ja sitä ei
pappilasta aja muut kuin minä ja minä _en_ aja", jatkoi isä Mikkeli
sammaltaen ja korottaen luonnottomasti forsia-sanan loppuosan.
Kanttori, joka oli jo yhtä humalassa, odotti suunvuoroa ja alkoi
sen saatuaan rentoilla eilisellä kalansaaliillaan. Mutta kuratus
keskeytti hänet heti alkuun, änköttäen:
"Elä, elä, elä sinä kanttori... kyllä minä ne sinun kalansaaliisi
tunnen..."
Kanttori korotti ääntään ja koetti saattaa kalastuskertomuksensa
loppuun, mutta silloin ilmestyi ikkuna-aukon taakse joku, joka
varjosti heiltä päivänvalon, ja kumpikin vaikenivat he yhtaikaa.
Siellä seisoi keski-ikäinen tanakkatekoinen vaimo, selässään iso
kontti ja huivi työnnettynä niskaan. Hän kurkisti sisälle, katsahti
vuorotellen kumpaankin mieheen ja kysyi:
"Onko se pappi täällä, kun sanoivat sen tulleen kanttorin tuvalle?"
"Tässä!" sanoi isä Mikkeli, lyöden kämmenensä pöytään "mitäs sinulla
on minulle asiaa?"
"No kun olisi tuo poika ristittävä, ettei hänen nyt ihan pakanana
tarvitsisi lähteä maailmaa kiertämään", vastasi vaimo siirtyen hieman
syrjään, jolloin hänen takaansa tuli näkyviin noin nelitoista vuotias
poika. Sillä oli päällään aikamiehen sarkamekko, jonka hihat oli
kääritty vahvoiksi mykkyröiksi. Selässään hänellä oli vahvatekoinen
jousi ja olkapäille ulottuvaa tukkaa piti koossa pieni ja partaaton
sarkanaapukka, joka oli pyöreä kuin pallonpuolikas. Hänen vilkkaat
silmänsä välähtelivät eloisasti, kun hän äitinsä takaa uteliaasti
kurkisti sisälle kanttorin tupaan.
"Mitä, tuoko tuossa?" kysyi kuratus tuimasti, osottaen sormellaan
poikaa.
"Ka se juuri", myönsi äiti.
"No olette te jämsäläiset!... Miksei sitä aikanaan ole ristille
tuotu?... Ja mistä pitäjän kulmalta te sitten oikein olette?"
"Korpilahden puolelta, sieltä Kuusanmäen sydänmailta, ja onhan sitä
jo kauankin aiottu ristille kulettaa, mutta Tuomas-vainaja sanoi
aina, kun minä siitä puhuin, että kerkiääpä tuota, jahka tulee
muutakin asiaa kirkolle. Ja niin se on aina jäänyt. No nyt sitten
keväällä lumen sulatessa otti Tuomas ja kuoli niihin karhunpuremiin,
joita se oli paastosta asti sairastanut. Se kun poloinen yritti
metsässä ollessaan kirveellä nujertamaan sitä samaa kontiota,
joka syksyllä repi meidän ainoan lehmämme. Niine. Ja sitten tässä
miittumaarin alla paloi pirtti poroksi, kun me pojan kanssa olimme
metsässä tuohia kiskomassa. Miten liekin syttynyt, paukka kaiketi
lensi, kun minä jätin suurimapadan liedelle hautumaan, ja niin
meni kaikki, ettei jäänyt muuta kuin mitä tässä päällämme näkyy.
Silloin minä sanoin pojalle, että nyt on parasta kun painutaan tästä
kylälle, sillä nälkään me täälläkin kuolemme. Parissa Korpilahden
talossa olemme sitten olleet työssä ja kun tulimme tänne kirkolle,
niin sanoin minä, että nyt on parasta poiketa papin luo pyytämään
sinulle kastetta, kun ei siltä Tuomas-vainajalta milloinkaan tullut
lähdetyksi."
Vaimo lasketti tämän tulemaan yhtämenoa ja tasaisella äänellä kuin
ulkoa opitun läksyn, silmäillen tuttavallisesti vuoroin kirkkoherraa,
vuoroin kanttoria. Edellinen jahkaili ja murahteli hyvän aikaa
itsekseen, kunnes neuvotonna kysyi:
"Ja minnekä te sitten aiotte vaeltaa?"
"Rantamaahan päinhän me olemme aikoneet tästä painua. Siellä jossain
Turun lähistöllä pitäisi olla Tuomas-vainajalla sukulaisiakin. Ja
eiköhän tuota köyhä leski siellä rikkaammilla mailla aina paremmin
jotakin toimeentulon neuvoa löytäne. Vaikka samahan tuo on missä
häntä milloinkin työtä ja ruokaa saa", vastasi äiti, katsoen
viimeisiä sanoja lausuessaan luottavasti kuratusta silmiin.
Mutta Turku-nimi pani kuratuksen miettimään kokonaan toista asiaa.
Hän raapi takkuista partaansa molemmilta poskilta ja leuan alta,
muristen itsekseen: "Kun he tulevat Turkuun, voi siellä vielä tulla
kapitulin herrojen ja vaikka itse piispan korville, että täällä
Jämsässä on vielä kastamattomia pakanoita." Äkeästi tiuskasi hän
odottavalle vaimolle:
"No totta kai se pentu on kastettava! Menkää siitä kirkon luo
odottamaan. Mutta sen minä, vaimo, sanon sinulle, että ne
korpilahtelaiset ovat kaikista vastahakoisin joukko koko laajassa
Jämsän pitäjässä. Lapsensa ne jättävät pyhää kastetta vaille eivätkä
maksa sielunpaimenelleen koskaan täysiä kymmenyksiä. Mutta kyllä minä
ne..."
Vaimo oli poikineen jo menossa, kun kuratus uhkauksensa keskeyttäen
huusi heidän jälkeensä:
"Entäs kummit, hoi! Onko kummeja?"
"Hyvänen aika, mistäs meille köyhille sydänmaalaisille olisi kummit
mukaan tullut?" hätääntyi vaimo.
"No, no, menkää siitä, kanttori muorineen tulkoon kummiksi",
keskeytti hänet kuratus hiukan lauhemmin.
Hän siemasi olutta tuopista, pyyhki partansa ja sanoi:
"Mennään sitten ja jatketaan iltapäivällä tuota peliä."
Mutta kanttorin muoria ei löytynytkään. Hän oli äsken lukinnut
olutkellarin ja mennyt matkoihinsa. Korvallistaan kynsien pyörähteli
kanttori neuvotonna ympäri tupaa, kunnes kirkkoherra ratkasi pulman
sanomalla:
"No näethän sinä, ettei se täällä ole. Tietysti se silloin on
Kerttulin luona juoruamassa. Juokse sinä sen kautta, minä nousen
tästä suoraa kirkolle."
Ja kädessään suuri kirkon avain lähti kanttori piennarta pitkin
mennä lennättämään pappilaan. Sieltä joutui hän muorinsa ja
pappilan Kerttulin kanssa kirkon rappusten eteen samaan aikaan kuin
kuratuskin, joka itsekseen murahdellen ja syleksien oli hitaasti
kävellä löntöstellyt kanttorin talolta tuovaa polkua. Ristilapsi
seisoi asehuoneen seinustalla ja näytteli joustaan kuratuksen tai
oikeammin Kerttulin pojalle, joka kummiväen edellä oli hilpassut
tänne kirkkotarhaan.
"Se on isä-vainajan jousi enkä minä sitä oikein vielä jaksa
jännittää, mutta annahan kun minä pääsen vähän isommaksi, niin jo
putos oravat ja koppelot..." kehui poika ja ojensi innoissaan jousen
kirkonkatolla olevaa ristiä kohti.
Mutta rämisten aukeni kirkonovi ja kuratus sekä kanttori menivät
sakaristoon, missä jälkimäinen auttoi edellisen päälle papillista
asua. Kanttorin muori opasti ristittävän eteisen ovisuuhun seisomaan,
asettuen itse Kerttuli-emännän kanssa hänen taakseen kumpaankin
ovenpieleen. Kastettavan äiti, joka oli laskenut konttinsa veräjän
pieleen, seisoi ulkopuolella rappusilla ja hänen rinnallaan seisoi
hajasäärin ja ylöskäärityin housunlahkein Kerttulin poika.
"No herrankiesus, eikö tuolla pojalla ole jousikin vielä selässä",
hätääntyi yhtäkkiä kanttorin muori, mutta samassa astui kuratus
kanttorin seuraamana eteiseen ja muori jäi vaieten paikalleen.
Isä Mikkeli näytti nyt varsin juhlalliselta Hänen kiiltävän
ja nuhraantuneen arkipukunsa päälle oli kiireessä viskattu
avarahihainen, liinainen _alba_, jonka alta näkyivät ainoastaan
hänen läntistyneet lapikkaansa. Alba oli nivusilta sitaistu
kämmenenlevyisellä nauhalla, johon kömpelöin munkkikirjaimin oli
neulottu lause: "_Longitudo sanctissimi sepulchri Domini nostri
Ihesu Christi_." [Herramme Jeesuksen Kristuksen kaikkein pyhimmän
haudan pituus] Kaulan ympärillä oli rinnoille ja hartioille
ylettyvä, neliskulmainen liinavaate, _humerale_, jonka etuosaan oli
risti ommeltu. Mutta vatsaa ja selkää peitti aina polviin saakka
hopeakirjailtu, mustapohjainen kasukka. Kaulassa oli _stola_,
kämmenenlevyinen viheriä nauha, joka kulki rinnan yli ristiin ja
jonka päät oli pistetty vyön alle molemmilla sivuilla.
Kirkkoherra pysähtyi vastapäätä ristittävää ja kanttori asettui
sivulle, pitäen kädessään puulautasta, jossa oli hienoksi survottuja
suoloja. Kirkon omaisuuteen kuului Saksassa painettu, latinankielinen
käsikirja, _Manuale aboense_, mutta oluen hämärtämillä silmillään
eivät kuratus ja kanttori olleet löytäneet sitä sakaristosta ja
edellinen oli silloin vakuuttanut osaavansa kasterituaalin ulkoakin.
Nyt kutristeli hän verestäviä silmiään, sipaisi paljaaksi ajeltua,
punottavaa päälakeaan ja alkoi sitten ruopia partaansa. Olut oli
saanut hänen ajatuksensa kovin tahmeiksi ja hänellä oli täysi työ
muistellessa rituaalin alkua. Vihdoin hän sai asian päästä kiinni,
avasi silmänsä selkosen selälleen ja rupesi kysymään kastettavan
nimeä. Mutta silloin sattuivat hänen silmänsä pojan selässä olevaan
jouseen, hän keskeytti lauseensa ja sanoi järkähtämättömällä
totisuudella:
"Ota jousi pois selästäsi!"
Poika avarassa sarkamekossaan seisoi vasemman jalkansa varassa ja
raaputti oikean jalan varpailla nilkkaansa. Papin sanojen johdosta
muutti hän ruumiinsa painon oikealle jalalle ja jatkoi raaputusta
päinvastaisessa järjestyksessä, samalla kuin hän katsoi kirkkoherraa
kiinteästi silmiin. Mutta korottaen äänensä kahta askelta ylemmäs
lausui isä Mikkeli harvaan:
"Minä sanon sinulle: ota pois jousi selästäsi!"
Poika asettui nyt molempien jalkojensa varaan, mutta katsoi yhtä
julkeasti pappia silmiin, aivankuin hänen kielellään olisivat
pyörineet sanat: mitä äyskit siinä?
Mutta nyt hyökkäsi äiti esiin, riisti pojan selästä jousen ja valitti
portaille palatessaan:
"Voi ristinkiesus sentään, minkälainen äkäpuukko siitä tuosta pojasta
onkin tullut."
Nyt saattoi pitkä kasterituaali rauhassa alkaa ja juhlallisesti kysyi
isä Mikkeli:
"Mikä lapselle annetaan nimeksi?"
"Ka, kunhan nyt saisi jonkunkaan, minkä hyvänsä ristillisen nimen.
Pojaksi sitä on vain tähän asti sanottu, kun ei meillä muita lapsia
ole ollutkaan", ehätti äiti.
"Poika! eihän se mikään nimi ole", sanoi kuratus nuhtelevalla äänellä
ja raapi taas neuvotonna partaansa, kunnes huomasi kysyä: "Mutta
mikäs hänen isänsä nimi oli?"
"Tuomas."
"Olkoon sitten poikakin Tuomas", ja kuratus astui juhlallisesti
kastettavan eteen, puhalsi häntä kasvoihin, niin että pojan pitkät
hiukset häilähtivät, ja alkoi räikeästi särähtelevällä äänellä lukea
manausta:
"_Recede, diabole, ab hac imagine dei_... Luovu pois, perkele, tästä
Jumalan kuvasta..."
Sen jälkeen teki hän ristinmerkin pojan otsaan ja rintaan sekä
asetti sitten kätensä pojan päälaelle, alkaen lukea latinankielistä
rukousta. Mutta hän ei muistanut sitä loppuun saakka, vaan pysähtyi
keskelle lausetta, ryähti pari kertaa ja viittasi kanttorille, joka
ehätti ojentamaan hänelle suolalautasta. Nyt alkoi hän lukea suolan
manausta, täytti lautaselta hyppysensä ja ojensi pojan suuta kohti.
Mutta tämä väisti päätään taaksepäin ja näpisti huulensa lujasti
kiinni.
"Avaa suusi!" läheni nyt kanttori-kummi uhkaavana.
Mutta vasta kun poika tunsi äitinsä astuvan kynnyksen yli, raotti hän
sen verran huuliaan, että kuratus voi sinne hyppysensä tyhjentää.
"_Accipe sal sapientiae, ut propiciatus sit tibi deus in vitam
aeternam, amen!_ -- Ota tämä viisauden suola, että Jumala olisi
sinulle leppyisä ja kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään, amen!" luki
kuratus suolasanat ikäänkuin ei mikään välikohtaus olisi toimitusta
häirinnyt.
Tämän jälkeen olisi seurannut kokonainen joukko rituaaliin kuuluvia
rukouksia, manauksia ja raamatunlauseita, mutta isä Mikkeli tunsi
päänsä siksi tahmeaksi, että hän kuittasi koko kohdan muutamilla
latinalaisilla sanoilla ja lauseparsilla, joilla ei ollut mitään
keskinäistä yhteyttä.
Mutta tämä umpisokkelossa uiminen uuvutti hänet kokonaan, hänen
järkensä tuntui kerrassaan pysähtyneen eikä hänellä ollut
aavistustakaan siitä, kuinka rituaalin nyt tuli jatkua. Seurasi
taas parran raaputusta, jonka kestäessä hän syrjäsilmällä mulautti
kanttoriin. Tämä oli siksi monesti ollut jo läsnä kastetoimituksissa,
että hän latinaa taitamatonnakin muisti rituaalin pääkohdat. Hän
lähenikin heti esimiestään ja kuiskasi:
"Sylk..."
"Hömh!" ryähti kuratus huojennuksesta, kun sai taas asian päästä
kiinni.
Hän asetti oikean kätensä etu- ja keskisormen huulilleen, töpehti
niihin sylkyä ja kastettavaa uudelleen läheten ojensi kätensä hänen
oikeaa korvaansa kohti. Mutta poika nykäsi äkkiä päänsä taaksepäin,
samallakuin häneltä pääsi äkäinen ja hämmästynyt:
"Ke!"
Hän olisi peräytynyt papin edestä kynnykselle saakka, jollei kanttori
kummivelvollisuutensa pakottamana olisi uudelleen tarttunut asian
kulkuun ja tarrannut poikaa käsivarsista kiinni.
"Vai et pysy siinä, senkin karhunpentu... kyllä, kyllä minä..." ja
hän piti vastaan kimmurtelevaa poikaa kuin ruuvipihdissä.
Varovasti ja tapaillen, ikäänkuin vaarallista ja terävähampaista
elävää käsitellessä, ojensi nyt pappi kätensä ja siveli sylellä pojan
korvat ja sieramet, mutisten samalla asianomaiset luvut. Kuului
selvästi, kuinka kiukustunut poika karskutti hampaitaan.
Kun tämä toimituksen osa oli saatu kutakuinkin kunnialla
suoritetuksi, kääntyi kuratus ja asteli kirkkoon, lausuen
juhlallisesti latinaksi:
"Astu Herran temppeliin, ettäs saisit ijankaikkisen elämän ja eläisit
vuosisadoista vuosisatoihin, amen!"
Kanttori työnsi poikaa hänen perässään ja kirkossa asettuivat he
sivuseinään kiinnitetyn, yhdestä puusta padanmuotoon koverretun,
avaran kastemaljan ääreen. Kerttuli ja pojan äiti siirtyivät etehisen
ovelta kirkon ovelle, ja heidän välistään kurkisteli Kerttulin poika.
Kanttorin muori oli asettunut myöskin kastemaljan ääreen ja nyt alkoi
Vannottaminen.
"_Abrenuncias sathane_ -- luovutko pois saatanasta?" kysyi isä
Mikkeli, katsoen tuimasti poikaa silmiin.
Kanttori, joka yhä kaiken varalta seisoi pojan takana ja piteli häntä
käsipuolesta, töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi hiljaa:
"Sano meidän perässämme, että luovun!"
Sen jälkeen nyökäytti hän päätään papille, samallakuin muori niiasi,
ja kumpikin sanoi:
"Luovun!"
Mutta pojan suusta kuului vain epäselvä murahdus.
"Ja kaikista hänen töistään?" jatkoi isä Mikkeli.
"Luovun!"
"Ja kaikista hänen menoistaan?"
"Luovun!"
Kastaminen tapahtui tavallisissa oloissa kolmasti veteen upottamalla,
mutta tässä tapauksessa se luonnollisesti ei voinut tulla
kysymykseen. Kuratus viittasi vain kanttorille ja tämä kävi poikaa
niskasta, taivuttaen hänen päänsä kastemaljan reunalle.
"Siivolla!" kirkui poika ja koetti taakseen käsin potkia kanttoria
jaloille.
Mutta isä Mikkeli ammensi jo kourallaan vettä pojan päähän.
"Minä kastan sinut, Tuomas, isän, pojan ja pyhänhengen nimeen."
Kanttori hellitti otteensa ja poika ojensi itsensä suoraksi. Mutta
silloin valui vesi tukasta hänen niskaansa ja hän pudisti itseään,
niin että pisaroita pärskyi papin ja kummien päälle.
"Voi, entäs öljy!" suhahti kanttori säikähtyneenä esimiehelleen.
Todellakin, toimitukseen olisi kuulunut ennen kastamista voidella
ristilapsen rinta ja lapaluiden väli pyhällä öljyllä, mutta kiiruussa
oli se nyt kokonaan unohtunut. Kuratus murahti tyytymättömästi ja
raapi leukaansa. Mutta kuinkapa se tuohon mettäksenpentuun nähden
olisi juuri käynytkään laatuun? Sehän olisi täytynyt riisua alasti
ja mikä tora ja rynnistely siitä taas olisi syntynytkään. Ja yhtä
vähän häntä saattoi nyt kasteen jälkeen pukea siihen valkoiseen
kastekaapuun, joka oli kirkossa ristilapsia varten. Sen sijaan lausui
isä Mikkeli vain puetussanat:
"_Accipe vestem candidam, sanctam et immaculatam_... Ota tämä
valkoinen, pyhä ja tahratoin puku..."
Heti tämän jälkeen hönkäsi hän kanttorille:
"Kynttilä!"
Kanttori alkoi neuvotonna juoksennella ympäri kirkkoa, kunnes viimein
löysi kynttilän ulko-oven pielestä vihkivesiastian reunalta, jonne
hän ennen toimituksen alkua oli sen varalle asettanut. Kiiruusti
kalkutti hän tulta piikivestä, sai kynttilän palamaan ja toi sen
papille. Tämä työnsi sen pojan käteen ja alkoi:
"Ota tämä palava ja virheetön lamppu..."
Saatuaan kynttilän käteensä rupesi poika hymyilemään, paljastaen
tiiviit ja valkoiset hammasrivinsä. Hän kääntyi katsomaan, että
näkeekö äiti, ja iski samalla silmää Kerttulin pojalle.
Kun kuratus oli vielä virallisella äänellä terottanut kummeille, että
opettaisivat lapselle _Pater nosterin_ ja _Credon_ sekä äidille,
että hän varjelisi lasta veden ja tulen vaaroilta ja muilta sen
kaltaisilta, oli toimitus lopussa.
Riisuttuaan sakaristossa papillisen asunsa tuli kuratus kanttorin
kanssa ulos.
"Tietenkään teillä ei ole maksaa?" sanoi kuratus Tuomaan äidille,
joka veräjän suussa kiskoi konttia uudelleen selkäänsä.
"Hyvänen aika", hätääntyi vaimo, mutta kuratus keskeytti alkuunsa
hänen valitusvirtensä, murahtaen:
"Joudatte tulla sitten pariksi päivää pappilaan elonkorjuuseen.
Talonruuassa tietenkin."
Jälkimäinen seikka teki kuusanmäkeläisiin edullisen vaikutuksen.
Joukolla alkoivat he solua pappilaa kohti. Edellä kulki Tuomas, joka
oli jälleen heittänyt jousen selkäänsä ja jonka tukka kiilteli vielä
kastevedestä. Hän harppaili pitkin aikamiehen askelin ja Kerttulin
poika koki pysytellä hänen rinnallaan, tiedustellen osanottavasti:
"Mitä he sinulle siellä oikein tekivät?"
"Mitä ne lienevät ähränneet", vastasi Tuomas jurosti ja sylkeä
tirskautti hammastensa välitse.
Mutta hetken kuluttua jatkoi hän iloisemmin:
"Turkanen kun minä säikähdin, kun se rupesi sitä sylkyään minun
korvaani tukkimaan. Jollei se toinen karilas olisi tullut ja
tarrannut minuun kiinni, niin minä olisin suorapäätä pökässyt
metsään."
Hän päästi iloisen naurun ja alkoi sitten vihellellä. Kerttulin poika
pysytteli hänen rinnallaan ja koetti tavottaa hänen katsettaan.
II
ISÄLLINEN PÄÄTÖS.
Heinänkorjuu pappilassa oli päättynyt. Oli tyyni iltapäivä.
Vinosti lankeavat päivänsäteet pistäytyivät papintuvan avonaisesta
ikkuna-aukosta sisälle ja leikkasivat pölyn keskelle yli tuvan
ylettyvän juovan. Mutta isä Mikkeli, joka juuri tuli sisälle, katkasi
juovan. Hän istui ikkunan eteen pöydän päähän ja antoi säteiden
hautoa selkäänsä. Kerttuli istui uunin luona, edessään suuri kasa
ruskettuneita kuminanvarsia, joita hän sitoi lyhteisiin ja ripusti
orsille kuivamaan. Niistä levisi huoneeseen väkevä ja miellyttävä
tuoksu. Avaran perhesängyn uudinten välistä vihersivät kissan
uneliaat silmät, pihalta kuului pääskysten ja lasten ääniä ja jossain
kauempana möyrii sonni kumealla kurkkuäänellään.
"Huh, oikeinpa hiostuin kävellessäni", sanoi isä Mikkeli ja kohautti
hartioitaan.
Kerttuli ymmärsi ja lähti kesken lyhteen sitomisen huoneesta. Kohta
hän kuitenkin palasi ja asetti täyden oluthaarikan kuratuksen eteen.
Isä Mikkeli otti pari pitkää siemausta, pyyhki partansa, nojasi
kyynärpäänsä pöytään ja näytti sangen lauhkealta. Kerttuli jatkoi
äänetönnä kuminain sitomista.
Ovi porstuaan oli raollaan ja siitä pujahti ääneti sisälle Antti,
heidän vanhin lapsensa, sama joka kirkon luona oli rakentanut
tuttavuutta Tuomaan kanssa. Avaran pellavapaidan hihoista näkyivät
hänen hennot ranteensa ja ylöskäärityt hurstihousujen lahkeet
jättivät polvia myöten paljaiksi hänen tummiksi päivettyneet,
sirot pojan jalkansa. Hän istahti sivupenkille, pujotti kätensä
polvitaipeiden alle ja antaen hartiainsa painua kokoon jäi pää
kenossa tuijottamaan eteensä. Hänen eloisissa, viisaissa silmissään
oli epämääräinen, uneksiva ilme.
Tuomas äitineen oli ollut pappilan työssä heinänkorjuun loppuun asti.
He olivat maksaneet ristimispalkan ja saaneet vielä monen päivän
muonan mukaansa. Tänään he olivat lähteneet vaeltamaan eteenpäin
ja uusia ansiomahdollisuuksia etsimään. Antti oli kiintynyt tuohon
raisuun "mettäksen poikaan", josta hän ei olisi mielellään eronnut.
Hän oli ollut heitä saattamassa kokonaisen virstan päässä ja palasi
nyt siltä matkaltaan.
"Onko sinun nälkä?" kysyi äiti hellästi.
"On", myönsi Antti hajamielisesti, katsellen yhä johonkin
epämääräiseen kaukaisuuteen.
Äiti kävi hakemassa hänelle voileivän ja tämän välikohtauksen
johdosta kiintyi kuratuksen katse poikaan. Tarkasteltuaan häntä
hetken syrjästä, siemasi hän olutta ja sanoi:
"No, puer Anterus, mitäs sinä mietit?"
Antti havahtui, pysäytti voileivän kannan sen matkalla kädestä suuhun
ja vastasi ujosti:
"Ilman vain."
"Onko sinulla Tuomasta ikävä?"
Antti hymähti myönnytykseksi.
"Olisitkin tainnut mielelläsi lähteä hänen kanssaan maailmaa
vaeltamaan, näkemään kirkkoja, linnoja ja kaupunkeja. Enkös minä
arvannut oikein?"
Antti katsahti isäänsä ja näytti ihmettelevän, kuinka tämä saattoi
hänen ajatuksensa lukea.
"Hmh!" hymähti vain isä Mikkeli ja vaipui tuumailuihin.
"Antin varaanhan te toiset tietysti joudutte, kun minusta aika
jättää", sanoi hän hetken päästä Kerttulille.
Tämän kasvot saivat hätääntyneen, ikäänkuin itkevän ilmeen, josta
näki, että asia oli hänelle arka. Hän oli kuratusta kymmenisen
vuotta nuorempi, joten oli hyvinkin todennäköistä, että hän kolmen
lapsensa kanssa saisi kerran jäädä omanonnensa nojaan. Hän oli papin
emännöitsijä, forsia, ei yhtään sen enempää ja sellaisena oli hänen
tulevaisuutensa siis sangen epävarma.
"No, no, elähän nyt, muoriseni", ehätti isä Mikkeli, nähdessään mitä
Kerttulin mielessä liikkui. "En minä nyt ihan tähän paikkaan aio
vielä kuolla, ja siksi toisekseen, ei sinun tarvitse pelätä lasten
kanssa puille paljaille jääväsi, kun sekin aika tulee, että minä
teidät jätän. Kaikki mitä minä olen tässä saanut kokoon raaksituksi,
jätän minä teille. Tosinhan se ei ole ihan statuuttien mukaista,
mutta kylläpähän sillekin keino keksitään."
"Kunpa häntä nyt ei tarvitsisi noiden poloisten kanssa ihan tielle
joutua", sanoi Kerttuli, joka isä Mikkelin viimeisten sanojen
johdosta oli saanut entisen tyynen ja äidillisen ilmeensä.
Mutta isä Mikkeli otti uuden kulauksen olutta ja jatkoi:
"Oikeastaan minulla olikin kokonaan toinen asia mielessä, vaikka sinä
sen sillä tyhjällä hätäilemiselläsi sotkit."
"Hyvänen aika, enhän minä puhunut halaistua sanaa!" yritti Kerttuli,
mutta isä Mikkeli sanoi:
"No, no!" ja kääntyi sitten Anttiin sekä sanoi säyseästi: "Tulehan
tänne, puer!"
Empien lähestyi Antti isäänsä ja istahti hänen rinnalleen penkin
äärimmäiselle reunalle.
"Mitäs, jos sinusta tehtäisiin pappi? Haluaisitko sinä papiksi?"
kysyi hän ja kouri Antin tuuheata pellavatukkaa.
"Kyllä, mutta..." sanoi Antti ja naurahti hyvänmielisesti.
"Mutta mitä?"
"Eikös sitä pitäisi ensin käydä teinikoulua?"
"Aivan niin, ja sitäpä minä tässä juuri mietinkin, että jos siinä
joulun tienoissa, kun järvet ja suot ovat ehtineet oikein hyväksi
jäätyä, valjastettaisiin Poku ison laiturin eteen, lastattaisiin se
muonaa täyteen ja ajaa karautettaisiin Turkuun. Mutta olisikohan
sinussa sitten miestä jäämään sinne yksinäsi, pänttäämään viisautta
päähäsi?"
"Totta kai siellä on toisiakin poikia?" vastasi Antti loistavin
silmin.
"On, ei siellä tovereista puutetta tule. Mitäs muuta sitten kuin
aletaan tässä kirjoituspuustaveja opetella ja pänttäillä grammatikan
alkeita, sikäli kuin täällä isän yläkammiossa on vielä jälellä
jotakin Donatuksen viisaudesta. Ja sitten heti joulun mentyä matkaan
ja... ja sitte sinusta tulee isän seuralainen, sanalla sanoen
_curatus jämsensis_."
"Voi noita teidän tuumianne!" puhkesi nyt Kerttuli, joka silmät
hyvästä mielestä palaen oli seurannut heidän keskusteluaan.
"No mikä on, vai epäiletkö ettei meidän Anteruksella ole päätä
papiksi päästä?"
"Vaikka kohta, mutta kyllähän sinä sen itsekin tiedät, että on siinä
matkassa muitakin mutkia."
"Mitä mutkia? Poika viedään kouluun, käypi sen läpi ja sitten
vihitään papiksi. Siinä kaikki!"
"Niin, niin, koulun kyllä voi käydä läpi, mutta papiksipa häntä
poloista ei vihitä."
"Ahaa, sinä tarkotat sitä, ettei Anteruksella muka ole isää ja että
isättömät eivät pääse papiksi", oli kuratus vasta nyt hoksaavinaan.
"Enkö minä sitten olekaan teidän poikanne?" työnsi nyt Antti
säikähtyneenä väliin, saaden molemmat vanhempansa kelpo ällistyksen
valtaan.
"Tuota, mitä sinä, poika, nyt oikein... kuinkas sitten, tietysti
sinä olet minun poikani", alkoi isä Mikkeli, raapien hämillään
partaansa, "ihan täysi poikani! Niin että jos minun hartioiltani
nostettaisiin neljäkymmentä vuotta, päähäni istutettaisiin tuollainen
liinaharja kuin sinullakin ja sitten tämä partavihko nykäistäisiin
edestä pois, niin totisesti tässä nähtäisiin rinnan istumassa kaksi
aivan samannäköistä pojan naperoa. Sillä sinä olet ihan isän kuva,
vaikka äidiltäsi ehkä oletkin saanut hieman lempeämmän mielenlaadun.
Niin, niin, minä tarkotin äsken vain sitä, että jotkut pahanilkiset
voisivat kenties jollakin lainvarjolla väittää, ettet sinä olisi muka
minun poikani ja... mutta ne asiat sinä opit paremmin ymmärtämään,
jahka olet koulun käynyt."
Hän tyhjensi haarikan pohjaan, pääsi äskeiselle tolalle ja jatkoi
Kerttuliin kääntyen:
"Sinä pelkäät siis sen estävän Anttia papiksi pääsemästä? _O sancta
simplicitas!_ Ei sitä toki auta täällä maailmassa niin vähään
kompastua. Mikäs nyt on sen yksinkertaisempaa kuin että minä
kirjotan esimerkiksi tällaisen todistuksen: Andreas Pietarinpoika
-- siinähän ei muutoin ole yhtään valetta, sillä minun isäni oli
Pietari ja minun poikanani on Antti hänenkin poikansa. Siis Andreas
Pietarinpoika, varakkaan ja hyvämaineisen talonpojan poika Jämsän
pitäjästä -- siinäkään ei juuri oikeastaan ole valetta, sillä olenhan
minä papinvirkani ohella tavallaan myöskin talonpoika, koska minä
itse viljelen maatani ja koska minulla pappilan lisäksi on omakin,
ruumille veroa maksava talo. Sellaisella todistuksella varustettua
miestä ei itse Rooman ukkokaan voisi estää papiksi pääsemästä."
"Mutta entäpä saavat piispan herrat Turussa tietää asian?" epäili
Kerttuli.
"Mitäs vielä! Kukas täältä Jämsästä asti nyt lähtisi sellaisia
juoruja kulettamaan? Ja jos saisivatkin, niin luuletko sinä, etteivät
arvon isät Turussa ole jo ennen oppineet tällaisia asioita sormien
läpi katsomaan, tai muuten niitä parhain päin kääntämään. Niinkuin
esimerkiksi sitä Scheelin peukalojuttuakin."
"Mikä peukalojuttu se oli?" uteli Kerttuli.
"Olipahan vain semmoinen pikkuinen juttu, jossa täytyi aivan samoin
kuin tässäkin kiertää hiukan kanoonista lakia, noin sen verran vain,
että päästiin kunnialla eteenpäin. Se tapahtui minun ensimäisenä
teinivuotenani. Mestari Paavali Scheel, sama, josta sitten tuli
tuomiorovasti, oli silloin Maunu-piispalla sihteerinä. He olivat
yhdessä vieneet piispan sotajoukon Viipurin avuksi, jota venäläinen
silloin piiritti. Kun he sieltä palaavat laivalla ja pimeänä elokuun
yönä lähestyvät Kuusiston rantaa, päättävät he pamauttaa muutamia
laukauksia, että linnassa heräisivät ja sytyttäisivät tulet.
"No, annahan olla, herra Paavali on hyvällä tuulella, lieneekö
sitten ottanut yökylmäänsä jotakin lämmikettä, summa vain se, että
hän sieppaa käsiinsä yhden bombardarämän, kaataa hoilauttaa siihen
ruutia, työntää kivenmukuran suusta sisään ja asettaa sitten palavan
taulankappaleen sankkireikään. Bombarda räjähtää tuhannen kappaleiksi
ja samalla menee mieheltä vasemman käden peukalo sen tien. Ihan
juuriaan myöten, niin että suonen tyngät vain jäivät kämmensyrjästä
näkyviin."
"Hyvänen aika!" pääsi Kerttulilta, joka oli jännittyneenä kuunnellut
kertomusta ja kokonaan unhottanut asian alun. Mutta isä Mikkeli piti
siitä kiinni ja jatkoi:
"Maltahan nyt! Paavali-herralta oli siis toinen peukalo pois ja
jos kanoonista lakia olisi nyt oikein puustavilleen seurattu, niin
hänen papillinen uransa olisi ollut kerrassaan: stop! Sillä laki
sanoo, että joka on _defectus integritatis corporis_ -- se on:
viallinen ruumiiltaan, niin sellaista älköön vihittäkö papiksi
älköönkä sellaisen sallittako papillisia tehtäviä toimittaa. Tosin
siinä nyt ei oteta lukuun sellaisia kuin teerenpisamat, syylät ja
sen semmoiset, vaan esimerkiksi sormen puuttuminen on jo täysi
este. Taikka oikeastaan ei jokaista sormeakaan laissa mainita, vaan
ainoastaan peukalo ja etusormi. Ja Scheeliltä puuttui nyt toinen
peukalo. Siis jos laki olisi pantu voimaan, niin mies ei ikänä enää
olisi saanut messukasukkaa päälleen pukea eikä kirkon kymmenyksiä
kantaa."
"Ja kuitenkin pääsi tuomiorovastiksi", puhkesi Kerttuli niin
iloisesti kuin olisi hän oman Antti-poikansa jo nähnyt samalla
arvolla varustetuksi.
"Ja piispaksikin olisi päässyt, jollei olisi ennen aikojaan kuollut.
Ei siinä sen kummempia mutkia ollut kuin että piispa lähetti Roomaan
pitkän kirjeen ja kovasti heliseviä mukaan -- kokonaista sata
florinia, sanottiin, ja pyhä isä -- kukas se nyt silloin paavina
olikaan, kas kun en muista, enkä taida nykyistäkään muistaa..."
"Paulus kolmas!" pisti Antti kirkkaalla äänellä.
"Kas, ihanhan sinä, puer, olet jo valmis pappi. Niin juuri, Paulus
kolmas... tai oikeammin Kustaa Eerikinpoika Waasa, Jumalan armosta
Ruotsin ja Suomen kuningas, sillä vähänpä täällä taitaa olla enää
Rooman ukolla sanomista... Ahaa, nyt muistan sen silloisenkin,
Aleksanteri kuudes. Kuuluu olleen erinomaisen rahan-ymmärtävä mies,
ja kukapa meistä ei sitä olisi. No niin, mikäli Maunu-piispan
kirje ei hänen sydämeensä koskenut, sikäli koskivat siihen ne
sata florinia, ja summa summarum oli se, että herra Paavali sai
paavillisen dispensation -- se on oikeuden yksipeukaloisenakin jatkaa
papillista virkaansa."
"Niin, kyllähän sitä rikkaiden ja isoisten kelpaa", huokasi Kerttuli.
"Minkä isoiset edellä, sen pienemmäiset perässä. Vaikka enhän tässä
minäkään niitä maan kaikista vähimpiä ole. Ja jollei tämä vielä
tarpeeksi vahvistanut sinun uskoasi Antin papilliseen tulevaisuuteen,
niin minä heitän eteesi toisenkin esimerkin, joka tässä asiassa iskee
ihan naulan päähän. Oletko sinä, muoriseni, koskaan kuullut Maunu
Tavastista, joka meillä oli piispana noin satakunta vuotta sitten?
No, hänkin oli nuoruudessaan maistellut rakkauden kielletystä puusta,
sillä ei se hänkään tuohesta ollut, niin hurskas ja kuuluisa mies
kuin hän muutoin olikin. Ja niinpä hänelläkin oli poika aivankuin
meillä tässä. Eikä hän poikaansa mieronselkään heittänyt paremmin
kuin minäkään aion sitä tehdä. Hän kustansi hänet kouluun, vieläpä
ulkomaille yliopistoonkin, ja loppujen lopuksi tuli pojasta piispa
isänsä jälkeen. Vaikka Maunu-Piispa siis täten piti mitä armainta
huolta pojastaan, ei hän julkisesti kuitenkaan pitänyt häntä omana
poikanaan, vaan sisarensa poikana, ja itse oli hän olevinaan
hänen enonsa, he, he. Vaan kaikkihan sen Turussa tiesivät, miten
asia oikeastaan on, ja vaikkapa hyvinkin lienevät sen ylempänäkin
tienneet, mutta sitä katsottiin noin vain."
Hän haarotti sormensa ja tirkisti niiden läpi Kerttuliin.
"Kumpahan tuosta nyt jotakin tulisi!" sanoi Kerttuli ja hyvän
mielensä osotteeksi yritti hän uudelleen täyttämään isä Mikkelin
oluthaarikkaa. Mutta hänen ihmeekseen sanoikin tämä:
"No, annahan olla ja pistä illallista, hiukaavan tässä tuntuu."
Sitten kouri hän taas Antin tukkaa ja puheli tälle:
"Mutta kuinkahan sinä, varpusen poika, siellä Turussa oikein nahkasi
pärjäät. Ei siellä olekaan äidin voileivät ja rieskamaito tarjolla.
Monta nälkää siellä isäkin aikanaan sai nähdä, ja patukkaan,
patukkaan pitää selkänähän tottua."
"Annetaanko siellä selkään, vaikka on siivolla ja osaa hyvin kaikki
luvut?" kysyi Antti.
"Kaikille siellä, poikaseni, annetaan patukkaa, sillä kuinkas sitä
ilman mieheksi karkenisi. Siivot ja ahkerat saavat vähemmän selkäänsä
opettajilta, mutta sen sijaan enemmän tovereiltaan. Ei siellä
lampaanmieli auta, vaan karski meno täytyy ottaa päälleen. Kuinkas se
Turun teinien vanha laulu alkoikaan?"
Hän hieroi kaljua päälakeaan ja muisteli silmät ummessa. Vihdoin
löysi hän sen ja alkoi käheällä äänellä laulaa:
"Felix ludus,
in quo nudus
scolaris verberibus
non succumbit
nec decumbit
magistri livoribus."
(Opin sauna autuas aina,
Koska vitsoill' vihdoillan;
ei saerasta siit saunasta
kuin kylmält kylvötellään.)
Kolmannen ja kuudennen säkeen lauloi hän venytetyllä ja haikealla
messuäänellä, mutta toiset lyhemmät nopeasti lurittamalla ja
sivuuttaessaan sanat "non succumbit nec decumbit" heilutti hän
poljennon tahtiin päätään, ottaen samalla niin hullunkurisen
ilmeen, että Antti purskahti nauruun. Mutta laulu toi isä Mikkelin
mieleen elävinä vanhat teiniseikkailut, hänen silmänsä kostuivat
muistellessaan kaikkia sekä iloisia että synkeitä kokemuksiaan noin
vallattomina vuosina ja hellästi puheli hän pojalleen:
"Mutta hätäkös sinun on koulua käydessä, kun isällä on aitat
provjänttiä täynnä. Toista oli minun, joka sain itse ympäri maakuntaa
ylläpitoni kerätä ja sittenkin joka toinen päivä nälkää nähdä. Mutta
iloinen mieli ja karski luonto minulla aina sentään säilyi."
Isän ja pojan jutellessa tulevasta Turun retkestä sekä äidin
laittaessa illallista, olivat kuratuksen nuoremmat lapset, kaksi
nykerönenäistä tytön hälläkkää, tulleet tupaan. Uteliaina lähenivät
he veljeään ja vanhempi kysyi:
"Menetkö sinä, Antti, Turkuun?"
"Menenpä tietenkin!" vastasi Antti jalkojaan heilutellen.
Sisarista näytti hän äkkiä kasvaneen ja miehistyneen. Arastellen
tiedusteli vanhempi:
"Tuletko sinä sitten enää ollenkaan kotiin?"
Antti katsahti isäänsä ja tämä vastasi hänen puolestaan:
"Tulee Antti kotiin sitten ensi kesänä ja silloin hän puhuu latinaa
isän kanssa niin että paukkuu. Mutta varokaahan silloin, te
tuhkapöperöt, ettei suunne repeä ristiin kuten jäniksellä!"
Anttia nauratti ja hän veti syvään henkeään.
Mutta isompi tytöistä tinki häneltä:
"Tuotkos sitten minulle... niin mitähän sinä toisitkaan?"
Tytöt katsoivat toisiinsa ja nauraa kihersivät.
"Lasiset kaulahelmet, semmoiset kuin, kuin..."
"Ja minulle saksan pähkinöitä, semmoisia kuin se Viipurin saksa
talvella antoi", ehätti nuorempi sisko.
"Saattaapa noita tuoda", lupasi Antti.
* * * * *
Heti joulun jälkeen matkasivat sitten isä Mikkeli ja Antti Turkuun,
jossa viimemainittu pääsi oppilaaksi katedraalikoulun alimmalle
osastolle. Jätämme hänet nyt sinne taivaltamaan triviumin ja
quadriviumin ohdakkeista polkua ja siirrymme heti nelisen vuotta
ajassa eteenpäin, jolloin tapaamme nuo Jämsän kirkkopihassa
tuttavuutta rakentaneet poikaset nuorukaisiksi varttuneina ja
kokonaan toisissa oloissa.
III
LUOSTARIKIRKON EDUSTALLA.
Oli puolenpäivän aika elokuun lopulla. Keskitaivas oli selkeä ja
kuulas ja ainoastaan läntiselle ranteelle oli ryhmittynyt toistensa
nojalle hallavia, totisia pilvenlonkareita, jotka näyttivät
mahtavalta, lumipeitteiseltä vuoristolta kaukana Luonnonmaan
takana. Merenpinta oli tyyni ja peilikirkas niin kauas kuin silmä
kantoi Lemunselälle. Jakoluoto, Kailonsaari, Pöllönkloppi ja muut
lukuisat pikkuluodot, joita luonto niin anteliaasti on sirotellut
Ailostenniemen ympärille, näyttivät kaksipuolisina keinuvan kahden
vastakkaisen taivaan keskivälillä. Ja jaala, joka oli kiinnitetty
Tuulensuulahden rantaan, ihan munkkiluostarin alla olevaan
laivasiltaan, kuvastui sekin kahtena, joista toinen oli ylösalaisin
vedenpinnan alla. Ilma oli niin kantava, että Kultarannalta
salmentakaa kuului leikkiväin lasten ääniä.
Kirkon itäisen päädyn edustalle, josta kaupunkilaiset ja muut
luostariin kuulumattomat saivat käydä jumalanpalvelukseen ja
jossa oli luostarin kapea hautausmaa, oli kokoontunut joukko
eri-ikäistä kansaa. Ne olivat pienen luostarikaupungin porvareita,
vähävaraisia käsityöläisiä ja kalastajia sekä heidän vaimojaan ja
jälkeläisiään. Joukossa näkyi pari turkulaista merimiestäkin, jotka
aamupäivän olivat ryypiskelleet kaupungin krouvissa ja latelivat nyt
rauhallisille porvareille kaikenlaisia päättömiä juttuja.
"Häpeä, senkin retkale!" sanoi suulaammalle merimiehelle muuan iäkäs
muori, joka nojasi hautausmaan aitaan ja kutoi sukkaa.
"Mitä häpeämistä siinä on, ihan tosi juttu, vaikka mennään itse
appetissalta kysymään", vällötteli merimies. "Lapsenkin oli tyttö
saanut veljelleen ja se kuului olleen jo iso poika, kun piispa tuli
Simoon ja sai papilta kuulla asian. Teilipuuhun olisivat kumpikin
päässeet, niin sisar kuin velikin, ellei äiti olisi tullut väliin ja
luvannut hyvittäjäisiä piispalle."
"Kuinkahan kauan siitä mahtaa olla?" kysyi muuan kalastajan renki,
joka mielenkiinnolla oli seurannut merimiehen jutustelua.
"Tavastin aikana se on tapahtunut, miten kauvan tuosta sitten lie",
vastasi merimies.
"Kolmen vuoden päästä tulee sata vuotta Maunu-piispan kuolemasta",
ilmotti eräs vanhempi porvari tyynellä ylemmyydellä sekä sellaisella
äänensävyllä, josta kaikkien piti ymmärtää, ettei hän sen enempää
halunnut mokomaan keskusteluun sekaantua.
"Ja joka vuosi ovat siitä talosta saaneet luostarille maksaa puoli
tynnyriä suolattua lohta?" sanoi äskeinen kalastajanrenki yhä
suuremmalla mielenkiinnolla.
"Nii-in", vakuutti merimies, "siis kaikkiaan viisikymmentä tynnyriä
tähän asti. Niin että kalliiksi se lysti tulee niin läheisen
sukulaisen kanssa."
Hän iski silmää rengille ja remahti sitten nauruun.
"Retkale!" toisti äskeinen muori mahdollisimman halveksivalla äänellä.
Merimiehet olivat sen aluksen miehistöä, joka oli luostarin
laivasiltaan kiinnitetty. Se oli eilen palannut Pohjanmaalta, josta
se oli kulettanut luostarin sikäläiset kala- ja voisaatavat. Simossa
oli merimies kuullut eräästä sikäläisestä talosta luostarille tulevan
lohitynnyrin historian, jota hän nyt humalaisen itsepäisyydellä oli
selittää vatvonut.
"Kyllä siellä vielä lohi poikineen tarvitaankin, kun sinne yhä menee
uusia asukkaitakin", sanoi kalastajanrenki.
"Tarvitaan, ja tarvitaan siellä muutakin", vahvisti merimies, iskien
kaksimielisesti silmää.
Estääkseen häntä jatkamasta tarttui nyt asiaan se porvari, joka oli
määritellyt ajan Maunu Tavastin kuolemasta, ja sanoi arvokkaasti
rykäisten:
"Lieneeköhän tämä nunnaksi vihittävä niitä samoja Sakkoja Turusta,
joita luostarissa on ennenkin ollut?"
"Se on Sakon Greeta-muorin tytär, kyllä minä äidin tunnen, vaikken
tytön lähelle ole koskaan päässytkään", tuppausi merimies mukaan.
Mutta kysyjä ei ollut häntä kuulevinaan, vaan jatkoi toisiin
kääntyneenä tyynesti:
"Poikasena ollessani kuoli luostarissa Marketta Sakko niminen nunna
ja sanoivat hänen äitinsäkin aiemmin kuolleen luostariin."
"Tämä Kaarina Sakko on juuri samaa sukua, Marketan veljen pojanpojan
tytär. Luostarilla on Marketan jälkeen puolet Sakon talosta Turussa,
ja nyt kuuluu tämän Kaarinan äiti luvanneen kuolemansa jälkeen
luostarille toisenkin puolen talosta tyttärensä provjäntiksi."
Tämän sanoi noin kuusikymmenvuotias, laiha ja vilkasliikkeinen
porvari, joka oli vasta saapunut paikalle ja ehti parahiksi
selvittelemään nunnaksi vihittävän sukujuuria. Hän oli hansikkaan
tekijä Olavi Pietarinpoika, jokapäiväisessä puheessa tunnettu nimellä
Säämiskän Uolevi. Hänen isänsä oli nimittäin jo aikoinaan valmistanut
säämiskähansikkaita, jonka ammatin poikakin oli perinyt, ja heidän
taloaan oli siitä syystä ruvettu nimittämään Säämiskäksi.
Uolevi oli hiukan omituinen mies, joka helposti antoi irvihampaille
aihetta pitämään iloa hänen kustannuksellaan. Varsinkin seuraava
seikka oli hänet tehnyt kuuluisaksi.
Vähän päälle parinkymmenen vuoden vanhana oli hän saanut periä isänsä
talon ja ammatin. Samoihin aikoihin oli hän tullut tutuksi itseään
hiukan vanhemman luostariveljen, Matias Olavinpojan kanssa. Tämä oli
suuri haaveilija, joka piankin täytti lapsekkaan ystävänsä mielen
pyhimystarinoilla ja ihmeellisillä kertomuksilla. Heissä oli herännyt
vähitellen vastustamaton halu päästä näkemään niitä paikkoja,
joissa apostolit ja muut pyhät miehet olivat eläneet ja toimineet.
Uolevi oli vuokrannut talonsa pois, ottanut kaikki isänsä säästöt
matkarahoiksi ja niin he olivat yhtäkkiä pienen luostarikaupungin
suureksi hämmästykseksi lähteneet pitkälle matkalle pyhiin maihin.
Puolen kolmatta vuoden perästä he olivat ilmestyneet takaisin
Naantaliin eheinä ja terveinä, mutta paljon kokeneina miehinä.
Uolevi, joka heti kotiin tultuaan rupesi jatkamaan entistä
ammattiaan, oli nyt kaupungin huomattavin mies, jota kaikki tahtoivat
päästä puhuttelemaan. Mutta kohta kotiintulonsa jälkeen oli Uolevi
tullut toisellakin, mutta paljon vähemmän mairittelevalla tavalla
kuuluisaksi.
Etelämaiden keikareilla oli niihin aikoihin käytännössä omituiset
ja hullunkuriset puujalkakengät. Ne olivat loppukeskiajan nopeassa
muotivaihtelussa tulleet käytäntöön yhtä hullunkuristen kärsäkenkien
sekä niitä seuranneiden tasakärkisten latuskakenkien jälkeen. Niillä
saattoi jatkaa pituuttaan kokonaisen kyynärän, sillä nykyaikaisen
tohvelin muotoinen kenkä oli niissä kiinnitetty kahden, kolmen, jopa
neljänkin korttelin korkuiseen, hieman tiimalasia muistuttavaan
jalustaan. Pohjoismaissa ei tästä muodista tietty enempää kuin mitä
jotkut merimiehet olivat siitä liiotellen ja siis epäuskottavasti
jutelleet.
Kaikkialla Italian huomattavimmissa kaupungeissa olivat
pyhiinvaeltajamme nähneet noilla omituisilla puujalkakengillä
kukkoilevia miehiä ja naisia. Varsinkin Roomassa oli Uolevi kauan
silmillään seurannut erästä hyvin puettua telkkaria, joka kyynärän
korkuisilla kengillään oli astellut uljaasti kuin kukko. Silloin nuo
laitokset olivat yhtäkkiä alkaneet miellyttää Uolevia. Ja Naantaliin
tultuaan oli hän päättänyt lisätä kuuluisuuttaan istuttamalla
kotoiseen maaperään tämän Suomessa ja Ruotsissa vallan tuntemattoman
kenkämuodin.
Kenenkään tietämättä oli hän sitten kotonaan suurella huolella
valmistanut sellaiset kengät ja niin ilmestynyt eräänä päivänä
kyynärää pitempänä kaupungin ainoalle varsinaiselle kadulle. Se
oli herättänyt tavatonta huomiota. Hänen ympärilleen oli heti
kerääntynyt joukko lapsia, jotka ilosta pakahtumaisillaan olivat
huutaneet: "Hoi, tulkaa katsomaan Säämiskän Uolevia! Uolevi on
ruvennut kyöpeliksi!" Ja kaikista porteista oli kadulle purkaantunut
nauravia kaupunkilaisia. Mutta juhlallisesti oli Uolevi astellut
luostaria kohti, sillä hän oli tässä uudessa asussaan päättänyt
mennä tervehtimään ystäväänsä Matiasta. Vaan luostarin portinvartia
olikin, nähdessään Uolevin tavattoman asun sekä meluavan lapsijoukon
hänen kintereillään, lyönyt portin hänen nenänsä edessä vihaisesti
kiinni. Silloin oli Uolevi suuttunut lapsiin ja heitä edellään ajaen
oli hän palannut kaupunkiin. Kun hän oli yrittänyt potkasemaan
pahinta vekaraa oli hän kaatunut keskelle katua ja, yritettyään
vallattoman naurun kaikuessa turhaan päästä ylös, riisunut siinä nuo
kovanonnen kengät jaloistaan sekä kantanut ne käsissään kotiin. Sen
koommin ei niitä ollut kukaan nähnyt, mutta vuosikausiksi oli siitä
kaupunkilaisille riittänyt pilanaihetta ja vielä nytkin saattoivat
koiranleuat sen toisinaan vetää esiin.
Mutta oli toinenkin seikka, mikä usein sai irvihampaat Uolevin
kimppuun. Hän oli ollut jo varma vanhapoika, kun hän yhtäkkiä
oli nainut erään raumalaisen tytön, tai oikeammin: tuo Raumalta
Naantaliin muuttanut tyttö, vanttera ja kovakourainen nainen, oli
valinnut Uolevin miehekseen. Kaupunkilaiset huomasivat kyllä pian,
että Uolevi oli joutunut kokonaan naisvaltikan alle, mutta siitä oli
hänelle pelkkää siunausta. Hänen varallisuutensa alkoi kasvaa, sillä
Uolevin täytyi kisällineen tehdä nyt ahkerasti työtä eikä hän iltasin
saanut kovin usein ja kovin pitkään istua krouvissa oluthaarikan
ääressä. Moniaan kerran oli nimittäin sattunut, että Uolevin istuessa
krouvin pöydässä ja parhaillaan rentoillessa monivaiheisen matkansa
kokemuksilla, oli hän kahden turpean naiskäden nostamana kohonnut
paikaltaan ja lennähtänyt ovesta ulos. Tämä oli Uoleville paljon
arempi asia kuin nuo jo puoleksi unohtuneet puujalkakengät.
Mutta kahdella seikalla saattoi hän kuitenkin aina pitää arvoaan
yllä. Ensinnäkään ei kukaan kyennyt tekemään tyhjäksi sitä, että
Uolevi oli nähnyt paljon maailmaa ja oli sen vuoksi kaupungin
tietorikkain mies. Vaikkei hän osannutkaan mitään vierasta kieltä,
oli hänen muistiinsa matkoilla sentään jäänyt yksi ja toinen saksan,
italian, jopa latinankielinenkin sana tai kokonainen lauseparsi ja
hätätilassa kykeni hän yksistään milläkin nolaamaan tunkeilevimmat
irvihampaat. Toiseksi hän oli kaupungin ehdottomasti pätevin
luostarin asiain tuntija ja tuoreimpain uutisten tietäjä. Hänen
ystävänsä Matias Olavinpoika eli vielä luostarissa ja Uolevi kävi
ahkerasti hänen luonaan sekä joutui siten tekemisiin muidenkin
munkkien kanssa. Siten pysyi hän aina viimeisinten luostaria
koskevain tietojen tasalla. Kaupunkilaiset pitivät luostaristaan,
ei niinkään paljon uskonnollisista kuin taloudellisista syistä,
sillä olihan luostari tuon pienen kaupungin äiti ja elonantaja.
Sen mukana oli kaupunki kohonnut ja sen mukana se tulisi myöskin
kuihtumaan. Tämän tajusivat porvarit kyllä hyvin ja sentähden he aina
mielenkiinnolla seurasivat luostarin asioita. Ja tässä suhteessa
saivat he aina kääntyä Uolevin puoleen.
Kun Uolevi oli antanut asialliset tiedot tänään nunnaksi vihittävästä
tytöstä, oli hän heti päässyt luostarikirkon edustalle kokoontuneen
väkijoukon keskukseksi, ja kaikki suhtautuivat häneen nyt vakavalla
huomaavaisuudella.
"Tokkohan siinä perää onkaan, että kuningas olisi muka kieltänyt
uusia jäseniä luostariin ottamasta, koskapa sinne vielä pääsee
nunnaksi", arveli se vanhempi porvari, joka oli keskeyttänyt
merimiehen lavertelut.
"Ei mitään perää", vahvisti Uolevi, "kuningas on luvannut Naantalin
luostarin olla ennallaan, mutta muille luostareille hänellä ei ole
hyvä silmä."
"Tietääpäs sen", huokasi sukkaa kutova muori. "Oletko sinä Lipiltä
sen kuullut vai?"
"Lipiltä!" kertasi Uolevi halveksivasti ja venyttäen, "_Lippi_ se on,
_Fra Filippo Lippi_!"