Niin, sillä tavallahan se sopii.»

»Niin autetaan mekin huonot tässä toisiamme voimaimme mukaan. Niinhän

sitä sanotaan, että ei niin rikasta, joka ei apua tarvitse, eikä niin

köyhää, joka ei auttaa voi.»

Siitä lähti puhe kulkemaan siihen suuntaan, että pienellä eläjällä on

monta tarvetta ja ottaa usein lujalle, vaan yht'äkkiä aukeaa umpiperä.

»Mitenkäs kävi minulle tänä päivänä», selitti Viion leski.

»Montinin rouvalta en saanut enää työtä, se kun aikoi lopettaa tykkänään

kankaitten kudottamisen. Minä ajattelemaan, että...»

»Mitä nyt nykitään, kun parta loppui», ehätti emäntä väliin nauraa

hekattaen.

»Minne mennä työtä kysymään», jatkoi leski vakavasti.

»Tuntui kamalalle ajatellessa, että jos työtönnä häätyy olemaan

vähemmänkin aikaa. Vaan ajattelin kuitenkin, että kyllä Jumala huolen

pitää. Kotiin tullessani tulee Jäntin emäntä vastaan ja kyselemättä

rupeaa tarjoilemaan kangasta aivan kuin olisi tiennyt, että sitä vailla

olen. Niin paljon saatte kuin kutoa kerkiätte, sanoi.»

»Sillä lailla.»

»Minä ajattelin, että noin Jumala huolta pitää.»

»Niin», myönsi emäntä vakavan näköisenä.

»Ja monta kertaa on illalla syöty viimeinen leipäkannikka, eikä ole

ollut tietoa, mistä huomenna saadaan, vaan saatu on aina.»

»Niinhän se on, että usein syö köyhä viimeisensä, vaan elää kuitenkin.»

»Elää, kun panee luottamuksensa häneen, jolta kaikki hyvyys tulee.»

»Joo», myönsi emäntä nyökyttäen ruumistaan.

»Hänen armollaan minä nämä leskivuoteni olen elänyt, en suinkaan omin

voimin. Kovia koettelemuksia on ollut, vaan hän on voimia antanut, joka

kuormankin on pannut.»

Nikkilän emäntä istui vakavana, käsi poskella mietteissään. Omalle

kohdalleen hän ei ollut ajatellut Jumalan huolenpitoa koskaan, eikä

nytkään ajatellut. Hän ei ollut elämässään huomannut mitään

ihmeellisempää. Lehmästä ja lakinteolla oli hän hankkinut toimeentulon

ja nuljahtanut nikarasta nikaraan aina jollakin tavalla. Se ainoa oli

hänen mieleensä pystynyt, kun Latun emäntä toi verorahat, kun hän ei

osannut ajatella mistä saisi ja Viion leski näytti hänestä olevan

Jumalan valittu, josta Jumala alituisesti huolta pitää ja jonka sanan

Jumala täyttää muillekin. Itsensä tunsi hän niin mitättömäksi tuon

Jumalan valitun edessä.

Viion leskikin istui hetken ääneti ajatellen, miten Jumala oli ohjaillut

hänen elämäänsä joka kohdassa. Hän tahtoi Nikkilän emännällekin sen

näyttää.

»Kun Viio hukkui, näytti minusta elämä kamalalta. Näytti kerrassaan

mustalta ja ahtaalta avara maailma. Kaikki muut elivät elämätään,

hommasivat ja hurisivat kuin kesällä nuo mettiäiset kedolla. Minä olin

aivan haluton elämään, kun poissa oli nyt se, jota olin enin

rakastanut.»

»Niin, suru se mahtaa olla puolison kuolemasta, kun jo niin pahalle

tuntuu kun lapsen viepi tuoni», keskeytti emäntä. »Kun meiltä Janne

kuoli, niin se vähän koski meitä kumpaakin Nikkilän kanssa, se pahalle

tuntui. Vaan se olikin erinomainen lapsi, nerokas ja kaunis kuin omena,

semmoinen pyöreämuotoinen ja pystynokkainen...»

»Meillä eläminen alkoi olla huoleton, ei puutetta ollut juuri mistään.

Omaa taloakin puuhattiin. Niin huoletti, että miten minä heikko nainen

tulen toimeen lapsineni. En apua osannut odottaa enemmän kuin tuo

aavalle meren selälle laivasta pudonnut, jolla ei ole muuta kuin allansa

vesi vetelä.»

»Niin.»

»Vaan minä löysin pelastuksen kallion: Jumalan. Minä en ollut koskaan

häntä muistanut, kun hyvät päivät olivat, olin maailmaan kiintynyt,

iloiten onneani, rakastin tätä elämää ja ylitse kaikkea Viioa, pidin

häntä Jumalanani.»

»Jumala otti hänet pois, näyttääkseen että on se vielä parempi»,

täydenteli emäntä lesken puhetta.

»Niin. Jumala viisaudessaan antoi minulle tämän kurituksen, että minä

näkisin, että hän on ylitse kaikkea ja häntä tulee rakastaa ja häneen

luottaa.»

Nikkilän emännän pää kallistui enemmän käden varaan ja yhä totisemmaksi

kävi muotonsa. Hän ei ollut pitänyt muuna kuin vahingon tapauksena sitä,

että Nikkilä putosi laivan rakennustelineeltä ja siinä ruhjoutui

tuommoiseksi kuin nyt oli. Ja muitten kanssa puhellessa, kun tuli

Jumalaa asiaan sekoitetuksi, ei hän tarkoittanut eikä muitten puheista

ottanut ymmärtääkseen muuta kuin jotakin semmoista, että Jumalan

sallimatta se ei olisi tapahtunut, tai toisin sanoen, Jumalalla olisi

ollut voima ja valta estää tapaus. Vaan nyt johtui ajattelemaan, että

Jumalan tahdosta se tapahtui. Jumala tarkoitti varmaan hänelle samaa

kuin Viion leskelle. Hänkin oli kai rakastanut Nikkilää liiaksi. Ja sen

vuoksi se sitten Jannekin kuoli, kun he sitä rakastivat. Hän sen nyt

ymmärsi hyvin ja uskoi.

»Sen vuoksihan Jumala käski Abrahamin uhrata ainoan poikansa, että

näkisi rakastaako Abrahami enemmän häntä vai poikaansa», tuli emännältä

ääneen.

»Niin, hän uskoi ja luotti Herraan», lausui leski. »Minä en Jumalaa

tuntenutkaan, hän oli vieras minulle. Kyllä minä häntä rukoilin,

varsinkin myrskyjen aikana, että hän varjelisi Viioa, vaan se

rukoileminen oli semmoista kuin se oli, ilman uskoa. Minä pelkäsin

kauheasti juuri rukoiltuanikin. Minä Viioa kehoittelin rupeamaan maalla

asuksimaan, senkin puolesta että minulla oli niin äärettömän ikävä, kun

hän oli pitkät ajat kotoa poissa, vaan varsinkin sen tähden, että

mielestäni oli turvallisempi elämä maalla kuin merellä. En ajatellut

sitä, että Jumala on kaikkialla yhtä voimakas Jumala. Jos minä olisin

luottanut Jumalaan, olisin rakastanut Viioa vähemmän ja Jumalaa enemmän,

niin hän olisi antanut Viionkin elää», lausui leski ja painui

mietteisiinsä. Mieleen kuvastui onnen ja ilon aika, jota he nyt

eläisivät yhdessä Jumalaa rakastaen. Hänen silmänsä kostuivat ja

välähtelivät kirkkaasti.

Kun olisi Jumala kutsuessaan käyttänyt muita keinoja ja antanut Viion

elää, kurittanut muuten vaikka kuinka ankarasti... Vaan Jumalahan tiesi

mitä kuritusta kukin tarvitsee. Hän oli ehkä niin synnin uneen vaipunut,

ettei muulla keinolla olisi herännyt.

Nikkilän emäntäkin mietiskeli, että toisin voisivat heilläkin olla

asiat. Janne elää vielä ja Nikkilä terveenä olla ja työssä kulkea

niinkuin muutkin. Vaan kun hän oli huomannut, että Jumala oli ohjaillut

heidänkin elämäänsä, syntyi hänessä usko, että Jumala auttaa häntäkin

niinkuin Viion leskeäkin. Kaikkiahan se auttaa, jotka häneen turvaavat.

Hänestä näytti kirkkaalta elämä. Oli kuin olisi pilvessä ollut tähän

asti ja hän odottanut aina auringon pääsevän paistamaan ja silloin

tällöin nähnytkin sen pilven raosta, vaan uusi pilvi sen taas peittänyt.

Mutta nyt oli selvänä taivas, pilvet kaikki katoamassa. Hän uskoi, että

Jumala voi parantaa vielä Nikkilän, ja toivoi sitä. Saihan Jobikin

takaisin kaksinkertaisesti kaikki, mitä oli menettänyt.

»Ei, pitää lähteä, toisinaan siellä isä kaipailee», sanoi emäntä, kun

oli asiansa ajatellut hyväksi ja äänettömyys tuntui pitkälliseltä.

Kiitellen ja hyvästellen lähti ja mennessään vielä lupaili, että hän

auttaa puolestaan, kun sopii.

Tyytyväisenä puuhaili Viion leski pieniä kotiaskareitaan hyvitellen aina

uudelleen mieltään sillä, kun sai työtä Jäntin emännältä. Huomenna tuo

emäntä langat. Se sopikin hyvin, että sai tämän iltaa rauhallisesti

levähtää, ei olisi malttanutkaan olla kehimistä aloittamatta, jos tänään

olisi ainekset saanut. Levähdys tuntui hyvältä, mieli oli hilpeä ja

iloinen. Ja elämän taas näin helpolta tuntuessa kiitteli hän

ajatuksissaan Jumalaa, joka hänestä tuntui olevan armosta rikas,

suloinen ja laupias, joka elättää, kasvattaa ja lohduttaa niin kuin

rakas isä.

Oli aivan hiljaista pienessä kamarissa, sillä Elsakin myyrästi omissa

ajatuksissaan. Hänestä tuntui niin kuin nyt olisi ollut sunnuntai-ilta.

Vaan muuten oli niin hauska nyt, ettei ollut koskaan ennen ollut.

Tee ei ollut maistunut makealle, ei saattanut juoda ollenkaan. Korppua

paljaaltaan nakertaen katseli hän ulos ikkunasta. Aurinko paistoi

kirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla.

Jos tuonne asti kiipeäisi, niin näkisi varmaan kauas merelle, sinne

jossa isä hukkui.

Hän muisteli muuatta kertaa, kun isä oli kotona ja hänen kanssaan

leikki. Äiti uunin edessä ammensi padasta valkeaa riisiryynipuuroa.

Tämän muisti aina, kun äiti jotakin isästä puhui, tai kun näki jossakin

keitettävän riisiryynipuuroa. Heillä sitä ei ollut sen jälkeen ollut.

»Äiti.»

»No, lapseni?»

»Kun minä kudon nauhaa ja saan rahaa, niin keitetään riisiryynipuuroa ja

te kerrotte sitten oikein paljon isästä.»

Äiti purskahti nauramaan helakasti.

»Miksi riisiryynipuuroa, ja miksi juuri silloin kertoa isästä?»

»Niin kun...» Sen enempää ei osannut selittää.

»Isä on taivaassa, lapseni. Rukoillaan me, että Jumala ottaisi meidätkin

täältä pian sinne isän luo.»

Niin Elsa rukoilikin, mutta mieluummin hän kuitenkin toivoi sitä, että

he saisivat joskus riisiryynipuuroa. Tuntui aivan kuin isäkin silloin

tulisi kotia.

7

Juoksun vilkkaa tuli Vimparin Aappo kotia ja oli hyvillään aivan kuin

olisi lehmän saanut. Alkoi selittää höveltää retkestään ja oli semmoista

kerrottavaa, että äitinsäkin oikein istahti kuuntelemaan ja

ihmettelemään. Siskonsa ja veljensä seisoivat hänen ympärillään, suu

auki ja silmät renkaina.

»Minä sain lemunaatia ja kahvia ja nisua jos kuinka paljon, piparkakkuja

ja pritsässiä ja kaikkia ... ja konvehtia ...», luetteli Aappo yhteen

henkäykseen.

Toisilla lapsilla herahteli vesi suuhun. Aappo oli tuonut monta makeaa

kertomusta kaupungilta, joista heillä oli siis oma käsityksensä.

Sinne heillä paloi mieli ja kovasti he useinkin ahdistelivat äitiään

laskemaan heidät kerjuulle. Nyt syntyi kerrassaan rynnäkkö. Niin

paistoivat he kaikki yhdestä suustaan haluaan äidille, etteivät suinkaan

kipeimmässä nälässään sen kiivaammin leipää karttaneet. Isommasta

pienimpään mankuivat hätäisinä kuin kissanpenikat lihan hajuun

päästyään.

»Eihän teistä ole vielä. Eksyisitte ensimmäisessä kadunkulmassa», koetti

äiti rauhoittaa.

»Minä en eksy», väitti Ville, Aapon jälestä vanhin joukosta, vaan

melkein matalin, sillä hänen pituutensa oli läjäytynyt hartioitten alle

suureksi kyttyräksi.

Tiukasti väittivät muutkin ja terhentelivät.

»Suu kiinni ja heti! Kun nostavat semmoisen sodan ja huutavat ettei

kuule omaa ääntään. Ei pääse yksikään. Kyllä sinne kerkiätte.--Mitä sinä

sanoit, Aappo?»

Aappo kertoi että Karénin rouva oli kysellyt kaikkia ja aikonut tulla

käymään täällä. Lapset ymmärsivät, että hekin saavat nyt nisua ja kahvia

ja niitä muita, mitä Aappokin oli saanut. Äiti taas toivoi vaatteen apua

parastaan.

Olisi siunattu apu, jos olisi saanut vanhoja vaatteita, kun ne olivat

nuo lapset niin alastomia. Vaan eihän niistä herrasväen käynneistä ollut

useinkaan apua. Kävivät ilman aikojaan katsomassa, pistivät lantin

jonkun lapsen kouraan tai jakoivat namusia. Eipä sillä että se olisi

köyhänkään lapsen suu tuohesta, vaan tarpeellisempaa olisi muu apu ruuan

tai vaatteen puolesta. Vaan kun hän oikein ajatteli, niin ei ollut

odotettavissa mitään, ja vastenmieliseltä alkoi tuntua koko rouvan tulo

ja melkein pelotti. Herrasväki oli semmoista mahdikasta ja olivat

nyrpyllä nenin aina köyhän luona.

»Ja sattuikin juuri parhaaseen siivoon», sanoi hän silmäillen

ympärilleen.

Puhdasta hänkin olisi halunnut. Vaan puhtaanapitoon olisi kaikki hänen

aikansa huvennutkin, ettei olisi saanut rikkaa ristiin pannuksi

ansiokseen. Ja siitähän sitä oli usein riitaa ja jatinaa Vimparin

kanssa.

»Muut vaimot nuo ansaitsevat aina jonkun pennin, vaan sinä et ole saanut

homehtunutta äyriä», alkoi aina Vimpari.

»Liekö noita semmoisia vaimoja», arveli toinen.

»Montakin», väitti Vimpari ja luki esimerkkejä, miten se ja sekin vaimo

saa niin ja niinkin paljon ja miten muuan elättää miehensäkin, ettei sen

muuta tarvitse kuin olla.

»Lapsettomia ihmisiä, kummako niitten. Jaksavat tehdä.»

»Et suinkaan sinäkään niin voimaton ole, ettet jaksaisi jotakin.»

»Jos jaksaisinkin, niin en kerkiä. Tuommoinen liuta lapsia, jotka

kärhäävät ja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että

olen kuin viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni

sammuttamaan.»

»Mitä olet niitä niin viljalta rakennellut», hotasi Vimpari

kylläyksissään.

Ja siitä se lähti tulinen kiista. Lasten paljoudesta siirryttiin

kiistelemään siitä, kenen syy oli, että he olivat tulleet naimisiin.

Lopuksi kaapattiin asia mikä tahansa, kunhan vain saatiin viskata syytös

toista kohti, ettei mitään olisi velaksi jäänyt.

Riidan perästä koetti vaimo hommata jotakin työtä, vaan ei siitä tullut

tuon parempaa. Ulkotöihin ei päässyt ja vaikea oli saada kotitöitä. Jos

joskus saikin sitten, niin ei se päässyt valmistumaan, niin että

teettäjä nouti työnsä keskentekoisena. Siitä sai Vimpari aina lisää

aihetta moittiakseen vaimoansa laiskaksi. Muihin myös, vieraisiin,

syntyi luulo ja levisi puheena, että Vimparin vaimo on laiska ja

saamaton, ja arveltiin, ettei Vimparin niin köyhiä olisi, jos se akka

viitsisi työtä tehdä.

»Se sinun äitisi ei taida muuta tehdä kuin ristissä käsin istua ja

odottaa, että sinä palan suuhun tuot», oli kerran muutamassa talossa

sanottu Aapolle, ja samaan suuntaan lausuttiin milloin missäkin. Aappo

kuljetti terveiset kotia ja ne kipeästi koskivat äitiin. Ja sen ne aina

vaikuttivat, että hän heitti siivoomisen neliölleen, antoi asunnon olla,

niin kuin se oli ja tuli, lasten tehdä ja tolskata, haki työtä ja sen

ääressä myyräsi. Vaan sen pitempää vaikutusta ei kuitenkaan ihmisten

puheilla ollut kuin miehensä syytöksillä. Ne unehtuivat jonkun ajan

kuluttua, ikään kuin polkeutuivat siihen likaan ja siivottomuuteen, joka

syntyi nopeasti hänen kätensä ja silmänsä muussa työssä ollessa.

Tuommoinen siivottomuuden aika se oli nytkin alullaan. Hän oli saanut

kehruuksia ja istui työssään puuliiterissä, siellä toivoi rauhassa

saavansa olla. Vaan tallissapa, jossa he asuivat, oli asiat isosti

muuttuneet sitten kuin hän puolen päivän aikana lähti ja silloin

sivumennen korjata hotasi. Ja aivan äskenkin kävi asettelemassa melua ja

siirteli paikoilleen yhtä ja toista liikuteltua esinettä.

Sängystä oli peitteen tapainen ja muinainen turkki, joka oli

päänalupolsterin virassa, kiskottu lattialle, niin että ei ollut

jäljellä kuin paikkainen olkimatrassi, joka levällään siinä kirjavana

paistoi ja muuan nurkka törrötti pystyssä kuin ilmaa nuuskien.

Vaateriekaleita oli ympäriinsä lattialla kuin olisi niitä kylvetty.

Likavesiämpäri oli loukosta kuljetettu keskilattialle ja sen ympärillä

oli luudan tynkiä: lehmät kaivolla juomassa, koko karja. Tallilapio,

jonka äiti senkin seitsemän kertaa oli ylisille toimittanut, oli taas

alaalla ja keskilattialla: se oli oikein semmoinen kasanskireki, jolla

joku herrana ajoi. Arkun kannella, jota pöytänä käytettiin, oli

mustakylkinen pata, jauhopuuroa puolillaan, ja vieressä piimäkuppi,

jossa uiskenteli pari lusikkaa. Noessa oli useampain lasten kädet ja

muutamilla oli suupielet ja posket puurossa, leuka ja rinta piimässä.

Alarikilla oli isän vanhat saappaat jalassa ja takki päällä ja lakkinsa,

jossa oli punainen vuori, nurin käännettynä, sillä hän se oli herra,

joka ajeli kasanskireellä. Ville oli paljain säärin, hän oli ripustanut

housunsa muutaman seipään nokkaan purjeeksi laivaansa, jona oli toinen

pilttuu. Toisessa pilttuussa oli Kristiinalla kauppapuoti, josta sai

ostaa, tietysti mitä vain tahtoi. Ja kaikki he olivat olevinaan jotakin,

sitä varten varustuksensa kullakin ja komeat mielestään: rojua kaikki

tyynni, saatu mistä sattui, josta lapsen mielikuvitus teki mitä tahansa.

Jonkun verran arvoa olisi äitikin niille voinut antaa, vaan näin

vierasten käetessä ei hän saattanut muuta kuin siunailla sitä siivoa ja

komentaa tiukasti kutakin hajoittamaan laitoksensa ja joutavat

kiireimmiten viemään tunkiolle.

»Rupea, Aappo kulta, sinäkin siivoamaan, että näyttäisi vähänkään

ihmisten asunnolta», pyyteli hän.

Mutta tuskin saivat pahinta siivoa korjatuksi, kun jo Karénin rouva

toisen rouvasihmisen kanssa tuli kartanolle.

He katselivat sinne asuinrakennukseen ja yrittivät muutamasta ovesta,

vaan Aappo huusi tallin ovelta:

»Täällä me asutaan.»

Kämmeniään yhteen lyöden he siunailivat ja päätään nyökyttivät tallin

ovelle tultuaan. Katselivat toisiaan hetkisen ikäänkuin että untako he

näkevät vai ilmissäkö ovat ja sitten taas siunailivat. Vähän selvittyään

päätäysi Karénin rouva kyselemään:

»Eikö tämä ole talli?»

»Talli», vastasi Vimparin vaimo naurahtaen. »Tämä on tuon Kurolan

talli.»

»No kuinka te tallissa?»

»Tallissako asutaan.»

»Niin.»

»No, se kun on köyhällä pakko olla miten milloinkin. On tulot niin

niukat, niin täytyy tyytyä asuntoon huonomman näköiseenkin.»

»No, onhan teillä mies.»

»On mies semmoinen roskatyöntekijä vain, halpapalkkainen. Ja tähän

nykyyn tuo on aikakin, mimmoista tuo lie, että välistä ei ole työtä

huonoakaan. Kädestä kärsään köyhän saalis, minkä meilläkin, että pitää

koettaa muussa päästä niin vähällä kuin suinkin, että saisi ruokaa

hengen piteiksi. Ja näin kesäaikana sitä tuleekin asunnon puolesta

toimeen, kunhan on katosta ja vähän seiniä sateen ja tuulen suojaksi»,

selitteli eukko.

»Montako teillä on lasta?»

»Tässähän nämä on kaikki, kahdeksan niitä pitäisi olla.»

»Onko teiltä kuollut yhtään?»

»Ei. Eihän nuo ole edes kuolevaa sorttia.»

»No kuinka te niin? Se on Jumalan tahto, että ne elävät.»

»Jos tuo lienee.»

»Kuinka te sanotte _jos_, kyllä se on», sanoi rouva hyvin vakavasti.

»Sanotaan, että vaivaisen kaikki lapset elää, vaivaiselta kaikki

kuolee», arveli vaimo.

»Jaa ei se ole niin, vaan se on niin kuin Jumala tahtoo», vakuutteli

rouva juhlallisesti ja melkein nuhtelevasti, ja toinenkin rouvasihminen

todisti:

»Juu, kyllä se niin on kuin Jumala tahtoo.»

»Vaan te ette varmaan luota Jumalaan», alkoi rouva udella. »Ette pidä

hyvänä mitä hän antaa?»

»Jumalaan se on asia itsekullakin, niin rikkaalla kuin köyhällä. Ja se

tulee ottaa, mikä annetaan, vaan sitä näissä oloissa tulee välistä

ajattelemaan jos jotain.»

»Jaa jaa. Te ette rukoile Jumalalta apua. Käyttekö te kirkossa koskaan?»

tiedusteli rouva tiukemmasti ja innoissaan.

»Ei tuota ole tullut käydyksi tiheään. Eihän sitä pääse siirtymään

tuolta pätinäkunnalta, paljo portista ulos päkähtämään.»

»Kyllä sitä sen verran pääsee. Ottaa vaikka jonkun toisen siksi aikaa

hoitamaan.»

Vimparin vaimo ei puhunut mitään, alkoi poimia muutamia ryysyjä

lattialta. Vieraat alkoivat puhella ruotsia keskenään. Äänestä ja

viittauksista saattoi vaimo arvata mitä ne puhelivat ja häntä hävetti,

niin että posket kuumana karehti.

»Kuinka ne nuo lapset ovat noin likaisia?» kysyi se toinen vieras.

»Harvoinhan nuo tuon näköisiä ovatkaan. Minä olin tuolla työssäni

liiterin nurkassa vähän aikaa, niin sillä aikaa ovat täällä rypeneet ja

pahnastaneet.»

»Niin vähän pidetään huolta puhtaudesta. Jos sitä on köyhäkin, niin ei

siltä ole pakko liassa olla», sanoi Karénin rouva nuhtelevalla tavalla.

Vaimo avasi jo suunsa, vaan siihen salpasi sanan ajatus, että eivät ne

ymmärrä kuitenkaan. Onnetonta kaikki moittii. Tekipä hän niin tai näin,

niin kaikkialla on aita matala hänen päälleen.

Vieraat raukoittelivat Villeä, joka kyyrötti keskilattialla pää melkein

hartioitten sisässä ja sääret paljaina.

»Onko se vaivainen tuo poika?» kysyi Karénin rouva haikeasti.

»Onhan se semmoinen kyyryselkä.»

»Hyvä isä raukkaa! Miten se on tullut?»

»Siinä oli syöjä pienempänä, ja se sen noin läjään kääri.»

»Ette vissiin aikanaan käyneet lääkärin luona?»

»Ei käyty ollenkaan.»

Vieraat kummastelivat keskenään päätään heilutellen ja Karénin rouva

sanoi:

»Minä sanon sen suoraan: te ette rakasta lapsianne. Te annatte lastenne

sairastaa ja tulla vaivaisiksi ja antaisitte ehkä kuoliakin käymättä

lääkärin luona.»

»Kuollakin saavat, kun ovat kuollakseen», sanoi vaimo kylmäkiskoisella

äänellä.

»Herre Gud», siunailivat vieraat. He päättelivät keskenään, että jos

menisi lääkärin luo ja selittäisi, että on köyhä ja lapsi sairastaa,

niin varmaan lääkäri auttaisi eikä vaatisi maksua. Ja onhan

köyhäinhoidon johtokunta, josta saa apua varattomat. Vaan alhaisempi

kansa on semmoista: ei välitä. Niillä ei ole tuntoa lapsiaan kohtaan sen

vertaa, että ne viitsisivät jotakin toimia. Samanlaista se on niitten

opetus ja kasvatus kuin hoitokin. Siksi niistä tulee pahantekijöitä ja

huonoja.

»Käypikö näistä yksikään koulua?»

»Ei käy.»

»Jaa», nyökkäsi rouva päätään kumppanilleen ja tuimansekaisella äänellä

kääntyi vaimolle puhumaan:

»Sitä vartenhan kansakoulut ovat, että köyhä kansa saa panna niihin

lapsiaan.»

»Sitä varten ne mahtavat olla, ja monen köyhän lapsi niissä käypikin,

vaan ei ole meiltä sopinut panna yhtään, kun nuo muut eivät kykene

portista ulos ja Aapolla ei ole aikaa, on tarvittu kotona se.»

»Tuskin niitä on kotonakaan opetettu lukemaan.»

»Aappo jo lukee puhtaasti, ja jo Villekin kyhäilee melkolailla, ja

yrittelee tuo Kristiinakin jo. Ei meillä ollut opetuskirjoja muita kuin

Luonnonkirja. Aapinen oli, vaan ovat sen jo repineet lehdiksi ja

tuhranneet.»

»No aapinen ei ole niin kallis, ettei sitä saisi ostetuksi, jos kuin

köyhä olisi, vaan se on huolettomuutta suorastaan», sanoi jäykästi

rouva.

Vaimo seisoi kuin syytetty ainakin. Kyllä hänkin mielestään myönsi, että

totta se oli. Vimparikin oli anniskeluun vienyt monenkin aapisen hinnan

ja oli hän sitä sanonut monta kertaa Vimparille, että sen sijaan kun

kuljet anniskelussa, menisit kirjakauppaan ja ostaisit lapselle aapisen.

Vaan ei hän nyt vieraille tahtonut ruveta miestään moittimaan.

»Eikö se ole kumma, jos tuommoisella kasvatuksella tuleekin lapsista

pahantekijöitä», sanoi rouva.

»Tulevan näkyy semmoisistakin, joilla on aapiset hyvät ja kirjoja

kainalot täynnä», puolusteli vaimo. »Se on Herran kädessä, eikä ihmisen

vallassa.»

»Jaa, jaa, vaan lapset ovat Herran lahjat ja vanhemmat ovat

edesvastauksessa niitten elämästä. Lapsi tulee ahkerasti Jumalan sanalla

neuvoa ja siihen totuttaa jo pienestä, rakkaudella kohdella, rakkaudella

rangaistakin; vaan oletteko niin tehnyt, sitä minä en luule, sillä se ei

siltä näytä», puhui rouva jo vähän nyreyksissään vaimon vastauksista.

Ei yhtään päivää kulunut, ettei vaimo olisi ajatellut lapsiaan.

Iltasella kun ne toinen toisensa perästä vetäytyivät vuoteelle ja

pujottautuivat ryysypeitteen alle ja siinä vielä sipattelivat kierähteli

äidin hiljainen siunaus heitä ja kohosi Jumalan luo rukous heidän

puolestaan. Ja aamusella kun he nukkuivat, kyhjöttivät paljaina peitteet

pois potkittuaan, niin äiti peitellen raukkojaan kuvaili heille kullekin

hyvää osaa tässä elämässä. Ja usein päivälläkin, kun he telmivät ja

mellastivat, niin äidin ajatuksen kulkivat heidän elämänsä polkua. Hän

kuvaili heille mitä parasta osasi. Pojistaan näki minkä käsityöläisenä,

minkä reippaana, uljaana merimiehenä tai muuna kunnon ihmisenä,

tyttärensä hyvinä palvelijoina. Hän ei tullut koskaan ajatelleeksikaan,

että niistä tulisi pahantekijöitä ja huonoja ihmisiä yhdestäkään. Vaan

nyt heräsi hän kuin unesta.

»Eihän tuota tiedä, mitä niistä voi tulla. Pahuuteen en ole heitä

neuvonut koskaan ja koettanut olen, minkä vain olen voinut ja

ymmärtänyt, hyvään ohjailla. Vajavaista se on kyllä ollut ja

puutteellista. Eikä ole aina tullut niin tehdyksi kuin olisi pitänyt,

vaan on usein päässyt paha sisu ja turmeltunut luonto näkymään ja

vaikuttamaan», selitti hän itkien.

Lapset alkoivat keräytyä äitinsä ympärille ja vieraita karsaasti

katsella.

Vaan Karénin rouva oli tyytyväisen näköinen, kun oli saanut sanansa

vaimoon vaikuttamaan. Säälitellen puhui hän toverilleen lapsista,

joitten täytyi kasvaa kuin luontokappaleet tallissa. Vanhemmat jos

olisivatkin, niin se ei niin tuntuisi, sillä se on heidän oma syynsä,

vaan kun viattomain lasten täytyy kärsiä vanhempain kelvottomuuden

tähden.

Hän vahvistui nyt päätöksessään ottaa Aappo kasvatikseen. Omin silmin

oli nähnyt, mistä kurjuudesta pelastaa tämän pojan ottaessaan sen.

Olihan siitä huojennusta vanhemmillekin jo täällä ajassakin.

»Kyllä se olisi Jumalalle otollinen työ», vakuutteli toinen

rouvasihminen huokaavalla äänellä, joka ilmoitti, että hänkin tekisi

samanlaisen Jumalalle otollisen työn, jos voisi.

»Ei suinkaan vanhemmilla ole mitään sitä vastaan, että minä otan Aapon

kasvatikseni», sanoi rouva vaimolle aavistaen jotakin ilon remausta ja

kiitossanojen tulvaa, johon valmisteli mielessään vastaukseksi:

kiittäkäät taivaallista isää.

Vaimo vastasi muuttumattomalla muodolla kuin jo kauan ja tarkkaan

mietittyyn asiaan:

»Mitä tuo sanonee Vimpari.»

Karénin rouva oli aivan hämmästyksissään ja toinen rouvasihminen katseli

semmoisella muodolla, joka merkitsi, että mitä ihmettä!

Pitkän äänettömyyden perästä kysyi Karénin rouva:

»No mitä te itse arvelette?»

»Hyvä kai se Aappo raukalle olisi päästä hyvien ihmisten turviin,

siellähän ei olisi hätäpäivää.»

»Minä ottaisin aivan kuin omaksi pojakseni ja kouluttaisin», selitti

rouva aikeensa melkein loppuun asti, koetteeksi että eikö äidin muoto

sittenkään muuttuisi.

»Liiaksi sitä siinä olisi», sanoi äiti jäykällä äänellä ja levollisesti

kuin äskenkin. »Se jo olisi hyvää parempi, kun saisi Aappo asiapojan

paikkaan vaate- ja ruokapalkalla. Siinähän tuo oppisi vähän ihmisyyttä,

jota ei tuolla kerjuuretkillä liene opittavissa.»

»Vaan minä ottaisin aivan kuin omaksi lapsekseni», tokotti yhä rouva,

ikäänkuin tuo äiti ei olisi ymmärtänyt vieläkään oikein asiaa.

»Liian paljon ottaisi rouva vaivaa päälleen. Sillä mahtaisiko tuo taipua

parempien ihmisten tapoihin näin halvasta kodista lähtenyt ja aivan

halpaisista vanhemmista. Työpaikan kun saisi jonkun, niin siinähän se

Aappo olisi lähempänä säätyään. On sitä ollut Vimparin kanssa puhettakin

joskus, että pitäisi käydä tarjottelemassa Aappoa ammattimiehille tai

mihin tahansa, kunhan olisi vakinaista hommaa. Vaan eihän niissä

köyhissä ole toimittajaa, minkä meissäkin. Ei ole useinkaan työtä

Vimparille itselleenkään. Eikä se Aappo tosin ole joutanutkaan vielä.

Kun on tulot niin tuiki niukat ja joukko suuri, niin on Aapon pitänyt

käydä lisää elatusvaroja anelemassa. Muista lapsista ei ole vielä

siihenkään toimeen», selitti äiti seisoen keskilattialla, lapset

ympärillään hameesta kukin kiinni pitäen. Aappo yksin seisoi erillään,

lakki takaraivolla ja kädet taskussa.

»No kysykää Vimparilta, suostuuko hän siihen, että minä otan Aapon»,

sanoi Karénin rouva, joka jo alkoi kyllästyä vaimon epäyksiin ja

selityksiin. Mutta hänen halunsa oli kiihtynyt saada Aappo, ja sentähden

hän oikein painokkaalla äänellä lisäsi:

»Sanokaa, että minä otan hänet aivan kuin omaksi lapsekseni.»

»Saatanhan minä sanoa. Kiitoksia vain rouvalle, joka on niin

hyväntahtoinen.»

Kiitetty ei enää ajatellutkaan: kiittäkäät taivaallista isää. Eikä

kasvoiltaankaan näkynyt kainoa vaatimattomuutta niinkuin alussa, rikkaan

mahtavuus vain. Hän oli nyreällä mielellä siitä, ettei tuo vaimo ollut

toisella tavoin vastaanottanut hänen hyväntahtoisuuttaan. Kylmällä

äänellä sanoi hän hyvästin eikä päätään kääntänyt, vaikka vaimo syyti

kiitoksia ja Jumalan siunauksia hänen jälkeensä. Ei ollut

kuulevinaankaan, vaikka ei malttanut olla toisella korvalla

kuuntelemattakaan.

Vimparin vaimo jäi ajatuksiinsa. Hänen mielensä oli iloa täynnä, vaan ei

niin täynnä, ettei vähän huoltakin olisi mahtunut. Että Aappo pääsisi

ihmisiin ja koulua käymään, olihan se toki odottamaton onni, niin suuri

hyvä, että tuskin saattoi uskoa sitä oikein todeksikaan, vaikka uskoihan

sen, kun muisti miten rouva oli monta kertaa vakuuttanut. Mutta ikävältä

tuntui ajatella, että lapsi tulisi hänestä erilleen. Rakasti hän kaikkia

lapsiaan, vaan Aappo oli häntä lähinnä. Aappohan oli elatustoimiin

suurta osaa ottanut ja hänellä apuna ollut, jopa alkanut viimeiseltä

puolustella häntä isänkin vihamielisyyttä vastaan. Vähin sanoillakin,

vaan varsinkin käytöksessään oli osoittanut äitiä suosivansa. Ja nyt

vietäisiin tämä perheen toimekkain jäsen, melkeinpä elatusisä, apumies,

ystävä, se josta oli enin ja lähin toivo. Se tuntui kovemmalta kuin

kaipuu. Mutta taas toisekseen, kun Aappo pääsisi lukuteille, niin

hänestä oli enemmän syytä toivoa, että hän pian voisi ruveta auttamaan

vanhempiaan ja siskojaan. Virkamiestä ei äiti pojastaan osannut

toivoakaan, vaan jotakin pienempää herraa. Se olisi jo hyvä.

Kun Vimpari tuli kotia ja vaimo selitti hänelle, että Aappoa on käyty

kysymässä ottopojaksi, niin luuli Vimpari että eukko höpsii. Vaan kun

Aappokin sen todeksi intti ja äiti takitilaan selvitti koko jutun, niin

Vimpari sanoi:

»No antaa mennä! Onhan noita meillä lapsia jäämäänkin asti. Kun

ottaisivat jokaisen, niin päästäisiin mekin muorin kanssa vähän

väljemmille vesille. Eikä tiedä, jos kouluttaa Aapon papiksi», latosteli

isä.

»Ajattele, ettei ole köyhällä valtaa: pannaan vaikka papiksi», naurahti

vaimo.

»No ei se niin kumma olisi. On niistä ennenkin köyhän pojista tullut

suuria virkamiehiä. Ja kun Aappo pääsee kouluja ja akatemioita

kulkemaan, niin eihän siinä auta muu kuin totuus, että pappina se Aappo

vielä köröttää», torisi Vimpari ja sitä hän jäi yhä jauhamaan, kun Aappo

lähti ilmoittamaan, että lupa on valmis.

Aappo alussa oli ajatellut sitä, että kun hän pääsee sinne herraskylään,

niin saa syödä lihaa ja pottuja aina niin paljon kuin jaksaa ja varmaan

nisuakin ja tottapa sai vaatteetkin, jotka rouva toimittaisi, pyytäisi

vaikka Montinin rouvalta jotkut Jorin vanhat vaatteet. Isän puhe hänen

papiksi tulemisestaan ei mennyt hänen päähänsä. Häntä oli alkanut jo

kyllästyttää pappina olo tyttöjen leikeissä ja muusta hän ei osannut

papin arvoa ajatella. Mutta koulunkäyntiä hän ajatteli mielellään ja se

tuntui mukavalle. Hän näki itsensä herraspoikana, sievissä vaatteissa ja

kirjoja kainalossa. Itsekseen puhui ja mietti, että mitähän toiset pojat

sanovat, kun saavat tietää. Entä tytöt? Viion Elsalle, jolle hänellä oli

kanimieltä siitä, ettei se häntä kuninkaanpojaksi ottanut, teki mieli

lähteä sanomaan onneaan. Ja sen kautta hän kulkikin, että jos Elsa

sattuisi ulkona olemaan, niin sanoisi. Mutta ei hän nähnyt Elsaa ulkona,

vilaukselta vain akkunan edessä korppu kädessä.

»Saan sitä minäkin vielä», huusi Aappo ja pinkaisi juoksujalassa

menemään, mielessään kuvaillen jo tänä iltana saavansa hyvyyttä jos

jonkinlaista.

Mutta toisin oli mielensä illalla, kun hän makasi Karénin rouvan

kyökissä tuoleille tehdyllä vuoteella. Koko olonsa tuntui oudolle ja

alastomalle kuin päänsäkin, josta tukka oli kolittu melkein päänahkaa

myöten. Hän häpesi päätänsä, sillä ainahan hän niinkuin muutkin härnäsi

niitä, joilla oli lyhyt tukka: kolipää kiven raossa, kolipää kiven

raossa. Hän itki jo senkin tähden. Vaan muutenkin oli paha. Oli

nälkäkin. Illalliseksi hän oli saanut pienen voitaleivän ja hienon

viipaleen lihaa, kupin teetä ja sen kanssa pienen korpun ja pullan.

Enempää ei annettu, vaikka oli paljonkin. Piika oli sanonut, ettei

anneta kuin vähäsen, jotta vatsa pienenisi. Vaan se selitys ei nälkää

poistanut. Aappo tunsi tuskia vain tuosta ärsytyksestä.

Voi, kun hän halustaan olisi ollut kotona, jossa olisi saanut syödä

jauhopuuroa ja piimää. Ikävä oli kotia sinne talliin kaikin puolin.

Ikävä oli siskoja, äitiä ja isääkin. Tuntui, että niillä olisi paljon

lystimpi. Hän itki, itki kunnes nukkui.

Useita päiviä oli Aappo, ettei käynyt entisessä kodissaan,

pistäytynytkään. Eikä hän liikkunut muuallakaan, oleskeli vain uudessa

kodissaan kyökissä. Ja siellä hän sai opetusta enimmäkseen piialta, vaan

usein rouvalta itseltäänkin, neuvoja miten ei saa tehdä ja olla, kävellä

ja katsoa, istua ja seisoa, syödä ja juoda, suutaan pitää, käsiään

pitää, nauraa, puhua. Sanalla sanoen, jos Aappo mitä teki, niin kuuli

hän: ei noin... Mutta sai hän myös neuvoja enemmän kuin muistaa jaksoi,

miten pitää. Aappo oli aina iltasella väsynyt neuvojen kuuntelemisesta

ja yöllä näki pahoja unia, ja joskus piika ja toisinaan rouvakin tuli

painajaisena ahdistelemaan.

Niin kauan Aappo sai asua kyökissä ja olla piian opetuslapsena, kuin

tuotiin uudet vaatteet. Mutta kun hän oli peseytynyt vielä ja pukeutunut

uusiin vaatteisiinsa, vei rouva hänet sisälle ja kohteli häntä hellästi

hyväillen. Puhui kauniisti siitä, että Aapon tulisi olla tottelevainen

hänelle, tarkasti mieleen panna, mitä hän neuvoo, ja käski kutsua häntä

tädiksi ja sanoi Aappoa nimittävänsä Abeksi. Suuteli ristiäisiksi ja

antoi namusia.

Makeisia purren kulki Abe tädin taluttamana huoneesta huoneeseen, joissa

sai nähdä kuvatauluja ja muita kauniita esineitä, joita ei ennen ollut

nähnyt. Täti selitteli niitä nimeltään ja viraltaan.

»Tässä on sinun kamarisi», sanoi täti, kun tulivat muutamaan pieneen

huoneeseen. »Tässä sinä saat nukkua yösi, tuossa sängyssä, täällä pitää

kirjasi tuossa hyllyllä ja täällä lukea läksysi.»

Abe katseli sievää rautasänkyä, jossa oli kullan näköiset koristukset ja

lumivalkoinen peite sänkyvaatteitten päällä. Makea hymy levitti hänen

suunsa pitkäksi viivaksi ja silmäkullat tulivat suuriksi kuin

suitsirenkaat. Täti antoi vielä anteeksi tämän Aben ruman

hymyilemistavan, ei hennonnut häiritä lapsen hyvää mieltä, jota

nähdessään hän itsekin tunsi mielensä iloiseksi.

Ei ollut joutanut Abe tähän asti katselemaan vaatetustaan, vaikka mieli

teki. Silloin tällöin kerkesi pikimmältään silmäämään kenkiään ja niihin

hän ei ollut tyytyväinen, kun ne olivat korkearuojuiset ja nauhoilla

kiinni, mielestään tyttöjen kengät. Vaan nyt vei täti hänet salissa

suuren peilin eteen ja sanoi:

»Katsoppas nyt itseäsikin. Katso kuin olet sievä.»

Täti laskeutui polvilleen kuvastimen eteen, pani Aben kädet kaulaansa ja

omat kätensä kiersi Aben vartalon ympäri.

»Katso, lapseni peiliin», sanoi hän, kun Abe ujostellen painoi päänsä

alas. Ja kun hetken aikaa oli katseltu, suuteli hän äkkiä Abea: puristi

rinnoilleen, taas suuteli, suuteli otsaa ja silmiä ja riensi sitten

kamariinsa.

Abe jäi katselemaan itseään yksinään kuvastimeen. Hän ei tahtonut uskoa

kuvakseen sitä poikaa siellä kuvastimessa. Tuntui kuin olisi ollut se

joku muu, joku herraspoika. Eikä hänellä siinä pojassa ollut mitään

moitittavaa. Vaan kun hän koetteli kädellään päätään, niin hävetti häntä

kolipäänsä, ja kun katseli housujaan, jotka olivat vain polviin asti,

eivät ne olleet hänen mieleensä. Ja oli puvussa muutakin

moitteenalaista. Kerjäläisenä oli hän tottunut toisenlaisiin

vaatteisiin, suuriin, joissa oli väljyyttä joka suunnalle, pituutta ja

leveyttäkin. Oli hänellä ollut välistä pituutta housuissa niin, että oli

kääriä pitänyt lahkeet samoin kuin takin hihojakin, vaan ei hän koskaan

sitä ollut rumaksi puhutellut, niinkuin nyt housunlahkeitten ja

puseronsa hihojen lyhyyttä. Ja pahalta tuntui, kun vaatteet olivat niin

ruumiinmukaiset. Mutta kiiltonapeista, joita oli hänen puvussaan, ja

punaisista sukista ei hän pahaa pitänyt, ne olivat niin tuiki mieluiset,

ettei niistä tahtonut silmä erota.

Täti tuli kamarista ja sanoi:

»Nyt Abe saat mennä vanhempiesi ja siskojesi luona käymään. Mutta missä

sinun lakkisi, sitä ei ole vielä koetettu.»

Täti huusi kyökkiin piialle:

»Stiina, tuo nuoren herran lakki, eikö se ole siellä.»

»Tämä uusiko?» kysyi Stiina varmuudeksi.

»No mikäs sitten? Kaikkia Stiina kysyy.»

»Mihinkäs ne vanhat vaatteet pannaan?»

»Takakartanolle», tiuskasi rouva sillä äänellä, kuin että se olisi

pitänyt tietää kysymättäkin.

Täti asetti Aben päähän sievän lakin ja katseli miten se sopii.

»No mutta nyt sinun pitää oppia tervehtimään oikein, että osaat jo, kun

menet vanhempiesi luo kylään», sanoi täti ja selitti, miten pitää sanoa,

ja näytti miten lakkia nostaa ja kumartaa.

»No koetappas nyt minulle. Tule tuolta omasta kamaristasi muka niin kuin

ulkoa ja tule tervehtimään minua», neuvoi täti.

Ja harjoitus alkoi, jota kesti niin kauan kuin kaikki kävi

tyydyttävästi. Ja kotvanen aikaahan siihen meni.

»Harjoitellaan sitten lisää. Mene nyt, vaan sano minulle ensin

hyvästiä.»

Abe antoi kättä ja kumarsi.

»Sano että: hyvästi, täti.»

»Hyvästi, täti», sanoi Abe ujosti, sillä koko homma oli outoa ja ensi

kertaa sanoi hän tädiksikin.

»Hyvästi, hyvästi, Abe», vastasi täti ja suuteli. »Mene nyt ja muista

tervehtiä, niin kuin täti on sinua neuvonut. Eläkä viivy kauan.»

Abe juoksujalassa riensi, vaan aina joskus pysähtyi katselemaan pukuaan.

Punaiset sukat ja kirkkaat napit tekivät hänen mielensä kirkkaaksi, vaan

kun muisti kolipäänsä, niin kulkeusi käsi takaraivolle ja mielen

kirkkaus vähän tummeni. Sekavilla tunteilla, mielissään ja häpeissään,

riensi hän kotiaan. Ja tultuaan talliin seisahti hän ovelle ujona, sanaa

puhumatta. Ei hän olisi viitsinyt tervehtää niinkuin oli opetettu, ei

vaikka.

»Aappo», lausui äiti riemulla aivan kuin olisi kohdannut kateissa olleen

lapsensa. »Jopa sinua siellä on tarkkaan pidetty, kun et ole käynyt

käymäseltäsikään.»

Kaikki lapset keräytyivät, mikä mistäkin juoksi, yhteen joukkoon kuin

lampaat ja katsella ällistelivät Aappoa kuin vierasta kummaa.

»Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika», sanoi äiti hymysuin.

Mutta vähän pitempään katsellessaan laskeutui hänen kasvoilleen

surunomainen totisuus, levisi hiljalleen kuin vieno väre lammen tyynelle

pinnalle.

Sillä aikaa kuin Aappo oli poissa ollut, oli hän jo näkemällä nähnyt

miten tarpeellinen Aappo oli. Käsityönsä oli hänen pitänyt jättää

kerrassaan ja antautua siivon tekemiseen. Vaan hänen voimansa eivät

riittäneet siihen, Aapon apu kun oli poissa. Itkua ja mankumista oli hän

saanut kuulla monta vertaa enemmän kuin ennen, kun ei ollut nyt niin

leipäpaloja, joilla olis tukkinut ammottavat suut. Häntä itseäänkin oli

nälkä vihaisemmin ahdistanut, kun oli pitänyt yhä vähennellä sen

suosittelemista. Hoikemmalla vatsalla oli Vimparikin työhön lähtenyt ja

illalla maata pannut. Sanalla sanoen koko talli Aappoa kaipasi.

Sentähden äiti katsellessaan Aapon uusia vaatteita tunsi melkein samaa

kuin köyhämökkiläinen katsellessaan lehmänsä lautasessa äsken tehtyä

vierasta tervakirjainta.

Mutta enin suru sydämeen toi ajatus, että hänen lapsensa oli nyt toisen.

Hän tunsi nyt niin selvästi, että oli auennut hänen ja poikansa välille

juopa, joka oli levenevä levenemistään. Aappo ei ollut enää hänen

kokonaan, vaan oli puoleksi vieras. Se oli selvänä, mitä hän muutamia

päiviä sitten vain vaistonsa mukaan aavisti.

Lapset olivat ikävissään kyselleet myötäänsä Aappoa isoimmat enin. Sillä

ruuan anto tapahtui siinä järjestyksessä, että pienemmille koetettiin

parasta antaa ja enen, vanhimmat saivat siis vähemmällä kuikuttaa ja sen

tähden heillä olikin ikävä. Odottivat joka hetki Aappoa hartaasti. Mutta

he eivät nyt tunteneet veljeään ja elättäjäänsä. Suu auki töllistelivät

vain.

»Se on Aappo. Ettekö tunne?» sanoi äiti.

»Eipään ole», inttivät muut nyreinä, vaan Ville raukka purskahti leveään

itkuun ja huusi:

»Eipäää ooo Aaappo.».

Se olisi pitänyt olla aivan erilainen, jos mieli Ville Aapoksi tuota

tunnustaa. Erilainen puvultaan, vaan varsinkin olisi pitänyt kädessä

olla vasu, josta olisi jaellut palan kullekin. Se oli vain joku muu

poika tuo Villen mielestä, eikä hän minkään edestä ottanut uskoakseen

sitä Aappoksi, vaikka äiti olisi kuinka vakuuttanut. Hänellä oli kova

nälkä, kun oli monta päivää saanut kutjottaa hyvin heikoilla annoksilla,

ja polttavalla ikävällä odotteli hän oikeaa Aappoa. Samapa se oli usko

toistenkin lasten, niin luja kuin nälkä kova.

Vimpari tuli puoliselle ja kartanolle tullessaan katseli pitkistään

talliin, kun näki herraspojan selän. Arveli, että mitähän vieraita

siellä taas on, ja jo pakkausi toivo, että on taasen lapsen hakijoita.

Vaan kun tuli ovelle ja näki pojan yksinään, niin sanoi:

»Mikäs prissi täällä on? Eihän lie meidän Kristiina ryökkynälle jo

kosija tullut.»

»Oma poikasihan se on», sanoi vaimo.

»No, ettäkö ei ole Aappo! Sun vietävä, kun on aivan kuin parempain

ihmisten lapsi, ei veistä väliä. Vieläkö muori väität, ettei siitä voi

pappi tulla? Vähintään siitä pappi tulee, sen minä sanon», lopotteli

Vimpari toimessaan.

»Saahan tuon sanoa, vaikkei sitä uskoa tarvitse», arveli vaimo.

»Minä uskonkin sen ja usko ei anna häpeään tulla. Eihän sen ole kummempi

koulussa ja akatemioissa käytyään papiksi tulla kuin nyt herraspojaksi

semmoiset vaatteet saatuaan. Tyhmemmätkin ne ...» rupesi Vimpari

todistelemaan, vaan vaimo katkasi hänen puheensa ja kysyi:

»Minne sinun vanhat vaatteesi tulivat, Aappo?»

»Takakartanolle.»

»Tunkiolle! Hyvänen aika. Niistähän olisi Ville saanut hyvät vaatteet,

sillä kun ei ole takkia ensinkään eikä housuistakaan ole paljon taikaa»,

valitteli äiti.

»No, saatathan nuo käydä hakemassa sieltä», sanoi Vimpari.

»Kuka se kehtaa?»

»Kehtaa, eihän tuo varastusta ole, jos ottaa sen, minkä muut ovat

hylänneet.»

»Mihin siivoon lienevät sattuneet.»

»Niin, muka siivoon. Onpa sinusta tullut kranttuluontoinen!--Onhan tuota

vettä, millä huuhtoa ne pestyäkin puhtaammiksi. Käy vain ja hae pois

mätänemästä», sanoi Vimpari sillä äänellä, että se oli tehtävä.

»Käypi heidät sitten illan hämyssä, en suinkaan minä päiväsydännä viitsi

mennä ihmisten tunkioita ruuskaamaan», selitti vaimo.

»On korkea sydän sinulla, ei ole köyhyys vieläkään ylpeytesi pyrstöä

leikannut», ivasi Vimpari ja kysyi:

»Onko sitä pureksittavaksi mitään puuta pehmeämpää?»

Vaimo toi kätköistään leipäpaloja ja suuren pytyn, jonka pohjalla oli

muutamia puolinaisia silakoita ja pari kolme sillin päätä, sekä kannun,

jossa oli tilkka piimää.

Halukkain silmin katselivat lapset ruokahommaa ja vesi suussa herahteli

nähdessään, kun isä pisteli suuhunsa ja maiskutteli niin makean

kuuloisesti. Vaan eivät ääntä päästäneet tahtoakseen hekin palasta,

vaikka niin mieli teki. Eivät tohtineet, kun tiesivät että isä olisi

ärjäissyt, ja ymmärsiväthän jo vanhimmat, että pitäähän jotakin saada

isä raukankin, joka työssä kulkee, sillä sen he olivat kuulleet äidin

suusta joka kerta, kun lisää ruokaa pyysivät.

Vimpari pisteli kaikki puhtaaksi ei silakan korvustakaan jäänyt. Näytti

siltä, että hän ei olisi suuttunut, jos olisi enemmänkin ollut. Mutta

kun ei ollut, niin vältti se silläkin, kun sai kipeimpään nälkäänsä.

Jonkun piimähallin ja leipänaulapuolikkaan voimalla sokasi hänen

nälkäänsä mielihyvä, joka hänessä oli syntynyt nähdessään Aapon. Niin

että Vimpari oli tyytyväinen kuin hyvänkin aterian syönyt ja pyyhki

suunsa, sivautti kädellään rennosti kuin kukkurapää jyvämitan.

»Sinä se taidat saada paljasta nisua syödäksesi?» arveli Vimpari Aapolle

puoli leikkiä toinen totta.

»En minä saa», sanoi Aappo nurkumielellä, vaan tyytyväisemmällä äänellä

lisäsi: »Ei minulle anneta paljon ruokaa, että vatsa pienenisi.»

»Niillä on konstinsa», sanoi äiti, jonka mielen mukaista tämmöinen ei

tuntunut olevan. »Kun on ruokaa, niin antaisi lapsen syödä se määränsä,

eihän enempää söisi kuitenkaan.»

»Elä sinä lorise tyhjää, kun ei ymmärrä kuitenkaan», myrähti Vimpari ja

leikinsekaisesti marmatti lisäksi: »Jos lastakin apattaisi kuin

koiranpenikkaa, niin siitä tulisi vanhemmiten niin niuharuokainen, ettei

se söisi kuin vähän tyhjää. Millä keinoin ne sitten saisivat komean

virkamahan? Saatko päähäsi?»

»Sinä puhut etkä tahdo pilkkaa», sanoi vaimo ja katsahti Vimparia, että

eihän vain ollut käynyt anniskelussa, kun oli niin iloisella mielellä.

»Mitä katsot, luuletko nälän olevan?» murahti Vimpari huomatessaan millä

silmällä vaimonsa häntä katseli.

»Eipä sillä ja sen vuoksi, vaan katselen tutakseni», arveli vaimo

leikillään, tyytyväisenä että hänen miehensä oli kuitenkin viinaton, ja

alkoi Aapolle neuvoella:

»No koeta, lapseni olla siivo ja nöyrä, että sinusta kunnon mies tulisi.

Pidä mielessäsi Jumala ja muista häntä kiittää, sillä hän sinulle on

tämänkin hyvän toimittanut.»

Kyyneleet herahtivat äidin silmiin ja kirkkaina helminä vierivät laihoja

poskia pitkin ja muutamia putoili Aapon vaatteille, kun hän puristi

häntä poveaan vasten.

»Muista myös aina vanhempiasi ja siskojasi eläkä koskaan heitä

ylönkatso, jos köyhiä ja halpoja ovatkin», lausui hän ja pyyhki

kyyneleet kämmenpäihinsä.

Aapoltakin itku pääsi ja hän meni ulkopuolelle, tallin oven taakse

seisomaan, jossa itki hyvätkin itkut. Äiti jäi seisomaan keskilattialle

ja rupesi uudestaan silmistään vesiä purkamaan. Vimpari istui arkun

kannella ja katseli hiljakseen ympäri tallia ikäänkuin etsien sijaa,

mihin silmänsä panisi, ja pysäytti viimein katseensa kenkäinsä kärkiin

laskeutuen lynkäpäisilleen polviensa varaan. Lapset katselivat vuoroin

isää vuoroin äitiä, viimein pillahti Ville itkemään ja hänen jälessään

toisetkin.

»Saa tuon jo lopettaa», sanoi Vimpari ja kohosi seisalleen, kynsäsi

päätään, otti puukkonsa ja rupesi sillä muuatta seinän rakoa

kaivelemaan, aivan kuin se olisi ollut hyvinkin tärkeä tehtävä.

Hän ajatteli, että enemmän Aapon poismenosta on vahinkoa kuin hyötyä. Jo

hän muutamana iltana, kun työstä tuli eikä ollut ruuan murua syödäkseen,

ärjäisi: niinhän tämä eläminen on kuin olisi yksi suu lisääntynyt,

vaikka olisi vähetä pitänyt.

Vaikka Vimpari sen syytöksen sanoi silloin vaimolleen, myönsi hän sen

mielessään, että Aapon meno ruuan vähyyteen oli vikana, ymmärsi sen heti

silloin ja näki sen todeksi joka päivä. Ja sitä nyt arvelutti, että

miten vain edelleen tässä elettäneen. Eilen oli Kurolan isäntäkin

ilmoittanut, että talli ei jouda enää kuin pariksi viikoksi korkeintaan,

sillä hän ostaa markkinoilla hevosen. Vuokratta asuminen siis loppui

kohta. Kohtahan tuo oli kesäkin mennyt ja talvi varana monine tarpeineen

ja talven kanssa työttömyys.

Hänestä alkoi näyttää kerrassaan kamalalta eläminen. Hampaita kiristäen

työnsi hän puukon seinän rakoon niin syvälle kuin meni ja jäi synkkänä

tuijottamaan raon mustaa pohjaa, silmät pullistuneina ja sieraimet

tohisivat. Hän seisoi kuin olisi murhan tehnyt. Kauheita ajatuksia

välähteli hänen mielessään, välähtelivät nopeaan kuin salamat, niin että

hän ei niistä kiinni saanut.

Hetken perästä heräsi hän kuin unesta ja alkoi taas kaivella rakoa,

ikäänkuin sieltä olisi ollut hyvä neuvo saatava. Siinä kaivellessa

tulikin mieleen, että onhan se panna toinen poika Aapon virkaan, saa

heti alkaa opetella. Ja jos talvella hätä tulee, niin menee

köyhäinhoitoherran luokse ja sanoo että jos ette tahdo nälkään tappaa

minua, vaimoani ja seitsemää lastani, niin toimittakaa työtä ja työstä

palkka. Muutaman vuoden kun jaksaisi, niin alkaisihan nuo muutkin lapset

kyetä edes kerjäämällä omaan suuhunsa saamaan. Vanhuuden päiviä ei

tarvitse pelätä, sillä Aappo kyllä kykenee jo silloin avuksi.

Vimpari pisti puukon tuppeensa ja ärjäsi sikiöille:

»Suu kiinni!»

Vaimolleen hän marisi:

»Sinäkin aika ihminen viitsit marista ja asiasta sitten, kun poika on

ihmisiin päässyt. Nauraahan tuosta sun pitäisi.»

Ja Aapolle sanoi hän:

»Ala lekkasta sinä jo taloosi.»

Lapset pidättivät itkuansa, turkastelivat nyrkkiinsä ja puskeutuivat

äitinsä suojaan, minkä suinkin pääsivät.

Äiti silmäsi vielä Aapon jälkeen, joka mennä kipitti portilla. Tuntui

hänestä kuin poikansa iäksi menisi ja ainaiseksi olisi nyt näkyvistä

häipynyt, kun katosi portista kadulle. Suuret vesikarpalot vyörähtivät

uudelleen, vaan hän pyyhki ne kämmenpäihinsä ja rupesi töihinsä

tyynnyttääkseen läikkyvää mieltään.

Aappo mennessään itkeä nyyherti aivan kuin usein ennen, kun kerjuulle

oli isä hänet ajanut, vaikka vasta oli tullut eikä olisi siis haluttanut

niin heti uudestaan lähteä. Mutta silloin hän itki mielikarvauttaan,

vaan nyt sydämen hellyyttänsä. Ikäänkuin syvemmältä lähtivät nyt

kyyneleet ja kirkkaampina ja kuumempina vierähtelivät poskia pitkin.

Eikä itku tahtonut lakatakaan, piti pysähtyä portin pieleen kivijalan

juureen nojalleen ja siinä odotella, kunnes asettuisi. Ja niin

mieluiselta tuntui koti halpanen, talli tuolla kartanon päässä, ja

vieraalta Karénin rouvan kauniit huoneet, että halutti palata takaisin

eikä mennä ollenkaan uuteen kotiin.

Vimpari meni työhönsä ja tapasi vielä Aapon portinpieluksessa silmiään

hieromassa. Häntä arvelutti, että pojalla taitaa olla paha mielessä, ja

sentähden hän äkäisesti tiuskaisi:

»Täälläkö sinä yhä seisot? Ala jo lapata ja kiireesti mihin sinulla on

mentävä. Mikä hyvä sinulla täällä on? Kiitä kun olet päässyt ruuan

ääreen, ettei tarvitse kiertää talosta taloon. Pääsetkö vai pitääkö

minun jouduttaa?»

Aappo lähti astua nyrkkäsemään ja itkunsa tyrehtyi kuin olisi tulpalla

suljettu.

Mielestä haihtui alakuloisuus melkein jäljettömiin, kun Aappo tapasi

Latun Liisan joka ensin kummaili Aappoa ja sitte kysellä alkoi aasta

ööhön koko Aapon kohtalon. Ja lopuksi hän ei antanut elävää rauhaa

Aapolle, ennen kuin tämä lähti näyttelemään itseään muillekin tytöille.

Ja kädestä pitäen talutti hän Aappoa toisen tytön luota toisen luo,

jotka kukin yhtyivät Aappoa ihmetteleväksi saattojoukoksi. Niin että kun

tulivat Nikkilän kartanolle, oli tyttöjä Aapon ympärillä kihisemään

asti.

Liisa meni kutsumaan Elsaa.

»Tuleppa Elsa katsomaan», huusi hän oven raosta ilonhätäisellä äänellä.

»Voi tule, Elsa», huusivat tytöt, kun Elsa porstuassa tuli. »Voi tule

katsomaan», hätäilivät aivan kuin olisivat pelänneet, ettei Elsa kerkiä

nähdä.

Hän tunsi Aapoksi katsottavansa, vaan se näytti niin oudolta, että hän

katseli sitä kuin tuntematonta vierasta hyvin vakavin katsein.

»Eikö ole Aappo sievä nyt?» kysyivät toiset.

»Onhan tuo», sanoi Elsa välinpitämättömällä äänellä. Hän ei ollut

koskaan lukua pitänyt Aaposta, enemmän kuin hautajaisleikistä, jossa

Aapolla oli niin arvokas osa ja jonka vuoksi muut pitivät niinkuin

ainakin leikkitoveristaan ja olivat sentähden hyvillään hänen hyvästään.

Aappo tuntui saman arvoiselta nyt kuin ennenkin, jos senkään veroiselta.

Kuta tarkempaan hän silmäili ja kuta enemmän toiset tytöt ylistelivät,

sitä himmeämmäksi kävi Aapon sievyys hänen silmissään. Mutta kun tytöt

esittelivät, että lähdettäisiin leikkimään kuninkaanpojan morsianta ja

Aappo olisi nyt kuninkaanpoika, niin Aappo ei näyttänyt enää Elsasta

ollenkaan sievältä, vaan päinvastoin, Elsa alkoi löytää rumia kohtia

Aapossa toisen toisensa perästä verratessaan häntä kuninkaan poikaan.

Kuninkaan pojalla oli pitkä kiharainen tukka, joka valui hartioille,

vaan Aapolla paistoi niska paljaana. Hyi, kun näytti rumalta! Eikä

Aapolla ollut sen näköiset silmätkään ja likaiset vielä

päällepäätteeksi. Ja käsissä oli Aapolla syyliä. Puserokin oli ruma,

kuninkaan pojallahan oli punainen vaippa. Ja kaikki alkoi olla Aapossa

rumaa kiireestä kantapäähän, Senpä tähden Elsa kielsi jyrkästi:

»En minä viitsi lähteä.--Enkä minä joudakaan, pitää nauhaa kutoa.» Ja

hän vetäytyi jo takaisin sisään mennäkseen.

»Lähdetään me», tuumivat innokkaasti toiset tytöt. »Lähdetäänhän,

Aappo?»

»En minä lähde, pitää mennä tädin luo ... se sanoo minua Abeksi»,

ilmoitteli Aappo hyvin jo olevinaan, otti nenäliinan taskustaan ja

niisti nenänsä, tukki sen toimella taas taskuunsa, nosti lakkiaan,

kumarsi, sanoi hyvästi ja lähti kiireesti pois.

Tytöt jäivät seisomaan Nikkilän portille ja katsomaan Aappoa ja niin

kauan katsoivat kuin se poikkesi toiselle kadulle. Aappokin silmäsi aina

vähän väliä taakseen ja sitten kiiltonappejaan ja punaisia sukkiaan ja

oli hyvillään. Mutta hyvämielensä ei kestänyt enemmän kuin matkakaan,

sillä täti torui heti, kun hän sisään pääsi.

»Abe!» sanoi täti ja puristi sormiaan. »Vähän aikaako sinä nyt olet

ollut, niinkuin täti sinun vain lupasi.--Ja voi sinun silmiäsi,

rapakossako olet kastellut ... ja käsiä!» päivitteli täti otettuaan

käsistä kiinni ja katsellen niitä. »Ja hihoja... Katso... Eikä sinulle

ole neuvottu, ettet saa nenää pyyhkiä hihoihin, eikä muuhun kuin

nenäliinaan, sitä vartenhan se sinulla on. Fyi Abea, fyi!...»

Abe katseli häpeissään lattiaan eikä ruvennut hihojaan silmäämäänkään,

vaikka täti pani ne aivan nenän eteen.

»Seiso nyt siinä ja häpeä», sanoi täti asettaessaan Aben kyökin

ovensuuhun, vaan piialle sanoi hän hiljempään:

»Se on itkenyt, näkee sen silmistä, vissiin kotona itkettäneet. Eivät

ole vissiin tahtoneet lasta tänne päästää.»

»Mitä sinulle kotona sanottiin?» kääntyi täti kysymään.

Abelta työntyi itku aivan kuin kiskaisten ja tuli oikein reutomalla.

Täti säikähti että hätä tuli.

»Hyvänen aika, Abe raukkani, elä itke, elä itke», ja piikaan kääntyen

sanoi hän suuttuneella äänellä:

»Enkö minä arvannut, että ne ovat kotona sitä itkettäneet. Kuinka ne

saattavat olla semmoisia... Elä ole lapseni milläsikään, ei sinun

tarvitse vasta käydä kotona... Koeta olla itkemättä, niin Stiina pesee

sinun silmäsi ja kätesi ja pannaan uusi pusero päälle... Elä itke»,

koetti täti parastaan.

Abea itketti rajusti ja pitkään, tyyntyi vasta omia aikojaan.

8

Kiittäen Jumalaa alkoi Viion leski uuden kankaansa.

Montinin rouva oli viime aikoina maksanut niin vähän kutomapalkkaa, että

sillä hädin tuskin toimeen tuli, kun ruuakseen söi suolavettä ja leipää.

Vaan hyvähän oli sekin. Monta raukkaa oli, joilla ei ollut leivän murua

aina ateriakseen. Ja hyvästä sydämestään oli rouva työtä antanut,

auttaakseen vain. Ja koettihan se muuten korvata vähää maksua, pistäen

välistä jotain hyvän murua kouran silmään, niinkuin viimeksikin

teelehtiä ja silliä. Viion leski ei olisi viitsinyt sentähden kieltäytyä

vastaanottamasta työtä Montinin rouvalta, jos tämä olisi vielä

tarjonnut, vaikka oli kuullut muitten enemmän maksavan. Olisi ollut se

kiittämätöntä. Mutta Jumala oli nähnyt hänen tarpeensa nytkin ja

asettanut viisaasti, että Montinin rouvalta loppui työ ja muut tulivat

tarjolle.

Sen oli hän tässäkin taas saanut kokea, että Jumala pitää ihmisestä

huolen, niin pienemmissäkin asioissa, ajatteli yhä Viion leski. Mutta

ihminen on usein sokea, ei huomaa Jumalan hyvyyttä.

Jäntin emäntä oli luvannut hyvän kutomapalkan. Ei tuo sanonut varmaan

mitä maksaa, vaan pianhan tuon näki, sillä tämä oli lyhyt kangas, jonka

kutasi sukkelaan, jos ei kummempia vastuksia satu. Saman kun maksanee,

ajatteli leski, kuin muillekin, niin ansaitsee, minkä välttämättömiin

tarpeisiin kuluukin.

Mutta lesken mieleen tuli taas se toivo, joka siellä aina kävi, vaan

tähän asti oli mahdottomana pitänyt karkoittaa: että saisi Elsaa

kouluttaa vielä tämän vuotta kansakoulussa. Ja hän alkoikin toivoa, että

tarkasti pitäen saisi sen verran säästymään yli muitten tarpeitten,

minkä vähäisen Elsa kouluansa varten tarvitsee, kirjoihin, vihkoihin,

paperiin, kyniin, ja ainahan pitää parempi pukukin olla kuin kotosalla,

jossa välttää vähemmälläkin.

Eihän Elsa tuossa kotosalla opi mitään. Nykyään kuitenki vaaditaan

ihmisiltä enemmän oppia. Ennen ei vaadittu muuta kuin osasi

katkismuksensa. Eikä kouluja silloin ollutkaan. Aikuinen hänkin oli, kun

oppi kirjoittamaan, vasta silloin kun tuli kihloihin Viion kanssa.

Häpeänä melkein pidettiin, jos jotakin opetteli enemmän kuin muut.

Niinpä häntäkin kiusoiteltiin, kun hän alkoi kirjoitustaitoa opiskella,

vanhemmat pitivät sen turhuutena ja toverit pilkkasivat. Aivan kuin

varkain piti hänen harjoitella, milloin liiterin katolla, milloin

vintissä tai jossakin yksinäisessä paikassa. Oppimatta se olisi jäänyt,

jos ei hänellä niin ikävä olisi ollut Viioa, joka merillä vuosikausia

yhteen menoon viipyi eikä voinut sille yhtään sanaa lähettää. Mutta

niinpä hän oppi kuin oppikin. Ja kylläpä sitten oli hänen taitonsa

käyttäjiä. Alinomaa tuli hänen luokseen merimiesten morsiamia ja vaimoja

kirjoituttamaan kirjeitä. Niinhän se on, että kaikesta opista on hyötyä

itselleen ja muille. Olisipa hän kirjoitustaidon opittuaan ja kun

veljeltään, joka kävi alkeiskoulua, oppi laskentoakin, päässyt

puotineitsyeksikin.

Puotineitsyen tointa toivoi Viion leski tyttärelleen. Muuta hän ei

osannut ajatella sopivampaa. Ompelijan työ oli rasittavaa ja

ompelijoista puhuttiin ylimalkaan pahaa. Huonoja ihmisiä muutamat

olivatkin, herrain kanssa seurustelivat... Vaikka olihan niitä hyviäkin

niissä, kerrassaan kelpo ihmisiä. Se olisi siinä, minkälaisten seuraan

Elsa joutuisi. Mutta pahin pelotti. Tupakka- tahi tulitikkutehtaaseen

voisi Elsa piankin päästä, kunhan vähän vanhenee. Vaan nekin tehtaan

naiset olivat huonossa huudossa. Tupakkatehtaassa oli muuan hänen

toverinsa ollut, niin kaunis ja hyvä tyttö, ja se nyt oli--juoppo ja

monta reissua tehnyt.

Ei ihminen elä horjahtamatta missään, jos ei hän turvaa etsi Jumalalta,

eikä horjahda paholaistenkaan keskellä, kun Jumalassa kiinni riippuu,

päätti leski aina. Mutta kuitenkin viimeinen ajatus, ja jos ei juuri

selvä ajatus, niin valtava tunne jäi semmoinen, että Elsalle olisi

turvallisinta puotineitsyenä jossain hyvässä kauppamiehessä. Muualla

voisi hän joutua suurten viekotusten alaiseksi.

Niin oli kasvanut taas kiihkeä halu saada Elsa koulutetuksi, että se

olisi kykenevä tuohon toimeen.

Viion leski nousi yhä varemmin työlleen kuin ennen. Pikimältään söi

ateriansa aina ja taas kangaspuihin, niin että kudonnan luske kuului

melkein lakkaamatta aamusta varhain myöhään iltaan. Tyytyväisin ja

iloisin mielin kalskutteli hän pitkät päivänsä.

Mielissään oli hän myös siitä, että Elsa oli noin vakaantunut ja tullut

aikuisemmaksi. Elsa oli jo suuri tyttö hänen mielestään, vaan tuiki

lapsellinen ollut vielä tähän asti.

Äitiinsä, ajatteli hän taas toisakseen. Niinhän hänkin oli lapsellinen,

vielä rippikoulun käytyään, oli ajattelematon hulikka, kaikkea joutavaa

kuvitusta päässä, vaan ei aikuisten ajatuksia. Kunpa Elsa malttaisi vain

noin työssään nuhjata kotosalla, niin siinähän se vakaantuisi ja

mieltyisi. Unehtuisi vähitellen lapsellisuus.

Elsa nousikin työhönsä yhtä varhain kuin äitikin ja istui ahkerasti

nauhaansa kutomassa. Ei leikkeihin yrittänytkään, vaikka toiset tytöt

kävivät kutsumassa. Ei lähtenyt Ojanniemen Marinkaan kanssa, johon Elsa

oli mieltynyt ja joka osasi aina tyttöjä leikkiin houkutella tavalla

semmoisella, ettei sitä voinut kukaan vastustaa: hän esitti itsekullekin

sitä leikkiä, mitä tämä mieluummin leikki.

»Voi voi Elsa. Tule Karjansillan taakse, voi voi. Leikitään taas

kuninkaanpojan morsianta. Minä tiedän muutaman paikan siellä metsässä,

aivan metsän keskellä kauniin, viheriän kedon, jossa kasvaa niin

kauniita kukkia, että voi voi. Ja siellä metsässä muutaman kuusen

juurella on aivan kuin huone, jossa on sammaleisia kiviä penkkeinä.

Siinä kuusessa laulaa linnut, ja enkelitkin käyvät siinä levähtämässä,

voi voi. Kuninkaan poika käy siinä majassa joka päivä. Voi voi Elsa,

tule.»

Tuntuivat ihan totiselta todelta Marin kertomukset ja viehättäviltä,

jotta halutti niin sanomattomasti lähteä. Mutta makealle tuntui myöskin

Elsan mielessä Nikkilän emännän sanat, joita hän oli kuullut, kun

ahkerasti äidin kanssa kangasta kehi, ja sitten joka päivä, kun hän

nauhaansa kutoi. Se on niin hyvä lapsi tuo Elsa. Se tekee työtä

ahkerasti ja niin vakava siitä on tullut, että on kuin täysi ihminen. Ei

riehu leikeissä ja niissä aikaansa kuluta, niinkuin muut tytöt, vaan

äitinsä avuksi tuossa nyhertää. On kai onni, kenellä tuollainen kaunis

ja hyvä lapsi.

Elsasta tuntui, ettei hän enää olisi kaunis ja hyvä lapsi, jos hän

menisi leikkimään. Ja niin hän jäi kotiin.

Tyydytystä sai hän täysin työssään. Hänellä oli nauhaa jo paljon ja

monenlaista. Kun vielä vähän kutoi, niin luuli hän jo saavansa paljon

rahaa. Ja sitten keitetään riisiryynipuuroa.

Hän mietti, ettei hän sano äidille edeltäpäin mitään, vaan nauhan

kaupalta palatessaan ostaa ryynit, ettei äiti tiedä, ennen kuin hän ne

tuopi.

Tuossa suloisessa toivossa sujui työ ja kului aika. Ja muutenkin

kotosalla olo alkoi tuntua aina vain hauskemmalta. Varsinkin oli

hupainen aamupäivällä, ennen kuin lapset nousivat ja kadulle ja

kartanolle räyhäämään kerääntyivät. Varhain aamulla, kun aurinko paistoi

vasta rakennusten katoille ja maassa varjo oli, oli niin hiljaista, että

saattoi ajatella enkelien vielä olevan maassa. Sitten kun paiste maahan

laskeutui, niin kastehelmet niin kauniisti kimaltelivat ruohistossa

kartanolla ja potaatin lehdillä.

Niitä olivat enkelit kylväneet, ne kylvivät niitä hyvien ihmisten

iloksi. Ihme kuin ne näyttivät kauniilta.

Ja linnut alkoivat sirkutella. Muuan leppäkerttu lenteli aina siinä

kartanolla, sillä oli kai pesä siellä jossain. Se lentää suikaili

paikasta toiseen ja vihelteli niin omituisesti. Usein oli sillä nokassa

jotakin, kun se lensi navetan katolle istumaan.

Hyit ddaadda huit ddadda huithuit huit ddadda ddadda ddadda ddadda, niin

se vihelteli ja naksutti iloisesti silloin ja kiepsahti navetan taakse

solaan. Ja sieltä hetken perästä taas ilmestyi lentelemään ja vihelteli.

Se varmaankin pojilleen huuteli:

»Täällä minä olen, poikani armaat, odottakaa, niin kohta taas tuon

ruokaa.»

Niin päättelivät he äidin kanssa.

Niillä mahtoi olla hauskaa noilla linnuilla.

»Niin on kaikilla luoduilla. Ihminen vain syntisyydellään turmelee

elämänilonsa», selitti äiti.

Elsa ymmärsi sen niin, että huonot ihmiset turmelivat ilonsa, vaan

kaikilla muilla oli hauskaa niinkuin noilla lintusilla.

Kun miehiä astui akkunan ohi raskain askelin ja kumaraharteisina,

eväsvasu kainalossa ja toisessa kädessä auringonpaisteessa välähtelevä

kannu, niin tuntui hänestä, kuin olisi niilläkin ollut mahdottoman

hauska ja ainoastaan hauskuudesta työhön menneet.

»Työ on pakosta, sillä elääkseen täytyy työtä tehdä», selitti äiti.

»Mutta onhan kaikilla ahkerilla työmiehillä hauska. Jos ovatkin raskasta

työtä päivän tehneet ja väsyneinä illalla kotia palaavat, niin virkistää

se heitä, kun kotona hyvät lapset ilolla vastaanottavat isänsä. Olethan

sinä nähnyt, kun Juuruksen lapset juoksevat illalla aina isäänsä

vastaan, miten iloinen on Juurus. Jussi kantaa hänen eväsvasuaan, Mari

kannua ja pikku Ikku istuu isänsä olkapäillä. Äiti on portailla

vastassa. Eikö näytä hauskalle?»

Voi voi! Hauskalle se oli näyttänyt Elsastakin, vaikka nyt selvemmin sen

huomasi. Ja nyt hän vasta ilomielin katselikin miehiä aamulla, kun ne

työhön menivät, ja sitten iltasella, kun palasivat ja lapset vastaan

tulivat.

Jos hänelläkin olisi isä! Tai jos Nikkilä työssä kulkisi, niin hän veisi

sille kahvia ja illalla menisi vastaanottamaan.

Ja hän tarkasteli miehiä, että kenen tyttö hän mieluimmin olisi.

Muuan mies meni aina työhön toisaalle päin kuin muut.

Se aina katseli hyvin pitkistään ikkunaan ja jopa kerran nyökäytti

päätään Elsalle ja hymyili.

Kukahan se oli?

Äiti sanoi sen olevan Mikko Tolosen, kivenhakkaajan.

Tolo Mikko! Mutta eihän sillä ollut silmä keskellä otsaa, niinhän se oli

melkein kuin muutkin miehet...

Nyökäytti sitten kerran hänelle päätään ja nauroi! Onkohan hänestä

tullut huono ihminen?

Elsaa todella pelotti, että kyllä hänestä on tullut huono ihminen.

Mitähän hän on tehnyt? Ei uskaltanut äidillekään puhua mitään, vaan

kiihkeästi odotti iltaa, että pääsisi Jumalaa rukoilemaan. Äiti puheli

ahkerasti kaikkea, niinkuin ennenkin, vaan Elsa oli vakavana ja

arkamielisenä. Vaivoin sai itkunsa pidätetyksi.

Mutta sinä päivänä tuli Jäntin emäntä taas kuteita tuomaan ja hän

puheikseen Elsaa kiittelemään:

»No, jos koska käypi, niin aina tuo tyttö työssä kököttää. Työkkyri

ihminen tulee Elsasta, äitiinsä hyvä tyttö. Noin jos kaikki tyttölapset

kotosalla työssä nyhertäisivät, äidin silmäin alla ja neuvottavana, niin

ei olisi tuommoisia, joita täällä Vaaralla on näin viljavalta.--Oletteko

kuulleet, kun viime yönä on ollut semmoinen tappelu Mustosen kartanolla,

herrain ja merimiesten välillä, että ovat tahtoneet maailman kaataa.»

»No mitä varten?»

»No se Lammin Kaisahan siellä on ollut syöttinä. Ja kuulkaapas, kun se

on houkutellut kumppanikseen Lehtisen Heleenan.»

»Tuon vielä lapsen?»

»Niin, nuorihan se on, ja jo kauan on siitä huonoa huhuttu, vaan ei

siitä olisi uskonut, että se noin olisi kypsynyt. Vaan kun niitä on

tovereita, jotka taluttavat köydestä.»

Huokauksien valtaan joutui taas Viion leski. Ilon ja tyytyväisyyden

piirteet kasvoiltaan hävisivät kerrassaan.

Jäntin emännän kertomuksesta lisääntyi pelko ja äidin surullinen muoto

hävittivät viimeisenkin sulun Elsan itkumieleltä. Niin että Jäntin

emäntä tuskin oli saanut oven jälkeensä suljetuksi, kun Elsa purskahti

valtavaan itkuun juosten äidin kaulaan.

»Herra Jumala, mikä sinulla on lapseni?»

Elsa ei kyennyt pitkään aikaan saamaan sanaa suustaan. Vasta monien

kokeitten perästä sai hän sanotuksi, että äiti keräilemällä sai lauseen:

»Tolo Mikko on nyökyttänyt päätään hänelle ja nauranut.»

Mutta siitä äiti ei ymmärtänyt mitään.

»Minusta on tullut huono ihminen, kun Mikko on paha mies», koetti Elsa

selittää.

»Tyynny, tyynny, kultaseni ja selitä, että ymmärrän.»

Pitkään viipyi, ennen kuin Elsa sai ymmärrettävästi selitetyksi.

»Hyvänen aika, kun sinä olet lapsellinen. Ethän sinä siitä ole tullut

huonoksi ihmiseksi, että Mikko sinua tervehtii. Huono ihminen on se

joka...»

Äiti ei tiennytkään miten hän selittäisi. Häntä kauhistutti koko ajatus.

»Jumala varjele», lausui hän tietämättään oikeastaan mitä ajatteli, vaan

aivan kuin pelon tunne syöksyi mieleen ja häneltä purkautui itku.

Syliinsä tempasi Elsan kuin ryöstäjän käsistä. He itkivät sitten

molemmat syleillen sydämellisesti toisiaan.

Mutta kun Viion leski lakkasi itkemästä, oli mielensä raikas. Niin oli

kuin kyyneleet olisivat huuhtoneet sen puhtaaksi kaikista synkistä

ajatuksista, joita sinne työntyi ja niin monenlaisia, ettei hän kerennyt

niistä selvääkään saada, vaan jotka yhteisesti ahdistivat raskaasti kuin

painajainen. Ei hän ymmärtänyt, minkä tähden hän oli oikeastaan itkenyt,

eikä sitä ruvennut pitemmältä ajattelemaankaan. Tuntui niin hyvälle ja

viehkeälle ja mielessä pyöri jotakin: kyllä Jumala varjelee Elsan.

Tuntui kuin joku muu olisi sen hänelle vakuuttanut.

»Ei Tolonen ole mikään paha mies. Päinvastoin hän on hyvä», rupesi hän

selittämään Elsalle.

»Vaan onhan se linnan lukkari?»

»No mitä pahaa siinä on. Tolonen käy noille raukoille lohdutusta

tarjoomassa, kun sunnuntaisin laulelee heille virsiä. Hän sen tekee

rakkaudesta langenneita lähimmäisiään kohtaan. Kun Jumala on antanut

hänelle kauniin äänen, niin tahtoo hän käyttää tätä Jumalan lahjaa

lohduttaakseen ja taivuttaakseen noitten rikoksiin vaipuneitten mieliä.

Siinä hän tekee hyvin. Ja varmaan moni tuolla kolkon linnan

rakennuksessa kiittää Tolosta.»

Elsa kuunteli hämillään. Tämä oli niin kovin outua, että hän ei

ymmärtänyt, ennen kuin itse kyselemällä kyseli kaikista kertomuksista,

joita tytöt olivat Mikosta kertoneet, ja sitten useampaan kertaan

tahtonut kuulla, mitä äiti hänestä kertoi. Ja äiti tiesikin hänen

hyvyydestään kertoa paljon, miten hän oli auttanut ja aina auttoi

köyhiä, antoi vaikka ainoansa tarvitsevalle, jakoi leipäpalan kädestään

kerjäläiselle.

»Kun kaikki olisivat niin hyviä ihmisiä kuin Tolonen», sanoi äiti.

Seuraavana aamuna odotti Elsa maltitonna Mikkoa tulevaksi. Hän ei enää

muista niin välittänytkään.

Tuossa se tuli. Kumaraharteisena astui, vaatteet saviset. Pärevasu oli

kainalossa.

Jos ei se nyt katsokaan tänne...

Aivan kohdalla jo oli, vaan katseli vaan eteensä maahan.

Jos se on suuttunut, kun hän ei eilen sille vastannut...

Samassa käänsi päänsä, nauroi ja nyökkäsi.

Elsa niiasi syvään. Hänestä tuntui somalle, poskia poltteli.

»Äiti, äiti, Mikko meni ja nauroi ja nyökytti minulle päätään», sanoi

Elsa käsiään taputellen.

»Mitäs sinä?»

»Voi minä en tainnut tehdä mitään!»

»Sinun olisi pitänyt vastata tervehdykseen.»

»Niiasinko minä, en minä tainnut niiata, en huomannut. Mutta huomenna

minä niiaan ... vaan jos Mikko suuttui, kun minä en...?»

»Ei suinkaan se ole suuttunut.»

Paraita ihmisiä Elsasta oli ollut tähän asti rovasti, hänen kumminsa,

Montinin rouva, jota äiti oli kiitellyt niin paljon, Nikkilän emäntä ja

Nikkilä. Nyt tuli lisäksi Tolo Mikko. Ja se anasti etusijan. Sitä hän

nyt ajatteli koko päivän.

Kenelläkään ei ollut hänen mielestään niin lysti kuin Mikolla. Mikolla

oli hänen mielestään sen tähden lysti siellä metsässä, että se näki

siellä pikkulintujen pesiä, oravia ja kaikkia eläimiä ja ne varmaan

olivat niin kesyjä Mikolle, että ihan luokse tulivat, linnut kädelle,

oravat olkapäille ja jänikset kivelle istumaan.

Niin asuksi Elsan ajatukset Mikon luona siellä metsässä päivät

päästänsä. Ja illalla tuntui ikävä, jos Mikko sattui menemään niin ettei

hän sitä nähnyt. Aamulla hän muisti hänet ensimmäiseksi ajatuksekseen.

Ja aamusella hän piti varansa, ettei Mikko näkemättä ohi päässyt. Ja

nauroivat toisilleen tervehtiessään oikein ystävällisesti. Elsa saattoi

Helunankin nyt aina etemmäksi niin kauas, että kuuli kolkutuksen

metsästä.

Nyt jos joskus menisi Karjasillan taakse, niin hän ei kiertäisikään,

vaan menisi suoraan ja kävisi Mikon luonakin. Sitten kun hän on saanut

nauhansa kudotuksi, että vähän aikaa tulee, niin käypi hän Mikon luona

ja ottaa Ojanniemen Marin mukaansa.

Jos hän olisi Mikon tytär, ajatteli hän usein ja kuvaili, miten olisi

hauska hänellä.

»Onko, äiti, Mikolla lapsia?» kysyi sitten kerran.

»Ei, eihän sillä ole vaimoakaan.»

Se ei Elsasta tuntunut miltään, ettei Mikolla vaimoa ollut, vaan se

säälitti, ettei hänellä ollut tyttöä tai poikaa.

»Voi jos minä olisin Mikon tyttö! Minä kävisin aina hänen luonaan siellä

kankaalla ja illalla menisin vastaan ottamaan aivan sinne

öljymakasiinien luo. Kantaisin eväsvasua. Ja meillä olisi niin hauska,

että.»

»Hauskahan sinusta taitaisi olla, jos isä sinullakin», sanoi äiti.

Enemmän Elsa ajatteli sitä puolta, että Mikolla olisi tytär, vaan

ajatellessaan, että hän juuri olisi Mikon tytär, tuntui hauskalta.

»Voi voi, se olisi niin hauska, että.»

Syntinä oli leski pitänyt ajatella miestään, sillä Jumalaa hänen tuli

ajatella ennen kaikkea ja aina. Vaan näin kun puheeksi tuli, joutui hän

vasten tahtoaankin kuvailemaan, miten onnellinen heidän elämänsä olisi,

jos Viio eläisi.

»Jos Jumala olisi aikeemme hyväksi nähnyt, olisi meillä oma talo, lehmä

ja pelto ja isä, eikä isä enää merillä kulkisi, vaan kotona

työskentelisi.»

Viehätystä oli sillä, mitä Elsa isästään muisti. Ja sentähden hän

ahkerasti oli kutonut nauhaa toivossa saada riisiryynipuuroa ja äidin

isästä kertomaan. Mikko kuitenkin oli tuota viehätystä himmentänyt, että

Elsa jo lopulta ajattelikin, jotta Mikko kutsutaan sitten syömään tuota

riisiryynipuuroa. Miellyttävä oli tuo äidinkin kuvailu isästä, vaan

tutummalta tuntui kuitenkin vielä Mikko. Ja sentähden hän kyseli isästä

Mikkoon verraten.

Äiti ei antautunut vertailuihin, vaan kertoi isästä kaikkea päiväkaudet.

Kun oli kerran alkuun päässyt, niin jatkui se aivan hänen tietämättään.

Vähitellen sai Elsa sen käsityksen, että parempi isä oli kuin Mikko,

paras kaikista ihmisistä.

Yhä uusia ja uusia asioita oli äidillä kertoa. Ja usein hän hyväili

Elsaa, useammin kuin ennen ja hellemmästi. Näin äiti muuttui hänestä

tutummaksi ja armaammaksi sen mukaan kuin kuva isästäkin selveni. Mutta

ei äiti yksinään tullut tutummaksi ja mieluisammaksi, vaan pienessä

kamarissa kaikki esineet, sillä niistä oli äidillä mainitsemista isästä

kertoessaan.

Isän valokuva, joka oli seinällä skailettikellon alla, ei enää ollut

litteä kuva, vaan näytti kuin se olisi välistä silmiäänkin räpäyttänyt,

välistä naurahtanut ja välistä oli se senkin näköinen, kuin olisi

sanonut niin ja niin. Kello, jonka isä oli mereltä tuonut, naksutti eri

lailla kuin ennen, niin mukavasti. Aivan selvään erotti, että se panee:

»Isä laulaa lapsellensa,

sirkuttelee sievällensä,

hyvällensä hyräileepi,

pilpattaapi pienellensä»,

niinkuin isä oli Elsaa tuuditellessaan laulanut. Tai:

»Tilu tilu talla,

taivahan alla

ei ole toista

Elsani moista.»

Niin oli isä rallatellut Elsan kanssa tanssiessaan ja meiskatessaan. Ja

kun kuunteli, niin aivan sillä lailla se kello naksutti.

Elsa itsekin alkoi muistaa seikkoja, muutamia himmeämmin, toisia ihan

selvään. Ja hän kertoili niitä vuorostaan äidille.

»Nyt minä muistankin, kun isä minun kanssani kerran tanssi», sanoi Elsa

taas kuunneltuaan kauan aikaa kellon naksutusta. »Meillä oli muitakin

miehiä silloin. Oli suuri huone ja siinä keskellä lattiaa isä pyöritti.

Ja kuulkaapa. Oli semmoinen pinnaselkäsohva niinkuin tuolla seinällä ja

siitä sohvalta minä hypin isän syliin», kertoi Elsa iloisena.

Äiti selitti sitä tarkemmin, missä he silloin asuivat. Isä oli syksyllä

tullut mereltä ja jäi talveksi kotia, ei lähtenyt merille, vaikka muut

merimiehet houkuttelivat. Kaikki merimiehet, jotka olivat Viion kanssa

olleet, olivat häneen mielistyneet. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa

vielä laivaansa, vaan Viio oli vain sanonut, että pitää sitä kotonakin

saada yksi talvi olla.

»Silloin toi isä nuo teekupit ja muita posliiniastioita tuliaisia. Minä

muistan, kun isä niitä arkustaan nosteli, ja tuon kulhon kun otti, niin

sanoi: tästä me nyt syömme yhdessä joulupuuron. Ja niinhän me

syötiinkin.»

»Minä muistan, äiti. Isä kiikutteli minua jalalla, otti sitten

polvilleen istumaan ja pyyhki parrallaan minun poskiani. Isällä oli

suuri musta parta. Ja minä muistan, kun isä nauroi, kun minua parta

kutkutti. Te seisoitte, äiti, uunin edessä ja ammensitte padasta valkeaa

puuroa, riisiryynipuuroa. Silloin oli ilta.»

»Se oli jouluaatonilta. Ainoa joulu, jonka me yhdessä saimme viettää

isän kanssa. Seuraavana kesänä lähti isä merelle ja kuoli Leverissä.»

Leski muisti tuon joulun tarkkaan, kuin eilisen päivän, niin monta

vuotta kuin siitä olikin. Ja mieluiselta tuntui muistella. Oikein

halulla antoi hän muistonsa valaista noita ajan hämärään kadonneita

onnen aikoja. Ei ne ennen niin selvinä ja rakkaina ilmaantuneetkaan kuin

nyt, kun oli toinenkin, joka muisteli.

»Tulevaan jouluun kun eletään, niin keitetään riisiryynipuuroa», sanoi

äiti, nyt ymmärtäen miksi Elsa sitä halusi.

Vaan Elsa tahtoi että keitettäisiin heti, kun hän nauhoistaan rahaa saa.

Äiti kun lopetti kankaansa, niin ei Elsakaan malttanut enempää kutoa

nauhaa, ja johan sitä mielestään olikin koko joukko ja tarpeeksi

monenlaisia.

Tyytyväisenä vyyhti hän nauhoja lastoille, lähteäkseen niitä kaupalle.

Äiti puheli vilkkaasti, vaan Elsa tuskin kuunteli puoliakaan, ajatteli

vain saaliitaan. Nikkilän emäntä oli kiitellyt nauhoja kauniiksi ja

Jäntin emäntä. Kyllä kai herrasväki sitten osti ja maksoi niistä paljon.

Ei hän tiennyt itse hintaa määrätä.

»Niin paljon kuin annetaan», sanoi hän Nikkilän emännälle, kun tämä

kysyi, paljonko kyynärä maksaa.

Kiirein askelin ja hyvässä toivossa astui Elsa kaupungille. Hän ei

tuntenut siellä juuri muita kuin Montinin. Sinne hän ei viitsinyt mennä,

vaan päätti käydä muissa taloissa, missä sattui. Komeimpia hän kuitenkin

katseli.

Ensimmäisessä talossa, johon hän yritti, makasi suuri koira kartanolla

kyökin rappusien edessä. Ja kun Elsa läheni, katsoi se syrjäsilmällä ja

murisi aivan kuin olisi sanonut: elä tule. Ja kun Elsa vain pyrki

edelleen, niin nousi koira pystöön, kävellä vönki Elsaa kohti, nuuski

tulokasta ja meni taas paikoilleen, kiertyi makuulleen ja murisi.

Tarkoitti kai: ei pidä tulla, parasta kuin hyvällä menet pois.

Elsa seisoi neuvotonna hetkisen, vaan kun koira yhä katseli häntä

vakaisin silmin, pyörti hän takaisin ja koira nousi ja saattoi hänet

muristen portille. Toisessa talossa oli avain poissa kyökin ovelta eikä

yhtään ihmistä näkynyt. Kolmannen talon kartanolla leikki lapsia ja ne

keräytyivät hänen ympärilleen kyselemään kaikkea. Muutamat heistä

luulivat häntä mustalaistytöksi ja se häntä hävetti, että oli itku

tulla, kun pääsi kadulle.

Talosta taloon kulki hän, saamatta kaupaksi vähintäkään. Kaikkialla

ihmiset olivat ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään. Ei tarvitse,

sanoivat, katsomattakaan nauhaa.

Muutamassa talossa rouva kuitenkin katseli ja vei Elsan sisähuoneeseen.

Siellä oli rouvalla nauhaa kudottua ja kudottavilla monenlaista.

»Kuka rouvalta ostaa?» kysyi Elsa, toivoen että hänkin saa myydyksi.

»En minä kaupaksi kudokaan, lystikseni. Minä panen nämä näytteille

maanviljelysnäyttelyyn, joka pidetään syksyllä täällä.»

»Saako sieltä mitään?»

»Ei sieltä rahaa saa, vaan kiitoslauseen, jos on hyvää työtä.--Minä

ostan sinulta vähän tätä nauhaa, paljonko sitä maksaa?»

»En minä tiedä.»

Rouva leikkasi pienen palan ja antoi kaksi penniä.

Elsa lähti hyvillään. Rouva oli muutenkin ollut hyvä ja vielä ostanut

vähäsen. Hän alkoi taas toivoa uudestaan.

Muutamassa talossa istui paljon rouvia ulkona puutarhassa, toiset

ompelivat ja toiset kutoivat sukkia. Elsa meni sinne. Siellä oli

Montinin rouvakin.

»Ostetaanko nauhaa?» kysyi hän ujostellen ja syvään ensin niiattuaan.

»Nauhaa. Jaha. Kaunista nauhaahan sinulla onkin. Kenen sinä olet tyttö?»

»Tämähän on Viion tyttö», sanoi Montinin rouva.

»Vai niin. Minä muistelinkin, että kenen näköinen tämä on. Minä tunnen

Viioskan. Missä äiti on?»

»Kotona.»

»Mitä se tekee?» kysyi Montinin rouva.

»Kutoo kangasta.»

»Joo, sehän kuuluu olevan mainio kankuri», sanoi muuan.

»Viioskahan se on kutonut meidän seurallemme kankaita», selitti Montinin

rouva.

»Mitä varten sinä olet tätä kaupittelemassa?» kysyi muuan rouva.

»No, että saan rahaa.»

»Mitä sinä rahalla teet?»

Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

»Ostan riisiryynejä, että keitämme riisiryynipuuroa.»

Toiset päästivät helakan naurun ja toiset katselivat pitkistään toisiaan

hyvin hämmästyneen näköisinä. Elsa luuli, että hän on jotakin rumaa

sanonut, ja karahti poskiltaan kuumaksi. Rouvat alkoivat kiivaasti

puhella keskenään, josta Elsa ei ymmärtänyt, kuin se oli ruotsia. Vaan

hyvin kummastelevilta rouvat näyttivät.

Viimein sanoi muuan rouva:

»Parempi olisi, jos lahjoittaisit nuo nauhat meidän seuralle, joka

kokoaa rahoja pakanaraukkoja varten, kuin että käytät turhuuteen.--Onko

äitisi terve?»

»On, kiitoksia», vastasi Elsa, joka luuli, että sitä kysyttiin niinkuin

tavallisesti.

»No ei se sitten tarvitse riisiryynipuuroa, etkä sinäkään.»

Ja sitten puhuivat ne jotakin ylellisyydestä ja pakanoista, joille

pitäisi toimittaa valkeutta. Semmoista hyvin paljon, jota Elsa ei

ymmärtänyt ollenkaan. Lopuksi sanoi joku:

»Sinäkin, lapsi kulta, tekisit hyvin kauniisti, jos lahjoittaisit nämä

nauhat sitä varten. Jumala taivaassa siunaisi sinua siitä ja palkitsisi

sen sinulle monin kerroin.»

Elsa ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka näin sanoi, sillä

mielellä kuin olisi se _pitänyt_ antaa.

»Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö», sanoi rouva taputellen Elsaa

poskelle, ja toinen rouva antoi hänelle nisuleipävasusta pari pientä

makean näköistä kakkaraa.

Elsa niiasi kiitokseksi ja toisen kerran hyvästiksi.

»Sano äidille, että sinä olet antanut nauhasi pakanaseuralle», lausui

Montinin rouva.

Siinä uskossa Elsa oli, että hän teki jonkun hyvän työn, kun rouvat

häntä kiittelivät ja hyväilivät, vaan sen enempää hän ei ymmärtänyt.

Mutta riisiryynit jäivät nyt saamatta ja siitä oli paha mieli.

Allapäin asteli hän kotiinsa päin kouran silmässä kaksi penniä.

Kirkkaita ne olivat, vaan eihän niillä saanut riisiryynejä. Ei hän

tiennyt paljonko ne maksavat, vaan kalliiksi hän niitä luuli, että

vähintään pitää olla kai kymmenen penniä.

Matkalla tapasi hän Ojanniemen Marin, joka tuli apteekista ostamasta

Snellmanin rouvan koliikitroppia äidilleen, joka oli kipeä.

»Tiedätkö, Mari, paljonko riisiryynit maksavat?»

»Tiedän, veikkonen, monta monituista kertaa olen käynyt meidän talon

emännälle ostamassa. Viisi naulaa markan», selitti Mari.

Elsa melkein kuin hämmästyksissään katseli pennejään.

»Voi lapsikulta, ei noilla saa yhtään ryyniä», sanoi Mari kovalla

äänellä.

Tiesihän sen Elsakin jo ja yhä masentuneemmaksi mieli painui. Häntä

vaivasi Marin iloiset kertomukset, missä he olivat olleet leikkimässä ja

mihin nyt aikoivat. Sen vuoksi poikkesi hän toiselle kadulle päästäkseen

Marista. Vaan tämä tuli myös samaan matkaan huomaamatta, kun oli niin

kiintyneenä kertomukseensa. Vyötäryksistä piteli hän Elsaa ja kertoa

rupatti. Hyvää ja hauskaa hänellä oli kerrottavaa, sillä hän voivotti

myötäänsä.

»Voi voi Elsa, katso!» sanoi hän äkkiä pysähtyen ja viitaten maahan.

Siinä oli kahden markan raha! Molemmat katselivat sitä kuin koreata

matoa, koskematta siihen. Mutta iloisia he olivat.

»Ole sinä Elsa tässä, minä juoksen kysymässä minun äidiltä ja sinun

äidiltä, että saako sen ottaa, ja jos saa, niin sinä saat markan ja minä

markan», häkelsi Mari toimessaan ja niin läksi juoksemaan, että kintut

vilisi, kun Elsa oli suostunut tuumaan.

Elsa seisoi rahan ääressä ja odotti sykkivin sydämin Maria takaisin.

Moneen kertaan kerkesi hän ostaa viisi naulaa riisiryynejä ja keittää ne

puuroksi ja iloita siitä, mitä äiti kertoisi isästä. Kun Mari näkyi jo

tulevaksi etäältä, juoksi ja polvet vilkkui, niin teki mieli ottaa raha

ja lähteä vastaan.

Vaan jos ei olekaan luvattu, ajatteli hän ja seisoi toimetonna.

Montinin Jori ja muita poikia astui sieltä takaapäin. Kun Elsa heidät

huomasi, pelotti häntä kovasti, että oli jättää rahan siihen ja lähteä

kävelemään pakoon. Mutta Marikin oli jo lähellä. Elsa jäi paikoilleen ja

pani jalkansa rahan päälle.

»Aha!» sanoi muuan poika. »Kenen olet tyttö?»

Elsa ei vastannut.

»Kenen olet tyttö? Sanotko vai tahdotko selkääsi?»

»Viion», sanoi Elsa ja koetti siirtyä uhkaavan pojan edestä pitäen

kuitenkin toista jalkaa paikallaan.

»Mitäs sinulla on jalan alla?»

»Raha, jonka löysimme Ojanniemen Marin kanssa. Mari meni kysymään, saako

sen ottaa.»

»Vai niin. Saa sen ottaa», sanoi se uhkaava poika, töykkäsi Elsaa ja

otti rahan.

Toiset pojat olivat riemuissaan.

»Pojat, ostetaan karamelleja», huusi muuan.

Mutta Montinin Jori otti pojalta rahan ja toi Elsalle, joka apealla

mielellä astui juoksevaa Maria vastaan. Hyvillään olivat molemmat tytöt,

se on tietty, ja Joria toisilleen kiitettiin.

»Emmekö tykkää Jorista?»

»Tykkäämme.»

Ja Jorista he sitten puhelivat unehuttaen löytämänsä rahan melkein

tykkänään.

»Sinun äitisi ei ollut kotona, vaan minun äitini sanoi, että saa sen

rahan ottaa, vaan sitä pitää säilyttää jonkun aikaa, jotta jos sattuisi

kuulemaan keneltä se on pudonnut.

Eihän sitä tiedä, vaikka olisi pudonnut joltakin köyhältä tyttöraukalta,

joka oli menossa asialle. Niin sanoi minun äitini.»

Mari ja molemmat olivat hyvin toimessaan, että joo, kyllä se pitää

tallessa pitää.

»Vie sinä äidillesi tämä, minun äitini käski antaa Viioskalle sen

talteen», lisäsi Mari.

Hyvillä mielin sen Elsa veikin, vaan mieli oli kuitenkin surullinen,

sillä eihän nytkään voinut saada riisiryynipuuroa, kun piti odottaa ja

jos joku tuli perimään.

Mutta äiti käskikin rahan viedä kokonaan Marin äidille.

»Marin äiti on köyhempi kuin minä ja kivuloinen ihminen. Ja kun sen Mari

löysikin, niin sen Jumala Marin äidille on tarkoittanut», sanoi äiti.

»Meillä on mitä tarvitsemme, sillä minä olen terve ja kykenen työhön.»

Äiti oli niin iloinen, ettei Elsa ollut koskaan nähnyt häntä niin

iloisena.

Jäntin emäntä oli maksanut enemmän kuin Viion leski osasi toivoakaan.

»Noin hyvästä kankaasta kannattaa maksaa», oli Jäntin emäntä sanonut ja

luvannut työtä niin paljon kuin Viion leski ehti tehdä.

»Nyt minä voin ansaita niin paljon, että saat kulkea vielä koulussa

tämän vuoden», sanoi äiti hyväillen Elsaa.

Hyvähän sekin oli Elsan mielestä, vaan se, mitä hän niin kiihkeästi oli

toivonut, jäi saavuttamatta, ja se mieltä alensi.

Melkein itkien sanoi hän äidille siitä, kun ei saanutkaan rahaa, että

olisi riisiryynipuuroa saatu ja että hänellä oli ikävä isää.

»No minne sinä nauhasi panit?»

»Annoin niille pakanarouville.»

»Mille pakanarouville?» kysyi äiti nauraen.

»Joille tekin olette kutonut kangasta», ja Elsa selitti minkä taisi.

Äiti ymmärsi pian asian, vaan uutta hänelle oli se, että hän oli ollut

seuran palveluksessa tietämättään. Se ei kuitenkaan päässyt himmentämään

isosti hänen hyvää luuloansa Montinin rouvasta, sillä olihan rouva siinä

tehnyt hyvin, että oli hänelle kankaat kudottaviksi toimittanut.

»No elä ole, Elsa milläsikään. Hyvinhän se oli tehty, että annoit nuo

nauhat niille rouville. Ne keräävät varoja lähettääkseen Jumalan sanan

saarnaajia niihin maihin, joissa vielä elää ihmisiä, jotka eivät

Jumalasta mitään tiedä, vaan palvelevat jumalinaan kiviä, puita, elimiä,

aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Kyllä Jumala palkitsee antisi.»

Niinhän ne olivat rouvatkin sanoneet ja sitähän Elsakin oli luullut, kun

rahan löysivät, että Jumala salli sen nyt palkinnoksi löytää. Mutta nyt

hän uskoi kuitenkin, että Jumala oli sallinut sen Ojanniemen Marin

äidille, kun Mari oli sen rahan huomannutkin. Ja Elsa sääli Marin äitiä,

joka oli köyhä ja kivulloinen. Niin oli raukka laiha nytkin, kun Elsa

kävi siellä. Ja kiitteli paljon ja siunaili Elsan äitiä. Ja hänellä oli

hyvä mieli siitä, että raha oli annettu Marin äidille ja että hän oli

nauhansa antanut niille rouville. Mutta kuitenkin tuntui kuin jotakin

olisi ollut poissa. Rauhaton oli eikä tiennyt mihin ryhtyä.

Lapset leikkivät ulkona tuulen kanssa. Kuului iloisia huutoja ja

valkoisia leijoja pilkotti korkealla sinistä taivasta vasten.

Elsa istuutui portaalle koottuaan höyheniä, niitä laskeakseen lentämään.

Kun hän päästi höyhenen hyppysistään, nousi se suoraan ylös räystään

korkeudelle ja lähti kulkemaan poikki kartanon, jossa se rakennuksen

kohdalla taas kohosi ylös ja lensi sinne katon taa. Elsa nousi

tikapuille räystään tasalle ja sieltä laski menemään. Nyt höyhen

nousikin vasta korkealle, lensi yli kartanon, kiertyen aina

korkeammalle. Siellä hyvin, hyvin korkealla se liipotteli ja painui

tuonne merelle päin, kauas, ettei kuin pikkuisen pilkotti, ja lopulta se

katosi näkyvistäkin. Niin ne menivät kaikki.

Minnekähän ne menivät?

Tuonne merelle ne vissiin lensivät, tuonne asti, jossa näkyy saaria ja

vielä etemmäksi, aivan Atlantille asti varmaankin... Jos isä vielä

eläisi ja nuo höyhenet lentäisivät siihen laivaan. Jos hän ja äiti

olisivat hyvin, hyvin pieniä ja istuisivat suurelle höyhenelle ja sillä

lentäisivät isän luo laivaan ja isä tulisi myös höyhenelle ja he

lentäisivät hyvin kauniiseen saareen Atlantin meren keskellä. Siellä ei

olisi muita ketään ja siellä olisi niin hauskaa... Siellä heillä olisi

oma talo ja lehmä, ja siinä talossa olisi hyvin sievä puutarha.

Kävisivät hakemassa sitten sinne Mikon ja Nikkilän emännän ja Nikkilän

ja Ojanniemen Marin ja äidin, ja rovasti tulisi joskus käymään, höyhenen

päällä sekin lentäisi, ja Montinin rouva ja Jori...

Tuuli oli syöntynyt. Huhahteli kovasti nurkissa ja tempoi kadulta

hiekkaa, ja kuletti pyrynä pitkin katua. Lukottomia ovia tempoi auki ja

taas kiinni paiskasi, että alituinen pauke kävi. Lasten riemuhuudot

kovenivat, kun he ihastuksissaan ääntelivät, pojat heittäessään

lakkejaan ilmaan ja tytöt päästellessään paperikiekkoja pyörimään.

Elsalta olivat höyhenet lopussa ja hän katseli merelle, kun siellä

kaukana kuohui meri valkoisena ja tuolta Hietasaaren niemen takaa alkoi

näkyä laivan purjeet.

»Nyt Toivo lähtee!» huusi poika Pietilän katolta. Pian kiipesi sinne

muitakin lapsia ja Pietilän emäntäkin.

»Nyt Toivo menee», sanoi emäntä ja lapset jäljessä. »Hyvästi, hyvästi!!»

Tytöt huiskuttivat huivejaan ja pojat lakkejaan.

»Toivo menee», sanoi Elsakin Nikkilän emännälle, joka juuri tuli ulos,

ja äidilleenkin, joka ensin koputti ikkunaan käskien Elsaa alas

laskeutumaan ja sitten tuli sitä varten ulos rappusille.

»Siellä se Pietilän timperikin taas menee», sanoi Nikkilän emäntä.

»Tuolla näkyykin vaimonsa lapsineen olevan katolla. Monet kerrat se on

saanut tuonne katolle kavuta ja aina se yhä sinne kiipeää», nauroi hän

ja hihitti.

»Kyllä tekee mieli kavuta ja katsoa niin kauan kuin näkee valkoisen

pilkunkaan», sanoi Viion leski.

»Toivo menee, Toivo menee», kuului kaikkialla, ja poikia ja tyttöjä

kapusi katolle.

»Siellä menee Pietilä ja Lassila ja Viljakainen», luettiin tuttavia, ja

lakkeja ja huiveja huiskui.

»Siellä se ehkä meidänkin Janne seilaisi», sanoi Nikkilän emäntä

itsekseen, mutta kuitenkin kovalla äänellä.

»Hurraa!» huudettiin katoilla ja huiskutettiin lakkeja ja huiveja, ja

maassa olijatkin nostivat kättään ja hurrasivat.

»Hurraa!» huusi Nikkilän emäntäkin, täydessä toimessa, aivan kuin

Jannekin olisi siellä ollut menossa, vaan nauroi sitten Viion leskelle,

että minäkin tässä muka, vaikka ei ole meiltä menevää.

Vaan niin siinä Viion leskikin seisoi kuin menevää saattaen. Mieleen oli

palannut ne ajat, jolloin Viio lähti. Noinhan se oli kuin nytkin, aivan

tuommoista. Hän meni kamariinsa ja ratkesi itkemään. Ja kun Elsa tuli

sisään, otti hän hänet syliinsä ja suuteli tulisesti.

Elsakin kääri kätensä äidin kaulaan ja puristi lujasti. Isästä vain

puheltiin koko se päivä ja hauska oli kummallakin, oli kuin juhla. Niin

tuntui Elsastakin, vaikka ei ollut riisiryynipuuroa, eikä hän sitä nyt

kaivannutkaan.

9

Nyt se on kesä mennyt, sanoivat ihmiset ja olivat alakuloisia.

Kaipauksella ja ylistyksellä puhelivat he kesästä, nimitellen sitä

kauniiksi, herttaiseksi, kesäkullaksi ja muilla lempinimityksillä. Vaan

syksystä sanottiin: ruma, kolkko, synkkä.

Ja syksy syöntyi vain. Se laski harmaat pilvensä yhä alemmaksi, liehtoi

tuulta ja sen mukana syyti vuoroin vettä, vuoroin lunta. Puut pieksi

lehdettömiksi, likaiseksi velloi maan, kaikkialla kylvi synkkyyttä ja

kolkkoutta. Talven haltia, kuuraparta pakkanen istui Pohjolan kodan

perässä mielihyvissään, kun syksy hänelle alaa valmisti.

Ihmiset häntä odottivat päästäkseen synkästä syksystä, ja johon olikin

aika hänen vallalle päästä. Varhain oli kevät, kesäkullan poika, hänet

karkoittanut ja kesä niin ylpeä ollut, ettei Jaakon päivillekään häntä

kutsunut makustelemaan maamiehen viljaa. Pimentolan pirtissä oli

yhtämittaa olla saanut pääsemättä käymään edes hetteillä ja soilla. Ja

niin kauan oli sitten vielä kesä viipynyt, ruvennut toistamiseen

kukittamaan mansikoita ja pihlajia. Mutta nytpä oli sen valta loppunut,

kun syksy syöntyi. Ja nyt oli syksykin hänen mielestään tarpeekseen

mellastanut, ja hänen vuoronsa tullut. Hän lähetti pohjatuulen maita

kylmäämään.

Eikä se tarvinnutkaan pohjatuuli, hyydelmöinen, kuin yhden yön seudun,

kun maa jo kovana kappasi ja lätäköt kaikki riittaan pani.

»Talvi tulee», sanottiin, ja siihen vastattiin:

»Jo tuon on aika tullakin.»

Kylmi yön, kylmi toisenkin. Mutta kun sitten aamulla ihmiset ylös

nousivat ja ikkunasta katsoivat, sanoivat:

»Ka talvi!»

Ja äänessä, millä se sanottiin, oli kuin: terve tuloa!

»Ka talvi!» lausui Vimparikin tallista ulos pistäytyessään, ja hänenkin

äänessään oli samaa suosiollista sointua kuin muittenkin, vaan suu ei

mennyt hymyyn eikä silmät kirkastuneet niinkuin muilla.

Se oli sunnuntai.

Ja kaunis päivä tuli silloin. Aurinko kohosi heleänsiniselle taivaalle

ja kirkasti heleäksi ja kimaltelevaksi valkoisen lumivaipan maassa ja

rakennusten katoilla ja puitten oksilla leyhkeät lumilevät, joita ne

olivat koonneet alastomuutensa peitteeksi.

Lauhkeuttakin päivyt kulta levitti ilmaan, ja missä se tuulen hengen

käyttämättömälle paikalle paistoi, tuntui siinä leppoisa lämmin.

Talliin, jossa Vimparit asuivat, koottiin lämpimiksi päiväkullan

paistetta, mikä remolleen avatusta ovesta mahtui. Ja perhe vietti siellä

ensimmäistä talvista sunnuntaipäivää.

Muutamassa pilttuussa, jonne aurinko sopi parhaiten paistamaan, istuivat

lapset ryysyihin käärittyinä yhdessä joukossa, pää päässä kiinni, ja

katselivat jo moneen kertaan katseltua Luonnon kirjaa. Ja vuorotellen

lukivat siitä lukua taitavat, hiljaa supattaen, sillä heitä oli

sunnuntaina opetettu olemaan siivolla. Iloisen näköisiä olivat, ja

kesäisen auringon ruskeaksi paahtamat posket ja kädet paistoivat

punaisina ja puhtaina, sillä isä oli pienempiä itse lumella pessyt ja

isommilla itsellään pesettänyt puhtaiksi kasvot ja kädet pyhäpäivän

kunniaksi.

Äiti oli pitkällään sängyssä huojutellen vivun nenässä riippuvassa

vasussa suurta ryysymyttyä, jossa oli pieni pikkuruinen pojan

tuiretuinen.

Vimpari istui arkun kannella lynkäpäisillään piipunnysä suussa ja

tuijotti mietteissään lattiaan.

Puuvajassa hirnui ja telmi Kurolan nuori ori, aivan kuin olisi

Vimparille melunnut, että pois tallista.

Niin se tuntui Vimparista, sillä vaikka Kurola oli hyväluontoinen mies,

sanonut jo syksyllä, kun hevosen osti, että eihän ihmisiä voi ajaa

paljaan taivaan alle, ja olisi ottanut heidät kylmäin tultua tupaansa,

jos suinkin sinne olisi sopinut, ja ruvennut puuhaamaan heille asuntoa

talveksi, niin tuntui Vimparista ilkeältä, niinkuin aina oli tuntunut,

olla toisten ihmisten vastuksena.

Mitä tehdä, minne mennä? Niin he olivat jo kuin uppoamassa lumihankeen.

Hän oli käynyt hakemassa asuntoa joka kaupungin kulmalta, vaan turhaan.

Asuntoja oli ja helppojakin kaikille muille, vaan kalliita semmoisille

kuin he olivat, joilla ei ollut maksaa vähääkään.

Mistä voi lehmättömille. Mistä heillekään 3 tai 5 markkaa rahaa

kuukaudessa hyyryyn ja puihin lisäksi, kun ei ollut ansiota senkään

vertaa, että leipää ja suolaa olisi puoleksi tarvetta saanut.

Huonekumppaniksi ei heitä kukaan tahtonut ottaa, kun oli heitä niin

suuri perhe.

Hän oli käynyt muutaman piirimiehen luona pyytämässä, että

köyhäinhoidosta annettaisiin apua jonkunkaan verran, hyyryrahat tai

puut, tai antaisivat asunnon heille köyhäinkasarmilta. Ja kun se ei

tiennyt luvata, meni hän itse johtokunnan kokoukseen.

»Terve, riski mies, tehkää työtä», siellä sanottiin.

Tosihan se oli, että hän oli terve ja väkevä, ajatteli hän nytkin. Terve

kuin pukki. Ja voimaa hänellä oli. Hän olisi voinut, niinkuin siellä

johtokunnassa halutti, kantaa ne herrat parittain, toisen toisessa

kädessä, rintapielestä kartanolle, niin ettei niillä varpaatkaan olisi

maata hiponeet. Harva mies oli hänen pituisensa ja niin väkevä. Sepä se

häntä niin hävetti ja sydämelle kävi, kun hän ei silti kyennyt

perhettään tuon paremmin elättämään.

Kyennyt! Kyennyt olisi, jos olisi työtä riittävästi ollut ja siitä

annettu palkka...

Ja hän muisteli mitä sanoi siellä johtokunnassa.

»Kunnian herrat, antakaa työtä. Kyllä minulle kelpaa. Minä rupeaisin

vaikka teille, Tikleenin komesrootti, hevoseksi: vetäisin tavaranne

laivarannasta kauppaanne. Ja lyödä saisi, jos laiskaksi näkyisin. En

minä työtä säikähdä. Toimittakaa vain vaikka alustan luontia, sitä minä

olen tehnyt ja vesi on suussa herahdellut sitä tehdessäni, kun olen

ajatellut, että tämänkin työn palkkana on leipäpala suuhun lapsilleni.

Olipa työ nenälle tai hartioille käypää, kyllä minä teen ja iloisella

mielellä, kun vaimoni ja lapsiraukkani ruokaa saavat, ettei tarvitse

niiden nälkään kuolla.»

»Vaan ymmärtäähän Vimpari, että jos täällä ruvettaisiin apua antamaan,

elättämään terveitä, työhön kykeneviä miehiä, niin saisivat

kykenemättömät nälkään kuolla. Meillä on valta auttaa ainoastaan

kykenemättömiä», selitti joku.

»Niin kuuluu ja niin on. Ja Jumala paratkoon, minä olen terve ja riski.

Vaan työhön kykenemätön minäkin olen, kun ei ole työtä. Ja minulla on

suuri lapsilauma.»

»Mitä laittelee viattomia kärsimään, kun niitä ei kykene elättämään, se

on synti», sanoi komesrooti Tiklen mahtavasti, ja toiset lausuivat

siihen hyväksymisensä ja jotka eivät lausuneet, olivat sen näköisiä,

että komesrooti oli viisaasti sanonut.

Silloinpa teki Vimparilla mieli liikutella noita herroja. Kiehui ja

kuohui sydämessä. Sanojaan hän ei voinut pidättää, vaikka hyvin tyynellä

ja ivallisella äänellä puhuikin.

»Eipä komesrootikaan elätä sitä Ojanniemen Sannan tytärtä, joka on

teidän lapsenne. Köyhä ja kivulias äiti sen elatuksesta saa huolen

pitää. Ja köyhäinhoitolahan sen maksaa siitä teidän kuuromykkä-poikanne

hoidosta, jonka Sederholmin neitsyt...»

Silloin Vimpari toimitettiin ulos.

Nyt hän tuota muistellessaan katui. Mitä hänen tarvitsi mennä

muistuttamaan ketään. Eihän se hänen tilaansa auttanut, pahensi vain. Ja

hänen syynsähän se todellakin oli, että noita viattomia oli tullut

maailmaan kärsimään. Vaan sitä tulee sanotuksi vihassa ja

kyllästyksissään, niinkuin hän oli vaimoaankin syyttänyt tuosta samasta,

mistä johtokunnan herrat häntä. Kaikkein vähin syytä vaimossa oli. Eikä

hän sitä koskaan toden teolla ollut tarkoittanut, vaikka sillä äänellä

tuli sanoneeksi.

Katumamielellä hän oli kovalla, että oli niin vaimoaan kohdellut, ja

ajatteli, miltä siitä oli mahtanut tuntua, kun se häneenkin niin pistäen

ja vihloen pani. Ja tuosta hän tuli ajatelleeksi taas koko entistä

elämää. Minkä vuoksi oli torattu ja riidelty. Mitä hyötyä siitä oli

ollut. Kun elettiin, niin miksi ei eletty sovussa ja rakkaudessa, ja jos

oli pakko kuolla niin kuoltiin.

Hän katseli syrjäsilmällä vaimoaan, joka raukka tuolla laihana ja

kuihtuneena, vaan tyytyväisenä makasi ja hellin silmin katseli vähäväliä

vasuun.

Vaimo raukkani!

Ja tuonne hän sitten silmäsi pilttuuseen, jossa lapsilaumansa eleli

hupiaan pitäen. Ville, kyssäselkä, kuiskaten alkoi juuri lukea muille:

»Arabiassa muinoisin

Mies, vanha Amru, eli;

Hän oli köyhä, kuitenkin

Luojaansa turvaeli.

Hätänsä, huolens ainian

Hän heitti haltuun Jumalan.

Joelle kerran tultuaan

Hän huomas kiven täällä,

Mi kiilteli kuin loistossaan

Ves'helmi kukan päällä.

Hän korjas kiven lystikseen,

Vei kummaksi sen lapsilleen.

Leluna lasten oltuaan

Se nurkkaan viskattihin,

Vaan pantiin lakeen riippumaan,

Kun loistons keksittihin.

Ei Amrull' ollut kynttilää,

Siis lyhtynä sai olla tää.

Illalla tuli kauppamies

Ja kiven kirkkaan keksi:

'Tuo kivi myyppäs, tai kenties

Sen annat ilmaiseksi.'

'No,' vastas Amru, 'ota vaan,

Jos nauhan rinkeliä saan'.

Mies kiven otti kaunoisen,

Pääkaupunkihin läksi.

Sen kauppas kultasepillen

Taas muille myötäväksi.

Niin rikast' vaan ei kohdannut,

Jok' ois sen ostaa mahtanut.

Näet, kun oikein saatihin

Kirkkaaksi kulmiltansa,

Se timantiksi nähtihin,

Isoimmaks lajiansa;

Kuningas kruunuuns osti sen,

Siit' tuhansia maksaen.

Hän pidot piti köyhillen

Nyt kruunun kunniaksi,

Myös Amrun lapset kerjäten

Tulivat vierahiksi.

'Lyhtymme', huusit, 'katsoppas,

Pitävi päässään kuningas'.

Kuningas tämän kuultuaan

Luo viittas kauppiasta,

ja päätti kohta, tultuaan

Selville asiasta:

'Sä rahat anna Amrullen,

Saat rinkelisi jällehen.'»

Muuan tytöistä alkoi sitten selittää, että kun he kasvavat suuremmiksi

ja pääsevät kauas kulkemaan, niin menevät joen rannalle ja sieltä

löytävät kiven ja se kivi on timantti.

»Mutta me emme annakaan sitä kauppamiehelle, vaan viemme kuninkaalle

itselleen», keskeytti Ville.

Ja toiset myönsivät ja joku taas jatkoi:

»Niin kuningas antaa meille hyvin makeaa leipää ja voita niin paljon

kuin jaksamme syödä»--»ja hernevelliäkin»--»ja siirappivoileipää»--»ja

nisuleipääkin».

Niin luettelivat herkkujaan lapset vuorostaan kukin ja viimeksi sanoi

pieni Laurikin paraan luulonsa mukaan: »ja kukon munia ja muun linnun

maitoa».

Toiset rupesivat nauraa kihattamaan ja sanoivat, ettei niitä ole kukon

munia ja linnun maitoa. Lauri intti ja rupesi viimein itkua tekemään,

jolloin toisten täytyi myöntää ja rupesivat itsekin luettelemaan

kaikenlaista.

Mutta Vimpari istui syvissä ajatuksissa taas. Hänkin ajatteli timantin

löytöä. Ei niin, että hän tuommoisen kiven löytäisi, vaan että hänkin

hädässään aina luottaen Herraan saisi avun. Jumalalla oli monta keinoa,

monenlaisia timantteja. Ehkä juuri Aapon kautta osuu heille apu. Olihan

tuo jo hänen mielestään kummallinen sattumus, että Aappo pääsi

ottopojaksi noin aivan aavistamatta. Ja kun se rouva oli luvannut Aapon

kouluttaa. Tokohan Aappo sitten varakkaana virkamiehenä muistaisi köyhiä

sukulaisiaan.

Kunhan sitä sinne asti jaksaisi. Siihen usein kurki kuolee kuin suo

sulaa.

Hevonen hirnui liiterissä kimakasti.

Niin, mistä saadaan nyt asunto? Mikä hilja hitainkin eteen tulee?

Ja niin taas äkkiä nykyiset tarpeet puhalsivat huolen huurut takaisin

pimittämään mieltä, josta toivo, vaikkakin kaukainen, oli jo synkkyyttä

haihduttanut.

»Luepas Ville vielä siitä Amrusta.»

»Arabiassa muinoisin

Mies, vanha Amru, eli,

Hän oli köyhä, kuitenkin

Luojaansa turvaeli.

Hätänsä, huolens ainian

Hän heitti haltuun Jumalan.»

Ja Ville jatkoi toimessaan lukemistaan, lausueli oikein suun täydeltä.

Lapset kuuntelivat henkeään vetämättä ja äitikin seurasi lukua

hymyhuulin. Kallella päin katseli Vimpari lukijaa, niinkuin harras

sanankuulija hyväsanaista pappia. Tuo ensimmäinen värssy kuitenkin

valtasi hänen ajatuksensa kokonaan. Ja yhä vain jotakin semmoista

liikkui hänen mielessään, että timanttia hän ei voi löytää, vaan voi

saada avun ahtauteensa jonkun muun arvaamattoman sattuman kautta, jos

teki ja eli niin kuin Amru. Mutta mitään muuta hän ei osannut kuitenkaan

ajatella kuin Aappoa, että sieltäpäin se oli tuleva onnen aika.

Kirkkoon alkoi soida. Vimpari otti virsikirjan ja selailtuaan sitä

hetkisen rupesi lukemaan ääneen. Joka sunnuntai hän luki niinkuin nytkin

päivän evankeliumin ja epistolan ja niihin kuuluvat rukoukset. Mitään

hänen kohdalleen niissä ei nyt tuntunut olevan, jotakin semmoista, jota

hän ei ymmärtänyt eikä ottanut edes tarkemmin sitä ajatellakseen. Vaan

hän kävi talon puolelta lainaamassa raamatun katsellakseen sanaa vähän

laajemmalta. Ja itsekseen hän sitä luki ja kotvasen ajan sen ääressä

istui. Iloisella mielellä hän oli lopettaessaan lukunsa. Siellä oli

ollutkin niin paljon lohdutusta.

Piiskuinen alkoi vasussa kiristä. Vimpari meni sitä katselemaan ja alkoi

sille luritella:

»Ohhoh, sitä miehen rutkaletta. Se on pian yhtä suuri kuin isäkin. Aika

jätkä sinusta tulee.»

Toiset lapset tulivat loukostaan vasun ääreen katselemaan veikkoaan,

jonka enkeli oli taivaasta tuonut. Ja kaikki olivat naurusuin.

»On meillä pulskia miehen alkuja», sanoi isä lapsijoukkoon katsellen.

Ville, joka kiitoksen parhaiten ymmärsi, seisoi terhakkana, aivan sen

näköisenä, että hän se parasta on joukossa, hänethän oli luvattu kohta

päästää kaupungillekin.

»Ville raukan on tauti syönyt, vaan onhan tässä näitä pulskeita poikia

puoli tusinaa. Tusinastahan se kruunu palkinnon antaa. On vähän liian

korkea määrä kruunulla. Jo se saisi näistä antaa.»

»Sinä latelet», nauroi vaimo. »Hevosen varsoista maksetaan palkinnoita,

vaan ei ihmisten lapsista.»

»Maksaa se kruunu palkinnoita kahdestatoista pojasta, kun ovat terveitä.

Ja mikä kumma se olisi. Tarvitaanhan niitä hyviä työmiehiä niinkuin

hyviä työhevosiakin.»

»Eipähän tarvita sinuakaan. Työtönnä saat olla ikäsi aikasi.»

»Niin no, jos ei työmiehiksi, niin sotaväkeen», selitti Vimpari ja alkoi

epäillä itsekin koko juttua. Mielihyvä, joka oli syntynyt katsellessaan

reipasta lapsijoukkoaan, hälventyi. Mitä siitä oli hyvää, että olivat

suuria ja terveitä. Nälkäähän ne häätyvät kuolemaan. Mitä hänkään

voimillaan teki? Eipä enempää kuin muuan rikas mies kultasäkillään

autiossa saaressa.

Hän istui taas arkun kannelle.

Siellä Amerikassa kuului voima kelpaavan. Länkinenkin kuuluu olevan

rikas mies, maatilan haltija. Aivan kuin herra olikin se puettuna täällä

käydessään. Paljas jätkä oli täällä. Ja halonhakkuuta se kuului siellä

tehneenkin ensiksi ja sitten olleen muissa urakkatöissä. Muutamassa

vuodessa oli rikastunut. Jos hänkin pääsisi Amerikkaan, pääsisi oikein

raatamaan...

»Mikähän se siinä oli seikkana, että siellä työtä saa ja työllä

rikastuu, ja täällä pitää nälkään kuolla. Tottapa siellä on vähemmän

tekijöitä. Täällä noita lienee liiaksi, ja onkin. Kruunun pitäisi maksaa

kyytirahoja köyhille työmiehille, että pääsisivät Amerikkaan liiat pois

täältä. Ja onhan sillä kruunulla laivoja, ne joutaisivat kuljettamaan

yli Atlantin Amerikan rantaa. Toimittaisi kruunu sinne kaiken alhaisen

kansan, niin jäisi vain rikkaat jäljelle. Saisivat sitten koettaa

paraansa mukaan toimeen tulla, kyllä me siellä Amerikassa elettäisiin.

Siellä on lääniä kuulemma ja voima ja kunto miehen mittana. Minäkin kun

siellä rystäisin ensin halonhakkuussa ja kaivoksissa, jotta ansaitsisin

vähän, millä maatilkun lunastaisin ja sitten se pantaisiin kasvamaan,

niin että rytinä kuuluisi. Tuommoinen poikalauma kun työhön tarttuisi,

niin jälkeä siinä pitäisi tulla. Ei monta vuotta menisi ennen kuin nuo

kykenisivät toimeen, se tuo jätkän lapsi niin pian voimistuu, herrasväen

lapset pysyvät honteloina elämän ikänsä.»

»Mitäs se isä siinä tuumailee?» kysyi vaimo.

»Tuumailenpahan vain, että kun mekin tästä Amerikkaan olisi päästy, niin

ei sitä näin tallin nurkassa nyhjötettäisi, vaan talo olisi asuttavana.»

»Mistäpä ne meille sieltä talot?»

»Meillekö? Mistäkö? Sieltä meille kuin muillekin. Onpahan Länkinenkin

saanut, vaikka oli tyhjä mies, kun meni. Suuri talo kuuluu olevankin. Ja

kun täällä kesällä kävi niin oli kuin paras herra. Ja herroja siellä

kuuluu olevan kaikki, ne paraita, jotka paraiten työhön pystyvät. Mutta

vähät minä siitä herruudesta. Sitä kuvailen vain, että kun olisi oma

talo, siinä kirjat ja karjat. Minä isäntänä raataisin tuon pulskan

poikajoukkoni kanssa, ja sinä emäntänä hyörisit. Siellä korvessa

elettäisiin kuin paratiisissa.»

Vaimo nauroi.

»Ettäkö ei?»

»Joo, joo!»

»No mitä naurat sitten?»

»Sitä lystiä», sanoi vaimo, vaikka nauroikin miehensä mahdottomia

kuvailuja. Vaan hän ei siitä huomauttanut miestään, sillä siinähän se

raukka kuvaillessaan hetkeksi unohti kovan kohtalonsa, jota se näin

kotosalla ollessaan kovin murehti ja muuten, jos voi, koetti viinaan

unohuttaa, vaikka eihän tuo nykyään kyllä ryypiskellyt hänen viimeisillä

ollessaan ja lapsen saatuaan!

Mutta Vimpari huomasi itse, heräsi kuin makeasta unesta kamalaan

todellisuuteen, aivan samoin kuin useastikin uneksiessaan seisovansa

jossakin konttorissa ja saavansa hopeoita kourallisen ja siihen heräsi,

ettei ole hänellä työtäkään eikä leipää hituakaan perheelle.

Pää painui taas alemmaksi, jäykkä, eloton katse silmissä tuijotti hän

kuollutta sittipörröä, joka selällään keuvotti lattialla kynnyksen alla.

»Eihän sitä tiedä, mitä neuvoja Jumala meidän hyväksemme pitää. On kai

hänellä meidänkin varalle hyvyyttä», sanoi vaimo nähdessään miehensä

vaipuvan synkkänä mietteisiinsä. »Eipä tiedä, jos kohtaisi joku onni

meitä, niinkuin Amruakin.»

»Eipä kyllä tiedä», sanoi Vimpari kohoten suoraan istualleen ja

kartanolle katseltuaan jonkun aikaa sanoi: »Eipä ole se Aappo käynyt

meitä katsomassa.»

»Ei ole käynyt. Somaa on kun se ei ole kertaakaan sen jälkeen käynyt

kuin silloin uusissa vaatteissaan. Luulisipa sen käyvän nyt, kun tietäisi

että on uusi veikko hänellä, tulisi sitä katsomaan. Aappohan aina oli

mielissään, kun sai veikon tai sisaren. Mutta se ei tiedä.»

»Mistäpä se sen tietää. Mutta mikä se lienee ollut siinä, kun se piika

silpasi avaimen kyökin oven suulta juuri kun minä sinne yritin. Portilla

tulin ja näin nurkan takaa käden, joka avainta tavoitteli ja sen pois

riuhtaisi.»

»Olisiko pelännyt sinua joksikin juopoksi?»

»Rouva katsoa muristeli ikkunasta varjostimen takaa, kun minä siinä

kartanolla töllistelin.»

»Se ei ole sinua tuntenut, vaan luullut joksikin rötkäleeksi, ne ovat

niin pelkureita herrasväki.»

Niin siinä tuumittiin, vaan lapsijoukossa oli alkanut levoton liike heti

kun kuulivat Aaposta mainittavan. Sen olivat vanhemmat jo monta kertaa

kokeneet, ettei Aaposta siedä heidän kuullen puhua, sillä silloin alkaa

itku ja mangunta. Vaan eivät aina muistaneet varoa. Ja nytkin pidätti

suurempaa ääntä puhkeamasta lasten tottumus sunnuntaipäivän

hiljaisuutteen. Muuan pienempiä vetäytyi kuitenkin äidin luo ja käärien

kätensä äidin kaulaan ja tukkien päätään äidin pään alle rupesi

nyyhkimään koettaen raukka pidättää itkuaan. Toisilla leuka värisi ja

silmät kosteina katselivat vuoroin isää, vuoroin äitiä pyytävin katsein.

Isä ymmärsi yhtä hyvin kuin äitikin lasten mielen ja katsoi kysyvästi

vaimoansa silmiin.

»Anna, isä raukoille.»

Vimpari avasi arkun, josta otti puolipaksun leivän puolikkaan. Eilen oli

Ojanniemen Sanna tuonut leivän ja vähän keittoa sairaalle. Keiton oli

äiti syönyt antaen kuitenkin kullekin lusikallisen maistiksi, leivästä

oli puoli jaettu lapsille. Vimpari ei ollut itse jumalanjyvää suuhunsa

pannut eilispäivänä.

»Taita itsellesi nyt siitä ja jaa loput lapsille.»

Vimpari taittoi palan ja sanoi:

»Tämä säästetään äidille ja lapset saavat tämän. Säästetäänkö tämä

äidille?»

»Säästetään», kuiskasivat lapset, jotka olivat kerääntyneet isän eteen

ja kirkkain silmin ja hymyssä suin katselivat niska kenossa isäänsä

silmiin.

Äiti väitti, ettei hän tarvitse, ja kehotti miestään ottamaan palan

itselleen.

»Sinä raukka et ole moneen päivään saanut muuta kuin tyhjää piippuasi

imeä.»

Vimpari jakoi lapsille leivän puolikkaasta ja äidille aiotusta palasta

nipisti itselleen pariksi suupalaksi ja lopun pani arkkuun takaisin.

Lapset menivät taas pilttuuseen auringon paistamalle paikalle ja siinä

mittailivat leipäpalojaan ja katselivat ja pyörittelivät niitä

käsissään, ennen kuin haukkasivat aluksikaan. Hitaasti sitten söivät,

aivan kuin säästäen, ja tyytyväisinä kuiskivat keskenään.

Vimpari istui arkun kannella, ja katsellessaan lastensa toimia kostutti

heidän tyytyväisyytensä hänen silmänsä. Hän kääntyi äkkiä katsomaan ulos

kartanolle, aivan kuin ei olisi kestänyt enempää katsella

lapsijoukkoaan. Mielensä olikin liikutuksissaan, että väkinäisesti

kykeni pidättämään itkun ja naurun sekaista hykähdystä, mikä pyrki ylös

pulpahtamaan.

Lapsiparvi köyhän särvin, tuli hänen mieleensä.

Kartanon yli tuli Ojanniemen Sanna. Hänellä oli se hyvä sanoma, että

Nikkilät ovat luvanneet saunansa Vimparin asunnoksi eivätkä tahdo

hyyryä.

»Saankos maksaa, jos joskus jaksan?» kysyi Vimpari iloisena.

»No se on tietty», vastasi vieras.

»Tuhansia kiitoksia toimistasi, hyvä Sanna. Jumala sinulle palkitkoon ja

Nikkilän emännälle ja isännälle», lausui Vimparin vaimo ja heltyi

itkemään.

»No nytkö sinä itkemään rupeat, kun suoja saatiin ja kuoleman kynsistä

pakenemaan päästiin», sanoi Vimpari, vaikka itsekin pyyhkäisi takin

hihaan silmiään.

»Latun emäntä oli minulle tiukkana, kun en ole hänelle tullut sanomaan,

että sinä olet lapsen saanut», kääntyi vieras Vimparin vaimolle

puhelemaan. »Kuoleehan se onneton», sanoi emäntä ja kiireimmän kautta

toimitti pataa tulelle. »En minä joutanut katsomaan, mitä se keittelemään

rupesi, sillä kun kyselin, että mistä saisi asuntoa teille, niin mietti

ja mietti hetkisen ja sanoi, että Nikkilässä on sauna, ja toimitti että

juoksun vilkkaan menisin sieltä kysymään.--Etteköön ala heti hommata

muuttoa, sillä kyllä sinne saa jo muuttaa. Viion Elsa toimitti puita

sinne ja rupesi lämmittämään ja Mari jäi hänelle kumppaniksi. Hyvin

toimessa olivat tytöt», selitti Sanna.

Vimparin vaimo itki. »Jumala heitä siunatkoon hyviä ihmisiä. Jumala

Siunatkoon ...», lausui hän vähä väliä. »Jumala on antanut minulle

enemmän kuin olisi uskaltanut pyytääkään. Kiitetty ole hyvä Jumala!» ja

hän tyrskyi itkien.

»No ... voi ... elä nyt ...», tyynnytteli miehensä.

Lapset kerääntyivät äidin sängyn ääreen ja suurin silmin katselivat

vuoroin kutakin, niin vierasta kuin vanhempiaan. Mitään hätää kun eivät

huomanneet, pysyivät he itkutta.

»Kiittäkää Jumalaa, lapseni. Hän on meille hyvyyttänsä osoittanut

taaskin. Hyvät ihmiset ovat meille antaneet asunnon, me pääsemme uuteen

asuntoon», selitti hän lapsilleen. »Kiittäkää Sannallekin.»

Lapsissa tuli iloista liikettä, vaan he pidättivät riemunsa osoitukset

muistaen sunnuntaipäivän hiljaisuutta. Toisiaan katselivat kysyväisesti,

kun eivät tienneet, miten sitä Jumalaa piti kiittää, ja se jäi

tekemättä. Kristiina arveli vähän aikaa, meni sitten Ojanniemen Sannan

luo ja niiasi, aivan kuin herrasväellekin, kun ne käydessään jotakin

antoivat. Sitten meni Ville ja muut pienemmät pojat pakkautuivat hänen

jäljestään ja niiasivat. Sanna syleili pienempiä hellästi.

Ori hirnaisi liiterissä.

»Joo, joo», sanoi Vimpari. »Kyllä kuullaan. Vaan odotahan, että kirkon

aika ohi menee.»

Kun vieras oli mennyt, rauhoituttiin taas tallissa. Lapset olivat

uteliaita kyselemään, asettuivat kuitenkin mitään kysymättä joukossa

istumaan ja keskenään puhelivat uudesta asunnosta.

Vaimokin oli tyyntynyt ja iloisena huojutteli vasua. Vimpari istui arkun

kannella ja katsoi ulos.

Taivaalla kuljeksi valkoisia pilven hattaroita, hiljalleen vetäytyivät

idän taivaalle, palailivat kylvöretkiltään. Kadulta kuului kulkusten

helinä ja ilmassa tuon tuostakin parvessa lenteleväin lintujen siipien

suhina ja sirityksiä. Päivä paistoi lämpöisesti, sen paisteessa loisti

kirkkaana maa ja taivas.

Nyt tuntui Vimparistakin talvi mieluiselle. Tuntui puhtaalle ja

raikkaalle ja niinkuin jotakin uutta olisi tulossa. Oli kuin uusi elämä

olisi alkanut.

Vaimo viittasi häntä luokseen ja kuiskasi:

»Minun onneni olisi ylenmääräinen, jos saisin nähdä Aapon.»

»Aappoa minunkin mieleni kaihoo.»

»Vaan kiitetään Jumalaa siitä, mitä on saatu, paljon hän on jo meille

antanut.»

Vimpari istahti tavalliselle paikalleen ja alkoi hiljalleen veisailla

karkealla äänellä: