Hyvä Jumala! Jolt' kaikki hyvyys tulee--

10

Pakkasta ja pyryä oli tullut vuorotellen koko alkutalven. Yhtämittaa oli

nyt taas pyryttänyt viikkokauden ja yhä sitä jatkui.

Sakeasti syyti lunta, jota pakkasvihuri kuljetti pyörteissään ylös ja

alas kiertäen ja kiidättäen, syösten sitten kartanoille jonkun seinän

suojamaan, johon kasvatti kinoksen, ja alas kaduille, jossa se juoksutti

sitä paikasta toiseen, kasaten sinne tänne pieniksi mykkylöiksi, joista

taas, kun aika antoi, kiskoi irti ja kuljetti muualle mieluisempiin

paikkoihin, joihin se rakenteli korkeat vallit, paikoin niin korkeat

kuin matalimmat talot täällä Vaaralla.

»Siellä on semmoinen ilma, ettei sinne panisi koiraansakaan», sanoivat

ihmiset katsellessaan ulos, ja jotka olivat ulkona käyneet, vakuuttivat:

»Se on niin vihainen tuo tuulikin, että on ihan purra pistää, sitä

vailla ettei silmiä silpase.»

Vihaiselta se näytti näin katsellakin. Piipuista ulos pyrkivän savun

tempasi sitätehden kuin sitä tuli ja ryöpsäytti alas puolelle ja

toiselle aivan kuin olisi tahtonut sillä maata pieksää. Piipuissa

humisi, liekit uunissa imi välistä ihan perälle ja toisinaan taas

tuupsautti ne uunin suupieliä nuoleksimaan, jolloin savua pullahti

huoneeseen. Ja kun sillä ei mitään häveriä saanut, niin vihoissaan syyti

lunta vasten ikkunoita ja seinän varaukset kaikki täyteen sulloi.

Kinosten harjanteilla pelmuutti lunta aivan kuin olisi aikonut siitä

alkaa sisälle syytää.

Lapset kotona istuivat ikkunain ääressä katselemassa, ei ollut heillä

halua ulos, vaikka muuten aina mielellään teuhasivat kinoksissa.

Uhkarohkeimmatkaan eivät olleet tämän sään aikana kuin kerran,

korkeintaan kahdesti yrittäneet kahlaamaan jonkun kinoksen harjanteelle,

vaan puolivälistä jo palanneet, kun tuuli viuhtoi joka puolelta ja

pieksi lumella ja oli siihen paikalle kylmettää. Kasvot sinisinä ja

hampaat lotisten kiiruhtivat he takaisin eivätkä joutaneet porstuassa

kopistelemaan lumia saappaistaan, vaan syöksyivät niineen sisään ja

tempasivat sukkelaan oven jälkeensä kiinni aivan kuin peläten, että

vihainen pyry perässä tulee. Töissä häärivät vanhemmat koettivat, mikäli

mahdollista, karttaa ulkotoimiaan ja sisään tullessaan käsiään hieroen

ja ruumistaan puistatellen sanoivat:

»Kiittää kun saa olla sisällä lämpimässä», ja lisäsivät puita uuniin tai

jouduttautuivat peltejä kiinni saamaan.

Nikkilä istui, vanhat turkkirehjut yllään ja suuret huopasaappaat

jaloissa, kadunpuoleisen ikkunan ääressä ja katseli ulos.

Paljoa ei näkynyt maailmaa, suuri kinos ikkunan edessä ja sen harjan yli

harmaja taivas. Vaan niinkään paljoa hän ei ollut moneen herran vuoteen

nähnyt, kun ei ollut sänkyään etemmäksi liikkumaan päässyt.

Vimparin vaimo oli häntä hieronut, joka päivä nyhjystellyt siitä saakka,

kun olivat Nikkilän saunaan muuttaneet.

»Ei teistä aivan tervettä saa», oli vaimo sanonut, »vaan siksi teistä

mies tulee, ettei tarvitse teidän tuossa sängyssä kyhjöttää ikänne

aikanne, kun minä teitä hieroa kyhnystelen».

»Ei tule tuohesta takkia», oli Nikkilä vastustellut. »On koeteltu jos

jotakin, jokaisen eukon reseptin mukaan se tuo äiti alussa minua

hoiteli, syötti paholaisen pahimmat ja karhun sapet ja mene tiedä mitä

kaikkea, voitelutti yhdeksänmiehenvoimalla, sääsken ihralla, kuppautti

ja toppautti. Eipä ole auttanut.»

»Ei ne auta ihmisten keinot», sanoi Nikkilän emäntä tuomiten syntiseksi

nuo entiset keinot ja ilmoittaen, ettei hän luota Vimparinkaan vaimon

keinoon. »Terveys on Jumalan lahja, hän sen voi ottaa ja antaa.»

»Niinpä niin, vaan tuleehan sitä ihmisen itsensäkin koettaa», arveli

vaimo. »Eikähän tuo ota, jos ei annakaan, jos koettaa hieroa. Kun minä

siitä uskon apua olevan ja niin mielelläni tahtoisin puolestani jotenkin

palkita hyvyyttänne, niin antakaa minun ne tehdä.»

Sen enempää kyselemättä meni hän Nikkilän luo ja alkoi toimensa tuumien:

»Näin vain nyhjyttelen, ja jos siitä apua alkaa utautua, niin joka päivä

sitä teen hyvästä sydämestäni ja jos niin tahdotte niin saunan

hyyryksi.»

Ja näinä päivinä oli Nikkilä päässyt huoneeseen vähin liikkumaan ja

istuinpaikkaansa muuttelemaan.

Olihan tuo elämälle kepeämpi, vaan ei mielen iloksi. Sillä mitä siitä

oli hyötyä. Hän ei pystynyt työhön kuitenkaan. Söi vain ja kulutti,

kulutti enemmän nyt kuin sairaampana, jolloin ei haluttanut niin ruokaa

kuin nyt. Hän oli ulompana nyt kuolemasta, jonka hän oli sängyssä

maatessaan toivonut viimeinkin nitistävän hänet, odottanut sitä joka

päivä.

Somaa sekin oli, kun se usein terveitä, vankkoja ihmisiä rutasee

hengiltä yhdellä kouran puristuksella, istualleen, seisaalleen,

syödessä, juodessa tai muussa toimessa, kun eivät odota, eivät mitään

aavistakaan ja pinnistäisivät kynsin hampain, jos voisivat, antaisivatpa

tavaransakin saadakseen elää. Niinkuin Bomin komesrootikin lupasi juuri

kuolinhetkellään monta tuhatta markkaa tohtorille, jos tämä voisi

pelastaa hänet, ja Jumalalle lupasi, että hän jakaa tavaransa köyhille

ja kirkolle. Ei auttanut, kuolema tuli ja nipisti miehen. Mutta eipäs

tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen

ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan ...

en tapa ... tapan ... en vainkaan tapa ... tapan vainkin ... no en

sentään ... mene, saat mennä ... eläpä menekään. Sitä ilvettä oli

pitänyt hänenkin kansaan, siitä saakka kuin hän sieltä laivatelineiltä

putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on

kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut. Nyt se

oli taas päästänyt hänet sängystä tähän tuolille...

Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen...

Työnnälti mieleen vaimon sanat, joka viime aikoina oli myötään puhunut

Jumalan varjeluksesta ja auttavaisuudesta, että Jumalan varjeleva käsi

oli siinäkin väliin tullut. Niin niin, vaan Nikkilästä tuntui, että se

paraiten olisi niin ollut, jos hän olisi päässyt joko ihka terveenä

siitä tai kerrassaan kuollut. Jos olisi kuollut, niin ei olisi tarvinnut

näin kitua ja kiduttaa toista. Vaimonsa kyllä olisi hyvin toimeen

tullut, kun ei olisi tarvinnut elättää kuin itsensä. Työllään alussa

elellyt ja loppuikänsä tällä talon hinnalla. Nyt on ollut toisen terveys

hoidettavana henki elätettävänä ihan turhanpäiten. Hän on saanut

riehkasta ja kiusata itseään. Hänen voimansa alkavatkin sammua: ei kuule

tarkasti, näkö, joka alkuaankin on ollut heikko, näkyy huonontuvan

huononemistaan, ja tuntuu että hän välisti puhelee hyvin

lapsellisesti...

Siinä tuli juuri Nikkilän emäntä kadunpuoleisen ikkunan ohitse. Lumessa

yltäpäältä, etupuolelta varsinkin. Kahlata taaposti syvässä lumessa ja

vetää kinnasi jäljessään kelkkaa, jossa oli heinätukko sidottu keulalle,

halkoja kantamus keskellä ja kimppu reikäleipiä heinäin suojassa.

Nikkilän suu vetäytyi omituiseen hymyyn ja pulpahti hykähdys, jota

seurasi hetken perästä syvä huokaus ja silmiin norahti vedet.

Emäntä etunojassa puski edelleen askel askeleelta, jotka olivat lyhyviä.

Tuuli pieksi huivin lievettä niskassa ja kiersi hameet tiukalle säärien

ympäri. Niihin hän väliin sotkeutui ja väliin horjahti tasapainosta

pehmeän pohjan pettäessä, niin että kädet piti varalla pitää, ettei

suistuisi suulleen hankeen ja tuon tuosta hän kinokseen kämmertyikin

kyynärvarsia myöten. Niin taivalta tehden kulki hän ohi ikkunan ja

kelkka jäljessä aika ajoin nytkähteli eteenpäin, vuoroin enemmän vuoroin

vähemmän, kyntäen hankeen syvät jälet, siitä näytti niin vastahakoiselta

kulku.

»Noin se on Kaisa raukka pitkät ajat saanut vetää retuuttaa minua hylkyä

kelkankarilasta jäljessään umpitietä pitkin matkaa», lausui Nikkilä

katsellessaan kelkkaa, joka nytkähteli vähitellen näkyvistä, ja jäi

mietteissään tuijottamaan kelkan kynnöksiä ja vetäjän polkemia jälkiä,

joissa tuuli lunta pyöritteli ja umpeen niitä ajoi, aivan kuin

vihoissaan hangen pahnaamisesta.

Mutta emäntä oli kelkkoineen toimessa.

»Näin me tässä mennään, ihan kuin ei mitään», supatti hän.

Vaan väsytti taas niin, että piti vielä siinä portille pääsemässä

levähtää.

»Hun, huh. No eihän tässä ole kuin tämä nikara. Kylläpä siinä olikin

kinosta. Tuota toista puolta olisi päässyt paremmin. No päästyhän on

tästäkin, eikä tässä ole kuin tämä nikara.»

Ja niin alkoi hän taas taapostaa, hiljalleen hinausi portille, jossa ei

enää kinosta ollut niin vaivaksi asti.

»Odota vähän, Heluna», jupisi hän, kun kuuli lehmänsä ammuvan. »Täältä

saat vähän aluksi, ja heti sinua tullaan noutamaan», sanoi hän aivan kun

hyvitellen.

Portaitten päähän kelkan saatuaan otti hän heinätukon kainaloonsa ja

juoksunkynttä meni navettaan.

»Heluna kultani, oma ämmäsi», puheli hän jo navetan ovia avatessaan.

Lehmä vastaukseksi rönkäsi pitkän äänen, nälkänsä pituisen, joka ei

suinkaan ollutkaan lyhyt. Eilen puolenpäivän aikaan olivat heinät

loppuneet ja iltaseksi oli saanut muutaman oljenkorren.

»Tässä on ämmälleni, omalle kullalleni», hyvitteli emäntä antaessaan

heiniä ja kaulasta pidellen puhutteli vielä omaa kultaansa, joka

halukkaasti purra rauskutteli heiniä.

»Kohta ämmä pääsee paremmille ruuille», lohdutteli hän lopuksi sitä.

Navetasta palatessaan taas juosta hyntyytti, sieppasi leipäkimpun

kelkasta mukaansa ja tuvan oven auki saatuaan kysyi jo ennen kuin itse

sisään pääsi:

»Mitenkäs täällä isä jaksaa?» Ja suu oli hymyssä ja silmät räpättivät.

»Mikäs se on valmiilla jaksaissa», vastasi Nikkilä, ja emäntä nauraa

hihitti.

»Valmiilla hihi hii», pani hän vielä, mennessään puita hakemaan sisään.

Iloisena ja tyytyväisenä hän toimi ja hääräsi.

»Panemme ensin, isä, uunin lämmetä ja sitten me syömme, isä.»

Syödessä eivät paljon puhelleet, sillä emäntä leukaansa liikutellessaan

ei kuullut mitään. Vaan iloisella mielellä emäntä oli ja sanomattoman

tyytyväisen näköinen. Nikkilää oikein vaivasi, kun ei saanut jo tietää,

mikä hyvä onni äitiä oli nyt kohdannut.

Emäntä syötyään pani kätensä ristiin ja jotakin supatti. Se oli vanha

tapansa, tuohon supatukseen asti, vaan tämä oli myöhempi lisäys.

»Kiitoksia, isä, ruuan edestä», sanoi hän miehelleen niiaten samalla.

Se oli myös vanha tapa. Monta kertaa Nikkilä oli hymähtänyt tuolle, vaan

ei se koskaan ollut niin kummalliselta tuntunut kuin nyt, melkein kuin

ivalta. Hänestä tuntui se niin pahalle, ettei ilennyt puhua siitä

mitään, vaikka ensin aikoi.

»No mitenkäs kauppa kävi?» kysyi hän vain.

»Joo hyvin. Kuulehan, kun minä ensin menin ... menin, no mikä se nyt

onkaan se teurastaja?»

»Et sitä muista?»

»No juurihan minä sen muistin, ihan äsken, vaan mikä lie temmannut

muististani nyt sen.»

»Voi äiti raiska!»

»Mitä?»

»Rahikainen.»

»Niin, Rahikainen ... eikö se nyt ole hullua, etten minä sitä muistanut,

niin tuttu mies?»

»Sitähän minäkin tässä ihmettelen.»

»Mitä?»

»Niin että mitäs sitte?»

»Niin. Niin se tuumaa, että ei sovi hänen ostaa, kun se on poikiva

lehmä, niin ei siitä ole teuraseläimeksi, ja navetalle hänen ei kannata

ottaa, kun hänellä on tarpeeksi lypsylehmiä ja paraita laatuaan, ettei

niistä raahi menettää, vaikka joku niissä onkin, joka on myöhäinen.

Mutta siellä oli lihan ostossa Pirilän Fiina, joka on Montinilla

piikana, ja se sanoi, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän. No

minä sinne heti ja siellähän syntyi kaupat.»

»Valmiit kaupat?»

»Niin.»

»No miten ne sian säkissä ostivat?»

»Mitä?»

»Että miten ne näkemättä ostivat?»

»Niin, no eihän siinä muuta ollut, kuin että rouva kyseli, onko se hyvä

lehmä, niin minä selitin miten vanha se on, mitä lypsää ja sanoin että

Pirilän Fiina myös tietää, tuntee lehmän yhtä tarkkaan kuin minä. Ja

Fiina vakuutti, että se on semmoinen kuin minä olen sanonut.»

»No, ja niin hinnastakin sovittiin?»

»Niin, kysyi hintaa, niin minä sanoin, että en minä häntä osaa sanoa

oikein, että otettaisiin paljonkin jos saataisiin, eikä sitä millään

hinnalla myötäisi vielä, vaan on pakosta, kun on köyhyys, ettei ole

heiniä ostaa ja lehmä ei anna mitään, että rouvahan itse tietää mitä

kannattaa maksaa. Niin rouva sanoi, ettei nyt kannata paljon maksaa

lehmästä, kun on huono heinävuosi?»

»Huono heinävuosi, niinkö se rouva sanoi?»

»Niin sanoi.»

»Yhy. No mitä sinä siihen?»

»En minä mitään, ajattelin vain, että paremminhan ne herrasväki tietää.»

»Joo, nehän tietää. No paljonko se lupasi?»

»Kuusikymmentä viisi markkaa.»

»Kokonaan!»

»Niin, jos lehmä on niin hyvä kuin minä sanoin, vaan pitää maksaa

kymmenen markkaa takaisin, jos ei ole niin hyvä. Niin minä sanoin, että

saa rouva sen takaisin ja enemmänkin, jos liiaksi olen kehu...»

»Voi äiti rukka sinun kauppojasi!»

»Mitä?»

»Niin, että olisihan siitä Helunasta saanut kahdeksan kymmentä markkaa

puhtaasti maksaa...»

»Joo, sitä minäkin vähän ajattelin», myönsi emäntä. »Vaan taas

toisekseen ajattelin, että kun se on niin hyväsydäminen ja köyhille

aulis se Montinin rouva, niin se maksaa runsaasti sen, minkä suinkin

kannattaa.»

»Et ole äiti ollut kaupoissa herrasväen kanssa, sen kuulee.»

»No mitenkäs sitte.»

»Ne ilkiävät ottaa niin helpolla kuin vain saavat. Minä olen nähnyt

sinun ostavan luutia tinkimättä, vaan olen nähnyt rouvain tinkivän.»

»Kuka sitä nyt luudankaupassa tinkisi.»

»No minä olen sen omin silmin nähnyt ja omin korvini kuullut ja monta

kertaa. Vaan sen muistan kuin eilisen tapauksen, se painui niin

mieleeni, kun kauppias Turbinin rouva osteli luutia rukoilevalta pojan

ressulta, niin tinki ja tinki eikä ottanut ennen kuin sai käsiluutaparin

neljällä pennillä--ei viittä raahtinut maksaa, ison äveriään rouva.

Viisi paria osti ja säästi siinäkin viisi penniä. Työmiehen palkoissa ja

kaikissahan ne tinkivät.»

»Enpä minä uskoisi.»

»Et ole ollut tekemisissä, niin et tiedä etkä voi uskoa. En minä välitä,

että kaikki ovat semmoisia, että juuri tinkisivät ihan, vaan kun

ajattelee niitten rikkauksia ja miten sitten köyhempiään kohtelevat,

niin tuskinpa kelpo kalua löytyisi tuhannesta, vaan monta sadasta oikein

nylkijää.»

Ja Nikkilä alkoi kiivastua. Vaan hän salpasi sanatulvansa. Kääntyi ulos

katselemaan ja silmät liekehti... Millä ne olisivat rikkaat rikastuneet,

jos ei köyhän hiellä ja väellä. Tuhansia markkoja ne keräävät itselleen

köyhän raukan käsillä, vaan köyhä orja pysyy köyhänä ja usea menettää

terveytensäkin, mutta rikas ei silloin enää märkää sormeaankaan

ojenna...

»Niin kyllähän minä sitä vähän ajattelin, että kahdeksankymmentä markkaa

Helunasta sietäisi saada», sanoi emäntä jonkun hetken perästä ja lisäsi

heti: »Vaan eikö se ollut ihmeellistä, että piti sattua sen Montinin

piian sinne teurastajalle?»

»Mikä ihme se sitten oli?»

Emäntä ei sitä sen enempää ruvennut selittämään, kun tiesi, ettei

Nikkilä välitä semmoisesta, vaan meni Viion lesken puheille, hänelle

iloansa ilmoittamaan.

»No minä sain lehmäni myydyksi», sanoi hän ensimmäisiksi sanoikseen.

»Vai nii. No kenelle?»

»Arvatkaapas?»

»En osaa.»

»Ettekö osaa?» kysyi emäntä ja hymyili ja katseli sillä muodolla, että

saisipa nähdä osaako arvata.

»En, en minä arvaa.»

»No, Montinin rouvalle», sanoi emäntä molempia käsiään huiskauttaen

aivan kuin että: oletteko kummempaa kuullut!

»Vai Montinin rouvalle.»

»Joo, siellähän minä sain myydyksi», kertoi emäntä niin tyytyväisenä ja

iloisena, kuin olisi lehmän saanut eikä menettänyt.

»Miten te sinne arvasitte mennä kaupalle?»

Se oli kysytty niinkuin haluttu.

»Enhän minä olisi arvannut mitenkään, vaan se kävi niin somasti.

Ajatelkaapas eikö se ollut somaa, kun minä menin sinne teurastajalle...

joka ennen on meiltä pari kertaa lehmän ostanut ... tuon tuon ... mikä

sen nimi nyt taas onkaan ... katsoppas kun en nyt muista taas... Ettekö

te muista sitä teurastajaa?»

»Lampela.»

»Eei.»

»Puupponen.»

»Ei Puupponenkaan.»

»En minä sitten tiedä.»

»Sepä nyt somaa, kun en muista ... minäpä pistäyn isältä kysymässä.»

»Samahan se nyt on, kuka se on», yritti Viion leski sanoa, vaan emäntä

jo kerkesi mennä.

Hyvänen aika, ajatteli Viion leski, mitenkähän ne nyt tulevat toimeen,

kun on pitänyt lehmänsä menettää, josta heillä oli paraiten tuloja:

särvintä itselleen ja liian maidon saivat rahaksi, jolla leipää ja muuta

taas saivat. Kyllähän se emäntä raiska koettaa sillä lakinteolla

ansaita, vaan eihän niillä tunnu voittoja saavan, kun on paljon

tekijöitä, nuorempia, jotka ovat vikkelöitä ja koneilla ompelevat, niin

kannattaa heidän helpolla myydä. Yökaudet istuu usein raukka työnsä

ääressä, ihan on ihme miten hän jaksaakin, ettei uuvukkaan...

»Rahikainen», viskasi Nikkilän emäntä teurastajan nimen jo ovenraosta ja

itse sisään päästyään jatkoi:

»Eikö se nyt ole hullua etten minä muista sitä, niin tuttu mies, joka

on.»

»Vai Rahikainen, en minä tunne.»

»Joo se on hyvin tuttu meille. Niin kuulkaapas, kun minä menen sille

kauppaamaan lehmää--tiesin minä, ettei se teuraseläimeksi ota poikivaa

lehmää, vaan että navetalle jos ottaisi, ja kun on muille osannut mennä

tarjottelemaan--niin sanoo ... se ... se teurastaja ... olipa sen nimi

mikä tahansa ... sanoo, että hänen nyt ei sovi ostaa. Mitä nyt? kerkesin

minä ajatella ja hyvin jo tuntui mahdottomalta kaikki. Niin on siinä

Pirilän Fiina, Montinin piika, ja se sanoi heti, että heidän herrasväki

ostaisi poikivan lehmän.»

Hymyssä suin ja kallella päin jäi emäntä katselemaan Viion leskeä, että

mitäs se sanoo. Vaan kun Viion leski ei puhunut mitään, sanoi hän itse:

»Jumala asetti sen niin, että Fiinan piti sattua juuri siihen

ilmoittamaan, että Montinit tarvitsevat lehmän. Enhän minä muuten olisi

tiennyt.»

»Eipä suinkaan», myönsi Viion leski jotain sanoakseen.

Mutta sekin kuului Nikkilän emännästä samaan asiaan ja olikin pääihme,

että juuri Montinin rouva, tuo Viion lesken kehuttu ja Viion lesken

auttaja, tuli hänenkin auttajakseen, lehmänsä ostajaksi. Ja sitä hän

tarkoitti sanoessaan:

»Joo, ja Montinin rouvahan sen sitten osti.»

»Paljonkos saitte Helunasta?»

»Kuusikymmentä viisi markkaa. Isä sanoi, että olisi siitä sietänyt saada

enemmän, kahdeksankymmentä markkaa, ja sitä minäkin aioin teurastajalta

pyytää ja vähän itsekseni tuumailin Montinin rouvankin luona, vaan kun

rouva ei enempää tarjonnut ja sanoi ettei enempää kannata antaa kuin sen

kuusikymmentä viisi, niin minä ajattelin, että tottapa ei sitten. Se on

Montinin rouva niitä ihmisiä ... ja kun sitte asiat oli näin

ohjautuneet...»

»Hyvästikö rouva jaksoi?»

»Hyvästi se näytti jaksavan, niin pulska ja komea ihminen. Ja niin

puhelias se oli ja aivan kuin vertainen. Minä sanoin, että siellähän se

meillä Viioska asuu, niin se että, vai siellä se asuu. Ja yhtä ja toista

siinä puheltiin ja lopuksi käski piian kahvit antaa minulle.»

»Niinhän se on.»

»Ja niin se on. Kyllä se on ... minä kun mainitsin vain, että jos sopisi

nyt antaa rahaa minulle, että saisin samalla matkalla ostaa puita ja

leipiä, niin heti kernaasti siihen suostui ja antoi.--Ja kun minä

sanoin, että ei ole meillä heiniä ollenkaan enää ja että jos ei näin

pahalla säällä tahdota tulla lehmää hakemaan, niin minä vaikka vien

samalla heiniä, jos niin rouva tahtoo. Vaan rouva sanoi, että pannaan

hakemaan sitä heti, kääritään peitteillä lehmä, niin kyllä se tarkenee.

Pääsee lehmä heti kotiinsa, toisten pariin, sanoi rouva. Niin siitä minä

kuulin heti, että se on eläimellekin hellä.»

»No toittehan te heiniä?»

»Toin minä vähän, ostin omilla rahoillani raukalle pureksia

odottaessaan.»

»Eikös se pian poikisi Heluna?» kysyi Viion leski, kun jonkun aikaa

olivat olleet ääneti.

»No jouluksi.»

»Eipäs kauan olisi enää.»

»Eihän sitä olisi. Sentähden sitä sääli oli menettää vaan kun ei

mitenkään sovi pitää. Velalla on pitänyt jo heiniä ostaa, ja tuli tässä

nyt tarpeet niin tiukat», selitti emäntä. »Mutta sillä rahalla, minkä

nyt saimme, elämme kotvan ja tottapahan Jumala sitten taas neuvot pitää,

hänellä on monta neuvoa», sanoi emäntä lopuksi hyvin tyytyväisenä ja

katseli Viioskaa sitten kallella päin ja vakavana aivan kuin että: eikö

niin?

Viion leski ei vastannut mitään.

Pitkä äänettömyys syntyi. Nikkilän emännälläkään ei ollut enää mitään

erityistä sanottavaa ja hän palautui uudelleen muistelemaan, miten

lehmän kauppa kävi.

Viion leski oli keskeyttänyt työnsä ja kääntyi katselemaan ulos, tuttua

tuulenviiriä, joka kovassa tuulessakin pysyi samassa suunnassa ja

viittasi yhä sinnepäin, jonne uskollisesti oli viitannut ties kuinka

monta vuotta--ehkä siitä saakka, kun Nikkilä oli työhön kykenemättömäksi

tullut. Viirin varsi huojui, notkui ja väliin kumartui syvään, vaan

viiri tiukasti vastusti tuulta. Viion lesken ajatukset kävivät samaan

suuntaan kuin ennenkin Nikkiläisten kohtaloa ajatellessaan.

Köyhäin huutokaupassa hän näki heidät aina lopuksi, vaikka ei tahtonut

sitä uskoa. Ehkäpä Jumala neuvoa pitää ja pelastaa nuo vanhat raukat

siitä kurjuudesta, oli hän ajatellut. Vaan mitään neuvoa siihen suuntaan

ei ollut näkynyt. Puute oli käynyt vain tuntuvammaksi ja nythän olivat

oikein pitkällä harppauksella hypähtäneet lähemmäksi sitä kuilua, jota

kohti monet vuodet olivat varmasti kulkeneet, vaikka hitaasti, ja

jostapäin pois pyrkivät peläten sitä kuin kauhua. Hän ei voinut nyt

muuta kuin varmana pitää, että ennen pitkää joutuu Nikkilän emäntä

miehineen huutolaisiksi. Ja tuntui niin somalta emännän puhe ja usko.

Hän eli varmassa toivossa, luottaen Jumalan apuun. Leski ymmärsi, että

hän sen luottamuksen oli emännässä herättänyt, ja sitä se kävi hänen

luonaan aina vahvistamassa. Tuntui niinkuin hän olisi valhetellut

emännälle. Sillä mitä emäntä sanoo, kun joutuu lopulta köyhäinhoitoon?

Hän ei ota ymmärtääkseen kuitenkaan silloin, vaikka kuinka selittäisi,

että Jumala on sen hyväksi nähnyt. Ja tuntui hänestä pahalta,

ajatellessaan ruveta nyt sitä selittämään. Eihän sitä voisi sanoa

miksikään hyväksi työksi Jumalan puolelta, ainoastaan rangaistukseksi.

Sillä mitä se muuta olisi, kuin nuo raukat, jotka uskollisesti ovat

jakaneet elämän ilonsa ja surunsa rakastaen toisiaan ja ainoa ilonsa on

yhdessäolonsa, joutuisivat elävinä erilleen vieraitten ihmisten kylmään,

koleaan huomaan, jos ei, niinkuin useimmat, suurimpaan kurjuuteen.

Jompaankumpaan, niin olisivat he kuin elävältä haudatut. Sen tietää

emäntä itsekin ja sen vuoksi hän pelkää ja kammoo tuota kohtaloa. Johan

hän itki katkerasti kerran, kun miehensä tiukemmasti käski häntä

menemään köyhäinhoitoon häntä ilmoittamaan. Pahalta tuntui toivoa

toiselle ihmiselle kuolematakin, vaan muuta ei leski voinut. Ehkäpä

elämän ja kuoleman Herra heidät kutsuukin luokseen sitä ennen. Häneenhän

kuitenkin oli kaikissa tapauksissa paras turvata, häneen yksin.

»Jumalaltahan se on apu odotettavissa», sanoi Viion leski ruveten

kutomaan viuhasti.

»Mitä?» tuli emäntä oikein läheltä kysymään ja katsoi tarkasti silmiin.

Viion leski hämmästyi, ei saanut äskeisiä sanoja muistoonsa, koetti

niitä tapailla ja kun ei tavannut, niin sanoi jotakin sinnepäin

sanoakseen kuin äskenkin:

»Niin että ... kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.»

»Niin, niin, jopa niin, aivan. Minä luotan ja huolta hän on pitänytkin:

Nikkilä on parantunut ja lehmä saatiin noin hyvästi myödyksi. Ja kyllä

hänellä on vastakin neuvoja meidän varalle. Minä luotan, ja Nikkilä

paranee ihan terveeksi...»

Viion leski alkoi kutoa kiivaasti ja paukutti lujasti. Ja Nikkilän

emäntä hymysuin lähti omalle puolelleen, hokien Viion lesken sanoja.

»Kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.»

Porstuassa sattui joku häntä vastaan, ilmestyi äkkiä kuin loihdittu.

Pieni olento valkoisessa puvussa, kasvot kuin kirkastetut. Nikkilän

emäntä oikein tyrmistyi. Sitä olisikin luullut enkeliksi yht'äkkiä

sekin, joka oli hylännyt uskonsa enkeleistä, vaikka se ei ollutkaan kuin

Viion Elsa. Yltäpäältä lumettuneena ihan kuin olisi ollut puettu

heleänvalkoisiin, jota vasten punaisten poskien hehku ja mustien silmien

välke täydensi sitä puhdasta kirkkautta, joka lasten kasvoilla niin

usein heloittaa vanhempien ihmeeksi.

»Ettehän ole vain emäntä Helunaa myönyt!»

»Ihmislapsi, kun olet kaunis», sanoi Nikkilän emäntä oikein toinnuttuaan

ja meni lähempää Elsaa katsomaan, vakuuttuakseen, että olihan se ainakin

Elsa eikä mikään ylhäältä lähettiläs, jonka tarkoituksia hän oli

kerennyt jo ajatella moneksikin: paremman maallisen elämän ennustajaksi,

koko elämän ajalle avun tuojaksi, Nikkilän terveeksi tekijäksi,

samanlaisen lupauksen tuojaksi kuin Saara sai, Nikkilän kutsujaksi

rauhan majoille...

»Sanokaa, oletteko myönyt?»

»Olen, lapseni, olen, kaunis kultaseni», vastasi emäntä ja vieläkin

puoleksi epäillen riensi hän tupaan katsomaan, että onko Nikkilä vielä

elossa.

»Minä kun luulin Elsaa tuossa porstuassa yht'äkkiä vastatusten

sattuessamme ihan ihko enkeliksi», selitti emäntä miehelleen.

»Sinä kun niitä ihmeitäsi ajattelet myötään, niin...»

»Mitä?»

»Ja kun silmäsikin alkavat pettää.»

»Mikä muu paikka minussa sitten on pettänyt?»

Nikkilä hymähti, kääntyi poispäin vaimostaan ikäänkuin ikkunasta ulos

katsomaan ja nauroi ensin ja sitten pyyhkäisi silmästä pyrkivän

kyyneleen lausuen itsekseen:

»Äiti raukka.»

Elsa pyrähti siinä samassa tupaan. Hän koulusta tultuaan aina opetti

kahta Vimparin lasta lukemaan tunnin tai pari täällä tuvasssa, kun

saunassa oli ahdas ja kun Nikkiläkin oli tahtonut, että lapset tuvassa

pitäisivät koulunsa, hänelle kun siitä oli hupia. Vaan nyt tuli Elsa

senkin tähden, että kuulisi oikein siitä Helunasta.

Nikkilä katsoi Elsaa tarkemmalla silmällä kuin ennen, vaimonsa kun oli

tuommoisia kertonut. Ja kaunis todellakin oli Elsa. Hän oli ihaillut

Elsaa, hänen tapojansa varsinkin, vaan näköänsäkin. Mutta noin kauniiksi

hän ei ollut tosiaan häntä huomannut. Silmiään muualle väistämättä

katsoi hän. Kaunis oli Viion leski ollut, vaan kauniimpi oli Elsa.

Hänessä oli lisäksi isänsä kaunista muotoa. Kookas vartalo ja solakka.

Pystö kuin ruhtinatar, kasvot kauniit, kauniit kuin enkelin kuvissa, ja

katse lämmin. Liikkeet notkeat ja kävely kepeää. Puku sievä ja sopiva.

Nikkilä katsoi ja katsoi. Se oli tuo poskien hehkuva puna, joka antoi

terän silmien välkkeelle ja levitti suloa kaikkialle, leningin

kaulustasta kengän rihmoihin saakka. Nikkilä oli romaaneista lukenut

kuvauksia kauniista naisista, vaan nyt hänkin näki omilla silmillään

kauniin lapsen, näki puhtauden ja kauneuden yhdessä.

Elsa kääntyi häneen päin, ja hän näki suun liikkuvan ja lapsellisen

lempeän katseen.

»Oletteko taas yrmynä, Nikkilä, vai ettekö kuule?»

»Mitä, lapseni?»

»Että eiköstään Helunaa ole myyty?»

»On, on, on se myyty. Minä en huomannutkaan sinun kysyvän», selitti

Nikkilä kuin anteeksi pyytäen.

Elsa sanoi aina Nikkilän olevan yrmynä, kun hän oli vakavana eikä

tahtonut mitään puhella. Ja sillä sai hän aina hänet hyvälle tuulelle.

Vaan eipä hän ollut yrmynä ollutkaan nyt terveemmäksi tultuaan, ja nyt

tänään hän olikin virkeämpi ollut kuin koskaan eikä yrmynä ollenkaan, ei

haluakaan. Senpä tähden taisi hän nyt huomata Elsankin niin kokonaan,

niinkuin oli huomannut paljon muutakin, jota ei ennen tai josta oli

ollut välinpitämätön.

Vimpari kantoi kaksi ryysymyttyä sisään ja selvitteli niistä tuvan

lattialle kaksi pojan mollia, jotka jäivät melkein paitasillaan

seisomaan lattialle, toisella joku röijyntapainen paidan päällä,

toisella vähän housuja, joita kannatteli sarkanauha toisen olan yli.

Kasvot ja kädet olivat lapsilla puhtaat ja tukat kammatut ja silmät

suurena, oudoksuen kun katselivat alussa kuin varsa, joka ahtaasta,

pimeästä tallista tuodaan avaralle kartanolle kirkkaaseen päivän valoon.

»Prastui, kappusivai», sanoi Vimpari lapsista päästyään ja pisti kättä

Nikkilälle, vaan emännälle hän nyyhkäytti päätään sanoen sävyisästi

hyvän päivän.

»Johan sinä olet karannut laivastasi, jossa niin monta vuotta olet

uskollisesti purjehtinut?» puhui hän Nikkilälle. »Meidän äiti kertoi,

että sinä olet pystyssä, niin oikein uskoakseni lähdin katsomaan.»

»Johan se meidän isä on isosti parantunut ja paranee se vielä ihan

terveeksi mieheksi», arveli emäntä, joka oikein tarkalla korvalla oli

kuunnellut Vimparin puhetta.

»Emäntä uskoo, että Nikkilä vielä laivoja veistää, ennen kuin kuolee?»

arveli Vimpari ja katsoi syrjäsilmällä Nikkilää.

»Melkein se semmoisia höpisee meidän äiti», arveli Nikkilä.

Emäntä aikoi sanoa: ei se ole mahdoton asia ja Kaikkivaltiaan voimalle

se on vähäinen, vaan asetti kuitenkin sanansa sananlaskun muotoon:

»Toivotaan vetten takaa, ei toivota Tuonelasta.»

»Niinpä niin», myönsi Vimparikin vakavana. Ja hetken mietittyään lisäsi:

»Mikäs se olisi mahdoton asia parata sinun niin paljon, että tässä

kotosalla kykenisit kapertelemaan töiksesi.»

Nikkilä ei puhunut mitään, kääntyi ulos katsomaan. Ja Vimpari jonkun

hetken perästä hyvästeli ja lähti.

Elsa oli laittanut koulunsa käymään. Uunin eteen asetetuilla tuoleilla,

loimoavan tulen ääressä istuivat lapset ja vuoroon lukivat, kun ei ollut

kuin yksi kirja.

Nuorempi oli jo suorittanut tehtävänsä ja sillä aikaa kun vanhempi luki,

katseli hän räiskivää ja paukkuvaa tulta uunissa sekä sitä kyllikseen

katsottuaan silmäili ympäri huonetta, kunnes keksi kartanoikkunan alla

olevalla kaapin päällä korkean leipäpinkan, johon kiintyi halukas

katseensa.

»Yksi, kaksi, kolme, seitsemän, viisi», luki poika leipiä ja viittaili

niitä ja supatti ja pikimältään silmäsi aina Nikkilää tai emäntää.

»An-na meil-le tä-nä päi-vä-nä mei-dän jo-ka-päi-väi-nen lei-päm-me»,

luki toinen innolla ja toimessa.

Nuorempi pillahti itkuun aivan kuin olisi tulinen poukka lentänyt

paljaille säärille kärventämään ihan sietämättömästi.

»Mikä sinulla?» joutui emäntäkin siihen. »Polttiko poukka?»

Poika itki täyttä kurkkua, kasvot toisen käden peitossa ja toisella

viittaili kartanonpuoleiseen ikkunaan.

»Mikä siellä?» kyseli Nikkilän emäntä ja jo uskoi että poika _näkee_.

»Mörkö vai enkelikö?--Jeesus siunaa!» Ja emäntä silmäsi Nikkilää, että

eihän sitä ole vain tultu noutamaan.

»Anna sille leipää, sitä se itkee», sanoi Nikkilä, joka oli seurannut

pojan liikkeitä ja hommista nähnyt hänen ajatuksiaan.

Emäntä joudutti pojalle palan käteen ja poika heti tyyntyi. Mutta

vanhempi katseli saanutta, leuka alkoi täristä, suupielet mutruilla ja

viimein pyrki esiin ääni, joka pidätettynä turskahteli nenän kautta ja

kuulosti niin omituiselta, että Nikkilää nauratti. Mutta emäntä kerkesi

toimittaa leipäpalan toisellekin, ennen kuin itku ehti valloilleen.

Molemmat lapset pyyhkivät kyyneleensä ja silmät paloivat kirkkaina ja

kasvoilla tyytyväisyyden loisto, kun katselivat saaliitaan ja pitelivät

kämmenellään hellävaroen kuin jotakin särkyvää.

Nikkilä hymyillen katseli lapsia ja emäntä pahoitteli, kun ei ennen

huomannut antaa, vaikka olihan se jo ollut hänellä mielessä.

Vanhempi poika taas alkoi jatkaa lukuaan, yhtä tolkummassa ja kovalla

äänellä, melkein huutaen luki hän:

»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi...»

»Kun himoitsette toisen tavaraa, muuta ei teillä vielä mahda ollakaan»,

ajatteli Nikkilä hymähdellen. Vaan emäntä istui vakavana käsi poskella

ja kuunteli hartaasti aivan kuin olisi luettu jotakin, jota ei ollut

ilmoeläissään kuullut.

»Ja elä johdata meitä kiusaukseen...»

Nikkilä muisti mihin kiusaukseen he äsken olivat joutuneet nuo

runoilijat... Kunhan jokapäiväisen leivän puutteessa raukat eivät

joutuisi vielä...

»Armahda raukkoja!» tuli Nikkilän mieleen itsestään niinkuin harras

totinen rukous tulee.

Luvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui:

»Mutta päästä meitä pahasta.»

Nikkilä kuunteli ja katsoi Elsaa, kun hän lausui. Hän lausui

painokkaasti ja puhtaasti, ääni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen,

syvä vakavuus. Ei se kuulostanut luvulta, ei se ollut rukoilemistakaan,

vaan oli kuin kaunis, sydämellinen, nöyrä pyyntö, jota ei voisi

kuulematta olla. Hän oli aina säälien ajatellut Elsaa. Kuta enemmän hän

tutustui häneen, sitä enemmän hän mielistyi, mutta sitä suuremmaksi

kasvoi säälikin, joka surun voimalla häntä painoi ja sai hänet usein

Elsan läsnäollessakin yrmyksi, vaan aina Elsan mentyä. Mutta nyt tuntui

kuin olisi Elsa varmassa turvassa ja tuntui kuin olisi hänestä turvaa

muillekin.

»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», luki poika.

»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», kertasi emäntä hymysuin

ja nousi toimiinsa.

»Lueppas sinä, Elsa, kokonaan Isämeitä», pyysi Nikkilä.

»Minkä tähden?» kysyi Elsa ja katseli kummastellen Nikkilää.

Nikkilä ujosteli tuota katsetta, hän luuli, että se voi nähdä hänen

mustaan mieleensä. Aivan hän odotti, että Elsa nytkin pudistaa hänelle

sormea niinkuin usein hänen yrmynä ollessaan ja sanoo:

»Voi voi Nikkilä, kun teillä on musta sydän.»

Elsan katse pysyi yhä kiinnitettynä häneen ja se tuntui aina vain

tuomitsevammalta.

Hän alkoi vihdoin pyyntöä uudistamatta lukea. Ja nyt Nikkilä katsoi

häntä silmiin luottamuksella ja uteliaisuudella aivan kuin likinäköinen

katselee vain tähystelijän silmiin, juuri kuin niistä näkisi tuon, mitä

tuolla kaukaisessa, hänelle näkymättömässä etäisyydessä on nähtävänä.

Lapset kun olivat menneet, jäi Nikkilä mietteisiinsä, vaan ei niin

yrmynä. Aina Elsan ollessa oli kuin jotakin lämpöistä olisi kääriytynyt

hänen kylmän mielensä ympäri, vaan Elsan mentyä se aina vähitellen oli

jäähtynyt. Mutta nyt oli kuin olisi tuohon kylmään kuoreen sulanut

reikä, niinkuin keväällä jäähän auringon paistaessa, ja siitä lämmintä

alle kuoren pyrki.

Helunaa tultiin hakemaan. Emäntä lähti leipäpala kourassa navettaa.

»Oma kultani, oma ämmäni», puheli hän, kun sidottiin peitettä Helunan

selkään. Se oli villainen peite, oikein korea, niin korea, että Nikkilän

emäntää nauratti ja tuntui sydänalassa hyvälle.

Kartanolla yritti lehmä teuhaamaan, niinkuin aina kun pitemmän ajan

päästä lehmä irti lasketaan. Se on ilontunne, joka teuhauttaa.

Vaan paksussa kinoksessa ja kovassa tuulessa jäätyi varmaan koko

hyvämieli, sillä lehmä asettui vakaiseksi ja ammoa rönkäsi vain ja

katsoi emäntää ikäänkuin että mitä varten minua tähän tuotiin. Emäntä

antoi leipäpalan suuhun.

»Mene nyt, Heluna kultani, oma ämmäni», toimitti hän ja saattoi portin

suulle asti.

Tupaan mentyään Nikkilän kanssa ikkunasta katseli, kun lehmää ohi

kuljetettiin.

Haluttomasti Heluna kulki, pysähteli vastakynttä pitämään, että

talutusköysi pingollaan tärisi. Ajaja kun piiskalla hotasi, syöksähti se

vähän eteenpäin päätään puistaen, vaan pysähtyi taas, rönkäsi kovasti ja

asettui vastakynteen.

»Tuo minua ... tuo korea peite», nauraen Nikkilän emäntä. »Kyllä

Helunalle tulee kultainen olo. No somaahan oli, kun pitikin saada se

myödyksi juuri Montinille.»

»Sinne se nyt meni», sanoi emäntä ja laskeutui työhönsä. Tuntui oudolle

ja vähän pahalle, aivan kuin olisi toivonut toisin olevan kuin oli.

Mutta kun asia oli niin somasti ohjautunut...

Nikkilä katsoi kadulle. Tuuli lunta pelmuutteli ja ajoi umpeen

pahnautuneet kohdat, ja pian oli hangen kamara taas silja niinkuin ei

olisi ketään kulkenutkaan.

Nikkilä siirtyi uunin eteen istumaan. Puut olivat jo palaneet

hiillokselle, jonka harjalla kauniit sinertävät liekit leikkivät,

leikkivät--pian sammuakseen. Ikävä nähdä!

Oli niin hiljaista tuvassa, että kuului aivan selvään kun hiilet

poksahtelivat. Tuntui kuin olisi aina silloin kuullut kuolon kamppausta

taistelevan viimeinen huokaus. Hiki nousi Nikkilän kasvoille. Hän

siirtyi ulommaksi uunista.

Hiillos kuorettui harmaalle karrelle, joka tummeni tummenemistaan, ja

hiilet siellä täällä mustuivat. Muutamin paikoin oli vielä aukko, josta

hiilien hehku punotti, vaan niihinkin kutoi jo harmajaa karsikuorta.

»Mikä se olikaan sen teurastajan nimi?» kysyi emäntä yht'äkkiä.

»No Rahikainen», vastasi Nikkilä yrmynä.

»Kyllä se oli somaa, että piti sen Pirilän Fiinan sattua siihen», puhui

emäntä itsekseen ja hymyssä suu ja silmät räpättivät.

Mustana oli hiillos uunin ammottavassa kidassa, ja Nikkilä nousi ja

heittäytyi vuoteelleen, katseessa kylmä välinpitämättömyys, kylmempi

kuin ennen. Auenneeseen reikään teki riittaa.

11

Vaaralta oli vaellettu keskikaupungille, jossa oli liikettä. Rikkaat ja

rikkaitten piiatkin ajelivat hevosilla, köyhät taas jalkaisin kulkivat,

ja kiire näytti kaikilla olevan. Oli joulukiire, sillä nyt oli joulun

aatto ja aaton aamunahan sitä on hommaa: rikkailla vielä hirveän paljon

hankittavaa, köyhillä kaikkensa.

Suurissa laumoissa kulkivat köyhät katuja, millä vasu, millä kannu,

pussi tai muu riepu kädessä, muutamilla kaikki nämä varustukset.

Touhussa kulkivat paikasta toiseen, talosta taloon, kadulta toiselle,

niinkuin lintulaumat syksyllä lentelevät puusta puuhun, puistosta

toiseen etsien marjaisinta puuta.

Ne olivat entuudestaan tietyt talot, joista jaettiin. Vaan ei vuosi

muutoksitta mene, niinpä aina toiseksi jouluksi on joku vanhoista

lähteistä kerrassaan kuivunut ja joku uusi suoni puhjennut vuotamaan:

jonkun rikkaan makasiinit sulkeutuneet, toisen avautuneet. Ja sentähden

nytkin oli avut etsimisessä ja tuli turhanpäiten näyttäydytyksi toisissa

paikoin, joista kiireellä piti takaisin palata ja rientää toiseen

tunnettuun taloon, josta ei kuitenkaan ollut taattua saalis, olihan vain

hyvän toivon takana ja mennessä piti siis pistäytyä yhden ja toisen

pohatan kartanolla katsomassa, olisiko siellä armeliaisuus ja hyvä tahto

näkymässä.

Näin kulki joukko hajallaan, kunnes löytyi hyvä talo, johon sitten

keräytyi kokoon kuin lintuparvi urpipuuhun. Tai jos tuli joku vastaan,

joka jo tarpeekseen oli saanut ja kertoi jollekin saalispaikkansa, ja

jos se oli uusi ja uhkuva lähde, niin lähti neuvottu kiireellä sinne, ja

hänen mukaansa lyöttäytyi koko lauma. Toisinaan taas yht'äkkiä erosi

tästä suuresta parvesta pienempi osa omaksi seurueekseen ja lähti eri

teille omilla toiveillaan, tai yhtyi tuohon toiseen, tuolla etempänä

kulkevaan.

Toisissa taloissa jaettiin lihaa, toisissa leipiä, muutamissa puuroa tai

hernekeittoa. Ja saaliinhaluinen joukko tunkeili jakopaikan edustalla

rähisten ja riidellen.

Käsiä oli kymmenittäin ojennettuna ylös ja pyytäviä, rukoilevia sanoja

lausuttiin seisoessa kylki kyljessä kiinni makasiinin edessä, jonka

yliseltä hyvyyttä jakavan talon renki pudotteli lihapaloja tai leipiä.

Ja aina kun pala putosi, syöksyi joukko sitä tapailemaan, survien ja

tyrkäten toisiaan, sadatellen ja haukkuen sitten sitä, joka pudotetun

palan onnistui saamaan! Hän muka ei ollut tositarpeessa niinkuin muut,

oli koko kesän ollut tienistissä, sai köyhäinhoidolta apua tai jotakin

muuta syytä oli. Ja syytä oli joukolla vuorostaan itsekutakin kohtaan,

niin että jos joukon mielen mukaan olisi jaellut, niin ei olisi

tarvinnut kenellekään antaa.

Kovempi tungos oli huoneen edustalla, josta jaettiin keittoa. Jokainen

koetti etukynteen pyrkiä ja astiansa ojentaa täytettäväksi. Panettelua

oli kaikkia kohtaan, väittelyä ja riitaa.

Vaan asuinrakennuksen kamarin ikkunassa istui tavallisesti rouva

katselemassa, ja jos ei millään muotoa joutanut koko aikaa istumaan,

niin ainakin kävi toimituksen alussa ja sitten tuon tuostakin

silmäilemässä ja kuvaili mielessään niitä ilontunteita, joita noissa

tuolla ulkona mahtoi syntyä ja olla, ja niitä Jumalan siunauksia, joita

he varmaan toivottivat antajalle. Sattui aina näkymään joku tuommoinen,

joka toista tyrkkäsi syrjään ja itse annin anasti. Silloin syntyi

katsojassa viha, joka pani ajattelemaan, että tuo on peto, jolle ei

tarvitsisi antaa ollenkaan, ei kenenkään, koska se semmoinen on, että

toisilta vei. Ja kun semmoinen saaliinsa kanssa kulki pois kartanolta,

niin puhkesi tuota katsellessa rouvalta karkea kurkkuääni, joka oli

manaava:

Uuhh!

Ja jokaista menevää ja saanutta arvosteli silmä, olisiko tuon tarvinnut

saada.

Oli muutamia miehiäkin. Miesten ei olisi tarvinnut saada ... ja kun

kehtaavatkin tulla apua hakemaan, muutamat oikein suuria ja vankkoja

miehiä...

Näin Karénin rouvakin juuri ajtteli, kun kartanolle tuli oikein suuri

mies, Vimpari, ja astui kartanon alakyökin luo, jossa joukolle jaettiin

hernekeittoa. Tyhjä pussi oli hänellä lutistuksissaan kainalossa. Rouva

vetäytyi pois ikkunasta ja katseli etempää, kun Vimpari hetken

katseltuaan kääntyi takaisin ja meni pois töllistellen kartanon yli

kulkiessaan ikkunoihin.

Näytti oikein iljettävältä mieheltä tuo Vimpari, aivan kuin mikähän

rötkäle. Leveä oli otsa ja poskipäät pongottivat korkealla, kasvot

olivat harmajat ja karkea parran sänki leukapielessä ja huulessa. Silmät

olivat pienet, katse hidas, vaan etsivä. Tuntui rouvasta kuin olisi

Vimpari katsellut, mitä ikkunasta hän yöllä parhaiten pääsisi. Huonossa

puvussa hän oli, joka lisäsi kaameutta hänen muodolleen. Nuttu oli aivan

kuin paikoista tehty, tummansinisistä, mustista ja harmaista, ja

muutamat paikanliepeet irti lepattivat. Housut olivat ehyet, vaan näytti

hyvin pahalta, kun lahkeet olivat vedetyt kureelle sukanvarsien alle,

jotta kintut näyttivät hyvin ohuilta, kun vielä jaloissa oli suuret

töppöset. Päässä oli liasta kiiltävä kesälakki, jonka alta riippui pitkä

tukka niskaan ja poskille korvat peittäen. Hartiat olivat kumarat ja

käynti notkahtelevaa.

Rouvasta tuntui oikein hyvältä, kun Vimpari meni.

Hyi, kun muutamat ihmiset ovat pahan näköisiä. Pelottaa kaukaa

nähdessäänkin niin, että vapisuttaa. Jos tuommoinen tulisi huoneeseen

... tai yöllä murtautuisi sisään. Aivanhan kuolisi kauhusta. Miksi häntä

pelottikin, että Vimpari joskus tulee. Hyi, oikein värisytti. Minkähän

tähden piti olla tuommoisia ihmisiä. Poliisien pitäisi hyvin tarkasti

vartioida tuommoisia, sillä ne milloin tahansa voivat ahdistaa

rauhallisia ihmisiä.

Soma se oli, että Abe oli tuollaisen miehen lapsi, ei olisi uskonut ...

niin siivo ja kiltti, niin erittäin siivo.

Rouva istuessaan taas ikkunaan huusi Abea luokseen.

Abe oli niin sievä. Pienet hänenkin silmänsä olivat, vaan niin sävyisät.

Kasvoissa oli jotakin karkeata vielä, aivan kuin ei olisi ahva vielä

lähtenyt, vaan niska oli valkoinen kuin lumi ja kaunis, niin kaunis

niska, että rouva ei malttanut olla suutelematta sitä. Käsissä oli

muutamia syyliä, vaan hipiä oli hieno ja valkoinen. Ja vaikka näkyi

Abessa vielä yhtä ja toista merkkiä entisyydestä, oli hänessä kuitenkin

niin paljon jo sievistynyttä näössä ja käytöksessä, että saattoi olla

varsin tyytyväinen ja varsin hyvillään.

»Mitä, täti?» kysyi hän uudelleen ja heittäytyi tätiä vasten nojaamaan

laskien toisen käden kaulaan ja toisella nyplien tädin röijynnappia.

»Minä vain kutsuin sinua katsomaan, kun jaetaan apua köyhille», sanoi

täti hymyillen, käärien kätensä Aben vartalon ympäri ja vetäen häntä yhä

lähemmäksi itseään. Ja he molemmat katselivat sinne ulos.

Siellä oli muutamia poikia, jotka olivat entisiä tuttuja Aapolle, kannut

kädessä seisoivat odotellen ja vähän väliä pyrkien tunkeutumaan jostakin

raosta joukon keskelle.

Viime jouluna oli hänkin avuilla. Vaikea oli pienten poikain saada,

tiesi hän. Muutamat eivät saaneet mitään, kun eivät päässeet lähelle.

Vaan hän sai. Hän muisteli saaliitaan. Kahdestikin kävi hän Pahlmanilta

herneitä ja monen tytön astialla nouti hän Ursinilta puuroa. Akat aina

häntä pukkivat ja töykkivät ja miehet noituivat ja sanoivat, että tuo

poika on jo saanut monesti, mitä sitä muille jää, kun yksille annetaan.

Hän vain otti...

Hän hymyili itsekseen, kun muisti miten hän tunkeutui. Ja oli melkein

kuin hän nyt olisi tunkeillut tuolla noille pojille hakemassa. Kyyryssä,

aivan kyyryssä pujottausi hiljalleen toisten jalkain juuritse ja sitten

vasta, kun etunenään pääsi, nousi pystöön ja ojensi astiansa... Leipiä

kun jaettiin ja lihoja, niin silloin meni hän seinän vierelle seisomaan

väkijoukkoon päin, ja sitten kun pudotettiin, niin ei tarvinnut kuin

kyykistyä ja ottaa, sillä aikaa kun lähellä olevat siinä tyrkkivät ja

töykkivät toisiaan ja sotkeutuivat toisiinsa.

Ja missä jaettiin alalattialta kädestä käteen ojentamalla, niin ojensi

rengille kätensä ja sanoi: vassakuu, johon lisäsi vähän rumaa, että

renkiä nauratti, niin se tuippasi heti ja sanoi: tuossa on, kun olet

niin viisas.

Teki mieli mennä noille pojille nyt hankkimaan hernettä heidän

kannuihinsa. Vaan kun täti oli kieltänyt häntä olemasta vähääkään

kerjäläispoikain ja muitten katupoikain kanssa, niin ei edes

koettanutkaan pyytää lupaa.

Kartanolle tuli muutamia tyttöjä, heilläkin kannut kädessä. Aappo tunsi

tytöt heti ja oli sanoa ja sanoikin jo että; ka ... vaan täti kysyi:

»Kenen tyttöjä nuo ovat?»

»Viion Elsa ja Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina», vastasi

Aappo aivan kuin jatkaen äsken keskeytettyä huudahdustaan ja hyvillään

että sai nyt jatkaa.

Täti ei aluksi ajatellut tyttöjen nimiä, sillä hän katseli kahta niistä,

jotka olivat sievän näköisiä. Toinen, suurempi, oli hyvin puettu,

pienempi huonossa puvussa, saaliin käärittynä, vaan se oli sievempi kuin

tuo toinen, se oli kaunis. Suuret siniset silmät, pyöreät, säännölliset

kasvot, kehittymättömät vielä, vaan lapselle erittäin kauniit. Ja nuo

silmät jo yksin.

»Kenen sinä sanoitkaan?»

»Viion Elsa, Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina.»

»Niin, vaan nuo kaksi: tuo jolla on sievä puku, ja tuo kaunis?»

»Viion Elsa», vastasi Abe heti sitä yhtä, vaan sitä kaunista hän

tapaili, ne kun hänen nähtensä olivat yhtä kauniita kaikki, kun olivat

yhtä tuttuja, ja vasta muitten tädin merkkien mukaan sai hän erotetuksi

Ojanniemen Marin joukosta.

Tytöt kulkivat lähelle joukkoa ja jäivät siinä seisomaan, Elsa ja Mari

kynkitysten, ja katselivat toimettomina ympärilleen.

Rouvan mielessä oli heti tytöt nähtyään, nuo molemmat sievät, tullut

ajatus, että niille raukoille pitäisi antaa. Hän ajatteli panna Aben

sanomaan jakajalle, että noille tytöille ensin antaa, ja vaikka Aben

itsensä käskeä viedä tytöt lähelle ja omasta kädestään antaa heille

hernevellillä täytetyt kannut. Hän oli kerennyt jo ajatella, että se

olisi niin kaunista ja hänen hauska nähdä täältä ja Abesta itsestään

hauskaa. Ja sitä ajatusta hän kypsytteli yhä mielessään katsellessaan

noita sieviä tyttöjä. Vaan häntä alkoi vähän epäilyttää tuo tyttö, joka

oli sievästi puettu, että eihän se ollut vain jonkun varakkaamman, kun

se oli niin sievästi puettu. Lähettiväthän ne varakkaatkin lapsiaan

avuille.

Ne olivat semmoisia alhaisessa kansassa...

»Viion Elsa», muisteli hän ääneen.

»Niin», vastasi Abe, luullen että täti häneltä kysyi.

»Täti, saanko minä mennä noille tytöille noutamaan hernettä?» kysyi hän

innoissaan ja oli jo ajatellut miten hän tunkeutuisi väkijoukon jaloissa

ja toisi vuoroon kullekin tytölle ja miten tytöt hyvillään nauraisivat

hänelle, kun hän toisi, ja miten nuo muut ihmiset haukkuisivat ja

töykkisivät häntä.

Vaan täti muisteli Viion Elsaa ja saikin mieleensä jotakin, josta ei

kuitenkaan sen selvempää saanut kuin pimeässä käteen saadusta oudosta

esineestä, jota tunnustelee ja tunnustelee.

»Onko sillä isää?»

»Ei, sen isä on Leverissä kuollut.»

»Leverissä?»

»Niin.»

»Liverbuul se on, rakas Abe.--Se on siis merimiehen lesken tytär?»

»Niin, Viion lesken.»

»Ai Viion, nythän minä muistan, joka kutoo kangasta?»

»Niin, Elsan äiti se kutoo.»

»Joo, joo», jo nyt rouva muisti. »Joo, joo», vakuutti hän vielä. Ja nyt

hän muisti Elsan, joka oli käynyt nauhaa kaupalla, että saisi

_riisiryynipuuroa_ keittää. Hän muisti nyt sen tapauksen tarkkaan, sillä

siitä oli ollut puhetta rouvasväen seurassa. Tämä tapaushan hyvin

kuvasi, miten useat ovat ylellisyyteen taipuvaisia, vaikka ei ole

varojakaan, ja miten sillä tavalla opettavat lapsiaankin... Ylellinen se

näytti Viion leski olevankin, kun noin puki tyttöään. Ja sitten vielä

panee hänet jouluavuille.

Rouvaa harmitti melkein ja harmittikin kun sai muistiinsa, että Viion

leskeä joku oli maininnut hyväksi, _jumaliseksi_ ihmiseksi. Kaikkea!

Teeskentelijä varmaan oli koko ihminen...

Mitä lienevät nuo muutkin lapset...?

»Onko sillä isää tuolla--mikä se olikaan tuo kaunis tyttö?»

»Ojanniemen Mari.»

»Niin, onko sillä isää?»

»Ei.»

»Kuollutko se on?»

»Ei sillä ole ollutkaan, se on jalkalapsi, kauppias Tiklenin jalka...»

»Tsyy...»

Abe meni noloksi, sillä häntä aina hävetti, kun oli sanonut jotakin

semmoista, jota ei saanut sanoa, ja odotti tavallisuuden mukaan tädin

sanovan, että mikä siinä oli rumaa. Vaan täti ei puhunut mitään, oli

vain vihaisen näköinen.

Rouvaa harmitti kovasti. Semmoinen kuin Viion leski panee lapsensa

jouluavuille kootakseen arkipäivän ruokaa runsaasti ja sitten

herkutellakseen oikein rahoillaan. Ja tuo toinen ... huono ihminen ...

semmoisille ei tarvitsisi kenenkään antaa.

»Täti, saanko mennä noutamaan tytöille hernettä?»

»Ei--Abe ei mene. Ne eivät tarvitse, se on synti semmoisille antaa. Ne

ovat ...» ja rouva selitti Abelle ylellisistä, huonoista ihmisistä.

Alakyökin ovi suljettiin, hernekeitto oli loppunut ja väkijoukko

hajautui. Ilman jääneet riensivät kiireesti pois, juoksunkynttä, mutta

jotka olivat saaneet, astelivat tyytyväisinä ja huomattuaan rouvan

ikkunassa kiittelivät hänelle.

Lyhyt talvinen päivä loppui, kun juuri parahiksi oli alkanut, niin että

se kuin kesken aikojaan olisi loppunut. Ja sen mukana loppui kiire

keskikaupungillakin, ainakin kaduilla. Kulkusten helinä, jota ilma oli

täynnä ollut aivan kuin kilpaa soittaissa, oli laimennut, niin että

yksityistä ääntä saattoi nyt seurata päästä päähän: siitä saakka kun se

vähän kuulua alkoi ja koveni kovenemistaan, kunnes taas heikkeni,

himmeni ja kuoli.

Vaan tiukkaa ääntä ne pitivät, jotka olivat ääntä pitämässä. Ne oli vain

yhdet, joilla oli vielä kai hirveän paljon hommaa, vaan niillä mahtoi

ollakin kauhean paljon.

Väkijoukot olivat kadonneet kokonaan päivän sammuessa, sillä makasiinien

ja keittiöitten ovet olivat siihen sulkeutuneet: keskikaupunkilaisten

lähimmäisenrakkaus oli tyydytetty ja aika oli pian alkaa osoittaa

rakkautta omaisilleen ja ystävilleen sekä omalle itselleen.

Kotona oltiin siis Vaaralla joka talossa, jos ei sieltä tai täältä ollut

vielä joku pienillä ostoksilla. Ja joulu tuli tänne niinkuin muuallekin,

aaton ilta astui sisään.

Lasten oli lysti, köyhimpienkin, sillä aina joku murunen jouluiloa

pirahti pieneenkin majaan. Paljonkos sitä köyhän lapsi tarvitsi

riemukseenkin asti. Jos ei muuta ollut, niin olihan odottaa aikaa,

jolloin joulu sytytettiin keskikaupungilla ja jota lähteä katsomaan.

Vaan monessa talossa toki Vaarallakin oli tulella joulupuuro, oikein

riisiryynipuuro. Ja missä sitä sen kertansa vuodessa keitettiin, tuntui

olevan oikea joulu. Vaikka ei se silti lasten mielestä ollut niin oikea,

ettei keskikaupungilla olisi oikeampi ollut, sillä sen he myönsivät

käydessään toistensa luona puhelemassa joulusta.

Latun Liisan mieli väittämään, että heillä on oikea joulu, aivan oikea,

ettei missään oikeampi. Siihen toiset panivat jyrkästi vastaan:

»Ohoh!»

Keskikaupungilla, jossa oli joulukuusetkin!

»Onpa meilläkin», selitti Liisa.

»Tyhjä kuusi.»

»Eipään. siinä on kynttilä ja kaksi piparkakkua.»

»Niin, vaan keskikaupungilla on kuusissa omenia joka oksassa ja paljon

nisua ja kynttilöitä ja koreita papereita.»

»Eläs kelposia kuin papereita, niitä saa apteekin tunkiolta jos kuinka

paljon», väitti Liisa, ja tuntui kuin hän olisi voitolla.

»Vaan eipä teillä käy joulupukki.»

»Käypipään, on jo käynyt.»

Puolen päivän aikana oli Liisa nakannut itselleen syksyllä tehdyt

ruojukset, jotka jo olivat paikoissa, äidille sakset, jotka olivat

olleet viikkokauden kateissa ja etsitty mahdottomat paikat ja ihmetelty,

että minne piti niitten kadota, sekä isälle kintaat, jotka niinikään

olivat kadonneet eineen aikana. Vaan Liisa ei selittänyt toisille

lapsille niin juurtajaksain, katseli vain toisia, että mitäs nyt

sanotte. Toisilla ei ollutkaan juuri muuta sanottavaa, kuin että

nakataan joululahjoja heilläkin, vaan ei kuitenkaan missään ole niin

oikea joulu kuin keskikaupungilla, siellä kulki oikea joulupukki.

Millainen se oikea joulupukki oli, ei voitu selittää, vaan se oli vain

semmoinen, jota ei kukaan tiennyt, mistä se tuli ja missä se oli, mutta

ei juolahtanut mieleen, miksi se ei täällä Vaaralla käynyt katselemassa,

vaan ainoastaan herrastaloissa. Ja jos kerrottiin sen käyneen jossakin

heikäläisessä talossa, niin ei kukaan ottanut hetkeksikään uskoakseen,

että se oli _oikea_.

Toistensa kanssa tekivät lapset liittoja, kutka ja kutka yhdessä

lähtevät keskikaupungille katsomaan illalla sitten kun joulu sytytetään.

Joulu syttyi luonnossa. Taivas tähdittyi ja tähdittyi yhä tiheämmästi ja

sitten nousi kuu, kohosi juhlallisesti taivaan ranteelta, suurena ja

punertavana. Vaan kohotessaan korkeammalle puristautui se pienemmäksi,

ikään kuin soveltuakseen paremmin noitten pienten ystävien seuraan,

etteivät ne niin pienuuttaan hämmästyisi. Ja tähdet tuikkivat ja

vilkkuivat innokkaasti, palavan innokkaasti tervehdykseksi. Ja maa

hymyili ja ihmisten lapset iloitsivat, köyhäin lapset täällä Vaaralla.

Sillä nyt oli aika lähteä katsomaan keskikaupungille oikeaa joulua.

Parvissa kulkivat pienet retkeilijät Vaaralta keskikaupungille

ihmettelemään ja ihailemaan. Täällä oli niin sanomattoman paljon

katselemista, niin kaunista kuin olivat kuulleet saduissa kerrottavan

kristallilinnoista. Ensimmältä eivät useatkaan nuoremmista saaneet

erityiseen huomioon mitään, kirkas kokonaisuus häikäisi huomiokyvyn,

senkin mitä heillä oli. Eivät he nähneet kuusia, ei kynttilöitä, ei

omenia, ei koreita papereita, silmä ahmusi kaikki yhdellä kertaa. Vasta

kun olivat kuleksineet ja katselleet enemmän aikaa ja useampaan kertaan

yhdet paikat, alkoivat he nähdä missä kauneinta oli ja mitä siinä oli

kaunista.

Latun Liisakin myönsi itsekseen, että täällä keskikaupungilla oli oikea

joulu, kaikkein oikein. Olihan hän nähnyt ennenkin täällä joulun, vaan

se oli unehtunut muistista ja jos ei juuri unehtunut, niin ei se niin

kirkkaana kuitenkaan paistanut mielessä, että se olisi voinut himmentää

hänen jouluaan, johon mielikuvitus edeltäpäin valoi loistoa. Mutta miten

mitättömältä tuntui nyt yksi ainoa kynttilä hänen joulukuusessaan, kun

täällä oli satoja, niin ainakin näytti. Ja mitä merkitsi hänen kaksi

piparkakkuaan. Eikä nuo paperit, joita täällä oli kuusissa, olleetkaan

samanlaisia kuin oli apteekin tunkiolla, josta hän pimeän hämärässä oli

intoksen jälkeen käynyt kopeloimassa. Ja häntä melkein hävetti, kun oli

inttänytkään muille, että heillä oli yhtä oikea joulu kuin missä tahansa

keskikaupungilla. Oli toki hyvä, ettei hän ollut nyt niitten kanssa,

joille oli väittänyt. Jos sattui niitä vastaan tulemaan, niin karttoi

hän kohakkaa sattumasta, etteivät pilkkaisi.

Liisa oli Viion Elsan ja Ojanniemen Marin kanssa. Heillä oli ollut jo

aikoja puhe, että menevät yhdessä ja vievät Vimparin lapsetkin joulua

katsomaan. Elsan taluttamana kulki Ville ja Kristiina, Mari talutti

Teutoria ja loppuja veti Liisa kelkassa.

»Eiköstään voi missään muualla olla oikeaa joulua kuin täällä?» sanoi

Liisa tovereilleen, aivan kuin joku muu joskus olisi hänelle väittänyt

toisin.

Elsa ja Mari vakuuttivat, että ei voi olla. Ja kaikki kolme aina

ihmettelivät tultuaan talon kohdalle, jossa verhottomista ikkunoista

näkyi kuusi monine pienine ja monivärisine kynttilöineen, hedelmineen,

kuivine, kauniine nauhoineen, kimallellen kullalle ja hopealle, ja

kuusen läheisyydessä liikkuvaksi ihmeen sieviin pukuihin puetuita

lapsia, jotka kuusesta ottivat hedelmiä tai muuta.

Tytöt viittasivat holhokeilleen.

»Katsokaa, lapset, kuinka kaunista!»

Lapset kelkassa samoin kuin talutettavatkin katselivat viitattuun

suuntaan, vaan eivät puhuneet mitään ja hetken katseltuaan vilkuilivat

muualle. Heistä oli kaikki niin kummaa, että joulukuusi ei ollut

kummempi kuin kuutamossa kimalteleva vesitorvi jossakin rakennuksen

nurkassa tai joku ohijuokseva koira. Mutta kun kulki ohi joku

tähtipoikaseurue, niin silloin ojentuivat koko lapsijoukon kädet

sinnepäin ja Villestä alkain nuorimpaan asti sanoivat he:

»Aappo tuolla!»

Ja syntyi heissä levottomuus, joka oli purkautua nurinaksi ja itkuksi ja

jonka tyynnyttämiseksi oli täysi työ tytöillä vakuutellessaan kaikki

kolme, oikein houkuttelemalla, ettei siinä ollut Aappoa. Mutta heidän

selityksensä, että Aappo ei tänä jouluna ole enää tähtipoikana, vaan

kylässä ottopoikana, ei lapsissa tuntunut, sillä he tähystelivät

kaikkialle nähdäkseen tähtipoikia ja niissä Aapon.

He tulivat Montinin luo ja siellä oli kaunis joulukuusi, tyttöjen

mielestä kauniimpi kuin missään muualla. Ja niin kirkasta oli siellä

sisällä, että Ojanniemen Mari sanoi:

»Voi, voi!»

Tytöt katselivat joka taholta. Salin seiniä näkyi, ne olivat kuin

ruskeaa samettia kultaneuloksilla. Ja mahdottoman suuria tauluja oli

seinillä. Katossa riippui lasikruunu, jonka särmäiset lasit kimaltelivat

kauniisti. Ihmisiä liikkui edestakaisin ja olivat iloisen näköisiä. Ne

keräytyivät saliin ja sitten tuli sinne lapsia, tyttöjä ja poikia.

Tytöt kadulla nousivat kinoksen harjalle paremmin nähdäkseen ja siitäpä

näkikin hyvästi.

Salin ovi, joka oli vastaisella seinällä, aukesi ja sisään astui--niin,

mikä lie ollutkaan. Se kumarsi ja tytöt salissa tervehtivät vastaan

niiaten. Se oli varmaan joulupukki, päättivät tytöt kinoksella.

Karvainen se olikin kuin pukki, vaan pystö kuin mies. Hyvin kummallinen

se vain oli. Se seisoi vähän aikaa yhdessä kohti, ettei kuin vähän pää

liikkui ja käänteli molemmille puolin. Sitten alkoivat tytöt salissa

räpyttää käsiään ja vanhemmat ihmiset nauroivat.

Tytöt kinoksella myös nauroivat ja puristivat toisiaan, mutta

kurkottivat taas kaulaansa, kun se pukki alkoi liikkua.

Suuren kontin selästään pyöräytti pukki lattialla eteensä, siitä otti

jonkun mytyn ja ojensi. Montinin rouva meni ottamaan sen ja niiasi.

Pukki ojensi taas uuden ja sen meni Montinin herra ottamaan ja kumarsi.

Sitten ojenteli pukki aina uutta ja milloin joku vanhempi ihminen,

milloin joku lapsi kävi tarjotun hakemassa.

Tytöt kinoksella kaula pitkällä katselivat silmiään räpäyttämättä ja

henkeään pidättäen.

»Vimparin Aappo!»

Aivan kuin yhdestä suusta huudahtivat sen tytöt, ja lapset kelkassa

samoin kuin Ville, Kristiina ja Teutori, jotka seisoivat kelkan

vieressä, alkoivat silmäillä ympärilleen ja kun eivät mitään Aapon

näköistä nähneet, niin suu auki töllistelivät tyttöjä. Hetken perästä

muuan joukosta kirahti ja kohta koko kelkkakunta oli äänessä, johon

yhtyi pian Teutori ja sitten Kristiina ja lopuksi Villekin. Mitkään

puheet eivät nyt auttaneet, lapset eivät ottaneet kuuleviin

korviinsakaan ja tuskinpa lienevät kuulleet omaa ääntäänkään, yhteisääni

oli niin vahva.

Liisan täytyi ottaa kelkan jutkosta ja lähteä vetää kituuttamaan,

juosten aluksi lasten tyynnyttämiseksi, Mari ja Elsa talutettaviensa

kanssa reppasivat jäljessä. Sillä tavoin hynttyytettyään jonkun matkaa

tyyntyivätkin lapset, ettei kuin silloin tällöin kuului joku

nikonsekainen nyyhkytys jostakin ryysyläjästä.

Tytöt saivat nyt aikaa puhella keskenään. Aaposta oli puhe.

Miten hän oli kaunis niin sievässä puvussa... Mahtoi hänellä olla hauska

...

Ja saunassa kertoivat tytöt vanhemmille että he olivat nähneet Aapon

Montinilla. Lapset joille oli toimitettu leipäpala käteen, eivät olleet

tietävinäänkään enää, vaan vanhemmat naurusuin ja uteliaina kuuntelivat.

»Ja Aappo kumarsi niin sievästi», selitti Liisa, ja Ojanniemen Mari

sanoi:

»Voi, voi».

»Aapolla oli musta takki.»

»Hyvin, hyvin sievä.»

»Voi, voi, ja oikein kaulus kaulassa, voi, voi.»

»Niin, niinkuin herraspojilla.»

»Niin, voi, voi.»

Ja selittivät he kaikki mitä olivat kerenneet Aaposta huomata ja

minkälaista oli siellä, jossa Aappo oli. Kaikki olivat niin iloissaan,

vanhemmat tietysti enin, kun ei vain Vimpari kaikkein enin.

Hän ainakin hymyili koko voimallaan tyttöjen kertoessa ja katsoi aina

vähän päästä vaimoaan sillä katseella, että: kuule äiti, kuuletko äiti!

Vimpari oli niin hyvillään ettei saanut senkään vertaa sanaa suustaan.

Hän oli aivan kykenemätön ilmaisemaan sanoilla ajatuksiaan, mutta silmät

loistivat ja niissä päilyi vedet. Salaa pyyhkäisi hän muutaman kerran

poskille norahtaneet kyyneleet, mutta niitä pyrki tulemaan toisia ja

hänellä oli muutenkin niin vaikea olo, että hän pistäytyi ulos

tynnyttelemään.

Vimpari ei ollut saanut mitään avuilla käydessään, ei kerrassaan mitään.

Taloihin sisälle ei ilennyt mennä, eikä olisi päässytkään, sillä joka

talossa oli keittiön oven suulta avain poissa. Taas jakopaikoissa ei hän

ilennyt ryöstää eikä toraan ruveta, muuten ei saanut. Neuvotonna oli hän

kotia tullut, mieli musta kuin sysi ja raskas lyijy. Jumalan jyvää ei

ollut ja pitkät Jumalan juhlapäivät edessä. Lapset itkivät nälkäänsä,

sen paremminkin olisi kestänyt, vaan heidän pyytävät katseensa, niitä ei

voinut karttaa ja ne ovat voimakkaammat kuin kovin huuti. Ja vaimo

raukka, joka oli odottanut ja toivonut...

Herra Jumala ... Auta, hyvä Jumala... Sinähän annat rikkaillekin, muista

köyhää kurjaa...

Mutta siitäkään ei ollut toivoa, vaan näitä lauseita kertasi hän

seisoessaan portailla nojaten Nikkilän tuvan seinään, uskaltamatta

lähteä sisälle saunaan.

... auta ... auta ... auta.

Hänen katseensa kulki tarkasti kuun valossa kimaltelevalla hangella

aivan kuin etsien kiiltävää hopearahaa.

... tai lähetä tappava tauti.

Mutta kuitenkin pelkäsi hän, jos siellä saunassa on joku kuollut.

»Jopa isäkin tulee», lausui vaimo iloisena, josta Vimpari oli aivan

raivostua. Karkea kiroussana oli pudota hänen huuliltaan ja toinen oli

valmiina sen takana. Lapsillekin ajatteli hän karjaista, että olkaa

hiljaa, minä taon sen pään seinään, joka ensiksi ääntää. Mutta jokainen

lapsi äänsi iloisella, niin soinnukkaalla ylimmän tyytyväisyyden

äänellä: isä! Ja käsiä ojennettiin:

»Isä, katsokaa.»

Heillä oli jokaisella korppu kädessä.

Vaimonsa näytteli, mitä oli tuotu: leipiä, herneitä, lihaluita, piimää

ja jauhoja Kurolasta ja Latulta ja Viion leski lapsille korpun kullekin.

»Jumala siunatkoon niitä hyviä ihmisiä», lausui vaimo. Istuttuaan

hetkisen vasta selveni Vimparille todellisuus ja sittenkin pysyi hän

kauan tyynenä.

»Minä en saanut mitään», sanoi hän jurosti.

»Onpa meillä taas tarpeemme. Jumalalle kiitos avustaan.»

»Vai Kurolalta ja Latulta tuotiin, ja Viion leski?»

»Niin, en olisi osannut odottaakaan.»

»En minäkään», ajatteli Vimpari, vaikka ei ääneen ajatustaan saanut. »En

osannut ajatella mistään. On se Jumala hyvä.»

Sydämensä alkoi lämmetä, mieleen pulputa iloa, joka täytti sen

hiljalleen reunojaan myöten. Ja nyt se nousi yli partaitten.

Hän pelkäsi, ettei hän voi pidättää tulvivaa mieltään.

Pihalla, yksinäisyydessä, kehtasi hän antaa kyynelien juosta. Ja siitä

tasaantui mieli.

Miten kirkkaalta näytti nyt maa ja taivas ja kaikkialla akkunoista

pilkoittavat tulet ystävällisiltä! Oli niin hiljaista.

Hän loi kuin salaa silmäyksen ylös taivaalle, pikimmältään katsahtaen

aivan kuin ujostellen. Ei hän pannut käsiään ristiin, ei sanonut

sanaakaan, ei edes selvää ehyttä ajatusta kokoillut kiittäessään

Jumalaa. Hän oli kiittämättömän näköinen kuin ujosteleva lapsi, vaan hän

tunsi kiitollisuutta.

Saunasta alkoi kuulua hiljainen, hempeä-ääninen veisuu, ja aivan kuin

olisi pelännyt hiljastuvansa riensi hän kiireesti sisään yhtyen virteen

ennenkuin pääsi saunaan sisäänkään.

Vanhempien veisatessa vakavina istuivat lapset yhdessä koossa ja

kuiskivat:

»Nytpä on joulu.»

»Ja lysti.»

Intettiin sitten kenellä heistä hauskin on. Muuan pienemmistä, joka oli

antanut puolen korppuaan säästöön huomiseksi, sanoi hänellä olevan niin

lystin, ettei Jeesuksellakaan ole niin lysti. Toiset kuitenkin tuntuivat

pitävän sitä mahdottomana.

12

Puuhaa oli Elsallakin ollut joulua varten ja hän odotti oikein hauskaa

joulua. Mitään erityistä hän ei kuvitellut, vaan odotti vain ylimalkaan

jotakin erikoisempaa, jotakin vain, joka varmaan oli tulossa. Kaikkihan

joulusta puhuivat kuin erinomaisemmasta ainakin ja kaikilla oli joitakin

aikeita tahi toimia jouluksi, muutamilla jo monta viikkoa ennen.

Hekinhän äidin kanssa olivat jo kesällä päättäneet keittää ensi

jouluna riisiryynipuuroa ja sitä varten jo silloin äiti pani

viisikolmattapennisen säästöön paperikääryssä piirongin pieneen

laatikkoon isä vainajan kirjelippaaseen. Kuta lähemmäksi joulu joutui,

sitä useammin mieleen muistui riisiryynipuuro ja sen suuremmaksi joulun

juhlallisuus kasvoi kuin myös kiihkeämmäksi sen odotus.

Ja pariapa viikkoa ennen alkoivat Elsan omatkin hommat. Hän kutoi

Nikkilän emännälle sukkarihmat. Ne olivat parissa päivässä valmiit, vaan

sitten vielä Nikkilälle kalvosimet. Nekin joutuivat hyvissä ajoin. Sitä

hauskempihan oli ajatella joulun tuloa, kun oli valmista. Eikä aika

valmistuksiin nähden tuntunut pitkältä, kun oli niin paljon vielä

hankittavaa: Vimparin kaikille lapsille, itsekullekin heistä jotakin, ja

Vimparin vaimolle ja Vimparille. Äidille myös. Hän mietti myös

Ojanniemen Marille ja Marin äidille jotakin lahjaa ja Tolo Mikolle. Halu

hänellä oli antaa joku lahja rovastille, kummilleen (jota ei ollut

nähnyt kuin kirkossa), ja Montinin rouvalle. Se jäi paljaaksi haluksi,

sillä hän ei osannut edes kuvitella, mitä näille arvokkaille henkilöille

antaisi, ja paljaaksi toivomukseksi muut paitsi lahjat Vimparin

perheelle, sillä muille ei hän kyennyt saamaan. Vimparin Teutorille oli

hänellä joululahjaksi vanha aapisensa ja muille lapsille joku esine

leikkikaluvarastostaan, josta suurin osa menikin lahjoihin. Vimparin

vaimolle sai hän äidiltä vanhan hameen, jonka äiti antoi Elsalle ehdolla

hänen edeltäpäin kysyä Vimparin vaimolta, etteihän tämä vain pahastu.

Vimpari oli ilman jäädä. Äidillä oli isossa arkussa miehenpuolen takki,

vaan sitä ei äiti suostunut antamaan ja sanoi, että se on pienikin

Vimparille. Vasta viime päivinä sai Elsa tietoon lahjan hänelle:

Nikkilältä puolipitoisen lammasnahkalakin. Siitä oli sitten pään vaivaa,

mitä hän muille antaisi, ja puuhaahan se oli sekin.

Aaton aattona oli siivoustyötä, kamarin lattian kuurausta ja mattojen

puistamista. Ja saman päivän illalla he Ojanniemen Marin kanssa

valmistelivat avuille lähtöä aattoaamuna, josta jo kauan ennen oli ollut

puhetta heillä. Elsa lähti vain kumppaniksi Marille ja heillä oli puhe,

että jos paljon saavat, niin antavat kaikille. Paljon he toivoivat

saavansakin, niinkuin se tyttö, josta Mari oli tiennyt kertoa. Se tyttö

oli rukoillut aatonaattoiltana Jumalaa ja aaton aamulla herätessään, ja

kun lähti avuille, niin oli ensimmäisestä talosta heti saanut niin

paljon, että ei ollut jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt kelkalla hakea.

Sillä tytöllä oli riittänyt antaa sitten kaikille köyhille. Ei ollut

loppunut, vaikka kuin paljon olisi jakanut leipiä ja lihaa ja herneitä

ja kaloja ja kaikkea mitä se oli saanut, ja kaikkea se olikin saanut.

Lihapalanenkaan ei ollut pienentynyt, vaikka kuin paljon olisi

leikannut, ja kun limpun oli se tyttö antanut jollekin, niin oli sijaan

heti ilmestynyt toinen. Herneitä kun oli vasusta mitallisen ottanut,

niin oli vasu jäänyt sittenkin kukkuralle, niinkuin oli ollutkin. Maitoa

kun kannusta kaasi, niin oli kannu heti parrastasalla, kun pystöön

nousi. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli antanut. Heilläkin oli

kelkka kysyttynä valmiiksi. Mutta kukaan ei tiennyt tästä heidän

hommastaan, jolla he aikoivat ilahduttaa kaikki. Mari se varsinaisesti

tätä puuhasi ja oli enempi siihen kiintynyt kuin Elsa, joka kyllä oli

asiasta huvitettu ja sen tähden hyvinkin toimessa, vaan piti aivan kuin

eri asiana joulun mukana tulevan ilon ja hauskuuden, tuon erinomaisen,

jota hän odotti, sillä se oli kotoista, hänelle ja äidille vain, ja se

oli kuin tuon riisiryynipuuron mukana.

Aattoaamulla kun hän heräsi, tavallista varemmin, tuntui kuin tuo, mitä

hän oli odottanut, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tuolla ulkona,

tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät

erilailla kuin ennen ja tuntui aivan kuin joulu olisi ollut

laskeutumassa kartanolle valkenevan päivän kanssa.

Elsa oli rukoillut aamulla herätessään hartaasti ja toivolla--avuilla

käynnin vuoksi. Tämäkin asia innostutti nyt häntä enemmän kuin ennen.

Tuntui äärettömän hauskalta jakaa kaikille. Tolpan muori, joka kesällä

oli häkillä vahtina, Priita Kaisa, joka raukka on niin vaivainen, sokea

Olli, Kero Tapani ja kaikki köyhät tulevat pyytämään ja he antavat

oikein paljon heille kaikille ja ne kummastelevat, kun ei lopu mikään,

vaikka kuinka paljon antaisi.

Tästä he keskustelivat toimessa Marin kanssa, kun varhain vielä

hämärtäissä lähtivät avuille. Näin varhain lähtivät he sen vuoksi, että

ei tarvitsisi muitten sitten mennäkään keskikaupungille, eikähän kukaan

sitten heiltä huolisikaan, kun olisivat jo muualta jo saaneet. Niin,

eikä tiennyt jos joillakuilla muilla tytöillä oli sama aie kuin heillä,

jos joku muukin tiesi tuosta Marin kertomasta tytöstä.

Muut olivat jo ehtineet palata jouluavuilta, kun Elsa ja Mari astelivat

Vaaralle päin. He itkivät molemmat, varsinkin Elsa. Yhteiseen päätökseen

olivat he siitä tulleet, että ovat jotakin syntiä tehneet, kun Jumala ei

antanutkaan mitään. Vaan Mari intti, ettei hän ole tehnyt mitään, hän

oli aivan varma siitä, jonka tähden Elsa uskoi, että syy oli hänen, ja

sitä hän itki.

Mitähän syntiä hän oli tehnyt?

»Et ole uskonut rukoillessasi?»

»Uskoin minä.»

»Olet ollut tottelematon äidillesi?»

»En ole nyt ollut, joskus ennen olen ollut, vaan aina olen rukoillut sen

anteeksi.»

Ei Marikaan voinut saada selville, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, vaan

jotakin hän oli tehnyt, se vain varma oli, ja sen uskoi Elsakin.

Marista erottuaan asteli hän hiljalleen kotia päin ja mietti, mieli

katkerana. Selvää ei hän voinut synnistään saada. Mutta jos äiti tiesi,

kun hän sille kertoo. Varmaan äiti tietääkin.

Se ajatus huojensi vähän mieltä, vaikka vielä pelottikin, että jos on

tehnyt kukaties suuren synnin. Ja rauhattomana kiirein askelin lähti hän

kotia.

»Missä sinä lapsi kulta olet koko päivän ollut? Et ole syönyt einettä et

puolista. Riisiryynitkin ovat vielä noutamatta ja puuro pitäisi olla

kohta tulella.»

Olikohan riisiryynipuuro syntiä?... Se on syntiä... Ne pakanarouvathan

kesällä sanoivat...

»Äiti, eikö riisiryynipuuro ole syntiä?»

Elsa teki sen kysymyksen melkein itkuäänellä ja hätäilevästi.

Äiti naurahti, katsoi pitkästään Elsaa ja muuttui vähitellen vakavan

näköiseksi.

Elsa tuli vakuutetuksi, että syntiä se on, vaan äiti ei ole sitä

huomannut. Hän selitti, että he Marin kanssa, vaikka olivat rukoilleet

Jumalaa, eivät olleet saaneet ollenkaan jouluapua. He olivat jotakin

syntistä ajatelleet tahi tehneet.

Äiti kuunteli miettiväisenä.

»Ei keitetä, äiti», kielsi Elsa varoittelevasti ja päättävästi.

»Annetaan raha Marin äidille.»

Viion leskestä tuntui tyttären puhe kummalliselta. Ei vanha ja vakava

ihminen olisi noin ymmärtänyt puhua ja ajatella. Tuo oli varoitusääni

häneltä, joka näkee kaikkein aivoitukset.

Viion leski huomasi syntisyytensä. Hän oli ajattelemattomasti ja

kevytmielisesti tehnyt: joulujuhlasta olisi tehnyt miesvainajansa

muistojuhlan. Sitä vartenhan hän oli puuhannut puuroa ja niinkuin nyt

huomasi: kaikki. Se joulu, jolloin miesvainajansa oli kotona, oli ollut

hänen ajatuksissaan tätä joulua vastaan ottaissa. Miten vain voi, oli

hän koettanut asettaa huoneessa kaikki niinkuin ne olivat silloin. Tällä

tavoin hän joulun olisi viettänyt, jota tulee viettää muistoksi vain

siitä suuresta ilosta, joka tänä joulupäivänä on valmistettu kaikelle

kansalle. Hän olisi viettänyt sitä turhuudessa ja ylellisyydessä--

ylellisyydessä, sillä ilman juhlaruokaa tuli toimeen, kun oli paljon

ihmisiä, joilla tuskin oli kunnolla leipäpalaa suuhunsa.

»Ostetaan leipää sillä rahalla Marin äidille, hänellä lienee tarve, kun

ette saaneet mitään», sanoi äiti hyväillen Elsaa hellästi ja aivan kuin

anteeksi pyytäen jotakin.

Elsa oli asialle heti valmis, sillä se muutenkin olisi mieluinen asia

ollut, vaan vielä enemmän sen tähden, että hän sai näin jotenkaan

korvatuksi sitä vahinkoa, jonka hän mielestään oli saanut aikaan

Marille. Tämän asian toimitettuaan jakoi hän muutkin lahjansa. Se oli

hauska toimi, niin hauskaa mennä hiljaa oven taakse, yhtäkkiä raottaa

ovea ja viskata lahja sisään ja sitten juosta joutuin pois. Mutta kun

kaikki oli lopussa, niin tuntui kuin olisi joulukin jo loppunut ja aivan

noin yhtäkkiä. Vielä tosin oli odottaa aikaa, milloin keskikaupungilla

joulu sytytetään, ja se hiukan mieltä kiinnitti, vaan siinäkään ei ollut

enää sitä viehätystä kuin muutamia päiviä sitten, kun Marin kanssa

liitot tekivät yhdessä lähteäkseen katsomaan, ja varsinkin eilettäin,

jolloin Latun Liisa yhtyi joukkoon ja päätettiin ottaa Vimparin lapset

mukaan.

Äiti oli jo aikoja sitten herennyt kutomasta. Valkoinen vaate oli

levitetty kankaan yli, niinkuin aina sunnuntaiksi, mutta muuten oli niin

paljon erilailla kuin tavallisina pyhinä. Äidin tohvelitkin olivat

kokonaan piilossa samoin kuin muutkin työvaatteet. Rukki oli viety

vinnille ja kaikki työaseet pois näkyvistä korjattu. Kaikkia esineitä

oli siirretty ja asetettu järjestykseen. Ikkunoissa oli puhtaat

kartiinit, piirongin päällä valkoinen liina ja sängyn päällä äsken pesty

ja silitetty peitevaate. Ja kun oli siivottu perinpohjin, oli ilma kevyt

ja raitis. Minkä Elsasta tuntui tavallista erilaisemmalta nyt, sen

ikävämpi ja oudompi oli. Oli aivan kuin jotakin olisi ollut poissa ja

joka ei enää tullut, vaan jota tuntui olevan kaikkialla muualla.

Oli niin hiljaistakin nyt ulkona ja täällä sisällä. Äiti puuhaili

pientä, mitä vielä oli, ja pimeän tultua istui kartanon ikkunan ääreen

katsellen ulos kirkastuvaan kuutamoon. Elsa meni vierelle seisomaan

nojaten äitiin ja käsi äidin kaulalla. Heillä ei ollut mitään

puhelemista.

Saunan pienestä ikkunasta näkyi savustuneen lasin läpi himmeä valo.

Elsasta tuntui kuin olisi Vimparilla siellä saunassa ollut

erinomaisempaa, hyvin hauskaa. Mutta Lampisella tuolla oli kirkasta ja

siellä häärättiin toimessa, näki varjoista.

Olikohan siellä riisiryynipuuroa?... Oli kait, kun siellä syötiin

muulloinkin sitä...

Sinne jäi Elsan silmät ja ajatuksensa alkoivat hakea aivan omin

valtoinsa. Tietämättään hän ääneen lausui vihdoin:

»Kun isä eläisi vielä!»

»Hän elää, kultani, Jumalan luona taivaassa. Ja sinne pääsemme mekin,

kun elämme rakastaen Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa me nyt vietämme»,

vastasi äiti värähtelevällä äänellä ja nousi istumasta toimittaen

lamppuun tulen ruvetakseen lukemaan. Hän luki ääneen Testamentista

Jeesuksen syntymisestä.

Siinä oli kaunista Elsan mielestä. Hän oli lukenut siitä koulussa ja

opettaja selittänyt, niin että hän muisti osan luvusta ulkoa, vaan ei se

ollut koskaan painunut huomioon niin kuin nyt. Hänen ajatuksensa tarttui

muutamaan kohtaan, siihen kun enkeli puhutteli paimenia. Ja sitä hän jäi

kuvailemaan. Oli viheriä lakeus, niinkuin sileää ketoa, jonka toisessa

laidassa oli korkea metsäkunnas. Siellä istuivat paimenet, karja lepäili

kedolla, hyvin paljon lampaita niinkuin muutamassa kuvassa oli nähnyt.

Paimenet olivat nuoria, kauniita poikia, kapeat kasvot ja suora nenä.

Heillä oli käyräpäiset kepit kädessä. Metsästä tuli enkeli, jolla oli

lumivalkoiset kimaltelevat siivet ja sininen silkkipuku, pitkä keltainen

kiharatukka, otsa valkoinen. Hän tuli paimenten keskelle. Koko taivas

punotti kauniin värisenä, kuin välistä kesäiltoina taivaan ranta, ja

metsässä punotti puitten välitse. Enkeli puheli paimenille ja sitten

ilmestyi pieniä enkeleitä punaisissa puvuissa puitten latvain

korkeudelle ja lauloivat kauniisti, että oli kuin urkujen soittoa

kirkossa. Vähitellen kohosivat ne, suuri enkeli heidän keskellään, ylös

pilviin, josta vielä laulu kuului hiljaa.

Elsa halusi lukea tämän luvun Nikkilällekin, joka nykyään usein oli

luettanut hänellä Testamenttia.

»Nyt minä Nikkilä luen teille kaunista.»

»No lueppas», sanoi Nikkilä hyvillään, ja emäntä varsinkin oli hyvillään

toimittautuen ihan Elsan viereen istumaan ja alkoi nyökytellä

ruumistaan, ennen kuin Elsa ehti lukemistaan alkaa.

Elsa alkoi lukea innolla, vaan luku heti tuntui vastenmieliseltä. Alku

oli pitkältä ikävää, ja hän kiirehti lukemista aivan kuin juosten olisi

pyrkinyt tuolle kauniille paikalle. Mutta kertomuksen kohta oli tästä

lyhyt, eikä sillä tavoin kuin Elsa olisi sen halunnut. Ja sitten heti

tuli muuta, sotajoukoista (hän oli nähnyt vain kasakoita ja pelkäsi

niitä) ja sitten semmoista, jota hän ei ymmärtänyt. Lopetettuaan

lukemisensa oli hän nolo aivan kuin olisi häntä moitittu.

»Kiitos, kiitos, minun hyvä enkelini», sanoi isäntä, ja emäntä taputteli

Elsaa poskelle ja hyväili enemmän kuin koskaan ennen.

Se kuitenkaan ei mieltä nostanut entiselleen, niin että Elsa lähti heti

kuin kyllästyksissään pois. Tyytymätönnä istahti hän pöydän päähän,

jonka ääressä äiti ääneti luki postillaa. Hän rupesi muistelemaan tuota

entistä kuvaa, vaan ei saanutkaan enää sitä mieleensä. Painoi

silmänsäkin umpeen, vaan ei hän sittenkään päässyt Bethlehemiin.

Kasakkajoukko ajoi esiin laulaen ja yksi nauraa virnistellen löi rumpua.

Kun hän suuttuneena karkotti kasakat, niin tulivat tähtipojat

kummallisissa puvuissaan, viikset noella tehty ja posket maalattu

tulipunaisiksi, murjaanien kuningas oli noettu aivan mustaksi. Ne

lauloivat laulunsa toivottaen rauhallista ja iloista joulujuhlaa,

kertoivat kertomuksensa, tekivät temppunsa, pyysivät rahaa tai tähteen

kynttilää, lauloivat kiitoksensa ja toivottivat rauhallista hyvää yötä,

niin että kaikki kävi järjestään alusta loppuun. Sitten lähtivät

kolisten, nauraa kikattaen tahi toisiaan vihaisesti survien ja muutamat

kiroillenkin. Tuo vallaton kuva pyrki uudelleen mieleen. Elsa koetti

silmiään umpeen puristaen vain ajatella Bethlehemiä, vaan tähtipojista

tuli mieleen kuningas Herodes, joka surmautti kaikki kahdenvuotiset

poikalapset ja jolle knihti toi verisen sydämen miekkansa käressä.

Elsa hylkäsi koko Bethlehemin kuvittelun yrityksen, kun siitä ei

kuitenkaan tullut mitään. Mutta ei ollut sitten mitään jota olisi

ruvennut miettimään ja ajattelemaan.

Oli niin ikävä, eikä koskaan ollut näin tyhjältä tuntunut.

Minkähänlaista oli keskikaupungilla? Viime jouluna hän oli ollut kipeä,

niin ettei hän silloin ollut katsomassa, eikä hän sitä edellisistä

muistanut muuta kuin paljon kynttilöitä ja kimaltelevan kuusen.

Uteliaisuus kiihdytti, vaan aikaa odottaa tuntui sitä ikävämmältä. Ei

tiennyt miten sen kulumaan saisi. Oli miettinyt mennä uudelleen Nikkilän

puolelle, vaan sekin tuntui niin vastenmieliseltä. Eihän sielläkään

ollut ollut mitään. Jos kiusasi Nikkilää jotakin kertomaan. Siihen oli

Nikkilä tullut haluttomaksi, ja kun Elsa oli tiedustellut syytä, niin

oli sanonut:

»Tosi on rumaa ja kaunis valetta.»

Suurella kärttämisellä sai hänet kertomaan, kun kiusasi pitkän aikaa.

Sentähden kertominen oli melkein jäänyt kerrassaan, ja kauan siitä

olikin, kun Nikkilä viimeksi kertoi.

Siitä kertomuksesta ei Elsa ollut pitänyt, sillä siinä oli kaunis

kuninkaan poika ilkeä ja ruma hyvä, olisi pitänyt olla kaunis ja hyvä ja

ruma paha. Sentähden ei Elsa ollut senjälkeen kertaakaan pyytänyt

Nikkilää kertomaan.

Jos nyt pyytäisi ja hän rupeaisi, niin kertoisi taas sellaista ikävää,

niinkuin viime kerrallakin, jolloin itketti kauan aikaa, kun se kaunis

kuninkaanpoika oli niin ilkeä ja rumaa oli sääli. Ei, ei hän tahtonut

kuulla semmoista, vaan hän kuitenkin päätti lähteä käymään Nikkilän

puolella, muuten vain.

Uuni oli lämpiämässä. Se valaisi vastaisen seinän, vaan perimmällä

sivuseinän puolella oli pimeän hämy, kun lamppu oli sammutettu tarpeetta

palamasta, Nikkilä istui tuolilla tulen äärellä mietteissään ja emäntä

peräseinällä sohvalla nyökkästen ja käsi poskella. Ei kuulunut muuta

ääntä kuin palavien puitten räiske. Entisestä eroavaa ei huomannut

muuta, kuin että lakkipölkky oli loukkoon joutanut ja kaikki

nahkapalaset, joita muulloin oli ympäriinsä joka paikassa, olivat nyt

aivan näkymättömiin menneet!

Täällä Elsasta tuntui joululta vielä vähemmän kuin heidän kamarissaan.

Niin että teki mieli ovelta palata takaisin, kun tuntui että kotona

kuitenkin oli hauskempi. Sitä paitsi aina kun hän muulloinkin tuli

käymään Nikkilän puolelle, oli hänellä heti jotakin sanomista, vaan nyt

oli hän kuin outo, joka ujostelee ja vierastaa.

»Noo Elsa», lausui Nikkilä tarkoittamatta mitään, hyväilyn vuoksi vain.

Elsa siirtyi Nikkilän luo ja jäi häneen nojaten katselemaan uunissa

leikkiviä liekkejä ja poukkia, jotka väliin singahtivat kauas

keskilattialle ja siinä sammuivat mustaksi hituseksi. Mutta pian tarttui

katse halkojen välissä hehkuvaan hiillokseen, siirtyen vain silloin

tällöin johonkin pihisemään puhanneeseen tulenkielekkeeseen tahi

pikimmältään saattoi jotakin suurempaa poukkaa. Korvia hyväili palavien

puitten pauke ja räiske ja lieskan humina. Niin että ajatusten oli

helppo liikkua ja keikkua vapaina ja irrallaan kaikista ohjaksista.

Molemmat tuijottivat uuniin, Nikkilä ja Elsa, ajellen ajatuksillaan.

Nikkilä ajatteli menneitä jouluja, varsinkin merkillisimpiä. Semmoinen

oli ensimmäinen joulu naineena miehenä. Hän oli nuori työmies, terve ja

iloinen. Vaimonsa oli semmoinen tytön tyllerö, hymyhuuli ja naurusuu,

sievä tihrusilmä... Se oli iloinen joulu, juhla jos juhla. Lipeäkalat ja

riisiryynipuurot. Niitä herkkuja oli joka joulu, kun hän oli vielä

työmies. Sitten taas ensimmäinen joulu, kun oli jo poika perheen jatkona

ja ilon teränä. Janne sommitteli silloin ensimmäisiä sanoja: isä, äiti.

Sitten ensimmäinen joulu tässä talossa, omassa talossa. Elämä sievää

kuin silkkilanka. Oli se aikaa! Uutterasti ja lujasti piti työtä tehdä,

vaan mikäs oli tehdessä, kun oli voimia ja kykyä. Siltipä tuntuikin

sitten levähdys leudolta kuin siimekseen päästessä kesän paahteella.

Joulu oli joulu. Ja nyt näin!

»Nyt on joulu», sanoi Nikkilä Elsalle puheisiin päästäkseen ja siten

irralleen siitä, mihin ajatukset taas pyrkivät.

»Niin.--Kuulkaa, Nikkilä, onko riisiryynipuuro syntiä?»

Nikkilä purskahti nauramaan ja Elsa joutui hämilleen. Hän oli muistellut

sitä joulua, kun isä oli kotona, jolloin keitettiin riisiryynipuuroa

heilläkin. Jos se oli syntiä ja isä hukkui sen tähden. Mutta miksi ei

myös äiti kuollut ja hän, jos se syntiä oli?

»Mitä sinä naurat?» tuli emäntä kysymään, kun Nikkilä nauroi kykenemättä

hillitsemään itseään. »Kysyppäs meidän äidiltäkin», kehotti Nikkilä

Elsaa.

»Niin, että onko riisiryynipuuro syntiä?» huusi Elsa emännälle vielä

hämillään vähän.

Emäntä töllisteli pitkään ja tyhmän näköisenä, katsoi vuoroon Elsaa ja

vuoroon Nikkilää ja viimein kysyi:

»Mitä se oli, minä en oikein kuullut?»

Nikkilä kertasi kysymyksen semmoisenaan.

»Elkää te minua vanhaa narratko», sanoi emäntä leikillisen näköisenä.

»Riisiryynipuuro syntiä, vähät kai se Elsa semmoisia kyselee, hihi hihi,

te joukkoa olette.»

Nikkilä alkoi Elsalta kysellä, mistä hän sellaisia mietteitä on saanut,

ja Elsa selitti takitilaan. Nikkilä vuorostaan kertoi vaimolleen

Montinin rouvan Elsalle selittäneen ylellisyydeksi riisiryynipuuron ja

synniksi tuominneen.

»Vai niin, vai niin», arveli emäntä vakavaksi muuttuen. »Tottapa se

sitten on, kyllä Montinin rouva tietää, hän on jumalinen ihminen.»

Sitä yhä supattaen istui emäntä sohvalle ja alkoi miettiä asiaa. Siinäpä

oli taas muuan synti, jota hekin olivat harjoittaneet. Ylellisyys on

suuri synti, ylensyöminen ja ylenjuominen. Niin on ihminen sokea. Hänkin

oli tuuminut laittaa taksikin jouluksi riisiryynipuuroa, vaan jäi kun ei

saanut maitoa tarpeeksi. Ja tähän asti ei ollut mennyt yhtään joulua,

ettei ollut puuroa. Emäntä huokasi kallella päin sen vuoksi, kun ennen

oli ollut, mutta ei nyt ollut, lausui hän iloisena:

»Olipa toki hyvä. Se oli niin viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa.»

Nikkilä katsoi vaimoaan pitkään, päästi syvän huokauksen, niin että

lyyhistyi kokoon aivan kuin kutistuakseen kerrassaan.

Äiti raukka, äiti raukka... Hyvä Jumala, ota minultakin _järkeni_, jos

tarpeelliseksi katsot säilyttää minussa hengen kipinää... Armahda sillä

_minua_ laupeutesi tähden, joskin vanhurskauttasi tahdot minussa

osoittaa muille pahoille pelotukseksi...

»Rukoiletteko te, Nikkilä?»

Nikkilä hymyili samalla tavalla kuin Elsa oli hänen nähnyt usein

ennenkin hymyilevän ja joka oli hänestä niin pahan näköistä, että hänen

mielestään olisi pitänyt Nikkilän noin panna, kun koski kipeää. Ja sen

vuoksi Elsa aina äkkiä kääntyi muualle katsomaan.

»En minä osaa rukoilla», sanoi Nikkilä.

»Ohhoh! Ja noin vanha mies.»

»Niin, vanhathan ne eivät osaakaan rukoilla, lapset vain.»

»Osaapahan äitini.»

Nikkilä ei virkkanut mitään ja vajosi mietteisiinsä. Vähän väliin hän

hymyili omituista hymyään, joka vaivasi Elsaa, niin että hän yritti

lähteä pois, vaan Nikkilä kysyi:

»No, Elsa, sanoiko äitisi, että riisiryynipuuro teille on syntiä?»

»Ei sanonut mitään, vaan kun pyysin, niin lupasi rahan Ojanniemen Marin

äidille, käski ostaa sillä leipiä, jotka minä sitten vein.»

»No mitäs teillä on iltaseksi?»

»Leipää ja silakkaa ja on kai sitä maitoakin.»

»Meilläpä ei ole maitoa.»

»Äitipä aikoi tuoda teille.»

»Yhy. Vaan maitokinhan on syntiä?»

»Maito? Jo nyt horisette, Nikkilä kulta. Ei maito ole syntiä. Te ette

tiedäkään, mikä syntiä on.»

»Tiedätkö sinä?»

»Tiedän. Syntiä on ... synti on ... mikä on synti?... Kaikki kuin sotii

Jumalan tahtoa vastaan,»

»Kyllä minäkin olisin sen tiennyt, vaan tiedätkö sinä aina, mikä on

Jumalan tahtoa vastaan?»

»Tiedän.»

»Kaikki mikä ei ole hyvää ja oikeaa, eikö niin? Mutta...»

»Mitä mutta?»

»Ei mitään, lapsikulta, minä tässä yritin horisemaan omiani, tekemään

syntiä.»

»Mutta syntihän sekin on, kun ette ole opetellut rukoilemaan.»

»On. Suuri synti onkin, kauhea synti.»

Elsaa rupesi pelottamaan, niin että hän siirtyi ulommaksi.

»Rukoiletko sinä ahkerasti?»

»Rukoilen joka ilta ja aamu. Olen rukoillut teidänkin puolesta joka

ilta, ja kun olette kipeämpi, niin aamullakin.»

»Mitä sinä olet rukoillut minulle?»

»Terveyttä, vaan nyt rukoilen anteeksi syntiänne, kun ette osaa

rukoilla... Voi, voi, ettekö te koskaan ole rukoillut? Ettekö

pienenäkään?»

»Olen pienenä, silloin osasin. Nyt minä rukoilen vain sinun puolestasi.»

»Mitä te rukoilette minulle?»

»Kaikkea hyvää.»

»Miten?»

»Minä rukoilen: Elä johdata häntä kiusaukseen.»

»... mutta päästä hänet pahasta. Sillä Sinun on valta, voima ja kunnia.

Amen»,--jatkoi Elsa siirtyessään taas nojaamaan Nikkilää vasten ja

sanoi: »Ettekö te sitäkään asti osaa loppuun? Minä rupean opettamaan

teitä...»

»Vai sanoi Montinin rouva, että riisiryynipuuro on syntiä», tuli

emäntäkin puhelemaan. »En minä olisi tiennyt sitä.--Ei se rouva mitään

Helunasta puhunut?» kysyi emäntä uteliaana, suu naurussa ja silmät

räpättivät.

»Eihän se Elsa nyt ole rouvaa tavannut, kesällä milloin lie ollut»,

selitti Nikkilä.

»Vai niin, minä luulin tavanneen nyt, avuilla kun kävivät. Kyllä kai

Heluna on jo poikinut, vai mitä luulet isä?»

»Vähättelen.»

»Mitä?»

»Olkoon kun on tai ei, sama minulle on.»

»Vaan eipäs ole rouva käynyt kymmentä markkaa hakemassa», hyvitteli

emäntä ja katseli Nikkilää ja Elsaa vuoroon hyväntuulisena. Kun

kumpikaan ei puhunut mitään, sanoi hän: »Eikös me, isä ruveta jo

syömään?» ja lähti puuhaamaan illallista supisten, että se oli viisaasti

ohjattu, ettei saanut maitoa.

Nikkilä taas hymyili kauan aikaa, ja Elsa kääntyen pois toivotti hyvää

yötä luvaten huomenna tulevansa opettamaan Nikkilää rukoilemaan.

»Rukoiletko sinä tänä iltanakin minun puolestani?»

»Rukoilen.»

»Minä rukoilen sinun puolestasi...»

Sääli Elsan oli Nikkilää ja pelkokin, kun hän kotona ajatteli, ettei

Nikkilä osaa rukoilla, ei Isämeitää. Hän selitti äidillekin asian aivan

kuin sen vuoksi, että äidiltä olisi pikaisempi apu saatavissa. Mutta

äiti selitti, että Nikkilä osaa rukoukset, vaan on muuta tarkoittanut.

Itsekseen jäi leski miettimään Nikkilän kohtaa. Hän on raukka saanut

paljon kärsiä. Jumala vitsoo häntä, vaan hän ei ymmärrä, napisee vastaan

ja on jäykkä, kauhean jäykkä ja paatunut. Ilkkui vain aivan kuin olisi

tahtonut nauraa Jumalalle vasten silmiä, kun Hän vitsoi häntä. Mutta

kyllä taipuu vielä, Jumala näkyy valinneen hänet itselleen... Valaise,

Jumala, hänen mielensä pian ymmärtämään Sinun hyvyyttäsi, valaise meidän

kaikkein...

Kuu paistoi kamarin ikkunasta sisään, köyhäin joululamppu, se valaisi

pienen kamarin, niin että erotti joka esineen, jotta saattoi toimia mitä

toimittavaa oli. Ja kun ei ollut toimia tai ei luettu, niin oli hauska

katsella ulos, kirkkautta siellä.

Kuu tuolla ylhäällä oli niin vakavan näköinen, vaan tähdet välähtelivät

kauniina, tuikkivat ja vilkkuivat alinomaa. Revontulet aaltoilivat

kiivaasti, ja väliin pisti pitkä säie keskitaivaalle saakka. Elsasta

tuntui kuin olisi tuolla ylhäällä liikkunut hyviä henkiä, niinkuin

enkelit olisivat lennelleet tähtien luona leyhytellen revontulia

siivillään ja niinkuin ne olisivat laskeutuneet maahan. Kirkasta ja

puhdastahan olikin enkelien kulkea ja niin hiljaista. Täällä ei

enkeleitä näkynyt, vaan varmaankin lentelivät ne keskikaupungilla...

Miksikähän eivät täällä?... Jos lentäisi tuohon kadulle joku, tai tuonne

katolle... Miksikähän ei tullut?... Kyllä niitä oli siellä

keskikaupungilla... Minkähänlaista siellä oli?

Sitäpä hän sitten koko illan muisteli palattuaan keskikaupungilta,

ajatteli ja uudelleen ja uudelleen muisteli ja kuvaili kuin kaunista

unta.

Missään ei ollut niin hauskaa kuin keskikaupungilla, eikä sielläkään

muualla kuin Montinilla. Oli kuin kaikki, mitä hän joululta oli

odottanut, olisi kokoontunut Montinille. Siellä kaikki olivat niin

iloisia ja niin kauniita. Hän kadehti niitä tyttöjä, jotka siellä

olivat.

Kun hänkin olisi päässyt ottotytöksi sinne keskikaupungille. Joku joka

on kaikkein rikkain, ottaisi hänet... Jos hän menisi Bergbomin herran

luo ja pyytäisi, että se ottaisi hänet ottotytökseen... Kyllä se

ottaisikin, se oli niin hyvä, ettei kukaan. Se kerran nosti hänet ylös,

kun hän lankesi, ja taputteli poskelle. Sen jälkeen hän aina niiasi

sille ja se nyökytti päätään ja nauroi ystävällisesti. Hän olisi oikein

hyvä ja hänellä olisi hauskaa. Jouluna olisivat Montinilla vieraina. Hän

olisi hyvin sievässä puvussa, niin sievässä ettei yksikään muu tyttö:

hänellä olisi tummanpunainen leninki, hyvin lyhyt, samanväriset sukat,

tukka palmikoimatta, koottu vain nauhalla, noin yli päälaen... Aappo

tykkäisi enin hänestä ja kaikki muutkin.

Miten hänkin voisi olla niin hyvä kuin Aappo, että pääsisi

ottotytöksi... Mutta Aappo tuntui niin hyvältä, ettei hän voi olla

niin... Hänen äitinsä oli aina kertonut niin hyvää Aaposta ja itkenyt

muistellessaan. Aappo oli ollut siivo ja tottelevainen, ja raukka oli

niin paljon saanut kärsiä kotona, kun piti olla maailmalla ihmisten

ylenkatseen, haukkumisien ja kovien sanojen alaisena kulkiessaan

kerjäilemässä siskoilleen ruokaa. Valmis oli hän kuitenkin lähtemään

matkoilleen aina, satoi tai paistoi, oli pyry tai pakkanen. Ei ollut

mitään mielitekoa, jota hän ei olisi jättänyt, kun oli ruokaa siskoille

saatava. Hän oli niin helläsydäminen. Miten iloinen hän oli tultuaan

jakaessaan osia. Elsankin äiti oli kiitellyt Aappoa, sanonut, että

hänestä tulee vanhain päiväin turva vanhemmilleen, ja että Jumala on

niin tahtonut palkita Aapon, kun hän on ollut hyvä lapsi... Ja nyt, kun

Elsa oli hänet nähnyt, niin ei hänen mielestään ollut ketään sellaista

kuin Aappo.

Maata pannessaan rukoili Elsa, että hänestä tulisi hyvä tyttö, oikein

hyvä. Hän muisti kertomuksen siitä köyhästä tytöstä synkässä metsässä,

joka antoi kaikki muille, ja tähdet lensivät äkkiä tytön ympärille ja

muuttuivat pelkiksi koviksi hohtaviksi markoiksi. Kaikki vaatteensakin

hän oli lahjoittanut, ja huomasi olevansa puettu uusiin. Hän poimi

markat helmaansa ja pääsi elinpäivikseen rikkaaksi... Jos hänellekin

niin kävisi...

Ikkunasta näkyi siihen vuoteelle tähtiä. Ne vilkkuivat ja välähtelivät

ja olivat kuin irti lähdössä... Jos aamuksi putoilisivat kartanolle ...

ja uusi puku ilmestyisi tuonne tuolille vanhan sijaan... Aappo tulisi

huomenna käymään kotonaan...

Silmät pyrkivät kiinni, vaan hän koetti pitää auki nähdäkseen noita

tähtiä, jos ne putoilevat. Navetan harjan yli näkyi hyvin kirkas tähti,

se oli kuin katolle putoamassa... Jos se uppoaa lumeen katolla eikä

löydy... Kun siirtyisi tännemmäksi.

Mutta se tähti muuttuikin hyvin suureksi, laidat muuttuivat viheriäksi

ja keskusta tulipunaiseksi. Sitten se hajosi pieniksi, keltaisiksi,

sinisiksi ja viheriäisiksi tähdiksi, jotka kaikki kokoontuivat suureen

koivuun Montinin kaukavainion koivikkokunnaalla, jossa oli kaunis

rakennus. Siinä rakennuksessa oli satoja kynttilöitä palamassa ja

seinillä suuret peilit. Siellä oli paljon herrasväkeä. Hän oli myös

siellä, vaan hän oli alasti, ettei ollut muuta kuin päässä se isän

mereltä tuoma harsohuivi, jossa oli valkoiset tähdet ... uudet vaatteet

oli joku kätkenyt häneltä. Äiti itki ja selitti herrasväelle, että Elsa

on syntiä tehnyt... Kaikki nauroivat, vaan Aappo tuli hänen luokseen ja

sanoi:

»Elsa on hyvä tyttö.»