Minne mennä? Kaikkialla oli umpi edessä!»

Aina uudelleen ja uudelleen kerratessaan ja pyöritellessään näitä

kysymyksiä tuli hän samaan umpiperään. Mutta aina hän sillä tavoin pääsi

lähemmäksi sitä, missä oli äsken niin varmasti seisonut, ja siihen hän

vihdoin pääsi pysähtymään:

»Jumalassa on kunkin ihmisen onnen ohjat, hänen käsissään koko maailman

meno.»

Ja mielensä vähitellen rauhoittui ja elämä alkoi tuntua turvalliselta

ajatellessaan, että tuo kaikkivaltias kuningas antaa armonsa niille,

jotka häntä rakastavat ja häneen luottavat, ja että hän rakastaa kaikkia

ihmisiä ja koettaa heitä luokseen saattaa, tehdä osallisiksi onneen ja

autuuteen.

Hän oli varma siitä, että Annan äiti ja Annakin tulevat ymmärtämään

Jumalan kurituksen ja kääntyvät häneltä armoa pyytämään, löytävät

lohdutuksensa uskossa Jumalaan ja siten saavat täällä ajassa lievitystä

kurjaan kohtaloonsa ja tulevassa elämässä täyden onnen. Hän rukoili sitä

ajatuksissaan. Ja saman hartaan ja hiljaisen rukouksen lähetti hän

kaikkien ihmisten puolesta, että he tulisivat Jumalan tuntemiseen.

Ja niin ryhtyi hän työhönsä levollisella mielellä ja iloisella tunnolla

siitä, että taaskin oli pelastunut epäuskon pauloista.

Elsa tuli kotia kuteitten nounnista ja kertoi kauhistuksissaan että

poliisit olivat kuljettaneet Tolpan Annaa. Hän ymmärsi, että sen vuoksi

sitä poliisit veivät, kun se oli _huono ihminen_, sillä poliisit olivat

vieneet muitakin huonoja ihmisiä, joiksi hän käsitti semmoisia naisia,

jotka kiroilivat ja olivat päissään, tai joista oli kuullut sanottavan,

että ne Ovat huonoja ihmisiä.

»Minne ne vievät niitä huonoja ihmisiä?»

»Vankilaan.»

»Viedäänkö ne kaikki?»

»Viedään.»

Elsa jäi miettimään siirryttyään niin lähelle äitiä käämin tekoon kuin

suinkin.

Usein hän pelkäsi, että jos Jumala tekee huonon ihmisen, ja sen

käsityksen hän oli saanut, että jos ei rukoile Jumalaa, tai jos sanoo

jotakin rumaa, tai tekee pahaa, niin silloin Jumala tekee huonoksi

ihmiseksi. Iltasilla, kun oli pimeä, silloin hän sitä pelkäsi ja rukoili

hartaasti. Muulloin ei niinkään muistanut ja jos muistikin, niin silloin

ei kuitenkaan kovin pelottanut ja silloin ajatteli hän sitäkin, että kun

rovasti on hänen kumminsa, niin ei Jumala tee hänestä huonoa ihmistä,

sillä Pietilän Fiina, joka oli jo aikaihminen ja jota kaikki kiittivät

oli hyvä ihminen ja rovasti oli sen kummi. Tämmöisissä tapauksissa kuin

nytkin ei auttanut semmoinen ajatus yksikseen.

»Tulevatko kaikki huonoiksi ihmisiksi, jotka eivät rukoile?» kysyi hän

äidiltä.

»Jumala voi rangaista monella tavalla.»

»Tekee sorakieliseksi.»

»Vaikka niinkin.»

»Rankaiseeko Jumala niitä mitenkään, jotka rukoilevat?»

»Ei.»

»Jos kaikki rukoilisivat, niin ei olisi yhtään huonoa ihmistä, eikä

sorakieltä?»

»Sorakieliä ovat jotkut luonnostaan. Vaan huonoja ihmisiä ei olisi

yhtään, jos rukoilisivat kaikki Jumalalta voimaa elämään hänen käskyinsä

mukaan.»

»Miksikään sitten eivät kaikki rukoile?»

»Kun ovat unohuttaneet Jumalan.»

Elsalle tuli tunnon hätä. Hänkin oli joskus unohuttanut rukoilemisen

kerrassaan. Ei hän ollut varma siitä, jäikö eilenkin illalla. Niin

tuntui paremmin kuin olisi jäänyt. Häntä pelotti kauheasti, että jos hän

on jo huono ihminen tai sorakieli, tai muuten rangaistu, taikka että

pian tulee.

Hän tiesi kyllä, että Jumala antaa anteeksi jos kuin suuren synnin, niin

hän oli kuullut sanottavan, ja ainahan hän rukoillessaan iltasella

maatapannessaan rukoilikin anteeksi Jumalalta, mitä oli tietensä pahaa

tehnyt ja mitä oli tietämättään. Vaan hänellä oli nyt semmoinen pelko,

että piti vielä vakuudeksi kysyä äidiltä, että antaako Jumala sitä

anteeksi, jos joskus on unohuttanut rukoilemisen.

»Kyllä Jumala antaa, jos katuvaisena hartaalla sydämellä sitä anoo ja

totisesti lupaa häntä rakastaa ylitse kaikkea.»

Elsa ei ollut oikein selvillä vielä. Rakastaa ylitse kaikkea, se oli

niin tuttu lause hänelle, sillä hän oli lukenut sen monta kertaa

katekismostaan. Vaan hän ei ollut sitä koskaan ajatelleeksi tullut. Nyt

se pystyi mieleen, vaan hän ei sitä ymmärtänyt, ei sitä »rakastaa» eikä

myöskään »ylitse kaikkea».

»Niinkuin äitikin on sinulle mieluisempi kuin muut ihmiset, niin Jumalan

tulee olla sinulle mieluisempi kuin äiti ja kaikki muu maailmassa.

Jumalaa tulee ajatella enin, enempi kuin mitään muuta», koetti äiti

selittää.

Tuntui Elsasta pahalle olo, pelotti aivan kuin olisi huonoja ihmisiä

ollut porstuassa. Kun hän oli käämejä saanut vähän tehdyksi, meni hän

toimettomana olemaan niin lähelle äitiä, että esteeksi usein oli. Ja

kuuma oli hänellä niin, että herneiksi hiki huuleen ja nenän varteen

kohosi, eikä hänellä haluttanut mitään tehdä, jos äiti jotakin käski

hänet siitä tiellä olemasta muualle saadakseen.

Hän odotti iltaa päästäkseen maata ja rukoilemaan ja sitä odotellessaan

hylkäsi hän mieluisetkin toimet, joista muuten ei ennen koskaan

luopunut. Ei hän olisi nyt lähtenyt Nikkilän Helunaakaan häkiltä

hakemaan, ja vielä pelotti että jos porstuassa on huonoja ihmisiä ja

ulkona, siellä häkilläkin. Vaan kun emäntä tuli häntä kumppanikseen

hakemaan niin sen suojassa uskalsi lähteä.

Ulkona leikki lapsia niinkuin aina ennenkin ja kaikki muukin oli

entisellään. Mielensä ei ollut niin arka, kun hän kotiin tuli. Mutta kun

hän oli Helunalle vähän ruohoja nyhtänyt ja äidille muutamia käämejä

aamuksi valmiiksi pyöräyttänyt, teki hän vuoteen ja laittautui maata.

Kiireesti vetäytyi hän peitteen alle ja pani kätensä ristiin. Tällä

tavoin hän teki, kun hän tahtoi hartaasti rukoilla: aina kun äiti oli

kipeä ja joskus kun ei ollut leipää.

Hän rukoili Jumalalta anteeksi, kun oli unohtanut eilen illalla ja

joskus muulloinkin rukoilemisen, ja anoi hartaasti, ettei Jumala tekisi

hänestä huonoa ihmistä eikä sorakieltä.

Vaan häntä pelotti kuitenkin, pelotti kauheasti. Vasta kun äiti maata

tuli siihen viereen ja Elsa kätensä äidin kaulaan kiersi, poistui pelko.

Varmuudeksi supisi hän muutamia r:llä alkavia sanoja koetteeksi

sorahtaisiko kieli, ja kun ei siltä tuntunut, että olisi sorahtanut

pääsi aivan levolliseksi.

Hän oli hyvillään ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta

kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt lyövän tai

hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti menikin ohitse.

»Rakasta ylitse kaikkea», supisi hän pitkät ajat itsekseen, ja ajatteli

äidin selitystä. Hän käsitti että piti Jumalaa ajatella taivaassa. Ja

sentähden rupesi hänen kuvailemaan, minkä näköinen Jumala oli istuessaan

siellä, ylhäällä taivaassa enkelein keskellä ja Jeesus oikealla kädellä,

kuunteli rukouksia ja katseli kuka ei rukoile, ja lähetteli enkeleitä

asioilleen tänne maan päälle.

Hän kääntyi katselemaan että jos sattuisi näkemään enkelin laskeutuva

kartanolle pihlajaan tai lentelevän taivaalla.

Ruskotti vielä vähän uunin kylkeen kadunpuolisesta ikkunasta. Tuntui

hyvin hauskalle. Skailettikello naksutti niin mukavasti, aivan kuin

olisi jotakin laulanut tai hokenut. Ulkoa ei kuulunut muuta kuin jonkun

linnun liverryksiä pihlajassa kartanoikkunan luona.

Se on tullut vissiin hänelle laulamaan, ajatteli Elsa lintua. Jos ei

hänellä olisi äitiä ja hän menisi metsään ja panisi nukkumaan siellä

jonkun puun alle, niin tulisivatkohan linnut siihen puuhun laulamaan?

Tulisivat kai ne, niinkuin sille köyhälle tytölle, onhan hänkin ollut

tottelevainen äidille. Ja sitten aamulla kun hän heräisi, niin olisi

enkeleitä puussa ja ne nakkelisivat omenia ja antaisivat hänellekin. Ja

sitten hän lähtisi kävelemään ja löytäisi talon, johon hän pääsisi

paimeneksi. Ja siellä hän sitten menisi hyvin kauas, vielä kauemmaksi

kuin se köyhä tytär. Ja siellä olisi toinen kuninkaan pojan linna...

Ja sinne kuninkaan pojan linnaan meni Elsa, lammin yli joutsenen

selässä, ja tuli kuninkaan pojan morsiameksi, ja siellä oli niin

kaunista, ettei missään ollut niin kaunista, ja siellä oli kesyjä

lintuja ja...

Silmäluomet painuivat kiinni, ja onnellinen kuninkaan pojan morsian

vaipui herttaiseen uneen.

Mutta äiti valvoi vielä, rauhattomat ajatukset karkoittivat unen.

Jos hän kuolisi Elsan tuolla iällä ollessa... Elsa raukalla on silloin

sama kohtalo edessä kuin muillakin, monella sadalla köyhällä, orvolla

lapsella: huutolaisen kamalat päivät.

Tämä oli leskestä niin varma asia, ettei siitä päässyt yli eikä ympäri.

Tähän asti hän kuitenkin oli tätä ajatellessaan lopuksi turvautunut

siihen toivoon--mistä hän sen oli saanut, sitä hän ei tiennyt

itsekään--että Elsa pääsisi lastenkotiin, jos orvoksi jäisi. Sekään ei

ollut täysin tyydyttävä, sillä lastenkodissakaan ei ollut äitiä, vaikka

kuinkakin hyvä olisi johtaja ollut. Vaan parempihan toki olisi

lastenkodissa kuin tuolla maailman jaloissa. Mutta nyt Lammin Kaisa oli

senkin ajatuksen turmellut, todistanut sen puheen, että lastenkodista

tulee paljon tuollaisia.

Kun Jumala antaisi hänelle terveyden päiviä niin kauan kuin Elsa on

kykenemätön toimeentuloansa hankkimaan, ajatteli hän taas, vaan aivan

kuin varkain. Hän oli kerran näin rukoillut hartaasti Jumalalta, vaan

sitten huomannut, että se rukous oli väärä ja syntinen. Sillä parempihan

turva Elsalle oli Jumalassa kuin hänessä, heikossa ihmisolennossa. Ja

hän sentähden koetti karkoittaa tuota ajatustakin aina, vaan se tuli

kuitenkin uudelleen, oli jokapäiväinen vieras--taikka oikeammin sanoen:

se ajatus oli hänen mielensä varsinainen asukas.

»Voihan Elsa sittenkin, jos minä eläisin vaikka kuin vanhaksi, joutua

turmeluksen tielle», ajatteli hän pyyhkäistäkseen pois tuota toista

ajatusta. »Vaan jos hän Jumalassa pysyy, niin ei horjahda.»

Ja hän lähetti hartaan rukouksen Jumalalle.

»Opeta häntä sinua tuntemaan, neuvo häntä, tue, pidä hänen sydämensä

puhtaana. Sinun on valta, voima ja kunnia!»

3

Liisa on ilkein penikka Vaaralla, sanottiin yleensä. Eikä suinkaan

äitinsä sitä vastaan pannut.

»Niin se on», myönsi hän niille, jotka Liisaa hänelle ilkeäksi

moittivat, »niin pahankurista lasta ei ole kenelläkään ihmisellä

maailmassa».

Ja hän kuritti Liisaa ankarasti hänen pahuuksistaan, niin ankarasti

ettei kukaan muu Vaaralla. Sen hän oli kuulut sanottavan ja tiesi

itsekin, vaan eipä muilla ollutkaan semmoista lasta.

Tepon isäntä oli syytänyt kerran Latun emäntää, sanonut:

»Sinä rääkkäät lastasi ja sillä sen turmelet.»

Siitä syntyi viha heidän välilleen, niin ettei Latulta käyty Tepolla

eikä Tepolta Latulla muut kuin lapset, vaikka Teppo ja Latun emäntä

olivat kasvinkumppaneita ja Lattukin oli hyvä tuttu.

Latun emäntä syytti Teppoa että se heidän Liisan oli pilannut.

Pienempänä oli Liisa ollut hiljainen, oikea nuhjus. Yksikseen muhjannut

päiväkaudet, ettei tiennyt paljon koko lasta olevankaan. Hakemalla

saatiin usein hakea loukoista ja saavien takaa ja mistä milloinkin. Vaan

suuremmaksi tultuaan kun alkoi Tepolla käydä, niin päivä päivältä tuli

rajummaksi. Alkoi kilmuilla kaikki katot ja joka reijät kontata.

Siellähän se Tepolla poikaviikarien parissa oppi kaikki konstit. Mitä

tahansa tekivät siellä, vaikka verissä päin olisivat tapelleet, niin

Teppo ei koskaan kurittanut, ei omiaan, vielä vähemmin muitten. Hyvällä

sanalla kehui ohjaavansa. Liisaakin muka torui, vaan toisin vuoroin

kehui ja kiitti kupliksi veden päälle. Siitähän se vauhtia sai.

Siihen suuntaan hän ajatteli ja miehelleenkin puhui. Vaikka toisinaan

itsekin ajatteli, että hyvällä sanallahan sitä etupäässä pitäisi koettaa

kasvattaa lasta, ja tuntui mielessä että on ehkä liiaksi tullut

kuritetuksi ja ehkä usein syyttäkin. Tuli ajatelleeksi vielä minkälainen

villipeura itse oli lasna. Ja kun Liisa kotosalla oli, niin hyvällä

sanalla saikin hänet taipumaan, eikä riitaa tullut juuri koskaan.

»Ehkäpä se siitä todellakin mieltyy vielä, niin kuin Nikkiläkin

arvelee», ajatteli Latun emäntä ja oli hyvässä toivossa.

Unehtunut oli taas Liisan ilkeyden teko Mustosen kartanolla, kun se oli

siellä nyhtämässä ollut Tolpan Annaa. Puolet siitä oli heti anteeksi

annettu, kun vanhemmat ihmiset eivät olleet kieltäneet siitä, paremmin

käskeneet. Piiskattu oli kuitenkin Liisaa ja toruttu.

Itkemättä oli äiti torunut eikä ollut valitellut, senpätähden se

Liisasta ei tuntunut niinkään kovalta. Paremmin siivolla äänellä ja

neuvolla oli sanonut:

»Mikä se on siinä makuna, että sinä et menesty muitten tyttöjen seurassa

ja leiki heidän kanssaan. Tyttöhän sinä olet etkä poika.»

Tyttöjen kanssa Liisa oli leikkinytkin mielellään, kun nämä olivat

hautajaisilla. Vaan muita heidän leikkejään hän ei viitsinyt leikkiä.

Pallilla ja roirosilla ja konkalla eivät tytöt olleet, ja jos joskus

olivatkin, niin olivat he niin huonoja, ettei heidän kanssaan viitsinyt

Liisa olla, ainakaan enemmän aikaa. Ja pojat häntä aina hakivat

joukkoonsa, ja niin tuli sinne mennyksi. Vaan nyt hän oli päättänyt,

ettei hän mene, eikä mennytkään. Tyttöjen kanssa hän oli enemmän kuin

ennen ja puuhasi ahkerasti hautajaisia. Niitä pidettiin milloin missäkin

ja nyt oli semmoiset päätetty pitää Kyttösillan luona ja oikein

herrasväen hautajaiset. Variksenmarjoista oli puserrettu mehua ja koottu

astioihin, se oli viiniä. Itsekukin oli pyytänyt kotoaan sokuripalan, ja

jos joku sai korpunkin, niin sen parempi. Tavaraa kertyi runsaasti, kun

ne yhteen kasattiin. Liisan oli äitinsä evästänyt kahdella suurella

leipäjuuston palasella.

Kytösillan luona, ulkona kaupungista, jossa sai pojilta paremmin

rauhassa olla kuin kaupungissa ja muutenkin oli lystimpi, ja johon

suuressa joukossa oli menty ja hyvin toimessa, asetuttiin nyt ja

ruvettiin järjestämään. Latun Liisa johti koko hommaa, sillä hän se

parhaiten tiesi, kun oli ollut kaksissa hautajaisissa: sisarensa ja

veljensä.

Mutta nämä olivat kuitenkin herrashautajaiset. Ja sentähden vieraat

pukeutuivat erilailla kuin talonpoikaisiin. Huivit sidottiin, niin että

ne olivat kuin hatut, ja hameet kurtattiin niikuin mamselleilla.

Lampan Eedla, jolla oli suuri nukki, oli muka lanssihteerska, hänen

miehensä ei ollut muka kotona. Heillä oli tytär Amanda, ja se oli nyt

kuollut ja hautajaiset pidettävät. Latun Liisa määräsi kullekin

tehtävät. Vimparin Aapon piti hauta kaivaa ja muutamain tyttöjen hankita

ruumis, toisten laittaa havumaja puun oksista, johon ruumisarkku

pantiin, havuttaa tie haudalle, järjestää hautajaistavarat. Liisa itse

kantoi hautajaishuoneeseen kiviä istuimiksi ja liehui sen lisäksi joka

paikassa. Kun kaikki oli kuin ollakin piti, meni jokainen muka kotiansa,

josta heitä Latun Liisa tuli kutsumaan hautajaisiin. Jokaisen luona hän

vakavana ja juhlallisena lausui:

»Terveisiä lannssihteerskalta ja herralta, että olkaa niin hyvä ja

tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen

viimeiseen lepokammioonsa.»

»Sanokaa terveisiä ja kiitoksia», vastasi kutsuttu hänkin, niin

juhlallisesti että oikein.

Vimparin Aappo kutsuttiin:

»Lanssihteerskalta ja herralta paljon terveisiä pastorille, että olkaa

hyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen

viimeiseen lepokammioonsa.»

Vaan kun pastori oli vastannut niinkuin muutkin, että sanokaa kiitoksia

ja terveisiä, niin rupesi kutsuja aika puuhalla laittamaan pastoria

papilliseen pukuun.

Vieraat kokoontuivat yksitellen. He tervehtivät lanssihteerskaa vakavina

ja istuivat kädet ristissä. Viimeisenä tuli pastori kapassa ja krajissa.

Kappana oli Latun Liisan vyöliina ja krajiksi oli pistetty kaksi

paperipalasta, jotka Liisa oli sitä varten tuonut--paljaita jalkoja,

rikkinäisiä housuja ja karvalakkia, jotka eivät kuuluneet papilliseen

pukuun, varsinkaan näin herrashautajaisissa, ei kukaan huomannutkaan.

Kunnioittavaisesti nousivat kaikki istualtaan pastorin tullessa ja

pastori tervehti arvokkaasti, lanssihteerska kätellen.

Nyt Liisa toi pienellä lastun palalla sokuripalasia--muka kahvia--ja

tarjosi jokaiselle, pastorille ensiksi. Ja kun kahvi oli juotu, niin

alkoi hautaustoimitus. Virren värsyn veisattua lähti surusaatto

kierrellen ja kaarrellen, että tie tulisi pitemmäksi. Haudalla taas

veisattiin virren värsy ja pastori sanoi: »maasta olet sinä tullut ja

maaksi pitää sinun jälleen tuleman» ja viskasi kolmasti multaa hautaan.

Sen enempää hän ei osannut, vaan siellä se väittikin. Kädet silmillä

seisoivat saattajat ja lanssihteerska kasteli vähän väliä sylellä

silmiään ja pyyhki. Haudalta palattua tarjottiin viiniä ja vieraat

lähtivät hyvästellen, niin oli hautajaiset pidetty.

»Eikö ollut lystiä?» kysyi Liisa ja kaikista se oli lystiä ja

esiteltiin, että pidettäisiin toisetkin yhtäperää.

Pormestarilta oli muka nyt kuollut lapsi ja joku toinen oli vuorostaan

pormestarinna.

Kaikki oli pian taas järjestyksessä. Amanda oli kaivettu haudasta ja

lepäsi taas havumajassa pormestarin Tyyrana, valmiina vietäväksi

toistamiseen viimeiseen lepokammioonsa. Pormestarinna istui itseään

ihaillen suruhuoneessa ja hänen terveisiään kuletti Latun Liisa

arvoisille kaupunkilaisille, jotka istuivat metsikössä hajallaan mikä

milläkin mättäällä tai kivellä.

Vaan äkkiä hyökkäsi vandaaleja tähän rauhalliseen yhteiskuntaan, jossa

mitään aavistamatta vietettiin surujuhlaa, Terilän Heikki ja Lapin Mikko

sekä muutamia muita poikia ilmestyi huutaen ja kirkuen paikalle. Terilän

Heikki, joka sattui lähemmäksi pormestarin asuntoa ja huomasi

pormestarinnan, astui seinän yli katottomaan saliin, ja kun hetken

virnisteltyään rouvalle, huomasi viinitynnyrit, niin tyhjensi kohta

sisustan suuhunsa yhdestä astiasta ja toisen tarjosi lähimmälle

miehelleen, sekä sitten pistelivät sokuri- ja nisupalat päälle. Lapin

Mikko oli huomannut Tyyra vainajan ja kohta hän tarttui sitä sääreen ja

hihkaisten viskasi ilmaan tähdäten sitä petäjään, jonka oksiin se

sekosikin ja jäi sinne. Siitä innostuneina alkoivat toiset hävittää

kaikkea mitä hävitettävää luulivat olevan, riehuivat aivan kuin

hautajaisviinit olisivat päähän nousseet.

Pormestarinna istui kaiken aikaa vapisten eikä saanut sanaa suustaan.

Vasta kun kuuli toisten kirkuvan, niin silloin hänkin päästi kimakan

huudon ja syöksyi juoksuun muitten mukaan.

Vaan Latun Liisa kävi kohti poikalaumaa, pystönä kuin ruhtinatar. Muut

pojista jouduttausivat pakoon, ainoastaan Heikki ja Mikko jäivät

paikoilleen vielä kädet nyrkissä uhkasivat:

»Tuleppa tänne, Litulatu!»

Tyvenesti astui Liisa suru huoneeseen ja katseli mitä jälkeä siellä oli

tullut sekä pistäytyi katsomassa Tyyraakin. Mutta nähtyään hävityksen

kauhistuksen syöksyi hän kuin raivostunut kohti Mikkoa ja Heikkiä, jotka

löysivät jalat alleen. Mikon, joka vähän jälkeen jäi Heikistä, tapasi

Liisa ensi askeleilla, tuuppasi siimalleen hiedikkoon ja leipoi siinä

hyvän aikaa miestä, joka rääkkyi kuin syötävä.

»Teetkö vasta ilkeyttä?» kysyi Liisa, kun oli tarpeeksi kurittanut

entisestä.

»Teetkö vasta?»

»En.»

»Sano vielä toinen kerta!»

»En.»

»Mitä et?»

»Tee.»

»Mitä et tee?»

»Ilkeyttä.»

»No sano kokonaan.»

»En vasta tee ilkeyttä.»

»No sillä puhein pääset nyt. Vaan jos vasta teet jotakin.»

Itkeä nyhertäen läksi Mikko astumaan pois, vaan Heikin luo päästyään

kääntyi ja huusi:

»Karhumaija, Karhumaija, poikatyttö, Litulatu.»

Ja Heikki alkoi viskellä kivillä.

Vaan Liisa sydäntyi myös uudelleen ja kuin vihuri kiiti hän poikain

jälkeen ja katosi heidän mukanaan metsään.

Muut tytöt kokoontuivat hautajaistaloon, jonne Vimparin Aappokin tuli

metsän peitosta, jossa pensaikkoon kätkeytyneenä oli piiloitellut

poikain pilkkaa ja raastanut itseltään papilliset merkkinsä. Päivitellen

seisoivat kaikki ja katselivat hävityksen jälkiä. Vaan kun Tyyraa

menivät katsomaan, niin pääsi itku Lampan Eedlalta, kun sitä ei

näkynytkään.

»Sen viskasi Lapin Mikko tuonne puuhun», viittaili entinen

pormestarinna.

Siellä se olikin puussa, lehvällä lepäsi vatsallaan, tirkistellen alas

puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena

ja suu hymyssä kuin aina ruumiinakin. Mutta tyttöjen kävi sääli raukkaa

ja Lampan Eedla itki, kun pelkäsi että havut siihen pistävät ja kun

kaikin puolin tuntui kamalalta tuon raukan kohtalo. Toiset koettivat

lohduttaa sillä, että Liisa antaa niille pojille hyvästi selkään ja kun

tulee, niin hakee Utin Ellin, joksi nukkea oikein kutsuttiin.

Liisa palailikin vihdoin takaisin ja verta juoksi nenästä. Oli Heikki

viskannut jollakin, joka oli sattunut nenään. Levollisesti hoiteli Liisa

nenäänsä ja sitä kädellään puristellessaan katseli ylös Utin Elliä.

Säälitti häntäkin tuo raukka tuolla, kun entinen pormestarinna kertoi,

miten Mikko oli sen jalasta viskannut sinne. Ja kun nenä herkesi

vuotamasta, kapusi hän kohta pelastamaan Elliä, ja tyttöjoukko

riemuitsi.

Liisaa miellyttääkseen ja palkitakseen esittelivät kaikki, että vielä

leikittäisiin hautajaisia.

Herraspitoja ei voinut nyt pitää, kun oli rosvot kaikki viinit juoneet

ja syöneet rinkelit ja sokerit, vaan talonpoikaispidot, joissa

mukamasten kahvia tarjottiin ja' Liisa saisi olla emäntä. Ja niin

saatiin kaatunut asia taas kohdalleen.

Talonpoikaishautajaiset olivat yhtä lystit kuin herrashautajaiset, niin

että pidettiin semmoiset heti toiset peräkkäin. Ja Liisa hommasi

ahkerasti ja täydellä toimella aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta kun hautajaisia oli tarpeeksi pidetty ja leikkipaikalta kotia

lähdettiin, niin kuleksi Liisa vakavana kuin aikaihminen hautajaisiin.

Ei kuullut toisten tyttöjen pilpatusta eikä vastannut heidän

kysymyksiinsä, ja jos vastasikin, niin aivan ajatuksissaan. Toiset tytöt

arvasivat asian ja kysyivät:

»Saatko sinä taas piiskoja?»

»Saan, jos tulevat kantelemaan äidille, ja tulevatkin ne. Vaan eivätkö

olleet pojat ilkeitä?»

»Olivat», myönnettiin yhdestä suusta.

»Eivätkö sietäneet saada selkäänsä?»

»Sietivät.»

Ja Liisa oli lohdutettu, oli kuin taakka harteilta pudonnut.

»Jos oikein olisi, niin sietäisivät pojat vanhemmiltaan saada nuhteita,

eikö niin?» kysyi hän vielä vakuudeksi.

»Joo, ja piiskoja.»

Vakuutettuna siitä, ettei hän ollut väärin tehnyt, kulki Liisa iloiten

muitten kanssa. Vaan kotia lähestyessään väheni rohkeus vähentymistään.

Kotiportilla pysähtyi hetkiseksi ja levotonna oli mieli.

Jos ovat käyneet äidille kantelemassa ja äiti taas itkee... Vaan hän

kertoo äidille asian, miten se oli, ja pyytää anteeksi... Ja hän käypi

vaikka Terilällä ja Lapillakin ja pyytää niiltäkin anteeksi, Heikiltä ja

Mikolta, jos ei äiti itke... Ja Jumalalta rukoilee anteeksi, jos hän on

väärin tehnyt...

Sykkivin sydämin astui Liisa portaita ylös ja arkana avasi oven.

»Jopas sinä sieltä tulet», sanoi äiti kiivaasti ja Lapin emäntä, joka

istui sohvalla peräseinällä Mikko vieressä lisäsi:

»Pyydä nyt anteeksi Mikolta, mitä olet sille tehnyt, ja sitten Mikon

äidiltä, minulta...»

»Sietää se saada piiskojakin, ei se sillä ole hyvä, että anteeksi

pyytää», intosi pauhaavalla äänellä Latun emäntä.

»Piiskoja tietysti, vaan pyydä nyt ensin anteeksi», komensi Lapin

emäntä.

Liisa seisoi pystynä ja uhkaavana katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.

»Pyydä joutuin anteeksi!» komensi äiti ja sysäsi hartioista Liisaa

lähemmäksi Mikkoa.

Lapin emäntäkin toimitti Mikkoa lähemmäksi Liisaa, niin että vastakkain

seisoivat lähellä toisiaan sovitettavat.

»Pyydä nyt Mikolta anteeksi, kun olet Mikkoa lyönyt», sanoi Latun

emäntä.

»Syyttömästi lyönyt», lisäsi Latun emäntä. »Eihän Mikko tehnyt mitään?»

»En», vastasi Mikko kysyttynä.

Liisa samassa töykkäsi Mikkoa, niin että se hoipertui äitinsä syliin.

»Seekatti!» sai vain Liisa sanotuksi ja yhä uhkasi Mikkoa vielä siihen

äitinsä syliin kädet nyrkissä.

»Herra Jeesus!», siunasi Lapin emäntä kämmentä lyöden ja päätään

heiluttaen.

»Kuule, Liisa!» Ja sen tien meni äitinsä ulos ja palasi piiskakimppu

kädessä.

»Jeesus siunaa vitsat, että lapsesta tulisi hyvä ihminen», sanoi äiti

nöyrästi rukoilevalla äänellä niinkuin aina, kun hän ryhtyi kurittamaan.

Liisa tiesi, että nyt ei ollut enää mitään muuta toimitusta, kuin että

ryhdytään piiskaamaan heti. Hän oli aivan masentuneena, hävetti niin

että kuumaksi posket karahti ja mieltä somasti käänsi: se hävetti, kun

vieraitten nähden, Lapin emännän ja Mikonkin nähden paljastettiin...

Mutta kun äitinsä tarttui häneen ruvetakseen piiskaamaan, pyörähti Liisa

tarttuen äitinsä kaulaan ja koetti kuiskata:

»Piiskataan äiti porstuassa!»

»Niin muka», sanoi Lapin emäntä, joka kuuli hyvästi Liisan pyynnön.

»Ei missään muualla kuin niitten nähden, joitten edessä olet pahoin

tehnyt.»

»Äiti kuulkaa ... porstuassa, rakas äiti...»

»Osaakin se», arveli Lapin emäntä.

»No ei kun tässä, sisso!» sanoi äiti, irtautti Liisan kädet kaulastaan

ja taivutti Liisaa niskasta alas.

Vaa Liisa pyörähti pois käsistä, kun äiti rupesi paljastamaan, ja

karjaisi: »Ei saa!»

»Vaan kun saa!»

»Ei saa!» karjaisi Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaansa.

»Taivaan Jumala!» siunasi Lapin emäntä.

Latun emäntä tempasi Liisaa kiinni lujalla kädellä, kuori hameet ja

piiskasi. Vaan kun hän lopetti ja heitti irti, niin kääntyi Liisa heti

Lapin emäntään, polkasi jalkaansa ja väräjävin äänin tikasi»

»Saatana!»

»Kuulitteko! Voi, voi, voi!» päivitteli kauhuissaan vieras.

Latun emäntä kaappasi uudelleen kiinni Liisan, joka teki itkua, vaan

taas sai uhkaavan muodon. Piiskattua seisoi hän jäykkänä ja katseli

Lapin emäntää uhkaavasti silmästä silmään.

»Kylläpä on, kylläpä on», kummaili Lapin emäntä.

»Semmoinen se on», sanoi Latun emäntä masennuksissaan ja sitten Liisalle

komentavasti: »Pyydä nyt anteeksi!»

Silmiään räpäyttämättä seisoi Liisa, ei hievahtanutkaan. Uudet piiskat

saatuaan, jotka vastustamatta otti, ja pystyyn päästyään paneutui samaan

asemaan ja oli kuin kivettynyt.

»Etkö pyydä vieläkään anteeksi?» kysyi äiti piiskoja huiskuttaen.

»En!» tikasi Liisa jalkaa polkien ja uhaten katsoi vierasta.

»Minua oikein pelottaa sen katse. Kyllä on jo paatunut sydän. Ei tuosta

oikia kapine tule», sanoi vieras.

»Ei siitä ihmistä tule, minä olen sen jo monta kertaa itsekin sanonut»,

lausui Latun emäntä ja rupesi itkemään. »Sitä ei jaksa kurittaakaan niin

paljon, että se pehmiäisi. On aivan kuin pahahenki olisi saanut siinä jo

niin suuren vallan».

»Kyllä se niin on, ei se muuta ole, ei se ole enää oikia laita, kun sen

suustakin puhkeilee julmia kiroussanoja», alkoi selittää Lapin emäntä

uskoen, että pahahenki todellakin oli asettunut Liisan sisälle, ja

ajatteli, että kastevesi ei varmaankaan ole ollut puhdasta, tai joku muu

vajavaisuus ollut kasteessa, tai että kun jostakin pahahenki on manattu

ulos, on se pujahtanut lapseen silloin, kun se ei ole vielä ollut

kastettu. Ja hän alkoi jo kertoa Latun emännälle jostakin lapsesta,

jossa oli pahahenki saanut sijansa. Mutta Latun emäntä kerkesi ruveta

puhelemaan Liisalle:

»Sinun ilkeyksistäsi saa myötäänsä kuulla ja saa nähdäkin ja hävetä

ihmisten edessä silmänsä täyteen. Muretta saa sinusta kantaa. Ei sinusta

hyvää ihmistä tule, sitä ei tarvitse toivoakaan. Muilla on siivot

lapset, vaan minulla tuommoinen! Mitä luulet isänkin taas sanovan, kun

hän illalla työstä ja kuulee millainen olet ollut?»

Liisa seisoi asemillaan, vaan päänsä oli vaipunut alas ja silmänsä

luonut lattiaan. Huulet oli yhteen nipistettyinä.

»Ota sinä esimerkkiä Viion Elsasta», rupesi Lapin emäntäkin neuvomaan

unehuttaen ja pahanhengen jutun ja kohta Liisankin neuvomisen alkaen

ylistää Viion Elsaa Latun emännälle. »Se Elsa se on erinomainen lapsi.»

»Joo, Elsa on kiltti lapsi», myönsi Latun emäntä.

»Joo. Harvassa niitä on semmoisia. Se on kuin enkeli, niin näöltään kuin

tavoiltaankin. Kyllä se ei tee mitään, jossa olisi moitteelle sijaa.

Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen katselee sen hommia

ja liikuntoa ja kuuntelee se tuumia. Vaan ei se mahdakaan kauan elää, se

on liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana

ja viattomana. Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä

ihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.»

»Hyvin kasvatettuhan se on Elsa», huokasi Latun emäntä. »Ja siivon

luontoinen lapsi sitten. Ei sen näe riitelevän koskaan, ei mitään

vähintäkään pahaa tekevän. Erinomainen lapsi. Onhan niitä aina

joitakuita hyviä.»

»Onhan se hyvä Ojanniemen Marikin», sanoi Liisa, joka kuunnellessaan

Elsasta puhuttavan oli unohtanut kaiken muun ja oli kuin ainakin ja

siirtyi nyt istumaan tuolille pöydän päähän.

»Niin, Ojanniemen Mari myös», sanoi äiti.

»Joo, Mari on hyvä tyttö, kaunis tyttö, tottelevainen äidilleen niin

tottelevainen ja nöyrä. Otappas sinä siitä opiksesi», sanoi Lapin

emäntä. »Vertaappas itseäsi siihen. Ajatteleppas oletko nytkin ollut

semmoinen kuin Mari. Mari ei toki koskaan tappelisi niinkuin sinä,

polkisi jalkaa kun kuritetaan ja noituisi.»

»Meneppäs nyt sinä pyytämään anteeksi, pyydä nyt kaikilta, Mikolta

ensiksi», kehotteli äiti uudelleen.

Liisa painoi silmänsä alas. Teki mieli pyytää, vaan hävetti.

»Tule nyt ensin pyytämään Mikolta, jota sinä olet lyönyt, ja sitten

äidiltäsi, kun olet vastustellut äitiäsi ja noitunut», sanoi Lapin

emäntä.

»Niin ja Mikon äidiltä myös, jonka kuullen olet pahanilkinen ollut. Mene

nyt.»

»Tule nyt.»

»Mene, mene.»

Odotettiin, vaan Liisa ei liikahtanut, painoi päänsä syvempään.

»Ei, ei ole vielä saanut tarpeeksi kuria», arveli Lapin emäntä.

»Mene nyt heti.»

»Ei, eihän se rupea, näkeehän sen. Se haluaa vielä piiskoja.»

»Haluatko sinä vielä! Menetkö vai pitääkö vielä piiskata? Mene nyt tai

äiti piiskaa.»

Liisa kohotti päänsä ja syrjäsilmällä katseli äitiä.

»Jo on taas uhkaavan näköinen», sanoi vieras.

»Sinä haluat siis piiskoja?» Ja äiti otti taas käsille Liisan, ja kun ei

ollut apua sittenkään, niin siunasi hän piiskat ja kuritti Liisaa.

Piiskauksen jäljestä taas koeteltiin anteeksi pyytämään saada. Vietiin

lähelle Mikkoa ja pantiin Liisan kädet Mikon kaulaan, vaan Liisa

riuhtaisi kätensä irti ja jäi syrjäkarein seisomaan ja vihaisesti

silmäili Mikkoa. Ja kun yhä pakotettiin vain anteeksi pyytämään niin

sanoi Liisa:

»Nokan alustakin märkänä, turjakkeella.»

Latun emäntä oli nauruun purskahtaa, vaan sai pidätetyksi toki, kun

Lapin emäntä suuttuneella äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan

pyyhkiessään Mikon nokkaa vyöliinaansa.

»En minä saa sitä taipumaan», sanoi Latun emäntä.

»Antaa olla iltaan asti, kun isä tulee kotia. Pannaan Liisa siihen asti

arestiin. Saat nyt mennä konttuuriin ja olla siellä yksinäsi

ajattelemassa miten pahanilkinen olet ollut.»

Itkien rupesi Liisa vastustelemaan. Koskaan ei oltu häntä arestiin

pantu, ja se tuntui nyt kauhealta.

»Jaa, jaa, ei se auta», sanoi äiti, eikä siinä auttanut mikään,

konttuuriin sulki hänet äiti.

Liisaa pelotti kauheasti, kun ajatteli siitä pahasta hengestä, josta oli

puhuttu, ja että hänestä tulee huono ihminen. Hän koetti rynkyttää ovea

auki pois päästäkseen. Vaan äiti kävi kieltämässä uhaten pitää yönkin,

jos ei ole hiljaa.

Kun sitten silmät tottuivat vähän, niin ei pimeä kovin ollutkaan

konttuurissa. Tyynesti istahti hän vintin rappusille ja itki siinä hyvät

itkut, ja kun mieli oli siksi sulautunut, että ajatus juosta alkoi,

mietti hän, että jos pääsisi vaikka karkaamalla, niin menisi Tepolle ja

selittäisi Tepon isännälle ja emännälle asian ja kysyisi, onko hänessä

paha henki ja tuleeko hänestä huono ihminen.

Ja hän rukoilisi sitten niin hartaasti, niin, niin, niin hartaasti

Jumalalta anteeksi... Vaan ei Mikolta eikä Lapin emännältä...

Hän tunsi niitä kohtaan ankaraa vihaa. Ja melkeinpä äitiäkin kohtaan.

Hän menisi metsään ja eksyisi sinne ja kuolisi, niin äiti saisi itkeä...

Hän katseli ylös vintille ja nousi sinne sitten, käveli ihan perälle

hyvin hiljaa ja seinävierelle pani maata.

Siinä nukkuu hän vaikka kuinka kauan, niin kauan, että nälkään kuolee,

ja kun isä ja äiti tulevat hakemaan, niin hän on kuollut ja saavat

sitten itkeä ja Jannekin saa merellä itkeä...

Ja Liisa itse purkautui itkemään, itki kauan sydämensä pohjasta, kunnes

kuivui kyynelten lähteet. Vaan sitten tuntui hyvälle ja oli hauska olla.

Maatessaan siinä katseli hän pienestä ikkunan reijästä sinistä taivasta

ja valkoisia pilviä, jotka hiljakseen kulkivat siellä hyvin korkealla.

Jos hän tulisi sairaaksi, niin rukoilisi Jumalaa, että pian kuolisi ja

pääsisi taivaaseen. Hän ei huolisi kenestäkään. Yksinään olisi ja

hyppisi taivaasta noille pilville...

Siinä hänen kuvitellessaan tuli Matti Uni ja kietoi Liisan ajatukset

verkkoonsa sekä painoi hänen silmänsä umpeen.

Latun emäntä vieraitten mentyä jäi mietteisiinsä. Ei se tainnut olla

hyväksi tuommoinen paljo kurituskaan. Ja saattaahan niissä muissakin

lapsissa olla syytä. Vaikka eihän tuota tiedä, sillä Tepolla kun on

niitten poikaviikarien kanssa melskannut ja oppinut. Pahasydäminen se

on. Ei se ennen ole noin julkeasti noitunutkaan kuin nyt.

Ja huoleksi paneutui. Varsinkin kun vertasi Viion Elsaan, niin kovin oli

julkea Liisan käytös.

Kun sillä jo on tuommoiset tavat, mitä sitten, kun se tulee vanhemmaksi.

Ei tiedä vaikka tulisi...

»Hyvä Jumala varjele! mikä se semmoisia ajatuksia mieleen tuopikaan.»

Vaan ihmekö oli, jos tulivat, kun näki myötäänsä ihmisten lapsia, jotka

sille jäljelle olivat joutuneet. Ja kun Liisalla oli niin pahat vinkeet

jo, ja kaikki sanoivat, että oikeaa ihmistä ei Liisasta tule...

Latun emännän mieleen tuli Viion lesken puhe Tolpan Annasta. Ehkäpä

Jumala näin nyt rankaisee häntä Liisan kautta. Antaa hänelle samanlaisen

palkan kuin Kreetalle. Ja Latun emäntää kauhistutti ajatus.

»Herra Jumala, elä rankaise minua vihasi jälkeen ja ansioni mukaan!»

Mutta syytönhän Liisa olisi vielä? Millä hän olisi ansainnut sen

rangaistuksen kuin Tolpan Anna?

»Minä etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen

polveen», lausui hän ääneen.

Mutta millä hän olisi rikkonut Jumalan mielen enemmän kuin muutkaan.

Niin no, millä Kreetakaan?

Ja rohkea ja jänteväluontoinen Latun emäntä pelkäsi niin, että jäsenet

vapisivat.

Jos häneltä menisi mies, poika, koko onnellinen elämä, ja Liisa joutuisi

huonolle jälelle.

Hänen piti lähteä taas pistäytymään Nikkilään.

»En minä tiedä, mihin minä joudun sen tytön kanssa», sanoi hän valittaen

ja selitti, mikä muokka se on taas ollut.

»No, elä sinä niin huolehdi», sanoi Nikkilä. »Kyllä se Liisa siitä

mieltyy. Ja muistappas itseäsi millainen rajupää olit. Monta selkäsaunaa

minäkin sinulta sain, eikä sinusta silti ole kovinkaan huono tullut»,

sanoi hän hymyillen.

»Kovinkaan huono», toisti Nikkilän emäntä nauraen ja vakuutti hänkin

omasta puolestaan, että kyllä Liisa mieltyy vielä.

»Ei se nyt niin iso asia ole, jos Liisa on tapellut ja poikia vähän

kurittanut. Tottapa siihen on jotakin syytä ollut: pojat ovat

vallattomia. Antaa lasten sopia keskenään. Nehän ne parhaiten tietävät

asiansa. Vanhempi, joka syrjästä sekaantuu eikä tiedä asioista eikä

ymmärräkään, tuomitsee väärin. Minä uskon, että Liisa on kerrassaan

kelpo tyttö, ja usko sinäkin se, anna muitten sanoa mitä tahansa»,

vakuutti Nikkilä.

»Hyväähän sitä mielellään uskoisi lapsestaan kukin, toivoisi parasta,

niinpä minäkin. Vaan usein joudun ajattelemaan pahaa, se kun on Liisa

semmoinen, ettei toista maailmassa niin pahantapaista», arveli yhä

emäntä.

»Se nyt on satu, että Liisa on maailman pahinta. Ja taitaapa sitä olla

huolta itsekullakin vanhemmalla, olipa lapsi kuin hyvä tahansa.»

»No ei suinkaan tarvitse huolehtia sellaisesta lapsesta kuin tuo Viion

Elsakin on».

»Elä sano sitä», sanoi vakavasti Nikkilä. »Minä luulen, että Viioska

hyvinkin huolehtii. Viioska on viisas ihminen, kyllä se ymmärtää

huolehtia. Elsa on hyvä lapsi ja kaunis. Se on kuin timantti--vaan niitä

timantteja juuri mieluummin ryöstetään. Ei ne _huonot_ ihmiset ole

_huonoja_ lapsia olleet, ne ovat _paraita_ olleet».

»Paraat ja kauniimmat», arveli Nikkilän emäntä.

»Niin, niinpä se taitaa olla», arveli Latun emäntä ja ajatteli, että

Tolpan Anna, Lammin Kaisa, Lehtisen Helena ja ketä vain muisti, olivat

kauniita ihmisiä. Tolpan Annan hän ainakin tiesi olleen kerrassaan kelpo

tytön. Ja hänestä nyt tuntui oikein hyvälle, että Liisa ei ollut kaunis,

vaikka usein oli sitä moittinut, että kun Liisan piti tulla häneen eikä

isäänsä, joka oli kaunis mies.

Lohdutetuin mielin lähti Latun emäntä. Se oli kaikki niin vakuuttavaa ja

todelta tuntui, mitä Nikkilä sanoi. Viisaana miehenä häntä pidettiinkin

Vaaralla ja viisas hän onkin. Kyllä kaikki suunsa tukkivat ennen

miesjoukossa, kun Nikkilä rupesi puhumaan, eikä siinä ollut muilla

korjaamista hänen puheessaan. Kova onni, että hänen piti joutua tuolla

tavoin elämäänsä viettämään. Ja kunpa saisi noinkaan olla, vaan jos

joutuu köyhäinhoitoon, ja sinnehän ne joutuvat, eihän ne miten voi kauan

omin voimin toimeen tulla, kun ei ole kuin se emäntä raukka siinä

ansaitsijana ja hänkin hyvin jo hitaaksi käynyt. Silmät näkyy huononevan

ja niin se on muutenkin vanhentunut.

Mitähän varten Jumala niitäkin on niin kovasti rangaissut? Jos olisi se

heidän poikansa edes saanut elää, niin huolettomina saisivat elämänsä

iltaansa odottaa. Tahi Nikkilä siltä tapaturmalta suojautunut.

Vasta kotia päästyään muisti Latun emäntä oman kohtansa. Hän oli taas

vakuutettu, että kyllä Liisa mieltyy ja ettei se niin paha lapsi ole.

Mutta mielensä oli masennuksissa. Hänellä ei ollut kyllä enää tuollainen

polttava hätä, vaan niin alakuloinen hän oli, että melkein oli itkeä.

Tuntui niin pahalta ja painavalta.

Tuo Nikkilän joukko raukka. Sillä emännällä jää silmään tulossa ... ja

Nikkilässä vain luu ja nahka.

»Auta hyvä Jumala heitä», lausui hän heistä ajatellessaan, ja jos siitä

saikin lohdutusta, niin ajatteli noita paraita ja kauniimpia lapsia.

»Hyvä Jumala, varjele heitä siltä tieltä», lausui hän huoaten, ja

heltyneenä, mieli pehmoisena kuin vaha, lähti hän Liisaa kutsumaan.

Vaan Liisa oli omilla teillään.

Herättyään unestaan ja selvittyään, missä hän oli ja mitä varten, painui

mielensä alasyrjälle. Mutta ulkoa kun kuului iloisia ääniä, niin siirtyi

hän ikkunareijän ääreen katselemaan ulos, ja kun sinne huomio kiintyi,

poistui noloisuuskin mielestä.

Kadulla kulkevat ihmiset näyttivät pieniltä ja somilta. Ja lapset, jotka

leikkivät tuolla hiekassa ja kenturalla, olivat kuin pienen pieniä

myttyjä. Mutta vasta somalta näyttivät pojat, jotka pallilla olivat

tuolla kaupungin laidassa kenturalla. Pieniltä näyttivät. Ei erottanut

toista toisestaan muuten kuin liikunnan mallista. Niitten huuto kuului

kyllä ja hyvästi saattoi seurata leikin menoa. Somalle ja lystille

näytti.

»Nyt lyöpi Kerttulan Kalle. Se on poikaa lyömään. Omalla lyönnillään se

aina juoksee. Nyt Terilän Heikki. Se on huono lyömään, vaikka on suuri

poika. Ka, taisipa saada pallin liikkeelle, koska lähti juoksemaan. Eikö

mitä, vaan se lähti muuten ... mutta jos menettää linnan... Joo

menettipään kuin menettikin, koska kaikki ulkopuolue kerääntyi

linnoihin. Semmoinen se on se Heikki. Se aina menettää linnan tahallaan,

vaan jos muut menettävät vahingossa, niin haukkuu ja räkyää ja

pienempiään pieksääkin. Seekatti, jos minä olisin ollut... Nyt lyöpi

Karin Samppa. Se on tenava pojaksi. Paras lyöjä. Lapin Mikko ottaa

tuolla koppia. Mikon kouraan tarttuu, se ottaa jos kuin korkealta,

karutsapalliakin se ottaa... Eipä saanut, koska Terilän Heikki sitä

tarjottelee... Sen läskikäpälä, huusi Heikki. Niin mikä hän itse on?

Vaan aina sen pitää muita sortaa... Peijakas, kun minä olisin!»

Ja Liisa katseli ikkunasta seinää pitkin ulos.

Kiviä on ja kova maa.

Vaan jos pääsisi katolle.

Ei voinut kurkottaa niin pitkälle, että olisi saanut päätylaudasta

kiinni. Vaan hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain varauksiin

nojasi, ja kun niin oli ulos päässyt, niin kohosi taas ikkunan pielestä

pitäen, sai nyt päätylaudasta kiinni ja nousi seisomaan ikkunan

laitahirrelle. Siitä kiepsahti katolle, solan yli hyppäsi naapurin

puuvajan katolle ja sieltä pihalle ja juoksujalassa pallinlyöntipaikalle.

Mielessä kiehui vain Terilän Heikin vääryyden teko, kun menetti linnan

ja muita uhkaa, jos eivät saa koppia, vaikka itse ei saa koskaan.

Pojat riemuhuudoin ottivat vastaan Liisan.

»Joku pois ja Latun Liisa sijaan!» huudettiin.

»Tule meidän puolelle.»

»Tule vainkin meidän puolelle!»

»Tule meidän puolelle, pannaan Lapin Mikko pois», sanoi Terilän Heikki.

»Mikko kun kävi kantelemassa äidillesikin.»

Mikko jo alkoi väistyä paikoiltaan.

»Elä mene Mikko, ollaan me yhdellä puolen», sanoi Liisa, kun aina

muulloinkin halusi olla samalla puolen kuin Mikko, kun Mikko oli hyvä

koppia ottamaan. Mitään entisiä vihoja hänellä ei ollut, aivan kuin ei

olisi muistanutkaan. Mitäpä niissä olikaan muistelemista.

»Terilän Heikki pois», sanoi hän.

»Terilän Heikki pois», huusivat kaikki kuin yhdestä suusta.

Ja pallin lyönti alkoi nyt eri innolla, eikä kukaan uskaltanut vääryyttä

tehdä eikä pienempiään sortaa, eikä haluttanutkaan kellään.

Säännöllisesti kävi kaikki, ei pienintä intostakaan ollut, ja hauskaa

oli.

Tehtaat kun huutaa alkoivat ja muissa työpaikoissa kellot soida,

heittivät pojat leikkinsä. Silloin isät töistä tulivat, pienemmät lapset

leikkipaikoiltaan lähtivät kukin isäänsä vastaan, ja isommat

kerääntyivät kotia höyryävän ruuan ääreen, odottamaan ikävällä milloin

pääsee ruuan kimppuun.

Vaan Liisa lähti Tepolla käymään ensiksi. Ei pelottanut häntä, vaan

muuten tuntui niin pahalle mielessä, ettei saattanut kotia mennä.

»No mikä sitä Liisaa vaivaa?» kysyi Teppo, joka juuri tuli kotia ja

istuutui syömään. »Kovinhan sinä olet vakava.»

»Niin, kun me olimme hautajaisilla, niin tuli poikia ja joivat meidän

viinit ja söivät sokerit ja nisut ja nakkasivat pormestarinnan Tyyran

puuhun ja särkivät kaikki.»

»Ohhohhoh! Sepä on ollut hävitystä. Kylläpä tekivät pojat pahasti.»

»Niin», ja Liisa kertoi sitten asian menon kaikki järjestään, miten hän

noituikin kotona.

»Kylläpä olet ollut pahanaikainen. Jos on ollut syytä muissakin, niin on

ollut sinussakin. Ai, ai Liisa, kun olet tehnyt pahasti. Ajatteleppas

äiti raukkaasi, miten se on pahoillaan ja murehtii, ja isäsikin, jolle

äitisi varmaankin on kertonut. Eikös äitisi itkenyt?»

»Itki.»

»Niin no. Voi Liisa kulta, kun olet ollut paha.»

Liisa vakavana istui tuolin nurkalla alla päin ja kostein silmin alta

kulmain katseli vuoroon Teppoa vuoroon emäntää ja Iikkaakin, joka niin

tyytyväisenä söi siellä pöydän takana isänsä ja äitinsä keskellä.

»Etkös ole tehnyt pahasti?» kysyi Teppo jonkun ajan annettuaan Liisalle

mietintöaikaa.

»Olen minä kyllä.»

»No, mene sitten ja pyydä kauniisti anteeksi.»

Liisa lähti heti ja kiireellä aivan kuin olisi hänelle pistetty jotakin

käteen ja sanottu: tuossa on, vie tuo joutuin kotia eläkä suinkaan

pudota.

Vaan se putosi kuitenkin. Kun hän tuli sisään, jossa isä ja äiti

istuivat syömässä, niin isä ilvehtien kysyi:

»Missäs se meidän mamselli on ollut?»

»Lennossa», vastasi Liisa ja istuutui syömään hilpeällä mielellä.

Niinhän se aina kävi, että kun hän Tepolta lähti katuvaisella mielellä

ja täydessä aikeessa pyytää anteeksi pahuutensa, jäi se tekemättä äidin

ankaruuden takia tai isän leikkiin unehtui.

Mutta koskaan ei jäänyt pyytämättä Jumalalta anteeksi maata pannessaan.

Niinpä hän nytkin teki ja kääri sitten hellästi kätensä äidin kaulaan ja

nukkui.

4

Nousevan auringon punertava valo levisi vasta rakennusten katoille kun

Viion leski jo työlleen kyhäysi. Hän nousi nyt tavallistaan varemmin

saadakseen hyvissä ajoin päätökseen loppuvan kankaansa ja päästäkseen

sitten vielä tämän päivän nimelle uutta kehimään.

Mielensä tyydykkeeksi ja voimaisa virkeydeksi silmäsi hän kangaspuihin

istuessaan, mitä vielä oli tekemättä ja mitä jo tehtyä. Hienoina

suikaleina enää vannehtivat loimet pölkkyä, jonka hamppuvaate paistoi

kuin kerjäläisen iho repaleisten vaatteiden alta. Tuskin oli siinä

puolikymmentä kyynärää enää. Mutta lukkari oli kiertynyt paksuun

vaatekääryyn, vähän vailla sataviisikymmentä kyynärää kaunista

nelivartista oli siinä.

Siinä oli ankaran työn ja monien vaivain tulos. Mutta kestetyt vaivat

eivät enää tuntuneet, näkyi yksistään niitten hedelmä. Uutta kangasta

ajatellessaan, minkä vaivain takana se on, tuntui kuitenkin kuin tuo

sataviisikymmenkyynäräinen vaatepakka olisi ihmeen luoma. Sentähden

antautui hän sydämen halulla kiittämään Jumalaa, joka oli häntä auttanut

huojentaen hänen työtään. Ja samalla hartaudella rukoili hän, että

Jumala antaisi hänelle terveyttä ja voimia yhäkin niinkuin tähänkin

asti. Ja ajatuksissaan siinä kääntyi hän tietämättään katsomaan nukkuvaa

lastaan.

Tuossa se raukka lepäsi, nukkui rauhallisesti, hohtavin kasvoin, kädet

posken alla, puhtaana ja viattomana ja kauniina kuin enkeli.

Jos hän olisi rumakaan... Tai kun hän kuolisi... Taivas hänet perisi,

sillä tuollaisten on taivaan valtakunta... Jumalan luo lentäisi,

sielunsa kohoaisi pyhyyden ja kirkkauden asuntoon...

»Vaan jos sinä Jumala olet viisaudessasi määrännyt hänelle elämän

päiviä, niin auta häntä aina oikealle tielle», rukoili äiti hartaasti

ääneensä.

Elsa heräsi. Mutta hän ei malttanutkaan vielä nousta, kun oli juuri

nähnyt kaunista unta. Oli kuin hyvin sininen taivas ja kirkkaita tähtiä

täynnä, keskellä niinkuin syvennys, jossa Jeesus seisoi, ympärillä

enkeleitä, suurempia ja hyvin pieniä. Kaikilla oli valkoiset siivet.

Isoilla enkeleillä oli valkeat vaatteetkin niinkuin kaitaiset hameet ja

pitkä tukka, pienimmillä enkeleillä ei ollut vaatteita, pulleat posket

ja kihara tukka. Hän halusi vielä nähdä sitä unta ja painoi siinä

toivossa silmänsä umpeen ja nukkui uudelleen.

Hän nukkui pitkään. Vasta heräsi kun aurinko paistoi uunin kylkeen ja

kadulta kuului lehmänkellojen kalke. Eikä herättämättä herännyt

silloinkaan.

»Jo taitaa, Elsa, Heluna sinut jättää», herätteli äiti. »Emäntä kävi jo

kysymässä sinua.»

Raukaisi Elsaa vielä ja mieli oli ihan unnuksissa. Ei tahtonut selvitä

mitenkään.

»Heluna jättää sinut», muistutti yhä äiti. »Ja käämitkin loppuvat

minulta aivan kohta. Nouse, nouse lapsi.»

Miten se Elsasta tuntui, kuin Heluna olisi häntä puskenut kylkeen, ja

sentähden vastenmielistä oli lähteä sitä viemään. Samassa kun muisti,

että tytöt olivat aikoneet mennä tänä päivänä hiekkatöyräälle

Karjasillan taakse leikkimään, aamusta päivin jo lähteä, niin päätti

hän, ettei hän nyt lähdekään viemään Helunaa, sillä piti käämejäkin

tehdä äidille oikein paljon, että saisi huoletta olla vaikka iltaan

asti. Vieköön nyt kerran emäntä itse Helunan.

Mutta ruvetessaan huonetta lakasemaan tuli kuitenkin mielee, että

mitähän se Heluna ajattelee, kun hän ei ole sitä viemässä. Ja niin tuo

mielelle paneutui, että piti lähteä kiireimmän kautta.

Navetassa oli jo parsi tyhjänä ja kytky remotti lattialla. Kärpäsiä

lentää surahteli kuin olisivat Helunaa hekin hakeneet. Oli vähällä itku

tulla, semmoisen ikävän paiskasi tuo tyhjyys mieleen. Hän lähti juosten

karistamaan jälkeen toivoen tapaavansa vielä, ei saanut rauhaa muuten.

Kadulla kulki lehmiä häkille päin: Montinin Kultaruusu, Omena ja

Torstikki, Lepistön Punikki ja etempänä tuolla meni Kujalan Onnentähkä,

vaan Nikkilän Helunaa ei näkynyt. Elsa sai juosta häkille asti ja siellä

vasta tapasi, kun emäntä oli palaamassa. Vaan Elsa lähti vielä etämmäksi

saattamaan, kun kävi Helunaa niin sääliksi.

Heluna näytti hänestä ylpeältä, ei katsonutkaan häneen, käveli vain ja

pää kekkasi. Kontinkankaan vähän tälle puolen Elsa saattoi raukan,

taputteli kaulalle puhellen, että illalla hän tulee hakemaan ja säästää

sille leipää, ja palasi sitten tyytyväisenä hyvässä uskossa, että Heluna

jo oli leppynyt.

Mutta myöhäseen oli aika nyt mennytkin. Huone oli laastava vielä ja

käämit tehtävä, ennen kuin pääsi lähtemään. Hyvästi hän kuitenkin vielä

arveli kerkiävänsä muitten tyttöjen lähtöön. Sieväänhän se oli käämivasu

ennenkin täytensä saanut, ei siinä ollut kuin pyöräyttää.

Ei kuitenkaan tahtonut oikein luistaa käämien teko. Vyyhti oli niin

sotkuinen, että alinomaa säkeytyi. Ketterin sormin koetti hän selvitellä

ja solmiella ja kiertää käämille. Koetti oikein maltilla hakea juoksevaa

päätä, vaan eipä löytynyt. Joku pää näytti juoksevalta, mutta kun alkoi

sitä käämille kiertää, niin pian se säkeytyi ja pirskahti poikki.

Lopulta tuskastutti, oikein sanoiksi purkautumaan asti.

»Tästä ei tule kerrassaan mitään, kun ei saa kuin solmita ja solmita.»

Elsa sanoi sen niin tiukasti, että äitikin sieltä työnsä kesken katsahti

ja kysäisi:

»Mitä sinä siellä äyhkit?»

»Kun on niin sekava vyyhti, ettei kai tahallaan hatuuttamallakaan

pahemmaksi saisi. Ei ota juostakseen nimeksikään.»

»Onhan sitä vastusta. Minullakin tässä viime nipukassa rupesi

estelemään: niidet katkeilevat alinomaa, ovat kuluiksi käyneet», puheli

äiti solmiessaan uutta niittä. Vaan kun taas pääsi kutomaan, niin

helskytteli semmoisella kiireellä, että harvoin. Vilahteli sukkula

pujahtaessaan kädestä toiseen ja piti alinomaista surinaa

juoksuttaessaan lankaa loimien väliin. Ei kerennyt Elsa tuosta tuohon,

kun äiti jo rapsautti uuden käämin sukkulaansa.

»Minä otan, äiti, toisen vyyhdin koetteeksi», pyysi Elsa. »Äiti

kuulkaa.»

»Hyvä lapsi, eihä se siitä somene, sen edestään löytää, minkä taakseen

panee.»

Niinhän se oli. Hyvinhän sen Elsa ymmärsi, että työ oli tehtävä

järjestään. Ja jo arveli hän edeltäpäin, että äiti ei anna vaihtaa, vaan

kysäisi kuitenkin, kun oli niin kiire, sillä kohta kai ne tytöt menevät.

Mutta kun ei saanut, niin ei. Piti koettaa vain sen kiireemmin saada

loppuun se sotkuinen vyyhti, jotta olisi päässyt käsiksi selvempään.

Uskosta oikein taas koetti, vaan oli siinä koettamistakin. Vähän

pitempiä päänsäikäleitä lähti nyt kuin alussa, vaan nekään eivät sen

pitempiä, kuin että parahiksi kun vauhtiin pääsi, niin loppuivat. Ala

uutta hakemaan ja siinä hakiessahan se aika meni. Kärsivällisyyttä se

koetteli. Viimein sai käsiinsä muutaman pään, joka lähti juoksemaan ja

juossut olisi ehkä pitemmältikin, vaan kun alkoi kiireesti pyörittää

rukkia, niin se teki tepposensa: viskasi nuoran pyörältään ja silloin

lanka poikki, että pirskahti. Elsaa suututti, kävi niin vihaksi, että

teki mieli sanoa: seekatti se! Sihisi jo kielen käressä tulemassa, vaan

siihen se väljähtyi kuitenkin, kun samalla muisti, että se on rumaa.

Se olisi ollut kiroilemista, sillä Elsa uskoi äidin sanan, että sanoopa

minkä sanan tahansa, kun sen vihoissaa säväyttää, niin se on

kiroilemista.

Oikein pahalta tuntui, kun ajatteli, että jos olis tullut sanotuksi.

Jumala olis varmaankin heti tehnyt hänestä huonon ihmisen tai

sorakielen. Pelotti niin kauheasti, että posket kuumaksi karahtivat.

Säikähdyksestään kun selvisi, rupesi hän miettimään, että kumma, kun

Jumala ei rankaise Latun Liisaa, vaikka se myötäänsä säväyttelee, sanoo

paljon rumempaakin, kuin mitä hän äsken yritti, ja muutenkin oli

semmoinen rasavilli, poikain kanssa leikki ja tappeli. Vaan Jumala

varmaan rankaisee sitä, kun se tulee suuremmaksi, mietti Elsa. Ja

niinhän Latun emäntä itsekin oli sanonut, että Liisalle ei kunnian kukko

laula, kun se on tuommoinen lintu, ja sen oli Elsa ymmärtänyt pahaa

merkitsevän. Hänestä itsestäänkin oli Liisa vastenmielinen, melkein

pelottava. Vaan kun hän oli äidille joskus Liisasta puhunut, niin äiti

oli sanonut.

»Eihän sitä tiedä vielä mikä Liisasta tulee. Paha vaan, että hän on

semmoinen, siinä hän tekee syntiä. Vaan ehkäpä hän vielä ymmärtää ja

katuu. Sinun niinkuin muittenkin pitää Liisalle sanoa ja varoittaa häntä

ja rukoilla hänen puolestaan.»

Usein oli Elsa aikonut Liisalle sanoakin, vaan ei koskaan tullut

sanotuksi. Sillä kun hän tuli Liisan seuraan ja ajatteli sanoa, niin ei

rohjennut. Ja niin päätti Elsa nytkin, että kun hän nyt tapaa, niin

sanoo. Hiekkatöyräällä hän tapaakin nyt heti ja siellä sanoo.

Vaan siitäpä se nyt näytti, ettei hän joudukaan toisten lähtöön,

arveluttipa että tuskin pääsee ollenkaan. Siihenhän ne kerkiävät lähteä

hyvästikin, kun hän selviää sotkeutuneesta vyyhdistään, ja jos muutkin

vyyhdit olivat samanlaisia, sekavia.

Milloinka sitä sitten pääsee?... Huomenna ei ole ajattelemistakaan,

siihen jo äidiltä kangas loppuu ja tulee uuden kehuminen. Silloin ei

pääse istualtaan päkähtämään päiväkausiin.

Mieli painui vähän alakuloiseksi, kun ei päässyt muitten joukkoon, ja

kadutti, ettei ainakin tullut noustuksi heti kun ensi kerran heräsi. Nyt

olisi käämit jo tehty aikoja sitten. Eikä kumminkaan nähnyt enää sitä

kaunista unta, toista vain, mitä lie ollut huonoa...

Mutta ylihuomenen perästä oli pyhä. Silloin pääsee. Heti kirkon-ajan

jälkeen mennään hiekkatöyräälle ja ollaan koko päivä. Ja mennään vaikka

Montinin kaukavainioille asti. Siellä se onkin koivikkokunnaalla vähän

eritoista!

Siitä se mielipaha vähän lauhtui, ettei niin ikävältä tuntunut enää.

Tyytyväisempänä selvitteli hän vyyhtiä. Hän rupesi tarkemmin

kuvailemaan, mitä he tekisivät siellä kaukavainiolla, ja miten siellä

olisi hauska. Vaan hän huomasi vielä hauskempaa kuin koivikkokunnaalla,

hyvin hauskaa. He menisivät johonkin hyvin kauas, aivan Hiirosen suon

taakse, jossa lehmät laitumella kulkivat. Hän ei ollut siellä koskaan

käynyt, eikä muutkaan tytöt, vaan lehmäin kanssa menisivät. He menisivät

lehmiä paimentamaan, hän ja Ojanniemen Mari Helunaa paimentamaan, muita

ei tarvitseisi tullakaan. Olisi hauskempi, kun he vain kahden olisivat

Marin kanssa.

Semmoinen ilon ja riemun puuska täytti rinnan, että vaikealle tuntui

istua yhdessä kohti. Olisi haluttanut tuossa lattialla pyöriä ja

taputtaa käsiä, vaan ei viitsinyt, kun pelkäsi, että äiti nauraa ja

sanoo:

»Iso tyttö ja niin lapsellinen.»

Niinhän se äiti usein sanoi ja se hävetti Elsaa. Hän pysyi sen tähden

tyynenä ja rupesi kuvailemaan minkälaista siellä olisi paimenessa.

Semmoinen tasainen kenttä olisi, jossa kasvaa ruohoa, ja siellä lehmät

ovat jyrsimässä. Vaan sen takana olisi kaunis metsä: korkeat puut ja

tuuheat, niin ettei sinne aurinkokaan paista, ja maa puitten välissä

viheriää sammalta. Mutta muutamassa kohti olisi aivan kuin maja, jossa

he Ojanniemen Marin kanssa leikkisivät. Syvemmällä metsässä olisi suuri

kivi, sammalpeitteinen. Siellä he istuisivat ja laulaisivat. Ja linnut

tulisivat siihen ympärille eivätkä pelkäisi heitä, vaan tulisivat aivan

lähelle, aivan kädelle istumaan. Mutta vähän matkan päässä olisi talo,

jossa asuisi ... tai sitä taloa ei olisi, vaan etempänä olisi kuninkaan

linna, semmoisessa laaksossa hyvin synkässä metsässä, ja sieltä linnasta

tulisi kuninkaan poika ja näkisi heidät, kun he siinä kivellä istuisivat

ja laulaisivat ja kummallakin lintu kädellä, ja se kuninkaan poika...

»No jopahan alkoi vyyhti juosta», sanoi äiti.

Tosiaankin. Vyyhti oli jo parannellut juoniaan, vaikkei Elsa sitä ollut

huomannut sorruttuaan satumaailmaan. Lähti nyt lankaa. Käämi täyttyi,

täyttyi toinen, harvastellen, vaan kuitenkin. Ja siinä ohetessaan kävi

vyyhti yhä selvemmäksi. Pian alkoi annella minkä rukki suinkin nieli.

Väliin katketa rapsahti lanka, vaan niin harvoin, ettei haitaksi asti.

Suristen pyöri rukki ja kerinlaudat räklättivät ja vyyhti kiertää

sylkytteli purkaen lankaa, minkä Elsa suinkin suoltaa kerkesi. Joku

sykertynyt lankatukko juoksi vyyhdin laidassa, viipsotti toista puolta

ylös toista alas, vaan ei se ristiksi paneutunut. Viimein se tupsahti

hyppysiin ja luiskahti käämille kiertymään niine sotkuineen. Siinä oli

vähän selvittelemistä, vaan kun sen sai, niin siihen se loppuikin se

vyyhti. Ja nyt elpyi Elsassa toivokin, että pääsee vieläkin toisten

joukkoon, jos ei lähtöön juuri, niin pian jälkee.

Uutta vyyhtiä laitteli hän kiireellä kerinlautoihin. Selvä näytti tämä

vyyhti olevankin. Heti alusta pitäen lähti juosta vönkälehtämään ihan

puhtaasti.

Käämejä syntyi ja lennähteli vasuun tuon tuostakin ja taas. Niin että se

kävi kuin ennenkin ja vielä vähän paremmin, sillä Elsa koetti parastaan

joutuakseen. Pitkäänkö siinä meni, ennen kuin vasu oli partaitaan myöten

pulleita käämejä, ei kuin siunaama hetki. Eikä olisi kauan kaakastellut,

vaikka olisi pyöräyttänyt käämille viimeisetkin vyyhdit. Vaan eihän sitä

toki enää malttanut mitenkään, siksi aikoja jo olivat varmaankin toiset

menneet. Ja vasullisesta sitä oli ennenkin ollut äidille kutoa toviksi

aikaa, saati sitten nyt, kun näytti vastustavan. Illan suuhun pitäisi

nyt riittää hyvinkin. Eikä suinkaan siellä kauan oltukaan, ja jos toiset

olivatkin, niin saattoihan hän lähteä ennemmin.

Ja niin lähti hän leikkiin hyvällä mielellä.

Oh, oh miten hyvälle oli tuulen käynti kuumille poskille ja hiestyneelle

kaulalle. Ja niin tuntui mielestä hauskalle, että piti taputtaa käsiä ja

muuan kerta pyörähtää huiskahuttaa, ennenkuin kartanolta pääsi

lähtemään.

Kadulla piti sievästi kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos olisi

juossut, ajatelleet, että iso tyttö ja reuhottaa. Vaan maantiellä sai

juosta ja hyppiä vaikka miten. Siellä kulki vain maalaisia ja ne eivät

nauraneet koskaan. Siellä sai ottaa huivinkin päästäään ja avopäinkin

kulkea ja vaikka tukkakin hajallaan olla.

Elsa meni juoksuhyppyä, liehutti huivia kädessään ja hoki:

»Voi kun on lysti, voi kun on lysti, voi kun on lysti ...»

Pöly tuprahti joka askeleelta. Hän rupesi oikein taiten pölyytämään,

että pilvenä kohosi hänen jäljessään. Hän levitti kätensä ja oli nyt

muka pilvessä lentävä enkeli.

Nyt kun tulisi maalaisia vastaan! Luulisivatkohan nuo enkeliksi!--Jos

olisi tukka hajallaan ja valkoinen puku, niin luulisivat aivan oikeaksi

enkeliksi.

Elsan vei kuvailemaan, miten olisi hauskaa olla enkelinä. Pilvissä saisi

lentää ja missä tahansa. Hän lentäisi aina illalla ruskopilven laidalle

ja katseli pieniä lapsia. Ja Jumala aina käskisi mennä noutamaan jonkun

lapsen taivaaseen tahi lähettäisi ruokaa jollekin. Hän tahtoisi

Jumalalta äidillekin ruokaa ja kahvia ja nisuleipää... Olisi niin

hauska...

Vaan silloinpa hän ei saisikaan äidin vieressä nukkua eikä päivälläkään

olla äidin luona, kun pitäisi olla taivaassa... Ja kuka äidille tekisi

käämejä.

Tuli sitten lisäksi mieleen Ojanniemen Mari, että sekin jäisi eivätkä

saisi yhdessä leikkiä, eikä saisi Helunaakaan viedä laitumelle ja

noutaa.

Kun koko hänen maailmansa kuvautui jääneenä, niin tuntui Elsasta, ettei

olisikaan lysti olla enkelinä...

... Jos kuninkaan poika veisi hänet hyvin kauas, semmoiseen kauniiseen

linnaan, niin he kävisivät sitten hakemassa äidin sinne ja heillä olisi

niin hauska siellä, että. Sillä kuninkaan pojalla olisi rahaa ja he

ostaisivat Helunan. Nikkilä ja Nikkilän emäntä kävisivät vieraina ...

tai nekin muuttaisivat sinne. Ojanniemen Mari kävisi siellä aina

leikkimässä. Mari noudettaisiin sinne ja taas kotiinsa vietäisiin

komealla hevosella, paljon komeammalla kuin Åströmin se komea hevonen...

Olisi niin lysti...

Jos nyt tulisi kuninkaan poika, ajaisi maantietä ja ottaisi hänet...

5

Elsaa tarttui joku kiinni käsivarresta ja puristi kipeästi, vaan Elsa

säikähti ettei uskaltanut huutaakaan, kyyristyi ja seisoi taakseen

katsomatta.

»Sinä aika vauhake olet», kuului tuttu, Latun Liisan huutava ääni. »Kun

menee töröttää, vaikka minä huusin. Etkö kuullut?»

»En.»

»Herra nähköön sinua, nahkakorva! Ja minä rääkyin, minkä sielu sieti.»

»Eivätkö toisetkaan ole vielä menneet?»

»Jo apposten aikoja, vaan minä kävin Vimparin Aappoa käskemässä, ja se

oli kerennyt mennä kerjuulle, niin piti lähteä sitä hakea humppasemaan.

Sain käydä varmaankin kymmenessä kartanossa vahtailemassa. Lindholmin

luona tapasin--tiedätkös sinä missä Lindholmi on? Se on siellä hiidessä,

toisessa päässä kaupunkia. Siellä tapasin, ja lupasi Aappo tulevansa,

kun vielä vähän saa paloja lisää, jo sillä olikin vasu puolillaan.--

Sitten kun minä lähdin karistamaan, niin voi sun turkanen, kun minä

tulin, häntä torvella vilistin.--Jeesus kun on kuuma. Koetteleppas minun

poskiani ... ja kaulaa ... ja katso eikö ole selästä leninki märkänä.»

»Ja varpaastasi veri tulee!»

»Kiveen löin, vaan ei se tapa.--Katsohan, minulla on kaksi näin suurta

palasta nisuleipää, sain kun vein Viitasen hevosen laitumelle aamulla.

Minä vein sen sinne Rommakon rannalle. Kuivalan Janne vei samalla kertaa

Heikkilän hevosta. Me kun laukotimme Nuottaniemellä, niin ei kestänyt

Heikkilän tamma Viitasen mustalle, ei yrittääkään. Seekatti kun se meni

vihaisesti, vedet silmiin tuli minulta, vaan minä rapsin vain

suitsiperillä kahta puolta. Vaan vielä parempi menijä oli Ketolan

viimevuotinen ruuna, jonka Ketola möi joulumarkkinoilla

torniolaisille.--Kuule, onko sinulla sokeria?»

»Ei minulla ole.»

»Seekatti! Miks'et ottanut? Muilla tytöillä on.»

»En minä tiennyt...»

»Tiesithän sinä, kun eilen illalla sanottiin, että lähdetään

Karjansillan taakse hiekkatöyräälle hautajaisille ja jokaisen pitää

ottaa sokeria.»

»Ei sitä olisi tainnut äidillä ollakaan.»

»No, se on eri asia. Saat minulta, pannaan tämä kahtia», ja Liisa

puraisi sokerihitusesta puolet Elsalle.

Elsa otti vastenmielisesti tarjotun annin. Hän pelkäsi taas kovasti

Liisaa, kun he olivat kahden. Se oli niin suuri ja voimakkaan näköinen

siinä hänen rinnallaa.

Kontinkankaan kuvetta kulki metsätie Karjansillalle. Mutta siellä

kankaalla oli Tolo Mikko kivenhakkuussa ja tytöt pelkäsivät Mikkoa.

Siitä kerrottiin kaikenmoista, että se on hirveän ruma, sillä on

ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa ja kasvot aivan mustat ja se syö

sisiliskoja. Kauheinta kuitenkin oli, että se oli linnan lukkari. Samoin

pelkäsivät he Kivelän Ristoa, kun Mikko asui Kivelässä ja Risto joka

päivä kävi Mikolle kahvin viennissä ja oli sorakieli. Tytöt kiersivät

aina Kontinkangasta kuin kauhupaikkaa ainakin, kaartivat kaukaa peltojen

taitse. Ja niin etäältä eivät kiertäneet, etteivät olisi pelonalaisina

kankaalle tähystelleet. Mutta Latun Liisa teki niinkuin pojat, kulki

tietä suoraan kankaan kuvetta ja uskalsi mennä metsäänkin.

Kerran oli Liisa, kun he Ojanniemen Marin kanssa olivat kahden menneet

Karjansillalle, ottanut Marin syliinsä ja kantanut väkisten tietä ja

käyttänyt metsässäkin. Elsa pelkäsi samaa, ja kun Liisa lähti astua

reuhottamaan tietä, seurasi Elsa kuin tunnotonna jäljessä.

Kolkutus jo kuului. Elsaa pelotti, kun Liisa puheli kovalla äänellä.

Vaan kun tien ojelmukseen tulivat ja Risto näkyi kulkevan siellä edellä,

niin vavahti Elsa säikähdyksestä, sydän rupesi lyömään ja hän tarttui

Liisaa käteen ja henkeään pidätti.

Kahviputelli kainalossa asteli Risto, tallusteli ja tuumaili itsekseen.

Katseli taivaalle ja puitten latvoihin, pysähtyi tarkastelemaan muuatta

isoa kiveä tien vierellä. Sitä jonkun aikaa silmäiltyään lähti hän

astelemaan ja viittaili ja puhella pulpatti ja yhtäkkiä kyykistyi

tarkastelemaan muuatta muurahaiskekoa ja heitteli havuneuloja siihen.

Mutta kun huomasi tytöt jäljessään, heittäytyi hän äänettömäksi,

poikkesi tieltä ja painui kiireesti metsään.

Liisa nauroi ja esitteli, että ruvettaisiin härnäämään Ristoa.

»Voi ei ruveta», kielteli Elsa pelästyksissään ja rukoillen, »kuule, ei

ruveta, Liisa rakas».

Mutta varsin vain sentähden, kun Elsaa pelotti, Liisa alkoi hokea miten

pojatkin hokivat:

»Rlisto rlukka mene rlukkiisia rluumenia rlautapohja rleellä rliihestä

noutamaan.»

Liisa hoki sitä niin kauan kuin Ristoa vähänkään vilahteli puitten

välistä ja aina kovemmalla äänellä. Vasta kun kerrassaan näkyvistä

häipyi, katosi metsän peittoon, herkesi Liisakin huudettuaan vielä

kerran ja lujasti.

Elsa oli alussa kuin jähmetyksissä, vaan sitten purskahti häneltä itku.

»Jos vain Tolo Mikko tulee, niin minä sanon, että sinä se olit, joka

härnäsit Ristoa», tirskui Elsa ja uskoikin, että jos Tolo Mikko tulee,

niin se ei tee hänelle pahaa kun hän on ollut siivolla.

»Sano, sano. Minä raskin sanoa itsekin. Antaapa tulla niin minä sanon,

että Tolo Mikko, tölö nokka, Tolo Mikko, tölö nokka.» Ja Liisa alkoi

hokea sitä lujalla äänellä lähettääkseensä kivenhakkaajan kuultaviin

sanansa.

Elsa ei enää tyytynyt kävelemään, vaan lähti juosta silpomaan minkä

ennätti sydän kurkussa. Juoksi kankaan toiseen laitaan saakka, ettei

kolkutusta kuulunut.

Siellä vasta saattoi hän vapaasti hengittää, vaan sydän löi kiivaasti.

Ja hän tunsi vihaa Liisaa kohtaan ja toivoi hänelle pahaa. Toivoi, että

Tolo Mikko tulisi ja veisi Liisan vaikka iäksi. Eikä hän enää

välittänyt, vaikka Liisasta olisi tullutkin huono ihminen. Hän sanoikin

Liisalle kuin toivotuksena:

»Sinusta tulee huono ihminen.»

Sitä ei ollut Liisalle vielä muut sanoneet kuin akat ja niitten

puheisiin hän oli jo paatunut, niin ettei niistä juuri välittänyt muuta

kuin illalla aina pelotti. Elsan puhe oli aivan kuin joku poika olisi

häntä arvaamatta takaapäin niskaan lyönyt, ja sentähden hän äkkiä

synkistyi, puristi nyrkkiänsä ja ojenteli Elsaa kohti, joka seisoi

kyyristyksissään ja yhdessä kohti kuin olisi kivettynyt.

»Jos minä sivaltaisin sinua, niin ei jäisi kuin märkä sija», sanoi Liisa

hammasta purren.

Siinä seisoivat vastatusten vähän aikaa, vaan lopulta Liisa purskahti

kovaan itkuun.

»Se on vale, että minusta tulee huono ihminen, se on vale. Sinä

valehtelet ja kaikki valehtelevat.»

Nyrkeillä silmiään hieroi ja intti ehtimiseen valeeksi, itkien sydämensä

pohjasta.

Elsan rupesi käymään sääliksi Liisaa ja kaduttamaan ja häpeämään

sanojaan. Hän koetti jotakin Liisalle puhuakin hyvitykseksi, vaan Liisa

ei kuunnellut enää, astui kiivaasti tietä ja itki ääneen.

Lähempänä Karjansiltaa poikkesi Elsa tieltä ja kulki metsää kiertääkseen

Talluksen riihen luona olevaa suurta kiveä, jonka takana usein oli

herraspoikia, Montinin Jori ja Fågelbergin pojat väijymässä ja

syöksyivät sieltä yhtäkkiä ja kun kiinni saivat, niin suutelivat ja

puhuivat muuta rumaa. Ja se oli sitä pahempi, kun tytöt pelkäsivät, että

siitä tulee huonoksi ihmiseksi, jos herraspojat saavat suudella. Niin

oli Lampan Eedla kuullut äitinsä kerran puhuvan ja Eedla sen selitti

muille ja muut sen uskoivat todeksi. Mutta jotakin oli Eedla myös

kertonut, että jos heti pesee suunsa, heti paikalla, niin ei tulekaan.

Kerran oli Fågelbergin Fredrikki saanut Limmin Jennin kiinni ja

suudellut, vaan kun Jenni pääsi irti ja juoksi pakoon ja oli heti

löytänyt muutamassa mättään kolossa vettä ja siinä pessyt, niin oli

auttanut. Öisin oli hän kyllä pahoja unia nähnyt, kerran hyvin pahaa,

että oli huutamaan yöllä ruvennut, vaan kun äitinsä oli siunannut, niin

ei ollut sitten sen perästä nähnyt semmoista unta. Niin kerrottiin ja

kauheasti pelättiin herraspoikia.

Elsa tähysti Liisan kulkua ja pelkäsi, odotti joka silmänräpäys, että

nyt sieltä syöksevät pojat esiin. Ja itse hän kulki varoen, vaikka niin

etäältä kiersi, ja oli valmiina pakoon. Vaan yhtäkkiä ilmestyivät hänen

eteensä Tepon Iikka ja Lahdenperän Santeri, jotka nousivat katajapehkon

takaa. Siinä seisoivat he nyt vastatusten katsellen toisiaan silmästä

sisään, Elsa pelonalaisena, Iikka naurusuin, mutta Santeri kädet

nyrkissä ja uhkaavana alkoi:

»Miksi sinä minua kerran härnäsit?»

»En minä ole sinua koskaan härnännyt...» koetti Elsa sanoa, vaan Santeri

samassa pukkasi Elsaa niskaan, niin että Elsa silmälleen lankesi.

»Vieläkö vasta härnäät? Häh? Vieläkö vasta?» teuhusi Santeri innoissaan

ja painoi Elsaa niskasta maahan.

Elsa luuli, että hän kuolee ihan heti, kun santaakin meni suu täyteen,

eikä tahtonut saattaa hengittää. Vaan yhtäkkiä tunsi hän painon kohoavan

päältään, Santerin kouran irtaantuvan niskastaan ja kuuli Santerin

kimeästi rääkkyvän. Ja kun hän jaloilleen pääsi, näki hän Liisan

pyörittävän Santeria ja Santerin sitten syöksyvän pakoon ja yhä

rääkkyvän kuin syötävä.

Liisa tuli sitten Iikan luo ja tarttui Iikan rintapieluksiin.

»Miksi sinä, Iikka, annoit Santerin lyödä Elsaa?»

»Mitähän Elsakin on härnännyt Santeria.»

»Se on vale, ja jos olisinkin, niin Santeri on semmoinen, että se

haukkuu kaikkia. Oletko sinä Elsa koskaan härnännyt sitä?»

»En.»

»Niin no! Mitäs sinä pieksätit Elsasta? Häh?»

Siinä syntyi kova ottelu, jota Elsa vapisten ja itkien katseli.

Ottelevat kaatuivat molemmat, Liisa alle. Elsa sen verran ymmärsi, että

Liisa tappiolla on, ja itki yhä katkerammin hädissään eikä osannut

mitään tehdä avuksi. Hetken perästä nousivat ylös, vaan Liisa tarttui

uudestaan kiinni ja syntyi entistään ankarampi nujakka. Iikka nyt sortui

allekynsin ja Liisa istuallaan Iikan päällä läiski ja taputteli minkä

kerkesi.

Kun vihdoin erosivat, niin Iikka poismennessään haikeasti itki.

»Elä huoli Liisa.»

Liisa ei ollut enää kuulevinaankaan Iikkaa, lähti vain sanatonna

astumaan matkansa mukaan.

Aivan kankaan laidassa nousi Santeri pensaikosta, puljautui kuin

vesilintu sukkelosta ja alkoi:

»Tuleppas tänne Latun Liisa, karhumaija, poikatyttö, litulatu,

litulatu...»

»Seekatti! Menenkö ja vähän hatuutan?» kysyi Liisa kääntyen takaisin ja

oli nyrkit puristuksissa.

»Elä mene», pyysi Elsa, joka vielä pelkäsi, että jalat tutisi.

»Odottakoonpa. Satuthan kerran kautta kulkemaan, niin pysäytän ja kysyn,

kenen olet poika», uhkaili Liisa.

Sen kanssa he lähtivät taas matkaansa päin. Liisa kyseli oliko Elsa

loukkaantunut ja kuleksi sitten äänetönnä ja allapäin.

Elsa olisi suonut taas Liisalle kaikkea hyvää ja koetti kaikin tavoin

miellyttää häntä.

»Saa kai niitä härnätäkin Ristoa ja Mikkoa, kun ne ovat semmoisia»,

sanoi Elsa.

Liisa ei puhunut mitään, ajatteli vain itsekseen, että hän kysyy Tepolta

sitä, ja mietteissään asteli puhumatta sanaakaan.

»Vaan jos Iikka käypi kantelemassa äidillesi?» arveli Elsa vihdoin

äänettömyyden katkaisten.

»Ei käy. Iikka ei ole niitä poikia. Isälleen se kyllä sanoo, vaan isänsä

toruu--toruu se minuakin...»

Liisa painui taas äänettömäksi miettimään ja sitten omaksi

puolustuksekseen arveli:

»Mitähän Iikka antoi Santerin tehdä ilkeyttä, Iikka suurempi poika ja

ymmärtäväisempi, että olisi voinut kieltää Santeria», selitti Liisa

aivan kuin olisi kuullut vanhain ihmisten puhuvan.

Mutta ei hän sittenkään saanut tyydytetyksi täydellisesti itseään. Hän

katseli jälkeensä, että jos näkyisi Iikkaa, niin hän sanoisi, että

sovitaan pois Iikka.

»Sen Santerin olisi sietänyt saada, se on semmoinen että se on aina

pienempäinsä niskassa ilman mitään syytä», selitti Liisa.

Leikkipaikka oli jo lähellä. Tuolla näkyi hiekkatöyräs vähän matkan

päässä ja siellä tytöt leikkivät. Ne panivat kuperkeikkaa töyrästä alas.

Rinnakkain lähtivät töyräältä, huiskahtelivat sikin sokin, että jalkoja

oli pystyssä kuin torrakoita. Yhteen myttyyn keräytyivät rinteen alle ja

siitä kun selvisivät jaloilleen, niin alkoi semmoinen ilon metakka,

nauru ja huuto. Sitten taas rinnettä ylös ja huiskeikkaa alas.

Liisa pysäytti toverinsa ja kysyi:

»Eiköstään minusta tule huono ihminen?»

»Ei», vastasi Elsa empimättä ja vakuuttavasti ja hävetti häntä nyt

mahdottomasti, että oli sanonut Liisalle äsken niin.

»Kun rukoilee Jumalaa, niin eihän tule?»

»Ei.»

»Minäpä rukoilen aina. Ja minä tykkään sinusta.»

»Liisa ja Elsa», huudettiin tyttöjoukosta.

Semmoinen ilon puuska tapasi molemmat, niin Elsan kuin Liisankin, että

kohoksi maasta kiskasi. Liisa sieppasi Elsaa kädestä ja molemmat

lähtivät kuin tuulispää olisi heidät temmannut. Hyppyä juoksivat ja

Liisa tahdiksi lauloi:

Rim min nällä reen

evers perran pee

litvik likka vee

litvik likka vee

vuotok rassassee

unter riivantee.

Ja riemulla ottivat heitä toiset vastaan, varsinkin Elsaa hyväiltiin,

sillä Elsalla oli aina uusia ja hupaisia leikkejä.

Elsa esittelikin heti uutta leikkiä: enkelisille. Kukaan ei tiennyt

vielä miten sitä ollaan, vaan halukas oli jokainen.

»Me olisimme muka enkeleitä ja lentäisimme alas maahan», selitti hän ja

näytti miten piti hypätä. Kädet piti olla levällään ja toinen jalka

vähän koukussa taakse.

Sievältä se näytti toisistakin ja leikki alkoi. Niin että pian oli suuri

parvi enkeleitä lentämässä töyrään äyräältä alas maahan, josta

kiipesivät äyräälle ja taas enkeleinä alas.

»Katsokaa minua!» huusi jokainen lähtiessään lentämään ja koetti olla

miten paraiten enkelin näköinen.

Elsa hajotti palmikkonsa, levitti hiukset hartioille ja sitä noudattivat

heti kaikki. Vaan Elsa huomasi taas uutta siihen.

»Tytöt, tytöt! nyt minä tiedänkin miten vasta ollaan oikein kuin

enkeleitä ... nyt minä tiedät... Näin.»

»Voi, joo joo!» huusivat kaikki ja ehättivät riisuutumaan paitasilleen.

Nythän sitä vasta näytti oikein enkeliltä, jalatkin kun paremmin

näkyivät. Ja näin oli lystimpääkin.

»Katsokaa, tytöt, katsokaa minua!» huudettiin taas. Ja tosiaan

katseltiin, kuka se oli sievin enkeli. Elsa se paraiten muka osasi ja

jokainen koetti samalla tavalla panna tukkansa ja pitää päänsä, jalkansa

ja kätensä.

Se leikki oli hauskaa. Olisi vaikka kuinka kauan leikkinyt sitä, sillä

se tunnusti, vaan ei jaksanut. Lentää kyllä olisi jaksanut, vaan kiivetä

ei. Ja kun tuli Vimparin Aappo, niin Latun Liisa heti rupesi kärttämään

hautajaisille.

Enkelit pukeutuivat ihmisten lapsiksi ja rupesivat maallisiin toimiin,

murheellisiin toimiin. Talonpoikaiset hautajaiset pidettiin, sillä ei

ollut varustuksia tarpeeksi herrashautajaisia varten. Utin Elli taas

juhlallisesti saatettiin viimeiseen lepokammioonsa merimies Rahkolan

Sievä Siviänä ja taas kaivettiin ylös vietäväksi uudelleen jonakin

muuna, vaan jäi kuitenkin tällä kertaa taas sikseen.

Elsa esitti, että ruvettaisiin leikkimään kuninkaan pojan morsianta.

Siihen tarttuivat heti kaikki kuin takkiaiset.

»Minä rupean morsiameksi», ehdotteli Latun Liisa, yhtä halukas

hääpuuhiin kuin hautajaisiinkin.

»Minä rupean morsiameksi, Aappo olisi kuninkaan poika», ehdotti Takun

Hanna.

Vaan Elsa selitti, että se kuninkaan poika olisi vain mukamasten. Se ei

vielä olisi täällä, vaan tulisi sitten noutamaan morsiantaan ja veisi

sen hyvin kauas täältä, hyvin hyvin kauas, kauniiseen linnaan hyvin

kauniissa metsässä, semmoisessa, jossa puut olivat hyvin korkeat ja

metsässä kasvoi viheriä sammal, että oli aivan kuin viheriää samettia

olisi siinä. Linnan ympärillä on ruusupensaita, niin kauniita, ettei

muualla koko maailmassa.

Ja siellä on aina kesä ja linnut ja kaikki eläimet ovat aivan kesyjä.

Eikä siellä ole muita ihmisiä kuin se kuninkaan poika ja se on hyvin

kaunis.

Jokaisessa syntyi halu päästä sen kuninkaan pojan morsiameksi ja Elsalta

he sitä arvoa pyysivät. Hänen ympärillään hyppivät, taputtivat käsiään

ja kilvan kärttivät. Liisa enin hokelsi ja väkivetoon tahtoi, että hänen

pitää päästä morsiameksi, muuten hän ei rupea.

Ojanniemen Mari oli Elsan mielestä sopivin, se kun oli sievin ja pienin

ja se kuninkaan poika oli myös pieni.

»Sinä olisit, Liisa, muka sen morsiamen äiti ja se kuninkaan poika veisi

sinut mukaansa, ja sinä saisit siellä ruokaa laittaa ja hoitaa

kaikkea... Mari olisi morsian.»

Molemmat olivat tyytyväisiä ja sulasta hyvästä mielestä rupesi niin

morsian kuin morsiamen äiti pyörimään ja taputtivat käsiään. Vaan

toisetkaan eivät tyytyneet osattomina olemaan. Ja Elsan piti luvata mitä

tointa millekin. Helpostihan niitä löytyi ja tyytyivät ne, kunhan

jotakin saivat ja pääsivät mukaan tuonne hyvin kauas.

Vimparin Aapolle ei huomattu mitään tehtävää. Hautajaisia he eivät

osanneet leikkiä pastoritta, vaan häissä he eivät sitä koskaan

tarvinneet. Joku kyllä ehdotteli Aapolle rengin paikkaa, vaan Aappo ei

huolinut. Hän olisi halunnut olla kuninkaan poikana itsenä. Ja hän

närkästyi kun ei päässyt, uhotteli lähteä pois ja lähtikin, lähtiessään

viskaten lähellä olevaan vesikuoppaan Sievä Siviän, jonka viimeisen

lepokammion hän äsken oli niin juhlallisesti siunannut. Lampan Eedlalta

pääsi haikea itku ja muutkin tytöt päivittelivät, kun Aappo syyttömälle

raukalle vihojaan puski. Mutta Latun Liisa joutui Aapon jälkeen, joka

tiesi, että nyt hän on helisemässä, ja päästi rämäkän huudon jo ajoissa.

Vaan ei auttanut huuto. Liisa tapasi tukkapäästä kiinni ja

hatuuttaessaan arveli: »Vai tämä pastori!»

Liisa kun onki Sievä Siviä raukan kuopasta ja puisteli ja toi

omistajalleen ja joku esitteli että tullaan huomenna Karjasillan luo

pyykille, nukkien vaatteitten pesuun, ja pestessä muka keitettäisiin

kahvia ja oltaisiin niinkuin Pyykkisaarella, niin tuntui kaikista

hauskalle nyt jo, ja Eedlakin rauhoittui kokonaan ja pyyhki kyyneleensä.

Ja nyt tuli into ja kiire kuninkaan pojan morsianta pukemaan. Kuin

perhoset liikkuivat tytöt ympäriinsä ja poimivat kukkia helmat täyteen.

Niistä sidottiin kruunu ja seppeleitä. Sitä tehdessä puhuttiin siitä

kuninkaan pojasta kukin mielikuvituksensa luomia.

Se oli niin kaunis se kuninkaan poika, ettei koko maailmassa toista. Ja

linna niin komea, ettei koko kaupungissa niin komeaa rakennusta. Ja

siinä oli semmoinen sali, jonka katto oli kristallista ja seinät

kristallista ja samettimatot lattialla.

»Eikö olekin siellä metsässä semmoinen lasitörmä ja sen alla pumpuleita,

joihin saa hyppiä siltä törmältä?» kysyi Latun Liisa ja toiset myönsivät

ja kyselivät kukin omia mieluisiaan.

Variksenvarpaista laitettiin kruunu, valkoapilasta seppele olan yli ja

vyötäryksen ympäri, vyölinöistä puku kaikenmoisille laskoksille ja niin,

että käsivarret ja kaula olivat paljaina. Tukka oli hajallaan ja

oikeassa kädessä pieni kukkakimppu.

Semmoisissa koristuksissa pantiin hän istumaan vasenta kättään vasten

nojalleen ja sinnepäin katsomaan mistä odotettiin kuninkaan poikaa.

Toiset tytöt laskeusivat töyräältä alas sieltä katsomaan ja odottamaan

sulhoa tulevaksi. Ihastusta he olivat täynnä ja onnellisuutta jokainen,

saati sitten morsian. Joka hetki he odottivat, että milloin tulee

kuninkaan poika, ajaa mustilla hevosilla, joilla on kultasuitset ja

kaikki kullasta. Metsän laitaan tähystelivät, että alkaako jo

välähdellä, ja hiljaa kuiskaten puhuivat, että kyllä se kohta tulee.

Vaan kun toiselta puolen ilmestyi töyräälle Montinin Jori ja Vimparin

Aappo, niin lähtivät tytöt puittaamaan pakoon kuin kananpoikue ja

muitten kiire tempasi Liisankin mukaansa. Morsian raukka jäi yksinään

töyräälle eikä osannut liikkua paikaltaan, purskahti itkuun peloissaan.

Montinin Jori nauroi ja huusi:

»Flickor, kom då si!»

Muutamia tyttöjä kapusi töyräälle ja kummissaan katselivat pakenevia,

vaan kun huomasivat Ojanniemen Marin, niin remahtivat nauramaan.

»Pappa o' mamma, kom då si!» huusi joku tytöistä.

Pappa ja mamma tulivat lähemmäksi töyrään alle ja joku rouva kolmantena.

Nauroivat hekin nähdessään nyt sen kumman.

»Flickor, fråga hva' låss hon vara», huusi rouva.

»Kuka sinä olet?» kysäisi muuan.

»Mari.»

»Nii vaa mikä sinä lossa olla?» kysyi toinen.

Mari ei osannut vastata, nyyhki vain kasvot käsivarsien peitossa.

»Mikä se ole?», kysyi muuan tyttö Vimparin Aapolta, joka siinä seisoi

kädet taskussa ja naurusuin katsoi vuoroon kutakin.

»Se on Ojanniemen Mari.»

»Mari, miksi sinä olet kranssi päässä?» kysyi joku muita viisaampi.

»Kun mi-nä o-len ku-nin-kaan po-jan mor-sian.»

»Se on muka kuninkaan pojan morsian», alkoi Aappokin nyt häveltää ja

selitti se niin reimalla äänellä, että pappa ja mamma ja rouva töyrään

alla kuulivat.

»Ah morsian», lausui mamma.

»Jaja!» sanoi pappa. »Kuninkaan pojan morsian, eipä vähempää. Mutta

kaunis morsian.»

»Juu, sievä tyttö näyttää olevan», myönsi mamma ja toinen rouva sanoi:

»Erinomaisen sievä.»

Latun Liisa jo palasi takaisin, terhakan näköisenä seisahtui Marin

viereen, ikäänkuin että tulkaapa! Ja kun herra huusi sieltä alhaalta ja

kysyi Maria, kenen se on tyttö, huusi Liisa:

»Se on Ojanniemen Sannan.»

Sillä äänellä hän sen lausui ikäänkuin olisi sanonut: sen se on ja se ei

kuulu teihin.

»Ojanniemen Sannan... Mari on siis...» sanoi rouva toiselle ja tämä

nyökäytti päätään, että hän ymmärtää.

»Synti tyttöparkaa», sanoi rouva.

Herra piirteli kepillään santaan ja huusi sitten Joria noutamaan lantin,

jonka antaisi Marille.

Mutta Hulda, Jorin sisko, juoksi papan luo ja halusi hänkin antaa.

»Kenenkä sinä olet, sinä iso tyttö?» kysyi se toinen rouva Latun Liisaa

ja otti rahakukkaronsa.

Liisa häpesi, kun häntä sanottiin isoksi tytöksi, ja vetäytyi häpeissään

töyrään toiselle puolelle ja painui maahan, ettei näkyisi.

»Se on Latun Liisa», huusi Jori, ja Liisaa yhä enemmän hävetti, niin

että koetti vetäytyä likemmäksi maanpintaa, kun vielä luuli näkyvänsä.

Muuan tyttö tarjotteli hänelle rahaa, vaan hän ei ilennyt ottaa, ei

vaikka. Niin ujosteli.

Toisetkin tytöt nyt palailivat juoksun vilkkaa ja uteliaina

tiedustelivat, mitä herrasväki oli sanonut. Mari kertoi ja näytteli

kahta viisipennistä, joita jokainen katseli käsistään.

»Ketä kaikkia siinä oli?» kyselivät, jotka eivät olleet uskaltaneet niin

lähelle pysähtyä, että nähneet olisivat.

»Montinin herra ja rouva ja Karénin rouva, Montinin Jori, Hulda, Siiri

ja Lotta, Strömbergin Liisi ja Betti ja Gröndalin Fraiju ja Montinin

piika, jolla oli suuri kannannainen vasu kainalossa», selitti Liisa ja

arveli, että ne menivät Montinin kaukavainiolle leikkimään.

Sinne se oli mennyt Vimparin Aappokin herrasväen mukaan, ja arvelutti

tyttöjä, että jos se meni pastoriksi. Latun Liisa ehdotteli, että

lähtisivät katsomaa. Istuisivat jossain piilopaikassa, josta heitä ei

huomattaisi.

»Noustaan puihin istumaan siinä vainion aidan takana. Kierrettään tuolla

metsää jo edelle päin. Voi seekatti! Lähdetään! Nähdään kuin niillä on

niin komeasti.»

Toiset eivät olleet suostuvaiset tähän. Tuntui jo monella nälkä.

Elsalle tuli mieleen äiti ja alkoi huolettaa, että jos sitä on

vastustanut hyvin, ja syntyi semmoinen sääli ja kaipauksen tunne, että

tahtoi heti lähteä.

Marille tuli myös kiire kotia.

»Minun pitää lähteä näyttämään äidille näitä rahoja», sanoi hän.

»Ostetaan niillä nisua ja tullaan huomenna pitämään oikein herrasväen

hautajaisia. Niillä saadaan niin paljon, että varmaankin viidet

hautajaiset saadaan pitää», sanoi joku.

»Ostetaan, jos äiti ei tarvitse», sanoi Mari.

Ja sillä puhein lähdettiin kotia oikein kiiruulla. Niin kiirettä

kuitenkaan ei ollut, ettei Kontinkangasta joudettu kiertämään. Liisa

siellä vain yksinään meni suoraan ja mennessään lojusi jotakin muka

kasakkain laulua, niin että kangas raikui.

6

Semmoinen kiire oli Elsalla palatessaan, ettei malttanut muitten

joukossa kulkeakaan, vaan riensi kaukana edellä. Portilta juoksujalassa

sisään töytäisi ja sydän vavahteli ovea auki kiskaistessa.

Äiti oli rukin ääressä.

»No nytkö jo tulet?» sanoi äiti nyreästi. »Kun et viipynyt koko iltaakin

ja yötäkin.»

Ja käämin valmiiksi saatuaan istuutui hän kangaspuihinsa ja vihaisella

äänellä vielä sanoi:

»Niin kiire oli sinulla sinne lentoon, ettet malttanut käämiä kylliksi

tehdä, vaan pitää minun nekin laittaa, vaikka on kutomisessakin enemmän

työtä kuin tehdä jaksaisikaan.»

Hämmästyksissään seisoi Elsa keskeellä lattiaa, ei osannut mitään.

»No seiso nyt vielä siinä, tee edes muutama käämi, että saan rauhassa

tämän kankaan päätetyksi.»

Elsa istui nöyrästi rukin ääreen käämin tekoon. Ajatteli sanoa, että hän

ei uskonut kankaan näin pian loppuvan, luuli vasta huomenna.

Vaan äiti niittä solmiessaan sanoi:

»Minä koetin ehättää, että saisin tämän loppuun, ja loppuun tämän olisin

saanutkin ennemmin, vaan kun piti vielä rukin ääressäkin lanttasta

käämin teossa. Mikä kiire sinulla olikin sinne juoksuun ... ja kehtaakin

iso tytön torvelo.»

Elsan sydäntä jo puri, hävetti ja suututti häntä, että posket kuumina

karehtivat. Kuin tuupaten tuli uhkamielinen ajatus, että jos vielä äiti

sanoo, niin hän vastustaa, raaskii sanoa vaikka mitä. Ja hän mietti,

mitä sanoisi. Vaan kun ei äiti mitään puhunut, niin istui Elsa ääneti,

murjotti vihassa. Kauan hän ei kuitenkaan vihaansa pitänyt, sillä kun

hän tuli katsoneeksi äitiin, joka koetti kutoa minkä suinkin kerkesi,

niin siirtyi ynseys mielestä, meni kuin lumi Siljalta jäältä tuulen

puhaltaessa. Sääli ja rakkaus lämmitti mieltä ja muutamiin kirkkaisiin

kyyneliin suli viimeisetkin vihan rippeet. Hävetti kovasti, että oli

pahaa ajatellutkaan.

Kun kudonta oli loppunut ja äiti alkoi lappaa kangasta, puheli hän

leppyneenä:

»Et sinä olisi joutanut sinne koko päiväksi purjastamaan. Rikkailla on

aikaa, vaan köyhän lapsen pitää jo pienestä pitäen oppia työtä tekemään,

muuten on nälkäkuolema edessä. Pitäähän sinunkin jo sen ymmärtää. Ja

tiedäthän sinä, kuinka lujasta meille leipä lähtee. Minun pitää tehdä

työtä minkä suinkin jaksaa. Sinunkin pitäisi koettaa auttaa minua. Mihin

sinä lapsi raukka muutoin joudut, jos minusta pian aika jättyy. Maailman

jalkoihin, huutolaiseksi, sen sinä hyvin tiedät...»

Vaan siihen jäi puhe ja lappaminenkin, kun tuli yskänkohtaus. Niin

rajuksi ratkesi ryvintä, että henkimenneisiin asti. Tuolille jos ei

päässyt istumaan, niin siihen olisi lattialle nyykistynyt. Kauan sitä

kesti, enemmän aikaa kuin ennen. Elsaa pelotti jo, ettei se helpotakaan,

vaan tukehduttaa siihen paikkaan.

Viimein kuitenkin yskä tuntui vähän väsäytyvän, ja kun pahin puuska oli

sivu, niin siitähän se laantui laantumistaan. Vaan niin heikoksi vei,

ettei jaksanut jaloilleen, istua piti vielä ja odottaa voimain

palautumista.

»Kyllä minä tässä suoriudun hiljalleen ja kykenen lähtemään», puhui äiti

rykäysten seasta ja paineli sydänalaansa.

Vasta kun äiti oli mennyt purkautui Elsan itku, puhkesi yhtäkkiä ja

ryntäsi kuin sulkunsa särkenyt tulva. Hän ei olisi voinut sitä pidättää,

vaan ei halunnutkaan. Heittäytyi vuoteelle, painoi kasvonsa pään

alustaan ja antoi itkulle täyden vallan. Hän ei voinut mitään ajatella,

ajatukset ikäänkuin juoksivat vetenä. Hetken perästä tuli mieleen kuvia,

jotka vaihtuivat nopeaan, ja hän näki ne aivan kuin silmissään: äiti

käämiä tekemässä ... äiti istui tuolilla ja ryki henkimenneisiin ...

äiti kuoli...

Kuolleen äidin kuva pysähtyi mieleen hetkiseksi. Ja ahdistava tunne

täytti Elsan sydänalan aivan kuin olisi tahtonut pakahuttaa, ettei

henkikään päässyt kulkemaan, kurkkuun salpautui. Mutta kun viimein pääsi

tulemaan, niin laukesi kovaan parahdukseen.

»Ei ole kuollut!» huudahti Elsa tuskan äänellä, vaan vihaisestikin,

ikäänkuin sille kuvalle sanoen: sinä valehtelet. Vaan se kuva pysyi yhä

mielessä, ja kun siirtyi hiljalleen pois, niin tuli sijaan

köyhäinhuutokauppa. Siinä muodossa se tuli kuin Elsa oli kerran nähnyt.

Mutta itse seisoi hän nyt korkealla tuolilla ja myötiin,--ruma akka

ojensi käsiään ottaakseen häntä.

Tuntui kuin se akka olisi seisonut ihan hänen vieressään. Ruumista

karsi. Ei olisi uskaltanut katsoa huoneelle, vaikka mikä olisi ollut!

Kääri vain kätensä päänalustan ympäri ja painoi päänsä sitä vasten.

Koetti puristaa silmänsä umpeen lujasti, että se kuva poistuisi

mielestä, vaan ei ollut apua. Pelotti kauheasti ja kylmä karsi ruumista.

Vasta kun pisti päänsä päänalustan alle, niin oli parempi olla, vaikka

muu ruumis kaulaa myöten tuntuikin turvattomalta. Mutta sieltä

päänalustan alta uskalsi kuitenkin kurkistaa huoneelle, ja kun näki,

ettei ollutkaan sitä akkaa, niin hävisi pelko. Vierestä tuolilta sai

äidin saalin ja sen levitti peitoksi, ja huppukorviin kun paneusi, niin

oli kuin turvan takana, jottei pelottanut ollenkaan.

Kuohuva mieli asettui ja sen mukaan itkukin laimentui ja alkoi saattaa

ajatuksiaankin asetella. Vaikka tahtoivathan ne äskeiset kuvat vielä

mieleen pyrkiä, vaan kun tulivat, niin kurkisti saalin liepeen alta

huoneelle ja silloin näki, ettei siellä ollut mitään, ei äitiä kuolleena

eikä sitä rumaa akkaa vuoteen vieressä. Sillä tavoin niitten kuvien

täytyi aina poistua, ja harvemmin ne enää pakkausivatkaan.

Mutta siellä saalin alla tuli ikävä äitiä ja rupesi ajatteluttamaan,

että jos äiti ei ole jaksanut Montinille saakka sen kankaansa kanssa,

vaan on kadulle lyykistynyt. Ja sitä enemmän rupesi vaivaamaan, kuta

enemmän ajatteli ja koetti vakuutella, että on se jaksanut. Lopulla pani

se niin levottomaksi, että piti lähteä katsomaan.

Juoksujalassa kulki hän katuja, ei joutanut arvelemaan, että mitä

ihmiset ajattelevat, ei tullut edes mieleenkään. Huolena oli vain äiti.

Sitä menoaan tuli hän Montinin portille ja oli levollisempi, kun äitiä

ei ollut kadulla näkynyt, että tottakai se sitten on jaksanut. Vaan

varmuudeksi halutti nähdä. Sisään ei kuitenkaan viitsinyt mennä eikä

kartanollekaan oikein, että jos huomaavat tai jos sattuisi Montinin Jori

ja tytöt tulemaan. Hiljalleen vetäytyi seinänviertä ja pidätteli

nyyhkytystä, joka aika ajoin vielä pulpahti kuin pore vedenpintaan.

Nurkan takaa sitten kurkisti. Kyökin ikkuna sopikin näkymään verannan

kulman takaa, kun pitkäksi kaulansa kurkotti. Tikapuut olivat pahasti

edessä, vaan kun laskeutui kumarruksiin, niin puolapuitten välistä näki

alaruudut. Ja sieltäpä nyt näkyi vähän äidin päätä, toinen puoli

takaraivoa ja vähän olkapäätäkin. Äiti se oli. Tuntui äkkiä hyvälle,

posket karahtivat kuumiksi ja suukin hymyyn vetäytyi. Kerran näkyi

akkunasta toista kättä, huivin kun kaulalta nosti päälaelle. Ja nyt oli

ihan varma tosi, että se oli äiti. Ja semmoinen mielihyvä syntyi, että

naurun hykähdys tuli ääneen. Ja helpolla mielellä saattoi palata

takaisin.

Kaikki pelko oli poissa, mieli iloinen ja nöyrä. Hän päätti, ettei hän

enää mene leikkimään kauas, vaan on kotona ja tekee äidille käämejä,

niin ettei äidiltä koskaan lopu. Ja hän rupeaa kutomaan tiuhtanauhaa

jota myy ja saa rahaa, että elävät äidin kanssa oikein hyvin. Jumalalta

rukoilee, että metsästä löytäisi aarteen, josta aina käy rahaa

hakemassa, kun tarvitsevat, ja antaa Nikkilän emännällekin. Ja on niin

lysti olla, että vaikka tulisi keisari tahtomaan ottotytökseen, niin ei

lähtisi. Sittenkin kun hän suureksi tulee, on hän äidin tykönä.

Kotona hän haki tiuhtanansa ja käpynsä valmiiksi, että kun äiti tulee ja

antaa lankaa, niin rupeaa hän kutomaan.

Mutta äiti viipyi kauan ja tuntui oudolta olla yksin. Kangaspuut tuossa

olivat tyhjänä. Pölkyltä riippui alusvaate ja polkimet repottivat

lattialla, tiuhtavarvat olivat pystössä loukossa, jousi ikkunalla ja

sukkula, jossa oli vielä puolinainen käämi. Istuimella oli äidin

arkihame ja röijy ja lipokkaat vierekkäin istuimen alla. Kello naksutti

kovasti, ja kun löi tuntimäärää, niin pelotti oikein. Tuntui

yksinäiselle ja oudolle, että itku pyrki tulemaan.

Pojat juoksivat kadulla roirosilla ja tytöt hyppäsivät nuoralla. Elsaa

ei haluttanut katsoakaan heitä. Tuntui kuin olisivat olleet kaikki

vieraita. Ei välittänyt lehmistäkään, joita kulki häkiltä, ei

Helunastakaan, jonka Nikkilän emäntä oli itse hakenut. Meni istumaan

kangaspuille, painoi poskensa äidin hametta vasten ja puhkesi hiljaiseen

itkuun, tietämättä mitä oikein itki.

Itkun lähteet vähitellen kuivuivat ja ajatukset alkoivat juosta. Vaan

kun hän taas katseli ympärilleen kamarissa, jossa kaikki muistuttivat

äidistä, palautui kaipauksen tunne ja silmät uudelleen kastuivat. Hän

painoi uudelleen poskensa äidin vaatteisiin ja ääneensä rukoili

Jumalalta anteeksi, että oli ollut semmoinen.

Ja kun äiti vihdoin tuli, ikkunan ohi astui, valtasi Elsan ahdistava

ilon puuska, niin että hän huudahtaen syöksyi äitiään vastaan kadulle ja

tarttui äitiä vyötäryksiin.

»Hohoi», huokasi äiti istahtaessaan tuolille raukeana.

»Niin olen kuin lankavyyhti. Oli sitä vaille, ettei tarvinnut kadulla

levähtää. No hyvä onkin, että saa nyt huoletonna olla vähän aikaa:

Montinilta en nyt saanutkaan enää kudottavaa, vaan huomenna tuodaan

Jäntiltä», selitti hän tyytyväisenä ja laihat kasvot vähän kuin

punoittivat.

»Tuossa on silliä», sanoi hän sillä äänellä, kuin olisi se ollut jotakin

harvinaista herkkua, ja levitti kaapin päälle paperikääryn, jossa

läjässään rotkotti puolikymmentä suurta sillin lahnaketta ja löyhkäsivät

härskiä hajua.

»Ja onpa minulla muutakin hyvyyttä», sanoi hän, taskustaan kaivaen

toisen paperikääryn, pienen kouransilmään menevän.

»Siinä on teetä.»

Elsa katseli uteliaana ja hyvillään. Teetä hän ei ollut koskaan saanut,

ainakaan muistanut. Hän ei tiennyt miten sitä syödään ja mille se

maistuu.

»Eipä sanota persolle, se on makeaa», sanoi äitikin ensiksi nauraen, kun

Elsa häneltä sitä kyseli, vaan kuitenkin sitten lisäsi: »No kohtapa

tiedät; me keitämme sitä tänä iltana.»

»Jopa minä tiedänkin, jopa tiedänkin», päkelsi hän iloissaan, vaan se

selittänyt tarkempaan. Mielessään kuvitteli, että sitä juodaan kuin

kahvia. Teekupiksi ja teevadiksihan niitä sanottiikin, josta kahvia

juotiin. Mutta tuntui, että tee on makeaa, makeampaa kuin siirappi.

Äiti katseli rahojaan, luki kämmenellään hopeoitaan ja muutamia

lantteja. Kaksi kymmenpennistä antoi, joilla käski Elsan mennä sokeria

ostamaan, ja jäi itse yhä katselemaan kämmenelleen. Ei ollut iso läjä,

minkä oli saanut pitkänä kankaasta. Eihän siinä ollutkaan kaikki, kun

oli jo etukäteen pitänyt ottaa muutamia markkoja. Oli nyt saanut

kyynärältä viittä penniä vähemmän kuin ennen. Oli rouva arvellut, ettei

kannata maksaa enempi. Vaan antoihan rouva silliä ja teetä ja oli

sanonut, että harvat kutovat niin hyvää vaatetta kuin Viioska.

Hyyryrahan kun maksoi näistä, niin ei paljon jäänyt jäljelle. Mutta

tulipa hyyry jo etukäteen maksetuksi, ja Jäntin emäntä lupasi hyvän

kutomapalkan.

Hän koputti Elsaa ikkunaan ja kutsui takaisin, antoi kymmenpennisen ja

sanoi:

»No, ota tuon edestä soikeita korppuja. Käsketään Nikkilän emäntäkin

teelle.» Ja itsekseen jäi vielä tuumailemaan, että kun sai tuota teetä,

että ei tarvinnut kahvia ostaa kankaan loppiaisiksi, niin ostaa häntä

muutaman korpun.

»No nyt me saamme herkutella», sanoi äiti hymyillen Elsaa, kun tämä oli

tullut asialtaan. »Tule nyt syömään, niin juomme sitten teetä korpun

kanssa päälle, että suu jää makeaksi.»

Leipää, kylmiä potaatteja ja silliä oli ruuaksi. Vaan sillit eivät

maistuneet Elsalle, ne olivat kesäytyneitä ja haisivat. Hän jykersi

leipää ja söi muutaman potaatin. Mutta mielensä oli iloinen

ja tyytyväinen, sitä enemmän kun äiti oli suostunut hänen

nauhankutomispuuhaansa, josta hän oli heti kertonut.

»Hyvähän se on, että jotakin koettaa. Saahan tuota sitäkin koettaa»,

sanoi äiti.

Hyvillään kertoi Elsa aikeensa Nikkilän emännälle, käydessään häntä

teelle kutsumassa.

»Niin vainkin, niin vainkin, apuun päin se on», sanoi Nikkilän emäntä ja

kammariin tultua sanoi Viion leskelle:

»Kyllä Elsasta pian teille apu tulee, kun se on jo niin halukas. Pian se

valtaa istuimen äidiltään. Kun se vielä vähän kasvaa, että jalat

polkimiin yltää, niin ei tarvitse äidin kuin vähän ohjailla aluksi ja

sitten vain katsella. Mureetta saatte sitten odottaa vanhuuttanne».

Viion leski hengähti ja sanoi:

»Vielä saa kasvaa Elsa ennen kuin kykenee kangaspuihin istumaan. Eikä

sillä niihin ole kiirettä vielä, kun Jumala minulle terveyttä ja voimia

suonee. Muuta tointa kun saisi, niin olisi paljoa parempi, ja tottapa

Jumala on nähnyt jotain Elsankin varalle.»

»No joo, onhan se niinkin», myönsi Nikkilän emäntä.

»Istukaa emäntä.»

»Eihän se kankaankutominenkaan helppoa ole», sanoi Nikkilän emäntä

istuttuaan.

»Ei ole, sen minä tunnen ruumissani. Hyvin se on syönyt minun voimiani,

eikähän tuosta ala saada palkkaakaan.--Tulkaapa ottamaan emäntä teetä.»

»Oikeinko tässä teetkin.»

»Niin no kankaan loppiaisia. Varsinko tuota senkään vuoksi olisi, vaan

Montinin rouva antoi vähän teelehtiä.--Ottakaa korppukin, onhan siinä

siksi.»

»Kiitoksia. Vai antoi rouva teelehtiä.»

»Se on niin hyväsydäminen se rouva», alkoi Viion leski ylistellä. »Kun

kuuli minun rykivän, niin sanoi, että teilläpä kuulustaa olevan paha

yskä, minä annan teille vähän teelehtiä, että saatte teevettä, se on

hyvää rinnalle. Ja puodista kävi paperikääryn, luodin verran minkä lie

pannut.»

»Sillä lailla.»

»Hyvänsuuntainenhan se on... Poismenossa olin portilla, niin piika

juoksutti jälkeeni ja pisti käsiin paperimytyn. Siinä oli sillejä

useampia nauloja.»

»Isoja sillejä», sanoi Nikkilän emäntä ja tirkisteli kellastuneita,

suuria kalan lahnakkeita, jotka haiskahtivat niin oudolle Nikkilän

emännänkin nenään, että kipristeli.

»Niin. Ovat ne vähän kesäytyneitä, vaan kyllä niitä syöpi meikäläinen,

jonka on pitänyt oppia ruoka järestään syömään», sanoi Viion leski,

vaikka väkinäistä oli hänellekin niitten syönti ja sen maulla saanut

muutaman palan niellyksi, kun ne olivat hyvän tahdon antia.

»Taitaapa olla antelias ihminen», arveli Nikkilän emäntä.

»Joo, se on kelpo ihminen kaikin puolin. Sekinhän siinä on jo koko etu,

että se toimittaa työtä köyhille.»

Elsakin puuttui puheeseen ja kertoi, että Montinin herra oli antanut

Ojanniemen Marille kymmenen penniä.

»Missä?»

»No nehän menivät Montinin herra ja rouva ja lapset ja muita herrasväkiä

Montinin kaukavainiolle, kun me leikimme hiekkatöyräällä. Me olimme

kuninkaan pojan morsiamisilla juuri. Kun se tulivat, juoksimme me muut

pakoon, vaan Mari, joka oli morsian ja istui töyräällä, ei kerennyt,

vaan jäi siihen ja herra antoi tyttäriensä Marille viedä kymmenen

penniä.»

»Kuninkaan pojan morsiamisilla», nauroi Nikkilän emäntä. »Ne häntä

kuvittelee nuo lapset.»

Viion leskikin hymähti ja yltyi kiittämään Montineja ja toivotti heille

Jumalan siunausta, iankaikkista hyvää ja ajallistakin onnea.

»Minkään maallisen tarpeessa he eivät olekaan, vaan suokoon Jumala, että

he näkisivät iloa lapsistaan.»

»Joo, sehän se olisi hyvä asia, että lapsista tulisi vanhemmille iloa»,

sanoi emäntäkin.

»Ottakaa lisää teetä», käski Viion leski.

Nikkilän emäntä yritti kiittelemään, että ei toki enää, ja katseli kuin

kahden vaiheilla. Mietti, että hän ei juo, vaan Nikkilälle vie tämän

kupin, jos kehtaisi sanoa.

»Tulkaa ottamaan.»

»Kiitoksia, juokaa itse vain, johan se minulle riittää yksikin kuppi.»

»On sitä täällä. Tulkaa vain juomaan, niin viedään sitten

Nikkilällekin.»

»Te nyt lääkkeenne juotatte minulle, minä vien tämän Nikkilälle, minun

osalleni kyllä yksikin riittää», väitti nyt tiukasti emäntä. Eikä se

siitä parantunutkaan, vaikka Viion leski vielä tarjoili, kun emäntä toi

kupit ja kiitteli Nikkilän puolesta.

»Ei makeaa mahan täydeltä», sanoi emäntä ja nauroi.

Viion leski maksoi huoneen vuokran.

»Pitää maksaa rahojen aikana.»

»Eihän se ole kuukauden päätäkään vielä», arveli emäntä jotakin

sanoakseen kuitenkin, vaikka oli hyvillään saaliista, että saa velkansa

maksaa ja saa Nikkilä raukalle vähän mieluista ruokaa pitkästä kotvasta.

»Vaan minua se ei vahingoita, jos maksan ennen, kun kuitenkin on rahat

käsissä, ja teille se voi olla hyväänkin tarpeeseen.»

»Ei se tarpeetonta ole, jos paljonkin saisi. Niin no. Jos sattuu teille

joskus että ei olisi aikoinaan maksaa, niin odotan minä etemmäksikin.»