Päivä hulmahti paistamaan täydeltä terältään. Valoisaksi muuttui tupa,
ja kirkas ikkunan kuva ilmestyi lattialle.
Emäntä avasi tuvan oven, josta raitis, tuoreelle tuoksuva ilma tunki
huoneeseen. Kamarista kuului kangaspuitten helske ja kadulta lasten
hilpeitä ääniä.
2
Poliisien kynkässä astui Tolpan Anna, tukka oli hajallaan harteilla ja
kevyt puku hulmehti tuulen leyhytellessä.
Väkijoukko, mikä oli kertynyt Tolpan Annan asunnon luo, oli jo
hajaantunut, muutamia eukkoja, joitten into vielä hehkui, seisoi kadulla
ryhmässä puhelemassa.
»Ne veivät sen putkaan.»
»Putkaanpa tietenkin.»
»Varmaankin sakotetaan.»
»Ei pääse Anna enää sakolla, vaan reissu sille tulee. Se on juuri ollut
varoituksella.»
»No onhan noita sitten edes yksi vähempi.»
»Ei ne vähene noin yksittäin.»
»No ei, sillä niitä on täällä Vaaralla kuin harmaita kissoja ja uusia
tulee aina. Eihän se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan äskeisiä?»
»Keväällä pääsi lastenkodista.»
Niin siinä tuumiteltiin, kunnas katsottava oli häipynyt näkyvistä.
Lapsijoukko oli hajaantunut ja kerennyt toimiin ja leikkeihinsä.
Muutamia suurempia poikia kulki, onkivavat kädessä ja lahkeet valmiiksi
käärittyinä, rantaan päin. Ne kertoivat toisilleen hyvin toimessaan--ei
niinkuin tavallisesti hyvistä lierapaikoista ja onkivesistä--vaan Tolpan
Annasta, miten se oli riehunut ja kiljunut ja kiroillut ja repinyt
vaatteitaan. Sama puheenaihe oli niilläkin pojilla, jotka kadulla
puujaloilla astua toikkaroivat tai kirppaa löivät. Muutamat tytöt
leikkivät »Tolpan Annaa» ja olivat hyvin huvitettuja, kunnes vanhemmat
ihmiset kielsivät sanoen, että se on suuri synti. Ja tytöistäkin jotkut
sitten rupesivat selvittelemään, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi,
kun matkii huonoja ihmisiä, vaan toiset väittivät, ettei tule, arvellen
että kaikkia muita saa matkia, vaan ei vanhoja eikä vaivaisia. »Tolpan
Annan» leikki sillä kertaa jäi kuitenkin, vaan muuta leikkiessä
puhuttiin Tolpan Annasta. Se oli ollut niin hauskaa, kun se hyppi ja
ajoi poikia ja Latun Liisaa, kun ne sitä hameesta nykivät.
Viion leski ja Nikkilän emäntä olivat omalta portiltaan katselleet
meteliä Mustosen kartanolla ja surkeilleet sitä elämää. Surkeata se oli
heistä, vaikka se ei ollut outoa, sillä semmoista näki täällä Vaaralla
hyvin usein.
Latun emäntäkin yhtyi heihin palatessaan metelipaikalta.
»Se oli aika sota», sanoi Nikkilän emäntä.
»Sanokaa te. Kun nuo akankuvatukset--en sano paremmin--rupeavat
riitelemään tuommoisen ihmisen kanssa, joka on tuossa tilassa. Rupeavat
humalaista haukkumaan ja jotkun viisaat Jumalan sanalla häntä ruoskimaan
ja tuomitsemaan helvettiin. Mitä se ymmärsi tuossa tilassa, siitä
kimpautui vain ja yltyi. Minä sanoin niille että heittäkää hyvät ihmiset
pois kielenne pieksäminen ja antakaa sen jäädä rauhaan. Minä komensin
pojan viikarit pois, jotka sitä nykivät, ja niistä päästyään se olisikin
rauhoittunut ja mennyt kömmiinsä, vaan eläpäs että akat olisivat
malttaneet jättää. Ei vaikka enkeli olisi kehoittanut. Sillä tavallahan
siitä aina meteli nousee. Nytkään alkujaan se ei ollut sen kummempaa,
kuin että Anna oli alkanut muka lasten kanssa väkisille. Lapset sitä
nyhtivät ja töykkivät, niin että se oli kumoon lentänyt usein. Se oli
siihen asti leikkiä ja olisi asettunut, kun olisi joku lapset komentanut
pois. Mutta saapuipa eukkoja leikkiin ja silloin se muuttui toiseksi.»
»En tiedä, vaan surkeata meteliä oli», huokasi Viion leski.
»Niinhän se oli. Enkä minä häneen olisi sekaantunut, vaan menin
katsomaan, että jos meidän Liisa siellä, niinkuin olikin mokoma,
poikaviikarien kanssa. Kyllä kai minulla on huoli ja murhe sen tytön
takia», sanoi Latun emäntä valittaen. »Kyllä olette te Viioska
onnellinen, kun teillä on niin siivo tytär.»
»Joo, kyllä se on kuin enkeli, se Elsa», sanoi Nikkilän emäntä.
»Vaan kyllä Liisakin vielä mieltyy», vakuutti hän samassa Latun
emännälle.
»Huolta niistä on lapsista», lausui Viion leski vakavana.
»Huolta hyvinkin. Hyvin ovat mieltä masentavia tuommoiset näyt kuin
nytkin tämä, kun tuommoinen nuori ihminen, kuin tuo Annakin, on tuolla
jälellä», sanoi Latun emäntä.
»Niin, mikä lie poloisen saattanut tuolle tielle? Hyvähän ihminen se
hänen äitinsä oli, minkä minä häntä tunsin», tuumi Nikkilän emäntä.
»Varsin paraita luonnoltaan ja käytökseltään, vaan isänsä oli
huitukkaluontoinen, parasta sorttia, se oli herrassukua», selitti Latun
emäntä.
»Ei se sukuun kuulu», väitti Viion leski. »Useinhan näkee että huonoilla
vanhemmilla on hyviä lapsia ja hyvillä vanhemmilla huonoja. Vaan se on
Jumalan kädessä.»
»Niin, niinhän se on», myönsi Nikkilän emäntä.
»Ettäkö Jumala itse tekisi muutamista tuollaisia ihmisiä?» kysyä tokaisi
Latun emäntä. »Sitä minä en ota uskoakseni, että hän tällä tavoin
syöksisi muutamat inhoittavimpaan häpeään ja suurimpaan turmioon.»
»Niin niin, että ei suinkaan hän syöksisi...» tuumi Nikkilän emäntä taas
toisakseen.
»Ei niin, vaan Jumala sallii niin tapahtua rangaistukseksi heille
itselleen ja varoitukseksi muille», selitti tarkemmin Viion leski.
»Niin tosiaankin, sallii tapahtua rangaistukseksi...»
Joo, no se on totta että Jumalan sallimatta ei voi mitään tapahtua, ei
yhtä hiuskarvaa päästä pudota, vaan ei suinkaa Jumala laita tapahtumaan
niin esimerkiksi, että jostakin tulisi huono ihminen. Jos hän
rangaistukseksi niin tekisi, niin rankaiseisi hän silloin tätä liian
ankarasti muihin verraten. En minä usko, että Tolpan Annakaan on tehnyt
suurempaa syntiä kuin muutkaan ansaitakseen näin suurta rangaistusta.»
»Niin, siivo tyttöhän se oli...»
»Ihminen katsoo ainoastaan muotoa, vaan Jumala tutkii sydämen.
Rangaistukseksi tämän on Jumala Annalle antanut, ja varmaan hän on sen
sitten ansainnut, rikkonut niin Jumalaa vastaan ja kauas pois poikennut
hänestä, unohtanut ehkä kokonaan, voinut ehkä kerrassaan hylätä ja
pilkannut. Me emme tiedä, vaan syyttä ei ole Jumala pannut tätä raskasta
rangaistusta hänelle», puolusti Viion leski ja Nikkilän emäntä arveli:
»Tottapa on syytä ollut ...»
»Mutta ajatelkaapas Annan äitiä», Latun emäntä lausui, »mitä tuskaa hän
tuntee nähdessään lapsensa tuolla jäljellä. Kun syrjäisenkin sydän
vihloo kuin puukolla, mitä sitten äidin sydän tuntee!»
»Niin todellakin, se on tuskaa minkä se tuntee...»
»Ehkä Jumala on tämänkin antanut kuritukseksi Annan äidille. Kreetakin
oli ylpeäluontoinen, rakasti tätä maailmaa, luotti tämän ajallisen
elämän onneen ja elämän ilossa ehkä unohti Jumalan.»
»Niin, maailman turhuudessa...»
»Kuulkaa Viioska--kovi sorratte Kreetaa, ankarasti tuomitsette. Kyllähän
Kreetakin maailman turhuutta rakasti nuorempana ja oli mahtava hyvistä
päivistään niinkuin moni muu syntinen ihminen, vaan onko muut siitä
saaneet kärsiä niin kuin Kreeta. Miehensä tappoi viina, joka oli
ryöstänyt sitä ennen kaiken kodin rauhan, onnen ja siunauksen. Ja nyt
Kreeta, varakkaasta kodista ja hyville päiville tottunut, saa tuolla
köyhyydessä venyä, häkinvartijan virassa leipäpalan saadakseen. Eikö
ollut siinä tarpeeksi nöyryytystä ja kuritusta, vaan vielä piti nähdä
lapsensa ihmisten hylkynä ja kruunun kuritettavana. Hyvä Jumala!» lausui
Latun emäntä purskahtaen itkuun.
»Kovasti on häntä kuritettu», lausui Nikkilän emäntäkin surullisena.
»Tottapa hän on siinä määrässä rikkonut Jumalan mielen, että ansaitsi
niin paljon kuritusta», vakuutteli yhä Viion leski.
»Niin vihastuttanut Jumalan päällensä ...»
»Paljon hän on tietysti rikkonut», myönsi Latun emäntä ja vyöliinaansa
pyyhittyään kyyneleet silmistään jatkoi: »äärettömästi tietysti joka
päivä, joka hetki, vaan onko hän rikkonut suuremmassa määrässä kuin
muut, kun Jumala häntä niin rankaisee. Kyllähän sitten minultakin Jumala
olisi saattanut kaikki viedä, mieheni, poikani, tyttäreni, taloni,
tavarani, jos hän ansioni mukaan olisi tehnyt. Minkätähden Jumala
muutamia rankaisee niin kovasti, hävittää heiltä kaiken maallisen onnen,
kun toiset, jotka yhtä surutonta elämää viettävät, saavat nauttia
täydellistä onnea täällä ajassa.»
»Vissiin kai parantaakseen ne, joita hän rankaisee, ja tehdäksensä
heidät osallisiksi iankaikkiseen autuuteen ja toiset jättääkseen
pimeyteen», ymmärsi Nikkilän emäntä sen asian ja sanoi sillä aikaa kun
Viion leski sanaton oli.
»Ei, ei sitä niin saa käsittää», sanoi Viion leski. »Jumala tahtoo tehdä
kaikki osallisiksi autuuteen, vaan hän kurittaa, taivuttaa itsekutakin
eri tavalla. Hänellä on niin monta vitsaa kuin on lastakin. Kaikkia hän
kutsuu luokseen rakkautensa helmaan, yhtä yhdellä tavalla, toista
toisella.»
»Niin, kukapa sen oikein käsittänee», lausui Latun emäntä.
Äänettöminä seisoivat he kaikki hetkisen, Latun emäntä ja Viion leski
tuijottaen mietteissään yhteen kohti ja vakavan näköinen oli Nikkilän
emäntäkin ja etsi mihin silmänsä kiinnittäisi.
»Niin se on tässä maailmassa», huokasi vihdoin Latun emäntä, ja siihen
Viion leski vastasi: »Niin se on.» Ja sillä puhein erosivat he.
Kangaspuihin ruvettuaan jäi Viioon leski mietteisiinsä. Kyyneleitä
tunkeutui silmiin, vieri poskia pitkin ja tippui kankaalle, kun hän
lynkäpäisillään toista kättä vasten istui ja katseli ulos, tuijotti
vanhaa tuttua, aina yhdelle päin viittaavaa ruostunutta viiriä Nikkilän
navetan katolla.
Tuska oikein hänen sydäntään pakotti, ahdistava ja huimaiseva tunne.
»Kreeta raukka, mikä tuska hänen rintaansa todellakin mahtaa polttaa!»
Hän koetti ruveta kutomaan. Kiihkeästi löi hän, aivan kuin olisi
pelännyt, että kude karkaa loimien välistä, jos ei sitä kiinni jouduta
ja lujaa lyö. Ja ajateltavakseen tavoitti hän muita asioita päästäkseen
niistä, mitkä mieleen tunkeilivat. Vaan hänen kävi kuin noitten lasten
usein käy hippasilla: toinen pakenee hipan edestä syösten milloin
kiertämään tikapuita, milloin kaivoa ja milloin mitäkin esinettä,
kiertää aikansa ja kiertää yht'äkkiä kopiksi hippaan.
»Miksi niin paljon onnettomuutta täällä maailmassa ja kurjuutta, kun
voisi olla onnea? Miksi niin paljon murhetta, kun voisi olla iloa?
Saattoi kuvailla onnea ja iloa maailman täyteen, niin helposti kuvailla.
Työteko, lapsen synnyttäminen kivuilla ja kuolema, ne joilla Jumala
rankaisi ihmistä, eivät tekisi tätä elämää onnettomaksi ja kurjaksi.
Kaikkine niineen voisi tämä kaunis maailma olla vielä paratiisi, jossa
kaikki ihmiset eläisivät onnellista elämää ja kuolisivat elääkseen vielä
onnellisempaa. Minkä tähden ei niin ollut?»
Hän pysäytti työnsä, katseensa kääntyi ulos kartanolle ja tarttui siihen
viiriin.
»Synnin seurauksia ovat kaikki tuskat, murheet, vaivat ja
vastoinkäymiset täällä maailmassa», supisi hän. Mutta se riitelevä
ajatus heti siihen toi: »Vaan miksi sittenkin muutamilla on osanaan
murhe, tuskat ja kärsimykset, toisilla ylönpalttinen onni?»
Hän epäili nyt kerrassaan sitä selitystä, jonka hän niin varmalla
vakuutuksella oli lausunut Latun emännälle.
»Toisilla on yltäkyllin sitä, mitä toisilta kerrassaan puuttu. Ja
syntisiä ihmisiä ollaan kaikki.--Tuolla on Lampisen perhe: Vaimolla on
hyvä puoliso, lapset, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat. On
talo ja hyvä toimeentulo. Kreetan lapsuudentoveri. Kreetalta on kaikki
mennyt, ei ole muuta kuin musta, kolkko elämä vain jäljellä. Jumalako
näin jakaa? Ei kenelläkään maallisella isällä ole sydäntä jakaa leipää
lapsijoukossaan niin, että toiset saisivat yli tarpeensa, muutamat
pahimpaan nälkäänsä ja jotkut eivät ollenkaan. Sulaa vääryyttä hän
tekisi, jos niin voisi tehdäkin...
Jumalalta se on kuitenkin kaikki. Jumala tarkoittaa kaikkien ihmisten
parasta ja kurittaa yhtä yhdellä tavalla, toista toisella, sen mukaan
kuin kukin tarvitsee. Kreetaa hän vitsoo tuolla tavoin. Ja tottapa hän
on niin ankaraa kuritusta ansainnut.»
Hän pisti uuden käämin sukkulaan ja alkoi kutoa, että helske kävi, ja
kertasi vielä mielessään, mitä viimeksi päätti, ikäänkuin lujemmin
vakuuttaakseen, että niin se oli. Mutta tämä päätös oli tullut vielä
väkinäisesti. Riitelevä ajatus pyrki yhä esiin.
»Minkä vuoksi Jumala vitsoi alhaisempaa kansaa ankarammin kuin ylhäisöä?
Otsansa hiessä saavat he työtä tehdä ja puutetta kärsiä ja tyttärensä
syöstään häpeän polulle. Alhaisten ihmisten tyttäriähän ne olivat kaikki
nuo, jotka olivat sillä kurjuuden polulla kuin Annakin. Parempain
ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä, sitä ei ole kuultu...
Mutta jos se luonnossakin olisi, niin mistä se luonto semmoinen olisi
alhaisemmalla kansalla paremmin kuin ylhäisellä? Ja olihan semmoisia
tapauksia, että samain vanhempain lapsista on tullut muista oikeita
ihmisiä, vaan yksi joutunut langenneitten tielle. Mistä sille se luonto?
Tai miten siihen vaikutti sama kasvatus eri lailla kuin toisiin,
muutamat kun sanovat kasvatuksessa olevan koko asian? Mikä sitten olisi
oikea kasvatus? Karin Helliä kasvatettiin pienestä pitäen ankaruudella.
Koetettiin kaikki hänen mielihalunsa kuolettaa. Hänelle ei laitettu
nukkeakaan, niinkuin muilla tytöillä oli, se kun oli muka turhuutta.
Tyttö kun kanteli ja piispitti laudankalikkaa nukkenaan, niin otettiin
sekin pois ja toruttiin. Helli on vasta rippikoulun käynyt, mutta
semmoinen maailman lintu ja jo pahassa huudossakin. Höllä kasvatus on
paha sekin. Jos lapsen mielitekoja noudatetaan, niin kasvattaa hänen
turmeltunutta luontoaan...