1891.
1
Pieniä eläjiä olivat.
Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat
pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen
mies ylettyi kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkin
kasvavan heinäisen penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin talo
olisi maan sisään vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen pää
rakennuksesta, portinpuolimmainen, sillä se oli sinnepäin isosti
könöllään. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat
vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin
olisi niitä hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia
olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se
vältti ja sai siellä olla. Siellä oli halpasempiakin, niin että Nikkilän
talon ei tarvinnut huonouttaan hävetä.
Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa
päässä kamari, jossa hyyryläisiä pitivät. Navetta oli, pieni saunan
kömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäi
vielä tilkun verran potaattimaaksi.
Nikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuin
silkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan.
»Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on», puheli hän miehelleen, tämä
kun joskus epäili elämistä. Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkin
mietitytti, niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhan
tästä nikarasta vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka
jälestä kerrassaan helpottaa.
Mutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi,
niin oli toinen edessä. Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran
vuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime
aikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut
pelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan
ollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa
uskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää.
Sepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssä
pitää ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsematta
heittäytyä köyhäinhoitoon.
»Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois», ajatteli emäntä, »minä
kyllä jaksaisin itseni elättää».
Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin
piti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emäntä odotteli kesää, aikaa
parempaa. Vaan olivat nikaransa hänellä silloinkin.
Heti alkukesällä pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitänyt saada
lunastetuksi lehmälle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihen
tarvitsi, vaan ei ollut penniäkään, eikä ollut toivoa saamisistakaan
tähän hätään. Oli sitä vailla, ettei pitänyt koko lehmä hävittää, paras
tulolähde. Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja maksoi etukäteen
hyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta.
Hyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidolla
saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara.
Palosyynimiehet kaatoivat eräänä päivänä tuvan uuninpiipun ja
ropostelivat uuninkin niin pahasti, että siitä oli monta vertaa suurempi
työ kuin mitä korjuu alkuaan olisi vaatinut.
Hiljaa oltiin sinä päivänä Nikkilän tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiä
molemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emäntä katsellessaan
hävitettyä uunin kiuasta:
»Olipa se.»
Vaan Nikkilä ei mitään virkkanut, ja emäntä tiesi miksi: Nikkilä oli
niin täysissään, ettei saanut sanaa suustaan.
»Huonohan se oli piippu ja olisi uunissakin ollut korjattavaa, vaan ei
niitten olisi tarvinnut noin repiä ja raastaa», arveli emäntä. »No
mitäpä siitä, se korjataan, sillähän siitä päästään», sanoi hän niin
kuin se olisi helpostikin tehty.
Hän ymmärsi mitä oli tehtävä. Maito piti myödä tarkempaan, niin että
ukollekaan ei jäänyt kuin iltasella pieni märkä, siksi että sai suunsa
maidolle maistumaan. Yötään täytyi emännän lyhentää entistä enemmän ja
ruokaansa vähentää. Mutta sitä varmemmin hän aina sanoikin:
»Noo, tästä nikarasta kun minä pääsenkin!»
Ja nyt hän siitä oli päässytkin. Uuni oli eheä ja uusi, piippu törrötti
katolla, mutta uusi nikarakin oli taas. Hänellä oli velkakirja, jossa
maksettavaa oli kahden hengen viiniraha à 12 penniä hengeltä = 24
penniä; 1 miehenpuoli à 2 markkaa, 1 vaimonpuoli à 1 markka; kuitin
lunastus 4 penniä. Summa 3 markkaa 28 penniä. Tämä velka oli jo
julistettu maksettavaksi, tänään juuri rumputettu rästinkanto
tapahtuvaksi huomenna edellä puolisten.
»Käy köyhäinhoidolle sanomassa, että ottakoot nahkan ja tavaran», sanoi
Nikkilä emännälleen ynseästi.
»Elä ole isä milläsikään, kyllä me vielä elämme. Ei vielä ole hätää, ei
ole hätää. On aikoja pahempiakin eletty», lohdutteli vain emäntä.
Mutta hän oli itsekin juuri ajatellut, ettei koskaan ole näin ahtaalle
ottanut, tullut noin puute puutteen selkään, ettei kerennyt henkeä
vetäistä niitten välissä. Kesästä oli vain loppu jäljellä ja ansiot
olivat menneet kuin pyyhkien, ei pennin pääkälettä säästössä, ei
varastossa huomisen päivän tarpeita. Lehmä oli ehtynyt ja ehtyi yhä
enemmän laitumien huonotessa. Ylimaalaisten kulku oli vähentynyt, jotta
lakinmenekki oli huono. Tulot huononivat sen mukaan kun talvi lähestyi.
Alkoi jo tunkeutua hänelle se ajatus mieleen, että ei pääse nyt
mihinkään, vaan köyhäinhoito heidät perii piammiten. Ja se häntä
kammoksutti yhtä paljon kuin jos olisi nähnyt pimeässä huoneessa
kummituksen loukossa naljottavan ja kiinni tapailevan.
»Ei meillä ole hätää. Tämä kun saadaan maksetuksi, niin ei olekaan
menoja sitten. Ja kesää on vielä jäljellä ja minulla on valmiita
lakkeja, joista lähtee rahaa, kun ne myödyksi saan. Ja jos saadaan vielä
lehmä jonkun ketoon, hyvälle ruualle, niin pois edestä köyhyys. Onhan
ennenkin toimeen tultu. Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole
mitään hätää», selitti emäntä toimessaan ja vakuutellen muka Nikkilää.
Nikkilä huokasi syvään ja kääntyi sängyssään seinään päin maata.
»Kun tulisi kuolema», lausui hän pitkäveteisesti.
Sitähän emäntäkin oli ajatellut. Vaan kun Nikkilä itse lausui tuon
toivomuksen, koski se emännän sydämeen kuin puukolla vihlaisten.
Kyyneleet tuppasivat yhtäkkiä silmiin ja mielen täytti kummallinen
kaipauksen tunne, aivan kuin Nikkilä olisi jo ollut ruumiina tuossa.
Entinen elämä, heidän onnensa aika rupesi kulkemaan hänen muistoissaan,
vieri ohi suloisena, hohtavana. Tuo kuihtunut mies tuossa sängyssä
tuntui rakkaalta, niin rakkaalta, että hän tahtoi sen kanssa vielä kauan
elää.
»Kunhan minä tästä nikarasta pääsen», lausui hän itsekseen niin lujalla
äänellä ja sillä äänellä, että kun hän siitä nyt pääsee, niin pääseekin
iäksi kaikista nikarista. Niin hän todella taas uskoikin ja uskonsa
tueksi tapaili mitä suinkin sai. Hän teki niin kuin suolla kulkija, joka
katselee varakseen mätäskohtia ja paremman puutteessa astuu hyvässä
luulossa pienelle heinätupsullekin.
»Onhan niitä huonompiakin eläjiä kuin me. Elääpähän Viion leskikin, omin
varoinsa on toimeen tullut, elättänyt itsensä ja tyttärensä, eikä
suinkaan ole muuta kuin mitä kynsistään saa kankaan kutomisella. Meillä
tässä on talot ja lehmät», supisi hän itsekseen.
Ja emännästä tuntui näin ajatellessaan, että heillä ei ole mitään hätää,
kun vain sai nuo verot maksetuiksi. Ehkäpä hän saa jostakin lainaan
siihen asti, kun saa Viion leskeltä hyyryrahan. Ja hän päätti lähteä
Latulta kysymään.
Sieltä he olivat ennenkin usein saaneet, viimeksi uuninkorjuun aikana.
Ne olivat hyväsydämisiä ihmisiä. Eikähän muissakaan naapureissa ollut
moitetta, kyllä ne avuliaita olivat, vaan köyhempiä vähän, etteivät
paljon koskaan kyenneet rahalla avuksi ja varsinkaan nyt, sen tiesi
arvaamallakin, kun oli heillä veronmaksu itselläänkin.
Mutta Latullakaan ei aina ollut. Ei sattunut tälläkään kertaa.
»Jauhon osto oli meillä eilen ja siihen meni tarkalleen rahat, ettei ole
pennin pölyä. Eihän noita olisi meillä nyt henkeä ahdistavia
tarpeitakaan, että siihen nähden olisi joutunut, jos olisi ollut», sanoi
Latun emäntä.
»Ei olisi meillä ollut hädän pipanaa, jos ei sitä uunin korjausta olisi
ollut», arveli Nikkilän emäntä, hänkin puolestaan.
»Niinhän se on. Niitä tulee arvaamattomia menoja ja arvatuissakin olisi
kypikyllin, sillä meidän pienten eläjäin toimeentulo on kuin kerjäläisen
nuttu: reikä rikkeimän vieressä.»
»Paljon reikiä ja vähän vaatetta, ettei tiedä minkä reijän ensin
paikkaa», lisäsi Nikkilän emäntä ja nauraa kikatti vertaukselleen.
»Aivan niin», myönsi Latun emäntä. »Hyvin oli meilläkin tuumimista, kun
oli taas tänä kesänä lyhennettävä Lindbomille velkaa, joka otettiin tämä
talo ostaissa, ja samalla olivat verot suoritettavina ja sen lisäksi
muut tarpeet. Meitä isän kanssa jo mietitytti. Ei enää olisi viitsitty
pyytää lykkäystä maksussa, kun jo kerran ennen oli pyydetty. Kyllähän
patruuni olisi vielä myöntänyt, sillä hän oli viime kerralla sanonut
isälle: elä hätäile, Lattu, ei minulla ole kiirettä, ja minä tiedän että
sinä maksat. Viisitoista vuotta olet palvellut minua, niin kyllä minä
sinut tunnen. Jos ei sinulla ole muuta asiaa, niin ota tuosta sikari
hampaisiisi ja mene tiehesi, sillä minulla on kiire tässä», kertoi Latun
emäntä ja koetti matkia patruunin karkeaa ääntä ja äkäistä puhetapaa ja
nauroi sitten makeasti patruunin puheelle ja jatkoi loppuun: »Vaan kuule
Lattu», oli patruuni ikkunasta pihalle isän jälkeen huutanut,
»laittauppa tänne jonakuna joutilaana päivänä katsomaan minun uutta
orittani. Se on eri hevonen, kuin se sinun silloinen 'Putte', jota sinä
aina kehuit, ja jonka kuolemaa sinä surit niin, ettet moneen päivään
syödä saattanut.»
Ja molemmat taas nauroivat patruunille.
»Se on niin mukava ukon kärikkä se patruuni, ja tuiki hyväsydäminen.
Vaan ei isä olisi voinut mennä siltä enää pyytämään maksun lykkäystä, ei
vaikka. Tuumailtiin että koetetaan lainata muualta. Vaan mistä sitä
olisi saanut, ja vielä lisäksi pelotti, että jos patruuni olisi saanut
tietää, että isä on muualta lainannut, niin olisi suuttunut kerrassaan.
Niinhän se teki silloinkin, kun me tätä taloa hommasimme ostaa ja
kyseltiin ensin muilta apua ja kun ei saatu, niin meni isä patruunin
luo. Vaan kun se oli kuullut, että on muualta tahdottu, niin sitäkö oli
myrtynyt: 'Pirunako sinä, Lattu, minua pidät, kun vasta viimeksi minun
luo tulet. Häh? Siltähän siltä viimeksi apua haetaan', oli heti
äystämään ruvennut ja pitänyt semmoisen myräkän, ettei ollut isä saanut
selityksen vuoroa. Niin se olisi suuttunut nytkin, jos muualta olisi
lainattu. Se olisi tietysti tokassut niin kuin aina ennenkin: 'Mistä
sinä, Lattu, olet niin paljon rahaa saanut? Eikä olisi käynyt isän
sanominen, että ansainnut. Lanttu ei valehtele koskaan, eikä sen
patruunin edessä kuulu vale menestyvän. Silmistä kuului näkevän heti, ja
se katsookin niin terävästi silmiin. Ja sitten se kuuluu rumaksi
rupeavan, jos näkee vilppiä hiventäkään.»
»Vai niin.»
»Joo. Ei se vinoa meininkiä salli.--Niin, niin tuota, meillä kävi tuumat
hyvin pyöreiksi, että mitä tehdä. Vaan Jannelta saatiin kirje ja siinä
valtakirja nostamaan hänen kahden kuukauden palkkansa konttoorista.
Poika oli säästänyt kaikki ansionsa, vaikka ei siitä ennen ilmoittanut
mitään. Kirjeessään sanoi, että kohtahan se on maksun aika patruunille,
ja kun isällä on luultavasti ollut yhtä vähän ansiota sen jälkeen kuin
hän lähti, niin tarvitsette nyt. Sitä varten on hän säästänyt joka
pennin.»
»Vai on Janne taas kirjoittanut?» kysyi Nikkilän emäntä, vaikka oli jo
muualtakin kuullut, että Latut ovat saaneet pojaltaan kirjeen ja itse
oli Nikkilälle sitä kertonut. Hän kysyi vähän niinkuin önkyissään ja oli
hyvin vakavan näköinen.
»Joo. Toissa päivänä me sen saimme, vaan ei ole ollut aikaa käydä sitä
näyttämässä», selitti Latun emäntä anteeksi pyytävällä äänellä. »Ja minä
luen sen teille nyt kun olette täällä.»
»Lukekaa, vaan saattepa käydä Nikkilällekin lukemassa, kun saatte
aikaa», sanoi Nikkilän emäntä ja oli jo hyvän tuulen näköinen.
Kun kirje oli luettu, sanoi Nikkilän emäntä melkein samaa kuin aina
ennenkin:
»Siellä se Janne seilaa. Siellä se seilaisi meidänkin Janne, jos olisi
sille elämän päiviä suotu. Merelle senkin mieli paloi. Ja yhdessähän ne
teidän Jannen kanssa olivat siellä meidän kartanolla aina laivasilla. Ja
minä muistan aina, kun meidän Janne puheli isänsä kanssa ja kehui, että
hänestä tulee merimies, ja sanoi: 'Atlantille tämän pojan mieli tekee,
siellä ei risut silmään pistä!' Mistä lie kuullut merimiehiltä tuon
hokeman», ja Nikkilän emäntä nauroi ja silmät räpätti ja vielä sitten
kertoi: »Atlantille tämän popin mieli tekee, siellä ei risut silmään
pistä.»
Vaan nauru häipyi muodoltaan, miettiväisen näköiseksi painui, asetti
käden leuan tueksi ja nyökytteli ruumistaan. Silmät vesistyivät ja
kyyneliksi herahtivat vedet silmänurkkiin. Kämmenpäihinsä hän ne
kuitenkin pyyhki, ennen kuin kerkesivät lähteä poskipäitä kostuttamaan,
nousi seisaalleen ja sanoi:
»Tottapa se ei ollut niin sallittu.»
Latun emäntä ymmärsi täydellisesti hänen ajatuksensa ja sanoi
lohduttaen:
»Yksi murhe on suotu yhdelle, toinen toiselle.»
»Niin kai, niin kai.--No hyvästi.»
»Hyvästi, hyvästi.--Sepä oli, kun ei sattunut nyt olemaan. Lauantainahan
ukko saisi sieltä työpaikastaan, vaan on siihen vielä aikaa», sanoi
Latun emäntä säälin äänellä ja lopuksi: »Mistähän te poloinen sen nyt
saatte.»
»No, ehkä minä jostakin saan», arveli Nikkilän emäntä.
Vaan ei hän todellakaan tiennyt, mistä mennä, ja mielessään jo kuvaili
miten ryöstömies tulee ja kirjoittaa lehmän ja miten se sitten myödään.
»Kun minä tästä nikarasta pääsisin, eikä suinkaan se nyt niin mene,
etten minä siitä jotenkin pääse siitä nuljahtamaan», tuumi hän hiljaa
supattaen itsekseen.
Hänen mieleensä johtui taas Karénin rouva. Siitä tiedettiin, että se on
upporikas leski ja köyhät sitä kehuivat, sillä se jouluna jakoi köyhille
ruokaa. Ja Nikkilän emäntä oli jotakin kuullut semmoista, että Karénin
rouva on päänä jossakin rouvain yhdistyksessä, joka auttaa tarvitsevia.
Hän oli aina puutteen kohdalla ollessaan aikonut mennä pyytämään tältä
rouvalta lainaa, vaan jäänyt menemättä tähän asti, kun sai muulta tai
muuten neuvottelemalla pääsi tinkapaikan sivu. Nyt hän taas mietti
mennäkseen ja se tuli tehdyksikin.
Hyvä toivo tempasi hänet lähtöön, ettei hän huomannut olevansa matkalla
rouvan luo ennen kuin keskikaupungilla, ja alkoi tuumia, missä
oikeastaan rouva asuikaan. Sen tarkempaan hän ei tiennyt tuon hyvän
ihmisen asunnosta kuin että se on iso, komea talo keskikaupungilla.
Aurinko paistoi pitkin valtakatuja, paahtoi kuumasti. Tuulen henkeä ei
tuntunut kuin katujen risteyksessä mieto löyhähdys. Ja kaupunki näytti
täällä autiolta ja tyhjältä. Siellä täällä asteli joku herra keppiään
venyttäen tai kulkea sukitti joku piikaihminen. Rumpari ja poliisi
täällä parasta aikaa liikkuivat, ilmestyivät milloin mihinkin kadun
kulmaan julistamaan julistettavaansa. Kukaan ei heitä kuunnellut. Jos
joku sattui kautta kulkemaan kun ilmoitusta parhaillaan luettiin, niin
ei päätään kääntänyt, meni vain menojaan. Turhaan täällä rumputettiin
verojen rästi-ylöskantoa.
Nikkilän emäntä kuleksi tietämättä minnepäin oikein menisi, eikä
sattunut ketään lähelle, keitä olisi kysynyt. Lähempänä ei nähnyt muita
kuin muutamia ylimaalaisia, pari poikasta ja tyttösen, jotka tulivat
muutaman porvarin portista ja viittailtuaan hetkisen lähtivät juosta
hilkuttelemaan kadunkulmaan, missä paraikaa rumputettiin, ja sen ihmeen
nähtyään astuivat rantakaupungille, jonne poliisi ja rumpari katosivat
vähän ajan perästä. Autiot kadut jäivät entistä autiommiksi. Emäntä
poikkesi kadulta toiselle ja koetteli katsella, mikä näyttäisi Karénin
rouvan talolta, ja odotteli, että jonkun tapaisi, jolta kysyä. Ei
viitsinyt mistään talosta mennä kysymään ja autioitahan nuo useimmat
olivatkin, liitumaalissa ikkunat eikä ristin sielua näkynyt kartanolla.
Kiire hänellä oli, poltteli se toivo, että rouvalta saa avun.
Hän kuvitteli, että Karénin rouva, laiha, mustakulmainen ihminen, on
hyvin ystävällinen, käskee istumaan, kyselee ja kun hän sitten kertoo
asiansa, niin rouva heti, että: »joo, tokihan sitä nyt tuon verran sopii
auttaa vaikka ketä».
Tuntui vähän oudolta, kun hän vihdoin sai tietoonsa Karénin rouvan talon
ja lähti kulkemaan sinne. Mieli vähän epäilyttämään. Vaan kun hän
ajatteli, että miksipähän ei rouva häntä auttaisi, kun se muitakin
auttaa, ja hän ei tahdo kuin lainaksi, niin hävisi kaikki epäilys, niin
että keittiön portaita noustessaan hän oli aivan varma menestyksestä ja
mieli kuvitteli, että rouva on semmoinen ja semmoinenkin ja sanoo niin
ja niinkin.
Keittiössä oli piika vain ja liehtoi kuni siivilä. Vilkaisi vähän
karsaalla silmällä tulijaa, vaan ei virkkanut mitään, eikö liene
joutanut. Jonkun ajan oltua tuli lihava, punakka rouva kahisevassa
puvussa. Hän silmäsi kulmat kurtussa emäntää ja kysyi piialta:
»Mikä tuo ihminen on?»
»Minä olen Nikkilän emäntä, olisi vähän asiaa Karénin rouvalle», alkoi
emäntä puhella hämillään ja silmät tiheään räpättivät ja suu oli
hymyssä.
»Mitä teillä on asiaa?»
»Minulla olisi vähäisen Karénin rouvalle.»
»Jaa, jaa, mitä teillä on asiaa?» tikasi rouva, niin kuin
tyhmänsekaiselle tikastaan.
»Minä, tuota, läksin rukoustamaan rouvalta rahaa vähän, että saisin
verot maksaa. Kolme markkaa 28 penniä tarvitsisin... Minä, tuota,
maksaisin...»
»Eei, ei minulla ole», ja niineen meni rouva pois taakseen katsomatta.
Nikkilän emäntä lähti kiireen vilkkaa pois ja kadulla vielä puolijuoksua
pani, ikäänkuin olisi pelännyt kuumaa tuhkaa jälkeen viskattavan.
Häntä hävetti niin äärettömästi.
»Mitä varten minä meninkään, outo ihminen? Vähä kai se minulle lainaisi,
kun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö
minä olen», jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli
puoleksi itkua. Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta
kävi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja
rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat.
»Niin kuin sitä ei muka olisi jo kuultu jo, että rästit ovat
maksettavat. Ja ketä se täällä koskee? Täällähän asuu vain rikkaita,
joilla on maksaa vaikka kaksikymmentä markkaa miehenpuolelta, jollei
kaksisataakin, ja viinirahoja sen markoissa, minkä meikäläiset
penneissä.»
Hän astui pylkkäsi kiivaasti, etunojassa, kengät kivihin kopisi ja suu
supatti myötäänsä.
Mutta suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus,
joka tahtoi purkautua itkuksi.
Karvas mielensä lieventyi sekin, kun hän pääsi keskikaupungilta, sen
autioita, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa oli sileät
katuvieret ja viheriä nurmikko siellä täällä, ja jossa lapsia leikki
kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia ääniä. Ja tuulen henkikin sopi
täällä käymään, että oli vilpoisempi. Matalain rakennusten yli näkyi
pilviä, joitten paksut rintuukset hohtivat kirkkaina sinistä taivasta
vasten.
Kun hän kotiportille tuli ja Mirri häntä pystyssä vastaan juoksi, kaula
kenossa puski häntä ja kehräsi toimessaan, niin unohtui kaikki harmi
turhasta retkestä ja oli kuin jotakin olisi toivottavissa ollut.
Vähän alakuloisena istui hän työhönsä, vaan arveli päättävästi:
»No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin pääsisi
nuljahtamaan.»
Kamarista porstuan perässä kuului kankaankutomisen luske. Pirta piukki,
polkimet narahtivat ja sukkula heti jälkeen surahti. Syvempään kumartui
Nikkilän emäntäkin ompeluksensa ääressä ja liikutteli neulaansa
vinhemmasti.
Nikkilä ätyröi sängyssään. Emäntä oli jo siihen tottunut, monta herran
vuotta kun oli sitä nähnyt, vaan hänen kävi nyt sääliksi ja mieltä
kirveli, jotta muutamia vesiä silmiin herahti.
»Ukko raukalle kun ei ollut saanut ruuaksi mitään hipleämpää palaa
moneen aikaa, ei lehmän antiakaan kuin tipan iltasella. Kun pääsisi
tästä vähän viljemmälle.»
Mutta miten päästä? Ei näkynyt mitään keinoa päästä tästä nikarasta, ja
sehän se pimitti kaiken. Tuntui kamala tunne rinnassa, aivan kuin olisi
joku kauhu pelottanut, ja tuskan hiki kohosi kasvoille.
Nikkilä ähki ja puhkuili yhtäläiseen.
Emännän mieleen johtui patruuni Lindbom.
»Jos olisi siltä mennä pyytämään lainaan, se kun on niin somaluontoinen
mies. Vaan mikäpä sitä oudolta. Eihän tuo Karénin rouvakaan, vaikka sitä
on niin kehuttu. Jos tuttu olisi se patruuni, niin sitten saattaisi
auttaa. Jos isä olisi renkinä ollut jonkun herran luona, niin se
auttaisi varmaan, sillä Nikkiläkin on rehellinen mies ja hyvä mies
kaikin puolin. Paras timperi hän oli komesrooti Bomin laivavarvissa ja
oli siellä viittä laivaa rakentamassa ja monta monituista lotkua ollut
rakennuttamassa Bomille. Jos Bom nyt eläisi, niin kyllähän se auttaisi,
niinkuin patruuni Lattua. Ja kauan me olisimme toimeen tulleet silläkin,
mutta meillä oli sen takana säästössä... Janne kun eläisi, niin ei olisi
hätää. Niin elettäisiin kuin herran kukkarossa köyhiä autellen. Niin
elettäisiin kuin Lattukin ja vielä paremmin... Meillä oli jo talo
velaton ja tulot aina tarpeisiin riittivät. Vaan piti onnettomuus tavata
tuota isää ja kuolo temmata Jannen... No se oli niin sallittu.»
Mutta siitä hän palautui ajattelemaan, mitä juuri oli ajatellut, että
kun niin olisi, ja johtui siihen aina lopuksi, miten nyt oli. Hän
ajatuksissaan kulki kuin eksyksissä kiertyen aina samaan kohti.
Tuuli puski ikkunaan, kuului jyminää ulkoa ja huoneeseen tunkeutui
hämärä. Lasten ääni kadulla vaikeni, kuului vain jalan töminää, kun
leikkipaikoiltaan pois juoksivat. Salama välähteli yhä tiheämpään ja
jyrisi kovasti.
»Jeesus siunatkoon!» lausui emäntä aina välähdykselle.
Viion leski tuli tyttärineen tupaan.
»Lähdimme tänne, kun niin kammottaa tuo hirveä ilma. Herran voimahan se
on ja hänen hallussaan, niin ettei sitä pelätä tarvitse, vaan tuntuu se
niin oudolle», sanoi leski hiljaisella äänellä.
»Niin, niinhän se on. Istukaa--Jeesus siunatkoon!»
»Minä sitä jo ajattelinkin, että eiköön siitä tule ukkonen, kun oli niin
tukalan kuuma. Hikosin aivan kuin saunassa ja ahdisti kuin painajainen»,
puhella kärisi Nikkilä.
»Niin, kuumahan se oli ja painosti tervettäkin, saati sitten sairasta.
Mitenkä Nikkilä muuten nyt jaksaa?» kysyi Viion leski hiljaisella
äänellä.
»Niinkuin märkä palaa», tokaisi kysytty.
»Tosiaankin niinkuin märkä palaa», toisti emäntä vakavasti. »Eihän siitä
meidän isän jaksannasta ole isosti taikaa.»
»Yksin päivinpähän eletään», arveli Nikkilä. »Vastahan se on tiistai
muilla niinkuin minullakin.»
»Eihän meillä ole muilla kuin maanantai», selitti Viion leski.
»No sitten minä olen edelläkin, kuluu minun aikani hopummin kuin
teidän», tuumi Nikkilä leikin viistoon ja vähän aikaa mietiskeltyään
jatkoi:
»Miten se minun päähäni on paneutunut, että nyt on tiistai? Kun minä
vielä olen ajatellut, että tänään ovat ne verotkin maksettava».
»Ei isä kulta, tänään vasta rumputettiin.»
»No niin, eihän se yksi pää pidä kesää talvea.»
»Huoleksipa se on isällekin paneutunut», sanoi emäntä ja alkoi selittää
vieraalle, että on heillä vielä kirkollisverot maksamatta.
»On ollut muita reikiä, joihin on uponneet rahat sen mukaan kuin on
saatu, että verot on pitänyt jättää viime nikaraan. Ja rahatonna ollaan
nytkin, ei aavistustakaan mistä saisi, ja huomiseen saada pitäisi. Se
ajatteluttanut jos jonnekin päin ja huolettanut hyvinkin.»
»Noo, huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa
avun ajallansa», puhui Viion leski niin vakuuttavasti, että Nikkilän
emäntä jäi kallellapäin katselemaan ja oli sen näköinen kuin että:
tosiaan! Ja sitten kallisti hän päänsä toiselle puolelle ja oli kuin
että: tuota en ole tullut ajatelleeksikaan.
»Minä olen hakenut humppassut lainaan saadakseni tuota kolmea markkaa 28
penniä, vaan ei ole utautunut. Ja olen ajatellut pääni mistä saada, vaan
en ole keksinyt», selitti lopulta emäntä.
Viion Elsa kääriytyi emäntää vyötäryksiin ja kuiskaten sanoi:
»Minä rukoilen illalla Jumalaa, niin hän huomenna lähettää teille.»
Emäntä myhähti ja silitti Elsan päätä, vaan ei virkkanut mitään.
Tuuli tupsahti ikkunoita vasten ja kova tohina kuului, joka kiihtyi
kiihtymistään, ja hämärä huoneessa synkkeni. Salamat välähtelivät
sakeaan, näytti välisti kuin koko maailma olisi yhtenä liekkinä ollut,
ja sekaan jyrisi, että huone vavahteli ja ikkunalasit helinänä soivat.
»Jeesus siunatkoon», lausui pelon äänellä Nikkilän emäntä.
»Herran voima on suuri», supisi Viion leski.
»Kylläpä ryskää», sanoi Nikkilä ja nousi virkeän näköisenä istualleen
sängyssä.
Toisella puolen katua rapisivat raskaat vesipisarat rakennusten
kattoihin. Tulisella vauhdilla iskivät alas, että kimmahtivat koko
korkealle takaisin. Kadulla hiekkaan tupsahtivat, että hiekka kupli.
Samassa tälläkin puolen jo kattoa pieksivät, luuli katon puhki menevän.
Salamat sekaan välähtelivät ja jyrisi niin pahasti, aivan kuin olisi
taivaan kantta ratkonut.
Latun emäntä tuli kuin paiskaten sisään.
»Kyllähän ne nuo pihtipielet vielä tuosta teidän ovesta sinkoilevat, kun
minä niitä päälläni aina jymäyttelen. En muista koskaan, että se on
matala tuo ovi ja minä niin pitkä. Touhuissani vielä sitten
kulen.--Hyvää päivää kuitenkin.»
»No oletpa sään aikana liikkeessä.»
»No hyvä hyvään sopii, nahkavaate pakkaseen, niinkuin minäkin tähän
ilmaan.»
»Istukaa.»
»Enpä istu, eipä muutkaan istu, enkä istu jos muut istuisivatkin.»
»No, no?
»No minä olen sillä hameella, etten jouda. Puuro on tulella ja Liisa
vain vahtina, pian karkaa ja jättää puuron kuohumaan. Ihan väkisin sain
sen seisomaan padan ääreen, tahtoi pakkautua ukonilmaa katsomaan. Sillä
ehdolla sain, että juoksun vilkkaa tulen tänne ja jo samaa kiirettä
silpasen takaisin.--Lähdin tuomaan teille rahoja. Käydessänne en
muistanut Liisan säästöjä, enkä olisi vieläkään muistanut, vaan kun
huokailin, että onkohan se Nikkilän emäntä saanut mistään verorahoja,
niin Liisa kehumaan, että hänellä on, jos ei ole muualta saanut. Liisa
on, näet, kun on saanut maalaisilta viisi tai kymmenen penniä, kun on
niitten hevosia juotellut ja appeet tehnyt ja heidän asioitaan juossut,
ja laivarannassakin kuuluu joskus käyneen matkustajain kapsäkin
kantamista vaanimassa ja hopeisen silloin tällöin noukassut--ja missä
tuo kolunneekaan, eihän sitä rasavilliä tiedä--isäkin on antanut pennin
tai kaksi joskus sille, niin se on ne kaikki säästänyt saadakseen
talvella oikein hyvät sukset. No, sieltä Liisan kassoja kun katseltiin,
niin löytyi hopeaa ja kolikkoa yhteensä 3 markkaa ja 16 penniä. Ne ovat
ihan pennejä nuo kuusitoista. No tuohon saa täytteen, sen 12 penniä, jos
ei muuten, niin pennin aina talosta tai kahdesta talosta. Niin tuota,
elä muuta kuin minä juoksuttamaan kiireen vilkkaa niitä tänne, että jos
ette muualta ole saanut, niin ette tarvitse kovin huolehtia», laski
Latun emäntä puhetta kuin köyttä ja lopetti sitten siihen, katsellen
Nikkilän emäntää ikäänkuin että otatko vai juoksutanko takaisin.
Nikkilän emäntä oli suu hymyssä ja silmiään räpytellen kuunnellut
tyynesti puhetta loppuun ja sanoi:
»No se nyt vasta oli. Minä olen ajatellut jos jonnekin päin. Ja juuri
tässä kerron huoliani Viioskalle, niin sanoo hän: noo huomiseen on vielä
aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun ajallaan.--Enhän minä
ole mistään saanut ja mistä sitä osaakaan täällä Vaaralla mennä, niillä
kun on maksuja itselläänkin. Karénin rouvalta kävin rukoustamassa...»
»Karénin rouvalta?» Latun emäntä hotasi ja Nikkiläkin silmänsä pyöristi.
»Niin.»
»No tuota, onko se teille tuttu?»
»En ole ihmistä nähnyt milloinkaan.»
»Se juoksee reppasee tuo meidän äiti, hakee tutut ja tuntemattomat»,
kärisi Nikkilä.
»No niinhän se on, että hakeva hakee povestaankin», puolusti Latun
emäntä.
»Minä olen kuullut, että se olisi ja eikö se olekin semmoisessa
yhtiössä, joka auttaa köyhiä?»
»Jo olette erehtynyt ja mennyt herrain penkkiin», nauroi Latun emäntä.
»Ei se ole meitä varten se yhdistys eikä köyhempiäkään varten, vaan
pakanoita. Nehän ompelevat ja kutovat ja rahoja keräävät tuolla Ohampua
eli Kahampua eli mikä maa se lienee--Viioskahan sen paremmin tietää, kun
teidän mies on paljon merta kulkenut?»
»En minä tiedä.»
»No mitenkä kävi?» kysäisi Latun emäntä uteliaana Nikkilän emännältä.
Nikkilän emäntä kertoi koko jutun alusta aikain, miten hän oli
kuvaillut, miten se kävi ja miten häntä hävetti ja suututti. Latun
emäntä nauroi että vatsa hytkyi.
»Niin se vain sanoi, ettei hänellä ole, ja meni tiehensä kiireesti, että
silkkinen hame kahisi», toisti emäntä.
»Olisit mennyt köyhäinhoitoon» tuumi Nikkilä.
»Viimeksi minä sinne menen.»
»No tosi se on, että viimeksi siihen kelkkaan istuu», toisti Latun
emäntä. »Sinne en soisi pahinta vihollistanikaan.--Eikä vielä hätä tämän
näköinen.»
»No sitähän olen tässä minäkin isälle vakuutellut, ettei meillä hätää
ole», yhtyi Nikkilän emäntäkin vieraan arveluun ja lausui kovalla
äänellä, oikein innostuksissaan ja sitten vähän tyynemmin jatkoi jyrinän
jälkeen:
»Ei todellakaan hätä ole tämän näköinen.--Kuulkaa, istukaa nyt vähän,
ettette kaikkea unta vie.»
»Elkää houkutelkokaan», tikasi vieras kuin vihoissaan ja huiskautti
paremmaksi vakuudeksi kieltävästi käsillään.
»Tuossa on meidän Jannen kirje, toin sen Nikkilälle luettavaksi. Kyllä
sinä saat selvän siitä, joka olet mainio kirjamies.--Hyvästi vain.»
»Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vain nyt ensinnäkin. Oli siunattu asia,
että sain rahat. Tottapahan tavalla tai toisella saan taas maksetuksi.
Kiitoksia paljon vain ensinnäkin», evästeli emäntä hyvää vierasta, joka
jo laskeusi rappusia ja päätään pidellen tiuski Viion leskelle, joka
jäljestä meni:
»Se on ihme ja kumma, etten muista, että olen päätäni pitempi muita.»
»Se oli siunattu asia», hyvitteli Nikkilän emäntä. »On niitä hyviä
ihmisiä maailmassa. Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja tämä
tytön tyllerökin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille», hyväili
emäntä Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilälle selitti:
»Tämä äsken kuiski minulle, että minä rukoilen Jumalaa, niin se lähettää
teille rahaa.»
»Joko sinä rukoilit?» kysyi Nikkilä.
»En minä vielä, illalla minä olisin rukoillut», selitti Elsa ujostellen
ja vähän pahoillaan, kun tuli apu ennen kuin hän kerkesi rukoilla.
Emäntä asettui työhönsä suu makeassa hymyssä ja silmät räpättivät.
Nikkilä makasi selällään kädet ristissä pään alla ja katseli
miettiväisenä kattoon. Elsa istahti ikkunan pieleen ja silmäili ulos.
Oli aivan kuin ei kellään olisi ollut sanaa sanottavaa.
Ilma oli selkeämpi, vaan vielä näkyi kadunpuoleiseen ikkunaan synkkä
pilvi, rakennusten takaa ammotti kuin musta holvi, jota kirkas ja
kaunisvärinen sateenkaari näytti kannattelevan.
»Nikkilä, ette usko!»
»No mitä?»
»Niin kaunis sateenkaari.»
»Ohhoh.»
»Jos minä olisin enkeli, niin minä juoksentelisin tuota sateenkaarta
myöten ja tuolla korkeimmalla kohdalla istuisin, katselisin tänne maahan
ja heiluttelisin jalkojani.»
»Niinkö ne enkelit tekevät?»
»En tiedä, vaan niin minä tekisi.»
»Etkö muuta tekisikään?»
»Joo. Kävisin Jumalan asioilla. Kuulkaapa! Minä tahtoisin Jumalalta
rahaa ja toisin teille. Ja Helunalle toisin kultaisen verolipun
ruskeassa samettinauhassa...»
Emäntä nauroi sydämensä pohjasta ja Nikkiläkin koetti, minkä ryinnältään
saattoi.
»Poliisitpa ottaisivat pois sen verolipun ja sakottaisivat meitä.
Verolippu pitää lunastaa maistraatista, ei se kelpaa taivaasta, vaikka
Jumalan maahan se on, jossa lehmät laitumella käyvät.»
»Minäpä sanoisin Jumalalle, niin se rankaisisi poliiseja ja sitä toista.
Mutta kuulkaapa vielä. Minä toisin lakkiverkaakin ja...»
»Sinä olisit hyvä enkeli», arveli Nikkilä.
»Ja minä kävisin täällä usein, äidin luona ja teidän, ja sanoisin
äidille isältä terveisiä ja teille Jannelta.»
»Kun toisit Jannen tänne meille, niin se vasta olisi. Meidän olisi niin
hupainen sitte olla ja helpompi elää. Ei tarvitsisi sinunkaan sitte
verorahoja tuoda, terveyttä vain», tuumasi Nikkilä.
»Ei Jannea saisi sieltä tuoda.»
»Miksi ei?»
»Sen pitää veisata Jumalalle kiitosta.»
Nikkilä ei virkkanut siihen mitään, laittausi vain istumaan mukavasti ja
rupesi lukemaan Latun Jannen kirjettä.
»Niin on onni onnellisten kuin keväinen päivän nousu», sanoi Nikkilä
hiljaisesti ja vaipui syviin mietteisiin.
»Nikkilä», havautti hänet Elsa.
»Mitä», tikasi Nikkilä.
»Jopa olette taas yrmynä.»
»Enpähän ole.»
»No kertokaa sitten taas jotakin.»
»No mitä minä kertoisin?»
»Jotakin.»
»No minä kerron», sanoi Nikkilä ja muuttui iloiseksi aina Elsan kanssa
rupattaessaan. Ja vähän mietittyään kertoi hän:
»Oli pieni tyttö, jonka isä ja äiti olivat kuolleet, eikä ollut koko
maailmassa ketään, joka olisi häntä elättänyt ja hoitanut. Hän lähti
yksin kävelemään metsään. Käveli koko päivän, ja kun ilta tuli, niin
haki hän pehmeän sammalmättään ja paneutui siihen nukkumaan. Linnut kun
näkivät, että pieni sievä tyttö siinä makasi, niin kokoontuivat kaikki
siihen puuhun, jonka juurella se mätäs oli, jossa tyttö makasi, ja
alkoivat laulaa niin kauniisti yhteen ääneen, ettei tyttö eikä kukaan
ollut kuullut niin kaunista laulua. Ja siihen se tyttö sitten nukkui.
Aamulla kun heräsi, aurinko paistoi ja linnut vieläkin lauloivat.
Mutta tytöllä oli nälkä. Hän aikoi lähteä kävelemään ajatellen, että
kyllä sieltä joku talo löytyy, kun vielä pikkuisen menee eteenpäin.
Sieltä pyytää ruokaa. Mutta kun siinä nousi istumaan ja juuri oli
lähdössä, näkikin hän siinä puussa kaksi pientä tyttöä. Ne olivat hyvin,
hyvin pieniä, ja valkoiset vaatteet oli toisella ja toisella siniset ja
kultahelmet kaulassa kummallakin, ja kun tarkkaan katsoi, näkyi niillä
hienot valkoiset siivet hartioilla. Ne nakkelivat toisilleen omenia ja
nauroivat. Sitten ne sille tytöllekin nakkasivat niitä omenia, ja kun
sillä oli nälkä, niin haukkasi hän heti ja se oli niin makeaa, ettei hän
ollut koskaan syönyt mitään niin makeaa.
Sitten ne pikkutytöt lentivät pois siitä puusta ja päätään
nyökäyttelivät ja nauroivat sille tytölle ja tyttökin lähti kävelemään,
kun oli tarpeekseen syönyt niitä omenia, joita ne pudottivat. Sitten kun
tyttö oli hyvin kauan kävellyt, tuli hän muutamaan taloon. Ja hänellä
taas oli nälkä, niin sanoi sen talon emännälle, että: 'antakaapa emäntä
kulta mulle ruokaa'.
Se emäntä sanoi että: 'saat tulla meille paimentamaan lehmiä', ja antoi
ruokaa ja sitten tyttö jäi siihen taloon paimeneksi.
Kun hän kulki lehmäin kanssa metsässä, niin lauleli hän aina. Vaan lähti
sitten kerran kävelemään ja jätti syömään lehmät. Kun oli vähän
kävellyt, tuli vastaan hyvin kaunis lampi. Sen lammen rannalla kasvoi
hyvin kauniita kukkia niin paljon, että päälle täytyi astua, ja
omenapuita siellä oli myös sen lammen ympärillä. Siihen tyttö istui
rannalle ja alkoi laulella, mutta kuulikin samassa soittoa, hyvin
kaunista. Sieltä kuului soitto sen lammen toiselta puolelta, ja kun
tyttö sinne katsoi, niin näki hän siellä kauniin puutarhan. Ja siellä
puutarhan keskellä istui poika ja soitti kannelta. Punainen
samettiviitta sillä oli hartioilla ja musta, kiherä tukka valui
valkoiselle kaulalle ja sille punaiselle viitalle. Ja se poika oli niin
kaunis, ettei tyttö saattanut muualle katsoakaan. Mutta kun sitten
pikimmältään katsahti lammelle, niin näki kauniin valkoisen joutsenen
uivan siihen rantaan, jossa hän istui. Ja se poika siellä toisella
rannalla tuli lähemmäksi ja soitti kannelta ja soittaissaan lauloi hyvin
kauniilla äänellä:
Ällös sä tyttöni pelkää
istua joutsenen selkään,
hänpä sun kaunoisen tuo
kaipaavan ystävän luo.
Ja se joutsen tuli sitten aivan sen tytön tykö ja tyttö istui sen
joutsenen selkään ja se ui sille toiselle rannalle, jossa se poika oli.
Eikä tytöltä kastuneet jalatkaan, kun se joutsen niin sievästi piti
selässään ja ui niin tasaisesti. Ja sitten se joutsen vei tytön sen
pojan luo ja se poika oli kuninkaanpoika ja se otti tytön morsiamekseen
ja vein kuninkaan linnaan, joka oli siinä puutarhan keskellä, ja siellä
ne elävät...