Sadaskuudestoista luku.
_25 p. heinäk._ Vanha tohtori kertoi minulle tänään surullisen
ja järkyttävän uutisen. Isä raukkani on kuollut -- kuoli eilen
leikkauksen jälkeen, jonka hän oli siirtänyt liian pitkälle, koska ei
uskonut sitä tarpeelliseksi.
Hänet haudattiin tänä aamuna vanhaan Pyhän Marian kalmistoon --
hyvin aikaisin, melkein ennen päivänkoittoa, jotta piispa ennättäisi
ensimäiselle laivalle Roomaan matkatessaan.
Tuskin voin sitä käsittää -- että hän on tiessään -- tuo voimakas,
kookas olento, tuo järkkymätön jalopeura, jonka painavat askeleet
ennen muinoin hänen kulkiessaan äiti raukkani huoneen läpi saattoivat
koko talon tärähtämään.
Hän kuuluu kuolleen kuten oli elänytkin. Viimeiseen asti itseensä
keskittyneenä, taipumattomana, hallitsevana -- talonpoikana, mutta
sittenkin suurena miehenä (jos suuruutta on mitattava voiman mitalla).
Olen viettänyt päivän katkerassa murheessa. Aina lapsuudestani asti
on isäni ja minun välillä ollut synkkä varjo. Hän oli kuin uhkaava
vuori, joka aina riippui pääni päällä. Tokkohan hän halusi nähdä
minua loppuaikanaan. Ehkä kyllä, vaikka kylmäluontoinen, tunteeton
Nessy MacLeod esti häntä siitä. -- Nessy kuuluu levittelevän
kaikille, että isäni kuoli minun tuottamastani murheesta ja häpeästä.
Ihmiset tulevat sanomaan, että hän oli sivistymätön nousukas,
hännystelijä, herrastaja -- taivas tietää mitä kaikkea. Kaikki
väärin! Voidakseen tarkalleen käsittää hänen luonteensa, on
siirryttävä menneisyyteen, siihen päivään, jolloin hän oli repaleinen
poika ja "pahan lordi Raan" livreapukuinen ajuri antoi hänen
äidilleen ruoskaniskun tiellä, jolloin hän vannoi mieheksi tultuaan
antavansa äidilleen omat vaunut ja silloin "eivät herrat saisi häntä
piestä."
Hän kohtasi Gesslerin hatun torilla, mutta ei ollut sen
suostuvaisempi taivuttamaan polveaan sen edessä kuin Wilhelm Tell.
Isä raukkani! Hän teki väärin käyttäessään toisen elämää, toisen
sielua ylpeytensä ja kostonhalunsa välikappaleena. Mutta Jumala
parhaiten tietää miten häntä on tuomittava, ja vaikka hän ensi
sijassa on tehnyt elämäni siksi mitä se on, niin lähetän hänen
muistolleen, (minua melkein vavistuttaa se lausua) ellei rakkauteni,
niin toki anteeksiantamukseni.
* * * * *
_26 p. heinäk._ Alan huomata, että yhtäkaikki en ollutkaan niin
romanttinen sanoessani herttaisille vanhuksille, että Martin ja hänen
suunnitelmansa sortuisivat, jos minä en häntä jaksaisi seurata.
Poika parka, hän juttelee aina kuin riippuisi kaikki minusta. Minua
pelottaa ajatellessani mitä voisi tapahtua retkikunnalle, jollei hän
katso minun voivan lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä.
Martin ei ole niitä miehiä, jotka itkevät vaimojansa ikäänkuin
aurinko olisi iäksi pimennyt ja sitten menevät uudelleen naimisiin,
ennenkuin heidän hautansa on vihertynyt. Senpä tähden, pantuani
kerran alulle suuren juoneni ja teeskenneltyäni tulevani paremmaksi
päivä päivältä ja "olevani valmis lähtemään, siitä ei pelkoa", minun
on pitkitettävä sitä.
Mutta yhtäkaikki alan epäillä, etten sittenkään ole mikään
ihmeteltävä näyttelijätär. Toisinaan ollessani hyvin innoissani
huomaan hänen katsovan minuun rauhattomana ikäänkuin hän arvaisi
minun salaavan jotain. Sellaisina hetkinä vältän hänen katsettaan,
ettei jotain tapahtuisi, sillä suuri rakkauteni on ikäänkuin aina
väijyksissä paljastaakseen minut.
Tänään (vaikka olin päättänyt pidättää kyyneleeni) hänen puhuessaan
matkastamme ja kuinka minä virkistyisin ja kuinka napapiirin
vahvistava ilma oli tekevä minut "toiseksi naiseksi", huudahdin:
"Kuinka mainiota! Kuinka ihanaa!"
"Mitä sitten itket?" kysäisi hän.
"Oh, Herrainen aika, eihän se merkitse mitään -- _minulle_", vastasin.
Mutta muita kuin Martinia ei minun nähtävästi onnistu pettää. Tänä
iltana hänen ja tohtori O'Sullivanin mentyä "Auraan" tuli isä Dan
Christian Annelta tiedustelemaan vointiani ja saatuaan jotenkin
alakuloisen vastauksen, kuulin hänen huokaisevan:
"Voi minua! Mitä on elämä! Vain usva, joka näyttäytyy vähäksi aikaa
ja sitten katoaa."
Ja puoli tuntia myöhemmin, kun vanha Tommy tuli tuomaan minulle
muutamia meriäyriäisiä (hän yhä väittää niiden olevan ainoa sairaille
kelpaava ruoka) ja kyselemään "kuinka pikku missie nyt jaksaa?"
kuulin hänen poismennessään voihkivan:
"Ei tästä matkasta mitään apua lähde raukalle! Hän on purjehtimassa
suoraan Pääsatamaan, se on minun uskoni."
* * * * *
_27 p. heinäk._ Minun _täytyy_ pitkittää sitä -- minun täytyy, minun
täytyy! Jos Martinin toiveet ja unelmat nyt murtuisivat, niin veisi
se hengen minulta.
En tahdo olla paha, matta muutamat naparetkeilijät tekevät sen
vaikutuksen, että heidän korkein pyrkimyksensä on työn tuottama
ylistys, ja jos ovat jotain saaneet aikaan, niin ei heillä
loppuikänsä näytä olevan muuta tehtävää kuin jäädä kotiin ja
puhella siitä. Martin ei ole sellainen. Naparetkeileminen on hänen
intohimonsa. Tuntemattoman houkutukset ja suuri ihanne ovat häntä
kutsuneet alusta alkaen ja seuraavat häntä loppuun asti.
Minä en voi ajatella Martinia sänkyynsä kuolleena -- ja Englannin
maaperän vihertävään rauhaan laskettuna, vaikka tämä ajatus onkin
rakas ja suloinen rauhallisemmille luonteille -- esimerkiksi minulle.
Voin vain ajatella tuon kesyttömän, sankarillisen sielun nousevan
Jumalan luo myrskyisän Etelän leveältä, valkoiselta aavikolta,
ruumiin levätessä paisuvien lumikumpujen alla ja lumituiskujen
laulaessa hänelle sielumessua.
Olkoon tämä ihana loppu vielä kaukana ajassa, mutta pitääkö minun
poloisen horjuvan sydämen tehdä se mahdottomaksi? Ei ikinä, ei ikinä,
ei ikinä!
Loppupäätös -- minun on noustava ylös joka päivä, sanokoon hoitaja
mitä sanoo.
* * * * *
_28 p. heinäk._ Kiikuttelin pienokaista uneen tänä iltapuolena,
kun Christian Ann, joka takkatulen ääressä kehräsi, kertoi minulle
Bridget tädin ja Nessy MacLeodin välisestä riidasta.
Nessy (joka sanoo menneensä naimisiin isäni kanssa juuri ennen
leikkauksen tapahtumista) näyttää vaativan perintö-oikeutta kaikkeen
siihen, mitä isäni on jättänyt jälkeensä, ja koska tilukseen kuuluu
Hovikin, aikoo hän haastattaa Bridget tädin oikeuteen päästäkseen
käsiksi omaisuuteensa.
Poloinen Bridget täti! Kaikki hänen vehkeilynsä kauniin Betsyn
hyväksi, hänen julmuutensa paljon kärsinyttä äitiäni kohtaan, hänen
ilkeytensä minulle saivat tällaisen surkuteltavan lopun -- että hänen
oma tytärpuolensa karkoittaa hänet ulos talosta!
Kun Tommy vanhus kuuli puhuttavan oikeusjutusta, virkkoi hän:
"Hui hai! Se on hänelle parahiksi, sanon! Ison emännän entinen musta
elämä kummittelee, ja musta on hänen elämänsä nytkin oleva, kun hän
on tullut vanhaksi ja kuolema jo häntä väijyy."
* * * * *
_29 p. heinäk._ Tänään olemme lopettaneet korrehtuurien lukemisen
ja tohtori O'Sullivan on lähtenyt Lontooseen niitä viemään.
Minusta hän näytti hiukan alakuloiselta tullessaan heittämään
minulle jäähyväisiä, ja vaikka hän oli meluava ja reima tapansa
mukaan, niin kuulosti hänen äänensä käheältä, kun hän (vannoen
suosikkipyhimystensä nimeen) jutteli "palaavansa kymmenenneksi
päiväksi kaikkien poikien kanssa, Siirappi heihin luettuna".
Lorua se tietenkin oli mitä juttelin hänen rakastumisestaan minuun.
Mutta olen yhtäkaikki vakuutettu siitä, että hän rakastaa minua --
monet, monet ihmiset rakastavat minua. En tiedä mitä olen tehnyt
ansaitakseni kaiken tämän rakkauden. Minä olen elämässäni saanut
osakseni paljon rakkautta; nyt sen huomaan.
Viimeinen korjausluku suoritettiin kovalla kiireellä ja luulenpa
olleeni väsyksissä, kun se päättyi, sillä tänä iltana Martinin
kantaessa minut yläkertaan, naurettiin vähemmän kuin tavallisesti ja
Martin näytti vakavalta laskiessaan minut lattialle vuoteen viereen.
Minä kiusoittelin häntä siitä ("Mitä tuuma maksaa, herra"), mutta
keskiyöllä totuus välähti mieleeni -- minä käyn päivä päivältä
ohuemmaksi ja köykäisemmäksi ja hän alkaa huomata sen.
Loppupäätös -- minun täytyy koettaa päästä omin voimin yläkertaan
tästä puoleen.
* * * * *
_30 p. heinäk._ Voi minua! Näyttää siltä kuin minun ja retkikunnan
välillä olisi kilpajuoksu -- kumpi meistä ensin ennättää, ja
toisinaan pelkään, että minä joudun häviölle.
Martinin pitäisi lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä --
vain seitsemäntoista päivää enää! Minun pitäisi mennä naimisiin
kymmenentenä päivänä -- vain yksitoista! Oh, Mary O'Neill, mihinkä
outoon ristiriitaiseen sotaan oletkaan heittäytynyt! Katso suoraan
eteesi, rakas, äläkä ole peloissasi.
Tänä iltana sain kirjeen arvoisalta äidiltä. Hän lähtee huomenna
Irlannista, siis aikaisemmin kuin hän alkujaan oli aikonut, joten
otaksun isä Danin lähettäneen noutamaan hänet.
Kuinka hartaasti toivon, että Martin ja arvoisa äiti viihtyisivät
hyvin yhdessä. Kamppailu rakkauteni ja uskontoni välillä olisi
enemmän kuin jaksaisin kantaa nyt.
* * * * *
_31 p. heinäk._ Kun tänä aamuna heräsin hyvin myöhään (vasta
aamunkoiton jälkeen nukahdin), ajattelin arvoisaa äitiä, ja katso!
kuka silloin astuu huoneeseeni ellei Blackwaterin tohtori!
Hän oli hyvin herttainen, sanoi minun luvanneen että hän saisi
uudelleen tulla minua tervehtimään, niinpä hän oli pitänyt kiinni
sanastani.
Tarkastin häntä kiinteästi, kun hän minua tutki, ja taisin nähdä,
että hän oli peräti ihmeissään -- ei voinut ymmärtää mitenkä minä
vielä elin -- eikä sanonut enää milloinkaan väittävänsä valheeksi
vanhaa sananpartta, että murtuneesta sydämestä voi kuolla, koskapa
hän nyt seivästi näki, että minä pysyin pystyssä parantuneen sydämen
avulla.
Olin tarvitsevinani jotain saadakseni hoitajan katoamaan huoneesta ja
sitten kohottauduin vieraan tohtorin puoleen kuiskaten "_Milloin_?"
Hän ei ollut halukas minulle kertomaan, puheli Jumalan
ihmeitätekevästä voimasta, joka saattaa tieteen häpeään, mutta
lopulta sain hänen suustaan sanasen, joka teki minut onnelliseksi
tahi ainakin tyytyväiseksi.
Ehkäpä se on surullista, mutta paljon surullisempaa olisi kuolla
esimerkiksi murtuneesta sydämestä ja (oli tilani minkälainen oli)
murtunut ei sydämeni ole, vaan lääkitty, loistavasti lääkitty
kaikista iskuistaan, ja kiitos Jumalalle siitä ainakin!
* * * * *
Minulla oli juuri hiukan unta ja sellainen suloinen uni! Minusta
armas äitini tuli luokseni. "Sinun on vilu, lapseni", sanoi hän ja
peitteli minua sitten sänkyvaatteilla. Puhelin hänelle pienokaisesta
-- että minun täytyi jättää hänet, ja hän sanoi, että hänen oli ollut
pakko tehdä samaa -- jättää minut. "Se on meidän äitien kohtalo --
monen -- mutta taivas johtaa kaikki", hän kuiskasi.
* * * * *
_1 p. elokuuta._ En todellakaan voi käsittää itseäni; eipä senvuoksi
ole suinkaan ihme, etteivät muut minua käsitä. Huolimatta siitä mitä
vieras tohtori eilen sanoi, pukeuduin suurellisesti tänäpäivänä; en
tyytynyt vain valkoiseen teepukuuni, vaan sovitinpa ylleni vielä
kaunista, vanhaa irlantilaista pitsiä, jonka hoitaja lainasi minulle
kaulalle pantavaksi.
Luulenpa, että se soveltui minulle mainiosti, ja kun tulin alakertaan
hoitajan olkapäähän nojaten, oli Martin siellä minua odottamassa,
ja vaikkei hän puhunut mitään (ei nähtävästi kyennyt), tuli hänen
silmiinsä sama katse, kuin Raa-linnassa tuona viimeisenä iltana
sanoessaan jotain hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa
pienen, tumman päänsä taivasta kohti.
Oh, oma rakkaani, tahtoisin elää sinun tähtesi sellaisena kuin olen,
jos minusta voisi olla jotain hyötyä, ellen olisi suurempi este kuin
apu, jos liittomme olisi luvallinen, ellei, sanalla sanoen, Jumala
itse olisi jo vastannut kaikkiin sellaisiin kysymyksiin ja hartaisiin
anomuksiin ja lausunut suuren, muuttumattoman, peruuttamattoman
_Ei_-sanansa!
* * * * *
_2 p. elokuuta._ Arvoisa äiti, joka eilisiltana tuli saarelle, on
istunut luonani kaiken päivää. Luullakseni hän _tietää_, sillä
luostarista hän ei enää ole puhunut mitään -- sanoihan vain (niin
hellin ja lempein katsein) aikovansa jäädä luokseni vähäksi aikaa,
hän kun itse oli levon tarpeessa.
Hämmästyksekseni ja ilokseni huomasin, että Martin ja hän sopivat
mainiosti yhteen. Tänä iltana sanoi hän minulle kaikesta huolimatta
(tiedän mitä hän sillä tarkoitti) olevansa taipuvainen uskomaan
Martinin olevan kunnon miehen ja kristillisen gentlemannin, vaikka
hänellä on niin onnettomat mielipiteet Kirkkoon nähden.
Tänäpäivänä tapahtui liikuttava kohtaus. Istuimme kaikki puutarhassa
(aurinko lämmin, mereltä puhalteli vieno tuulenhenki ja kypsä vilja
huojui vastapäätä olevalla pellolla), kun tunsin jonkun nykäisevän
minua hameesta, ja kuka siinä oli ellei Isabel, joka oli kontannut
kuivalla nurmella päivänkukkia poimien ja nyt, kömmittyään pystyyn
minun vieressäni, tyhjensi kouransa minun syliini.
Ei, itkeä en enää tahdo niin kauan kuin elän, mutta kyllä minä
tunnen hyvin "heltyväni" kuten Martin sanoo, nähdessäni rakkaimpain
unelmaini tosiksi muuttuvan.
En tiedä pelkäsikö Martin, että antaisin valtaa
mielenliikutukselleni, mutta hän alkoi rupattaa "tyttösestä" sanoen
hänellä nyt olevan kaksi äitiä -- isoäiti, joka oli hoitava häntä
meidän ollessamme Etelässä, ja arvoisa äiti, joka oli ottava hänet
kouluun, kun hän on kyllin vanha.
Niin että pienokaisesta ei ole enää mitään huolta.
Mutta miten käy Martinin itsensä? Onko oikein sallia hänen jatkaa
valmistuksiansa? Eikö ole tavallaan julmaa olla hänelle kertomatta
totuutta?
Tämä ongelma kaivelee mieltäni. Jos vain saisin kerran kunnolleen
nukkua, niin ehkäpä voisin sen ratkaista.
* * * * *
_3 p. elokuuta._ Joka päivä käyn heikommaksi. Ei mitään tuskia, ei
yskää, ei muuta kuin uupumusta. Isä Dan kertoi minulle tänä aamuna,
että käyn yhä enemmän äitini näköiseksi, tuon "suloisen pyhimyksen,
jonka Herra on tehnyt omakseen". Tiedän mitä hän tarkoittaa -- äitini
näköinen, kuten hän oli viimeisillään.
Vanha pappi raukkani on sellainen lapsi! Hyvä, vanha mies on aina
lapsi -- nainen voi helposti lukea hänen ajatuksensa.
Voi minua! Ei minusta milloinkaan ole pidetty sellaista huolta
kuin nyt, mutta tunnen olevani kuin pikku lapsi, joka väsyneenä,
kompuroituaan tuolilta tuolille, palaa hoitajansa luo. Mitä lapsia me
itse asiassa kaikki olemmekaan -- lapsia vain!
* * * * *
_4 p. elokuuta._ Isä Dan kiirehti tänne tänään kiihtymyksestä
hengästyneenä. Poloinen ystäväni näyttää eläneen jokapäiväisessä
pelossa, että hänen piispansa olisi Roomassa valittanut hänestä
-- asia koskee nähtävästi hänen suvaitsevaisuuttaan minua kohtaan
-- mutta kas! piispa itse onkin joutunut valvonnan alaiseksi,
sillä hänet on lähetetty erääseen Rooman seminaariin ja kielletty
palaamasta hiippakuntaansa.
Ja nyt, katso! suuri rahasumma on Roomasta lähetetty isä Danin
jaettavaksi Ellanin köyhille!
Luulenpa tietäväni kenenkä rahat ne tässä palautetaan, mutta kiltti
isä ei epäile mitään ja suunnittelee Pyhän Marian kirkolle suurta,
yleistä kiitosjuhlaa rukousnauha- ja kiitosjumalanpalveluksineen.
Se on määrätty olemaan kymmenennen päivän iltapuolella, viimeisenä
päivänäni Ellanissa, naimiseni jälkeen, mutta ennen lähtöäni. Kuinka
Jumala ohjaa kaikkea!
* * * * *
_6 p. elokuuta._ On todella väärin, että sallin Martinin jatkaa. Tänä
aamuna hän kertoi ostaneensa avioliittomme erikoislupakirjan ja tänä
iltana hän näytti minulle matkalippumme Sydneyhin -- kaksi sijaa
ensimäisessä hytissä laivan vähimmän keinuvassa osassa.
Oh, rakkahimpani, kunpa tietäisit, että minulla on ollut matkalippuni
jo kauan aikaa ja että se on vievä minut Suurelle Retkelle -- suureen
Tuntemattomaan, Ikuiselle Merelle, Mittaamattomaan Ijäisyyteen!
Minun täytyy olla uljas. Vaikka joskus olen hiukan raukkamainen,
_voin_ olla uljaskin.
Olen lopullisesti päättänyt tänä iltana kertoa hänelle. Mutta kuinka
voin kertoa sen hänelle vasten kasvoja...
* * * * *
_7 p. elokuuta._ Olen päättänyt kirjoittaa Martinille. Kirjeessä
voi niin paljon helpommin sanoa sanottavansa -- ainakin minä voin.
Kun olen liikutettu, niin pettää ääneni paisuen ja laskien kuin
valtameren aalto.
Huomaan, etten enää voi kirjoittaa vuoteessani istuen, mutta voin
painaa kirjani rinnalleni ja kirjoittaa makaavassa asennossa.
_Mary O'Neillin kirje Martin Conradille_.