_Oma rakkaani._ -- Vahvista itsesi kuulemaan mitä minulla on
sanottavaa. Se on kovasti sinuun koskeva, minä tiedän sen, rakas.
Huomenna meidän oli määrä lähteä kylävoudin luo, tästä päivästä
viikon kuluttua meidän oli määrä astua laivaan Sydneyhin
mennäksemme ja kahden kuukauden kuluttua meidän oli oltava
talvimajoissa.
Mutta en voi mennä kanssasi kylävoudin luo, en voi mennä kanssasi
Sydneyhin; en voi mennä kanssasi talvimajoihin; en voi mennä
minnekään täältä. Se on mahdotonta, aivan mahdotonta.
Minä olen rakastanut liian paljon, armas, elämän liekki on
palanut tyhjiin minussa. Suuri rakkauteni -- rakkaus äitiini,
pikku lemmittyyni ja ennen kaikkea sinuun on kuluttanut minut,
enkä voi enää kauan elää.
Anna anteeksi, etten ole ennen tätä sanonut sinulle että olen
pettänyt sinua sanomalla käyväni paremmaksi ja voimistuvani päivä
päivältä, vaikka tiesin ettei niin ollut laita. Tähän asti olen
luullut, että raukkamaisuuteni on estänyt minua sanomasta sinulle
totuutta, nyt huomaan, että rakkaus on siihenkin ollut syynä.
Olin niin kärkäs sille onnelle, jota olen nauttinut tähän
rakkauden taloon tultuani, etten ole voinut tyytyä siitä
luopumaan. Sinä koetat ymmärtää sen (koetathan, rakas?) ja annat
minulle anteeksi sen, että olen pitänyt sinua pimeässä tähän
viime hetkeen asti.
Tämä on sinulle raskas suru. Kuolisin ilomielin säästääkseni
sinut hetkisenkään tuskasta, mutta en sittenkään voisi kuolla
rauhassa, ellen luulisi sinun kaipaavan ja murehtivan minua.
Minusta on mieluista ajatella ihmisten tulevaisuudessa sanovan
"Hän on rakastanut Mary O'Neilliä ja nyt ei maailmassa ole
olemassa ketään toista naista hänelle." En olisi nainen, ellen
tuntisi tällä tapaa -- enhän?
Mutta älä sure liian paljon, rakkaimpani. Ajattelehan toki!
Jos minä olisin ollut vahva, jos minulla olisi ollut vielä
vuosikausia elettävänä, niin minkälainen elämä olisi ollut
edessäni -- meidän molempain edessä.
Emme olisi voineet elää erillämme, emmehän? Ja jos olisimme
menneet naimisiin, niin en olisi koskaan voinut ravistaa yltäni
ajatusta, että se maailma, joka aina olisi avannut helmansa
sinulle, ei olisi kaivannut minua. Niin olisi käynyt, niinhän --
kaiken sen jäljestä, mitä olen kestänyt? Ei maailma milloinkaan
anna naiselle anteeksi niitä vääryyksiä, joita se itse on hänelle
tuottanut, ja minulla, rakkaani, on ollut ylen monta haavaa
voidakseni seisoa uljaana vieressäsi ja olla sinulle apuna.
Oh, kyllä tiedän, mitä aiot sanoa, kulta.
"Hän jätti kaiken rakkaudesta minuun, valiten köyhyyden,
tuntemattomuuden ja kärsimykset rikkauden, arvon ja mukavan
elämän sijasta, ja siksipä minäkin valitsen hänet yli kaiken muun
maailmassa." Mutta tiedän, mikä siitä lopullisesti seuraisi,
rakas, ja minua vaivaisi aina tunne, että rakkautesi minuun
on vetänyt sinut alas, sulkenut sinulta monta elämän ovea.
Tietäisin, että aina olet kuuleva takanasi kohtaloni kajahtavat
askeleet, ja se on ainoa seikka, jota en jaksaisi kantaa.
Paitsi sitä, rakkaimpani, on vielä jotain muutakin meitä
estämässä tässä maailmassa' -- Jumalallinen Käsky. Siunattu
Herramme sanoo, ettemme koskaan voi tulla mieheksi ja vaimoksi,
eikä se ole meidän muutettavissa, eihän?
Oh, älähän usko, että soimaan itseäni siitä, että rakastan sinua
-- tahi että katson synniksi sitä. En tee sitä nyt enkä koskaan.
Äläkä usko että kadun tuota yötä Raa-linnassa. Jos minun on
Jumalan edessä vastattava siitä, niin teen sen pelotta, sillä
tiedän hänen tietävän, että kun ympäristöni julmuus ja itsekkyys
yrittivät vallita pyhimpiä vaistojani, niin minä vaadin osalleni
vain sitä oikeutta minkä Hän minulle antoi -- olla oma käskijäni
ja sieluni valtias.
Ei pidä _sinunkaan_ sitä katua, rakkahimpani, tahi soimata
itseäsi mistään, sillä kun yhdessä seisomme Jumalan
tuomioistuimen edessä, niin Hän on näkevä, että alun pitäen minä
olin sinun ja sinä minun, ja hän on verhoova meidät rakastavan
armonsa siivillä.
Äläkä sitäkään usko, rakas, että koskaan olen pitänyt sitä, mikä
sittemmin tapahtui -- ensin Ellanissa ja sitten Lontoossa --
jonkinlaisena rangaistuksena. Sitä en milloinkaan ole tehnyt,
en kovimpinakaan aikoina, ja nyt uskon sydämeni syvimmällä
vakaumuksella, että kärsimykset, jotka minulle annettiin
poissa ollessasi, eivät kohdanneet minua syntini tähden, vaan
pelastuksekseni.
Ajattelehan, rakas! Ellemme olisi tavanneet toisiamme naimisiin
mentyäni, sinä ja minä; ja jos minä yhä edelleen olisin elänyt
miehen kanssa, jolle minut oli naitettu, niin olisi sieluni
kutistunut ja kuollut. Sehän on monen raakaan ja halpamaiseen
mieheen kahlehditun vaimoraukan kohtalo. Mutta minun sieluni
ei ole kuollut, rakkahin, eikä se kuolekaan, käyköön ruumis
raukalleni miten käy, niin että kiitän armollista Jumalaani siitä
suloisesta, puhtaasta, ylevästä rakkaudesta, joka on sen pitänyt
elossa.
Mutta mennä toisiin naimisiin on yhtä kaikki eri asia, rakkaani.
Tein valani alttarin edessä, rakas, ja vaikkapa sen tein
tietämättömänä, kovan painon ja pakotuksen alaisena, niin on se
taivaassa rekisteröity.
Turhan vuoksi, rakas, ei siunattu Herramme laatinut tätä
järkkymätöntä käskyä. Kirkko selittäköön sitä väärällä tavalla
-- sinä sanot, että se sen tekee, ja minä olen liian tietämätön
vastatakseni sinulle, jos tahtoisinkin, jota en tee. Mutta olen
vakuutettu siitä, että Herrani näki ennakolta kaikki sellaiset
erehdykset ja koettelemukset, jotka tulisivat monen poloisen
naisen osaksi (ehkäpä muutamain miestenkin), ja myöskin sen
viheliäisyyden, mikä maailmassa syntyisi, ellei tätä horjumatonta
tukea olisi olemassa, ja siksipä hän antoi jumalallisen ja
järkkymättömän lakinsa, ettei avioliittoa saisi rikkoa minkään
syyn nojalla.
Oh, minä olen varma siitä, rakas, aivan varma, ja taivutan pääni
hänen tutkimattoman viisautensa edessä, vaikkakin sydämeni on
verissä.
Mutta ajattelehan, rakkaani, kuinka kevyt on kuorma, joka meidän
on kannettava! Vihkivalat ovat vain tätä maailmaa varten. Kirkon
avioliittolaki, joka kestää niin kauan kuin elämä, ei jatku
hetkeäkään kauemmin. Sinä hetkenä kun kuolema vapauttaa ruumiini,
on sieluni lupa lentää minne se kuuluu. Tämä olisi vaivainen
lohdutus, jos minulla olisi elonaikaa kymmenen, kaksikymmentä,
kolmekymmentä vuotta, jota minulla ei ole.
Miksi siis olisimme murheelliset? Tässä elämässä minä en
voi olla sinun etkä sinä minun, niinpä Kuolema armossaan ja
majesteettiudessaan tulee meitä yhdistämään! Rakkautemme ulottuu
kauas elämän toiselle puolelle, ja sinä hetkenä kun rajan yli
on menty, on liittomme alkava! Ja kun se on alkanut, ei se
koskaan lopu! Niin ei siis Kuolema itse asiassa ole erottaja,
vaan suuri yhdistäjä. Etkö tiedä sitä, rakkahin? Tuokio eroa --
tuskinpa tuokiotakaan -- ja sitten saamme olla yhdessä halki
koko Ijäisyyden! Kuinka ihmeellistä! Kuinka loistavaa! Kuinka
voitollista!
Uskotko yksilölliseen kuolemattomuuteen, rakas? Minä uskon.
Uskon, että toisessa maailmassa olen tapaava ja tunteva rakkaani,
jotka ovat taivaassa. Ja uskonpa vielä senkin, että siinä
tuokiossa kun eroan tästä elämästä, olen elävä rakkaimpaini
kanssa, jotka vielä elävät maan päällä. Senpätähden minä
mielelläni lähden -- sillä olen vakuutettu siitä, että sillä
hetkellä kun vedän viimeisen hengenvetoni olen seisova vieressäsi.
Äläpä siis itke puolestani, rakas. Muista aina -- rakkaus on
kuolematon.
En tahdo väittää, etten ehkä olisi halunnut elää vähän kauemmin
-- jos asiat olisivat olleet toisella kannalla mitä meihin
tulee. Tahtoisin elää nähdäkseni kirjasi julkaistuna ja työsi
päättyneenä (tiedän, että joskus se tapahtuu), pienokaisen
kasvavan hyväksi tytöksi ja myöskin kauniiksi (sillä sekin
merkitsee jotain, eikö niin?); ja haluaisin elää hiukan kauemmin
toisestakin syystä, naisena -- saadakseni nauttia rakkautta ja
kuulla olevani rakastettu, sillä joskin nainen sen tietää, niin
hän rakastaa kuulla sitä eikä koskaan väsy sitä kuuntelemasta.
Mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan, ja onpa melkein
synnillisen kiittämätöntä olla pahoillaan mistään, kun meillä on
niin suuri syy olla kiitollisia.
Ja sitten pienokainen -- minun oli ennen tapana ajatella, että
olisi hirveätä (minulle, tarkoitan) kuolla ennenkuin hän olisi
kyllin vanha säilyttämään mitään selvää muistoa äidistään
(kuten minulla on omastani) -- muistoa, jota hän voisi helliä
ja rakastaa. Mutta nyt en sitä pelkää, sillä tiedän, että
tulevaisuudessa, kun pikku tyttöni tiedustelee äitiään, niin sinä
kuvailet minut hänelle sellaisena kun sinä näit ja muistat minut
-- paljoa suloisempana ja rakastettavampana kuin olinkaan, ja on
niin ilahuttavaa ajatella, että tyttäreni on näkevä minut isänsä
silmillä.
Lisäksi, rakkahin, tuntuu minusta niin vavahuttavan onnelliselta
ajatella -- että ehkäpä pienokainen kasvaessaan tulee minun
näköisekseni (sinun silmissäsi), ja että tulevaisuudessa hänen
äänensä, hymynsä tahi naurunsa äkkiä väläyksenä johtaa mieleesi
hänen taivaassa olevan äitinsä, niin että jonakin päivänä, ehkäpä
monien vuosien kuluttua, kun hän on jo aikuinen, hän koskettaa
käsivarttasi ja sinä käännähdät äkisti häntä katsomaan, ja
katso! sinusta näyttää kuin seisoisi Mary itse (_sinun_ Marysi)
vieressäsi. Oi Kuolema, missä on okasi? Oi hauta, missä on
voittosi?
Jatka suurta tehtävääsi, rakkahin. Älä herpaannu, äläkä salli
intosi jäähtyä siitä tunteesta, että olet kadottanut minut.
Milloin ikinä minua muistelet, niin sanele itsellesi: "Mary on
täällä; rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi
tukahuttaa."
Aion taas tänäpäivänä nousta pystyyn, rakas, sillä minulla on
jotain toimitettavaa, joka on hiukan tärkeätä, -- annan sinulle
tämän kirjani, johon olen kirjoittanut joka päivä (tahi oikeammin
joka yö) siitä lähtien kun löysit minut Lontoossa.
Sinä olet näkevä mitä se on ja miksi se on kirjoitettu, niin
etten huoli selitellä sen enempää.
Pelkään, että pidät sitä hyvin itserakkaana, se kun kertoo
pääasiallisesti minusta itsestäni; mutta minä olen koko ajan
katsonut sieluuni, ja kun sen teemme ja astumme alas syvyyksiin,
niin kohtaamme siellä muitakin sieluja, jotta kenties olenkin
kirjoittanut monen naisen elämäkerran.
Kerran kuvailin voivani kirjoittaa oikean kirjan (näetkös,
tällaisia turhamaisia ja mielettömiä ajatuksia minulla on ollut,
varsinkin pimeinä hetkinä) näyttääkseni maailmalle minkälaiseksi
naisen elämä muodostuu, kun häneltä kielletään oikeus valita
itselleen ja lapsilleen se, mikä hänestä on parasta.
Jossain, rakas, väikkyy uni, joka häiritsee ihmiskunnan
uinailua, mutta herääminen ei tapahdu minun aikanani, ehkäpä ei
pienokaisenkaan aikana.
Vaikka kuka tietää?
Tiedätkö, rakkaimpani, mikä ihmeteltävässä kirjassasi eniten
minua värähytti. Se oli kuvauksesi siitä jättiläismäisestä
jäävuoresta, jonka sivu kuljitte Eteläjäämerellä -- viisisataa
jalkaa merenpintaa ylempänä -- joka järkkymättömänä kulki
kulkemistaan eteenpäin vasten raivoavan vihurin ja aaltojen
sysäyksiä merenalaisen virran voimasta.
Eikö se muistuta kaikkein suurten asiain kulkua elämässä,
rakkahin? Ehkä maailma on oleva tyttöselle onnellisempi olinsi ja
kuin minulle. Ja joka tapauksessa, minä olen aina tunteva, että
kaikesta huolimatta on ollut ihanata olla nainen.
* * * * *
Ja nyt, oma rakkaani, vaikka meidän on erottava vain vähäksi
aikaa, niin tahdon kirjoittaa, mitä haluaisin sanoa sinulle
huomenna erotessamme, ellen tietäisi että jokin kurkussani pyrkii
minua kuristamaan.
Tahdon vielä kerran sanoa sinulle, että rakastan sinua hellästi,
etten ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua ja etteivät
mitkään vihkivalat voi estää minua rakastamasta sinua loppuun
asti.
Tahdon kiittää sinua siitä suuresta, suuresta rakkaudesta,
jonka olen saanut sinulta vastalahjaksi -- aina siitä ajasta
asti kun olin lapsi. Oh, rakkaimpani, siunatkoon Jumala sinua
ikuisesti päivänpaisteesta, jota olet tuonut elämääni -- jokainen
yksityinen päivä, iloiset päivät ja murheelliset päivät, kirkkaat
päivät ja pimeät, kaikki ne säteilevät sinun rakkautesi loistoa.
Älä milloinkaan ajattele, ettei elämäni olisi ollut onnellinen.
Kun nyt muistelen menneisyyttä, niin tuntuu minusta kuin olisi
siinä aina ollut onnea. Ja milloin ei siinä ole ollut onnea, on
siinä ollut vieläkin korkeampaa ja parempaa -- siunausta.
Minä olen _paljon_ iloinnut elämässä, rakas -- iloinnut maailman
kauneudesta, auringosta ja kuusta ja tähdistä ja kukista ja
lintujen laulusta ja vielä (paitsi jumalallista rakkautta,
joka on liian pyhä, jotta siitä voisi puhua) uskonnostani,
rakastetusta Kirkostani, armaan äitini rakkaudesta ja suloisesta
lapsestani ja ennen kaikkea -- ennen kaikkea _sinusta_.
Tunnen pyhää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on
antanut sinut minulle, ja ellei yhdessäolomme ole ollut pitkä
tässä elämässä, niin on se oleva ikuinen tulevassa.
Niinpä hyvästi, rakkahimpani -- _vain vähäksi aikaa!_
Rakkahimpani, Hyvästi!
Mary O'Neill.