Sadasneljästoista luku.
Tämän kirjeen luettuani näin, että suuri taisteluni, jonka luulin
voitetuksi, oli tuskin alkanut.
Martin oli tuleva kotiin, suuri sydämensä täynnä rakkautta minuun, ja
oma sydämeni riensi häntä vastaan.
Hän aikoi elokuun toisella viikolla matkustaa Uuteen Seelantiin, ja
hän toivoi saavansa minut mukaansa.
Huolimatta uskonnollisesta pelosta ja pahoista aavistuksistani,
kysyin itseltäni, miksikä en lähtisi? Mikä minua esti? Mitä syntiä
olin tosiaankin tehnyt? Mitä varten oli hyvitys tarpeen? Olinko
uhmannut ja rikkonut muuta kuin jumalallisen lain kirjaimen?
Armaani oli minun ja minä hänen, ja minä kuuluin hänelle ainiaaksi.
Ihmiskunnan hyväksi lähti hän suurta tehtävää toimittamaan. Enkö
voinut lähteä hänen toverikseen ja avustajakseen?
-- -- Ja jos syntiä _oli_ tehty, jos Jumalan lakia _oli_ rikottu,
niin eikö sekin tavallaan olisi suuri hyvitys?
Näin kamppaili sydämeni sieluni kanssa tahi oikeammin niiden
vaistojen kanssa, jotka Kirkko oli minuun istuttanut, mutta lopulta
kuitenkin, rakkauteni sitkeästä vastarinnasta huolimatta, ne
kuljettivat minut yhä lähemmäksi Herramme järkähtämätöntä käskyä.
Isä Dan oli ollut oikeassa -- en voinut päästä eroon siitä. Oikeassa
oli arvoisa äitikin ollut -- toiset naiset unohtakoot rikkoneensa
jumalallista lakia, mutta minä en koskaan voisi sitä tehdä. Jos
menisin naimisiin Martinin kanssa ja lähtisin pois hänen kanssaan,
ajattelisin aina asemani kieroutta, ja se tekisi minut onnettomaksi.
Onnettomaksi kävisi Martinkin nähdessään minun murheeni, eikä mikään
elämässä voisi olla minulle sen katkerampaa.
Mitä siis tehdä? Mahdotonta oli minun hautautua luostariin,
yhtä mahdotonta oli, että Martin ja minä eläisimme toisistamme
erillämme, jos olimme kumpikin samassa maailmassa. Ei uskonnollinen
hartautenikaan voisi pysyttää minua erossa hänestä. Omastatunnostani
huolimatta menisin ennen tahi myöhemmin hänen luokseen -- tiesin
aivan hyvin, että sen tekisin. Ja lapseni olisi lisäksi luonnollinen
yhdysside, joka meitä vaatisi ja pakottaisi kuulumaan yhteen.
Mitä siis minun asemassani olevan naisen oli tehtävä -- naisen, joka
uskoi jumalallisen käskyn voimaan --, joka ei voinut siitä vapautua?
Olivatko kaikki elämän ovet häneltä suljetut? Oliko hänellä aina
umpikuja edessä, kääntyi hän minne tahansa?
Päivä päivältä tämä kysymys kävi yhä uhkaavammaksi, mutta lopulta
se sentään alkoi valjeta omalla tavallaan. Se oli hirvittävää, ja
sittenkin se tuotti minulle suunnatonta huojennusta.
Melkeinpä pelkään puhua siitä, niin heikoilta ja laimeilta tuntuvat
kaikki sanat, joilla yritän selittää tämän unohtumattoman muutoksen.
Olin jo kohdannut muutamia naisen elämän mysterioita ja -- nyt oli
edessäni viimeinen, suurin, kohtalokkain ja yhtäkaikki lempein niistä.
Arvatenkin eivät ruumiilliset voimani olleet kyllin vahvat
kantamaan sitä jännittynyttä mielenliikutusta, joka minulla oli
ollut kestettävänä, sillä kolme päivää Martinin kirjeen saavuttua
sairauteni kävi täydellä todella huolestuttavaksi.
Minua hävettää viipyä sairauteni oireissa, mutta hetkeksi minun
on pakko se tehdä. Silmäni olivat kirkkaat, poskeni hohtavat eikä
päältäpäin katsoen voitu huomata mitään taudin merkkejä. Mutta
illemmällä ruumiinlämpö aina kohosi ja keskellä yötä (nukuin
huonosti) se nousi hyvin korkealle, ja sitä seurasi hätäinen hengitys
ja nopea valtimonlyönti. Aamulla olin suuresti uupunut.
Vanha tohtori Conrad, joka oli käynyt katsomassa minua kahdesti
päivässä, alkoi näyttää hyvin huolestuneelta. Viimein, tutkittuaan
minua pikaisesti, sanoi hän:
"Haluaisin kutsua tänne virkatoverini Blackwaterista neuvottelemaan
kanssani. Suostutteko siihen?"
Vastasin suostuvani yhdellä ehdolla -- että jos vieraalla tohtorilla
olisi jotain vakavaa sanottavana, niin hän ensiksi kertoisi sen
minulle.
Hiukan vastahakoisesti Martinin isä myöntyi ehtoihini, ja lähetettiin
noutamaan neuvottelevaa lääkäriä. Hän tuli seuraavana päivänä
aikaisin aamulla -- ihanana Ellanin aamuna, keveän tuulenhengen
puhaltaessa mereltä, tuoden matkassaan läheisiltä niityiltä äsken
niitetyn heinän tuoksua.
Hän oli vanhahko mies, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että hänen
sileäksi ajelluille kasvoilleen laskeusi varjo sillä hetkellä kun
hänen katseensa sattui minuun. Se oli tuo sama hellä, tutkisteleva
katse, jonka useasti näkee tohtoreilla, jotka aina liikkuvat Varjojen
laaksossa.
Tukahuttaen huolestuneen ilmeensä hän astui vuoteeni luo ja tarttui
käteeni, jonka hänelle ojensin, lausuen: "Toivoakseni emme teitä
säikähytä, armollinen rouva." Olin tästä mielissäni (sillä vaikka
kadotettu arvonimeni ei merkinnyt minulle mitään, pidin siitä, että
hän muisti sen) ja vastasin toivovani, etten olisi liian rauhaton.
Sillävälin kun hän kiinnitti kuulotorvensa kertoi hän, että hänellä
oli ollut minun ikäiseni tytär.
"Ollut? Missä hän nyt on?" kysäisin.
"Taivaanvaltakunnassa. Hän kuoli pyhimyksen tavalla", vastasi hän.
Sitten hän tutki minua pitkään (palaten alituisesti samaan paikkaan)
ja kun tutkiminen oli päättynyt ja hän kohotti kasvonsa, näyttivät ne
vieläkin vakavammilta.
"Lapseni", virkkoi hän (tämäkin minua miellytti), "te ette ole
milloinkaan säälinyt itseänne, ettehän?" Myönsin etten ollut.
"Jos on ollut jotain tehtävää, olette sen tehnyt katsomatta siihen,
kuinka raskasta se on ollut?"
Myönsin senkin. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen oliko huoneessa
muita (siellä oli vain vanha tohtori, joka seisoi vuoteen jalkapäässä
ja eteenpäin nojautuen tarkasteli virkatoverinsa kasvoja) ja lausui
sitten matalalla äänellä:
"Oletteko joskus tehnyt raskasta työtä ja kärsinyt puutetta ja
unettomuutta ja asunut huonosti ja... ollut alttiina ihmisten
kovuudelle?"
Hänen suuret, tutkistelevat silmänsä tuntuivat katsovan sieluni läpi,
enkä olisi voinut valehdella, vaikka olisin tahtonut, niinpä kerroin
hänelle hiukan (vain hiukan) elämästäni Lontoossa -- Bayswaterissa,
East Endissä ja Ilfordissa.
"Ja oletteko joskus ollut märkänä, hyvin märkä, läpi koko ruumiinne?"
Vastasin ensin kieltävästi, mutta äkkiä muistaessani, että kylmänä
aikana lapsen synnyttyä (kun ei minulla ollut varoja pitää tulta)
olin kuivannut hänen vaateriepunsa ruumiillani, tunsin etten voinut
salata häneltä tätä tosiseikkaa.
"Te siis kuivasitte pienokaisenne vaatteita omalla ruumiillanne?"
kysäisi hän.
"Joskus kyllä. Vain hetken aikaa", vastasin hiukan häpeissäni ja
kyynelsilmin.
"Ah!" hän kääntyi vanhan tohtorin puoleen ja virkahti: "Mitä kaikkea
onkaan äiti valmis tekemään lapsensa hyväksi, Conrad!"
Tohtori Conradin silmät (jotka näyttivät pöhöttyneiltä) olivat yhä
kiinnitetyt virkatoverin kasvoihin ja hän näytti unohtaneen minun
läsnäoloni sanoessaan:
"Arvelette häntä hyvin huonoksi, vai mitä?"
"Siitä juttelemme sitten vastaanottohuoneessanne", sanoi vieras
tohtori.
Käskien sitten minua makaamaan alallani ja luvaten pian palata, meni
hän alakertaan Martinin isän seurassa.
Heidän poissa ollessaan tuli luokseni lastenhoitaja (joka viimeisinä
päivinä oli ruvennut minua hoitamaan), ja kysyin häneltä kuka oli
arkihuoneessa.
"Ei muita kuin isä Donovan ja rouva Conrad -- ja pikkunen", sanoi hän.
Sitten tohtorit palasivat takaisin -- ensin vieras tohtori, joka
koetti näyttää reippaalta, ja hänen jäljestään vanha tohtori hitain
askelin ja pää painuksissa ikäänkuin vanki, joka astuu oikeuden eteen
tuomiotansa kuulemaan.
"Armollinen rouva", sanoi vieras tohtori, "te olette uljas nainen,
jos kukaan, ja niinpä olemme päättäneet lausua teille totuuden." Ja
sitten hän kertoi minulle.
En ollut peloissani. En tahdo sanoa etten olisi ollut pahoillani.
Olisin halunnut elää kauemmin -- etenkin nyt (ellei Jumalan käskyä
olisi ollut), kun rakkaus ja onni tuntuivat olevan vallassani.
Mutta oh, mikä huojennus! Siinä oli jotain pyhää, jotain
yliluonnollista! Oli kuin itse Jumala olisi astunut alas kohtaloni
eksyttäviin sokkeloihin ja taluttanut minut ulos niistä.
Pelko oli peräti hävinnyt ajatuksistani. Omasta puolestani en
pelännyt mitään, muistan, enkä lapsenkaan puolesta. Martinin tähden
sydäntäni kivisti -- hän rakasti minua; hänellä ei ollut koskaan
ollut ketään toista naista maailmassa.
Hetken kuluttua kiitin tohtoreja heidän vaivastansa. Tohtori Conrad
näytti murtuneelta eikä puhunut mitään, mutta vieras tohtori yritti
lohduttaa minua sanomalla, että tautini oli oleva tuskaton ja
nähtävästi ilman ulkonaisia purkauksia.
Olin hyvilläni siitä, sillä nainen kun olin, olin turhamainenkin, ja
sitten kysyin kestäisikö sitä kauan. Hän vastasi: Ei, vaikkei sitä
voitu varmasti sanoa, kaikki kun oli Jumalan kädessä.
Olin sanomaisillani, että siitäkin olin hyvilläni, kun valpas korvani
kuuli itkun ääntä. Se oli Christian Ann, ja isä Dan viihdytteli
häntä. Tiesin mitä oli tekeillä -- nuo hyvät sielut kuuntelivat
portaitten alapäässä.
Ensimäinen mielijohteeni oli lähettää hoitaja sanomaan, ettei ollut
itkun syytä. Sitten minua puolittain halutti nauraa, jotta he
voisivat kuulla minua ja käsittää, ettei minulla ollut mikään hätänä.
Mutta lopullisesti johtui Martin mieleeni ja kutsutin heidät molemmat
luokseni, sillä minulla oli heille jotain puhuttavaa.
Hetken kuluttua he tulivat huoneeseen, nuo herttaiset, vanhat lapset,
Christian Ann yksinkertaisessa, puhtaassa puvussaan ja isä Dan
väljässä, likaisessa viitassaan, kumpikin hyvin murheellisena.
Silloin vanhain, rakkaitten ystäväini seisoessa vuoteeni jalkapäässä,
kerroin heille mitä tohtori oli sanonut ja varoitin heitä kertomasta
kellekään muulle -- varsinkaan ei Martinille.
"Jättäkää _minun_ tehtäväkseni kertoa _hänelle_", sanoin. "Lupaatteko
uskollisesti sen?"
Näin kuinka vaikeata heidän oli pidättää kyyneliänsä, mutta he
antoivat minulle sanansa, enkä enempää pyytänyt.
"Poikani! Sydänkäpy raukkani! Hänen mielestään ei koko avarassa
maailmassa ole toista hänen vertaistaan", huokasi Christian Ann.
Ja sitten isä Dan sanoi jotain äidistäni, että hänkin oli ottanut
saman lupauksen minuun nähden koulutyttönä ollessani.
Tämän jälkeen Blackwaterin tohtori nousi ylös lähteäkseen.
"Jätän teidät hyviin käsiin, mutta teidän täytyy sallia minun tulla
tervehtimään teitä jonakin päivänä", virkkoi hän ja lisäsi sitten
leikillisesti hymähtäen:
"Taivaassa on enkeleitä yllin kyllin -- meidän täytyy koettaa
pidättää joku täällä maan päälläkin, näettekös."
Tämä tapahtui heinäkuun viidentenä päivänä, vanhana Juhannuspäivänä,
joka on Ellanin kansallispäivä, ja liput liehuivat kylässä monen
talon harjalla.
Sadasviidestoista luku.
_6 p. heinäk._ Tänään tunnen voivani paljoa paremmin. On kuin koko
olemuksessani olisi tapahtunut muutos -- ruumiillinen ja henkinen
muutos -- eilisestä alkaen, sillä sydämeni on kepeämpi kuin pitkään
aikaan, ja vaikka jo olen tottunut pitämään unta menetettynä
siunauksena, niin nukuin viime yönä neljä kokonaista tuntia --
kauniisti ja häiritsemättä kuin lapsi.
* * * * *
_8 p. heinäk._ Martin kirjoittaa, että hän arvattavasti on täällä 12
p:nä. Iloista mielialaa huokuva kirje. "Hirveän paljon kerrottavaa
sinulle kotiin palattuani, rakkaimpani." Outoa! Ei yksikään
kuolevainen voi kuvailla kuinka kärsimättömästi odotan hänen
kotiintuloansa, ja sittenkin sitä melkein pelkään. Kun hän ennen oli
poissa, ei aika voinut rientää kyllin nopeasti. Tiedän mikä minua
odottaa -- kertomus, joka minun on kerrottava. Kuinka minun on se
kerrottava?
* * * * *
_10 p. heinäk._ Vain kaksi päivää, niin Martin on kotona. Tietysti
minun täytyy olla pystyssä, kun hän saapuu. Hoitaja sanoo 'ei täydy',
mutta minä sanon 'täytyy'. Hän säikähtäisi liian pahasti, jos olisin
vuoteessa hänen tullessaan.
"Palvelijat ovat sellaisia itsevaltiaita", sanoo Christian Ann, jolla
on ollut vain yksi palvelija koko elämänsä aikana, ja se "vieras
nainen" oli kuin mikäkin haamu talossa, jotta poloinen emäntä oli
kiitollinen Jumalalle, kun kummitus omasta tahdostaan astui ulos
talosta. Mutta minun hoitajani on yhtäkaikki kultainen. Olen niin
tyytyväinen, että suostutin Christian Annen pitämään hänet täällä.
* * * * *
_12 p. heinäk._ Martin palaa tänään, ja vanha tohtori on lähtenyt
Blackwateriin häntä tapaamaan (niin ylpein ja vankoin askelin). Olen
hirvittävän heikko (vaikka tuskaton), mutta olen lujasti päättänyt
pukeutua ja mennä alakertaan teeajaksi. Panen ylleni valkean puvun,
jonka sisar Mildred antoi minulle Lontoossa. Martin pitää siitä, että
käytän valkeata.
* * * * *
_Myöhemmin._ Martinini on saapunut! Olimme laskeneet, että autolla
tullen saaren poikki hän saattaisi olla täällä viiden ajoissa, ja
jo neljän seutuvilla istuin teepuvussani uunin ääressä tähystellen
vastapäätä olevasta ikkunasta tietä. Mutta hän myöhästyi puolen
tuntia ja Christian Ann ja minä olimme niin kuumeisen levottomat,
että olisi voitu luulla hänen jo viipyneen puolen vuosisataa.
Olisipa meidän pitänyt tietää mitä tapahtui. Blackwaterissa olivat
"pojat" panneet toimeen kunnianosoituksen. Sitten kyläämme tullessaan
oli Martin astunut autosta alas ja lyönyt kättä kaikille -- niin
nuorille kuin vanhoille -- niin että oli kestänyt neljännestuntia
ennenkuin hän pääsi eteenpäin lähtemään väkijoukon huutaessa "Onpa
siinä poikaa" ja "Eikä sitten yhtään ylpeä!"
Tämän jälkeen ajettiin kotiin vinhaa vauhtia ja valpas korvani kuuli
auton jyskytyksen sen ajaessa sillan yli. Oi laupias taivas, kuinka
olin kiihtynyt!
"Joutuun, hoitaja, auttakaa minua veräjälle."
Tulin sinne juuri niin ajoissa, että kuulin huudahduksen ja näin
jonkun päistikkaa tupsahtavan ulos autosta ja sitten... mikä syleily!
Onpa hyvä, että Martinini on sellainen suuri ja vahva henkilö,
sillä en tiedä miten olisin päässyt takaisin taloon, niin heikko
ja hengästynyt tunsin olevani juuri silloin, ellei hän olisi minua
tukenut voimakkaalla käsivarrellaan.
Tohtori O'Sullivan oli tullut mukana ja näytti hilpeältä kuin
kolibri, ja kun pääsin Martinin käsistä, suutelin häntäkin (minussa
oli hellyyttä niin yllin kyllin, että riitti jaella vaikka kelle),
jolloin hän punastui kuin poika, Jumala häntä siunatkoon, ja änkytti
jotain pyhästä Patrickista ja pyhästä Tuomaasta ja ettei hän olisi
uskonut jos kuka olisi sanonut, että saattoi olla jotain niin
suloista j.n.e.
Martin sanoi minun näyttävän niin terveeltä, ja O'Sullivankin sanoi,
ettei hän olisi voinut uskoa, vaikka hänelle olisi kerrottu, että
tässä ajassa olisin voinut virkistyä niin silminnähtävästi.
Seuraavan tunnin kuluessa hermostoni lämpömittari oli mahtanut kohota
oikein kimmoamalla, sillä heti teen juotuamme vanha tohtori määräsi
minut takaisin vuoteeseen, vaikka minä vastustelin ja suostuin
menemään vasta sitten, kun hän oli rehellisesti luvannut, että
portaille vievä ovi jätettäisiin avoimeksi, jotta voisin kuulla mitä
alhaalla puhutaan.
Mitä lystiä siellä pidettiinkään! Puoli pitäjää oli varmaankin
pistäytynyt arkihuoneeseen onnittelemaan Martinia hänen arvonimensä
johdosta, muiden muassa vanha Tommy toveri, joka jutteli yhä
uudelleen kaikille "että hän oli tuntenut pojan pienestä piimäsuusta
pahasesta" ja "että hän ja minä olemme kuin veljet ikään".
Vanhan tohtorin arvokas ylpeys mahtoi olla näkemisen arvoista. Oikein
minua itketti kuullessani tuontuostakin huudettavan "Sir Martin"
milloin mistäkin nurkasta. Itse olin minä yhtä hupsu, sillä muistan,
että valtimoni sykähti aika rajusti, kun kuulin minusta tehtävän
"hänen armonsa", nyt kun Martinkin oli tullut... Mutta sellaisia me
naiset olemme, nähkääs!
Ja sitten erotin Martinin suuren äänen ylinnä muita hänen kertoessaan
käynnistään Windsorissa, kuinka kuningas oli kysellyt eikö hän ollut
pelännyt jäävuoria ja kuinka hän oli vastannut: Ei, enemmän niitä
Lontoossa tapaa yhdessä päivässä kuin koko elinaikana Antarktiksessa
(tarkoittaen jäisiä ihmisiä).
Arvatenkin minä nauroin ääneen tälle, sillä seuraavassa tuokiossa
sanottiin:
"Hss! Kuulkaapas Maryä!"
"Oh niin, sitä pikku kullanmuru raukkaa", kuului surullinen ääni
puhuvan. Se oli Christian Ann. Hänelle minä aina tulen olemaan sama
lapsukainen, joka "lauloi joululauluja hänen ovellaan."
Mikä ihmeellinen päivä! Mutta unta ei tänä yönä ole
ajattelemistakaan. Huomenna minun on se hänelle kerrottava.
* * * * *
_13 p. heinäk._ Ajattelin tänä aamuna kertoa Martinille, mutta en
todella voinut.
Olin menossa alakertaan aamiaiselle, nojaten toisella kädelläni
portaitten käsipuihin ja käyttäen hoitajaani toisena sauvanani, kun
silmiäni kohtasi hymyilevin kuva, minkä milloinkaan olen nähnyt.
Pienokainen ja Martin olivat kumpikin nelinkontin uunin edessä
olevalla räsymatolla, kasvotusten -- Martin kutsuen häntä luokseen,
Isabel nostaen pientä päätänsä häntä kohti kuin lentoonpyrkivä
linnunpoikanen, ja molemmat nauroivat tuota helmeilevää naurua, joka
muistutti pullosta pulppuavaa vettä.
Tämä näky lannisti rohkeuteni jo ensi näkemältä. Ja kun Martin,
istutettuaan minut nojatuoliin uunin ääreen, paiskautui heti
innokkaisiin kertomuksiin matkamme valmistuksista -- kuinka meidän
ensin oli mentävä naimisiin kymmenentenä päivänä siitä kun kylävouti
oli myöntänyt meille erikoisluvan, kuinka minun oli ensin levättävä
päivä ja sitten matkustettava Lontooseen kahdentenatoista päivänä ja
sitten jälleen levättävä neljä päivää (jolloin minulle oli hankittava
lämpimiä vaatteita matkaa varten) ja kuinka meidän oli "Orientissa"
lähdettävä matkaan kuudentenatoista päivänä -- niin silloin en
hennonnut kertoa hänelle mikä järkkymätön kohtalo häntä odotti.
Pelkurimaisuutta se oli, sen tiesin, ja ennen tahi myöhemmin minun
oli siitä lunastus maksettava.
Mutta kun hän jutteli edelleen pienokaisesta ja pyysi äitiänsä
pitämään huolta tyttösestä meidän poissa ollessamme, ja kun Christian
Ann vastasi myöntävästi (niin surullisella äänellä), niin silloin
selvisi minulle, etten ensinkään uskaltaisi kertoa hänelle --
ennemmin kuolen kuin teen sen.
Kaiken lopuksi tuli se, että minä sovin Christian Annen, vanhan
tohtorin ja isä Danin kanssa, että aika ja Martinin omat huomiot
saisivat ilmoittaa hänelle, mikä oli tulossa, eikä meistä yhdenkään
pitänyt puhua mitään siitä.
Kylläpä minä olen aika petkuttaja! Syytän kaikesta epäitsekästä
rakkauttani Martiniin. Se olisi niin kova isku hänelle -- järkyttäisi
hänen suunnitelmansa, saattaisi häiriötä aikaan kaikessa, viivyttäisi
hänen retkikuntaansa, vieläpä ehkä aiheuttaisi hänet tykkänään siitä
luopumaan.
Rakkaat, kultaiset vanhukset ovat kaikkeen suostuneet -- kaikkeen
turhamaiseen ja raukkamaiseen itsekkäisyyteeni. Minun on oltava kuin
hyväksyisin kaikki Martinin suunnitelmat ja heidän tehtävänsä on
seisoa vieressä ja olla mitään virkkamatta.
Voinenko sen tehdä? Voinenko?
* * * * *
_15 p. heinäk._ Minusta on tulemaisillaan suuri näyttelijätär!
Onpa ihan hämmästyttävää kuinka hyvästi osaan kätkeä totuuden
kaikennäköisiin verukkeihin ja uskotteluihin.
Martin kertoi minulle tänään luopuneensa tuumasta jättää minut
Wellingtoniin ja päättäneensä viedä minut mukaansa talvimajoihin,
sillä Windsoriin mennessään hän oli tavannut muutaman etevän
erikoistuntijan sillä taudinalalla, jota minä sairastin (miten paljon
hän oikein mahtaa taudistani tietää), joka oli vakuuttanut, että
napapiirin ilmanala oli saava ihmeitä aikaan minussa.
Loistava oli siellä päivänpaiste kesällä! Läpikuultava, kuiva ja
pirteyttävä ilma! Uutta elämää antoi joka hengenveto! Entä se mainio
pikku maja siellä, niin kodikas ja mukava! Entä miehet sitten, jotka
hän oli jättävä sinne sillävälin kun hän itse pistäytyy Etelään -- he
tulisivat jumaloimaan minua!
"Suurenmoista! Loistavaa!" huudahdin. "Kuinka ihastuttavaa pitää
taloutta suurille, nälkäisille, terveille pojille, jotka ryntäävät
sisään lumisina ja huutavat syötävää!"
Toisinaan minä itsekin unohdan näytteleväni ja silloin näen toisten
(Christian Annen, vanhan tohtorin ja isä Danin) pää painuksissa
hiipivän ulos huoneesta.
Kunpa en olisi niin heikko. Tuskia ei minulla sentään ole. Mutta
ruumiinlämpö kohoaa öisin ja aamuisin olen ylen uuvuksissa.
* * * * *
_16 p. heinäk._ Jatkan yhä! Tänään olin puutarhamajassa kahden
Martinin kanssa hyvän tunnin ajan. Ilma oli lauha ja kaunis, taivas
sininen ja auringonsäteet pilkistivät sälehäkin välitse.
Minun on tapana sanoa, että jokaisessa naparetkeilijässä on hiukan
mykkää runoilijaa, mutta tänäpäivänä ei runoilija ollut mykkä,
Martinin puhuessa sykloonista ja antisykloonista tahi miksi sitä
sanotaankaan, joka peittää Etelänapapiirin lakin tavalla ja määrää
sään suuressa osassa asuttua maapallopuoliskoa.
"Me aiomme ottaa Jumalalta Hänen sanansa ja siirtää sen maailmaan",
sanoi hän.
Sen jälkeen hän kosketti (ensimäisen kerran kotiin palattuaan)
asemamme vaikeuksia sanoen kuinka ihanata olisi paeta tuohon
suureen, vapaaseen vyöhykkeeseen pois sivistyneestä maailmasta, sen
tylsistyneine lakeineen ja kuluneine uskontunnustuksineen, jotka
pitävät ihmiskunnan orjuudessa.
"Enää vain kuukausi tästä päivästä kunnes lähdemme matkaan, ja sinä
olet silloin kyllin terve lähtemään, armas."
"Kyllä, kyllä, enää vain kuukausi tästä päivästä, niin minä olen
kyllin terve silloin, armas."
Oh, Mary O'Neill! Kauanko jaksat vielä tätä jatkaa?
* * * * *
_17 p. heinäk._ Martin toi Lontoosta tullessaan uuden kirjansa
korrehtuurin ja tänään hän ja tohtori O'Sullivan ja minä olemme
istuneet puutarhamajassa sitä "paikkailemassa" -- tohtori lukien
ääneen, Martin poltellen orjantappurajuuri-piippuansa ja minä
(tyynyihin haudattuna) istuen siinä muka tuomarina.
Mikä yksinkertainen, suorapuheinen, luonnollinen kuvaus! Vaikka siinä
olisi ollut virheitä tuhansittain, ei minun korvani olisi kuullut
yhtäkään. Luettiin juuri jännittävää pätkää hetkestä, jolloin kuolema
oli aivan lähellä, kun minut säpsähdytti haudantakainen, voihkiva
ääni "Voi Herrajesta sentään" ja samassa sukelsi Glengarry-lakki
esiin verenpisara-aidan takaa. Vanha Tommy kuunteli tienreunalla.
Oli jo myöhä, kun lopetimme korjauslukumme. Kaste alkoi jo laskeutua
ja Martin sanoi kantavansa minut sisään, jotteivät jalkani kastuisi
-- minkä hän tekikin sillä seurauksella, että minä, muistaen mitä oli
tapahtunut ensimäisenä yhdessäolo-iltanamme Raa-linnassa, sain aimo
puistatus-kohtauksen niin pian kuin pääsimme kotiin.
"Joutuin, joutuin, päällikkö", kuulin O'Sullivanin sanovan, ja sitten
minut autettiin yläkertaan ja vuoteeseen.
* * * * *
_18 p. heinäk._ Olenpa minä tulemassa aika flirtiksi. Päästyäni
selville, että tohtori O'Sullivankin on pikkuriikkisen rakastunut
minuun, olen keimaillut hänen kanssaan Martinin edessä.
On niin peräti ihastuttavaa (kaiken sen jäljestä, mitä olen
kärsinyt), kun kaksi uljasta miestä, jotka kuuluvat maailman
sankarisukuun, kantavat käsillään minua, pientä poloista, etten
voinut vastustaa kiusausta vähän viattomasti kiusotella Martinia.
Ennenkuin taas ryhdyimme korjauslukuumme, sanoin Martinille, että
jos hän oli päättänyt jättää minut talvimajoihin Navalle mennessään,
niin täytyi hänen sallia tohtori O'Sullivaninkin jäädä sinne minusta
huolta pitämään.
Tohtori tietenkin tarttui syöttiin siinä silmänräpäyksessä.
"Sen hän tekee -- kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, sen hän
tekee, ja ylen ylpeä hän on oleva siitä toimesta."
Mutta onkos nähty kummempaa! Martinini kasvoille välähti ensin jotain
varjontapaista, mutta sitten levisi kasvoille suuri, leveä hymähdys,
sitten sukelsivat esille hänen lujat nyrkkinsä ja... seuraavassa
tuokiossa poloinen tohtori ja hänen puutarhaistuimensa vierivät
päälletysten viheriällä nurmella.
Ilman verenvuodatusta asiasta kumminkin selvittiin ja sitten käytiin
taas tarmokkaasti käsiksi kirjaan.
Nyt en saa enää kirjoittaa. Olen aina öisin kirjoittanut omaan
kirjaani, kun en ole kyennyt saamaan kiinni unesta; mutta olen nyt
heikompi ja minun täytyy säästää voimani Martinin kirjaan.
* * * * *
_20 p. heinäk._ Voi toki! Minä viettelen kaikki nämä kultaiset
ihmisraukat osallisiksi petkutuksiini. Christian Ann ei suuresti sure
valehtelemisiaan ja kiertelemisiään, jos vain voi säästää tuskaa
rakastetulta pojaltaan. Mutta vanha tohtori! Entä isä Dan!
Pari viikkoa sitten tuli minuun paha yskä, ja vaikka se ei paljoa
merkitse, niin olen koettanut hillitä sitä Martinin läsnäollessa,
sillä pelkäsin hänen korvansa keksivän sen laadun, hän kun itse on
tohtori.
Mutta tänä iltapuolena (ilma oli hiukan kostea ja sataa räiskytti
lauhasti puille ja pensaille) sattui minulle kova yskäkohtaus,
jolloin Martin kävi totisen näköiseksi, kunnes minä rupesin nauramaan
ja sanoin:
"Ei se ole mitään! Tällainen yskä minulla on ollut joka kesä
sittenkun synnyin -- eikö ole, isä Dan?"
"Oo-on." Minun täytyy muistaa tämä ensi kerralla synnintunnustukselle
mennessäni, mutta mitä isä Danin pitää tehdä, en totta tosiaan tiedä.
* * * * *
_21 p. heinäk._ Olen tänä päivänä ollut jotenkin allapäin. Pariisista
tuli minulle nimettömästi sanomalehti, jossa muuan uutinen oli
merkitty minun luettavakseni.
_"Englantilaisen päärin ja amerikkalaisen perijättären häät."_
Mieheni ja Alman häät! Ne vietettiin amerikkalaisessa lähetystössä ja
läsnä oli lukuisa joukko hienoa väkeä. Kerrottiin pitkältä morsiamen
upeasta puvusta ja sulhasen kalliista lahjoista. He ovat vuokranneet
itselleen asunnon Champs Elyséessä ja tulevat viettämään suurimman
osan aikaansa Pariisissa.
Niinpä niin, miksi murehtisin asiaa, joka liikuttaa minua niin
vähän? Alma on yhä kaunis; hän on oleva ihailijain ympäröimä,
hänen salonkinsa on oleva Europan ja Amerikan hienon maailman
kuokkavieraiden mieluisa olinpaikka. Mitä mieheeni tulee, niin hänen
vaimonsa intohimon pehkutuli on piankin palanut loppuun, varsinkin
nyt kun Alma on saavuttanut päämääränsä -- lordi Raan nimen ja
arvoaseman.
* * * * *
Martin kantoi minut tänään yläkertaan vuoteeseeni. Olin todella
tavallista heikompi, mutta me pidimme aika lystiä siellä. Ensimäisenä
kulki hoitaja, suuren tyynyvuoren takana, sitten tulimme Martin
ja minä, minä Martinin sylissä käsivarret hänen kaulallaan, ja
viimeisenä tohtori O'Sullivan kahta korkeata messinkikynttiläjalkaa
kantaen.
Kuinka me nauroimme! Me kaikki nauroimme yhdessä, ikäänkuin
koettaaksemme kuka meistä voisi äänekkäimmin nauraa. Vain Christian
Ann näytti vakavalta seisoessaan portaitten alapäässä hyssytellen
yöpuvussa olevaa pienokaista.
Kirjoitan tätä kello kolme aamulla ja voin vielä kuulla naurumme
kaikuvan -- mutta nyt se kuulostaa nyyhkytykseltä.
* * * * *
_22 p. heinäk._ Olen tänäpäivänä kuullut jotain, joka on riistänyt
kaiken lämmön elämästäni. Se koskee isääni, jota vanha tohtori yhä
hoitaa. Kuultuaan mieheni naimisista hän on ilmoittanut aikovansa
vaatia lapseni huostaansa, jos jotain tapahtuisi minulle.
Mikä hänellä on silmämääränä, en tiedä. Hän ei voi ajatella mieheni
arvonimen vaatimista -- Isabelhan on tyttö. Muistaessani mitä
isäni asianajaja oli sanonut naimasopimuksesta neuvotellessani
hänen kanssaan avioerostani, en voinut otaksua muuta kuin että hän
(jouduttuaan nyt köyhäksi) pyrkii anastamaan takaisin miehelleni
määrätyn perinnön.
Se pelottaa minua -- herättää eloon tuon vanhan painajaiseni, että
lapseni laillisuudesta tehdään oikeusjuttu. Tahdon puhella Martinin
kanssa siitä. Mutta kuinka voin tehdä sitä ilmaisematta hänelle
totuutta, jota niin suurella ponnistuksella olen koettanut salata?
* * * * *
_23 p. heinäk._ Oh, Mary O'Neill, mitä kaikkea keksitkään.
Puhuin Martinille isän uhkauksesta, mutta annoin sille toisen
värityksen. Hän oli kuullut arvoisan äidin käynnistä, ja niinpä
sanoin isäni kuulleen huhuttavan, että aioin mennä luostariin ja
selittäneen, että siinä tapauksessa hän, ollen lähin perillinen veren
puolesta, perisi lapseni Christian Annelta.
"Voiko hän sen tehdä -- kun minä olen... kun me olemme lähteneet?"
kysyin.
Minusta Martinin voimakkaat kasvot olivat tavattoman ankarat. Hän
antoi minulle epämääräisen vastauksen ja jätti minut pian sen jälkeen
jonkun tekosyyn nojalla.
Noin tunnin kuluttua hän palasi kantaakseen minut yläkertaan ja
laskiessaan minut lattialle, Christian Annen tullessa jäljestä
kynttilöineen, hän kuiskasi:
"Älä tuskaile tyttösestä. Se asia on jo selvitetty luullakseni."
Mitähän hän lienee tehnyt, mitähän?
Martin Conradin memorandum.
Mitä olin tehnyt, on helposti kerrottu. Menin suoraan itse Daniel
O'Neillin luo aikoen saada selvää jutun todenperäisyydestä ja
toimia sitä mukaa.
Tiesin jo kylläksi vainutakseni ilkitöitä. En voinut olla niin
sokea ympäristöni tapahtumille, etten olisi oivaltanut saastaisen
rahakysymyksen tahi ehkäpä toisen vieläkin saastaisemman
kysymyksen, joka koski vaimo MacLeodin pyyteitä ja tavoitteluja,
olevan sen asian juurena, joka huoletti rakkaintani.
Daniel O'Neill oli lähtenyt Hovista ja muuttanut asumaan äitinsä
vanhaan majaan kahdesta syystä -- ensinnäkin luulotellakseen
oikeudelle joutuneensa peräti häviöön vararikoissa, johon
hän oli saattanut koko saaren; ja toiseksi tyydyttääkseen
rakastajatartansa, joka tahtoi anastaa hänet itselleen lopun
lähestyessä, jotta Daniel O'Neill mahdollisesti suostuisi naimaan
hänet (vaikkapa vain kuolinvuoteellaan), sillä sen kautta hänelle
turvattaisiin lesken oikeudet siihen, minkä hänen miehensä oli
jättävä jälkeensä -- se on puolet Ellania.
Missä yhteydessä tämä oli miehen haluun päästä käsiksi lapseen,
oli minulle vielä tietymätöntä, mutta aikomukseni oli saada
tietää se ilman tunninkaan viivytystä. Niinpä siis läksin matkaan
rämeiköllä olevalle majalle.
Oli jo pimeä ja koska en tuntenut tarkkaan noita alati muuttuvia
oikotie-polkuja rämeiköllä, niin pyysin isä Danin oppaaksi. Vanha
pappi näytti tietävän asiani ja näytti ensin peljästyneeltä.
"No niin... kyllä, kyllä... miksi en tulisi?" virkkoi hän.
"Kyllä tulen, tulen niinkin" -- ja hän suoristihe miehen tavalla,
joka on päättänyt ottaa osaa vaaralliseen yritykseen.
Rämeikön peitti sinä iltana sankka sumu, joten ei ollut helppo
isä Daninkaan (vaikka hän oli tottunut keskiyöllä vaeltamaan
seudun mökeille) löytää taloa, joka oli muinoin ollut "Neale
lordin" kotina.
Pitäjän poliisin avulla, joka seisoi erään syrjätien kulmauksessa
juttelemassa siellä odottavien uhkeitten vaunujen ajurin kanssa,
saimme viimein selvää siitä.
Me saavuimme matalalle, yksinäiselle turvemajalle ja minä
kolkutin ovelle ranteillani, jolloin oven avasi pitkä, ohut
naisihminen kynttilä kädessä.
Se oli Nessy MacLeod entistään luisevampana ja rumempana.
Hänen punaiset hiuksensa olivat ylöskammatut, muistuttaen
porkkanakimppua kahden rabarberivarren päässä.
Tuskin olimme astuneet sisään ja saaneet sanotuksi, että olimme
tulleet tapaamaan herra O'Neilliä, kun sisähuoneesta käheä,
koriseva, ärtyisä miehen ääni kuului huutavan:
"Kuka se on, Nessy?"
"Isä Dan ja Martin... tarkoitan sir..."
"Vähät siitä", sanoin, ja seuraavalla hetkellä olimme astuneet
arkihuoneeseen -- alastomaan, kolkkoon, ilottomaan mäkitupalaisen
keittiöön.
Näky, joka meitä kohtasi, oli todella järkyttävä.
Nojatuolissa takkatulen vieressä istui entisen suuren,
rajun Daniel O'Neillin varjo vanhana, kutistuneena miehenä.
Uurteiset ja rypistyneet kuten syksyinen lehti olivat hänen
kätensä, avaroissa housunlahkeissa näytti tuskin mitään olevan
sisässä, neliskulmaiset kasvot olivat valkeammat seinää hänen
takanaan ja hänen päässään riippui levätin tavalla kaistale
punaista flanellia. Honkaisen pöydän ääressä, joka oli peitetty
leimatuilla ja sineteillä varustetuilla papereilla, istuivat
saaren piispa ja sen johtava asianajaja herra Curphy.
Kuullessaan minun nimeni ja nähdessään minun astuvan sisään
Daniel O'Neill kadotti kaiken malttinsa. Hän ponnisteli pystyyn
sauvansa avulla ja tullessani hänen kohdalleen hän tarttui kiinni
minuun.
"Sinä perkele!" huusi hän. "Sinä katala konna! Sinä..."
Mutta tarpeetonta on toistaa mitä muuta hän sanoi raivonsa
kuohussa pidellessään kiinni takinkauluksestani ja
ravistellessaan minua kuin tahtoisi hän raastaa minut jalkainsa
juureen.
Minua mies puolittain säälitti kaiken vihani ohessa, niinpä vain
avasin hänen nyrkkinsä (helppo tehtävä, sillä ne olivat käyneet
voimattomiksi) sanoen:
"Te olette vanha mies, sir, ja te olette sairas mies -- älkää
ärsyttäkö minua unohtamaan, että olette Mary O'Neillin isä.
Käykää istumaan."
Hän istuutui hengästyneenä ja kukistuneena puhumatta sen enempää.
Mutta piispa loukatun arvollisuuden mahdikas ilme kasvoillaan
kääntyi isä Danin puoleen, (joka seisoi oven suussa pyöreätä
hattuansa pyöritellen) lausuen:
"Isä Donovan, tiesittekö, että herra O'Neill on pahasti sairaana?"
"Tiesin, monseignor", vastasi isä Dan.
"Ja että odotetaan haavalääkäriä Lontoosta suorittamaan hänessä
leikkaus -- tiesittekö senkin?"
"Tiesin, monseignor."
"Tiesittekö senkin, että minä olin täällä tänä iltana auttaakseni
herra Curphyä tärkeitten asiain toimituksessa ja ehkäpä myös
täyttääkseni muutamia pyhiä velvollisuuksia."
"Senkin tiesin, monseignor."
"Siinä tapauksessa", jatkoi piispa minua osoittaen, "ihmettelen,
että uskallatte tuoda tämän miehen tänne, tämän miehen, joka on
ollut ystävä raukkaamme ja hänen syvästi loukattua perhettänsä
kohdanneen häpeän ja häväistyksen pääasiallisena syynä?"
"Vai siltä kannalta te asiaa katsotte, monseignor?"
"Niin, sir, siltä kannalta minä asiaa katselen, ja olen
pahoillani, että joku Kirkkoni papeista saattaa olla niin
suvaitsevainen julkisia syntisiä kohtaan, että arvostelee asioita
toisessa valossa."
"Syntisiä, piispa?"
"Ettekö kuullut mitä sanoin, isä Donovan? Vai haluatteko, että
käytän ankarampaa nimeä heistä -- varsinkin toisesta, johon
olette tuhlannut niin runsasta itkunhaikeata hemmoittelua
henkisen toimintanne vahingoksi ja seurakuntanne pahennukseksi.
Olen jo varoittanut teitä. Haluatteko, että ryhdyn ankarampiin
toimenpiteihin tahi ehkäpä ilmoitan käytöksestänne niille, joilla
on valta riistää yltänne kauhtananne? Kuinka saatatte otaksua
voivanne ylläpitää kunnioitusta pyhän avioliiton sakramenttiin,
kun itse häpäisette sitä pitämällä julkisesti naisen puolta,
joka on rikkonut vihkivalansa eikä nyt ole paljoa parempi...
minua surettaa se sanoa (taivuttaen syvään päätänsä poloista
nojatuolissa istuvaa haamua kohti) ei paljoa parempi..."
Älysin mikä oli tulossa ja seuraavassa tuokiossa suhahdin häntä
vastaan. Mutta joku ennätti ennen minua. Se oli isä Dan. Arka,
vanha pappi näytti tällä hetkellä katkaisevan elämäniän kestäneen
sortovallan kahleet.
"Mitä te sanotte, monseignor?" kirkasi hän kimeästi. "Minäkö
häpäisen pyhän avioliiton sakramenttia? Ei sinä ilmoisna ikänä!
Mutta jos Ellanin saarella on olemassa joku, joka sitä samaa on
harjoittanut joka päivä elämässään, niin itse juuri olette se,
ja julmimmin ja häpeällisimmin olette sitä tehnyt juuri siinä
tapauksessa, josta tällä hetkellä puhelemme."
"En ole tottunut kuulemaan moista puhetta pappeini suusta, isä
Donovan", alkoi piispa uudelleen, mutta ennenkuin hän sai enempää
sanotuksi, takertui isä Dan hänen puheeseensa huudahtaen:
"Ehkä ette, monseignor. Mutta kerran se on teidän kuultava ja
nyt saatte kuulla. Kun tämä mies (viitaten Daniel O'Neilliin)
tyydyttääkseen omia pyyteitään, tahtoi naittaa tyttärensä
(joka oli lapsi ja jonka mieltä ei ensinkään kysytty)
miehelle, joka oli toista uskoa, miehelle, joka ei uskonut
avioliitto-sakramentin pyhyyteen kuten me, kuka silloin tasoitti
tien hänelle?"
"Te täydellä todella tarkoitatte, että minä..."
"Tarkoitan, monseignor, että ilman teidän apuanne ei hyvää tyttöä
milloinkaan olisi voitu naittaa huonolle miehelle. Ettekä te
tietämättömänä toiminut. Kun joku teille kertoi -- joku, joka nyt
on täällä, -- että mies, jolle aioitte naittaa tuon viattoman
tytön, oli pahamaineinen irstailija, heittiö, jumalaton, naisten
pettäjä ja kirottu konna..."
"Jatkakaa, isä Dan, Jumala itse ei voisi keksiä hänelle parempaa
nimeä", sanoin vanhan papin vaietessa silmänräpäykseksi henkeään
vetääkseen ja kauhistuneena omasta rajuudestaan.
"Lopettakaamme tämä kohtaus", virkahti piispa mahtavasti.
"Odottakaa vielä hetkinen, sir", sanoin minä, ja silloin isä
Dan kertoi edelleen kuinka hänelle oli vakuutettu, ettei minun
tiedonannoissani ollut minkäänlaista perää ja että häntä oli
kielletty ottamasta selvää siitä.
"Sillä tapaa teitte minutkin osalliseksi tuohon katalaan
avioliittoon. Antakoon Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä sen minulle
anteeksi! Ja nyt kun se on päättynyt kuten saattoi odottaakin, ja
tuo avuton lapsi raukka, joka myytiin ja ostettiin orjan tavalla,
on syntisen kirjoissa, niin vaaditte minun sulkemaan hänet ulos
seurakunnan yhteydestä, yllyttämään kaikkien hyväin ihmisten
sydämet häntä vastaan, kehoittamaan ihmisiä osoittamaan hänelle
sormea -- minua, hänen henkistä isäänsä, joka on hänet kastanut,
ottanut hänet syliinsä sen enkelin käsivarsilta, joka hänet
synnytti, ja antanut hänet Kristukselle -- ja ellen sitä tee,
niin ryöstätte minulta elatukseni, valitatte minusta Roomaan,
riistätte papinkaapuni..."
"Tehkää se, monseignor", huudahti isä Dan astuen askeleen
lähemmäksi piispaa ja kohottaen vapisevan kätensä päänsä päälle.
"Tehkää se, jos pyhä Kirkkomme sen sallii, ja minä heitän
repun selkääni ja vaellan ovelta ovelle kerjäten leipääni
seurakuntalaisiltani ja nukkuen yöni orjantappurapensaan alla
mieluummin kuin lasken pääni tyynylle tietäen, että ilkeän
keinottelunne onneton uhri on tielle viskattu."
Vanhan papin vavahteleva, murtuva ääni oli pakottanut minut
painamaan pääni alas ja vasta kuullessani ulko-oven pamahtavan
kiinni, älysin että hän oli paennut talosta mielenliikutuksensa
voittamana.
"Ja nyt arvelen, että tekin voitte seurata ystäväänne", sanoi
Daniel O'Neill.
"En vielä, sir", vastasin, "minulla on ensin jotain sanottavaa."
"Mitä se sitten on, antaa tulla?" virkkoi asianajaja tuikeasti
ja hävyttömästi vilkaisten minuun seisoessani uunin ääressä
käsivarret ristissä rinnalla.
"Kyllä sen pian saatte tietää, master Curphy", vastasin.
Sitten käännyin jälleen Daniel O'Neillin puoleen kertoen hänelle
mitä oma armaani oli kuullut hänen aikomuksestaan lapseeni nähden
ja kysyin oliko siinä minkäänlaista perää.
"Vastatkaa miehelle, Curphy", sanoi Daniel O'Neill, jolloin
asianajaja yhä hävyttömänä kääntyi puoleeni:
"Mitä te sitten haluatte tietää, sir?"
"Tahdon tietää, aikooko Mary O'Neillin isä, jos hänen tyttärensä
syystä tahi toisesta joutua kykenemättömäksi huolehtimaan
lapsestaan, (jonka Jumala estäköön!) anastaa lapsen haltuunsa?"
"Mikä häntä siitä estäisi? Jos äiti kuolee esimerkiksi, niin
hänen isänsä tulee lapsen lailliseksi holhoojaksi."
"Mutta jos hänen isänsäkin kuolee -- mitä sitten?"
"Silloin lapsen holhousvalta joutuu -- tuomioistuimen
myöntymyksellä -- isän perilliselle ja edustajalle."
"Tarkoitatte tätä ladyä?" kysäisin viitaten vaimo MacLeodiin --
joka nyt seisoi Daniel O'Neillin tuolin takana.
"Mahdollisesti."
"Ja mitä hän aikoo tehdä lapsella?"
"Tehdä lapsella?"
Asianajaja sormeili pitkää partaansa ja yritti näyttää
äimistyneeltä.
"Herra Curphy, älkää kuvitelko minulle, pyydän, ettette käsitä
mistä on kysymys. Jos tämä lady saa käsiinsä Mary O'Neillin
lapsen, mitä hän aikoo tehdä sillä?"
"Hyvä", virkkoi asianajaja oivaltaessaan, että minulla oli tosi
mielessä, "koska klienttini sallii minun puhua, sanon sen teille
peittelemättä. Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat... kenties te
parhaiten tiedätte..."
"Jatkakaa, sir."
"Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat, niin se on syntynyt
avioliitossa. Nykyiset erotoimenpiteetkään eivät voi järkyttää
tätä tosiasiaa. Siksipä arvostelemme, että lapsella on oikeus
siihen perintöön, joka aikanaan on tuleva Mary O'Neillin
jälkeläiselle hänen miehelleen vahvistetun naimasopimuksen
ehtojen nojalla."
Tätä juuri olin odottanutkin, ja vereni kuohui ajatellessani
rakkaimpani lasta tuon kylmäsydämisen naisen käsissä.
"Laki siis sen myöntää."
"Ellanin laki sen myöntää."
"Siis siinä tapauksessa, että Mary O'Neill kuolee, tahi että
hänen isänsä kuolee, niin hänen lapsensa ja kaikki sen lailliset
oikeudet joutuvat..."
"Hänen isänsä perilliselle ja edustajalle."
"Tarkoitatteko jälleen tätä ladyä?"
"Ehkäpä."
Tuolin takana seisova nainen alkoi näyttää rauhattomalta.
"En tiedä, sir", virkkoi hän, "mihin tähtäätte uudistuneilla
vihjauksillanne minuun; onko tarkoitus halventaa mainettani vai
epäillä kykyäni kasvattaa lapsi ja valvoa kunnolleen sen etuja."
"Niin on, rouva -- niin on, se juuri on tarkoitus."
"Daniel!" huudahti hän.
"Ole hätäilemättä, tyttö", virkkoi Daniel O'Neill. "Antaa miehen
jutella. Kuunnelkaamme mitä hän täältä tahtoo. Jatkakaa, sir."
Otin hänet sanasta kiinni ja olin juuri selittämässä, että mikäli
minä käsitin asian, niin oli aikomus vedota oikeuteen siinä
toivossa, että saataisiin takaisin (nimellisesti lapselle) se
rahaperintö, mikä oli määrätty Mary O'Neillin miehelle heidän
avioliittoa solmiessaan, kun vanha mies ponnisteli uudelleen
pystyyn huutaen:
"Siinä se! Raha! Rahaan se mies tähtää! Hän otti minun tyttäreni
ja nyt pyrkii ottamaan omaisuuteni -- ainakin mitä siitä on
jäljellä. Mutta eipäs sittenkään! Kautta Jumalan, sitä en
salli!... Menkää takaisin naikkosenne luo, sir! Kuuletteko?
-- naikkosenne luo, ja kertokaa hänelle ettei hän sen enempää
kuin tekään saa koskea penniinkään rahoistani. Kyllä minä siitä
huolen pidän. Sitä varten me nyt tässä olemme koolla -- ennen
tuota kirottua huomispäivän leikkausta, sillä ei sitä kukaan
tiedä, miten siinä käy. Hän on uhitellut minua ja saattanut minut
häviöön ja koko saaren pilkanaiheeksi, kirotkoon häntä Jumala..."
"Daniel! Daniel!" huusi vaimo MacLeod koettaen tyynnyttää
raivosta hurjistunutta miestä ja vetää hänet takaisin tuoliinsa.
Mieltäni sapetti kovasti tällä hetkellä, ettei Daniel O'Neill
ollut vahva mies, vaan tuollainen kurja tuppu raukka, jonka
toinen jalka jo oli haudassa. Mutta maltoin mieleni niin hyvin
kuin kykenin ja sanoin:
"Herra O'Neill, tyttärenne ei kaipaa rahojanne, ja mitä minuun
tulee, niin ette te eivätkä rahanne merkitse minulle enempää kuin
vanha, nahkamuniaan hautova kana. Antakaa ne selkänojanne takana
seisovalle naiselle -- hän on ne nähtävästi ansainnut."
"Todella", virkkoi piispa, joka viimeinkin oli tointunut isä
Danin hyökkäyksestä. "Todella, sir Mikä-nimenne-onkaan, tämä
on jo toki liian julkeata -- että tulette tähän yksinäiseen
taloon tähän aikaan yöllä keskeyttämään kiireellistä toimitusta
ja tekemään solvaisevia viittauksia kunnioitettavan henkilön
luonteesta -- te, sir, joka julkenitte peittelemättä palata tälle
saarelle yhdessä syntinne osallisen kanssa ja majoittaa hänet:
oman äitinne taloon -- oman äitinne, sir, vaikka taivas tietää
minkälainen se nainen saattaa olla, joka avaa kotinsa poikansa
syntiin vajonneelle rakastajattarelle, hänen naikkoselleen, kuten
sairas ystävämme tässä sanoo."
Jumala! Kuinka sormiani kutkutti! Mutta kovalla ponnistuksella
sain kuohuvan mieleni asettumaan ja sanoin:
"Monseignor, en kehoittaisi teitä toistamaan mitä nyt sanoitte."
"Miksikä ei, sir?"
"Koskapa pidän pukuanne suuressa arvossa ja minua pahoittaisi
häväistä sitä."
"Väkivaltaa!" kirkaisi piispa kohoten pystyyn. "Te uhkaatte
väkivallalla?... Eikö tässä pitäjässä ole yhtäkään poliisia,
herra Curphy?"
"On ainakin yksi tien risteyksessä, piispa", vastasin. "Toin
hänet mukanani. Olisin tuonut kylävoudinkin, jos olisi ollut
aikaa. Ei haitanne saada pari todistajaa sille toimitukselle,
joka näyttää olevan käynnissä täällä."
Tätä saneessani ja osoittaessani pöydällä oleviin papereihin
iskin lujemmin kuin aavistinkaan, sillä sekä piispa että
asianajaja (joka myös oli noussut seisaalleen) vaipuivat takaisin
tuoleihinsa ja silmäilivät toisiansa hämmästynein katsein.
Sitten astuin pöydän luo, jotta saatoin heitä kaikkia katsella
kasvoihin, ja sanoin niin maltillisesti ja painokkaasti kuin
saatoin:
"Kuunnelkaa nyt minua. Minä lähden tältä saarelta noin kolmen
viikon kuluttua ja aion viipyä poissa kaksi vuotta -- ehkäpä
kolmekin. Mary O'Neill lähtee kanssani vaimonani. Hän aikoo
jättää lapsensa äitini hoitoon ja olen päättänyt luvata hänelle,
että hän voi olla huoleti siitä, ettei sitä missään tapauksessa
viedä pois. Te näytte päättäneen mielessänne, että hän on pian
kuoleva. Suokoon Jumala, että hän saattaisi toiveenne häpeään ja
palaisi takaisin vahvana ja terveenä. Mutta ellei hän tule ja
minun on yksin palattava ja jos minä näen, että hänen lapsensa
on muutettu siitä turvapaikasta, johonka hän on jätetty, niin
tiedättekö mitä silloin aion tehdä?"
"Vedota oikeuteen, arvatenkin", virkkoi asianajaja.
"Ei toki! Oikeuteen en aio vedota, herra Curphy. Minä menen
niiden ihmisten luo, jotka ovat oikeutta käyttäneet avukseen --
se on, minä menen _teidän_ ja _teidän_ ja _teidän_ ja _teidän_
luoksenne. Taivas yksin tietää montako meistä on elossa, kun se
päivä koittaa, mutta niin totta kuin elän, jos näen, että Mary
O'Neillille antamani lupaus oli tehoton ja että hänen lapsensa on
tämän vaimon hoidossa ja että lain kautta koetetaan saada hänelle
tämän miehen rahat, ja jos hän itse on haudassa, niin yhtä
varmasti kuin Herra Jumala on ylhäällä, ei yksikään sielu täällä
nyt läsnäolevista ole oleva elossa seuraavana aamuna."
Tämä näytti tepsivän heihin kaikkiin. Vanha Daniel O'Neillkin
(ainoa mies talossa, jossa oli hitunen taistelunhalua) antoi
päänsä retkahtaa alas tuijottaen minuun silmät selkiselällään ja
murtuneet hampaat värittömien huulien takaa irvistäen.
Arvelin isä Danin odottavan minua ulkona, mutta hän oli palannut
pappilaansa ja lähettänyt Tommy toverin ohjaamaan minut läpi
sumun ja monien oikoteiden valtatielle.
Pannessani sinä iltana maata "Aurassa" kuvastui eteeni tuo
iljettävä kohtaus, joka näyteltiin turvemajassa -- kuolevan, omaa
tytärtänsä kiroovan miehen (ja tytär maailman suloisin nainen)
vihkiäiset puoliyön aikaan, papin ja prostituoidun odottaessa
saaliinjakoa.