"Entäs Bella Kinniah, joka hoitaa nurkkapuotia, ma'am. Hänen miehensä
hukkui makrillin pyynnissä, pääsiäisestä kaksi vuotta sitten. Hän
jäi leskeksi kolmen pienen lapsen kanssa ja neljäs syntyi isän
kuoleman jälkeen, ja kyllä se kovalle ottaa ennenkuin Bella saa
irti lihapalasen tai leipäkannikan niille poloisille. Ja, kun hän
valvoo yömyöhään, kuten tohtori minulle kertoo, koko muun kylän
ollessa pimeässä, ja parsii pikku Liisan sukkia tai paikkaa pienen
Willien takkia, tai hoitaa pientä vauvaa, joka sairastaa tuhkarokkoa,
silloin, luulisin, on hän Herrallemme yhtä otollinen kuin teidän
nunnanne laajoissa sinisissä kaavuissaan."
Tämän jälkeen kuulin taas puolustelevia ääniä (sekä isä Danin että
arvoisan äidin), joita seurasi Christian Annen kirkas, alituiseen
katkeneva ääni.
"Mitä sanottekaan, ma'am?... Äiteys on siis pyhä ja siunattu asia?
Niin on, ma'am! Se on toden totta, vaikka muutamat, jotka sulkeutuvat
luostariin, eivät näytä niin ajattelevan... Äiti on äiti, ja vielä
lisäksi, hänen lapsensa on hänen lapsensa, aviossa syntyi; tai ei.
Ja, jos hän tekee oikein pikkuselleen ja kasvattaa sen hyväksi ja
totuutta rakastavaksi, niin silloin Herra, kun hänen aikansa tulee,
ei tiedustele, ennenkö vai jälkeen hääpäivän se on syntynyt, ei
tottakaan. Jumala ei ole antanut hänelle tätä kullanmurusta, että
hän karkaisi tiehensä sen luota. Kaunis siunaus siitä koituisikin
hänelle, eikö niin?... Isä Dan, te hämmästytätte minua -- mitä
kauheata, julmaa, luonnotonta, järkyttävää asiaa tuumittekaan.
Luulin teitä paremmaksi mieheksi -- niin luulin, totta toisen
kerran. Ja mitä muutamiin tulee, jotka nimittävät itseään äideiksi,
niin eivät he ole mitään äitejä, eivätkä koskaan siksi tule --
kiusaavat vaimoparkaa hädässä jättämään lapsensa toisten ihmisten
rasitukseksi..."
Taas kuului lempeitten äänien puhetta, jota seurasi Christian Annen
ääni --
"Ettäkö ajattelen itseäni, rouva. Hyvät ihmiset, en suinkaan! Olisin
liiankin innoissani, jos saisin pikku enkelin kokonaan itselleni.
Tuolla hän on uuninmatolla, rouva, ja jos mitä hyvänsä tapahtuu Mary
O'Neillille, siihen hän jää, niin kauan kuin minä _elän_, ja kultasen
tähden olen pahoillani, ettei elämäni ole pitempi.
"Mutta Mary O'Neill ei ole jättävä pienokaistansa, mennäkseen
mihinkään luostariin. Eipä kunniani kautta, rouva. Jos hän sen tekee,
ei hän saa mitään rauhaa. Olen itse äiti, ja tiedän, miltä se hänestä
tuntuisi. Pukekaa vain musta huntu hänen päähänsä, mutta luonto on
ihmeellinen ja mahtava, eikä Mary O'Neill koskaan paneudu maata
illalla eikä nouse aamulla, ajattelematta pienokaistansa. 'Missä
hän nyt on?' kysyisi hän itseltään. 'Mitähän nyt tapahtuneekaan
äidittömälle lapselleni?' sanoisi hän. Ja vuosien vieriessä hän
ajattelisi: 'Voiko hän hyvin, ja onko hän käynyt ensi kerran ripillä,
onko hänestä tullut hyvä vaimo, ja mitä on maailma hänestä tehnyt?'...
"Ei, rouva, ei! Mary O'Neill ei mene mihinkään luostariin, niin kauan
kuin hänellä on lapsi vaalittavana! Eipä ikinä! Ei Mary O'Neill! En
koskaan usko sitä hänestä! En koskaan maailmassa!"
Tämän jälkeen en pitkään aikaan kuullut mitään -- en muuta kuin
jyskettä omassa päässäni, joka voitti kaikki muut äänet. Ja kun
tyynnyin, lienevät arvoisa äiti ja isä Dan lähteneet, sillä alhaalta
ei kuulunut muuta ääntä kuin keinutuolin kiivasta kiikkumista ja
Christian Annen puhelua kiihkeänä mutta katkonaisena, niinkuin lapsi
olisi itkenyt ja hän viihdyttäisi sitä.
Ja silloin virtasi minuun suuri, uusi elinvoima. Äiteys se taas
oli! Äiteyden mahtava intohimo -- jonka toinen mahtava intohimo oli
ajaksi tukahuttanut -- se lehahti taas vastaani oman Martinini äidin
laajasta, yksinkertaisesta, lapsekkaasta sydämestä.
Tällä hetkellä, ruumiini ja aivojeni kuumetilassa, se näytti
ratkaisevan minulle kaikki elämän pulmat.
Jos Jumalan käsky kielsi minua menemästä uusiin naimisiin, koska
jo olin vannonut valan alttarin edessä, ja jos olin tehnyt synnin,
suuren synnin, jonka elävä todiste lapsi oli, oli minulla vain yksi
asia neuvona -- jäädä nykyiseen tilaani ja pyhittää loppuelämäni
lapselleni. Se olisi tosi sovitus, toista kuin luostariin
hautautuminen. Elää lapseni hyväksi! Yksin hänen kanssansa! Sovittaa
syntini täällä, missä se on tapahtunut! Tämä miellytti, kiihoitti ja
kohoitti minua suuresti, kun ensin sitä ajattelin. Ja silloinkin,
kun muistin Martinia ja ajattelin kuinka kovalta tuntuisi riistäytyä
irti rakkaudesta, joka odotti minua avoimin sylin (niin lähellä,
niin armaana, niin kalliina), näin siinä uhrauksessa, jonka olin
tekemäisilläni, jotain majesteettista, melkeinpä ylevää -- olin
uhraamaisillani kaiken maailmassa (paitsi yhtä) mikä oli minulle itse
elämää kalliimpi.
Tämä ajatus synnytti minussa jonkinlaista henkistä ylpeyttä. Näin
silmissäni vaimon, joka sitouduttuaan Jumalalle vihkivalallaan ja
tehtyään syntiä lakia vastaan rikkomalla vihkivalansa, nyt alistui
kohtaloonsa ja nöyrtyi ijankaikkisen tuomarin tuomioistuimen edessä.
Mutta voi, mikä heikko, joutava olento olinkaan, juuri kun luulin
itseäni niin voimakkaaksi ja jaloksi.
Pitkän päivän jälkeen, jolloin olin hillinnyt raastetun sydänparkani
tuskia ja melkein tullut vakuutetuksi, että olin saavuttanut voiton,
saapui iltapostissa kirje, joka muutti kaikki suuret suunnitelmani
tomuksi ja tuhaksi.
Kirje oli Martinilta. Vain neljä pientä sivua armaani kömpelöllä
käsialalla. Se oli puoleksi vakava ja puoleksi leikillinen, mutta se
saattoi maan huojumaan ja kiikkumaan allani.
'Oma, pikku tyttöseni! -- Juuri tulin Windsorista. Mainiota!
Kerron siitä, kun tulen kotiin. Korvia myöten työssä.
Valmistukset ensi retkikuntaa varten edistyvät loistavasti.
Komitealla oli kokous eilen ja päätettiin lähteä matkaan
"Orientissa" elokuun kolmannella viikolla, jotta päästäisiin
asettumaan talvimajoihin ajoissa ja lähtemään etelään lokakuussa.
Oma pikku asiamme on toki ensin laitettava kuntoon, ja heti kun
palaan, käyn tapaamassa kylävoutia.
Ja ajattele, kulta.
"Scotian" pojat aikovat kaikki tulla Ellaniin suurta tapahtumaa
varten. Niin, totta toisen kerran, joka kynsi! Tieteellinen
osasto siihen luettuna, puhumattakaan O'Sullivanista ja vanhasta
Siirapista -- joka vannoo, että heitit hänelle lentomuiskun. He
muistelevat tuloasi Tilburyyn. Jumala siunatkoon sieluani, tyttö,
kuinka ihaillen he puhuvat sinusta! Heitä ei mikään pidätä, ei
kerrassaan mikään!
Leikkipuheet sikseen, armas, sinun täytyy kiireesti ryhtyä
valmistuksiin. Aikomukseni on ottaa sinut Uuteen Seelantiin, ja
jättää sinut Wellingtoniin (hyvä, pieni kaupunki, jonka väestö
myös on kunnollista), siksi aikaa, kun käväisen Navalla.
Kotiin tultuani järjestelemme tyttösen asiat, toivon -- tai
oikeammin pelkään, että saavun ensi viikolla -- sillä jokainen
päivä, jonka olen pois luotasi, on pitkä kuin kuukausi.
Mutta mitäs siitä, pikku vaimo! Kun kerran saan tämän suuren
retken päätetyksi, emme enää koskaan eroa. Ei päiväksikään, koko
elinaikanamme, armas! Ei, kautta taivaan Herran, siksi on elämä
liian lyhyt.