Sadasyhdeksäs luku.
Kului jälleen kuukausi, ja sitten alkoi liiankin vaihtelevan
kertomukseni viimeinen ja tärkein jakso.
Joka viikko oli Martin kulkenut edestakaisin Ellanin ja Lontoon
väliä. Poissa ollessaan puuhaili hän tulevaa retkikuntaa koskevia
asioita (jota varten parlamentti oli myöntänyt suuren rahasumman),
ja kotona ollessaan työskenteli hän kertomusten, muistiinpanojen,
karttojen, merikorttien ja valokuvien ääressä, joiden avulla hän
kirjoitti kirjaa viimeisestä retkestään.
Minä puolestani olin ollut (tai koetin uskotella olevani)
täydellisesti onnellinen. Raittiin ilman, nuoren maidon, herttaisen
makuuhuoneen ja ennen kaikkea hyvän ja hellän hoidon vaikutuksesta
(Jumala siunatkoon Christian Annea kaikesta, minkä hän minulle
teki!) oli terveyteni joka päivä paranemassa -- tai ehkäpä vain tuo
taivainen toiveellisuus, joka seuraa joitakin tauteja, saattoi minut
uskomaan niin olevan.
Siitä huolimatta oli se jonkunlaista hämäräistä onnea. Vaikka aurinko
aina paistoi taivaallani, pimeni se tuontuostakin. Huolimatta
turvallisesta elämästä, jota vietin tässä armeliaisuuden ja rakkauden
kodissa, en koskaan ollut täysin vapaa epämääräisestä huolen
tunteesta, jonka asemani tuotti.
Tunsin myös aina, että Martinin vanhemmat, puhumattakaan isä
Danista, kärsivät samasta tunteesta, ja väliin, kun keskustelimme
tulevaisuudesta, tulkitsivat heidän silmäyksensä minun ajatuksiani,
ja tuntui ihan kuin kaikki hiljaisuudessa odottaisimme odottamistamme
jotain tapahtuvan, joka oli puhdistava ja kohottava minut.
Se tulikin viimein -- minulle hämmästyttävän äkkiarvaamatta.
Eräänä aamuna, lapsenhoitajan ollessa asialla ja Christian Annen
vaivatessa voita maitohuoneessa, leikittelin pienokaisen kanssa
karkealla uunimatolla, kun kylämme sanomalehtipoika pysähtyi
avonaisen oven kynnykselle.
Ostin erään saaren lehden, ja hänen lähdettyään silmäilin sitä
sattumalta.
Mutta minkä tärähdyksen se minussa aiheutti! Ensimäinen otsake, joka
sattui silmiini, oli --
"Avioero-anomus hyväksytty saarellamme."
Se oli selonteko Ellanin korkeimman tuomioistuimen perusteluista,
joiden nojalla (kirkollisten jäsentensä vastustuksesta huolimatta) se
oli suostunut mieheni anomukseen.
Ehkäpä minun olisi pitänyt tuntea ääretöntä huojennusta. Tai ehkä
minun olisi pitänyt polvistua siinä tuokiossa ja kiittää Jumalaa
siitä, että iljettävän, pakollisen avioliittoni selkkaukset olivat
viimeinkin päättyneet.
Mutta ei, kun sanomalehti putosi sormistani, oli minussa vain yksi
tunne -- häpeän ja nöyryytyksen -- ei itseni tähden (sillä mitä
minusta oli väliä?), mutta Martinin, jonka nyt niin kuuluisaa nimeä
minä, mieheni ilkeyden tähden, olin tomuun työntänyt.
Muistan minusta tuntuneen, etten enää koskaan saattaisi katsella
rakkaimpaani kasvoihin, että kun hän iltapäivällä tulisi luokseni
(kuten hänen tapansa aina oli), minun täytyisi paeta häntä, ja ettei
minulla olisi muuta tehtävää kuin lymytä ja kuolla.
Mutta juuri kun hurjat ajatukset olivat nelistämässä aivoissani,
kuulin puutarhaportin linkkua nostettavan, ja melkein jo samassa
hetkessä oli Martin törmännyt huoneeseen kuin tuulenpuuska, kiertänyt
käsivartensa ympärilleni ja peittänyt kasvoni, niskani ja käteni
suudelmillaan -- jota hän ei kertaakaan ollut tehnyt, tultuani
asumaan hänen äitinsä kotiin.
"Mikä uutinen! Mikä uutinen!" hän huusi. "Me olemme vapaat, vapaat,
vapaat!"
Nähdessään sanomalehden jalkaini juuressa, sanoi hän:
"Oh, näen, että jo tiedät sen. Pyysin heitä kätkemään kaiken sinulta
-- koko onnettoman lakiasian. Mutta sama se! Se on mennyttä nyt.
Tietysti se on inhottavaa -- kerrassaan inhottavaa -- että tuo
kiemuroiva mato, huolimatta törkeästä uskottomuudestaan, on saanut
täten menetellä. Mutta mitä siitäkään on väliä? Hän on tehnyt sen,
mitä toivoimme -- jota et itse saattanut tehdä ennen lähtöäni
omantuntosi ääneltä. Muuri väliltämme on hajonnut... nyt saatamme
koska tahansa mennä naimisiin."
Martinin säteilevä mielentila valtasi minut niin kokonaan ja pelkäsin
niin kovasti uskoa, että se suuri huojennus, jota olin odottanut
niin kauan, nyt lopultakin oli tullut, etten kotvaan saanut mitään
puhutuksi. Viimein virkoin sydämeni läpättäessä rajusti:
"Mutta luuletko tosiaankin, että... että meistä nyt voi tulla mies
ja vaimo?"
"Luuletko?" huusi hän nauruun purskahtaen. "Luulenpa luulevani. Mikä
meitä estäisi? Ei mikään? Sinä olet tarpeeksi kärsinyt, poloinen
tyttöseni. Mutta kaikki kärsimyksesi pian unohtuvat, etkä sinä
koskaan saa palauttaa mennyttä mieleesi."
"Niin, niin, tiedän, että tulisin onnelliseksi, hyvin onnelliseksi",
sanoin, "mutta entäs sinä?" "Minä?"
"Kuvittelin, että olisin sinulle apuna -- enkä ainakaan huolen
aiheena, Martin."
"Ja niin oletkin. Kuinkas muuten?"
"Martin", sanoin (tiesin mitä tein, mutta en voinut sille mitään),
"eikö avioliitto minun kanssani vahingoita sinua... ottaen huomioon
nykyisen asemani... maailman silmissä, tarkoitan?"
Hän katsoi minuun hetkisen, ikäänkuin päästäkseen ajatusteni perille,
ja sitten hän likisti minut vieläkin lujemmin vasten rintaansa.
"Mary", huudahti hän, "elä pyydä minua ottamaan huomioon mitä
yhteiskunnan kirottu ulkokultaisuus sanoo tästä meidän kohdastamme.
Jos sinä et siitä välitä, niin en suinkaan minäkään. Ja mitä
maailmaan tulee, niin Jumalan nimessä vannon, että nyt pidän
sylissäni kaiken sen, minkä siltä pyydän."
Tämä voitti minut -- vapisevan tekopyhä raukan, joka kaikesta
sielustaan rukoili, että minun vastaväitteeni voitettaisiin.
Seuraavalla hetkellä kiersin käsivarteni Martinin kaulalle ja
suutelin häntä suutelemistani, ja ensi kerran, kuukausien ja vuosien
tulisen taistelun jälkeen, tunsin että ihmisten ja Jumalan edessä
minulla oli _oikeus_ siihen.
Ja voi päiviäni, voi päiviäni! Kun Martin palasi työhönsä, kuinka
vapaat ohjakset annoinkaan vastasyntyneelle hurmaukselleni.
Sieppasin pienokaisen uunimatolta ja suutelin häntä myöskin, ja
sitten vein hänet maitokamariin isoäidin suudeltavaksi, joka oli
mahtanut kuulla mitä oli tapahtunut Martinin ja minun välilläni,
sillä huomasin, että hänen äänensä oli äkkiä vilkastunut ja kohonnut
ainakin oktaavin korkeammalle.
Kun pienokainen alkoi uupua, kannoin hänet yläkertaan nukahtamaan
aamu-untansa, ja kun olin hetken nojautunut hänen kehtonsa yli ja
hengittänyt vienoa, kosteata maitomaista hajua, joka ympäröi hänen
ruumistaan ja hengitystään, asetuin peilin eteen ja tarkastelin omia
hehkuvia, punoittavia poskiani ja säkenöiviä silmiäni.
Oi, mitä ihania onnen unelmia kohosikaan mieleeni! Olkoonpa että
olin lapsen naimaton äiti, mutta tyttöyteni -- riistetty tyttöyteni
-- leijaili takaisin luokseni. Hääpäiväni väikkyi silmissäni ja näin
itseni morsiamena, morsiushunnun ja kukkasten koristamana.
Kuinka onnelliseksi olinkaan tuleva! Mutta minusta tuntui silloin
todellakin, kuin olisin aina ollut onnellinen. Tuntui melkein
siltä, kuin olisi jonkun pyhän veden siunattu virta pessyt muistini
puhtaaksi kaikesta loasta, joka koski äskeisiä tuskan päiviäni
Lontoossa, sillä olen varma, että jos joku tällä hetkellä olisi
maininnut minulle Ilfordia ja East Endiä, muuraria ja juutalaista,
tai puhunut äitikodeista ja orpokodeista, niin olisin kirkaissut.
Puolipäivän aikana palasi vanha tohtori aamukierrokseltaan, ja
huomasin, että hänenkin äänensä oli entistä korkeampi. Emme
kertaakaan aterioidessamme puhuneet suuresta uutisesta, suuresta
tapahtumasta; mutta en saattanut olla huomaamatta, että kaikki
puhuimme kovaa ja nopeasti ja yhteen ääneen, ikäänkuin synkkä pilvi,
joka oli väikkynyt yli kotimme, olisi äkkiä häipynyt pois.
Väliaterian jälkeen, kun hoitajatar taas oli lapsen luona, läksin
yksin kävelylle. Olin ihmeellisen terve ja mieleni oli keveä, minun
oli kaksi tuntia odotettava Martinia, jonka yhä täytyi pohtia
papereittensa ääressä "Aurassa".
Mikä ihana päivä! Kuinka sininen oli taivas! Kuinka loistava maa!
Niin iloinen, niin suloinen ja niin täynnä linnunlaulua oli ilma!
Muistan ajatelleeni, että elämä oli ollut niin hyvä minulle, että
minunkin tuli olla hyvä kaikkia kohtaan, erittäin isääni kohtaan;
minusta tuntui väärältä, että tytär vieraantuu isästään, olipa hän
millainen tahansa ja olipa hän tehnyt mitä hyvänsä.
Ja niin käänsin kasvoni isoäiti raukkani mökkiä kohti, joka oli
asetettu kuntoon, täydellä todella päättäen sopia isäni kanssa.
Hiljensin askeleitani ja luovuin aikeestani vasta silloin, kun
rupesin ajattelemaan Nessy MacLeodia, ja mitenkä vaikeata (ehkäpä
mahdotonta) olisi isääni tavata.
Mutta sittenkin seisahduin hetkeksi katselemaan Hovia, ja mieleeni
juolahti hämärä, joutava ajatus sopia Bridget tädin kanssa ja
sitten hiipiä yläkertaan äitini huoneeseen -- sisässäni tunsin niin
riemukasta puhtautta, että halusin hengittää pyhää ilmaa, jossa
siunattu pyhimyksenä oli elänyt.
Mutta lopulta kävi niin, että jouduin pappilan portaille
hengästyneenä onnesta. Ajattelin hiukan ylpeänä kiitollisuudessani,
että olihan oikein ja kohtuullista, että ilmaisen onneni siellä,
missä niin usein olin suruani purkanut rakkaalle papilleni, joka oli
ollut ystäväni synnyinpäivästäni asti ja sitä ennen armaan äitini
ystävä.
Vanha isä Dan raukka! Kuinka hyvä aioin tästä puoleen olla häntä
kohtaan!
Sadaskymmenes luku.
Tapasin isä Danin työhuoneestaan kirjojen ympäröimänä; ja niin
haltioissani olin omasta valtavasta onnestani, etten heti nähnyt,
että hän oli hämillään ja hermostunut, ja muistin vasta seuraavana
päivänä, että vaikka (kuullessaan ääneni portailta) hän huusi "astu
sisään lapseni, astu sisään", niinhän huoneeseen astuessani käänsi
selkänsä oveen -- piilottaen jotakin (arvatenkin sanomalehden)
nojatuolinsa irtonaisen istuimen alle.
"Isä", sanoin, "oletteko kuullut uutisen?"
"Uutisen..."
"Tarkoitan sanomalehtiuutista."
"Vai niin, sanomalehtiuutista."
"Eikö se ole suurellista? Tuo kamala avioliitto on viimeinkin
kumottu. Minun siihen lainkaan puuttumatta! Muistatteko, mitä
sanoitte viimein, kun tulin tänne?"
"Viimein..."
"Te sanoitte, että koska olen katolilainen, en saattaisi purkaa
avioliittoani polkematta uskoani. Mutta miestäni, joka on
protestantti, eivät sido tunnonvaivat. Siis näette, että lopulta on
käynyt niin. Ja nyt minä olen vapaa."
"Olet vapaa... vapaa, oletko?" "He ovat ilmeisesti salanneet sen
minulta ja vasta tänä aamuna kuulin uutisen." "Vastako tänä aamuna?"
"Ensin luin sen sanomalehdestä, mutta sitten tuli Martin itse
kertomaan sen minulle."
"Tuliko Martin?"
"Hän ei vähääkään välitä parjauksista; hän on tosiaankin iloinen ja
sanoo, että saatamme mennä naimisiin milloin tahansa."
"Mennä naimisiin milloin tahansa -- niinkö hän sanoo?"
"Tietysti ei vielä mitään ole järjestetty, isä rakas, mutta en voinut
malttaa mieltäni, vaan tulin puhumaan kanssanne siitä. Tahdon, että
kaikki on yksinkertaista ja hiljaista -- ei minkäänlaista juhlimista."
"Yksinkertaista, ja hiljaistako?"
"Aikaisin aamulla -- heti messun jälkeen, ehkä."
"Heti messun jälkeen."
"Vain ani harva kedon kukka alttarilla, ja läsnä armaat, kotoiset
sielut, jotka minua rakastavat."
"Armaat, kotoiset sielut..."
"Se on oleva minulle suuri, suuri muutos, mutta en tahdo olla
tunkeileva enkä ylvästellä voitostani kenellekään -- en ainakaan isä
raukalleni, nyt kun hän on niin sairas ja masentunut."
"Ei, ei... nyt, kun hän on niin sairas ja masentunut."
"Tahdon, että _te_ vihitte meidät, isä Dan -- eikä piispa tai joku
muu sentapainen, ymmärrättehän."
"Tahdotte, että minä vihin teidät -- eikä piispa tai joku muu
sentapainen."
"Mutta isä Dan", huudahdin, hiukan väkinäisesti naurahtaen (sillä
aloin huomata, että hän vain kertasi minun sanojani), "miksi ette
sano itse mitään?"
Ja silloin kodikkaan huoneen hilpeä päivänpaiste alkoi hälvetä.
Isä Dan sormeili hopearistiä, joka riippui hänen kauhtanallaan (selvä
merkki hänen hermostumisestaan), ja sanoi vakava ilme kasvoillaan ja
liikutuksesta väräjävällä äänellä:
"Lapseni..."
"Niin?"
"Uskothan, etten tahdo pahoittaa mieltäsi, tuottaa sinulle tuskaa,
tai loukata sinua, jos voin välttää sitä?"
"Tietysti uskon."
"Ja kuitenkin olen nyt pahoittava mieltäsi, tuottava sinulle tuskaa
ja loukkaava sinua. En... en voi vihkiä sinua Martin Conradiin. En
uskalla. Kirkon mielestä olet jo naimisissa, olet yhä miehesi vaimo."
Vaikka rakas pappini oli antanut minulle kuoliniskun, en sitä vielä
tuntenut, niinpä hymyilin vasten hänen hämmentyneitä, vanhoja
kasvojaan ja sanoin:
"Mutta rakas isä, mitenkä voi kirkko olla sitä mieltä? Miehelläni ei
nyt ole minkäänlaisia oikeuksia minuun, ei mitään velvollisuuksia
eikä edesvastuuta minua kohtaan. Hän saattaa mennä uusiin naimisiin,
jos tahtoo, Ja hän tahtoo, olen varma, että hän tahtoo, eikä kukaan
voi häntä estää. Kuinka kirkko siis voi sanoa, että minä olen yhä
hänen vaimonsa?"
"Siksi, että kirkon lain mukaan ei avioliittoa voi purkaa muu kuin
kuolema", sanoi isä Dan. "Enkö ole puhunut sinulle siitä ennen,
tyttäreni? Emmekö tätä asiaa pyöritelleet jo silloin, kun olit täällä
viime kerralla?"
"Kyllä, kyllä, mutta ajattelin, että jos joku muu hakee eroa -- joku,
joka ei koskaan ole uskonut avioliiton rikkomattomuuteen eikä ollut
riippuvainen kirkon laista, olemmehan kuulleet tämänkaltaisista
tapauksista, eikö totta?"
Isä Dan ravisti päätään.
"Ei, lapsi raukkani. Kirkon mielestä avioliitto on pyhä liitto, jota
ei mikään uskon eriäväisyys, ei mikään synti kummaltakaan puolelta
voi koskaan purkaa."
"Mutta, isä", huudahdin, "ettekö huomaa, että laki on sen jo
purkanut."
"Ainoastaan siviililaki, tyttäreni. Muista pyhän ja siunatun
Vapahtajamme sanat: 'Jokainen, joka hylkää vaimonsa ja nai toisen,
hän tekee huorin; ja hän, joka nai sen hyljätyn, tekee huorin'...
Lapsi raukkani, sydämeni vuotaa verta tähtesi, mutta eikö pyhä käsky
kuulu niin?"
"Siis uskotte", sanoin (huone alkoi pimetä silmissäni, ja tunsin
huulteni väräjävän), "siis uskotte, että koska kaksi vuotta sitten
tein tuon lupauksen vihkimystoimituksessa... ja vaikka siviililaki
on rikkonut sen te uskotte, että se yhä sitoo minua ja on sitova
minua elämäni loppuun?"
Isä Dan sormieli kauhtanaansa, kopeloi esiin kirjavan
karttuuninenäliinansa ja vastasi:
"Olen pahoillani, lapseni, kovin, kovin pahoillani."
"Isä Dan", sanoin terävästi, sillä tällä hetkellä sydämeni alkoi
leimuta, "oletteko ajatellut Martinia? Ettekö pelkää, että jos
kirkkomme kieltäytyy vihkimästä meitä, hän saattaa pyytää jonkun muun
kirkon vihkimään meitä."
"Kristuksen sanojen pitää olla ratkaiseva laki kaikille
tosikristityille, tyttäreni. Ja sitäpaitsi..."
"Mitä?"
"Sitäpaitsi..."
"Niin?"
"Kieltäni kirvelee sitä sanoessani, lapseni, kun tunnen kärsimyksesi
ja suuret kiusauksesi, mutta..."
"Mutta mitä, isä rakas?"
"Sinä olet syyllisen asemassa ja siksi ei kukaan kunnon pappi, joka
seuraa mestarinsa käskyjä, kuuluupa hän sitten mihinkä kristittyyn
kirkkoon hyvänsä maailmassa, uskalla vihkiä teitä."
En voi tarkalleen kertoa, mitä tämän jälkeen tapahtui. Muistan,
että kun tunsin värin pakenevan kasvoiltani, nostin ylös käteni
peittääkseni ne, ja kun taas tulin täydellisesti tuntoihini, siveli
isä Dan (itse järkyttävän liikutuksen vallassa) käsivarsiani ja
lohdutti minua.
"Älä suutu vanhaan pappiisi, vaikka hän sanoo sinulle totuuden --
katkeran totuuden, tyttäreni."
Hän oli aina arvannut tämän pimeän hetken olevan tulossa, ja hän oli
rukoillut päästä siitä -- hyödyttömäin vaellustensa pitkinä öinä, kun
minä olin kadoksissa Lontoossa, ja silloin kun minut oli löydetty
ja olin palannut kotiin, ja hän oli monet pistokset sydämessään
seurannut meidän kahden lapsen, Martinin ja minun, salaisia toiveita
ja odotuksia.
"Ja tyttäreni, kun tänään tulit pieneen majaani, kasvot loistavina
kuin tähdet ja timantit, niin Jumala tietää, että olisin antanut
puolet elämästäni, ettei onnesi malja läikkyisi maahan minun käteni
kautta."
Kun olin tarpeeksi tyyntynyt, sisällisesti ja ulkonaisesti, talutti
isä Dan minut alas (rukoillen Jumalaa ja hänen pyhää äitiään
vahvistamaan minua yksinäisellä tielläni), ja sitten seisoi hän oven
luona kauhtanassaan katsellen jälkeeni, kun kävelin tietä pitkin.
Tuskin puoltakaan tuntia oli kulunut siitä kun äsken poljin tätä
tietä, mutta tällä lyhyellä ajalla näytti maailma muuttuneen
värittömäksi ja harmaaksi -- päivä oli himmentynyt, maa pimentynyt ja
tyyni ilma oli iloton, vain ikuinen taivas ylläni ja meren äänekäs
laulu olivat entisellään.
Lähestyessäni tohtorin taloa pyörähti Martin alas tietä vastaani,
voimakkaalla, vapaalla käynnillään.
"Halloo!" huusi hän, "Luulin sinun hävinneen ja olen ajanut sinua
takaa kaikkialla."
Mutta lähemmäksi tultuaan ja nähtyään kuinka valkoiset ja kalpeat
kasvoni olivat, vaikka tein parastani hymyilläkseni, pysähtyi hän ja
sanoi:
"Pikku vaimo parka, missä olet ollut, ja mitä he ovat sinulle
tehneet?"
Ja niin kerroin sen hänelle niin hyvin kuin taisin.
Sadasyhdestoista luku.
"Kaikki on minun syytäni", sanoi hän.
Hän oli taluttanut minut puutarhamajaan, joka sijaitsi kellokukkien
keskellä hedelmätarhan päässä, ja käveli itse pitkin askelin
edestakaisin sen edessä.
"Tiesin aivan hyvin, mikä tulisi olemaan kirkon kanta, ja minun olisi
pitänyt varottaa sinua."
En ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin kiihoittuneena. Katse hänen
silmissään oli hurja ja hänen äänensä värisi kuin jousenjänne.
"Vanha isä Dan raukka! Hän on vanha enkeli, eikä sen parempaa
sydäntä ole koskaan sykkinyt kauhtanan alla. Mutta mikä orja mies
saattaa olla uskonsa taikaluulolle. Ajattelepas, mitä hän sanoo,
armaani! Syyllinen puoli! En tule koskaan uskomaan, että sinä olet
syyllinen puoli, mutta ajattelehan! Syyllinen ei muka saa koskaan
mennä naimisiin! Ei kunnon pappi missään kristityssä kirkossa uskalla
vihkiä häntä! Mikä hävyttömyys! Kysy itseltäsi, miksi kirkot ovat
olemassa. Tuomaan pelastusta syntisistä suurimmalle? eikö niin? Ja
kuitenkin se hylkää naisen, joka on rikkonut avioliittovalansa -- ja
kieltää häneltä pääsyn alttarin luo, sulkien häneltä ovet -- vaikkapa
hän olisi tuhat kertaa katunut katkerin, katkerin kyynelin!"
Hän käveli pari kolme askelta puutarhamajan edessä ja palasi sitten
luokseni leimuavin silmin.
"Mutta näin ei ole sinun laitasi missään tapauksessa", hän sanoi.
"Isä Dan tietää varsin hyvin, ettei sinun avioliittosi ollut
lainkaan avioliitto -- vaan katala vaihtokauppa, jossa miehesi
antoi sinulle kurjan nimensä isäsi saastaisia rahoja vastaan. Se
ei missään muussakaan suhteessa ollut mikään avioliitto, ja sitä
olisi voitu purkaa, jos purkamisissa olisi vähääkään rehellisyyttä.
Ja nyt, kun se on särkynyt pirstaleiksi ja mennyt myttyyn, kuten
ennakolta saattoi arvatakin, niin sinulle ilmoitetaan, että olet
siihen sidottu elämäsi viimeiseen päivään ja hetkeen! Kaiken
jälkeen, mitä olet kestänyt -- mitä olet kärsinyt -- et koskaan
saisi tuntea yhtäkään onnen hetkeä koko elämäsi aikana! Jota vastoin
miehesi, raakuuksistaan ja uskottomuuksistaan huolimatta, on vapaa
noudattamaan mielitekojaan, naimaan kenen tahansa! Kuinka typerää!
Kuinka tympäisevää! Kuinka kirottavaa!"
Hänen intohimoinen äänensä särkyi, hän kykeni tuskin sitä
hillitsemään.
"Tiedän, mitä he tulevat lausumaan. Tuon vanhan, vanhan laulun,
'jotka Jumala on yhteen liittänyt'. Sen tämä vanha kirkkomme on
vuosisatoja lausunut vaimoparoille, joiden sydämet ovat murtuneet.
Onko kirkolla itsellään sydän, joka murtuu? Ei -- ei muuta kuin
rautaiset lakinsa, joita on rikottu tuhansia kertoja, eikä kukaan
silti ole penniäkään huonompi."
"Mutta ihmettelen", jatkoi hän, "ihmettelen, mikseivät nämä papit,
jotka puhuvat mahdottomuudesta erottaa niitä, jotka Jumala on yhteen
liittänyt, ensin kysy itseltään koska ja missä Jumala yhdistää
heidät. Kirkossako, heidän seisoessaan alttarin edessä, jossa heiltä
kysytään muutamia kysymyksiä ja he antavat joitakin vastauksia? Jos
niin on, silloin Jumala on vastuunalainen monesta inhoittavimmasta
toimituksesta, mikä milloinkaan on ihmiskuntaa häväissyt -- kaikesta
ylvästelystä, turhamaisuudesta ja tahallisesta salayhteydestä, joka
on kaikkina aikoina verhoutunut ja yhä verhoutuu avioliiton vaippaan."
"Mutta ei", sanoi Martin, "kirkoissa Jumala ei vihi aviopuolisoita.
Heidän on täytynyt mennä naimisiin ennenkuin he sinne tulevat, tai
eivät he koskaan mene naimisiin -- eivät koskaan! Heidän on täytynyt
_sydämissään_ mennä naimisiin, sillä siellä Jumala yhdistää ihmisiä,
eikä kirkoissa, pappien ja alttarien edessä."
Minä istuin ja kuuntelin häntä toivokkaalla ja sykkivällä sydämellä,
ja samassa hän harppasi puutarhamajaan ja kävi istumaan viereeni.
"Mary", sanoi hän kiihkeällä äänellään, "sellainen on meidän tilamme,
eikö niin? Jumala yhdisti meidät heti ensi näkemältä. Minulla ei
koskaan ole ollut olemassa toista naista, eikä sinulla toista miestä
-- eikö niin, armaani?... Mitä he siis juttelevat -- kirkot ja
papit? He ovat avioliiton tosi erottajia -- koettaen erottaa niitä,
jotka Jumala on yhteen liittänyt. Se on asian selvä ydin, eikö niin?"
Vapisin pelosta ja toivosta. Ehkäpä oli niinkuin ennenkin; ehkäpä
halusin (nyt enemmän kuin koskaan ennen) uskoa Martinin puhetta;
ehkäpä en niin hyvin tuntenut asioita, että kykenin vastaamaan;
ehkäpä valtava rakkauteni ja arka asemani yllyttivät minua
suostumaan. Mutta en voinut sille mitään, jos minusta tuntui, että
hänen selvä järkensä -- selvä kuin ylämaan joki ja yhtä vuolas ja
voimakas -- pyyhkäisi pois kaikki kuluneet viisastelut.
"Siis mitä... mitä meidän on tehtävä?" kysyin häneltä.
"Tehtävä? Velvollisuutemme itseämme kohtaan, armaani, on meidän
tehtävä. Jos emme voi mennä naimisiin kirkon lain mukaan, täytyy
meidän mennä naimisiin maan lain mukaan. Eikö se riitä? Se on oma
asiamme, rakkaani, meidän eikä kenenkään muun. Me tarvitsemme vain
jonkun todistajan -- todistajan Jumalan ja ihmisten edessä, että
tulevaisuudessa aiomme olla mies ja vaimo."
"Mutta isä Dan?"
"Jätä hänet minulle", sanoi Martin. "Minä puhun hänelle kaikki. Mutta
tule nyt sisään. Sinä vilustut. Ellemme pidä huolta sinusta, eivät he
lopeta, ennenkuin saavat sinut hengiltä."
Seuraavana päivänä kumartui hän tuolini selkämyksen yli, istuessani
uunin vieressä lapsi sylissäni, ja sanoi matalalla äänellä:
"Olen tavannut isä Danin."
"No niin?"
"Vanha enkeli pahastui. 'Jumala varjelkoon sinua poikani', sanoi
hän, 'sulkemasta sekä itsesi että suloisen lapseni ainiaaksi kirkon
helmasta.' 'Kirkko sulkee meidät helmastaan', sanoin hänelle. 'Mutta
Jumalan pyhä laki tuomitsee tekosi, poikani', sanoi hän. 'Jumalan
laki on rakkaus, eikä hänellä ole muuta lakia', vastasin."
Tunsin huojennusta ja olin yhtä kaikki hermostunut, olin iloinen ja
pelonalainen.
Kului viikko, ja Martinin oli aika lähteä Windsoriin, nimitystänsä
varten. Tämän tapahtuman valmistuksissa oli Suvimajassa oltu
suuressa jännityksessä, mutta koska en ollut oikein voimissani, olin
ulkopuolella sitä hommaa.
Martinin lähtöpäivänä olin vuoteen omana, ja hän tuli yläkertaan
ottamaan minulta jäähyväisiä.
Tuskin tiesin, mitä tällä ajalla tapahtui, mutta hänen puheestaan
ymmärsin, että hän pelkäsi minua koetettavan pakottaa.
"Meidän vanha, hyvä kirkkomme on kuin maljakotilo rannalla", sanoi
hän. "Kenen se on saanut kouriinsa, sitä se imee eikä hellitä
vähällä. Mutta pysy lujana, pikku vaimo. Elä anna myöten tuumaakaan,
poissa ollessani", kuiskasi hän.
Kun hän oli jättänyt minut, nousin ylös katselemaan, kuinka hän läksi
tietä pitkin rautatieasemalle. Hänen vanha isänsä kulki ylpeänä hänen
rinnallaan, avopäin tapansa mukaan ja yhä hilpeänä kuin koulupoika.
Seuraavana päivänä säikähytti minua odottamaton sähkösanoma. Se tuli
eräästä luostarista Lancashirestä ja oli osoitettu "Mary O'Neillille,
tohtori Conradin luona." Se kuului:
_Kiertelen vierailemassa yhdyskuntamme koteja ja haluaisin tavata
sinua matkallani Irlantiin. Saanko tulla huomenna? Äiti Magdalene_.
Sadaskahdestoista luku.
Hän saapui seuraavana iltapäivänä -- rakas arvoisa äitini kalpeine,
henkevine kasvoineen ja pyhimyssilmineen.
Lukuunottamatta että hänen pukunsa nyt oli sininen ja valkoinen,
eikä musta, hän näytti tuskin ollenkaan muuttuneen siitä päivin, kun
olimme olleet yhdessä Pyhässä Sydämessä.
Kun hän näki, että olin vuoteessa, hän asettui asumaan "Auraan" ja
tuli joka päivä minua hoitamaan.
Olin tietysti kiihoittunut tavatessani hänet taas niin monen vuoden
ja niin moninaisten kokemuksien jälkeen, enkä tietänyt varmaan,
paljonko hän niistä tiesi.
Muistaen Martinin varoituksen olin myös varma siitä, että häntä oli
lähetetty noutamaan, mutta levottomuuteni häipyi pian.
Hänen hiljaiset askeleensa, lempeä äänensä ja herttainen hymynsä
rauhoittivat ja lohduttivat minua. Aloin uudestaan tuntea samaista
vaikutusta, jonka alaisena lapsena olin ollut, ja ihmetellä, miksi
en pimeinä päivinäni Lontoossa koskaan ollut ajatellut hänelle
kirjoittaa.
Vierailunsa ensi päivinä ei hän kajonnut surullisiin asioihin -- ei
maininnutkaan avioliittoani tai muita tapahtumia viime kohtauksemme
jälkeen.
Hän puheli ylimalkaan vanhasta koulustamme ja vanhoista
koulutovereista.
Väliin hän laski leikkiä noviisien äidistä, joka oli tullut "vanhaksi
ja kärttyisäksi"; väliin taas pienestä, pyylevästä maestrosta paavin
kuorossa, joka itki, kun minä ensi kerran lauloin virren Neitsyelle
("Jatka, pieni enkeli"), ja väliin molemmista maallikkosisarista,
jotka yhä päättelivät, että minusta olisi tullut "ihmeteltävä
pesijätär", jos olisin vain siihen antautunut.
Minua kiusaa ajatella, että arvoisa äiti olisi itsetietoisesti
menetellyt näin, murtaakseen puolustusasemani, mutta sen hän sai
aikaan. Vähitellen niinä harvoina päivinä, jolloin hän oli kanssani,
hän rakensi sillan yli menneen ajan tyttövuoteni onnellisiin päiviin,
sillä huomaamattani luostarimuistot alkoivat minua kiihoittaa ja minä
hengitin taas armaan Roomani ilmaa.
Hänen vierailunsa neljännen päivän iltapäivällä istuin hänen
rinnallaan ikkunani edessä, joka oli selkiseljällään. Ilta oli aivan
yhtä rauhallinen kuin viime iltamme Nemissä. Ei lehtikään värähtänyt;
ei tuulen henkäystä ilmassa; ainoat äänet, jotka kuulimme, olivat
lypsyä odottavien lehmien ammunta, meren hillitty loiskina ja
rattaitten ratina, jotka rannalta kulettivat meren jättämiä
ruokoleviä.
Kun aurinko alkoi laskea, se sytytti leimuavia tulia vastapäätä
olevan kylän ikkunoihin -- erittäinkin äitini huoneen ikkunaan, joka
siinä pilkoitti hedelmätarhan omenapuitten latvain yli.
Arvoisa äiti puheli kiitosjumalanpalveluksesta. Jos hän nyt olisi
ollut Roomassa, olisi hän kirkossa laulamassa _Ora pro nobista_.
"Laulakaamme se nyt. Eikö niin?" sanoi hän.
Samassa hänen syvä, majesteettinen kontra-alttonsa minun heikon,
värähtelevän sopraanoni säestämänä kohotti hiljaiseen ilmaan pyhän
sävelen, joka minulle on kuin ikuisuuden heijastus:
"Mater purissima
Ora pro nobis.
Mater castissima
Ora pro nobis."
Lopetettuamme huomasin käteni lepäävän hänen helmassaan. Taputtaen
sitä lempeästi hän sanoi:
"Mary, minä jätän sinut huomenna."
"Niin pian?"
"Niin, mutta en voi lähteä kertomatta sinulle miksi tulin" -- ja
silloin hänen tehtävänsä ilmeni minulle.
Hän oli kuullut avioliitostani, sen purkautumisesta; katoamisestani
kotoani ja jälleen ilmestymisestäni, mieheni avioerohakemuksesta ja
sitä seuraavista paljastuksista.
Mutta vaikka tämä kaikki oli surullista, vakavata, vieläpä
traagillistakin, ei se ollut mitään (kirkon ja Jumalan silmissä)
verrattuna sen askeleen kauhistuttavaan painoon, jonka nyt olin
aikeessa ottaa -- mennä toisiin naimisiin mieheni yhä eläessä.
Hänellä ei ollut mitään Martinia vastaan sanomista. Paitsi minua
koskevia asianhaaroja, ei hän koskaan ollut kuullut epäedullista
sanaa hänestä. Hän taisi ymmärtääkin näitä asianhaaroja, vaikka
hän ei voinut antaa niitä anteeksi. Ehkä Martin oli nähnyt asemani
(julman ja uskottoman miehen vaimona) ja hänen säälinsä oli
kehittynyt rakkaudeksi -- hän oli kuullut sellaisista tapauksista.
"Mutta, ajattelehan toki lapseni, mihinkä kuiluun hän sinut ajaa! Hän
vaatii sinun rikkomaan vihkivalasi!... Oi, tiedän, tiedän, mitä hän
sanoo -- että sinut pakotettiin ja että olit liian nuori vastaamaan
teoistasi. Olkoon niin, mutta siinä ei kaikki. Minusta oli väärin,
julman väärin, että isäsi valitsi sinulle miehen vasten tahtoasi ja
toivomuksiasi. Mutta sinä, ei isäsi, vihkivalan vannoit, etkä sitä
voi ikinä tehdä tyhjäksi -- et ikinä!
"Vihkivala on pyhä; siunattu Vapahtajamme on sanonut, ettei sitä
koskaan voi rikkoa, ja pyhä Kirkkomme on tehnyt hänen käskynsä laiksi.
"Ajattele, lapseni, ajattele, mitä tapahtuisi maailmassa, jos
jokainen vaimo, joka on joutunut onnettomiin naimisiin, menettelisi
samoin kuin sinä nyt olet menettelemäisilläsi. Mikä sekasorto! Mikä
kodin ja perheen pyhien siteitten löyhtyminen! Ja kuinka vaimot
joutuisivat siitä kärsimään -- vaimot ja lapset ennen muita. Etkö
huomaa tätä, tyttäreni?
"Yhteiskunnan vankkuus perustuu avioliiton pyhyyteen; avioliiton
pyhyys perustuu sen rikkomattomuuteen; ja sen rikkomattomuus liittyy
siihen tosiasiaan, että Jumala on osa siitä.
"Ehkä sinulle, sanotaan, että naimisesi on vain oma asiasi, ettei
se koske Jumalaa eikä Kirkkoa. Mutta, jos vaimot kaikkina aikoina
olisivat olleet sitä mieltä, mitenkä erilainen olisikaan maailma nyt!
Oi, usko minua, sinun vihkivalasi on pyhä, etkä voi syntiä, kuoleman
syntiä tekemättä sitä rikkoa, tyttäreni."
Kaiken tämän puheen moraali oli, että minun tulee luopua Martin
Conradista, pestä rakkauteni häneen pois sydämestäni, välttää
kiusausta häntä tavata, ja jos mahdollista, täydellisesti unohtaa
hänet.
"Se on kovaa. Tiedän, että se on kovaa, mutta..."
"Se on aivan mahdotonta", sanoin niin hyvin kuin voin, sillä huuleni
vapisivat.
Arvoisan äidin sanat olivat järkyttäneet sieluani juuria myöten,
mutta kun muistin Martinin varoituksen, ponnistelin nyt kovasti
vastaan.
"Kaksi vuotta sitten, eläessäni mieheni kanssa, koetin niin tehdä,
mutta en voinut", sanoin. "Ja jos en sillon voinut sitä tehdä, kun
laillinen este meidät erotti, mitenkä voin sen nyt tehdä, kun estettä
ei enää ole olemassa?"
Sitten kerroin hänelle kaikki kärsimykset, jotka olin kestänyt
rakkauteni tähden -- mitenkä erosin hänestä, hänen lähtiessään
Etelänapa-retkelle; mitenkä odotin häntä Lontoossa; mitenkä olin
uhrannut perheeni, ystäväni ja kotini, tyytynyt köyhyyteen,
yksinäisyyteen ja kovaan työhön hänen tähtensä; ja mitenkä olin
vaipunut pohjattomaan epätoivon syvyyteen, kun luulin hänet
kadottaneeni; ja mitenkä ilo ja onni olivat palanneet vasta silloin,
kun Jumala armollisessa hyvyydessään oli lahjoittanut hänet jälleen
minulle.
"Ei, ei, ei", huusin. "Rakkauttani Martiniin en voi koskaan voittaa,
tai unhoittaa -- en koskaan niin kauan kuin elän maailmassa."
"Siis", sanoi arvoisa äiti (hän oli innokkaasti kuunnellut, suuret
silmät hehkuviin kasvoihini kiinnitettyinä) "siis", sanoi hän,
vakavalla ja juhlallisella äänellään, "jos niin on laitasi, lapseni,
on sinulla vain yksi asia edessäsi -- luopua siitä."
"Luopua siitä?"
"Luopua maailmasta, tarkoitan. Palata kanssani Roomaan ja mennä
luostariin."
Olisi mahdotonta selittää, mitenkä tämä vaikutti minuun -- mitenkä
se järkytti minua sydämeni sisimpään -- huolimatta kokeistani
seurata armaani varoitusta tuntuivat nämä hänen sanansa tunkeutuvan
olemukseni ytimeen ja herättävän eloon uinailevan vaiston sielussani.
Pitkän aikaa istuin äänetönnä; kuuntelin vain sykkivin sydämin
arvoisan äidin puhetta -- että yksi luostarielämän tarkoitusperiä oli
tarjota turvapaikkaa kidutetulle sielulle, joka ei voinut luottaa
itseensä kiusauksissa, ja että luostarivalan vannominen Jumalalle
oli ainoa tapa (jonka Kirkko tunsi ja tunnusti) kumota vihkivalani
miehelleni.
"Sinä olet silloinkin morsian, mutta Kristuksen morsian. Ja eikö niin
ole parempi -- paljoa parempi? Sinä usein haaveksit nunnanhuntua,
muistathan, ja jollei isäsi olisi tullut sinua noutamaan sen kovin
onnettoman asian vuoksi, sinä jo ehkä olisit yksi meikäläisiä. --
Ajattele sitä, lapseni. Luostarimme äidit tulevat ilolla toivottamaan
sinut tervetulleeksi, jos tulet alttiina ja tyytyväisenä sisarena.
Ja mitenkä saatan jättää sinut tänne, sielulliseen kadotukseen,
tyttäreni?"
Olin syvästi liikutettu, mutta ponnistelin vielä vastaan.
Kerroin arvoisalle äidille, että siitä päivin, kun halusin tulla
nunnaksi, oli minussa tapahtunut suuri muutos. Olin kehittynyt
naiseksi ja kaikki naisen intohimot olivat minussa heränneet --
isosin ja janosin rakkautta -- inhimillistä rakkautta, hyvän
miehen rakkautta, miehen, joka rakasti minua koko sielullaan ja
voimallaan. Siksi ei minusta koskaan saattaisi tulla altista ja
tyytyväistä sisarta. Minä vain rikkoisin heidän kotinsa rauhaa ja
sopusointua. Ja vaikka hän sulkisi minut luostarinsa matalimpaan
selliin, niin rakkauteni oli seuraava minua sinnekin; se keskeyttäisi
hartausharjoitukseni, se hämmentäisi äänellänsä rukoukseni, ja olisin
aina onneton -- kurjan onneton.
"Ei niin onneton kuin jäädessäsi maailmaan ja toteuttaessasi
aikeesi", sanoi arvoisa äiti. "Oi, usko minua, lapseni, tunnen
sinut paremmin kuin sinä itse. Jos menet uusiin naimisiin, et
koskaan saata unhottaa, että olet rikkonut valasi. Unohtakoot muut
naiset -- löyhät naiset -- naiset, jotka ottavat osaa seuraelämään
ja uhraavat päivänsä itsekkäille huvituksille. Ne naiset erotkoot
miehistään, ja menkööt uusiin naimisiin, muistamatta, että elävät
synnin tilassa, mitä siviililaki sanoneekaan -- julkisessa, ilkeässä
ja hävyttömässä synnissä. Mutta sinä muistat sen, ja se on saattava
sinut onnettomammaksi kuin koskaan ennen elämässäsi."
"Ja vielä lisäksi", jatkoi hän hetken kuluttua, "se saattaisi
miehesikin onnettomaksi. Hän näkee tunnonvaivasi ja jakaa ne, sillä
hän tietää, että hän on ollut niihin syynä. Jos hän on hyvä mies,
niin jo pelkkä ahdinkosi näkeminenkin on kiduttava häntä. Mitä
parempi mies hän on, sitä suurempi on hänen kärsimyksensä oleva. Jos
olisit paennut nunna, saattaisi hän sinut takaisin luostariisi, sillä
vaikkakin ero riistäisi häneltä sydämen rinnasta, niin tahtoisi hän
pelastaa sielusi. Mutta vaimolle, joka on rikkonut vihkivalansa,
ei hän koskaan mitään mahda. Ääretön ja kamala varjo on välillänne
pimentäen joka hetken loppuelämästäsi."
Arvoisan äidin vaiettua istuin liikahtamatta ja sanatonna sydän
pakottavana ja tukehtuvana ja tuijotin alas puutarhaan, jonka yö
alkoi verhota pimeydellään.
Hetken kuluttua hän taputti kylmää kättäni ja nousi lähteäkseen
sanoen aikaisin aamulla tulevansa jäähyväisille. Hänen olonsa
Irlannissa tulisi kestämään vain kolme viikkoa, ja sen kuluttua
tulisi hän noutamaan minut, jos minä asiaa punnittuani (hän oli varma
siitä) tuntisin, että minun oli palaaminen hänen kanssaan Roomaan.
En vastannut. Ehkäpä ruumiillinen heikkouteni oli osaksi syynä
siihen, että armaani varoitus jäi melkein huomaamatta. Mutta sillä
hetkellä, kun ovi sulkeutui arvoisan äidin jälkeen, valahti minuun
vakaumus hänen sanojensa totuudesta tulvivan meren laineiden tavalla.
Mutta kuinka julmaa! Kaiken odotuksen, kaipuun ja ihanien
haaveittemme jälkeen tulevasta onnesta! Kun minä olin tulemaisillani
morsiameksi, onnelliseksi morsiameksi, kun olin saamassa takaisin
menetetyt ja varastetut tyttövuoteni!
Toisen kerran pimeä ja uhkaava vuori kohosi Martinin ja minun
välille. Ensi kerralla se oli avioliittoni -- nyt se oli Jumalani.
Mutta jos Jumala kielsi minua menemästä naimisiin Martinin kanssa,
mitä oli minun tekeminen? Mitä oli minulla jäljellä elämässä? Oliko
mitään?
Istuin kasvot käsiini kätkettyinä näitä kysymyksiä miettien ja
taistellen kohoavan kyynelmyrskyn kanssa, kun kuulin lapsen itkevän
alakerrassa ja Christian Annen hyssyttävän ja viihdyttävän sitä.
Kotvan kuluttua he tulivat yläkertaan, Isabel oli isoäitinsä
käsivarrella yöpuvussaan levolle menossa.
"Jos se ei ole ilman vaikutusta, en kuolemakseni tiedä, mikä
kultamurua vaivaa", sanoi vanha rouva.
Ja sitten lapsi hymyili suurten, pyöreitten kyynelhelmien läpi
merensinisine silmineen, kurottaen käsivartensa minulle.
Oi, Jumala! Oi, Jumala! Eikö tässä ollut vastaukseni?
Sadaskolmastoista luku.
Christian Ann oli omalla tavallaan tullut samaan tulokseen.
Hän älysi paljoa aikaisemmin kuin minä, että isä Dan ja arvoisa äiti
olivat liittoutuneet viemään minut pois, ja suloisessa, naisekkaassa
mustasukkaisuudessaan (puhumattakaan ylevämmistä ja korkeammista
vaistoista) hän oli suuresti tätä paheksunut.
Neljä päivää tukahutti hän raivoansa ja paljasti sen vain lapselle
keskustellessaan puoliääneen kätkyen ääressä ("Me emme siedä
noita nunnanaikkosia, jotka käyvät ympäri kuin aaveet, eikö niin,
käpyseni?"), mutta viidentenä päivänä leimahti se ilmi liekkiin, ja
lempeä, vanha olento kiukustui kaikille.
Se tapahtui arvoisan äidin lähtöaamuna. Tämä, sanottuaan minulle
hyvästit makuuhuoneessani, oli juuri astunut alas keittiöön, jossa
isä Dan odotti, saattaakseen hänet asemalle.
Mikä aiheutti Christian Annen purkauksen, en koskaan ole saanut
tarkalleen tietää, sillä vaikka ovi porraskäytävään oli auki, ja minä
yleensä taisin kuulla kaikki, mitä puhuttiin alhaalla (yksinkertaisen
lattian läpi), ei kunnianarvoisan äidin pehmeä ääni lainkaan
kuulunut, ja isä Danin irlantilaiset vokaalit pärisivät alhaalta
korviini kuin rummun ääni.
Mutta Christian Annen sanat virtasivat terävinä ja selvinä kuin
aallonhalkaisijan kohina, väliin harmista vavisten, väliin taas
liikutuksesta värähtäen, ja viimein nyyhkytyksiin tukahtuen.
"Pyydän anteeksi, ma'am, sallittaneenko minun kysyä, mitä sanoitte
isä Danille Mary O'Neillistä?... Että hän palaa Roomaan? Luostariin,
niinkö?... Ei, ma'am, sitä hän ei koskaan tee! Ei, jos tunnen hänet,
ma'am... Ei missään tarkoituksessa, ma'am... Kiusaus, sanotte? Te
ymmärrätte paremmin, ma'am, mutta minusta se ei ole kiusauksen
voittamista -- jos lähtee piilopaikkaan sitä pakoon.
"... Niin, minäkin olen kristitty nainen ja kunnon katolilainen,
pyhimyksille kiitos! mutta suokaa anteeksi, ma'am, minä en usko
suuria teidän luostareistanne, en usko, että naiset niitten muurien
sisässä elävät niinkään epäitsekästä elämää, ma'am."