Sadaskuudes luku.
Tietoisuuteen herätessäni olin omituisessa, tuskaisessa ja yhtäkaikki
iloisessa tunnetilassa. Tuntui kuin olisi minut heikossa venheessä
istuen myrskyisältä ulapalta äkisti survaistu rauhaisaan satamaan.
Olin kuulevinani itseni sanovan: "Lapseni ei saa kuolla. Köyhyys ei
saa tappaa häntä... Minä vien hänet maalle... hän on paraneva...
Ei, Martin se ei ole. Martin on kuollut... Mutta hänen silmänsä...
ettekö näe hänen silmiänsä... Päästäkää minut menemään."
Sitten jokin mahtava virta tuntui pyyhkäisevän tiehensä kaikki
sekavat, painajaisen tapaiset tunteet, ja seurasi suuri rauha,
aamuhetken suloinen lepo. Aurinko paistoi silmilleni eikä korviini
kuulunut muita ääniä kuin linnun ohut viserrys.
Avatessani silmäni näin olevani aivan vieraassa huoneessa. Se
muistutti hiukan arvoisan äidin huonetta Roomassa, siinä kun oli
pyhimysten kuvia seinillä ja uunin yläpuolella suuri Pyhän Sydämen
kuva, mutta siellä paloi pieni kaasuvalkea ja ikkunan eteen
ripustetussa kullatussa häkissä lauleli kanarialintu.
Yritin selvittää tajuntani päästäkseni selville missä olin, kun
Mildredin ystävälliset kasvot valkean hunnun ja kauluksen ympäröiminä
kallistuivat puoleeni ja hän virkkoi hellästi hymyillen: "Oletko
hereillä nyt, lapseni?"
Silloin syöksähti muisti takaisin, ja vaikka lähin menneisyys oli yhä
kuin myrskyinen uni, palasi kaikki mieleeni.
"Onko totta, että näin...?"
"On", virkkoi Mildred.
"Hän ei siis joutunutkaan haaksirikkoon?"
"Sanomalehdissä oli väärä tieto. Se peruutettiin kuukauden tahi
kahden kuluttua."
"Missä hän on?" kysäisin kohottautuen tyynyltäni.
"Hiljaa! Makaa rauhassa! Sinä et saa kiihoittua. Minun täytyy kutsua
tohtori."
Mildred teki lähtöä, mutta minä en voinut päästää häntä menemään.
"Odota! Minun täytyy vielä jotain kysyä."
"Ei nyt, lapseni. Pane maata."
"Mutta minun täytyy. Sisar kulta, minun täytyy. Minulla on jotain
kysyttävää."
"Sinä tarkoitat lasta", sanoi Mildred matalalla äänellä.
"Niin."
"Hänet on löydetty ja viety maalle ja hän on jo koko joukon
virkeämpi. Pane siis maata ja ole rauhallinen", virkkoi Mildred, ja
huoahtaen pitkään onnesta minä tottelin.
Seuraavassa tuokiossa kuulin hänen juttelevan puhelimesta minun
vironneen tajuttomuudestani ja olevan melkein entiselläni, ja sitten
kuului paksu puhelinääni haudantakaisten naurahdusten säestämänä
puhuvan muutamia epäselviä sanoja, jotka kajahtivat kuin mykän huudot
syvässä tunnelissa.
"Tohtori saapuu piakkoin", sanoi Mildred palaten luokseni säteilevin
kasvoin.
"Entä hän?"
"Niin, ehkäpä hänenkin sallitaan tulla."
Hän oli juuri kertomassa minulle miten he olivat saaneet
pienokaisesta selvää -- löytämällä taskustani rouva Oliverin kirjeen
-- kun ulkokäytävästä kuului sähkökellon pärinä, jolloin Mildred
lähti avaamaan.
Se oli tohtori O'Sullivan ja samassa hän seisoi vuoteeni vieressä
kasvot yhtenä mielihyvän hymynä.
"Kautta taivaan pyhien, tämähän on kerrassaan mainiota", lausui hän.
"Kuka uskoisi häntä samaksi naiseksi, jonka äsken toimme tänne."
"Eilisiltanako se oli?" kysäisin.
"No, eipä juuri eilisiltana", vastasi hän. Ja sitten sain tietää
olleeni pahasti sairaana ja tiedotonna kaksi päivää ja Martinin
olleen kuumeentapaisessa levottomuudessa.
"Hän tulee heti, tuleehan?" sanoin. "Eikö hän jo heti ole täällä?
Miltä hän näyttää? Onko hän terve? Suorittiko hän työnsä loppuun?"
"Noh, noh, noh", huudahti tohtori kädet pystyssä. "Jos te tällä tapaa
kiihdytätte mieltänne, niin en ole ensinkään varma siitä, että sallin
hänen tulla."
Mutta kun minä olin pyytänyt ja rukoillut ja luvannut olla kiltti,
niin hän taipui ja suostui lähettämään Martinin luokseni, ja silloin
minä olin vähällä heittäytyä hänen kaulaansa ja suudella häntä.
Tällä välin oli Mildredillä ollut omat puuhansa ja minun
huomaamattani oli joku toinen astunut huoneeseen.
Se oli rakas, vanha isä Dan.
"Jumalalle olkoon kunnia!" huudahti hän minut nähdessään, ja sitten
hän virkkoi:
"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei pidä tuskailla" -- tuo sama
hermostunut sävy äänessään, jonka pitkällisen kokemuksen nojalla
tiesin merkitsevän herttaisen isä kullan omaa järkkynyttä mielialaa.
Vasta pitkän ajan kuluttua sain kuulla, että hän kuuden kuukauden
ajan oli väsymättä polkenut Lontoon katuja (illan pimeässä ja aamun
kylmyydessä) minua etsien, mutta jokin hänen hellissä, vanhoissa
kasvoissaan, jotka olivat niin uurteiset ja riutuneet, vavahutti niin
tunteitani, että silmäni alkoivat vettyä, ja tämän nähdessään hän
rupesi nauramaan ja löpisemään irlantilaista murrettansa.
"Siunaukseni teille, tohtori! Nyt te tiemmä vallan ylpeäksi käytte,
kun teidän on sallittu pelastaa maailman kultaisin rouva. Ja voi
toki, sisar kulta, eikös talossa tässä ole mitään juotavaa tarjota,
eipä totta tosiaan papillinen vaatekaan mua estää saata juomasta
vaikka kenenkä onneksi."
Jos hän tällä arveli minua reipastuttavansa, niin hän erehtyi
tykkänään, sillä näin että tohtori oli kovassa touhussa saada hänet
ulos huoneesta ja että Mildred seurasi häntä eteiseen.
Mutta hän jätti oven auki, ja niin pian kuin olin hiukan tyyntynyt,
kuuntelin hartaasti joka liikettä ulkoa.
Silloin sähkökello äkkiä taas soi, tällä kertaa hiljemmin ja sitä
seurasi kuiskaava puhelu eteisessä (tuntui kuin puhuja olisi ollut
hengästynyt juoksemisesta) ja silloin taas... tiesin, tiesin, tiesin!
Hetken kuluttua Mildred tuli luokseni ja kysyi kuiskaten olinko aivan
varma siitä, että pystyisin malttamaan mieleni, ja vaikka sydämeni
rajusti kolkutti rintaani vastaan, vastasin myöntävästi.
Sitten pyysin käsipeiliä ja kohentelin hiukan hiuksiani ja tämän
jälkeen ummistin silmäni (Jumala tietää miksi) ja jäin odottamaan.
Tuokio kesti vaitioloa, kuolon hiljaisuutta ja sitten -- sitten
avasin silmäni ja näin hänen seisovan ovella.
Hänen suuret, voimakkaat pronssinväriset kasvonsa -- jotka nyt olivat
entistä vieläkin voimakkaammat ja joihin kärsityt sieluntuskat olivat
iskeneet oman leimansa -- olivat mielenliikutuksen järkyttämät.
Kotvaan hän ei puhunut mitään, mutta saatoin nähdä, että hän huomasi
minkä muutoksen elämä oli minussakin matkaansaattanut. Sitten hän
lausui hiljaa, niin hiljaa kuin olisivat sanat kuiskatut hänen
sielustaan:
"Anna anteeksi! Anna anteeksi!"
Ja astuen eteenpäin lankesi hän polvillensa vuoteeni ääreen suudellen
ojennettuja käsivarsiani ja käsiäni.
Tämä kävi jo yli voimieni ja seuraavassa tuokiossa kuulin rakkaimpani
miehekkään äänen huutavan:
"Sisar! Sisar! Hiukan konjakkia! Sukkelaan! Hän on pyörtynyt."
Mutta vähäinen pyörtymyskohtaukseni oli pian voitettu ja vaikkei
Martinin sallittu enää viipyä luonani kuin parisen minuuttia,
tulvaili ylitseni niin mahtava onnenvirta, etten sen vertaista ollut
ennen tuntenut enkä arvatenkaan koskaan enää tule tuntemaan.
Sadasseitsemäs luku.
Minun toipumisaikani oli ihana ja jo viikon kuluttua olin jälleen
pystyssä, nääntyneenä tosin, mutta loistavan onnellisena.
Isä Dan oli palannut Ellaniin (erottuaan minusta juhlallisen
näköisenä ja sanoen: "Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan
menemään"), ja sisar Mildred oli hankkinut luvan luovuttaa minulle
yhden huoneistaan niin kauan kuin olisin sen tarpeessa.
Martin tuli minua tervehtimään joka päivä viipyen luonani ensin viisi
minuuttia, sitten kymmenen ja lopulta viisitoista minuuttia, jopa
puolen tuntiakin. Häntä ympäröi alati sellainen terveyden ilmapiiri,
että jo pelkkä hänen kätensä piteleminen tuntui minua vahvistavan
ja synnyttävän uutta voimaa kalpeassa, verettömässä, lakastuneessa
ruumiissani.
Monesti tuntui minusta kuin olisin uneksinut nähdessäni hänen siinä
istuvan vieressäni ja minun täytyi koskettaa häntä ollakseni varma,
että hän todella oli läsnä.
Kuinka hän jutteli pysyttääkseen minut virkeällä mielellä! Melkein
aina retkestään (ei koskaan minusta tahi kärsimyksistäni, sillä ne
tuntuivat olevan hänelle pimeä näyttämö, jonka edestä hän ei halunnut
esirippua kohottaa) ja minä kuuntelin vavisten ja jännittyneenä
kertomuksia hänen töintuskisesta pelastuksestaan lukemattomista
vaaroista, vaikka hän nauroi ja piti niitä niin vähäpätöisinä.
Sydämeni oli melkein murtua ajatellessani, ettei hän päässyt Navalle,
ja kun hän kertoi minun ääneni kaiun kutsuneen hänet takaisin
88:nelta leveysasteelta, niin minä olin omasta mielestäni pelkuri
raukka, enkä ansainnut Martinin rakkautta.
Toisinaan hän jutteli pienokaisesta -- jota hän nimitti "tyttöseksi"
-- ja sain kuulla hullunkurisen kuvauksen siitä, kuinka hän oli
lähtenyt hakemaan häntä Ilfordista, missä muurari äkkiä oli huomannut
olevansa niin kiintynyt lapseen, että hän oli vastahakoinen hänestä
eroamaan, kunnes parisen kultakolikkoa ja Martinin rautakouran kova
kouristus -- joka melkein taittoi hänen ranteensa jäähdyttivät hänen
"isälliset tunteensa."
"Mutta nyt hän on virkku kuin kala vedessä", lisäsi Martin, "ja
minä pistäyn Cheveningissä joka toinen päivä tiedustelemassa hänen
vointiaan."
Lemmittyni oli alusta alkaen alituiseen juoksussa, mutta ellei
hän voinut ruumiillisesti olla seurassani, oli hän henkisesti
sanomalehtien välityksellä, joita Mildred kanneskeli minulle
pinkoittain.
Kuvalliset lehdet monine naparetkeä esittävine kuvineen
miellyttivät minua eniten, varsinkin ne, missä Martin oli täysissä
napatamineissaan tarmokkaan ja valppaan näköisenä ja silmissä tuo
suurten miesten katse, joka saattaa meidät tuntemaan, että he kaikki
-- nuo eri aikakausien suuret miehet -- ovat saman perhekunnan
veljeksiä.
Mutta olipa siinä lukemistakin! Mitä haastatteluja, mitä
kirjoituksia! Muuan tieteellisen osastomme jäsen oli sanonut että
"siellä kaukana", Luonnon pelottavassa raivossa, ei tiede, eipä
edes ruumiillinen voimakaan merkinnyt mitään, vain yksi seikka,
sankarillinen sielu, oli jonkin arvoista, ja se oli Martinilla, joka
niinmuodoin oli aina ollut heidän synnynnäinen johtajansa.
Ja sitten _Times_, luetellen mitä kaikkea tuntuvaa hyötyä
retkikunnasta tiedettiin olevan, sanoi sen todellisen merkityksen
olevan siveellistä ja henkistä laatua, se kun todisti, että aikana,
jolloin puolet maailmaa näytti ajattelevan yksinomaan rikkauden
kokoamista (tulin ajatelleeksi isääni) ja toinen puoli yksinomaan
huvitteluhalunsa tyydyttämistä (mieheni ja Alma muistuivat mieleeni),
saattoi elää Martin Conradin ja hänen uljaitten toveriensa kaltaisia
miehiä, jotka olivat katsoneet kuolemaa silmiin ihanteen tähden ja
olivat valmiit sen uudelleen tekemään.
Oi taivas sentään! Mitä kyyneltulvia minä vuodatin näitä lehtiä
lukiessani! Mutta eniten minua liikuttivat ne persoonalliset
kunnianosoitukset, jotka Martinille suotiin.
Ensin piti Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura kokouksen Albert
Hallissa, missä hänelle ojennettiin Kultamitali. Muistan olleeni
kuumeentapaisessa levottomuudessa sinä iltana, kunnes tohtori
O'Sullivan (taivas häntä siunatkoon!) ryntäsi ylös portaita minulle
kertomaan, että oli ollut "loistava menestys", ja että Martinin puhe
(hän ei ollut sanaakaan valmistanut) oli ollut "kerrassaan repäsevä".
Sitten muutamat yliopistot antoivat lemmitylleni yliopistollisia
arvonimiä ja Edinburghista palattuaan astuskeli hän eestaas
huoneessani tohtorin lakissa ja viitassa, sanomattomaksi huviksi
itselleen ja minulle.
Oh noita onnen päiviä! Ilo oli niin suuri, että se lopulta muuttui
tuskaksi.
Asiat kehittyivät huippuunsa, kun sisäasiain ministeri kirjoitti
Martinille, että kuningas oli armossansa suvainnut aateloida
hänet hänen loistavan urheutensa ja kaiken sen ilmeisen hyödyn
tunnustukseksi, jonka hän jo oli tehnyt maailman aineellisen
menestyksen hyväksi.
Tästä minä pahasti säikähdin, vaikka nainen yksin voi käsittää
miksi. Oli kyllä ihanata ottaa osaa miehen kunniaan, jota rakastin
(vaikkakin salassa), mutta toista oli tuntea, että hänet kuletettiin
minulta pois, nostettiin ylös ja kohotettiin yläilmoihin minun
jäädessäni kauas alhaalle.
Kun tämä tunnelma alkoi saada valtaa minussa, oli minun tapana öisin
Mildredin ollessa työssään istua hänen ullakkokamarinsa ikkunan
ääressä silmäillen ulos Piccadillyyn ja ihmetellen miten paljon
lemmittyni itse asiassa mahtoi tietää niistä vaikutteista, jotka
olivat kuljettaneet minut sinne, ja kuinka vähällä sen hirvittävä
pyörre (josta Jumalan armo minut pelasti) oli ollut minut nielaista.
Silloin minä aloin kirjoittaa näitä muistiinpanoja (Mildredin
ostettua minulle tämän suuren kirjan hopeaheloineen ja avaimineen)
selittääkseni hänelle, jolle olen kirjoittanut elämäni tarinan
(vasten kasvoja en ole voinut sitä hänelle sanoa), mistä se johtui,
että minä jouduin synnin kiusaukseen ja olin tekemäisilläni suurimman
rikoksen, minkä nainen saattaa tehdä sukupuoltansa kohtaan.
Näin kului kolme kuukautta, kevät oli tulossa ja minä aloin tuntea,
että Martin (joka ei vielä ollut käynyt kotonaan) oli sidottu
Lontooseen minun tähteni, kun tohtori O'Sullivan ilmoitti minun
olevan kyllin terveen muuttamaan muualle ja että kotisaareni ilmanala
tekisi minulle hyvää.
Mitä vavahuttavia tunteita tämä uutinen minussa nostatti! Luulenpa,
että maaperällä, jossa olemme syntyneet, on aina vahva vetovoima
sydämiimme, mutta minun ikävöimistäni tällä kertaa jäähdytti aika
tavalla pelko, että saisin siellä osakseni hyvin kylmän vastaanoton.
Mutta jo seuraavana aamuna tuli isä Danilta kirje, missä kerrottiin
Ellanin uutisia, toiset olivat aika ikäviä, Jumala nähköön, (isän
rahallinen asema oli täydellisesti kukistunut); toiset hirveän,
vallattoman hauskoja, sellaisia, että vain enkeli olisi voinut olla
niistä iloitsematta (Alma ja mieheni olivat nyt joutuneet pahaan
huutoon ja yleisen mielipiteen heiluri oli nyt heilahtamassa minun
puolelleni); ja lopulta isä Dan vakuutteli kotiseudullani minua vielä
muisteltavan suurella rakkaudella.
Herttaisin osa kirjettä koski tietenkin Christian Annea, joka
tuimasti kamppailtuaan siveellisten periaatteittensa kanssa
oli julistanut, että olinpa tehnyt vaikka mitä, niin "puhdas
kuin vuoriturve" olin sittenkin. Isä Danin oli hän valtuuttanut
lähettämään minulle terveiset, että "Mary O'Neillin pieni huone"
odotti yhä häntä.
Silloin oli kaikki selvillä -- kaikki paitsi yksi seikka, ja se
merkitsi paljon. Mutta kun Martin myöhemmin samana iltana tuli minua
tervehtimään ja samat terveiset saatuaan ilmoitti aikovansa viedä
minut kotiin, tunsin, ettei minulla enää ollut mitään toivomista maan
päällä.
Yhtäkaikki en olisi ollut nainen, ellen olisi hiukan keimaillut
suuressa onnessani; niinpä Martinin puhuttua asiansa, virkahdin:
"Mutta uskallatko?"
"Uskallan -- mitä?" kysäisi Martin.
"Uskallatko lähteä kotiin _minun_ kanssani?"
Hän vastasi juuri niin kultaisesti kuin odotinkin:
"Kuulehan Mary, mieleni palaa halusta nähdä pieni saaremme, ja
vanhukset ikävöivät ihan hurjasti sulkea minut syliinsä; mutta ellen
voi palata sinne sinun kanssasi, niin kautta taivaan Herrani silloin
en koskaan enää siellä näyttäydy."
Tahdoin nähdä pienokaista ennen lähtöäni, mutta sitä ei sallittu.
"Odottakaa kunnes olette oikein virkeä, kyllä sitten lähetämme hänet
luoksenne", sanoi tohtori O'Sullivan.
Niin että kaiken loppu oli se, että viikon kuluttua olin matkalla
Ellaniin Martinin ja Mildredin seurassa, joka, ollen itsekin hiukan
uupunut, oli saanut luvan saattaa minut kotiin.
Saatanko milloinkaan unohtaa tuloamme Blackwateriin! Laiva, jossa
saavuimme, oli yltyleensä lipuilla koristettu ja sen liukuessa
satamaan näytti sakea ihmisjoukko, joka täytti laivasillan toisesta
päästä toiseen, joutuvan ihan haltioihinsa iloisesta kiihtymyksestä.
Siinä huudettiin ja hurrattiin! Siinä hattuja ja nenäliinoja
heiluteltiin!
Seurasi tuntuva äänettömyys, melkeinpä syvä hiljaisuus, kun
laivaportaitten jouduttua paikoilleen Martinin nähtiin ojentavan
minulle käsivartensa ja minut tunnettiin kadonneeksi ja häväistyksi
lady Raaksi.
Mutta sitäkin kesti vain tuokion. Oli ikäänkuin ihmiset olisivat
tunteneet, että Martinin menettelytapa tässä asiassa oli näyte siitä
pyhästä rohkeudesta, joka oli johtanut hänet niin lähelle Napaa,
sillä tuskin oli hän taluttanut minut rannalle ja istuttanut minut
meitä odottavaan autoon, kun jo tervehdyshuudot uudelleen puhkesivat
ilmoille huumaavana myrskynä.
Ajoimme kotiin säteilevin kasvoin ja tullessamme kyläämme ei minulta
jäänyt huomaamatta, että minuakin oli ajateltu hiukan -- hiukan vain
-- tervetuliaisia meille valmistettaessa.
Isä Dan oli siellä. Hän astui vaunuun ja kävi istumaan minun
viereeni ja sitten muutamat kylän vaimot, jotka olivat pukeutuneet
pyhävaatteisiinsa, lähestyivät meitä ja pudistivat kättäni jutellen
mitä olin sanonut ja tehnyt lapsena ollessani -- juttuja, jotka itse
aikaa sitten olin unohtanut.
Loppupuoli tietä meidän oli kuljettava jalkavauhtia, ja Martinin
tervehtiessä vanhoja ystäviä (hän muisti kaikki nimeltä) supatti
isä Dan korvaani "kotoisesta maanjäristyksestä", joka oli pannut
Suvimajan ylösalasin tähän päivään asti. Pieni kamari oli asetettu
kuntoon minulle ja paras makuuhuone (tohtorin ja Christian Annen)
Martinille ja luhti maitoaitan päällä vanhalle pariskunnalle
itselleen.
"Onko se totta?" olivat he toisiltaan kyselleet. "Ihanko todella hän
on tulossa? Mitähän hän haluaa syödäkseen, äiti? Entä mitä hän mahtaa
juoda? Mitä polttaa?"
Minun oli suljettava silmäni lähestyessäni isäni talon porttia, ja
ellen olisi kuullut virran kohinaa sillan alta ja varisten vaakkunaa
jalavista, en olisi tietänyt milloin olimme sen kohdalla.
Kasvot onnesta loistavina ja valkea lyhyeksi ajeltu pää paljaana
(nähtävästi oli hän torventoitotuksemme kuultuaan rynnännyt ulos
talosta) seisoi vanha tohtori meitä nastassa kujatien käänteessä ja
loppumatkan asteli hän hilpeänä kuin poikanen autovaunun vieressä
Martinia kädestä pidellen.
Minä kumarruin eteenpäin nähdäkseni ensi vilahduksen Suvimajasta, ja
siinä se jo näkyi verenpisara-aitauksen takaa, joka juuri oli kukkaan
puhkeamaisillaan. Siinä oli Christian Annekin veräjällä hilkka
päässään; ja ennenkuin auto oli pysähtynytkään, oli Martin hypähtänyt
maahan ja sulkenut hänet syliinsä.
Minä tiesin, miltä tämä tuntui herttaisesta vaimokullasta, ja
hetkeksi masentui mieleni, sillä ajatuksiini välähti, että hänen
sydämensä ehkä oli lämmennyt minulle vain hänen poikansa tähden.
Mutta juuri kun olin astumaisillani autosta, ruumiillisesti heikkona
ja hiukan horjuen, vaikka isä Dan ja sisar Mildred auttoivat minua
alas, syöksähti Martinin äiti luokseni ja sulki minut syliinsä
huudahtaen:
"Voi ihme ja kumma, tohtori, sehän on pikku Mary O'Neill, Jumala
häntä siunatkoon!" -- aivan kuten ennen vanhaan tullessani lapsena
laulamaan joululaulua hänen ovelleen.
Sadaskahdeksas luku.
Kun seuraavana aamuna heräsin "Mary O'Neillin pienessä huoneessa",
jossa tuntui puhtaan liinavaatteen ja suloisten köynnöskasvien
tuoksua, paistoi aurinko sisään raollaan olevasta ikkunasta, linnut
laulelivat, lehmät ammuivat, nuoret karitsat määkivät, varis kohosi
vaakkuen yläilmoihin, ja maalta kohoaviin ääniin yhtyi kaukainen
meren kohina.
Lattian läpi (joka oli laudoittamaton alapuolelta) taisin kuulla
tohtorin ja Christian Annen hiljaa keskenään kotkottavan kuin kaksi
iloista, vanhaa papukaijaa; ja kun silmäilin ulos, näin omena- ja
luumupuitten punaiset ja valkoiset kukat ja tunsin palavan turpeen
hajun savutorvesta ja rannalta tulevan meriruohon suolaisen tuoksun.
Sisar Mildred tuli avustamaan minua pukemisessa, ja kun tulin alas
rattoisaan keittiöön, tuntien itseni vahvaksi ja reippaaksi, niin
Christian Ann, joka kanteli kaurakakkuja ristikolle paahtumaan,
huudahti minulle kuin lapselle:
"Tule, tule, kultamuru; tunnethan talon tavat." Ja kun astuin karkean
uunimaton yli ja istuuduin uunin kohdalla olevaan nojatuoliin
hopeamaljojen alle, jotka koristivat korkeata uuninreunusta, huudahti
hän taas, ikäänkuin ylimalkaisesti koko maailmaa puhutellen, sillä
muita ei ollut huoneessa:
"Katsokaapas tätä kummaa! Hän on ollut suuressa maailmassa ja nähnyt
ihmeitä ja ihmismahtia jos jonkinlaista, sen takaan, mutta tuossa
hän istuu niin sievästi ja kodikkaasti kuin ei hän koskaan olisi
ollutkaan muualla."
Sitten tuli sisar Mildred huoneeseen, ja hetken kuluttua vanha
tohtori, joka oli ollut tiellä Martinin tuloa odottamassa (tämä oli
kun olikin kieltäytynyt käyttämästä vanhusten makuuhuonetta ja oli
asettunut "Auraan" asumaan) astui sisään sanoen:
"Poika viipyy, äiti -- mikä hänellä lieneekään?"
Odotimme vielä kotvan aikaa ja sitten kävimme aamiaispöytään. Oh sitä
kotoista ihanuutta tässä aamuateriassa! Puuro, maito, hunaja, kakut,
kullanhohtava voi ja tuoreet munat -- kaikki oli yksinkertaista,
maukasta ja runsasta.
Mildredin vastustelemisista huolimatta Christian Ann tarjoili
pöydässä, enkä huoli kieltää tunteneeni hämmästyttävää mielihyvää
siitä, että taas kerran minua palveltiin, että mielihalujani
kyseltiin ja heti täytettiin, että sain määräillä, että minua
toteltiin -- minua, minua, minua!
Valtaani nojaten vaadin lopulta Christian Annenkin istumaan pöytään,
jonka hän tekikin, vaikkei syönyt mitään, puheli vain edelleen
hauskaan, koruttomaan, herttaiseen tapaansa.
Martinista hän kaiken aikaa jutteli, ja kaunista oli kuulla hänen
lujasta uskostaan, että Martin yhä oli elossa, vaikka ilmoitus oli
saapunut hänen hukkumisestaan.
Mitä? Ettäkö hänen poikansa kuolisi sillä lailla ja lisäksi kun
hän itse oli vanha ja hänen elämänsä aurinko laskemassa. Eipä
suinkaan! Sanomalehdet! Hui hai, kuka välittää, mitä ihmiset niihin
kirjoittavat? Jos Martin tosiaankin olisi hukkunut, eikö _hän_ olisi
sitä tiennyt -- hän, joka oli kantanut hänet kohdussaan ("aika kova
synnytys se olikin"), ja ensimäisenä kuullut hänen äänensä maailmassa?
Niinpä, kun ihmiset ajattelivat, että hänen järkensä "alkoi pehmetä",
hän pysyi lujana uskossaan, että hänen armas poikansa oli palaava
hänen luoksensa. Ja katso! eräänä pimeänä talvi-iltana hänen
istuessaan yksin uunin ääressä tuulen kohistessa puitten latvoissa
ja tohtorin yläkerrasta kehottaessa häntä tulemaan levolle ("sinä
näännytät itsesi pilalle, vaimo"), kuuli hän napsahduksen puutarhan
veräjältä ja askeleita hiekkakäytävältä, ja siinä oli vanha Tommy
toveri, joka malttamatta odottaa, että hän avaisi oven, kajahutti
kautta ikkunan, että "telekraahvi" oli tullut ilmoittamaan, että
hänen poikansa oli tallella.
Isä Dan pistäysi messun jälkeen, baretta ja haalistunut kauhtana
yllään (sama, vakuutan, jota hän käytti lapsuudessani), ja sitten
Martin itse tulla hulmahti sisään ja hänen miehekäs äänensä kajahti
kuin huuto peräkannelta:
"Halloo! Mainio aamu, eikö totta?" Oli ihastuttavaa katsella miten
hän kohteli äitiään, vaikkeivät hänen kujeilemisensa osoittaneet
varsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan.
Kun Christian Ann pyysi häntä istumaan, kysyen oliko hän unohtanut
talon tavat, ja sanoi toivovansa, että Martin oli heittänyt sikseen
kaikki Etelänapa-retket ja tyytyisi rauhassa asettumaan kotiin, ja
Martin siihen oli vastannut: "Ei", sillä hänen täytyi pian palata
Lontooseen, huusi Christian Ann:
"Siinä kuulit, tohtori? Mitä sinulle sanoin? Kun he kerran ovat
päässeet liikkeelle, niin he ovat noidutut -- himoitsevat ja
aina vain himoitsevat päästä takaisin taas. Kuka häntä Lontoossa
tarvitsee?"
Johonka tohtori (ajatellen aateloimista) ylpeästi kohotti vanhaa
päätään ja iski silmää isä Danille, sanoen:
"Kukapa tietää? Ehkäpä kuningas tarvitsee häntä, vaimo."
"Kuningas?" huudahti Christian Ann. "Hänellähän on oma pulska poika,
olen kuullut kerrottavan, niin mitäpä hän minun pojallani?"
"Mary", sanoi Martin, kun hän sai naurultaan puhutuksi, "oletko äidin
tarpeessa? Minulla on yksi kaupaksi."
"Kurittakaa häntä, rouva Conrad", huusi isä Dan. "Kurittakaa sitä
nuorta veitikkaa. Olkoonpahan vain suuri mies kaukana suuressa
maailmassa, mutta ei hänen silti pidä tulla tänne kuvittelemaan, että
hänen äitinsä ja vanha pappinsa häntä jumaloivat!"
Kuinka me nauroimmekaan! Nauroin, kunnes itkin, enkä tiedä, kumpaako
tein enemmän, mutta tuntui kuin ei minulla koko elämässäni olisi
milloinkaan ollut kipua ja huolta.
Kun aamiainen oli syöty ja miehet menivät puutarhaan polttamaan
ja Mildred tahtoi väkisin korjata pöydän, tarttui Christian Ann
kutimeensa, istuutui viereeni ja kertoi minulle uutisia kodista --
synkkiä uutisia, enimmäkseen isästäni, Jumala häntä auttakoon! Hän
kertoi, mitenkä hänen suuret suunnitelmansa "loihtia vanhaan saareen
uutta elämää" olivat menneet myttyyn Ja epäonnistuneet; mitenkä
jotkut olivat joutuneet mielisairaalaan, jotkut hautausmaahan, sekä
muutamat yhdistysten ja pankkien johtomiehet vankeuteen.
Isäni oli omasta puolestaan välttänyt oikeudenkäyntiä; mutta
otaksuttiin hänen menettäneen omaisuutensa, hän oli syöpään
kuolemaisillaan ja oli asettunut asumaan äitinsä vanhaan turvemajaan
Nessy MacLeod ainoana seuranaan. Hovin hän oli jättänyt Bridget
tädille ja Betsy serkulle, jotka olivat julistaneet (niin arvasin,
tai päätin hänen puheestaan) että olin häväissyt heidän nimeään enkä
enää koskaan saisi tulla heidän kasvojensa eteen.
"Mutta, siunatkoon, se ei suuria merkitse, vai mitä?" sanoi Christian
Ann.
Kun päivemmällä olin kahdenkesken vanhan tohtorin kanssa, kuulin
hiukan uutisia miehestänikin -- että hän haki avioeroa ja että
saaremme korkein tuomioistuin todennäköisesti oli sen myöntävä.
Kun sitten myöhemmällä olin vaeltanut puutarhaan, jossa sinikellot
kukkivat, kuulin veräjän linkun napsahtavan, ja siinä oli itse
vanha Tommy, joka (käytyänsä "Aurassa" näkemässä Martinia itseään)
tuli myös minua tervetulleeksi sanomaan -- hän oli entistä hiukan
vanhempi, hiukan heikompi, "vähän ravistumassa", kuten hän itse
sanoi, mutta "hiton reippaalla mielellä".
Hänen takintaskunsa olivat "pullollaan" hummereita ja rapuja minulle
("erinomaiset sairaille, missie") ja hänen suunsa täynnä kuulumisia
Raa-linnasta, jonka hän oli jättänyt heti minun lähdettyäni
samoinkuin Price, ei kumpikaan tahtonut jäädä isännän luo, joka
puhui vihaisesti kaikille, eikä palvella emäntää, jota "painoi niin
musta kirous", että se vielä oli saattava hänen alastoman sielunsa
helvettiin.
"En tahtonut jäädä sinne puutarhuriksi sen jälkeen kuin pikku missie
oli lähtenyt... en Ellanin pankin enkä kaiken sen kullan hinnasta."
Mikä suuri onnen päivä! Ja monta samankaltaista suloista päivää
seurasi tätä päivää, jolloin kevät taas hymyili maalle ja ihmiselle
ja jolloin omassa ruumiissani ja sielussani tapahtui ihmeellinen
uudestisyntyminen.
Kolmen, neljän viikon kuluttua olin niin toipunut, että
kykenin kävelyretkille Martinin seurassa -- pitkin lehväisiä
kyläteitä, joiden varsilla hohti kultainen pelto-ohdake korkeilla
ruohoturvepenkereillä ja joissa ilma huokui pähkinäntuoksua. Väliin
kävelimme aina rannalle asti, jossa keskustelimme "tutkimusmatkasta",
tahi (ihan äänettöminä) katselimme toistemme silmiin ja nauroimme.
Onneni mitta olisi ollut kukkurallaan, ellei ero lapsestani olisi
mieltäni painanut, ja vaikka tunsin, että asemani oli arkaluontoinen
ja että lapseni läsnäolo olisi vieläkin kärjistävä sitä ja paneva
pahat kielet liikkeelle, en voinut sille mitään, että voimien
lisääntyessä aloin ikävöidä pientä aarrettani.
Lopulta, monen arastelevan kokeen jälkeen, rohkaisin mieleni ja
kysyin Martinilta, kävisikö päinsä, että saisin armaan lemmittyni
takaisin.
"Tyttösen?" huudahti hän. "Tietysti saat. Olethan nyt aivan virkeä,
mikä siis estäisi? Lähden piakkoin Lontooseen retkikunnan asioissa ja
palatessani tuon hänet mukanani kotiin."
Mutta hänen lähdettyään (Mildred lähti hänen mukanaan) oli yhä
olemassa muuan levottomuuden aihe -- Christian Ann. En ollut edes
varma siitä, tiesikö hän lapsen olemassa olosta saatikka sitten
Martinin aikeesta tuoda hänet tänne.
Siispä rohkaisin mieleni, ja kun istuimme yhdessä puutarhassa,
auringonsäteitten valuessa puitten lomitse, Christian Ann sukkaa
kutoen ja minä muka lueskellen, kerroin hänelle kaikki.
Hän oli jo kaiken perillä, se herttainen vanhus, ja oli vain
odottanut, että ottaisin puhuakseni asiasta. Pudotettuaan koko joukon
silmiä, sanoi hän:
"Maailma on saava puheenaihetta ja Jumala tietää mitähän itse isä Dan
siitä sanoo. Mutta veri on vettä sakeampaa, olkoon vesi vaikka pyhää
Vettä, ja pikkuinen on oma lapsenlapseni, Jumala häntä siunatkoon!"
Tämän jälkeen vietimme suloisia päiviä yhdessä, valmistaen pienen
vieraan tuloa -- leikkasimme peitteitä ja lakanoita ja kuljetimme
alas yliseltä Mary O'Neillin huoneeseen puisen kehdon, joka oli ennen
ollut Martinin, ja koristimme sen nauharuusuilla ja tupsuilla.
Me teimme tämän salassa vanhalta tohtorilta (olimme ainakin
tekevinämme) ja kun hän ihmetteli "mitä kaikki tämä touhu tiesi", ja
"odotettiinko saaressa kuningattaren vierailua", kielsimme (nimittäin
Christian Ann) häntä kyselemästä, sillä emme aikoneet valehdella.
Olimmepa me lapsia, me kaksi äitiä, vanha ja nuori! Minä viittailin
hyvin salaperäisen näköisenä siihen, että lapsellani oli "jonkun
silmät", ja silloin rakas vanhus virkkoi:
"Jonkun silmät, niinkö? Kyllä, kyllä! Aika vierii!"
Kun Martinin kotiintuloaika lähestyi, tämä lapsekas mielentilamme yhä
lisääntyi, ja viimeisenä päivänä me yhdessä olimme niin hurjia, että
itse pyhimykset taivaassa, jos katsoivat alas puoleemme, mahtoivat
nauraa.
Aamulla, ennenkuin avasin silmäni, sanelin itselleni: "Nyt he ovat
matkalla Eustoniin", ja aina, kun kuulin kellon lyövän, ajattelin:
"Nyt he ovat junassa," tai "Nyt he ovat Liverpoolissa," tai "Nyt he
ovat laivalla"; mutta kaiken aikaa lauloin "Sallya" ja muuta pötyä ja
olin olevinani yhtä onnellinen kuin päivä oli pitkä.
Christian Ann oli vielä kiihtyneempi kuin minä; ja vaikka hän kaiken
aikaa nuhteli minua hermostumisestani ja kehoitti minua tyyntymään,
näin hänen asettavan pöytäliinalle kattilan teekannun asemesta ja
puurokauhan tuleen pihtien asemesta.
Illalla, Martinia odottaessani, olin joutunut sellaiseen heikkouden
tilaan, että Christian Ann tahtoi viedä minut levolle; mutta
istuessani uunin luona ja tähystellessäni tielle nojatuoliini
vangittuna, näin viimein automobiilin kaksi suurta, valkoista silmää
pyöräyttävän pimeässä isäni talon veräjän kulmauksessa.
Hetkisen kuluttua törmäsi Martin keittiöön, takanaan sievä
hoitajatar, joka kantoi lemmikkiäni sylissään.
Hän nukkui, mutta tulen valo herätti hänet pian, ja silloin tapahtui
merkillinen seikka.
Olin noussut istuimeltani, ja Christian Ann oli kiiruhtanut esiin,
hänkin, ja me kaksi naista seisoimme lapsen kohdalla, kumpikin
valmiina tarttumaan kiinni häneen. Mutta hän räpytti sinisilmiään
meitä katsellen ja kurotti sitten käsivartensa isoäidilleen.
Tämä oli murtaa sydämeni sillä hetkellä (vaikka nyt kiitän Herraa
siitä), mutta se kohotti Christian Annen ihastuksen seitsemänteen
taivaaseen.
"Tokkohan näitte?" huusi hän, siepaten lapseni syliinsä -- hänen
silmänsä loistivat päivänpaisteisina, vaikka hänen poskensa olivat
kuin sateen huuhtomat.
Viimein sain aarteeni omaan hoivaani (Christian Annen saattaessa
hoitajaa hänen makuuhuoneeseensa) ja kun nyt olin kahden Martinin
kanssa, en välittänyt onneni huumauksessa kuinka hupakkomainen olin
ylistyksissäni.
"Eikö hän ole pieni keijukainen, pieni enkeli, pieni keruubi?"
huudahdin. "Ja tuo häijy, häijy syntymämerkki ihan, ihan kadonnut."
Ilkeä sana pujahti suustani huomaamattani, mutta Martin kuuli sen, ja
vaikka koetin asiasta päästä, ei hän antanut minulle rauhaa ennenkuin
kerroin hänelle, mitä sillä tarkoitin -- kerroin koko nöyryyttävän
jutun viimeisestä illastani Raa-linnassa ja mieheni antamasta
korvapuustista.
"Mutta se on kaikki nyt ollutta", sanoin.
"Onko? Kautta taivaan Herran vannon, ettei niin ole!" sanoi Martin,
ja hänen kasvonsa olivat niin hurjistuneet, että ne pelottivat minua.
Mutta juuri tällä hetkellä Christian Ann tuli alas ja vanha tohtori
palasi kiertokäynneiltään, ja Tommy toveri pistäytyi sisään "Auraan"
mennessään ja antoi minun viittauksin ymmärtää, että minun piakkoin
oli mentävä kirkkoon ja pistettävä pienokainen alushameen alle (vanha
tapa saarellamme laillistuttaa lapsia) ja silloin "ei itse piispakaan
voisi mitään mukista" -- jolle Martin nauroi niin makeasti, että
luulin hänen unohtaneen vannomansa valan.
Martin Conradin memorandum.
En ollutkaan.
Roisto! Konna! Kun rakkaimpani kertoi minulle tämän jutun (minun
täytyi houkutella se esiin häneltä) tuntui minusta, että vaikka
olisin sillä hetkellä ollut sadan peninkulman päässä, ja vaikka
minun olisi ollut käsin ja jaloin ryömittävä kotiin sen miehen
luo, niin ei hänestä nyt olisi jälellä senkään vertaa, että
kannattaisi rikkaläjälle viskata.
Lähes kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun velkani alkoi, mutta
arvelin, ettei maailma voisi jatkua päivääkään minun maksamatta
sitä takaisin -- ja korkoineen.
Koska pelkäsin, että helläsydäminen pikku naiseni houkuttelisi
minut lupaamaan luopuvani kostonvalastani, jos hän saisi vihiä
aikeestani, nousin aikaisin seuraavana aamuna ja tilasin
automobiilin Raa-linnaan lähtemään.
Vanha Tommy sattui olemaan majatalon pihalla, puhuessani
kuljettajan kanssa, ja hän pyysi, että sallisin hänen seurata
mukana. Suostuin, ja kun tulin ulos matkalle lähteäkseni,
istui hän vaunun nurkassa, Glengarry-lakki syvälle pörhöisten
kulmakarvojen päälle työnnettynä ja luisevat kädet vankan
orapihlajasauvan nojassa, jonka pää oli valtava kuin nauris.
Matkalla emme puhuneet liikoja -- minun tuli säästää voimani
parempaan tarkoitukseen -- ja se oli pitkä retki, mutta saavuimme
matkamme päähän keskivälissä aamupäivää.
Kun vierimme ylös ajotietä (jonka viiltävä muisto minulle
pyhitti), tulivat avonaiset vaunut vastaamme. Niissä istui vain
yksi matkustaja, jotenkin karkeannäköinen, vanhanpuoleinen nainen
(suurten höyhenien ja liehuvien nauhojen koristamana), jonka
arvelin Alman äidiksi.
Kolme puuteroitua lakeijaa ilmestyi linnan ovelle, automme
ajaessa sen eteen. Heidän herransa oli ratsastamassa. He eivät
tienneet, milloin hän oli palaava.
"Odotan häntä", sanoin, ja tunkeusin halliin vanhan Tommyn
seuraamana.
Luulen, että lakeijat olivat aikeessa estää minua, mutta epäilen,
että jokin kasvoissani ilmaisi, että oli paras jättää se
tekemättä, ja niin astuin ensimäiseen huoneeseen, jonka ovi oli
avoinna.
Se oli ruokasali, jonka seinillä upeili omistajan esivanhempain
muotokuvia -- ryhmä ilkeännäköisiä lurjuksia.
Yhä painaen luisevat kätensä vankkaan sauvaansa, Tommy istahti
ovenviereiselle tuolille ja minä odotin pöydän päässä, kummankaan
virkkamatta sanaakaan, kun ulkoa tieltä kuului kavion kapsetta.
Hetken kuluttua kuului ääniä hallista, sekä matalia että
äänekkäitä -- lakeijat ilmeisesti ilmoittivat tuloni, ja heidän
herransa solvaisi heitä siitä, että olivat päästäneet minut
taloon.
Samassa mies törmäsi ruokasaliin. Hänellä oli kädessään raskas
ratsupiiska ja hänen veltot kasvonsa olivat lyijynharmaat. Hänen
takanaan näkyi Alma. Hän oli ratsupuvussa ja taivutteli notkeata
ruoskaa hansikoiduissa käsissään.
Huomasin, että hänen armonsa oli raivostunut, mutta se mieliala
oli minulle yhtä mieluinen kuin mikä muu hyvänsä, ja niin jäin
istumaan pöydän päähän.
"Mitä näen, sir", sanoi hän, syösten luokseni. "Olette asettunut
istumaan paikalleni kysymättä edes lupaa."
"Niin olen", vastasin.
"Ettekö ole tehnyt tarpeeksi tuhoa täällä, herjaamatta minua
läsnäolollanne?"
"En varsin. Minulla on vielä hiukan tehtävää, ennenkuin olen
lopettanut."
"Jim", sanoi nainen (kuinka raukealla äänellä), "elähän kiihdy
tuollaisen henkilön tähden. Soita mieluummin ja anna palvelijain
heittää hänet ulos ovesta."
Minä käännyin häntä katselemaan. Hän koetti hymyillä
hävyttömästi, mutta hymy vääntyi surkeaksi, ja sitten hänen
armonsa astui luokseni vavahtavin huulin.
"Kuulkaapas, sir", hän sanoi. "Ettekö häpeä näyttää naamaanne
minun talossani?"
"En", vastasin. "Mutta ennenkuin jätän talonne, uskon, että _te_
häpeätte näyttää naamaanne missään."
"Tuhat tulimmaista, sir! Tahdotteko kunnioittaa minua kertomalla
miksi olette täällä?" sanoi hänen armonsa hurjistunein katsein.
"Tietysti. Siksi olen tänne tullut", sanoin, ja sitten ilmaisin
asiani muitta mutkitta.
Kerroin, mitä hän oli tehnyt naiselle, joka oli kymmenentuhatta
kertaa liian hyvä hänen vaimokseen -- mitenkä hän oli kiduttanut
häntä julmuudellaan, alentanut häntä uskottomuudellaan, asettaen
hänet rakastajattarensa vallittavaksi ja lopuksi lyönyt häntä
kasvoihin viheliäisen pelkurin ja roiston tavalla.
"Valehtelija!" huusi hän raivosta huohottaen. "Te olette
valehtelija ja samoin hän, joka tämän teille kertoi."
"Tommy", sanoin, "tahdotteko astua ulos hetkeksi."
Tommy poistui heti huoneesta, ja nainen, joka nyt näytti
peljästyneeltä, koetti seurata häntä.
Minä pysäytin hänet. Nousten pystyyn pöydän äärestä astuin oven
luo ja suljin sen.
"Ei, rouvani", sanoin. "Tahdon, että näette, mitä tapahtuu hänen
armonsa ja minun välillä."
Kurja nainen peräytyi, mutta mies, hampaitaan kiristellen, kävi
vastaani.
"Siis olette tullut omaan talooni taistelemaan kanssani?" hän
huusi.
"Enpä suinkaan", vastasin. "Mies taistelee vain vertaisensa
kanssa. Olen tullut pieksemään teitä."
Se riitti hänelle. Hän kohotti ratsupiiskansa iskuun, mutta pian
riistin sen hänen kädestään ja iskin hervottomaksi käsivarren,
joka teki hyökkäyksen minua vastaan.
Ja sitten tarttuen hänen valkoiseen kaulaansa pieksin häntä.
Pieksin niinkuin olisin piessyt kurjaa apinaa. Pieksin häntä
hänen raivotessaan, vihasta kuohuessaan, sadatellessaan ja
kiroillessaan. Pieksin hänen apua rukoillessaan, tuskasta
vikistessään ja armoa mankuessaan. Pieksin häntä hänen
esivanhempainsa silmien edessä, tuon hurjan, huonon suvun nähden,
josta hän polveutui, hän, suurin roisto heistä kaikista. Ja
sitten viskasin hänet maahan, joka luu mukiloituna, ja heitin
ratsupiiskan hänen eteensä.
"Kuulin, että aiotte mennä kumartamaan avioeroa", sanoin,
"ottakaa siis tämä evästykseksi."
Kun käännyin ovelle, kuulin matalan, vikisevän, vangittua
naaraskarhua muistuttavan äänen. Alma se vaikerteli. Viheliäinen
olento oli polvillaan huoneen etäisimmässä nurkassa, nähtävästi
rukouksia mutisten ja kauhuissaan ikäänkuin peläten, että hänen
vuoronsa nyt oli tulossa.
Nyyhkyttelevän pelkonsa valtaamana muistutti hän minusta entistä
enemmän myrkyllistä käärmettä, enkä huoli kieltää, ettei vanha
haluni tallata häntä jalallani hetkeksi herännyt minussa. Mutta
ohi mennessäni sanoin vain, osoittaen kiemuroivaa matoa lattialla:
"Katsokaa häntä, rouva. Toivon teille iloa aatelismiehestänne ja
samoin hänelle teistä."
Sitten avasin oven, ja huolimatta äskeisestä tuimasta
sisunpurkauksestani, olin ääneen nauramaisillani oven toisella
puolella olevalle kohtaukselle.
Siinä seisoi vanha Tommy ruokasalin oveen nojautuneena,
Glengarry-lakki kallellaan pörröisessä päässään, väärät
sääret hajallaan, ja heilahutti naurispäistä sauvaansa kolmen
puuteroidun lakeijan edessä, kehoittaen heitä "tulemaan päälle".
"Tulkaa päälle, senkin määkivät pukit, tulkaa päälle, tulkaa
päälle."
Kiiruhdin pois, mutta sytytin sikarin talon edustalla, sillävälin
kun kuljettaja asetti auton liikkeelle ja Tommy pyyhkäsi
hiestynyttä otsaansa takkinsa hihalla.
Koko kotimatkan kestäessä vanhus puheli lakkaamatta, väliin
minulle, väliin maailmalle ylimalkaisesti.
"Te puhuitte hänelle suunne puhtaaksi, eikö niin?" kysyi hän,
vilkuttaen ylähanka-silmäänsä.
"Niinpä luulen", vastasin.
"Sitäpä minä aina sanoin. 'Odottakaapas jahka hän itse tulee
sieltä kotiin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa'."
Tommyn tyytyväisyyttä tämän päivän retkeen vähensi vain se
seikka -- ettei hän ollut halkaissut puuteroitua kalloa "noilta
naurettavilta aaseilta".