"Pahasti sairas."
Hän epäröi jälleen ja virkkoi sitten kiinteästi minua silmäillen
(tunsin alahuuleni vavahtavan):
"Sitä en tahdo sanoa. Hän potee hivutautia, nautittuaan ylen suuria
annoksia tuota turmiollista moskaa, jota tietämättömät ja tunnottomat
ihmiset ovat antaneet rauhattomalle lapsellenne, saadakseen hänet
pysymään hiljaa. Mutta hänen varsinainen tautinsa johtuu äidin
heikkoudesta ja sen ainoa parannuskeino on hyvä ravinto ja ennen
kaikkea raitis ilma ja päivänpaiste."
"Tuleeko hän paremmaksi?"
"Jos voitte viedä hänet maalle, niin silloin kyllä."
"Ja ellen... ellen... voi", kysäisin vavahtavin huulin, "_kuoleeko_...
hän?"
Tohtori silmäili minua jälleen lujasti ja lausui:
"Ehkäpä."
Palatessani keittiöön tiesin, että olin joutunut kohtaamaan naisen
elämän toista suurta mysteriaa -- Kuolemaa -- lapseni kuolemaa, ja
vieläpä oman rakkauteni ja hellyyteni seurauksesta.
Sillä välin rouva Oliver, joka oli kalpea kuin valkeaksi kalkittu
seinä, puolusteli vinkuvalla äänellä käytöstään. Hän ei olisi kaiken
hyvän nimessä tahtonut vahingoittaa sitä rakasta kulta-raukkaa, ja
ellei Ted olisi ollut niin väsyksissä iltasella, astuttuaan kaiken
päivää lakkokulkueessa...
Osittain vapautuakseni vaimosta lähetin hänet noutamaan hiukan sitä
ravintoa, mitä tohtori oli määrännyt lapselle (melkein viimeisillä
penneilläni). Hänen poissa ollessaan ja istuessani katselemassa
pieniä, äänettömiä kasvoja helmassani rukoillen yhtä ainokaista
katsetta Martinin merensinisistä silmistä, astui muurari kolisten
sisään.
"Missä on Lizer?" kysyi hän.
Vastasin hänelle ja hän huudahti:
"Taas lapsi! Aina vain se lapsi!"
Hän veti taskustaan kostean tupakkamöhkäleen ja leikkeli ja
pyöritteli sitä kämmenellään. Sitten hän mätti sitä piippuunsa ja
sytytti sen -- täyttäen ilman löyhkäävillä savupilvillä, jotka
saattoivat lapsen rykimään nostattamatta häntä valveille.
Huomautin hänelle tämän ja pyysin ettei hän tupakoitsisi.
"Häh?" sanoi hän, ja silloin kerroin hänelle, että tohtoria oli
haetettu ja mitä hän oli sanonut raittiista ilmasta.
"Vai sillä tavallako?" virkahti hän. "Hyvä! Juuri nyt johtuukin
mieleeni jotain, jota sopii tämän yhteydessä sanoa. Eilisiltana
piti minun lähteä Mile Endiin teitä hakemaan ja nyt on Lizer taas
kaupungilla teidän asioillanne. Ken käyttää ihmisiä sairaanhoitajiksi
sairastavalle lapselle, maksakoon siitä. Me olemme köyhää väkeä, eikä
vatsa siitä täyty, että kuljetaan lakkokulkueessa, vaikka se onkin
pyhä velvollisuus."
Vihasta tutisten minä huudahdin:
"Pankaa pois piippunne, olkaa hyvä."
"_Teidänkö_ käskyllä, rouva?"
"Pankaa se pois heti paikalla, tahi pidän huolen siitä, että joku
toinen saa teidät tottelemaan."
Muurari naurahti ja viittasi piippunsa varrella uuninreunalla olevaa
kahta valokuvaa sanoen:
"Tunnettekos niitä? Minä siinä olen. Ja jos joku ystävistänne haluaa
lapsen puolta pitää ja tulee tänne minua neuvomaan, niin nähdäänpäs,
enkös vielä osaa kouriani käyttää."
Veret valahtivat kasvoiltani ja asettaen pienokaisen kehtoon,
käännyin miehen puoleen huutaen:
"Te lurjus! Tohtori on sanonut minulle mikä on ollut suoranaisena
syynä lapseni sairauteen ja vaimonne on tunnustanut antaneensa
hänelle teidän neuvostanne ylen runsaat annokset rohtoa. Ellette
lähde tiehenne tästä talosta heti paikalla, niin menen suoraan
poliisiasemalle ja syytän teitä lapseni myrkyttämisestä."
Hänen röyhkeytensä väistyi siinä tuokiossa pelon tieltä.
"Älkää sentään loukkaantuko, rouva", sanoi hän. "Minä olen
rauhallisin mies East Endissä ja mitä teille virkoin ystävästä, oli
vain sanottu kiivaalla hetkellä, nähkääs."
"Menkää ulos! Menkää! Menkää!" huusin ja vaikka se kuulostaa
uskomattomalta, niin mies karkasi huoneesta pelästyen kasvojani kuin
olisivat ne olleet raivottaren.
Kävisi pitkäksi kertoa mitä tapahtui seuraavana päivänä, seuraavana
ja seuraavana ja seuraavana -- kuinka lapsi kävi vähemmän uniseksi,
mutta rauhattomammaksi, kuinka hän ollen kykenemätön pysyttämään
ravintoa vatsassaan laihtui laihtumistaan, kuinka minä halusin noutaa
lääkäriä, mutta en uskaltanut, koska pelkäsin hänen palkkiotansa,
kuinka vähäinen, jäljellä oleva rahani tuskin riitti niihin
ostoksiin, jotka lapselle olivat välttämättömät tohtorin määräyksen
mukaan, kuinka minä tuntikausia istuin pieni karitsani sylissäni
tuijottaen kuivilla silmilläni hänen kasvoihinsa ja kuinka minä
huusin Jumalan puoleen, rukoillen lapseni elämää, joka oli kaikki,
mitä minulla oli tahi mitä halusin.
Koko tämän ajan minä yhä asuin juutalaisen talossa; myöhään illalla
minä sinne palasin ja aikaisin aamulla sieltä läksin. Eräänä päivänä
virkkoi Miriam katsellen minua suurilla mustilla silmillään:
"Teidän täytyy levätä enemmän, tahi sairastutte täydellä todella."
"Ei, ei, en minä ole sairas", vastasin ja muistaen kuinka välttämätön
oma elämäni oli lapseni elämälle, lisäsin: "En saa tulla sairaaksi."
Viimein lauantai-aamuna -- nyt tiedän, että se oli lauantai-aamu,
vaikkei aika silloin merkinnyt minulle mitään -- kuulin rouva
Abramovitschin puhelevan puolestani miehelleen sanoen tietävänsä,
että minulla oli suuri suru ja senpätähden pitäisi suoda minulle
enemmän aikaa asunnon hakemiseen, vielä toinen viikko -- kolme
päivää ainakin. Mutta juutalainen oli järkkymätön uskonnollisessa
vakaumuksessaan. Jumalan tahto oli, että tulisin rangaistuksi, ja
kuka hän oli astuakseen Kaikkivoivan ja Hänen vanhurskaan kostonsa
väliin. Ellen tänä iltana kello yhdeksän illalla olisi muuttanut,
nostattaisi hän kaikki tavarani kadulle.
Muistan, ettei juutalaisen uhkaus tehnyt minkäänlaista vaikutusta
mieleeni. Vähät siitä missä asuisin ensi viikon tahi minkälainen
katto tulisi päätäni suojaamaan.
Tullessani sinä aamuna Oliverin luo tapasin pienokaisen tuntuvasti
huonompana. Ei konjakki ottanut pysyäkseen hänen vatsassaan ja hänen
voimansa vähenivät selvästi. Istuin kotvan aikaa hievahtamatta
katselemassa lapseni kasvoja ja sitten kyselin itseltäni, mitä
miljoonat äidit ennen minua ovat mahtaneet kysyä, miksi pitää minun
lapseni kärsiä niin paljon? Miksi? Miksi? Miksi?
Tähän kysymykseen löytyi vain yksi vastaus. Pienokainen kitui
syystä, että olin köyhä. Ja miksi olin köyhä. Olin köyhä koska olin
kieltäytynyt taipumasta isäni ylivallan alle, kun sitä käytettiin
väärin ja turhamaisiin pyyteisiin, ja mieheni ylivallan alle,
kun sitä käytettiin raa'asti ja julmasti, ja koska olin totellut
tunteista ylevintä -- rakkauden kutsua.
Ja nyt Jumala katseli lapseni kärsimyksiä, lapseni, jonka täytyi
kuolla minun käytökseni -- minun köyhyyteni tähden.
Minua värisyttää kertoa mitä hurjia mielijohteita iski minuun tätä
ajatellessani. Tunsin, että jos lapseni kuolisi ja minut joskus
asetettaisiin Jumalan eteen tuomittavaksi, niin minä vuorostani
tuomitsisin Häntä. Kysyisin Häneltä miksi hän Kaikkivaltiaana salli
pahan maailmassa saavuttaa voiton hyvästä ja miksi Hän, jos oli
taivaallinen isämme, salli viattomain lastensa kärsiä. Oliko olemassa
yhtään _inhimillistä_ isää, joka voisi olla niin tunnoton, niin
välinpitämätön, niin julma kuin Hän.
Ajattelin avioliittoni sakramenttia, jonka paavi oli sanonut
Lunastajani pyhittäneen maallisen lain nimessä, jotta ne, jotka siinä
ovat osallisina, eläisivät yhdessä rauhassa ja rakkaudessa -- ja
sitten miestäni ja hänen karkeata uskottomuuttaan.
Ajattelin lapseni kastesakramenttia, jonka tuli pitää loitolla kaikki
pahat henget lapsestani -- ja sitten pahinta pirua maailmassa,
köyhyyttä, joka vaati minulta hänen henkensä.
Pimeä varjo peitti sieluni ja sanelin itselleni, että koskapa Jumala
ei tehnyt mitään, koskapa hän salli, että ainoa aarteeni riistetään
minulta, niin minä itse olin taisteleva lapseni elämän puolesta,
kuten eläin taistelee pentunsa puolesta.
"Lapseni ei ole kuoleva", ajattelin, "ei ainakaan köyhyys ole häntä
tappava."
Monesti tämän päivän kuluessa rouva Oliver yritti lohdutella minua
omalla tavallaan. Lapset ovat suuri koettelemus, heitä seuraa aina
köyhyys, ja joskus on parempi heille itselleenkin päästä taivaallisen
isän helmaan.
Tuskin kuuntelin. Tuntui kuin olisin kuullut jonkun puhuttelevan
minua unessa. Mutta illemmällä sattui kuuroihin korviini parisen
sanaa itsestäni -- että "se" (tiesin mitä sillä tarkoitettiin) olisi
minullekin parasta, sillä silloinhan olisin vapaa kaikista siteistä
ja voisin mennä uusiin naimisiin.
"Voisitte tietenkin -- vielähän te olette nuori ja niin
sievännäköinen. Tässä hiljan eräs henkilö numero viidessä sanoi,
että olette kaunein nainen näillä seuduin ja että pastorin rouva
ei kelpaisi teille kynttilääkään pitelemään. 'Ollappa sillä teidän
nuorella ladyllänne vain hieno leninki ja hiukan punaa poskilla',
sanoi hän, 'niin ei West Endissäkään ole monta, jotka pystyvät hänen
kanssaan kilpailemaan'."
Vaimon puhuessa saivat pimeät ajatukset valtaa minussa. Rupesin
ajattelemaan Angelaa. Koetin olla sitä tekemättä, mutta en voinut.
Ja sitten seurasi kaikista koetuksistani hurjin ja repivin. Kuoleman
kallistuessa lapseni puoleen, sanelin itselleni, että ainoa keino
karkoittaa se pois, olisi _jonkun suuren uhrauksen_ tekeminen.
Tähän asti olin arvellut, että kaikki mitä omistin kuului lapselleni,
mutta nyt tunsin, että _minä itsekin_ kuuluin hänelle. Minä olin
saattanut hänet maailmaan ja velvollisuuteni oli pitää huolta siitä,
ettei hän kärsisi.
Kaiken tämän ajan uskontoni peritty vaisto oli kovassa kapinassa ja
sanelin monta "Terve Mariaa" estääkseni itseäni tekemästä, mitä aioin
tehdä.
_"Terve Maria, armoitettu, Herra on sinun kanssasi..."_
Tuntui kuin olisi järkeni ollut katoamassa. Mutta hyödytöntä
oli kamppailla sitä kammottavaa tunnesysäystä vastaan, joka
itseuhrautumisen nimessä oli saanut valtaa minussa ja lopulta kukisti
vastustukseni.
"Minun täytyy saada rahaa", ajattelin. "Ellen saa rahaa, niin lapseni
kuolee. Minun -- täytyy -- saada rahaa."
Seitsemän seutuvilla nousin ylös, annoin lapsen rouva Oliverille,
puin ylleni kappani ja kiinnitin hermostuneilla sormillani
hattuneulat hattuuni.
"Minne olette menossa, poloinen?" kysäisi rouva Oliver.
"Minä menen ulos. Tulen takaisin aamulla", vastasin.
Ja sitten, käytyäni polvilleni ja suudeltuani vielä kerran lastani --
suloista pikku Isabeliani -- kiskaisin katuoven auki ja paiskasin sen
kiinni jälkeeni.
Sadasneljäs luku.
Kadulle tultuani minä varmaankin astuin raitiovaunuun, sillä vaikka
minusta tuntui, että olin sokea ja kuuro, on minulla vielä hämärä
muistelma siitä, että valot välähtivät ohitseni ja että sähkövaunut
kilisivät.
Bow-kirkolla minä arvatenkin astuin vaunusta (luultavasti
säästääkseni), sillä muistan astelleeni pitkin Bow Roadia, puotien
valaistujen ikkunain ja katukäytävän syrjään pystytettyjen
myyntikojujen välissä, missä työläisnaiset vasut käsivarrellaan
toimittivat lauantai-ostoksensa.
Sydämeni oli yhä luja (olipa teroittunut purevaksikin) ja tiedän,
etten itkenyt, sillä sivuuttaessani peililasin erään rohdoskaupan
ikkunassa näin vilahdukselta kasvoni ja ne olivat hehkuvat kuin
tulenliekki.
Ilta oli kylmä ja tuima. Lähestyessäni sivukatua, missä asuin,
näin katulampun valossa pienen ryhmän ihmisiä, viluisina ja
hartiat pystyssä, kehnosti vaatetettuja ja nälkiintyneitä olentoja
seisovan tylsän äänettöminä kadunkulmassa, missä mies ja nuori
nainen, kumpikin Pelastusarmeijan sinisessä puvussa, lauloivat
Pelastusarmeijan virttä, jonka loppusäe oli "Kohti taivasta sieluni
käy."
Juutalaisen ovi oli lukossa (ensimäisen kerran siellä oloni aikana)
ja niinpä minun oli koputettava ja odotettava, ja odottaessani en
voinut olla kuuntelematta mitä nuori pelastusarmeijalainen nainen
rukoili.
Hän rukoili East Endin juomarein ja porttojen puolesta, että
heistäkin tulisi "etsijöitä" ja "sielunsaluovuttajia" ja "Kuningasten
Kuninkaan vankeja".
Oven avasi itse juutalainen, joka ankaran muotoisena virkkoi minulle
jotain kurkkuäänellään, mutta minä en sitä kuunnellut, työnsin vain
hänet syrjään ja astuin lujin askelin portaita ylös.
Tultuani huoneeseeni ja sytytettyäni kaasun, suljin ja lukitsin oven
ikäänkuin olisin tekemäisilläni jonkun rikoksen -- ja kenties olinkin.
En sallinut ajatusteni viipyä siinä mitä aioin tehdä tänä iltana,
mutta tiesin hyvin mitä se oli, ja milloin omatuntoni kovasti kiristi
minua, huusi ääni sydämessäni:
"Kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?"
Avasin matkalaukkuni ja otin sieltä vaatteita -- jätteitä niistä
puvuista, jotka olin tuonut Ellanista. Niitä ei ollut monta ja
vanhanaikaisia ne olivat, mutta joukossa oli muuan iloinen ja
tyylikäs -- vaaleansininen, korkeakauluksinen puku, jonka etumus oli
valkeata pitsiä.
Muistan ihmetelleeni miksen ollut huomannut pantata sitä sinä
viikkona jolloin olin ollut niin kovassa rahapulassa, ja olleeni
sitten hyvilläni, etten ollut sitä tehnyt.
Se oli ohut ja vaalea, sama puku, joka oli ollut minulla yllä sinä
päivänä, kun tulin Ilfordiin kantaen lasta sylissäni. Ilma oli
silloin ollut lämmin, nyt se oli kylmä, mutta minä vähät siitä,
olihan se paras pukuni ja sievin.
Kun olin pukeutunut siihen, silmäilin pieneen, heilahtavaan peiliini
ja olin tyytyväinen, mutta samassa huomasin, että kasvoni olivat
kalman kalpeat ja se johdatti mieleeni muutamia matka-arkkuni
taskuosastoissa olevia pulloja ja pahvikoteloita.
Tiesin mitä ne sisälsivät -- jätteitä niistä kaunistuskeinoista,
jotka Kairossa olin ostanut, kun hupakko raukka koetin rakastuttaa
miestäni itseeni. Siitä päivin en ollut koskaan katsonutkaan niihin,
mutta nyt kaivoin ne esille ja aloin maalata kalpeita kasvojani,
punaten kuivia ja verettömiä huuliani ja peittäen puuterilla tummat
renkaat silmäini alla.
Sitten panin päähäni hattuni, joka ei ollut liian korea, ja ottaen
viimeksi arkustani parin pitkiä, vaaleita hansikkaita, joita en ollut
koskaan käyttänyt Ellanista lähdettyäni, aloin vetää niitä käsiini.
Seisoin peilin edessä tätä tekemässä ja yritin (Jumala minua
armahtakoon!) hymyillä itselleni, kun uusi ajatus äkisti välähti
mieleeni.
Minä olin itsemurhan tekemäisilläni -- en sitä itsemurhaa, jota
seuraa unhotus, vaan sen, jota seuraa elämä maan päällä kuoleman
jälkeen!
Tämän jälkeen ei Mary O'Neilliä enää olisi olemassa! En voisi enää
koskaan ajatella häntä! Minä olin tappava hänet ja hautaava hänet
ja työntävä hänet maan poveen ja hän oli lähtevä luotani ikuisiksi
ajoiksi!
Sydäntäni kouristi -- siinä heräsi muistelmia lapsuuteni onnellisista
päivistä, suuren rakkauteni lyhyestä ja hurjasta onnenautuudesta,
vieläpä elämästäni Roomassakin synnintunnustuksineen ja messuineen,
sekä sen kirkonkellojen sulosävelistä.
Minä olin sanomassa jäähyväisiä Mary O'Neillille! Ja hirvittävältä
tuntui erota itsestään, sillä kun sitä ajattelin, oli sydämeni
puhjeta.
"Mutta kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?"
puhelin jälleen itsekseni yhä kiskoen pitkiä hansikkaitani käsiini.
Kun olin päättänyt pukeutumiseni, poistuivat pelastusarmeijalaiset
laulaen kasanneihinsa saattojoukko kintereillään. Minä kuuntelin
ja yritin nauraa, mutta se ei onnistunut. Vielä viimeinen
suonenvedontapainen tempaus julmasti jyskyttävässä sydämessäni ja
minä kätkin kasvot käsiini huutaen:
"Lapseni takia! Lapseni takia!"
Ja sitten avasin huoneeni oven, astuin topakasti portaita alas ja
kiskasin katuoven auki.
Martin Conradin memorandum.
En pidä sitä sattumana, että tämä tapahtui juuri samana päivänä
kun minä tulin Englantiin.
Jos minun olisi se uskottava, niin pitäisi minun olla uskomatta
paljon siitä, mikä on parasta ihmiselämässä, ja kaikkea sitä,
mitä meille on opetettu opastavasta Kaitselmuksesta ja henkisistä
vaikutuksista, joita emme voi järkemme avulla selitellä emmekä
todistaa.
Me myöhästyimme kaksi päivää matkallamme syystä, että Biscayan
lahdella meidät saavutti katala ilma, joka vahingoitti laivamme
potkuria ja pakotti meidät olemaan ankkurissa, enkä tahdo
kieltää, ettei se luottamuksen tunne, joka Finisterressä oli
tullut minuun, olisi siitä hiukan järkkynyt.
Epävarmuuden tuskat alkoivat itse asiassa niin tuimasti pidellä
minua kotia lähestyessämme, että matkamme viimeisen yön
puolivälissä menin O'Sullivanin hyttiin ja istuin tuntikausia
hänen vuoteensa laidalla jutellen pelostani, että rakkaimpani
olisi joutunut hukkaan ja mahdollisuudesta löytää hänet.
O'Sullivan, Jumala häntä siunatkoon, oli "totisesti varma",
että kaikki kävisi hyvin, ja hän koetti nähdä asiat valoisalta
kannalta.
"Minä vain uskon, että hän on Southamptonissa vastassa päässä
uusi hattu ja sulka! Niin että ole varuillasi, päällikkö."
Seitsemän korvissa illalla laivamme lähestyi Southampton lahden
pohjukassa olevaa suurta kivisiltaa. Silloin oli jo pimeä, ja
koska en kyennyt näkemään muuta kuin meitä odottavan väkijoukon
mustat muodot ja liehuttavat kädet, niin tein sopimuksen
O'Sullivanin kanssa, että hän pujahtaisi maihin, niin pian kuin
laiva laskisi rantaan, ja katsoisi näkyisikö omaa armastani.
"Muistatko hänen kasvojansa?" kysyin.
"Minäkö en muistaisi? Kautta Jumalan tähtien, hänenlaisia kasvoja
ei ole muilla tässä maailmassa", vastasi hän.
Ne tervetuliaiset, jotka meille suotiin, riittivät tekemään
turhamaisen miehen ylpeäksi ja saattamaan vaatimattoman miehen
häpeämään, ja luulenpa, että minä olisin sekä ylpeillyt että
hävennyt, jos "se oikea" olisi ollut siellä tunteitani jakamassa.
Hyttini oli kävelykannella ja minä seisoin sen ovella niin kauan
kuin uskalsin nostaen lakkiani monille tervehtijöille, mutta
yhtäkaikki tuntien olevani yksinäisin ihminen maailmassa, Jumala
minua armahtakoon!
O'Sullivan ei ollut palannut, kun Siirappi tuli sanomaan, että
kaikki oli valmiina ja oli aika lähteä maihin.
En tahdo sanoa, etten olisi ollut onnellinen ollessani jälleen
kotona, en tahdo uskotella, ettei sydämellinen vastaanotto
liikuttanut minua, mutta Jumala tietää, että kun en väkijoukossa
voinut nähdä kaipaamiani kasvoja, olisin sinä hetkenä saattanut
kääntyä ja muitta mutkitta palata Etelänavalle hetkeäkään
epäröimättä.
Maihin tullessani oli minulla täysi työ pysytellä pystyssä
siinä kättenravistamis-myrskyssä, joka suhahti ylitseni. Ja jos
olisin ollut paremmassa romussa, niin olisin luultavasti pitänyt
aika hauskaa nähdessäni toverieni poikamaisesti riemuitsevan
kotiintulostaan. Vanha Siirappi ravisti jokaisen kättä aina
kaupungin pormestarista juoksupoikiin asti ja tieteellisen
osaston jäsenet toivat luokseni vaimonsa esitettäviksi kuten
alaluokkalaiset ennen koulussa esittivät suuria sisariaan.
Viimein O'Sullivan palasi takaisin nolon näköisenä kertomaan,
ettei hän ollut nähnyt vilahdustakaan armaastani, ja silloin minä
karkaisin mieleni ja sanoin:
"Älä huoli! Ehkäpä hän odottaa meitä Lontoossa."
Kesti harmillisen kauan ennenkuin irtaannuimme tullista,
mutta lopulta pääsimme lähtemään puheenjohtajamme tilaamassa
ylimääräisessä junassa -- ja puolet seuruettamme vaimoineen
sekä hyvä joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia ahtautui siihen
suureen salonkivaunuun, joka oli minulle varattu.
Viime hetkellä joku viskasi pinkan iltalehtiä ikkunasta sisään,
ja niin pian kuin juna oli päässyt hyvään vauhtiin, otin niistä
yhden ja koetin lukea, mutta silmäni kiitivät ohi palstojen,
sillä aatokseni harhailivat muualla.
Eipä keskustelu vaunussa minua liioin huvittanut. Siinä puhuttiin
suuresta, puuhaavasta, kajahtavasta maailmasta, yleisistä
vaaleista, ministeristön kukistumisesta, parlamentti-esityksistä
ja Herra tietää mistä kaikesta -- asioista, jotka talvimajoissa
ollessamme olivat tuntuneet tärkeiltä, mutta nyt eivät olleet
minkään arvoisia, kun janosin aivan muuta.
Viimein minun onnistui saada muuan hiljainen sanomalehtimies
syrjäiseen soppeen kanssani ja rupesin kyselemään häneltä
Ellanista.
"Se on syntymäsaareni, nähkääs -- kuuluuko sieltä mitään uutta?"
Sanomalehtimies vastasi myöntävästi. Siellä oli ollut jonkun
verran hämmennystä pankkihäviöiden kautta ja koko saari oli
yhä vielä pysähdystilassa ja sen mahtavin rahamies oli tehnyt
vararikon.
"Onko hänen nimensä O'Neill?" kysyin.
"O'Neill on."
"Onko siellä mitään muuta tapahtunut minun poissa ollessani?"
"Ei... on... kyllä tosiaan, nyt muistuu mieleeni, että
toista vuotta sitten siellä oli suuri hätä eräästä nuoresta
päärittärestä, joka katosi salaperäisesti."
"Oliko... oliko hän lady Raa?"
"Oli", vastasi sanomalehtimies ja sitten (malttaen mieleni niin
hyvin kuin taisin) kuuntelin nopeata kertomusta siitä, mitä oli
tapahtunut omalle armaalleni siihen hetkeen asti kun hän katosi
niin tyyten kuin hän olisi pudonnut keskelle Irlannin merta.
Tarpeetonta on kertoa, miltä minusta tuntui tämän jälkeen. En
voinut puhua enkä uskaltanut ajatella ja niinpä huusin laulua, ja
toverini, jotka olivat olleet hiukan allapäin nähdessään minut
niin hiljaisena, hypähtivät pystyyn tämän ehdotuksen kuullessaan
kuten koulupenkiltä rientävät koulupojat.
O'Sullivan tietysti lauloi "Laulajapoikaa" ja Siirappi veisasi
"Sä vihamies jos oot" ja sitten minä, niin juuri minä (Oi
Jumala!) lauloin "Sally tyttö, oma tyttö" ja koko seurueeni yhtyi
sen hullunkuriseen loppukuoroon.
Kymmenen ajoissa junamme suhahti Charing Crossin asemalle,
missä jälleen tapasimme suuren ja sydämellisen ihmisjoukon
aidakkeen takana meitä odottamassa. Ryhmä komitean jäseniä,
entisiä naparetkeilijöitä ja maantieteilijöitä seisoi odottamassa
junasillalla.
En voinut sille mitään, että laimeasti vastasin heidän lämpimiin
onnentoivotuksiinsa, sillä silmäni etsivät jälleen kasvoja,
joita en nähnyt. Olinpa senvuoksi mielissäni, kun kuulin
yli-intendentin sanovan, että auto, jonka tuli viedä minut
hotelliin, oli valmis lähtemään.
Mutta juuri silloin tuli O'Sullivan luokseni ja kuiskasi
korvaani, että muuan pappi ja nunna pyysivät saada puhutella
minua, ja hän luuli heidän tuovan uutisia Marystä.
Pappi oli rakas vanha isä Dan ja nunna oli sisar Veronica,
jota oma armaani sanoo Mildrediksi. Jo pikainen silmäys heidän
surullisesti hymyileviin kasvoihinsa pani kurkkuni kouristumaan,
sillä tiesin, mitä he olivat tulleet sanomaan ennenkuin he olivat
sanoneetkaan -- että rakkaimpani oli hukassa, ja että isä Dan
(voitettuaan papilliset epäilynsä) oli tullut siihen päätökseen,
että minä olin lähin mies saamaan siitä tiedon.
Vaikka olinkin juuri tätä odottanut, niin se iski minuun kuin
ukkosen tärähdys ja luulenpa, kautta sieluni, että sinä hetkenä
maanmiesteni sydämellisestä vastaanotosta huolimatta olin
ihmisistä masentunein.
Siitä huolimatta hoputin isä Danin ja sisaren ja O'Sullivanin
autovaunuun ja hypähtäen itse viimeisenä sisään käskin
kuljettajan ajaa hotelliin lemmon kyytiä.
Mutta sitä hän ei voinut tehdä, sillä asemapihalla oleva
ihmisjoukko tungeskeli auton ympärillä huutaen puhetta. Minä
pidin puheeni ja taivas ties mitä muuta löpisin paitsi että
heidän vastaanottonsa saattoi minut häpeämään, etten ollut
päässyt Navalle saakka, mutta että Jumalan avulla ensi kerralla
olin sinne menevä tahi jättävä luuni tielle.
Viimeinkin tulimme hotelliin (samaan, missä kiusattu lemmikki
raukkani oli asunut lempiviikkojensa jälkeen) ja niin pian kuin
olimme astuneet huoneeseeni, lukitsin oven sanoen:
"Nyt suoraan asiaan. Ja kertokaa minulle kaikki, olkaa hyvä."
Isä Dan avasi suunsa, mutta tunteeni ja ajatukseni olivat
niin kovassa jännityksessä, etten jaksanut kestää hänen
hidasta saarnastuoliesitystään. Hän oli parahiksi ennättänyt
kertomuksessaan tottelemattomuuteensa piispaansa kohtaan ja
kuinka hän oli vannonut valan Hänen kauttansa, joka on kuollut
puolestamme, tulevansa Lontooseen ja viipyvänsä siellä kunnes
löytäisi rakkaimpani, kun minä kouristin hänen vanhaa kättänsä ja
katsahdin sisaren puoleen.
Hän oli koko lailla sukkelampi ja parin minuutin kuluttua olin
saanut kuulla pääasiat oman armaani tarinasta -- kuinka hän oli
paennut kotoa minun tähteni ja tullut köyhäksi minun tähteni,
kuinka hän jonkun aikaa oli asunut Bloomsburyssa, kuinka kovasti
häneen oli iskenyt tieto laivani häviöstä ja kuinka (Oi kärsivää,
uljasta pikku tyttö raukkaani!) hän oli kadonnut vielä vakavamman
tapauksen lähestyessä.
Häveliäisyyteen ei nyt ollut aikaa, ei ainakaan minulla, niinpä
isä Danin painaessa päänsä alas kysyin kursailematta, oliko
syntynyt lapsi, ja minulle vastattiin myöntävästi ja että
lemmikki raukkani oli piiloutunut arvatenkin siitä syystä, että
hän pelkäsi kadottavansa hänet.
"Entä kuka on hänet viimeksi nähnyt ja koska ja missä?"
"Viime viikolla ja taas tänään, tänä iltana näki hänet West
Endissä muuan langennut nainen", vastasi sisar.
"Ja mitä johtopäätöksiä teette sen johdosta?"
Sisar epäröi silmänräpäyksen ja sanoi sitten:
"Että hänen lapsensa on kuollut; ettei hän tiedä teidän olevan
hengissä; ja että hän on heittäytynyt huonoille teille, koskei
elämä enää ole hänelle minkään arvoinen."
"Mitä?" huudahdin. "Uskotteko sitä? Siksi että hän jätti
roistomaisen miehensä... ja tuli minun luokseni te uskotte hänen
voivan... Ei ikinä! Ei ikinä Mary O'Neill! Ennemmin hän kerjäisi
leipänsä tahi kuolisi kadulle."
Ääneni kävi käheäksi ja petti minut, mutta vilkaistessani
Mildrediin ja nähdessäni kyynelten vierivän hänen poskillaan ja
kuullessani hänen puolustuksensa (siihen olivat sadat onnettomat
naiset joka päivä pakotetut) olin häpeissäni ja lausuinkin sen,
ja hän ojensi minulle kiltin kätensä anteeksiantamuksen merkiksi.
"Mutta mitä on meidän nyt tehtävä?" kysyi hän.
O'Sullivan ehdotti, että noudettaisiin poliisi, mutta minä en
siihen suostunut. Ajatukseni alkoivat kulkea samaan suuntaan
kuin kaukana etelässä ollessani, kun joku toveri oli eksynyt
lumipyryssä, jolloin (milloin ei ollut mitään osviittaa tahi
jälkeä ohjaamaan minua) lähetin kaksikymmentä miestä leiristä
leveässä ympyrässä häntä etsimään tahi palaamaan takaisin samoja
jälkiä.
Meitä oli vain neljä, mutta minä määräsin meidän suuntamme,
minne meidän oli mentävä, milloin meidän oli palattava ja mitä
meidän olisi tehtävä, jos joku meistä saavuttaisi kadonneen
armaani. Sovittiin, että hänet vietäisiin sisaren asuntoon, jonka
osoitteen hän antoi meille.
Kello oli puoli kaksitoista, kun läksimme löytöretkellemme.
Luulenpa, että hyvä vanha isä Danimme arveli etsintäämme
toivottomaksi, harhailtuaan itse niin kauan turhaan Lontoon
kaduilla. Mutta minä olin viimeinkin taas oma itseni.
Henkinen joustavuuteni, joka oli laskeutunut nollaan, oli
äkkiä taas kimmahtanut ylös poukahtaen. Enkä totta tosiaan
silmänräpäyksenkään verran epäillyt, että minut olisi kutsuttu
kotiin 88:nnelta leveysasteelta tyhjän vuoksi.
Sanottakoon sitä aivojensekaannukseksi, jos haluttaa --
yhdentekevä on minulle miksi ihmiset sitä sanovat. Mutta minä
olin niin varma kuin koskaan elämässä saattaa olla varma, että
oman, rakkaan marttyyrini kärsimykset olivat päättyneet ja että
minä jo tunnin kuluttua olin pitelevä häntä sylissäni.