Sadaskolmas luku.
Hyvän tunnin ajan olin varmaankin istunut vuoteeni jalkapäässä
-- lamautuneena, tylsistyneenä, kykenemättä ajattelemaan -- kun
synagoogasta palaava Miriam pistäysi salavihkaa ylös luokseni
kertomaan, että minua oli käyty noutamassa edellisenä iltana kello
kuuden seutuvilla.
"Hän sanoi nimensä olevan Oliver, ja isä puhutteli häntä ja sen
kautta hän sai tietää. 'Sanokaa hänelle, että hänen lapsensa on
sairas ja että hänen on heti tultava', virkkoi hän."
Mitä sitten tapahtui -- kuinka minä kiidin katujen poikki Ilfordiin
-- sitä tuskin muistan. Sieluni kaikella voimalla huusin Jumalaa
säästämään lapseni elämän kunnes saapuisin hänen luokseen.
Oliverin luo tullessani pahin pelkoni asettui. Rouva Oliver istui
takkatulen ääressä lapsi helmassaan.
Minut nähdessään vaimo alkoi mutista jotain viipymisestä ja ettei
häntä voitu pitää syyllisenä, jos jotain tapahtui. Mutta minä vähät
syyllisyydestä, hänen tahi minun, ja sanaakaan sanomatta otin
pienokaisen syliini.
Lapseni oli sitkeässä uneliaisuuden tilassa, eikä minun onnistunut
häntä siitä nostattaa. Sain kuulla, että tätä horrosunta oli kestänyt
kokonaisen vuorokauden; sinä aikana hän ei ollut nauttinut mitään
ravintoa, joten hän nyt oli hyvin laiha.
Lasten sairauksista en tietänyt paljon mitään, mutta äidillinen
vaisto varmaankin minua auttoi, sillä tilasin kylvyn ja kylvetin
lasta, jolloin hän heräsi ja nautti hiukan ruokaa.
Mutta hän vajosi uudelleen horrostilaansa, ja säikähtynyt rouva
Oliver pyysi muutamia naapureita häntä katsomaan.
Näiden kelpo vaimojen tehtävä oli nähtävästi lohduttaa rouva
Oliveria, ei minua, mutta he sanoivat: "Ei uni milloinkaan ole
haitaksi", ja se minua hiukan lohdutti.
Tunnit vierivät. Minä olin tiedoton kaikelle muulle paitsi sille
mikä tapahtui helmani ahtaassa piirissä, mutta kerran kuulin kadulta
ohi kulkevan torvisoittokunnan soittavan marssia jäljessä astuvan
väkijoukon jalkain töminän säestämänä.
"Se on lakko", huudahti rouva Oliver juosten ikkunalle. "Siinä kulkee
Tedykin lippua kantaen."
Mutta lasta ei herättänyt mikään, ja kolmen seutuvilla iltapuolella
tiedustelin missä lähin tohtori olisi tavattavissa, ja saatuani
tietää, läksin häntä etsimään.
Tohtori oli sairaskäynneillään; kirjoitin siis parisen riviä hänelle
annettavaksi ja ilmoitin lapsen oireet ja pyysin häntä heti tulemaan
hänen luokseen.
Olin parahiksi palannut takaisin ja riisunut yltäni kappani, sekä
lämmitellyt käteni ja pukuni, ottaakseni lapsen syliini, kun tohtorin
ajoneuvot pysähtyivät oven eteen.
Hän oli nuori mies, mutta hän näytti jo samassa tuokiossa oivaltavan
asianlaidan. Minä olin äiti. Niinhän? Niin. Ja tuo nainen oli
pienokaisen hoitaja? Niin.
Sitten hän veti tuolin kohdalleen ja katseli kiinteästi lasta, ja
minun oli kestettävä tuo jännittävä hetki, jonka kaikki tunnemme
odottaessamme tohtorin ensimäistä sanaa.
"Nähtävästi jokin akuuttinen vatsavamma", sanoi hän ja lisäsi jotain
ottavansa selvää sen syystä.
Mutta tuskin oli hän laskenut kätensä sylissäni lepäävän lapsen
päälle, kun tämän suusta tuli lievästi ruskeahkoa oksennusta.
"Mitä te olette hänelle antanut?" virkkoi hän katsahtaen rouva
Oliveriin.
Rouva Oliver kielsi antaneensa lapselle muuta kuin maitoa, mutta
tohtori sanoi tuikeasti:
"Älkää puhuko loruja, vaimo. Näyttäkää minulle, mitä olette antanut
hänelle."
Silloin rouva Oliver näytti peljästyneeltä, hävisi yläkertaan ja toi
sieltä pullon lääkettä, sanoen sen olevan lieventävää siirappia,
jonka minä itse olin ostanut lapselleni.
"Kuten arvelin!" sanoi tohtori ja mennen ovelle ja avaten sen,
viskasi hän pullon vastapäätä olevalle rikkakasalle sanoen:
"Jos minä vielä kuulen teidän antavan hoidettavillenne lieventävää
siirappia, niin kuulustelen tarkastajan mieltä siitä."
Tämän jälkeen, huolimatta rouva Oliverista sen enempää, teki hän
minulle muutamia tutkivia ja arkaluontoisia kysymyksiä -- oliko minua
kohdannut suuri suru tahi peljästys raskaana ollessani ja olinko
häntä imettänyt ja kuinka kauan?
Vastasin niin todenmukaisesti kuin saatoin, vaikka näin mihin hän
tähtäsi ja odotin vavistuksella mitä hän vielä sanoisi.
Mutta sen enempää ei hän lausunut, antoi vain määräyksiään. Ja
muistaessani kadottaneeni työansioni, kutistui sydämeni kokoon, kun
hän mainitsi ne -- tuoretta, sitruunavedellä sekoitettua maitoa,
pieniä annoksia lihamehua ja kaksikymmentä tahi kolmekymmentä tippaa
parasta konjakkia kahdesti tahi kolmasti päivässä.
Kun hän nousi lähteäkseen, maksoin hänen palkkionsa. Se oli vain
kaksi shillingiä, mutta hän ei varmaankaan tietänyt kuinka paljon
se merkitsi minulle, sillä keittiöstä poistuessaan käski hän minun
noutaa hänet uudelleen aamulla, jos oireissa näkyisi jotain muutosta.
Oivalsin, ettei minulle oltu sanottu koko totuutta (vaikka vapisin
kauhusta saada kuulla sen) ja ojennettuani pienokaisen rouva
Oliverille seurasin tohtoria ovelle.
"Tohtori", sanoin, "onko lapseni hyvin sairas?"