Sadasviides luku.
Hurjalla mielenliikutuksella mahtaa olla ruumiillinen kyky ryöstää
meiltä kuulo- ja näkövoima, sillä koettaessani muistella mitä minulle
tapahtui juutalaisen talosta lähdettyäni, tapaan muistissani tyhjiä
aukkoja.
Muistan astuneeni länteenpäin kulkevaan raitiovaunuun ja
sivuuttaneeni Whitechapel Roadin ja sen kihisevät jalkamiesjoukot,
sen kapakat, elävien kuvien teatterit ja juutalais-teatterit.
Muistan poistuneeni raitiovaunusta Aldgate-suihkun luona ja
vaeltaneeni läpi tuon kuolleen City-vyön, joka yhdistää Lontoon itä- ja
länsiosan ja joka päivällä kuhisee kuin mehiläispesä, mutta yöllä
on ääneti ja hyljätty.
Muistan Pyhän Paavalin kirkolle tullessani, että sen lähiseutu
oli tyhjä ja että sen suuri kello löi yhdeksän. Mutta Ludgate
Hillissä oli sakea ihmistulva ja tullessani Fleet Streetille seisoi
sanomalehtitoimistojen edustalla taajoja ihmisparvia lukien suuria,
ikkunoihin liisteröityjä käsinkirjoitettuja ilmoituksia.
Muistan, etten vilkaissutkaan näihin ilmoituksiin. Mitä
merkitsivät sanomalehtiuutiset minulle, joka en ollut nähnyt
lehtiä kuukausimääriin, ja joka nyt olin kuollut maailmalle. Mutta
kiertäessäni erästä ihmisryhmää, joka ulettui keskelle katua, kuulin
jonkun sanovan:
"Hän näyttää nousseen maihin Southamptonissa."
Muistan, että Charing Crossissa jouduin toiseen, vielä suurempaan
väkijoukkoon ja kuulin äänekkäästi juttelevain ihmisten sanovan:
"Hänen junansa on myöhästynyt viisikymmentä minuuttia, niin että
kestää vielä puoli tuntia odottaa."
Muistan sitten astuneeni umpimähkään sivu Pyhän Martinin kirkon
Leicester Squarelle ja kohdanneeni kolme "yleistä naista", jotka
ääneen nauraen sipsuttivat eteenpäin. Heistä oli yksi Angela ja minut
nähdessään hän pysähtyi huudahtaen:
"Halloo! Tässä minä jälleen olen! _Giovanni on kuollut ja kaikki on
minulle hemmetin yhdentekevää!_"
Muistan hänen virkkaneen vielä jotain muutakin -- jotain sisar
Mildredistä, vaikken kyennyt sitä tajuamaan -- ja samassa tuokiossa
hän jätti minut ja kuulin vielä kerran hänen onton naurunsa, kun hän
pyörähti ohi kadun kulmauksessa.
Mitä sitten tapahtui on haihtunut tietoisuudestani. Muistan vain
hämärästi vaeltaneeni katuja pitkin ja poikki ilman mitään päämäärää,
kunnes taas tapasin itseni Charing Crossilta.
Odottava väkijoukko oli nyt entistä vieläkin taajempi ja kiihtyneempi
ja liike molemmin puolin asemaa oli pysäytetty.
"Hän tulee! Hän tulee! Siinä hän on!" huusivat ihmiset, ja sitten
seurasi korviasärkeviä tervehdys- ja hyvähuutoja.
Saatan muistutella mieleeni rivin poliiseja, jotka työnsivät
ihmisiä peräytymään (minuakin työnnettiin); saatan muistutella
mieleeni suuren autovaunun, jossa istui kolme miestä ja yksi
nainen, hiljakseen jyskyttävän tungoksen läpi; saatan muistutella
mieleeni, että yksi miehistä kohotti lakkiansa väkijoukon rientäessä
ravistamaan hänen kättänsä, ja että auto kiiti tiehensä ja ihmiset
ryntäsivät sen jäljestä vallattomasti kuohuvan virran tavalla.
En kertaakaan tullut itseltäni kysyneeksi mitä kaikki tämä hälinä
merkitsi, ja hetken kuluttua -- ehkäpä runsas tunti sen jälkeen --
tuntui minusta kuin olisin kulkenut unessa, kuin olisi ruumiini
harhaillut Lontoon West Endin kaduilla, mutta sieluni aivan jossain
muualla.
Niinpä kerran astuessani sivu Kansallisgallerian ja kuullessani
Martinin nimeä mainittavan, olin mielestäni jälleen Glen Raassa,
kutsuen Martinia nimeltä.
Ja taas, tuiman äänen sanottua: "Siirtykää eteenpäin, olkaa hyvä",
seurasin jalkamiesten virtaa alas pitkin Piccadillyä ja näin
"yleisten naisten" -- pääasiallisesti ranskalaisten ja belgialaisten
-- joukottain mittailevan katua, ja kuulin miesten sutkaisevan
kevytmielisiä sanoja heille ohikulkiessaan, ja tulin ajatelleeksi
määkivää lammasta ja haukkuvaa koiraa.
Mutta noin keskiyön seutuvilla kääntyessäni Oxford Streetiltä Regent
Streetille tuntui sieluni palaavan harhailuiltaan ja minä aloin nähdä
ja kuulla selvästi ja terävästi.
Liike kaduilla oli silloin jo nopeasti hupenemassa, kadut olivat
käyneet pimeämmiksi, kahviloita suljettiin, paperossia polttavia
miehiä ja naisia tulvaili ulos ravintoloista, ajaen tiehensä
autoissa. Lontoon päivä oli taas muuttumassa yöksi.
Ihmiset puhuttelivat minua. En vastannut. Kerran joku vanhanpuoleinen
nainen sanoi minulle jotain, johon minä vastasin "Ei, ei", Toisen
kerran puhutteli minua ulkomaalaiselta näyttävä mies, mutta minä
pyyhkäisin ohitse vastaamatta. Sitten tuli rivi suuräänisiä nuoria
miehiä astuen käsi kädessä leveällä katuvierustalla ja minut
nähdessään he piirittivät minut huutaen:
"Tässä olemme, kultaseni. Antakaapa meille suukkonen!"
Mutta vihaisin sanoin ja elein minä pakotin heidät jättämään minut
rauhaan, jolloin muuan ohi tipsuttava ulkomaalainen nainen virkahti
pilkallisesti:
"Mitähän varten tuo oikein täällä kuljeskelee?"
Lopulta tapasin itseni seisomasta jonkinlaisen loggian alla
Piccadilly Circuksessa, joka nyt oli puolittain pimeä, teattereita ja
varieteita kun jo oli suljettu.
Nyt oli enää vain harvoja ihmisiä näkyvissä siellä, missä hetkinen
sitten oli liikkunut taajoja ihmisjoukkoja. Poliisit astelivat
joutilaina eteenpäin, ajurit ajoivat käyntijalkaa ja autot liikkuivat
hiljakseen; mutta tuon tuostakin kulki ohitseni joitakin, nähtävästi
klubeistaan kotiinpalaavia herrasmiehiä, jotka usein katsahtivat
minuun ja joskus puhuttelivatkin eteenpäin astuessaan.
Silloin ulkomaalaisen naisen iva palasi mieleeni -- mitä varten
täällä kuljeskelin?
Tiesinhän sen, ja sittenkin oivalsin, etten ainoastaan ollut
tekemättä mitä olin tullut tekemään, vaan päälle päätteeksi olin
kieltäytynyt vastaanottamasta jokaista tarjottua tilaisuutta. Oli
ikäänkuin perinnöllinen luotaantyöntämisvoima olisi ollut estämässä
minua tahi jokin vahva, näkymätön käsivarsi siepannut minut pois.
Silloin -- enkelikö ajatuksiani johti? -- mieleeni muistui jälleen
Martin ja ihana ja pyhä eromme Raa-linnassa.
"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme
ikuisesti", oli hän sanonut, ja minä olin vastannut "Ikuisesti."
Kammottavalta tuntui nyt sitä ajatella. Käsitin, että jos tekisin
mitä olin tullut tekemään, niin kuolettaisin en vain Mary O'Neillin,
vaan myöskin Martin Conradin.
Tätä ajatellessani minulle selvesi, että vaikka muitta mutkitta
olin uskonut sanomalehtikertomukset Martinin kuolemasta, niin en
siitä huolimatta ollut tähän asti koskaan pitänyt häntä kuolleena.
Hän oli elänyt siitä alkaen kanssani elämäni joka hetkellä, tukien,
kannattaen ja elähyttäen minua. Niinpä jos olisin uskonut hänen
olevan elossa ja ollut aivan varma hänen palaamisestaan, niin en
missään -- en pienimmässäkään asiassa olisi toiminut ja menetellyt
toisin kuin tähän asti.
Mutta nyt olin tappamaisillani Martin Conradin samoin kuin Mary
O'Neillin rikkomalla liiton (joka oli yhtä pyhä kuin mikään
sakramentti), jonka he olivat solmineet ajaksi ja iankaikkisuudeksi.
Voisinko sen tehdä? Ja vieläpä tällä kammottavalla tavalla? Ei ikinä!
Ei ikinä! Ennemmin kuolen kadulle.
Muistan liikahtaneeni ikäänkuin Ilfordiin palatakseni (Jumala tietää
miten), kun uljaitten ajatusteni harjalle taas sukelsi muisto
kurjasta pienokaisestani. Poloinen, avuton pikku lapseni, joka ei
ollut tehnyt mitään liittoa eikä lupausta. Hän kaipasi ravintoa ja
raitista ilmaa ja päivänpaistetta, ja ellei hän sitä saisi -- jos
rahatonna palaisin hänen luokseen -- niin hän olisi kuoleva.
Suloinen lemmikkini! Oma Isabelini, ainoa aarteeni! Martinin ja minun
lapsi!
Tämä teki pikaisen lopun kaikesta epäröimisestä. Puraisin huuleni
verille ja sanelin itselleni, että puhuttelisin ensimäistä miestä,
joka sattuisi tulemaan.
"Niin, ihan ensimäistä, joka sattuu tulemaan", vakuuttelin.
Seisoin tällä hetkellä loggian pylvään alla melkein siihen nojaten
ja kadulla vallitsevasta äänettömyydestä kuulin selvästi jyrkkäin,
pontevain askelien tulevan minua kohti.
Se oli mies. Tullessaan lähelle minua hiljensi hän kulkuaan ja
pysähtyi. Hän oli silloin aivan takanani. Kuulin hänen huohottavan
hengityksensä. Tunsin, että hänen silmänsä olivat minuun kiinnitetyt.
Vilahdukselta huomasin, että hänellä oli yllä pitkä ulsterikappa ja
lakki, että hän oli nuori, pitkä, vartaloltaan voimakas, että hänen
kasvonsa olivat päättävät, lujat, sileiksi ajellut ja että häntä
ympäröi selittämätön tuoksu raitista ilmaa.
"Nyt, nyt!" ajattelin ja estääkseni itseäni juoksemasta tieheni
käännyin nopeasti häntä kohti ja yritin puhua.
Mutta en puhunut mitään. En tietänyt mitä naisten on tapana
sanoa miehille tällaisissa olosuhteissa. Tapasin itseni hurjasti
vapisemasta ja ennenkuin minulle selvisi mitä oli tapahtumassa,
puhkesin kyyneliin.
Sitten seurasi huumaava hetki, ristiriitaisten tunteiden myrsky.
Tunsin, että mies oli tarttunut kiinni minuun, että hänen vahvat
kätensä kouristivat käsivarsiani ja että hän katseli minua kasvoihin.
Kuulin hänen äänensä. Se tuli kuin unimaailmasta.
"Mary! Mary!"
Katsahdin häneen, mutta ennenkuin silmäni kykenivät lennättämään
uutisen aivoihini, tiesin kuka hän oli -- tiesin, tiesin, tiesin!
"Älä pelkää! Minä se olen!"
Silloin -- Jumala tietää miksi -- ponnistelin irti hänestä huutaen:
"Päästäkää minut!"
Mutta silloinkin kun riuhtaisin vastaan -- koettaen paeta suurinta
onneani -- rukoilin kaikella voimallani, että nuo vahvat kädet
pitelisivät minua hellittämättä, voittaisivat minut, lannistaisivat
minut.
Niin kävi. Ja silloin päässäni tuntui jotain ratkeavan ja aivoissani
kohisevan pauhinan läpi kuulin äänen jälleen puhuvan:
"Ajuri, sisar, nopeasti! Avaa ovi, O'Sullivan. Ei, jätä hänet
minulle. Minä olen löytänyt hänet, kiitos Jumalan!"
Ja sitten yllätti minut sokaiseva pimeys ja kaikki haihtui mielestäni.
Mutta tuokion kuluttua (minusta se tuntui tuokiolta) muisti palasi
takaisin suurena ilonvirtana. Vaikka en silmiäni avannut, tiesin
olevani turvassa, tiesin että lapsi oli turvassa ja että kaikki oli
hyvin. Ja ääni -- tuo sama, rakastettu ääni -- puhui jälleen:
"Mally! Oma Mallyni! Paljon kärsinyt lemmikki raukkani! Omani
jälleen! Jumala siunatkoon häntä!"
Hän se oli, Martin, minun Martinini. Ja oi, Herrani Äiti, hän kantoi
minua sylissään portaita ylös.