Yhdeksäskymmeneskahdeksas luku.
Päivä päivältä kävi minulle yhä vaikeammaksi lumota silmäni Oliverin
pariskuntaan nähden.
Eräänä iltana tullessani taloon tavalliseen aikaan kellon käydessä
seitsemättä, tapasin katuoven avoinna ja keittiön tyhjänä lasta
lukuunottamatta, joka kehdossaan istuen puhua laverteli hiljakseen
varpaittensa kanssa. Yläkerrasta olevasta huoneesta kuulin Oliverien
äänekkäästi juttelevan (nähtävästi oli keskustelu aiottu minun
kuultavakseni).
Puheenaineena oli pienokainen, joka oli "kiusankappale" hän kun
häiritsi ihmisten unta öisin ja karkoitti heidät pois kotoaan
päivisin. Ja mitä hänestä maksettiin? Ei niin mitään suoraan sanoen.
Ja miksi se vaimo (tarkoittaen minua) oikein luuli tätä paikkaa --
"hyväntekeväisyyslaitokseksi" vai "armeliaisuuskodiksi"?
Sen jälkeen kuulin muurarin tömistävän portaita alas raskaissa
saappaissaan ja poistuvan talosta tulematta keittiöön, jättäen
vaimonsa (raukkamainen kun oli) selvittämään asiat minun kanssani.
Sitten tuli rouva Oliver alas, huokaili ja oli hämmästyvinään minut
nähdessään ja ilmaisi pelkäävänsä minun kuulleeni mitä yläkerrassa
oli puhuttu.
"Ikävä tunnustaa, mutta minulla oli pientä kinaa Tedin kanssa, ja
totta pulmakseni, rouva, teitä se juuri koskikin."
Ted oli aina nurissut hänelle siitä, että hän oli ottanut lapsen
hoitaakseen, eikä tietysti viisasta ollutkaan, että vaimo antaa
miehensä mennä kapakkaan pakoon huutavaa lasta; mutta vaikka hän itse
juoksi jalkansa helliksi sen pikku raukan tähden ja vaikka maitokin
oli kallistunut, niin hän oli sentään niin kiintynyt lapseeni,
kadotettuaan omansa, ettei hän voinut kestää eroa siitä kultamurusta
ja jos minä voisin maksaa hiukan enemmän -- Ted sanoi seitsemän,
mutta hän sanoi kuusi, ja shillingi viikossa ei tuntune varoissani --
niin ehkäpä hän voisi suostuttaa Tedin pitämään lapsen.
Vapisin suuttumuksesta kuullessani vaimon ruikutusta, mutta minä olin
voimaton eikä auttanut muu kuin suostua.
Tämä höllyys vaikutti pahasti Olivereihin, sillä he kiristivät
vaatimuksiansa yhä enemmän, kunnes olin joutua ihan epätoivoon.
Arvelin asian tulleen huippukohtaansa, kun muuan naapureista
eräänä iltana näyttäytyi ovella ja pyysi puhutella rouva Oliveria
porstuassa. Kun siellä oli hetken aikaa kuiskaamalla vaihdettu
muutamia sanoja, palasi rouva Oliver noutamaan hattuansa ja kappaansa
peljästyneen näköisenä ja kertoi Tedille jotain tapahtuneen ja
täytyvänsä kiireesti juosta hänen luokseen.
Parisen tuntia myöhemmin hän palasi itkien ja kertoi minulle
nyyhkytysten välissä että Ted (maisteltuaan hiukan liikaa) oli
"paiskannut jonkun maahan" 'Auringossa'. Seuraus oli, että hän oli
joutunut poliisin käsiin ja asetettaisiin oikeuden eteen seuraavana
aamuna, ja koska hän ei kyennyt maksamaan sakkoa, niin hänen pitäisi
"istua" -- vieläpä juuri lakon aikaan, kun hän odotti hyvää maksua
lakkokomitealta.
"Ja miten käy minun ja lapsen, kun mieheni on vankeudessa?" virkkoi
hän.
Tiesin menetteleväni höllästi, mutta ajatellessani lastani ja että
häntä uhkasi kodittomuuden vaara, tiedustelin suurenko hän arveli
sakon olevan ja kuultuani, että se oli puoli puntaa, annoin hänelle
rahan, vaikka se oli melkein ainoa omaisuuteni.
Mutta heikkouteni kävi minulle kalliiksi ja minulla on syytä
muistella sitä.
Oliverin pariskunnan kiskomiset olivat saattaneet ansioni ja
menoni niin suhteettomiksi keskenään, että koko sen yön makasin
valveilla miettien mitä voisin tehdä kartuttaakseni edellistä ja
vähentääkseni jälkimäistä. Mutta en voinut tehdä muuta kuin muuttaa
asumaan halvempaan huoneeseen. Niinpä seuraavana aamuna kysyin rouva
Abramovitschilta oliko talon perällä oleva huone vielä vapaana ja
saatuani myöntävän vastauksen, muutin sinne jo samana päivänä.
Uusi huoneeni oli yhtä kolkko kuin pimeä, mutta se oli samankokoinen
kuin edellinen ja huonekalutkin siinä olivat samat, ja koristettuani
sitä harvoilla kalleuksillani -- arvoisan äidin rukousnauhalla, jonka
ripustin vuoteen päähän, ja armaan äitini pienoiskuvalla, jonka
naulasin takan yläpuolelle -- oli se mielestäni iloinen ja kodikas.
Työnantajani, juutalainen, (vaikka hän arvattavasti tiesi nylkevänsä
minua paljon enemmän kuin laissa oli sallittu) ei voinut antaa
itselleen anteeksi huomatessaan, että minä ansaitsin enemmän
kappalepalkalla kuin mitä hänen olisi ollut maksettava minulle
päivästä, ja hän odotti vain sopivaa tilaisuutta voidakseen tasoittaa
tilit kanssani.
Pahaksi onneksi tällainen tilaisuus tuli liiankin pian ja se
johti minut tapaukseen (vaikkapa ei suoranaisesti), joka ehkä on
hämmästyttävimpiä, mitä koskaan on sattunut kenenkään naisen elämässä.
Olin ollut kolme kuukautta juutalaisen luona, kun juutalaisten
juhlapäivät lähestyivät -- Uuden vuoden päivä, Katumuksen päivä ja
Tabernaakelin juhla -- ja koska ne kaikki tulivat samaan aikaan
ja kestivät monta päivää, niin ne tuottivat suurta häiriötä hänen
säännöllisessä työkulussaan.
Juutalaisen oli tapana itse viedä parhaat työnäytteensä West
Endin suuriin kauppoihin ja odottaa tilauksien suoritusta. Mutta
huomatessaan, että juhlapäivät estivät häntä siitä, määräsi hän tähän
toimeen minut, koska arveltiin minun tuntevan West Endin seudut (minä
kun olin siellä asunut) ja ulkonaisestikin kelpaavan asiamieheksi.
Vastahakoisesti suostuin tähän uuteen toimeen, sillä vaikkakin
juutalainen lupasi maksaa minulle parisen shillingiä enemmän
viikossa, niin tiesin voivani ansaita neulallani enemmän samalta
ajalta. Mutta kun hän painoi pitkän, karvaisen etusormensa nenänsä
juurelle ja merkitsevästi myhäillen virkkoi:
"Te tahto olla kiitollinen ja teke työnantajan mieliksi", niin
suostuin.
Ja siitä johtui, että minä, en vain juutalaisten pyhinä, vaan vielä
kuukausia jälkeenpäinkin, kuljin raitiovaunulla tahi rautatiellä
jotenkin suurta, mustaa laukkua kantaen Piccadillyn takaisille
kaduille ja Oxford Streetille aina Marble Archiin saakka.
Minun oli mentävä milloin käskettiin ja odotettava niin kauan kuin
haluttiin minua odotuttaa, joten kiireellisimpänä aikana vaeltelin
West Endissä jos mihin aikaan illalla, ja palasin kerran tahi
kahdesti asuntooni vasta kylmässä, raa'assa aamunkoitteessa.
Alituinen kauhuni näillä matkoilla oli, että tapaisin Mildredin.
Mutta en tavannut. Siinä ihmismeressä, joka liikkui ohitseni
kaduilla, välähtäen ja kadoten kuten aallot merellä, en milloinkaan
nähnyt vilahdustakaan tutuista kasvoista.
Mutta yhtäkaikki näin jos jotain! Näin sydäntävihlovia, järisyttäviä
todisteita siitä, että rikkaiden ja köyhien välillä on olemassa laaja
kuilu.
"Noin minäkin kerran olin pyntätty", kuulin vanhan, tulitikkuja
myyvän naisen sanovan, kun kärpännahkoihin verhottu rouva
tullen teatterista astui odottavaan automobiiliin ja käärittiin
tiikerintaljaan.
Toisinaan tapahtui, että palatessani East Endiin auto-omnibussien
lakattua hyrisemästä, minun täytyi pujahtaa äänettömän Leicester
Squaren ja tyhjän Strandin läpi jokivarren maanalaiselle rautatielle.
Silloin minä näin viheliäisiä olentoja, miehiä ja naisia
yhteenkyyristyneinä pimeässä istuvan virran portailla, ja
katsahtaessani ylös noihin suuriin hotelleihin ja palatsimaisiin
rakennuksiin, jotka olivat täynnänsä teattereista ja ravintoloista
äsken tulleita hienoja naisia atlaskengissä ja silkkisukissa,
ihmettelin, että he saattoivat nukkua valkeissa vuoteissaan
huoneissa, joiden ikkunoista saattoi nähdä tällaisia kurjuuden
kohtauksia.
Mutta syvimmin minua järkytti nähdä (vaikken tuntenut minkäänlaista
armahtavaisuutta, mikä todistaa millainen halpaluontoinen kappale
minä itse olin) "yleisen naisen" astuvan Piccadillyssä loistavissa
vaatteissaan ja kasvot maalattuina. Tavallisesti he harhailivat
klubien ulkopuolella sipsutellen pitkin katua kepein askelin ja
kokien vetää miesten huomion puoleensa.
Minua ei noiden naisten kohtalo liikuttanut. Päinvastoin tunsin
selittämätöntä kauhua, vihaa ja inhoa heitä kohtaan.
"Ei mikään voisi taivuttaa minua siihen", ajattelin monesti, "ei
mikään tässä maailmassa."
Mutta suuri Jumala! Kuinka vähän minä silloin tiesin mihin naisen
sydän pakottaa hänet, kun hänellä on lapsi, jonka puolesta elää, ja
on avuton ja yksinäinen!
Yhdeksäskymmenesyhdeksäs luku.
Pahin seuraus West Endin matkoistani oli, että iltakäyntini Ilfordiin
harvenivat ja että yhä kasvavat menoni estivät minua päivällä
katkaisemasta työni mennäkseni sinne.
Siitä johtui, että pienokaistani hoidettiin yhä huolimattomammin,
enkä voinut ummistaa silmiäni sille tosiasialle, että hän kävi
kalpeammaksi ja laihemmaksi.
Lopulta hänelle tuli yskä, joka pahasti minua huolestutti. Rouva
Oliver piti asiaa vähäpätöisenä ja neuvoi ostamaan muutamilla
penneillä tuskaa lieventäviä rohtoja, jotka haihduttaisivat sen.
Niinpä kiirehdin apteekkiin, missä minulle suositettiin omatekoista
siirappia, jonka sanottiin olevan lapselle vaaratonta ja yleensä
tehokasta.
Siirappi näytti parantavan yskän, mutta haittaavan ruuansulatusta,
sillä lapsen etusessa näin hyytyneen maidon jätteitä, ja minulta ei
jäänyt huomaamatta, että hän heikkeni heikkenemistään.
Tämä säikähytti minua pahasti ja koska en tietänyt paljon mitään
lasten taudeista, niin olin vakuutettu hänen olevan raittiin ilman
puutteessa, joten hartaasti pyysin rouva Oliveria viemään hänet
kävelylle joka päivä.
Epäilen, ettei hän koskaan sitä tehnyt, sillä niin usein kuin sanoin:
"Onko lapsi ollut ulkona tänään, rouva Oliver?" puolustelihe hän
jollain tekosyyllä ja rupesi heti puhumaan toisista asioista.
Viimein, kykenemättä sen kauempaa kestämään tätä levottomuutta,
puhkesin katkeriin syytöksiin vaimoa kohtaan, ja silloin hän
purskahti itkuun ja puhui asiat suoraan. Hän oli velassa vuokrasta,
isäntä uhkasi, eikä hän uskaltanut hetkeksikään poistua huoneesta
pelosta, että hän sulkisi oven heiltä.
"Voin sen teille suoraan sanoa, rouva, kaikki on Tedin syytä. Hän
on lakkopalkalla, mutta tuhlaa kaiken rahansa 'Auringossa'. Hän ei
ole koskaan pitänyt minusta huolta -- ei koskaan koko avioliittomme
aikana. Minä voisin tehdä työtä ja pitää talon kunnossa ilman häntä,
mutta hän ei jätä minua rauhaan, sillä hän tietää, että minä rakastan
häntä. Niin, niin, kyllä minä sitä raukkaa rakastankin", jatkoi
hän puhjeten rajuihin nyyhkytyksiin, "ja jos hän tulisi kotiin ja
tappaisi minut, niin suutelisin häntä viimeisellä henkäykselläni."
Olin syvästi liikutettu. Ensimäisen kerran tunsin myötätuntoa tätä
vaimo-raukkaa kohtaan, jonka oli pakko rakastaa miestään, vaikka
tiesi hänet niin kelvottomaksi, ja ajattelin (kauhulla muistellen
omaa avioliittoani) niitä monia miljoonia naisia maailmassa, jotka
elivät surkeammissa oloissa kuin minä.
Tullessani huoneeseeni sinä iltana rupesin etsimään, löytyisikö
tavaroitteni joukossa jotain myytävää, jolla voisin auttaa rouva
Oliveria, ettei lapseni tarvitsisi enää olla vankina huoneessaan.
Minulla ei ollut mitään tahi melkein ei mitään. Arvoisan äidin
rukousnauhaa lukuunottamatta (siitä en olisi saanut enempää kuin
kolme tahi neljä shillingiä) oli minulla vain äitini pienoiskuva,
joka oli kulta- ja helmikehyksessä ja lapseni jälkeen kallein
maallinen omaisuuteni.
Useasti katsellessani sitä elämäni synkimpinä hetkinä olin ammentanut
siitä voimaa ja rohkeutta. Se oli ollut minulle mitä Pyhän Neitsyen
kuva onneni päivinä, ja ajatellessani mitä kaikkea armas äitini oli
tehnyt, kärsinyt ja uhrannut tähteni, tunsin ettei mikään pakko voisi
koskaan erottaa minua hänen kuvastaan.
"Ei koskaan", ajattelin, "ei koskaan, kävi miten kävi."
Noin viikko tämän jälkeen läksin Ilfordiin ja kulkiessani
villatavarainkaupan ohi pistäysin sisään ostamaan parin sieviä,
lämpimiä sukkia ja pienen villaisen nutun.
Oliverille tullessani näin hämmästyksekseni kaksi vierasta miestä
istuvan keittiössä, toisen sohvalla, toisen keinutuolissa. He
polttivat kumpikin väkevää tupakkaa ja pienokainen yski pahasti.
Ennenkuin olin oivaltanut mitä oli tapahtunut, kutsui rouva Oliver
minut ruokakomeroon ja suljettuaan oven jälkeemme, selitteli hän
minulle asiantilan nyyhkytysten katkaisemin kuiskauksin.
Vuokra se oli. Miehet olivat isännän lähettämät oikeudenpalvelijat ja
ellei hänellä ennen huomisaamun kello yhdeksää olisi maksaa heille
kaksi ja puoli puntaa, niin joutuisivat he kadulle ja tavarat kaikki
myytäviksi.
"Ja niinkuin minä olen raatanut ja hommannut pitääkseni tätä kotia
pystyssä!" itki hän. "Ja vaivaisen kahden ja puolen punnan takia
päälle päätteeksi!... Ette kai te voisi lainata meille sen verran,
vai mitä?"
Sanoin, etten voinut, mutta hän uudisti pyyntönsä, kysyen eikö
minulla olisi jotain pantattavaa ja vakuuttaen, että Ted ja hän
katsoisivat pyhäksi velvollisuudekseen maksaa velan takaisin.
Toistin ettei minulla ollut mitään -- koetin olla ajattelematta
pienoiskuvaa -- mutta juuri tällä hetkellä osui hänen silmänsä lapsen
nuttuun, jota yhä pitelin kädessäni, ja hän rupesi minua katkerasti
soimaamaan.
"Kyllä teillä sentään näyttää rahaa olevan lapseenne tuhlata. Se on
julmasti tehty. Hänen pitää elää komeudessa ja saada nuorta maitoa
yöllä ja päivällä, ja yhtenään hänelle ostetaan hienoja vaatteita ja
minun Ted raukallani kun ei ole edes kattoa, jonka alle kallistaa
päänsä tässä ilmassa. Sydämeni on haljeta. Niin on. Viekää pois
lapsenne, rouva. Viekää jo tänä iltana ennenkuin meidät ajetaan ulos
kadulle talosta ja kodista."
Ennenkuin rouva Oliverin hysteeriset huudahdukset olivat vielä
päättynetkään, olin jo kadulla matkalla kotiini. Ajattelin
pienokaista ja miten mahdotonta olisi viedä hänet ulos tähän kylmään,
nihkeään yöilmaan (vaikkapa olisikin paikka, johon hänet viedä, jota
minulla ei ollut) panematta alttiiksi hänen terveytensä ja kenties
hänen elämänsäkin.
Tutisevin sormin ja repivä tuska rinnassani irroitin äitini
pienoiskuvan seinältä ja käärin sen silkkipaperiin.
Parisen minuutin kuluttua olin jälleen kostealla kadulla kiireisesti
ja innokkaasti astuen. Tiesin minne tie kulki -- Mile End Wastella
olevaan panttilaitokseen, jonka olin nähnyt West Endin matkoillani.
Sinne tullessani pujahdin sisään sivuovesta silmät puoliummessa
noudattaen tuota outoa vaistoa itsessämme, ettemme tahdo nähdä
mitään, ellemme itse tahdo joutua nähtäväksi.
En milloinkaan unohda kohtausta panttilaitoksessa. Luulenpa melkein
sen jättäneen arven aivoihini, sillä näen sen vielä nytkin --
pienintä yksityisseikkaa myöten: pieni, pimeä huoneisto, korkea
tiski, hyllyt perällä myttyineen muistuttaen rautatieaseman
pakettiosastoa, kömpelö, pöhönaamainen mies paitahihaisillaan,
pitkä sikari vaahtoisassa suunpielessään ja sitten oma kiireinen
hengitykseni, ohuet sormeni silkkipaperia avaten ja ottaen esiin
kuvan, miehen pulleat kädet sitä sormeillen; hänen välinpitämätön
katseensa, kun hän sen avasi ja tarkasteli sitä, ikäänkuin se olisi
ollut aivan tavallinen esine, tuskin minkään arvoinen.
"Mikäs vanhanaikuinen kapine tämä on? Jonkun esiäitinne muotokuva,
häh? Eipä hullumman näköinen totta tosiaan."
Silmäni leimusivat luullakseni kuin kuumat hiilet. Puraisin huuliani
(tunsin niiden olevan kosteat ja tiesin, että ne olivat verissä)
estääkseni kiukkuni purkaantumasta mieheen. Mutta tein voitavani
hillitäkseni vavahtavia huuliani, ja kun hän kysyi minulta paljonko
tahdoin kuvastani, vastasin käheällä äänellä:
"Kaksi ja puoli puntaa, sir."
"Ei käy", sanoi panttilainaaja.
Tuokion seisoin sanatonna, tietämättä mitä tehdä, ja sitten virkkoi
panttilainaaja näennäisen välinpitämättömästi:
"Annan teille kaksi ja puoli puntaa kerrassaan."
"Tarkoitatteko, että möisin..."
"Niin, tehkää sitten mitä haluatte."
On tarpeetonta kertoa mitä tällä hetkellä kärsin. Luulenpa, että
kävin kymmenen vuotta vanhemmaksi niiden parin minuutin aikana, jotka
seisoin tiskin ääressä.
Mutta loppu tuli niillekin, enkä sitten muista muuta kuin että
olin matkalla takaisin Ilfordiin, että kostea ilma oli muuttunut
sateiseksi ja että vakuuttelin itselleni värähtävin sydämin kauniin
äitini suojaavain siipien tulleen alas taivaasta peittämään lastani.
Saapuessani Oliverille kuumana ja hengästyneenä panin kolme
kultakappaletta pöydälle maksaakseni oikeudenpalvelijat.
He olivat asettuneet majailemaan yöksi ja näyttivät hämmästyneiltä,
ja mielestäni harmistuneiltakin, mutta ottivat rahat ja läksivät
tiehensä.
Poistuessaan kutsui toinen minut ovelle, ja kynnyksellä hän sanoi
viitaten kehtoon:
"Jos tuo on teidän lapsenne, neiti, niin neuvoisin teitä korjaamaan
hänet pois tästä talosta -- ja joutuun."
Viivyin vielä parisen tuntia, sillä olin huolissani lapsen yskästä ja
ennen lähtöäni, kun yhä olin levoton -- tein mitä en koskaan ennen
ollut tehnyt -- kirjoitin rouva Oliverille osoitteeni, jotta hän
voisi lähettää noutamaan minua tarvittaessa.
Sadas luku.
Seuraavana aamuna herätessäni soivat oikeudenpalvelijan viimeiset
sanat jälleen korvissani.
Tiesin hänen puhuneen totta, tiesin, että minun pitäisi muuttaa
pienokainen Oliveriltä päivääkään viivyttelemättä, mutta olin pulassa
minne viedä hänet.
Mahdotonta oli tuoda hänet juutalaisen taloon, omaan huoneeseeni
ja ilmoituksilla en uskaltanut hakea hänelle hoitajaa, koskapa en
tietänyt kenen käsiin hän silloin olisi voinut joutua.
Levottomain ajatusteni lentäessä sinne tänne muistui mieleeni
ravintolan tarjoilijatar, jonka lapsi oli muutettu maalla olevaan
Kotiin, ja hetken aikaa ajattelin, kuinka paljon parempi olisi
lapsen olla siellä kukoistavana ja sievänä, kuin Oliverilla kalpeana
ja laihana. Mutta kun mietin, että saisin nähdä hänet vain kerran
kuukaudessa, jos veisin hänet johonkin yleiseen laitokseen, niin
vakuuttelin itselleni, etten voisi enkä tahtoisi sitä tehdä.
"Ennen minä ompelen sormeni luille", ajattelin.
Mutta elämä pitelee kovin julmin kourin naista iskettyään kerran
kiinni häneen.
Samaan aikaan kun muutin talon perällä olevaan huoneeseen, teetti
työnantajani jonkinlaisen lehtimajan oksista ja murateista erään
takapihalla olevan ulkohuoneensa lakealle katolle -- Succahin, joksi
Miriam sitä sanoi. Se pystytettiin Tabernaakelijuhlan kunniaksi,
vertauskuvana siitä ajasta, jolloin Israelin lapset asuskelivat
lehväkojuissa.
Tässä Succahissa juutalaisperhe söi kaikki ateriansa juhlansa
seitsemänä tahi kahdeksana päivänä, ja eräänä aamuna istuessani
ompelemassa avonaisen ikkunan ääressä, kuulin Miriamin aamiaisen
jäljestä lukevan jotain Mooseksen kirjasta.
Hän luki tuota kaunista kertomusta Jaakobista ja Benjaminista nälän
aikana, kun vain Egyptissä oli viljaa -- kuinka vanha isä raukka
ei voinut taipua lähettämään rakastettua poikaansa, vaikka kuolema
häntä uhkasi, kuinka Juuda hartaasti pyysi Jaakobia päästämään pojan
lähtemään heidän kanssansa, etteivät kaikki kuolisi, "sekä me, että
sinä ja meidän lapsemme", ja kuinka Jaakob lopulta sanoi "jos nyt
kumminkin niin pitää oleman, niin tehkää se", mutta "jos minun on
tultava lapsettomaksi, niin tapahtukoon niin."
Olin syvästi liikutettu kuunnellessani tätä kertomusta huoneessani.
Ja nyt kun ajatukseni uudelleen palasivat asiaan, huomasin uhraavani
lapseni itsekkäälle rakkaudelleni ja siksipä velvollisuuteni
todellisena äitinä olisi viedä hänet johonkin Kotiin.
Kauan ei hänen tarvitsisi siellä olla. Osasin minä muutakin työtä
tehdä kuin tätä napinreikäin ompelemista. Kun olisin vapautunut
Oliverien jokapäiväisistä kiskomisista, niin olisi minulla
tilaisuutta kuulustella sopivampaa ja tuottavampaa työtä; ja silloin
pienokainen ja minä piankin saisimme elää yhdessä siinä suloisessa
pikku majassa maalla (kuvailin sitä aina jonkinlaiseksi Suvimajaksi,
missä ruusut kurkistaisivat sisään Mary O'Neillin pieneen
huoneeseen), joka yhä väikkyi unelmissani.
Eräänä päivänä matkatessani tapani mukaan West Endiin, istui
raitiovaunussa vieressäni nainen, joka yhtenään pyyhkieli silmiään
(vaikka kyynelten takaa pilkisti hymyäkin) ja lopulta hän poloisen
sydämensä tulvivassa tuskassa alkoi minulle jutella, mitä hänelle oli
tapahtunut.
Hän oli leski ja oli jättänyt pienen, kolmivuotisen tyttönsä
orpokotiin, ja vaikka oli ollut kovaa erota hänestä ja hänen pieni
lemmikkinsä oli näyttänyt niin surkealta hänen poistuessaan, niin oli
se kumminkin parasta heille kummallekin ajan pitkään.
Tiedustelin häneltä orpokotia ja hän mainitsi sen nimen ja kertoi
samassa jotain sen perustajastakin -- eräästä hyvästä tohtorista,
joka oli ollut isättömien isä tuhansille hänen kaltaisilleen naisille.
Tämä kypsytti minussa pikaisen päätöksen, ja jo seuraavana aamuna
puin ylleni hattuni ja nuttuni ja läksin kulkemaan Kotiin, jonne
helposti löysin, sillä palatessani West Endistä olin kävellyt siitä
sivu ja kuullut onnellisten lasten iloisia ääniä heidän leikkiessään
muurien sisäpuolella.
En tiedä nauraako vai itkeä ajatellessani minkälaisessa mielentilassa
astuin orpokotiin. Huolimatta kaikista elämäni kovista iskuista,
tuntui minusta täydellä todella kuin osoittaisin suunnatonta suosiota
tohtorille sallimalla hänen ottaa pikku tyttöseni huostaansa.
Oh, kuinka hyvin minä muistan tuon pienen käänteen tapausteni kulussa.
Ensimäinen pettymykseni oli se, että kuulin hyvän tohtorin kuolleen,
ja kun minut oli neuvottu hänen seuraajansa virastohuoneeseen,
tapasin siellä vanhahkon, pitkäkaulaisen, kolkosti myhäilevän miehen,
joka, työntäen silmälasit otsalleen kysäisi jäätävällä äänellä: "No
niin, rouva, mikä on teidän pyyntönne?" Voitin pian hämmennykseni ja
aloin kertoa hänelle tarinani -- että minulla oli lapsi eikä hänen
hoitajansa pitänyt hänestä tarpeellista huolta, että minulla nyt
oli sopimatonta työtä, mutta että toivoin pian saavani parempaa,
että pienokaiseni oli minulle hyvin rakas ja että toivoin piakkoin
kykeneväni pitämään huolta hänestä ja siksipä tahtoisin jättää hänet
tänne vähäksi aikaa, vain hyvin vähäksi aikaa sillä selvällä ja
nimenomaisella välipuheella, että saisin ottaa hänet pois niin pian
kuin haluaisin...
Voi poloista minua!
En tiedä oliko ulkomuodossani tahi puheessani jotain, joka paljasti
minut, mutta kun näin pitkälle olin päässyt, virkkoi vanha herrasmies
terävästi:
"Voitteko näyttää jäljennöksen lapsenne syntymätodistuksesta
nähdäksemme onko hän avioliitossa syntynyt?"
En muista mitä vastasin, paitsi että sanoin hänelle totuuden
värähtelevällä äänellä.
Sanojeni seuraus oli silmänräpäyksellinen. Vanha herrasmies kosketti
soitinkelloa, veti silmälasit takaisin nenälleen ja lausui hyytävällä
tavallaan:
"Emme ota vastaan aviottomia lapsia, jos voimme sitä välttää."
Kului useita päiviä ennenkuin toivuin tämän tapauksen tuottamasta
nöyryytyksestä. Sitten muistui mieleeni, että olin kuullut vanhan
näyttelijättären jutelleen Bloomsburyssä olevasta turvakodista
onnettomia lapsia varten -- ja kuinka se hyvä, vanha mies, joka sen
oli perustanut, oli niin lujasti päättänyt, ettei yhdenkään äiti
raukan surussaan tarvitsisi sen enempää hävetä viattoman lapsensa
tähden, että hän oli yöksi ripustanut vasun portin kohdalle, johon
äiti saattaisi panna lapsensa ja sitten soittaa kelloa ja itse
piiloutua.
Ei ollut helppo turvautua tällaiseen hyväntekeväisyyteen, mutta
unettoman yön vietettyäni, toivon ja pelon tunteiden repiessä
rintaani, suuntasin kulkuni turvakotiin.
Perille tultuani kysyin sihteeriä ja minut osoitettiin hänen
huoneeseensa.
Uskon kyllä, että hän oli hyvä mies, mutta voi! miksi niin monet
hyvät ihmiset kantavat sellaista hyistä hallaa kasvoillaan, että
jo pelkkä heidän näkemisensäkin värisyttää poloista naista sielun
syvimpään.
Kerroin uudelleen tarinani (pääni hiukan painuksissa) ja sanoin
saaneeni sen käsityksen, ettei tässä turvakodissa katsottaisi
esteeksi sitä, että lapsi oli syntynyt ulkopuolella avioliiton rajoja.
"Päinvastoin", sanoi sihteeri, "juuri sellaisia lapsia varten tämä
koti on aiottu."
Mutta kun edelleen tiedustelin oliko se perustajan toivomus yhä
voimassa, ettei lapsen vanhemmista ja syntymästä tarvittu antaa
minkäänlaisia tietoja, vastasi hän kieltävästi, sanoen heidän
muuttaneen kaiken sen. Sitten hän lisäsi, että ennenkuin lapsi
saattoi tulla turvakotiin otetuksi, äidin oli erään miehisen komitean
edessä annettava tyydyttävä todistus entisestä hyvästä käytöksestä ja
siitä, että lapsen isä oli hyljännyt heidät kummankin.
Eikä siinä kyllä. Hän sanoi minulle, että laitokseen tullessaan lapsi
oli paikalla uudelleen kirjoihin merkittävä ja saava toisen nimen,
jotta hän tulisi tykkänään eristetyksi vanhempain synnistä ja heidän
häpeänsä tahrasta.
"Miehisen komitean edessäkö?" kysyin.
"Niin on määräys."
"Joiden kaikkiin kysymyksiin hänen pitää vastata?"
"Niin."
"Ja sitten heidän on annettava lapselle toinen nimi?"
"Niin."
"Sanotaanko äidille, mikä on lapsen uusi nimi?"
"Ei, mutta hänelle annetaan pergamenttiliuska, joka sisältää meidän
kirjoissamme lapsen nimeä vastaavan numeron."
Nousin pystyyn leimuavin silmin, vavisten päästä kantapäähän, ja
unohtaen kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tänne tullut -- kurja,
avuton, rahaton olento, joka etsi turvapaikkaa lapselleen -- purin
sisuni mieheen solvatun äiteyteni hurjassa raivossa.
"Ja tätä te sanotte kristilliseksi laitokseksi!" huudahdin. "Te
otatte vaimo raukan hänen murheensa hetkellä ja panette toimeen
kiduttavan inkvisitionitutkinnon saadaksenne tietää hänen elämänsä
salaisimmat asiat, ja julkisesti, miehisen komitean edessä päälle
päätteeksi. Ja sitten otatte hänen lapsensa ja hautaatte sen äidiltä
ja annatte hänelle pääsylipun hänen haudalleen. Turvakoti! Ei tämä
mikään turvakoti ole. Kirkkomaa tämä on! Ja yhtäkaikki uskallatte
kirjoittaa porttinne yläpuolelle Herramme sanat -- pyhän, rakastetun,
siunatun Herramme sanat 'Antakaa lasten...'"
Mutta mitä hyödyttää toistaa mitä silloin sanoin (ehkäpä ilman
syytä) tahi jälkeenpäin omassa hiljaisessa huoneessani raivoni
päihtymyksessä.
Mutta pian se minusta hävisi.
Kului vielä viikko, ja sen lopulla olivat Oliverien jatkuvat
kiskomiset saattaneet minut sellaiseen epätoivoon, että nähdessäni
maanalaisella rautatiellä ilmoituksen maalla olevasta lastenkodista
(ilmoituksessa pyydettiin raha-avustusta ja sitä valaisi kuva, missä
nähtiin joukon iloista pikku väkeä leikkimässä kastanjapuun alla)
päätin tehdä viimeisen yrityksen.
Oli perjantaipäivä, jolloin juutalaiselta kertyi kiireellisiä töitä
ja rouva Abramovitsch oli tuonut huoneeseeni sellaisen läjän liivejä,
että vuoteeni oli tykkänään niiden peitossa, mutta siitä huolimatta
puin ylleni hattuni ja kappani ja läksin menemään turvakotiin.
Se oli viisitoista englannin peninkulmaa pohjoisessa Lontoosta, niin
että maksoi hyvät rahat päästä sinne. Mutta perille tullessani minua
ilahutti sen palatsimainen ulkonäkö ja se seikka, että johtajina oli
naisia, sillä, arvelin, naisen sydämessä olen viimeinkin löytävä
ymmärtämystä.
Mutta tuskin olin tarinani kertonut ja toistanut pyyntöni (tällä
kertaa hyvin arasti ja hyvin nöyrtyneellä sydämellä) että minun
sallittaisiin noutaa pois lapseni niin pian kuin itse voisin pitää
huolta hänestä, ennenkuin hän keskeytti minut sanoen:
"Lapsi kulta, teidän ehdoillanne saisimme puolet Lontoon orvoista
tänne. Ennenkuin vastaanotamme sellaisen lapsen kuin teidän, vaadimme
äidiltä laillisen sitoumuksen, että hän luopuu kaikista oikeuksista
lapseen kunnes tämä on täyttänyt kuusitoista vuotta."
"Kuusitoista? Mutta eikö se ole liian kovaa äidille?" huudahdin.
"Ankaran oikeudenmukaista", sanoi johtajatar. "Sellaisia naisia tulee
totuttaa pitämään huolta lapsistaan, jotta he oppisivat käsittämään,
että rikkojain tie on kova."
En tiedä miten palasin takaisin Lontooseen, rautateitse,
raitiovaunussa vai jalanko enkä myöskään mitä minulle tapahtui
tiellä (paitsi että pimeys laskeutui ylitseni sekä sisällisesti että
ulkonaisesti). Tiedän vain, että hyvin myöhään sinä iltana, yhden
ajoissa, pyörähdin Park Lanen kulmasta Piccadillyyn, missä "yleiset
naiset" maalattuina ja pientä käsilaukkuansa ranteillaan heilutellen
astuskelivat klubein sivu luoden hymyileviä silmäyksiä ikkunoita
kohti.
Tämä näky oli aina ennen minua kammottanut, mutta nyt minä äkkiä
hämmästyksekseni huomasin tunteeni muuttuneen, ja tapasin itseni
ajattelemasta, että näiden naisellisuuttaan polkevain naisten
joukossakin saattoi olla joitakin onnettomia, jotka möivät itsensä
leivästä pitääkseen hengissä rakkaitaan.
Tämä ajatus väikkyi mielessäni, kun korvaani sattui ontosti kumajava
nauru, ja katsahtaessani ylös näin naisen seisovan eräiden portaitten
alapäässä ja juttelevan kolmen herran kanssa, joiden valkoiset,
päällystakkien alta näkyvät paidanrinnukset osoittivat heidän olevan
iltapuvussa.
Naisen nauru oli luonnoton. Siinä ei ollut iloa, mutta sittenkin hän
nauroi nauramistaan ja minusta tuntui kuin olisin häntä _ymmärtänyt_
(sillä sinä päivänä oli elämä kovasti polkenut minuakin).
"Tuon naisen sydän on kuollut", ajattelin.
Vilkaisin häneen ohikulkiessani ja nähdessäni vilahduksen hänen
kasvoistaan, kiiti mieleeni muistelma, jota en voinut selvittää.
"Missä ja milloin olen ennen nähnyt tuon naisen kasvot?" mietin.
Tuntui mahdottomalta, että olisin nähnyt ne missään ennen. Mutta
hänen tutut kasvonsa ja iloton naurunsa vaikuttivat sen, että
pysähdyin kadunkulmauksessa ja katsahdin taakseni.
Samassa erosivat hänestä herrat, jotka olivat hyvin kevyesti
käyttäytyneet häntä kohtaan (Oi Jumala, millä tavalla miehet
kohtelevat sellaisia naisia!) ja astuivat nyt käsikoukkua minua kohti
silkkihatut hiukan takaraivolle työnnettyinä ja puhellen:
"Vanha Aggie rukka! Hän on mennyttä kalua!" "Kerrassaan."
"Juominenkohan sen on vaikuttanut?"
Ja sitten huomatessaan minut he sanoivat:
"Jumala, siinä on sievä pikku tyttö." "Eikä edes maalattu." "Ei ole,
kautta Jupiterin! Hänen kasvonsa ovat valkoiset kuin ulpukka!"
Nähdessäni, että he pyörähtivät ympäri, ja peläten heidän ryhtyvän
puheisiin kanssani astuin eteenpäin ja jouduin silloin vastatusten
naisen kanssa, joka yhä seisoi samalla paikalla katsellen miesten
jälkeen hurjin silmäyksin vaalean, otsalla kihartuvan tukkansa takaa.
Siinä samassa iski muistelma kaukaisesta menneisyydestä mieleeni, ja
huusin, ikäänkuin nimi olisi väkivalloin työnnetty suustani:
"Sisar Angela!"
Nainen hätkähti ja näytti ensi hetkellä haluavan juosta tiehensä.
Sitten hän laski kätensä käsivarrelleni, katsoi tutkivasti kasvoihini
ja sanoi:
"Ken olette?... Tiedän. Olette Mary O'Neill, ettekö ole?"
"Olen."
"Tiesin sen. Olen lukenut että olette mennyt naimisiin tuon... tuon
miehen kanssa. Ja nyt ihmettelette nähdessänne minut täällä. No niin,
tulkaa kotiin luokseni, niin saatte nähdä."
Vasta myöhemmin kävi minulle selväksi minkä erehdyttävän käsityksen
Angela oli saanut olostani tällä paikalla Ja minkä vuoksi hän arveli
täytyvänsä puolustautua minun silmissäni (minun!); mutta tarttuen
käteeni juuri kuten lapsena ollessani talutti tahi paremmin veti hän
minut eteenpäin pitkin Piccadillyä, ja tahtoni oli niin murtunut,
etten yrittänytkään vastustella.
Me kuljimme poikki Piccadilly Circuksen, sen valkean sähkövalon läpi
ja suuntasimme kulkumme pimeämmälle syrjäkadulle sen pohjoispuolella
ja astuimme eteenpäin kunnes tulimme kapealle, Sohon italialaisessa
kaupunginosassa olevalle kadulle, missä pysähdyimme kahvilan
edustalla, jonka ikkunassa oli italialainen nimi.
"Tässä me asumme. Tule sisään", ja seurasin häntä pitkän, tyhjän
etuhuoneen läpi ja ylös alastomia kiviportaita kolmanteen kerrokseen.
Astuessamme ylös portaita kuului korviini, kahvilasta arvatenkin,
värähteleviä miesääniä, jotka mandoliinin ja kitaran säestyksellä
lauloivat yhtä noita italialaisia lauluja, joita muistelin kuulleeni
luostarin edustalla olevalta piazzalta sinä yönä kun Angela jätti
minut vuoteeseeni mennessään itse kappalaista tervehtimään.
"Oh bella Napoli, Oh suol beato,
Onde sorridere volleil creato."
"Italialainen klubi", sanoi Angela. "Vielä yksi kerros. Tule!"
Sadasyhdes luku.
Viimeinkin tulimme ylimpään kerrokseen ja ottaen laukustaan avaimen
Angela avasi oven ja me astuimme huoneeseen, joka oli puoleksi
katossa.
Sisältä kuului tiheää hengitystä, josta päätin olevamme sairaan
huoneessa, ja sitten lausui käheä, heikko miehen ääni:
"Sinäkö se olet, Agnes?"
"Minä vain, armas", vastasi Angela.
Tuokion kuluttua hän väänsi palamaan pienen kaasu liekin, joka oli
kitunut matalalla, ja näin haamuntapaisen miehen makaavan nurkassa
olevassa vuoteessa. Hän oli keuhkotaudin runtelema, hänen pitkät,
luisevat kätensä lepäsivät peitteellä, hänen tummat hiuksensa olivat
vanuksissa otsalla kuten hiestä, mutta en voinut erehtyä suurista,
elävistä, harmaista silmistä, jotka hohtivat hänen pitkissä,
laihoissa kasvoissaan. Se oli isä Giovanni.
Angela meni hänen luokseen ja suuteli häntä ja näin sairaan silmissä
hymyn välähdyksen, kun hän katsoi Angelaan.
"Joku tuli kanssasi huoneeseen, eikö tullut?" virkkoi hän.
"Tuli. Arvaapas kuka se on?"
"Kuka?"
"Etkö muista pientä Margaret Maryä Pyhässä Sydämessä?"
"Hänkö tämä on?"
"Hän", vastasi Angela, ja sitten mies virkkoi korisevalla, vihaisella
äänellä:
"Mitä hän täällä toimittaa?"
Angela kertoi hänelle minun nähneeni hänet Piccadillyssä ja koska nyt
olin ylhäinen lady (Oi taivas!) niin kuuluin niihin ihmisiin, jotka
keskiyöllä lähtevät kaduille pelastamaan kadotettuja.
"Hän näytti ihmettelevän mikä minut oli raastanut tähän elämään, ja
siksipä toin hänet tänne katsomaan."
Minua kauhistutti Angelan erehdys, mutta ennenkuin olin saanut voimaa
tahi rohkeutta oikaistakseni häntä, Giovanni kohottihe vuoteellaan ja
virkkoi uhmaavan näköisenä silmät vartiotulen tavalla leimuten:
"Minun tähteni hän sen tekee, jos tahdotte tietää. Olen ollut
yksitoista kuukautta sairaana -- minun tähteni hän sen kaiken tekee."
Ja sitten äkkiä tuokioksi piristyen, kuten usein käy tämän julman
taudin uhrien, antoi hän minulle kiireisen selostuksen heidän
vaiheistaan siitä lähtien kun he olivat Roomasta lähteneet -- kuinka
hän ensin oli ansainnut heidän elatuksensa opettamalla kieliä; kuinka
tuli tunnetuksi, että hän oli virkaheitto ja pannaan julistettu
pappi, joka oli rikkonut valansa, jolloin hänen oppilaansa olivat
jättäneet hänet; kuinka he olivat ponnistelleet eteenpäin muutamia
vuosia, vaikka tämä tuhoisa kirous oli heitä vainonnut; ja kuinka
hänen terveytensä lopullisesti oli murtunut ja hän olisi kuollut
nälkään, ellei olisi ollut Agnesta (Angela oli ollut nunna -- nimi),
joka oli pysynyt hänelle uskollisena läpi kaikkien vaiheitten.
Sairaan miehen kaikkea tätä käreällä äänellään jutellessa istui
Angela hänen vieressään vuoteella pidellen käsivarttaan hänen
vyötäisillään. Hän kuunteli hänen puhettaan jonkinlaisella
ylpeydellä, silmäillen minua melkein voitonriemuisasti.
"Kenties ihmettelet, miksen koettanut saada työtä", sanoi hän.
"Olisin _voinut_ saada työtä, jos olisin halunnut. Olisin voinut
saada sitä italialaisessa pesulaitoksessa. Mutta mitä merkitsee kaksi
shillingiä päivässä miehelle, jolle on määrätty kuorimatonta maitoa
ja tuoreita munia viidesti vuorokaudessa, puhumattakaan huoneiden
vuokrasta."
"Hänen olisi pitänyt antaa minun kuolla ennemmin", lausui isä
Giovanni ja uudelleen kiinnittäen minuun suuret, kimaltelevat, rajut
silmänsä lisäsi hän:
"_Teidän_ mielestänne hänen olisi ennemmin pitänyt antaa minun
kuolla, vai mitä?"
"Ei, ei, ei", sanoin -- muuta en saanut suustani, sillä heidän väärä
käsityksensä asemastani oli tukahuttaa minut.
Ehkäpä mielenliikutukseni rauhoitti heitä, sillä kotvan kuluttua
Angela pöyhisteli Giovannin tyynyä ja suoristi hänen peitettänsä, ja
käskien hänen pysymään alallansa ja olemaan ääneti toi hän minulle
tuolin ja läksi sitten omaan makuuhuoneeseensa vaatteita vaihtamaan.
Mutta tuskin oli hän kadonnut viereiseen huoneeseen, kun sairas
mies kohottautui uudelleen vuoteellaan ja kumartuen puoleeni kertoi
minulle kähein kuiskauksin Angelan nykyisen elämänlaadun ensimäisestä
yöstä -- kuinka lääkäri oli sanonut, että hänet oli muutettava
sairashuoneeseen, kuinka Agnes ei tahtonut erota hänestä, kuinka
talonisäntä oli uhannut ajaa heidät ulos, ja lopulta kuinka Agnes,
istuttuaan kaiken iltaa pää käsien varassa, oli noussut pystyyn ja
lähtenyt ulos, ja tullessaan kotiin puoliyön aikana heittänyt kaksi
kultakolikkoa pöydälle sanoen "Kas siinä, Giovanni -- siinä on
vuokramme, ja munasi ja maitosi viikon ajaksi ainakin."
Samassa palasi Angelakin huoneeseen (pestyään kasvonsa puhtaiksi
maalista ja vaihdettuaan koreat vaatteensa yksinkertaiseen
villapukuun) ja hän ryhtyi puuhaamaan Giovannille ruokaa, särki
munan, pani maitoa kiehumaan, kaatoi hänelle lääkettä ja toimitti
hyvän naisen hienotunteisuudella, hyvän naisen hellyydellä kaikki
pikku palvelukset, joita sairas kaipaa.
Oi taivas, kuinka ihanata se oli -- hirvittävän, kammottavan,
traagillisen ihanata!
Olin syvästi liikutettu seuratessani hiljaisuudessa hänen
liikkeitään, ja kun Giovanni, joka oli pidellyt hänen kättään
omissa, luisevissa käsissään painaen sen toisinaan huulilleen,
viimein nukahti (arvatenkin väsyneenä paljosta puhumisesta), niin
hän siirtyi istumaan vuoteen jalkapäähän, missä minä istuin, ja
alkoi kuiskaamalla jälleen puolustella itseään, vakuuttaen ettei
minun asemassani oleva nainen tietenkään voinut, käsittää mitä
kaikkea nainen voi pakottaa itseään tekemään, kun hänen rakastettunsa
elämä on vaarassa. Mutta silloin en kauempaa voinut sietää tätä
väärinkäsitystä, vaan kerroin hänelle tarinani -- etten enää ollut
lady, että olin karannut mieheni luota, että minulla oli lapsi ja
että elin köyhänä ompelijattarena East Endissä.
Angela kuunteli hämmästyneenä ja lopetettuani hän piteli kättäni ja
katsoi minua silmiin juuri samalla tavalla kuin sinä iltana, jolloin
hän ensimäisen kerran pani minut maata koulussa ja hyvin matalalla
äänellä neuvoi minua olemaan Jeesuslapsen kiltti tyttö.
"Kello on lähes yksi. Et voi palata East Endiin enää tänä iltana",
kuiskasi hän.
"Oh, minun täytyy, minun täytyy", huudahdin nousten pystyyn ja
lähestyen ovea. Mutta ennenkuin sinne pääsin herpaantuivat jäseneni
joko mielenliikutuksesta tahi ruumiillisesta heikkoudesta ja ellei
Angela olisi tarttunut kiinni minuun, olisin kaatunut lattialle.
Tämän jälkeen hän ei enää tahtonut kuulla estelyjäni. Minun oli
jääminen huomisaamuun. Saisin nukkua hänen omassa vuoteessaan
viereisessä huoneessa ja hän saattaisi nukkua aluspatjalla lattialla
Giovannin vieressä. Se ei olisi mikään uhraus. Yö uhkasi tulla
levottomaksi Giovannille ja hänen oli joka tapauksessa oltava
pystyssä ja liikkeellä kaiken aikaa.
Puoli tuntia myöhemmin makasin pienessä huoneessa, jonka erotti
poloisen keuhkotautisen huoneesta ohut paperoitu laudoitus, ja
Angela, joka oli tuonut minulle kupillisen kuumaa maitoa, virkkoi
kuiskaamalla:
"Hän on hyvin huono. Tohtori sanoo, ettei hän voi kestää viikkoa
kauempaa. Sisar Veronica (muistathan entisen Mildred Bankesin) koetti
hankkia hänelle sijaa eräässä kodissa kuolevia varten. Kaikki olikin
jo valmiiksi järjestetty, mutta viime hetkellä Giovanni ei tahtonut
lähteä. Hän sanoi heille, että jos aikoivat erottaa hänet Agnesista,
niin tuokoot samassa ruumisarkun, sillä kyllä hän ruumis olisi
ennenkuin he hänet ovelle saisivat."
Hänen poistuttuaan makasin hyvän aikaa valveilla kuunnellen ääniä
seinän toiselta puolelta.
Giovanni heräsi pelottavaan yskäkohtaukseen ja pitkällisten sairaiden
riitaisalla, vaikeroivalla, äreällä, joskus vihaisellakin äänellä
hän ensin toruskeli Angelaa ja sitten itki hänen tähtensä, sanoen
olevansa raskas kuorma hänelle, Angelan kulkiessa huoneessa paljain
jaloin viihdytellen ja hyväillen häntä ja houkutellen häntä ottamaan
maitoa ja lääkkeitä.
Kaiken tämän lisäksi kuului alhaalta aika ajoin yhä enemmän
päihtyväin laulajain meluava rallatus, joka kuulosti korviini kuin
ivallinen sielumessu kuolevalle miehelle ennen hänen kuolemaansa:
"Oh bella Napoli, Oh suol beato
Onde sorridere volle il creato."
Ajatukseni harhailivat takaisin niihin kristittyihin laitoksiin,
jotka olivat sulkeneet ovensa minulta, ja sitten ajattelin tätä
"katutyttöä", joka oli luovuttanut minulle oman vuoteensa maaten nyt
itse lattialla.
Omaksi peljästyksekseni en voinut olla ihailematta Angelaa
jonkinlaisena suojelevana enkelinä, joka on uskollinen kuolemaan
asti, ja muistan, että uneen vaipuessani vakuuttelin itselleni,
että me kaikki tarvitsemme Jumalan armahtavaisuutta, Jumalan
pitkämielisyyttä, ja että Jumala oli antava hänelle anteeksi, koska
hän oli paljon rakastanut.
Uneksin, että Angela kuoli ja että hänen saapuessaan taivaan portille
kaikki Jumalan pyhät tulivat häntä kohtaamaan ja kun he olivat
vaatettaneet hänet valkeisiin vaatteisiin, niin yksi heistä --
siunattu Maria Magdalena se oli -- tarttui hänen käteensä sanoen:
"Tässä on taas yksi niitä pyhiä marttyyrejä."
Heräsin tästä unesta otsa kosteana hiestä. Kun jälleen nukahdin
ja näin unta, olin itse kuollut ja armas äitini tuli minua
vastaanottamaan ja vei minut siunatun Neitsyen jalkain juureen sanoen:
"Kaikkien äitien Äiti, joka tiedät kaiken, mikä liikkuu äidin
sydämessä, tämä on pieni tyttäreni. Hän ei aikonut rikkoa. Kaikki
tapahtui hänen lapsensa tähden."
Aamulla herätessäni, kun pimeys hiljakseen oli poistumassa kaamean
hämäryyden tieltä, puistatti tämä viimeinen uni minua kuin
painajainen. Se hirvitti minua. Minusta tuntui kuin olisin seisonut
ammottavan kuilun partaalla, johon jotkut kammottavat voimat
koettivat minut suistaa.
Tahtomattanikin (minua inhotti kiittämättömyyteni siitä hellyydestä,
jota minulle oli osoitettu) en voinut olla tuntematta häpeätä
siitä, että tapasin itseni makaamasta tässä vuoteessa, ja nousin
ylös kiirehtiäkseni tieheni, jotta voisin puhdistaa sieluni niistä
pahoista ajatuksista, jotka olivat minua kiusanneet siellä ollessani.
Pukeutuessani kuuntelin kuuluisiko viereisestä huoneesta mitään
ääntä. Kaikki oli nyt hiljaista. Kurjat rauhattomat olivat viimeinkin
saaneet hiukan lepoa.
Kotvan kuluttua hiivin varpaillani heidän huoneensa läpi
luomatta katsetta vuoteeseen ja päästyäni ovelle avasin sen niin
kuulumattomasti kuin saatoin.
Sitten suljin sen hiljaa ja poistuin huoneesta, jossa olin nähnyt
niin paljon kärsimystä ja niin paljon rakkautta.
Sadaskahdes luku.
Aurinko paistoi kadulla. Aamu oli kirkas, puhdas, huurteinen;
yksi noita Lontoon aamuja, jolloin auringonvalo, kurjimmissakin
paikoissa, näyttää huuhtovan ilman puhtaaksi edellisen yön synnistä
ja juopottelemisesta.
Olin matkalla siihen Mayfairissä olevaan kirkkoon, jossa niin usein
kävin avioliittoni ensi aikoina kamppaillessani raskasta syntiäni
vastaan (joksi silloin rakkauttani arvelin).
Juuri samassa kun saavuin kirkolle, vierähtivät portaitten eteen
muhkeat, kenokaulaisten hevosten vetämät vaunut puuteroituine
lakeijoineen.
Vaunujen ovessa oli kruunu, ja sisässä istuivat pitkiin turkiksiin
verhottu nainen, rusoposkinen pikku tyttö oravannahkakapassa, suuri
nukke käsivarrellaan, ja hoitajatar.
Huomasin, että nainen (nuori äiti) oli tullut ripille kuten minäkin,
sillä astuessaan vaunuista alas neuvoi hän lasta pysymään alallaan ja
olemaan kiltti, sillä hänen ei tarvitsisi kauan odottaa.
Seisoin hetken aikaa portaitten yläpäässä katsellen vaunuja, hevosia,
lakeijaa, hoitajatarta ja ennen kaikkea pikkutyttöä nukkeineen, ja
sitten seurasin naista kirkkoon.
Messu oli nähtävästi juuri loppunut. Turkiksiin verhottu nainen oli
jo polvistunut erääseen rippituoliin ja koskei pappia näkynyt minkään
muun rippituolin luona, niin kävin minä polvilleni pääkäytävällä
olevan tuolin eteen ja koetin kiinnittää mieleni rukouksiin
valmistuakseni ripittämiseen.
_"Oi Herra Jeesus Kristus, haihduta pimeys sydämestäni että voisin
itkeä syntejäni ja vilpittömästi ne tunnustaa."_
Mutta vaikka vakaasti ponnistelin estääkseni ajatuksiani
harhailemasta syrjään, en voinut sitä estää. Yhä uudelleen ne
palasivat turkkipukuiseen naiseen. Hän oli jotenkin minun ikäiseni,
ja tiukasti ummistettujen silmieni edessä alkoi häämöittää kuva
itsestäni sellaisena, kuin olisin voinut olla, ellen olisi luopunut
kaikesta rakkauden tähden -- rikkaudesta, arvosta, kunniasta,
loistosta.
Jumala olkoon todistajani, että tähän hetkeen asti en ollut
milloinkaan edes ajatellut uhranneeni mitään, mutta nyt, ikäänkuin
julman salaman välähdyksessä näin mikä minä olin -- päärin puoliso,
joka oli karannut luonnollisista olosuhteistaan eläen slummeissa ja
ahertaen leipänsä edestä kuin mikäkin työläisnainen.
Ei tämäkään minua paljoa liikuttanut, mutta ajatellessani
rusoposkista lasta vaunuissa ja sitten omaa armastani rouva Oliverin
luona siinä tilassa, jossa olin hänet viimeksi nähnyt, niin ohuena ja
kalpeana ja pikku etunen kuivettuneen maidon töhrimänä, niin viilteli
sydäntäni aivan uusi tunnelma.
Silloin jotain kovaa alkoi muodostua sydämeeni. Sanelin itselleni,
että kaikki oli valhetta ja petosta, mitä minua oli opetettu
Jumalasta uskomaan -- että minun ja lapseni täytyi näin kärsiä, koska
olin totellut luontoni puhtainta vaistoa, rakkautta.
_"Auta minua armollasi, että olisin kykenevä paljastamaan syntini
papille, sinun palvelijallesi."_
Ei auttanut. Sydämeni kovettui hetki hetkeltä ja mitä olin ajatellut
tunnustaa papille edellisen yön syntisistä ajatuksista, haihtui
tiehensä. Viimein nousin pystyyn ja kohottaen pääni ylös katselin
pelottomana kohti alttaria.
Samalla hetkellä nuori päärin puoliso oli lopettanut tunnustuksensa
ja poistui kirkosta kepein askelin sekä tyytyväisen näköisenä.
Silloin pappi avasi esiripun ja viitasi minulle, ja minä lähestyin
rippituolia ja jäin jäykkänä seisomaan messinkiristikon eteen.
"Isä", sanoin niin lujasti kuin saatoin, sillä kurkkuani kouristi,
"tulin tänne ripittääkseni itseni, mutta nyt en voi, sillä jokin on
muuttanut mieleni."
"Mikä on muuttanut mielesi, lapseni?" virkkoi pappi.
"Tunnen että mitä tällaisessa paikassa sanotaan Jumalasta, että Hän
on hyvä ja laupias Isä, että hän on oikeuttarakastava ja armahtava
ja säälii lastensa kärsimyksiä, ei ole totta. Se on kaikki tyhjää
uskottelua ja valetta. Jumala ei minusta välitä."
Pappi ei heti vastannut, mutta oltuaan tuokion ääneti, lausui hän
vavahtavalla äänellä:
"Lapseni, niin minustakin toisinaan tuntuu. Perkele se sinua kiusaa.
Tällä hetkellä seisoo hän vieressäsi kuiskaten korvaasi."
Minua värisytti, ja pappi jatkoi: "Ymmärrän miten on laitasi,
tyttäreni. Sinä kärsit, ja ne, joita rakastat, kärsivät myös. Mutta
tuleeko sinun sen perusteella luopua uskostasi? Luo silmäsi kuviin,
jotka riippuvat näillä seinillä. Ajattele Suurta Kärsijää, Suurta
Marttyyriä, joka kuolemansa hetkellä huusi, '_Eeli, Eeli, lama
sabaktani_: Jumalani, Jumalani, miksi minut ylönannoit?'"
Olin langennut polvilleni nyt, pääni oli painuksissa ja käteni olivat
yhteenliitetyt.
"Olet väärässä, lapseni, jos luulet, ettei Jumala välitä sinusta,
koska sallii sinun kärsiä. Oletko rikas? Käykö sinun hyvin? Onko
sinulla paljon maallista siunausta? Ole silloin varuillasi, sillä
saatana väijyy sieluasi. Mutta oletko köyhä? Onko sinun kestettävä
suruja, joita et katso ansainneesi? Oletko kadottanut jonkun, joka
oli sinulle rakkaista rakkain. Silloin rohkaise sielusi, sillä pyhä
ja siunattu Vapahtajamme on merkinnyt sinut omakseen."
Tästä papista en tunne muuta kuin hänen kuiskaavan äänensä, joka
rippituolin ristikon takaa vaikutti minuun yliluonnollisella
voimalla, mutta arvelin silloin ja arvelen vieläkin, että hän oli
suuri mies ja hyvä mies.
Muistan aivan selvästi, että poistuessani kirkosta ja kulkiessani
kaduilla, minusta tuntui kuin olisi hänen henkensä seurannut minua ja
sieluuni muodostanut päätöksen, joka hohti taivaallisia kyyneleitä ja
päivänpaistetta.
Työtä! Työtä! Työtä! Tästä puoleen minä ahertaisin vieläkin
uuraammin. Vähät siitä, että työni oli halpaa, huonopalkkaista
ja sopimatonta, minä yhtäkaikki työskentelen yötä päivää, jos on
tarpeellista. Ja koska minun ei onnistunut saada lastani orpokotiin,
niin varmaan oli tarkoitus, että pitäisin hänet luonani omalla
vastuullani, omassa hoidossani ja omaksi ilokseni.
Tässä mielentilassa palasin juutalaisen taloon.
Oli lauantai-aamu ja vaikka East Endin pääkadut kuhisivat ihmisiä ja
syrjäkaduillakin oli vilkasta liikettä, niin oli juutalaisen talossa
hiljaista, sillä oli sabatti.
Kiirehtiessäni portaita ylös kuulin talon isännän hiljakseen
veisaavan sabattivirttä sillävälin! kun hän pukeutui synagoogaan
mennäkseen: _Lerho dau dee likras kollo_ -- "Tule, oi ystävä,
menkäämme Morsianta kohtaamaan, vastaanottakaamme sabatti ilolla!"
Sitten seurasi isku.
Huoneeseen tullessani huomasin mielipahakseni, että joku oli käynyt
siirtämässä liiviläjää, jonka olin jättänyt vuoteelleni edellisenä
päivänä, ja samassa kuulin portaissa kompuroivia askelia ja tiesin,
että juutalainen oli tulossa luokseni.
Tuokiota myöhemmin hän seisoi ovella. Ensimäinen ajatukseni oli, että
hän oli tullut minua nuhtelemaan työni laiminlyömisestä ja päätin
luvata korvata sen vahingon, jonka poissaoloni oli aikaansaanut.
Mutta tarkemmin häntä silmäillessäni huomasin, että jotain oli
tapahtunut, että jotain oli tullut tunnetuksi ja että hän seisoi
siinä minua syyttämässä ja tuomitsemassa.
"Olette ollut poissa kaiken yötä", sanoi hän. "Voitteko sanoa minulle
missä olette ollut?"
Tiesin etten voinut, ja vaikka mieleeni juolahti sanoa nukkuneeni
ystävän luona, oivalsin, että jos hän kysyisi kuka ja mikä ystäväni
oli, jäisin sanattomaksi.
Juutalainen odotti vastaustani ja virkkoi sitten:
"Olette ilmoittanut meille nimen -- voitteko vakuuttaa, että se on
oikea ja todellinen nimenne?"
Olin yhä sanaton, ja kotvan kuluttua juutalainen jatkoi:
"Voitteko kieltää, että teillä on lapsi, jonka olette salannut
meiltä?"
Minä huohotin raskaasti, mutta en vieläkään puhunut mitään.
"Voitteko sanoa, että se on laillisesti syntynyt teidän
kristillisessä avioliitossanne?"
Veret karahtivat poskilleni, mutta olin yhä ääneti; ja hetken
kuluttua, jonka aikana huomasin järkkymättömän juutalaisen tulevan
siihen johtopäätökseen, että olin huono, kaksinaista elämää viettävä
nainen, sanoi hän:
"Se on siis totta?... Hyvä, te käsitätte, että tästä päivästä alkaen
lakkaatte minun palkassani olemasta."
Silmäni olivat maahan luodut kaiken aikaa, mutta yhtäkaikki olin
tietoinen siitä, että vielä joku muukin oli tullut huoneeseen. Se oli
Miriam ja hän yritti rukoilla puolestani.
"Isä..." alkoi hän, mutta tulistuneena hänen puoleensa kääntyen
juutalainen huusi kiihkeästi:
"Mene tiehesi! Totinen Israelin tytär tietää arvonsa eikä puhu
sellaisen vaimon puolesta."
Kuulin tytön hiljakseen astuvan portaita alas, ja silloin juutalainen
astuen minun eteeni ja puhuen entistä äänekkäämmin, sanoi:
"Vaimo, lähde talostani heti paikalla, ennenkuin saastutat lapseni
omantunnon."
Huomasin jälleen, että joku oli tullut huoneeseen. Se oli rouva
Abramovitsch ja hänkin pyyteli puolestani.
"Israel! Ole rauhallinen. Älä anna vääryyden ja vihan vallata
itseäsi. Ja vieläpä sabbatti-aamuna!"
"Hannah", virkkoi juutalainen, "sinä puhut suullasi, et sydämelläsi.
Kristitty ei kiellä ilmoittaneensa sinulle väärää nimeä ja olevansa
äpärälapsen haureellinen äiti. Jos hän olisi juutalaisnainen, niin
hän kutsuttaisiin Beth Dinin eteen ja entisinä hyvinä aikoina hänet
olisi kivitetty Mooseksen lain mukaan. Pitääkö hänen häväistä hyvän
juutalaisen talo syystä, että hän on kristitty? Ei! Herran käsi olisi
silloin minua vastaan."
"Mutta hän on koditon ja hän on ollut sinulle uskollinen palvelija,
Israel. Suo hänelle aikaa hakea itselleen toinen turvapaikka."
Hetkisen vaitiolo seurasi tätä ja sitten juutalainen sanoi:
"Hyvä! Älköön Israel Abramovitschista sanottako, ettei hän ymmärrä
sovittaa armoa oikeuteen."
Pääni oli yhä painuksissa, mutta kuulin hänen sanovan:
"Saat viipyä täällä vielä yhden viikon. Sen jälkeen pesen käteni
sinusta."
Nämä kovat sanat lausuttuaan hän pyörähti ympäri, ja kuulin hänen
raskaasti astuvan portaita alas. Hänen vaimonsa viipyi vielä hetkisen
puhellen jotain ystävällisellä äänellä, vaikka en ymmärtänyt mitä, ja
sitten hän seurasi miestänsä.
Luulenpa etten ollut lausunut yhtään sanaa. Minä seisoin yhä samalla
paikalla, johon juutalainen oli minut jättänyt. Sydämeni jyskytti ja
huohotti. Kaikki papin sanat olivat menneet menojaan. Niiden sijaan
oli tullut lamauttava epätoivo ja minusta tuntui kuin olisivat elämän
pyörät vierähtäneet ylitseni.
Martin Conradin memorandum.
Kallis, uljas, kurjia kärsinyt marttyyrini!
Vereni joutuu kuohuksiin nähdessäni kuinka pimeyden voimat
uskonnon, siveellisyyden, hyväntekeväisyyden ja Jumalan tuomion
nimessä vainosivat pientä lemmitty raukkaani.
Mutta miksi ensinkään puhua minusta tahi keskeyttää armaani
kertomusta, ellen puhuakseni mitä minulle tapahtui koettaessani
saavuttaa häntä. Viiltäessämme suuressa postilaivassamme
Välimeren aaltoja, kalvoi minua yötä päivää epämääräinen tunnelma
siitä, että hän oli vaarassa.
Tuo vanha uni jäätiköstä ja äkkisyvänteistä yhä jatkuvasti
vaivasi untani. Se kidutti minua niin Maltaa lähestyessämme
(jossa odotin saavani vastauksen sähkösanomaani, jonka olin
lähettänyt Port Saidista Daniel O'Neillin taloon) että tunsin
ruumiillista heikkoutta ajatellessani niitä ilon tahi surun
sanomia, jotka olivat tulossa.
Vaikken Maltassa saanut mitään sähkösanomaa rakkaimmaltani, sain
kuitenkin ilmoituksen komiteani puheenjohtajalta, että hän aikoo
tulla Marseilleen vastaanottamaan laivaamme ja palata meidän
seurassamme kotiin.
Tavallaan tämä minua hiukan lohdutti. Se johdatti mieleen
sen kirjeen, jonka olin kirjoittanut oman armaani puolesta,
Raa-linnassa lähtöpäivänäni. Kuusitoista kuukautta oli siitä
aikaa, paljon oli tällä välin tapahtunut, enkä koskaan ennen
ollut ajatellut tätä kirjettä.
Hänen isälleen se ei ollut kirjoitettu, kuten hän otaksui, eikä
liioin hänen miehelleen. Se oli pyyntö puheenjohtajalleni tehdä
voitavansa suojellakseen rakkaintani poissa ollessani siinä
tapauksessa, että hän lähettäisi kirjeen.
Jos puheenjohtajani ei ollut saanut kirjettäni, tietäisi se,
ettei pikku naiseni ollutkaan joutunut niin kovaan ahdinkotilaan,
että vierasten apu olisi ollut tarpeen. Jos hän taas oli sen
saanut, oli hänen täytynyt tehdä mitä olin toivonut, ja niinpä
olisi kaikki hyvin.
Ennenkuin iso laivamme hiljensi vauhtia Marseillessa, seisoin
kannella tähystellen puheenjohtajaa laivasillalle odottavain
ihmisten joukosta.
Näin hänet heti paikalla matkalakkiansa heiluttamassa ilonsa
riemastuksessa, ja siitä minä hiukan rohkaistuin.
Niin pian kuin laiva oli laskenut siltaan, oli hän ensimäisenä
kannella, ja tutkistelin tarkasti hänen kasvojaan hänen
kiiruhtaessaan laskuportaita ylös. Ne säteilivät.
"Kaikki on hyvin", ajattelin; "ihminen ei voisi näyttää noin
onnelliselta, jos hänellä olisi matkassaan huonoja uutisia."
Samassa hän jo ravisti kättäni, taputteli minua hartioille ja
puheli:
"Mainiota! Suurellista! Loistavat tulokset! Olet oikein näyttänyt
mihin kelpaat, poikani!"
Ja kun yritin lausua jotain, etten ollut päässyt matkani päähän,
huudahti hän:
"Vähät siitä. Sen sinä teet ensi kerralla", jolloin jotkut
ympärillämme seisovat toverini välkkyvin silmin lisäsivät:
"Kyllä, varmasti, sir", ja silloin vanha kunnon O'Sullivan huutaa
karahutti:
"Taivaan tähtien kautta, se on totta, mylord! Ja jos ken käy
sanomaan, että päällikön on palauttanut kotimatkalle mikään muu
kuin raivoavan Luonnon kaikkivaltias voima, niin voitte kertoa
hänelle, että meitä on täällä neljäkymmentäkahdeksan sanomassa
häntä valehtelijaksi."
"Sen uskon", virkkoi puheenjohtaja, ja sitten seurasi
onnentoivotuksia ja tervehdyksiä komitean jäseniltä, mutta ei
niin sanaakaan omalta armaaltani.
Koska arvelin puheenjohtajani häikäilevän puhua yksityisestä
asiasta ennenkuin olisimme kahden, vein hänet alas omaan
hyttiini. Mutta sielläkään hänellä ei ollut muuta juteltavaa
kuin kirjoituksista ja kertomuksista, joita oli sanomalehtiin
kyhättävä, ja kutsuista, joihin oli mentävä.
Näin kului useita tunteja. Olimme jälleen ulapalla ja palava
haluni tietää mitä oli tapahtunut oli tyyten kuluttaa minut,
mutta en uskaltanut kysellä pahaa vastausta peläten.
Ennen illan tuloa olin keksinyt kiertotien. Otin O'Sullivanin
uskotukseni ja kerroin hänelle, ettei levottomuuteni ollutkaan
koskenut vanhempiani (Jumala antakoon minulle anteeksi!) vaan
erästä toista, jonka hänkin tunsi.
"Tarkoitatko Mal... Ajattelin sanoa lady..."
"Tarkoitan."
"Kautta hurskasten pyhimysten, minä kun luulin, että Port
Saidissa saamasi kirje oli häneltä ja haihduttaisi kaikki pilvet
päältäsi."
Sain tietää, että kunnon ystävääni kaiveli samanlainen huoli
(hän ei vielä ollut kuullut mitään äidistään) ja niinpä hän
alttiisti suostui suunnitelmaani. Ehdotin näet, että hän urkkisi
puheenjohtajalta tietoja armaastani ja minä puolestani hänen
äidistään ja sitten kertoisimme toisillemme salaisesti ja
totuudenmukaisesti, mitä olimme kuulleet.
Puheenjohtajamme ei olut kuullut mitään. Ja kun viimein rohkaisin
mieleni ja kysyin häneltä muitta mutkitta oliko hänelle
lähetetty mitään minun puolestani, ja hän vastasi "Ei", niin
olisi minun tullut rauhoittua, mutta niin ei käynyt. Vaikken
silloin tietänyt, että rakkaani oli polttanut kirjeeni, niin
aioin käsittää, että hän olisi viimeinen henkilö maailmassa sitä
käyttämään, hän kun kuului (Jumala häntä siunatkoon!) niihin
naisiin, jotka haluavat taistella taistelunsa loppuun pyytämättä
kenenkään apua.
Mieleni murtui tykkänään tästä, sillä koskapa sähkösanomaani
ei ollut tullut vastausta, en voinut olla tekemättä sitä
johtopäätöstä, että hän oli siellä, mistä ei mitään sanomia
lähetetä muille -- hän oli kuollut!
Herra Jumala, mitä minä kärsinkään, kun tämä kuvittelu alkoi
saada valtaa mielessäni! Minä astelin edestakaisin kävelykannella
yömyöhään, kuulustellen ja tuomiten itseäni kuin olisin ollut oma
tuomarini ja valamiehistöni.
"Hän on kuollut. Olen tappanut hänet", ajattelin.
Jumalan kiitos, kuvittelun haihdutti iloisin näky, minkä
milloinkaan elämässäni olen nähnyt tai odottanut näkeväni, eikä
nyt kannattaisi siitä puhua, ellei se olisi tuottanut minulle
niin suurenmoista luottamusta.
Olimme poikenneet Gibraltariin (missä O'Sullivan oli saanut
kirjeen äidiltään, joka ilmoitti olevansa erinomaisessa
voinnissa) ja laskimme pitkin Portugalin rannikkoa.
Muistan, että yö oli rähjäinen ja pimeä, ja että sadekuurot
tuontuostakin pieksivät laivan kylkiä. Kumppanieni viettäessä
hauskasti aikaansa tupakkahuoneessa ja O'Sullivanin laulaessa
sydämensä pohjasta meluavan kuoron säestyksellä "Laulajapoikaa",
mittaelin minä laivankantta askelillani vähäisen toivonkipinäni
huvetessa yhä pienemmäksi, sillä käännyinpä vaikka minne, aina
oli pimeätä, pimeätä, pimeätä. Mutta juuri Finisterren valojen
alkaessa tuikkia edessämme, puheli ääni sisässäni yhtä selvästi
kuin sanoin lausuttuna:
"Tuhat tulimmaista, mitä sinä siinä mietit? Arveletko tulleesi
käännytetyksi paluumatkalle 88:lta leveysasteelta ja hetkeäkään
kadottamatta kiiruhtavasi kotiin tavataksesi perille tullessasi
kaikki päättyneenä? Ei! Ei! Ei! Poloinen, sankarimainen, kallis
pikku naisesi on elossa! Hän saattaa olla vaarassa ja kaikkien
perkeleen voimien ahdistamana, mutta juuri pelastaaksesi hänet
sinut onkin palautettu kotiin, ja sinä _olet hänet pelastava_
yhtä varmasti kuin aurinko kohoaa huomisaamuna."
On olemassa ajatuksia, jotka samoin kuin suuret sävelet
musiikissa kouristavat sieluamme ja nostattavat meidät maailmaan,
johon emme luonnollisesti kuulu. Tämä oli sellainen ajatus.
Tämän jälkeen en hetkeäkään tuntenut todellista levottomuutta.
Olin jälleen oma itseni, ja vaikka yhä astelin kannella kelpo
laivamme jyskyttäessä eteenpäin yön pimeässä, niin johtui se
vain siitä, että meren vyöryväin aaltojen mahtava ääni oli
jonkinlaisessa sopusoinnussa sen kuulumattoman hymnin kanssa,
jota rajaton toivo povessani lauleli.
Jumala ohjatkoon armastani hänen yksinäisellä tiellänsä!
Englanti! Englanti! Englanti! Vajaa viikko, ja minä olisin siellä.
Tämä tapahtui lauantai-aamun varhaisimpina hetkinä -- samana
lauantai-aamuna, jolloin poloinen pikku naiseni saatuaan
lähtöpassit noilta kerskaavilta ihmisystäviltä, löysi turvaa
prostituoidun naisen luota.
Selittäköön tämän ken voi. Minä en voi.