Yhdeksäskymmenesviides luku.
N:o 10:n oven avasi saamattoman ja jotenkin siistimättömän näköinen,
noin kolmenkymmenen vuoden vaiheilla oleva nainen, jolla oli vetiset
silmät.
Hän oli rouva Oliver ja huomasin jo ensi näkemältä, että hänen
katseensa oli peljästynyt ja kartteleva kuten usein vaimolla, joka
elää tyrannimaisen miehen sorrossa.
Mutta hän vastaanotti minut yhtä kaikki niin lämpimästi, että
mielenmasennukseni osaksi haihtui, ja seurasin häntä keittiöön.
Se oli talon ainoa alakerrassa oleva huone (paitsi ruokahuonetta) ja
se näytti herttaiselta, puhtaalta ja mukavalta. Keskellä lattiaa oli
pöytä, ikkunan alla sohva, takan toisella puolella oli keinutuoli,
toisella lapsenkehto, eikä huoneessa ollut mitään, joka ei näyttänyt
kodikkaalta ja luottamusta herättävältä paitsi kahta suurta
uuninreunalla olevaa valokuvaa, jotka kuvasivat lanteisiin asti
alastomia miehiä nyrkkitaistelussa.
"Me olemme odottaneet teitä kaiken päivää, rouva, ja luulimme jo
ettette tulisikaan enää", sanoi hän.
Sitten otti hän pienokaisen sylistäni, riisui häneltä päähineen ja
kapan, nosteli hänen kapaloitaan tutkiakseen hänen sääriään, suuteli
häntä käsivarsille, niskalle ja säärille ja ylisti häntä pilviin asti.
"Entä mikä on hänen nimensä?"
"Mary Isabel; mutta tahtoisin häntä nimitettävän Isabeliksi."
"Isabel! Onpa se kaunis nimi! Sopiva vaikka enkelille, rouva. Ja
enkeli hän _on_, pikku kulta! Millaiset punakat posket! Millainen
supukkainen suu! Millaiset siniset silmät -- siniset kuin sinikellot
kirkkotarhassa. Onpa hän kaunis kuin vahanukke, on todella, ja
oikeinhan minä olen ylpeä kun saan hänet hoitaakseni."
Nuori äiti on sellainen hupsu, että hänen lapsensa ylistäminen tehoaa
häneen kuin taika, ja mieleni alkoi jo käydä keveämmäksi, kun rouva
Oliverin mies tuli alakertaan.
Hän oli lyhyt, tanakka, kolmenkymmenenviiden korvissa oleva mies.
Leuka hänellä oli neliskulmainen, niska paksu ja pää lyhyeksi ajeltu
ja punakka. Hän oli sukkasillaan ja paitahihasillaan ikäänkuin hän
olisi ollut pukeutumassa mennäkseen ulos jonnekin.
Muistan, että tulin ajatelleeksi -- en tiedä miksi -- hänen nähneensä
yläkerran ikkunasta minun ajavan oven eteen vanhan ajurin vaunuissa
ja tästä tulleen epäedullisiin johtopäätöksiin luonteeseeni ja
maksukykyyni nähden.
Oikeassa lienen ollutkin, sillä niin pian kuin meidät oli esitetty
toisillemme ja minä olin keskeyttänyt rouva Oliverin ylistelyt
lapsen kauneudesta siirtymällä raha-asioihin, mies, joka istui
sohvalla kenkiä jalkoihinsa vetämässä ja kuuli minun puhuvan neljästä
shillingistä viikossa, sanoi äkisti kuin pyssyn suusta:
"Viisi."
"Mitä tarkoitat, Ted?" kysyi rouva Oliver arasti. "Neljähän
määräsimme."
"Viisi", virkkoi mies jälleen vieläkin painokkaammalla äänellä.
Huomasin vaimo raukan vapisevan, mutta ihmisen tavalla, joka elää
alituisessa pelontilassa, hän teeskenteli iloista huolettomuutta.
"Niinhän se olikin. Nyt muistan. Viisi se _oli_."
Muistutin hänelle, että hän kirjeessään oli sanonut neljä, mutta hän
väitti minun erehtyneen ja kun lupasin näyttää hänelle kirjeen, jos
hän halusi, virkkoi hän:
"Sitten minä varmaan kirjoittaessani erehdyin, rouva. Viittä me
ajattelimme koko ajan. Eikö niin, Ted?"
"Niin juuri", sanoi hänen miehensä yhä puuhaillen jalkineittensa
kanssa.
Huomasin miten oli asian laita ja veret karkasivat poskilleni
suuttumuksesta, mutta minulla ei ollut muu neuvona kuin alistua.
"Hyvä, sanokaamme sitten viisi", vastasin.
"Ja etukäteen maksettava", sanoi mies, ja vastattuani siihen
suostuvani, lisäsi hän:
"Kuukausi etukäteen, nähkääs."
Minä vapisin suuttumuksesta ja pelosta, sillä vaikkakin kaikki rahani
kuuluivat mielestäni pienokaiselleni, niin olisin jäänyt aivan
avuttomaksi, jos yhdellä haavaa olisin luopunut koko omaisuudestani,
siksipä sanoin kääntyen rouva Oliverin puoleen:
"Onko se tavallista?"
Minulta ei jäänyt huomaamatta, että poloinen yhä piti silmällä
miehensä kasvoja, ja kun tämä katsahti häneen merkitsevällä
silmäyksellä, vastasi hän hätäisesti:
"On niinkin, rouva, aivan tavallistahan se on. Kaikki tämän kadun
naiset tekevät samaa. Viitosessa on kaksoiset, ja siellä maksetaan
aina kuukausi etukäteen kummastakin. Mutta me otamme neljästä
viikosta, eikä sitä voi pitää kohtuuttomana, ei toki."
"Mutta miksi?" kysäisin.
"Niin, nähkääs, rouva, te olette... te olette vieras meille, ja kun
lapsi jää meidän käsiimme... Ei sen puolesta, että luulisimme teidän
jättävän maksamatta, mutta jos sattuisitte sairastamaan, ettekä
jaksaisi ajallanne suorittaa maksettavaanne... ja me olemme vain
köyhää väkeä, nähkääs..."
Vaimo raukan laverrellessa edelleen kuohahti vereni ja olin
juuri kysymäisilläni häneltä saattoiko hän hetkeäkään otaksua,
että hylkäisin lapseni, kun mies, joka oli lopettanut kenkiensä
pauloittamisen, nousi seisoalleen sanoen:
"Tahdotte kai jättää lapsenne köyhäintaloon, vai miksi kihnustelette
parin viikon maksusta?"
Tämä ratkaisi asian. Vedin taskustani kukkaroni ja vapisevin sormin
panin viimeisen, kallisarvoisen kultarahani pöydälle.
Hetkisen kuluttua herra Oliver, joka oli vetänyt ylleen
päällysnuttunsa ja pannut verkalakin päähänsä, astui ovelle.
"Hyvästi, rouva", virkkoi hän, ja vastasin hänelle niin kohteliaasti
kuin sisuni salli.
"Ethän tänään mene 'Aurinkoon', ethän, Ted?" kysyi rouva Oliver.
"Klubiin", sanoi mies, ja ovi pamahti kiinni hänen jäljestänsä.
Hengitin vapaammin hänen mentyänsä ja hänen vaimonsa (jonka kasvoilta
pelokas ilme samassa hetkessä hävisi) oli kuin toinen nainen.
"Voi hyväinen aika sentään", huudahti hän luonnottoman hilpeästi,
"missä ovat ajatukseni olleet. Olette niin kalpea matkanne jälkeen
enkä ole edes teekuppia tarjonnut."
Pitelin lasta jälleen sylissäni sillävälin kun hän pani kattilan
tulelle, lämmitti mustan teekannun liedellä, levitti pöydän päähän
pienen pöytäliinan ja asetti siihen paksut kupit. Sitten hän istahti
uunin eteen paahtamaan hiukan leipää jutellen kaiken aikaa miehestään
(puolittain anteeksi pyytävänä, puolittain ylpeänä).
Ammatiltaan hän oli muurari ja työskenteli toisinaan tien toisella
puolella olevassa kirkkotarhassa, jonka täältäkin saattoi nähdä,
mutta nyt hän tavallisesti oli jonkinlaisena agitaattorina
eräällä työläisten johtomiehellä, jonka toimena oli saada aikaan
lakkoja. Ennen heidän naimistaan hän oli kuulunut "Whitechapelin
Voimamiehiin", ja nuo valokuvat uuninreunalla esittivät hänen
kamppailujaan, mutta nyt oli hän käynyt "rauhalliseksi aviomieheksi"
eikä enää "paiskannut ihmisiä maahan".
Tahtomattanikin lämpeni sydämeni vaimoa kohtaan. Ihme, etten silloin
tullut ajatelleeksi, että hänen alinomainen pelkonsa tyrannimaista
miestänsä kohtaan saattaisi useasti johtaa hänet valheellisuuteen,
josta jo olin nähnyt esimerkin, ja että sen vaikutuksista voisi
lapseni joutua kärsimään.
Mutta minä vain vakuuttelin itselleni, että hän oli silminnähtävästi
ihastunut lapsiin ja hoitaisi hellästi pienokaistani. Olinpa
mielettömässä äidillisessä itsekkäisyydessäni oikein mielissänikin
siitä, että hän oli rumapiirteinen henkilö, jota pienokainen, niin
arvelin, ei olisi koskaan rakastava kuten minua.
Teetä juotuani olin pirteämpi, ja koskapa kello jo oli seitsemän ja
aurinko alkoi laskea kirkkotarhan sypressipuiden taa, tiesin olevan
jo ajan lähteä.
Mutta en voinut sitä tehdä riisumatta ensin Isabelia ja laulamatta
hänet nukuksiin. Ja sen jälkeenkin istuin vielä hetken aikaa
kivistävin sydämin, lapsi sylissäni ajattelemassa miltä oli tuntuva
tänä iltana käydä levolle ilman häntä.
Rouva Oliver oli sillävälin tutkinut lapsen liinavaatteita, jotka
olin tuonut mukanani paketissa ja nyt hän puhkesi puolikuiskaaviin
ihastuksen huudahduksiin niitä käännellessään, ja kerrottuani
hänelle, että olin itse ommellut vaatteet, virkkoi hän:
"Tulisipa teistä oikein mainio ompelijatar, rouva, jos vain
tahtoisitte."
Lopulta löi lähdön hetki. Ei yksikään nainen, joka ei itse ole sitä
kokenut, voi tietää miltä se tuntui.
Vaikka minä todella luulin, että lemmikkini saisi rakkautta ja
huolenpitoa osakseen, ja tiesin, ettei hän ymmärtäisi kaivata minua
eikä edes tietäisi minun lähteneen, en voinut estää kyyneleitäni
vuotamasta laskiessani keruubini hänen pieneen vuoteeseensa, ja ne
valuivat hänen kasvoilleen ja herättivät hänet, joten minun oli
polvistuttava hänen viereensä ja viihdytettävä hänet uudelleen
nukuksiin.
"Te olette hyvä lapselleni, olettehan, rouva Oliver?" sanoin.
"Olen niinkin, rouva", vastasi nainen.
"Te kylvetätte hänet joka päivä, niinhän?"
"Illalla ja aamulla. Niin aina teen, rouva."
"Ja huuhdotte hyvin hänen pullonsa ja pidätte huolen siitä, että
hänellä aina on hyvää vastalypsettyä maitoa?"
"No, se on varma, rouva. Älkää te siitä lapsesta huolehtiko,
rouva. Äiti minä olen ollut itsekin, rouva, ja minä hoitelen pikku
enkeliänne niin hyvin kuin olisi oma lapseni tullut takaisin
luokseni."
"Jumala teitä siunatkoon", pääsi ahdistetusta rinnastani tulemaan,
ja viivyttyäni vielä kotvasen polvillani kehdon vieressä (puhellen
sieluni ja sydämeni pohjasta, vaikken hoitajalle enkä pienokaiselle)
nousin pystyyn, kuivasin kyyneleet silmistäni ja riensin juoksujalkaa
ulos talosta.
Yhdeksäskymmeneskuudes luku.
Tiesin, etteivät silmäni kelvanneet kadulla näytettäviksi, ja niinpä
vedin kasvoilleni tumman harsoni ja kiirehdin eteenpäin tiedotonna
kaikelle muulle, kuin sähkövaunujen räminälle ja touhuaville
ohikulkijoille, joille ei poloinen pikku suruni merkinnyt mitään.
Mutta pitkälle en ollut kävellyt, ennenkuin minua alkoi hävettää, ja
otin itseni tilille ja kyselin oliko minulla syytä itkeä.
Pienokaisestani olin eronnut hänen omaksi onnekseen ja jos olin
luopunut viimeisestä punnastani, niin oli sillä maksettu lapsen
elatus eikä minulla niinmuodoin ollut nyt muuta ajateltavaa kuin
itseäni ja miten saada työtä.
En hetkeäkään epäillyt etten saisi työtä tai etten saisi sitä heti.
Polttava kysymys oli vain, minkälaista ja missä se olisi oleva.
Tähän asti olin arvellut, että koska olin nopsa kynää käyttämään,
voisin ehkä päästä jonkun sihteeriksi; mutta nyt, muistaen
konekirjoittajan tarinan ("liikkeet eivät siitä pidä") tukahutin
tämän toiveen ja kohotin päämääräni korkeammalle.
Minkälaisia tuulentupia! Muistin mitä arvoisa äiti kerran oli sanonut
minusta luostarissa (jossa olin saanut useampia palkintoja kuin
Alma, vaikken ole ennen siitä mitään puhunut) sanelin itselleni että
minäkin olin saanut hyvän kasvatuksen. Osasin italian, ranskan ja
saksan kieltä, ja koska olin kuullut, että jotkut naiset ansaitsivat
elatuksensa kääntämällä kirjoja, arvelin voivani tehdä samaa.
Niin, voisinpa itsekin kirjoittaa kirjoja. Olin vakuutettu siitä
että voisin -- ainakin yhden kirjan, kodittomista tytöistä, joiden
täytyy tulla toimeen maailmassa omin voimin, ja kaikki hyvät naiset
lukisivat sen, (jotkut hyvät miehetkin), sillä he tietäisivät sen
olevan totta.
Oi turhamaisia ajatuksiani! Vaikka toiselta puolen ne eivät olleet
niinkään turhamaisia, sillä mainetta en ajatellut enkä sitä mitä
ihmiset sanoisivat niistä kyhäyksistäni, vaan ainoastaan mitä voisin
saada siitä.
Saisin rahaa, ehkäpä en paljon, mutta sen verran että lapsi ja
minä voisimme asua maalla pienessä huvilassa, muratin ja ruusujen
keskessä, missä Isabel aikaa myöten juoksisi ruohikolla ja poimisi
kukkia puutarhassa.
"Eipä tässä siis ole mitään itkun syytä, sinä naurettava olento",
puhelin itsekseni kiirehtiessäni nyt eteenpäin lentävin askelin
ikäänkuin sieluni olisi siirtynyt jalkoihini.
Olin varmaankin astunut hyvän matkaa tuntematta mitään väsymystä, kun
saavuin Bow-kirkon sillalle.
Sieltä olin aikonut nousta raitiovaunuun, mutta koska en ollut
väsyksissä, astuin eteenpäin mielissäni siitä, kun sain parisen
pennyä säästetyksi.
Olin jo vaeltanut kappaleen matkaa Mile End Roadia, kun jäähdyttävä
ajatus äkkiä välähti mieleeni. Ajattelin sitä pitkää välimatkaa,
joka erottaisi minut lapsestani. Minulle kävisi vaikeaksi käydä
usein häntä tervehtimässä ja mahdotonta olisi nopeasti päästä
hänen luokseen (ehkäpä myös saada ajoissa sanaa) jos hän äkisti ja
vaarallisesti sairastuisi kuten lasten usein käy.
Ei loistavimmatkaan unelmat pystyneet minua taivuttamaan sellaiseen
vaaralliseen eroon.
"Se on mahdotonta", ajattelin, "aivan mahdotonta."
Kerkeät askeleeni hiljenivät. Tullessani sille kohdalle Mile End
Roadia, missä juutalaiset räätälit asuvat ja kuullessani vierasta
kieltä puhuttavan, jonka myöhemmin sain tietää olevan jiddishiä ja
katsellessani kadulla liikkuvia miehiä, joilla oli itämaalaiset
tohvelit jalassa ja kihara kummallakin puolella kellanvaaleita
kasvoja, pysähdyin tietämättä miksi, kadun kulmaan, missä joukko
kirkassilmäisiä juutalaislapsia tanssi italialaisen posetiivin
säestyksellä.
Katselin yhä tätä näytelmää tuskin tietäen mitä näin, kun silmäni
sattuivat kulmassa olevan makkarapuodin ikkunaan laastaroituun
ilmoitukseen. Suurin kirjaimin oli siinä luettavana:
_Ompelijatarta halutaan. Hyvä Palkka. Kysytään N:o -- Washington
Street._
Kuinka vähäpätöiset ovat ne seikat, joista kohtalomme näyttää
riippuvan. Siinä tuokiossa muistui mieleeni mitä rouva Oliver
oli sanonut ompelukyvystäni; ja melkein ennenkuin olin selvillä
siitä mitä olin tekemäisilläni, pyörähdin syrjäkadulle ja koputin
avonaiselle ovelle.
Vanhahko, lihavanläntä, sormuksilla ja kultavitjoilla ylt'yleensä
koristettu juutalaisnainen, musta peruukki päässään, tuli etehisen
takaisesta huoneesta minua puhuttelemaan. Selitin asiani, ja
silmäiltyään minua päästä kantapäähän melkeinpä kummastuneen
näköisenä, ikäänkuin ei hän ensinkään olisi odottanut minun
kaltaistani henkilöä, virkkoi hän nenä- ja kurkkuäänellä:
"Vartoka! Minun tytär, hän puhu hyvin englanti."
Sitten vääntäen päänsä olkapäänsä yli koroitti hän äänensä pari
oktaavia korkeammalle ja huusi: "Miriam", jolloin mustasilmäinen,
mustatukkainen, kiltin ja herttaisen näköinen, noin kahdeksantoista
vuoden iässä oleva juutalaistyttö tuli portaita alas.
Toistin pyyntöni, ja tytön tulkittua puheeni äidilleen pyydettiin
minut astumaan etehiseen, ja siellä minä jouduin kyseltäväksi.
Olinko ompelijatar? En, mutta halusin työtä. Olinko koskaan ommellut
miestenliivejä? En ollut, mutta osasin käyttää neulaani vaikka mihin.
Intoni saada työtä tahi ehkäpä vielä enemmän hänen omat kiireelliset
työnsä painoivat edukseni, sillä hetken tuumittuaan ja innokkaasti
kuiskailtuaan tyttärensä kanssa (joka katseli minua välkkyvin silmin)
hän virkahti:
"No hyvä, me katso mitä te voi tehdä."
Minut vietiin sitten ahtaaseen ja ummehtuneeseen huoneeseen,
missä joukko tyttöjä (kaikki juutalaisia näöltään) leikkelivät
ja ompelivat miesten liivejä. Muuan tyttö harsi, toinen käytti
silitysrautaa ja kolmas ompeli napinreikiä hienolla silkkilangalla.
Viimeksimainittu oli se työ, joka minulta vaadittiin ja minun
käskettiin katsella voisinko sitä tehdä. Tarkkasin tytön työtä kotvan
aikaa ja sanoin sitten:
"Antakaa minun koettaa."
Minulle annettiin nyt neula ja lanka ja liivipuolikas, ja kymmenen
minuutin kuluttua olin valmistanut ensimäisen napinreikäni ja jätin
sen arvosteltavaksi.
Tytär ylisteli sitä lämpimästi, mutta äiti sanoi:
"Sangen hyvä, mutta vähän hidas."
"Sallikaa minun uudelleen koettaa", sanoin, ja vapisevat käteni
olivat niin innokkaat, että seuraava napinreikäni oli edellistä
paljon parempi ja valmistui sitä paitsi joutuisammin.
"Mainiota!" sanoi tytär. "Ja mamma, ajatteles, että hän nyt jo on
nopeampi kuin Leah. Minä vertasin ajan."
"Minun täyty pyytä isä tänne kuitenkin", sanoi juutalaisnainen
kadoten toiseen huoneeseen.
Jutellessani juutalaistytön kanssa, joka nähtävästi oli yhtä
äkkiä mielistynyt minuun kuin minä häneen, kuulin toisen nenä- ja
kurkkuäänen (miehen) hallista tulevan meitä kohti.
"Onko hän uksi meidän joukostamme."
"Nein! Hän on Skihoah" -- joka merkitsi, kuten myöhemmin sain tietää,
ei-juutalaistyttöä.
Sitten astui juutalaisvaimo huoneeseen pitkän, laihan juutalaisen
seuraamana. En ollut milloinkaan ennen enkä ole tämän jälkeenkään
nähnyt niin patriarkaalista ilmestystä. Pitkine harmaine partoineen
ja arvokkaine kasvoineen olisi hän voinut esittää Moosesta jossakin
luostarimme seinällä riippuvassa kuvassa -- lukuunottamatta
samettista patalakkia ja langanpätkillä ja verka- ja silkkitilkuilla
peitettyä mustaa, alpakka-esiliinaa.
Hän katseli minua hetkisen terävillä silmillään ja kun vaimo oli
näyttänyt hänelle työni ja hän oli ottanut hypyllisen nuuskaa ja
niistänyt nenänsä kirjavaan nenäliinaan pasuunan äänellä, alkoi hän
vuorostansa tehdä kyselyjä.
Vapisin pelosta, että hän tiedustelisi perheolojani, mutta saatuaan
tietää nimeni ja että olin kristitty, ei hän sen enempää kosketellut
yksityiselämääni. "Mitä palkka te halua?"
Vastasin olevani tyytyväinen, jos saisin saman minkä toiset tytötkin
samasta työstä.
"Ah ei! Nämä tytöt on täyspalkkalaiset. Te on vaan vasta-alkaja, niin
ette voi pyytä se sama."
Silloin hänen tyttärensä uudelleen vakuutteli että minä olin
sukkelampi kuin Leahksi mainittu tyttö; mutta isällisen käskijävallan
arvollisuudella juutalainen käski hänen vaieta ja sanoi ottavansa
minut vain "kappalepalkalle", koska olin vasta-alkaja, ja hän
mainitsi hinnan (hyvin pienen) puolesta tusinasta nappeja ja
napinläpiä sillä ehdolla, että itse hankkisin langan ja tekisin työt
omassa kodissani.
Huomaten, etten voisi kilpailla juutalaisen kanssa tinkimisessä ja
ollen perin innokas saamaan työtä vaikka millä hinnalla, suostuin
hänen ehtoihinsa, jolloin hän läksi huoneesta käskien minua palaamaan
seuraavana päivänä.
"Ja missä te asu, lapsi kulta?" kysäisi juutalaisnainen. Sanoin
asuvani Bayswaterissa ja puolustelin oloani kaukana East Endissä
jollain tekosyyllä hipaisten totuutta niin läheltä kuin mahdollista,
mutta tunsin vaistomaisesti; nähtyäni talon isännän, etten uskaltaisi
virkkaa mitään lapsestani.
Hän sanoi, että minun pitäisi asua lähempänä työpaikkaani, ja
vastasin aikovani sen tehdäkin. Kysyin samassa saattoiko hän neuvoa
minulle huoneen.
Onneksi sattui juutalaisnaisella itsellään olemaan kaksi vapaata
huonetta ja läksimme yläkertaan katsomaan niitä.
Huoneet olivat kumpikin rakennuksen ullakkokerroksessa ja toisen
olisin saanut kahdesta shillingistä viikossa, mutta se oli pimeä ja
kolkko, sen ikkuna kun antoi takapihalle. Toinen huone maksoi kolme
shillingiä viikossa; se oli kapea, komeromainen, niukasti sisustettu
huone, mutta sen ikkunasta saattoi nähdä vilkasta katuelämää, joten
heti vuokrasin sen ja kysyin koska voisin muuttaa.
"Koska te halua", sanoi juutalaisnainen. "Kaikki on valmis."
Aikaisin seuraavana aamuna minä siis jätin hyvästi kiltille
walesilaiselle emännälleni (joka kävi totisen näköiseksi kuullessaan
mitä työtä aioin ruveta tekemään) ja Emmerjanelta, (joka itki
suudellessani hänen sotkettaneita kasvojaan) ja muutin uuteen
asuntooni, missä heti rupesin tekemään työtä ensimäiselle ja ainoalle
työnantajalleni.
Olin ehkä vajonnut syvälle unelmieni korkeuksista, mutta sitä ei nyt
kannattanut ajatella. Olin lähellä Ilfordia ja saatoin nähdä Isabelin
joka päivä.
Isabel! Isabel! Isabel! Kaikki oli Isabelia, sillä nyt Martinin
kadottua kiertelivät kaikki toivoni ja pelkoni, rakkauteni ja elämäni
yhdessä keskuspisteessä -- lapsessani.
Yhdeksäskymmenesseitsemäs luku.
Työnantajani oli Puolan juutalaisia Israel Abramovitsch nimeltään.
Hän oli tullut Englantiin Venäjän pyhissä kaupungeissa vallinneiden
uskonnollisten vainojen aikana ja ruvennut räätälinä ansaitsemaan
leipänsä eräässä Whitechapelin ullakkokerroksessa. Hän vuokrasi
"Singerin" ja teki alussa kappaletyötä "valmisten vaatteitten"
puoteihin ja tuli vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa Lontoon East
Endin rikkaimmaksi muukalaisjuutalaiseksi. Hän valmisti töitä West
Endin suuriin liikkeisiin ja häntä pidettiin (kuten myöhemmin sain
kuulla) juutalaisista "hiostajista" pahimpana.
Tästä huolimatta hän omalla tavallaan oli hurskas ja jumalinen mies.
Ankara, järkähtämätön ja melkeinpä taikauskoinen Leeviläisten lakien
seuraamisessa ja uskonsa surumielisen, jotenkin kolkon symbolismin
noudattamisessa. Kuuluisa talmudin-tutkija synagoogan tukipylväs, ja
toinen Brick Lanella olevan Chevran kirkko isännistä ja niinmuodoin
siveellisen vaelluksen lahjomaton valvoja.
Hänen talossaan oli laaja kokoelma inhimillisiä olentoja,
pääasiallisesti juutalaistyttöjä, jotka työskentelivät kaiken päivää
ja joskus (kun määräyksiä saattoi kiertää tahi kaksi juhlapäivää
oli tulossa) öisinkin, sillä juutalainen vaati kaikilta saatavansa,
vaimoltaankin, joka keitti ruuan ja silitti vaatteet samalla haavaa.
Tässä mehiläispesässä en kaivannut kannustusta ollakseni ahkera.
Joka aamu rouva Abramovitsch toi minulle huoneeseeni korkean pinon
liivejä ja joka ilta tuli hän noutamaan ne alakertaan ja laskettuaan
ansioni uskomattoman sukkelasti, maksoi hän saatavani täsmällisesti.
Ensimäisen viikon lopussa huomasin ansainneeni kymmenen shillingiä.
Olin mielissäni, mutta maksettuani asuntoni ja ravintoni, eivät rahat
riittäneet pienokaisen ylläpitoon, joten toisena viikkona ompelin
myöhempään ja ansaitsin neljätoista shillingiä. Ei sekään riittänyt,
päätin siis pitentää työaikaani vieläkin enemmän.
"Aamusella jaksaa paremmin", ajattelin. Valitettavasti (johtui ehkä
heikkoudestani) olin aina ollut aamu-uninen, mutta onneksi antoi
huoneeni itään ja niinpä keksin muuttaa vuoteeni ikkunan eteen ja
vedin akuttimen ylös niin että jo varhainen päivänvalo sattuisi
kasvoilleni ja herättäisi minut.
Tämä koe onnistui loistavasti ja viikkokausia myöhään kesällä ja
aikaiseen syksyllä nousin vuoteeltani ennen auringonnousua niin pian
kuin hämärä oli poistunut ja Lontoon lyijynharmaa päivänvalo alkoi
haihduttaa edellisen päivän savuja.
Täten kartutin tuloni kuuteentoista shillingiin, ja opittuani
käyttämään neulaa nuolen nopeudella seitsemääntoista, toisinaan
kahdeksaantoista shillingiin.
Se oli korkein ennätykseni ja vaikkakin niukalti oli aikaa muihin
toimiin, niin saatoin sillä kuukauden lopussa maksaa puntani
pienokaisen puolesta ja panna hiukan säästöönkin.
Minun ei auttanut laiskotella, jos mielin pysyä tässä
keski-saavutuksessa, ja minä nurisin jo siitäkin ajasta, minkä
kulutin ruokani ostamiseen ja nauttimiseen, vaikka se ei vaatinut
pitkiä valmistuksia Mile End Roadissa, joka on täynnänsä puoteja,
missä saadaan valmiiksi keitettyä ruokaa.
Elämäni oli kenties kova, mutta älköön kukaan luulko, että omasta
mielestäni olin orja. Vaikka tein työtä niin väsymättömästi, en
tuntenut mitään sääliä itseäni kohtaan. Ajatus, että ahersin lapseni
takia, sulostutti kaiken työni. Olin niin onnellinen tietäessäni,
että pienokaiseni kaikissa tarpeissaan riippui tykkänään minusta.
Mieleni oli niin kevyt näihin aikoihin, että laulelin useasti, en
tietenkään keskellä päivää, kun talomme hurisi kuin myllynratas,
mutta varhain aamulla ennenkuin sähkövaunut alkoivat rämistä tahi
katukaupittelijat tarjota tavaroitaan huutamalla ja kun ei East
Endistäkään kuulunut muuta ääntä kuin tuo lakkaamaton poljenta
kadulla, joka aina pani minut ajattelemaan Israelin lapsia Egyptissä,
kun he kantoivat Faraon kuormia.
Avasin ikkunani ja lauloin jos jotain, mutta ollen itse suuri lapsi
ja kuvitteluihin niin mieltynyt, laulelin mieluimmin kehtolauluja ja
uskottelin itselleni Isabelin olevan huoneessani nukkumassa takanani
omassa vuoteessani.
Kävin tervehtimässä häntä joka päivä. Kuuden ja yhdeksän välillä joka
ilta keskeytin työni mennäkseni Ilfordiin. En puhunut kenellekään
mitään käynneistäni, ja juutalaisperhe oli siinä luulossa, että tämän
ajan käytin virkistyshetkekseni.
Tavallisesti kuljin raitiovaunussa Bow-kirkolta, sillä olin hätäinen
joutumaan perille, mutta useimmiten palasin jalan, sillä vaikka matka
oli pitkä, arvelin nukkuvani paremmin käveltyäni.
Mitä onnen iltoja ne olivat!
Ehkäpä en ollut Olivereihin täysin tyytyväinen, mutta en sitä
paljonkaan huolehtinut. Lähemmin tutustuttuani lapseni hoitajaan
huomasin hänet ajattelemattomaksi ja huolimattomaksi naiseksi; ja
vaikka vakuuttelin itselleni, että täytyi olla suvaitsevainen häntä
kohtaan, kun hänellä oli niin paha mies, tiesin sydämeni sisimmässä
pettäväni itseäni ja että minun olisi pitänyt kuunnella ääniä, jotka
sanoivat: "Lapsesi on huonossa hoidossa."
Toisinaan huomasin, ettei lasta oltu kylvetetty -- mutta se oli
minulle vain hyvänä tekosyynä saada itse kylvettää hänet.
Toisinaan huomasin, etteivät hänen vaatteensa olleet niin puhtaat
kuin olisi voinut vaatia -- mutta se vain tuotti minulle ilon pestä
ne.
Toisinaan olin vakuutettu siitä, ettei maitopulloa oltu huuhdottu
ja ettei maito ollut aivan tuoretta -- mutta silloinhan minä
mielihyvällä ravistelin pulloa haalealla vedellä ja keitin maidon.
Useasti kyllä välähti mieleeni, että maksoin rouva Oliverille, jotta
hän tekisi kaiken tämän -- mutta toiselta puolen olin ylen ihastunut
saadessani hoidella pienokaistani.
Näin kului viikkoja ja kuukausia -- vasta nyt voin laskea kuinka
monta niitä oli, sillä niihin aikoihin oli lapseni niin kaikkeni
kaikessa, että itse Aikakin lakkasi minulle mitään merkitsemästä
-- ja kukin päivä toi tullessaan uusia näkyviä edistyksiä hänen
kehityksessään.
Kuinka ihmeellistä se kaikki oli! Nähdä hänen pienen henkensä ja
sielunsa tulevan ulos Tuntemattomasta! Kohdun äänettömyydestä ja
pimeydestä valon ja äänien maailmaan.
Mitä riemullisia iltoja minä vietin hänen luonaan!
Hauskimmat olivat (Jumala antakoon minulle anteeksi!) ne illat, kun
muurari oli joutunut pulaan "paiskattuaan ihmisiä maahan" "Nousevassa
Auringossa", jolloin hänen vaimonsa täytyi lähteä auttamaan häntä
poliisin käsistä.
Niin! Niin! Alhaalla syvyyksissä minä ehkä olin, mutta maailmassa
ei ole yhtäkään niin pimeätä kolkkaa, ettei sitä voisi valaista
auringonsäde, ja minun auringonsäteeni oli lapseni.
Entä Martin -- lapsi saattoi minut yhtenään ajattelemaan häntä.
Ahmien häntä silmilläni keksin yhtäläisyyksiä joka päivä -- hänen
silmissään, hänen äänessään, hänen hymyilyssään ja ennen kaikkea
tuossa hilpeässä naurussa, joka muistutti pullosta pulppuavaa vettä.
Minun oli tapana puhella hänelle Martinista, kuiskata kaikki
hellänhaikeat salaisuuteni hänen korvaansa, ikäänkuin hän ne
ymmärtäisi, kertoa minkälainen suuri mies hän oli ollut ja kuinka hän
oli rakastanut meitä molempia -- kuinka hän _olisi_ rakastanut, jos
eläisi.
Niin kyllä, lapsekasta se kai oli. Vaikka ei se sittenkään ollut niin
perin lapsekasta. Monesti olen sittemmin mielessäni ihmetellyt, että
hurskaat pyhimyksetkö, jotka tiesivät miten Martinin todella oli
käynyt, kuiskailivat korviini kaiken tämän säilyttääkseen rakkauteni
häneen yhtä virkeänä kuin jos hän olisi alati ollut luonani.
Kun Isabel oli viiden kuukauden vanha, niin tämä lasta ja Martinia
koskeva tunteeni saavutti toisen, korkeamman asteen.
Tuskin uskallan siitä puhua, se saattaisi tuntua mielettömältä,
vaikka se oikeastaan oli niin pyhää ja ylentävää.
Se päähänpisto, joka minulla oli ollut ennen pienokaisen syntymistä,
että hänet lähetettiin lohduttamaan minua (yhdyssiteeksi rakkaan
vainajani ja minun välille) kehittyi siksi hämmästyttäväksi ja
riemulliseksi ajatukseksi, että Martinin oma sielu oli siirtynyt
lapseeni.
"Niinmuodoin ei Martin olekaan kuollut", arvelin. "Ei todellakaan
kuollut, sillä hän elää pienokaisessa."
Mahdotonta on kuvailla miten tämä ajatus minua liikutti; kuinka se
täytti sydämeni kiitollisuudella, kuinka minä rukoilin, että se
pikkanen ruumis, mihin Martinin sielu oli asettunut asumaan, kasvaisi
kauniiksi ja vahvaksi ja hänen arvoisekseen; kuinka minä tunsin
vastuunalaisuuteni vaalia ja suojella häntä, vaikkapa oman elämäni
uhalla, jos siksi tuli, yhä kasvavan ja syventyvän.
"Niin, niin, vaikkapa oman elämäni uhalla", ajattelin.
Ehkäpä tämä oli jonkinlainen hourekuva, joka johtui suuresta
rakkaudestani, kovasta työstä ja raukenevasta terveydestäni. En
tietänyt enkä välittänyt tietää mitä se oli.
Minulle merkitsi vain yksi asia jotain, että vaikka tähän asti
olin luullut Martinin poistuneen niin kauas minusta, ettei meitä
Aika enää voisi yhdistää, vaan Ijäisyys, niin tunsin nyt, että hän
oli tulemassa takaisin luokseni -- lähemmäksi, lähemmäksi ja yhä
lähemmäksi joka päivä.
Martin Conradin memorandum.
Armas, ylevämielinen pikku naiseni oli oikeassa enemmän kuin hän
itse arvasikaan.
Juuri tähän aikaan minä sanan varsinaisessa merkityksessä
kiirehdin kotiin niin joutuin kuin nopein käytettävänäni oleva
laiva saattoi minut kuljettaa.
Niin pian kuin olimme rynnänneet Scotian kannelle, rupesimme
huutamaan kirjeitämme.
Kukin sai osansa, ja minulle oli kertynyt kokonainen läjä.
Pujahdin siis alas hyttiini, missä tarkastin kirjekuoret kuten
korttipinkan, etsien sitä pientä, soreata käsialaa, jolla
kirjeeni ja puheeni olivat niin usein olleet kirjoitetut.
Mielipahakseni en sitä löytänyt ja päästyäni tämän tosiasian
perille, lukitsin kaikki kirjeet laatikkoon enkä niihin
katsahtanutkaan ennenkuin olimme jo kaksi päivää olleet aavalla
merellä. Ne olivat enimmäkseen onnentoivotuksia komitealtani,
sanomalehteni omistajalta ja Kuninkaalliselta Maantieteelliseltä
Seuralta, kaikki tavallaan kyllä tervetulleita, mutta Kuolleen
Meren hedelmiä ihmiselle, jonka sydän on tyhjä ja raskautettu.
Kannelle mennessäni tapasin kaikkein kasvot loistavina kuin
aamurusko, siliä miehet, koko sakki, olivat saaneet hyviä
uutisia, joku oli saanut periä, toinen oli tullut kaksoisten
isäksi ja iloisia ja kiihtyneitä olivat kumpikin.
Tein voitavani ollakseni iloinen iloisten kanssa ja olin
olevinani kuin olisin minäkin saanut hyviä uutisia ja kaikki
olisi mainiota. Mutta tukalaksi kävi ajan pitkään, varsinkin kun
purjehtiessamme takaisin maailmaan, kuten sanoimme, saimme kuulla
laivamiehistöltä mitä oli tapahtunut poissaollessamme.
Ensin, syynä laivamme viipymiseen oli ollut vika, joka ei
johtunut meidän puoleisesta langattomasta asemasta, vaan
Macquarie saarella sattuneesta häiriöstä.
Ja sitten saimme kuulla kertomuksen Scotian otaksutusta
haaksirikosta hirmumyrskyssä, johon oli uskottu riittämättömien
todistusten nojalla (minun mielestäni), mutta josta oli
kirjoitettu niin komeita muistosanoja, että veret kuohahtivat
kasvoille niitä kuullessa eikä kautta pyhimysten voinut olla
toivomatta, että ne olisivat olleet tosia.
Olimme enää vain viiden tahi kuuden päivämatkan päässä Uudesta
Seelannista, mutta jännitykseni kävi hirvittäväksi, sillä ylinnä
mielessäni oli alati ajatus:
"Miksi hän ei kirjoittanut minulle yhtä sanaa lausuakseen minut
tervetulleeksi sivistyneen maailman yhteyteen?"
Milloin en ollut puheissa jonkun kanssa, kalvoi tämä kysymys
taukoamatta mieltäni. Päästäkseni sitä pakoon otin osaa
laivatovereitteni urheiluharjoituksiin; ravittuaan sydämensä
iloisilla uutisilla ja vatsansa hyvällä ruualla olivat he entistä
ehommat kaikista kärsimyksistään huolimatta.
Mutta sinä aamuna kun maa kajasti vastaamme, seisoin laivan
keulassa, puhumatta mitään kenellekään, tähystelin vain
silmilläni tuohon yhä etäiseen maailmaan, johon olimme tulossa
takaisin jylhästä, yksinäisestä, valkeasta erämaasta, ja
ajattelin:
"Ennen yön tuloa olen varmaankin saanut uutisia hänestä."
Port Lytteltonin laivasillalle oli kerääntynyt suuri,
lämminsydäminen ihmisjoukko. Siirappi tuumi: "Herrajesta,
en ole koskaan tietänyt, että maailmassa on niin paljon
väkeä, Kupernööri"; ja O'Sullivan, äkätessään sievän
olennon päivänvarjon alla, nykäisi minua käsivarresta ja
huusi (tähtientutkijan äänellä, joka on keksinyt uuden
taivaankappaleen), "Päällikkö! Päällikkö! _Tyttö!_"
Melkein ennenkuin laskimme maihin, astui seurue tiedemiehiä
laivaan; mutta minua liikuttivat enemmän sähkösanomat, jotka
olivat saapuneet samalla hetkellä, niinpä ryntäsin hyttiini ja
repäisin ne auki kuin saalistansa raateleva petolintu -- etsien
aina ensimäiseksi allekirjoitusta, ja jokaista kirjekuorta
avatessani mietin:
"Oi Jumala, mitä siinä mahtaa olla?"
Ei ollut mitään omalta armaaltani! Päivälliskutsuja oli, oli
tarjoumuksia luennoimaan, kirjoittamaan kirjoja, tekemään sitä ja
tätä ja taivas tietää mitä kaikkea, mutta ei sanaakaan häneltä,
joka merkitsi enemmän minulle kuin koko maailma yhteensä.
Tämä lujitti yhä enemmän vakaumustani niihin ääniin nähden, jotka
olivat minut kutsuneet palaamaan 88:lta leveysasteelta. Niinpä
siis päätin paikalla jättää laivamme Uuteen Seelantiin odottamaan
seuraavaa ponnistustamme ja lähteä oikopäätä Sydneyhin ja sieltä
kotiin ensimäisessä nopeassa laivassa.
Port Lytteltonin kelpo väki vastusteli lähtöämme. Mutta kun
minä olin esittänyt syyni (ikävöimme aivan hurjasti vaimoja ja
kultiamme, nähkääs), lähetettiin kokonainen poikakoulu (topakoita
pikkupoikia Eton koulun puvuissa) laulamaan meille lähtiessämme
"Neljäkymmentä Vuotta Aikaa" -- joka liikutti tunteitani enemmän
kuin olisin saattanut uskoa.
Sydneyssä meitä odotti sama vastaanotto -- sama sydämellinen
väkijoukko vastassa, samat tervetuliaiset, samat kutsut, joista
kieltäydyimme samoilla estelyillä, ja sitten läksimme matkaan
nopeakulkuisessa linjalaivassa.
Matkalla "takaisin maailmaan" olin kyhäissyt kokoon jonkinlaisen
kertomuksen sille sanomalehdelle, joka oli avustanut
retkikuntaamme (ontuva, vaivainen sepustus siihen nähden mitä
rakkaimpani olisi voinut siitä tehdä), missä lyhyesti tehtiin
selkoa siitä vähästä, jota olimme pystyneet saamaan aikaan, ja
laveammin selitettiin mitä vielä aioimme toimittaa Jumalan avulla.
"Tämän hän ainakin näkee ja saa tietää, että olemme
kotimatkalla", ajattelin.
Mutta saadakseni varmuutta taholta tai toiselta, lähetin kaksi
sähkösanomaa, toisen omalle armaalleni Raa-linnaan, toisen
vanhuksille kotiin, pyytäen heitä vastaamaan Port Saidiin.
Merelle jälleen tultuamme alkoi minua kiusata tuo vanha
uni halkeamia täynnä olevasta jäätiköstä, ja jos ketä
ihmetyttää kuinka tällainen merikarhu, joka ei ollut pelännyt
yhdeksänkymmenen peninkulman lumituiskua Napapiirissä, salli
aivonsa hullutella yöaikaan ja pitää hänet valveilla, niin ei voi
muuta sanoa kuin että asiainlaita oli niin.
Ehkäpä äskeinen kokemukseni "langattoman" suhteen saattoi minut
vakuutetuksi siitä, että jos kaksi maahan pistettyä sauvaa
voidaan saattaa yhteyteen keskenänsä satojen peninkulmain
välimatkan päästä, niin ei kahta rakastavaa sydäntäkään estä aika
eikä paikka yhtymästä.
Joka tapauksessa olin nyt aivan varma siitä, että oma rakkaani
oli kutsunut minut kotiin Antarktiksesta. Niinpä Port Saidiin
tullessamme ja sähkösanomani minulle virratessa, olin joutunut
sellaiseen levottomuuden tilaan, etten uskaltanut niitä avata.
Pelkäsin niin kovasti sitä iloa tai surua mitä nuo keltaiset
paperit voisivat sisältää, että pyysin O'Sullivanin alas hyttiini
lukemaan sähkösanomani, ja hänen avatessaan ne tarkastin hänen
kasvojansa ja olin melkein läkähtyä piippuni savupilviin.
Ei mitään omalta rakkaaltani! Ei liioin mitään kotolaisilta.
O'Sullivan oli saanut päähänsä, että tuskailin vanhempaini tähden
ja koetti lohduttaa minua sanomalla, ettei vanhain ihmisten
päähän koskaan pälkähtänyt sähköttää, mutta kautta pyhän,
saastuttamattoman Äidin, hän oli valmis lyömään vetoa, että ennen
pitkää saisin kirjeen. Niin sainkin.
Me viivyimme kaksi iankaikkisen pitkää päivää Port Saidissa
laivan ottaessa hiiliä loppumatkaa varten, ja melkein juuri
lähtöhetkellä saapui Ellanista kirje, joka ensin joutui
Sullivanin käsiin ja lennätti hänet laivan läpi ryntäämään
luokseni ja huutamaan: "Päällikkö! Päällikkö!"
Matkustajat siirtyivät hänen tieltään ja juttelivat minulle
sittemmin hänen säteilevistä kasvoistaan. Ja kun hän tupsahti
hyttiini, olin minäkin vakuutettu siitä, että hän toisi hyviä
uutisia. Hyviä ne olivatkin, vaikka ei juuri sitä mitä olin
odottanut.
"Enkös vain ollut varma siitä, että pian saisit kirjeen, ja
kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, tässä se on", huudahti
hän.
Kirje oli isältäni ja minun oli koottava kaikki kylmäverisyyteni
ennenkuin saatoin ryhtyä sitä lukemaan.
Se henki ylt'yleen isällistä rakkautta ja äidillistä rakkautta
myös, ja herttaisten kelpo vanhusten ylpeyttä minusta ("kaikki
ihmiset puhuvat sinusta, poikani, eikä sanomalehdet sisällä
mitään muuta"); mutta ei sanaakaan Marysta -- tahi vain sananen,
ja se oli pahempi uutinen kuin mikään.
"Sinun on täytynyt kuulla Raa-linnan onnettomuudesta. Hyvin
surullista, mutta tämä onnen hetki ei ole sopiva sitä
koskettelemaan."
Ei muuta mitään! Vain loppumattomia, helliä isällisiä
lörpötyksiä, jotka (antakoon Jumala minulle anteeksi!) olisin
mielihyvällä vaihtanut yhteen ainoaan selvään uutiseen
rakkaimmastani.
Koska nyt en hituistakaan enää epäillyt, ettei poloinen, pikku
kultani ollut joutunut jonkun järisyttävän tapauksen uhriksi,
sähkötin uudelleen hänelle, tällä kertaa Daniel O'Neillin taloon
-- sillä vakuuttelin itselleni, että vaikkakin se mies oli suuri
lurjus ja oli uhrannut tyttärensä arvon- ja vallanhimolleen ja
muille saastaisille pyyteilleen, ja jos hänen irstas miehensä
oli ajanut hänet talosta pois, niin isä varmaankin oli avannut
hänelle ovensa.
"Sähkötä vastaus Maltaan. Arvaat kuinka levoton olen, kun en ole
mitään sinusta kuullut", sanoin.
Sokea, hätäinen, julma sähkösanoma, mutta Jumalan kiitos se ei
milloinkaan joutunut hänen käsiinsä.