Hän katsahti tutkistelevasti silmiini ja sanoi:
"Kyllä sen uskonkin. On niitä sellaisia tyttöjä. Vaikka Jumal'avita,
en minä ymmärrä miten he tulevat toimeen."
Minua puistatti ja värisytti, sillä mielestäni näin vilahduksia
helvetin lieskoista -- sortuneet toiveet, järkkyneen uskon,
inhimillisen elämän raastettuna eläimelliseen tilaan ja viimein
ihmisen eläimeksi muuttuneena.
Juuri tällä hetkellä pienokainen heräsi ja alkoi uudelleen itkeä.
Nainen katseli häntä jälleen samalla silmäyksellä kuin ennenkin --
raju välke silmissään.
Sitten hän kumartui puoleeni puhaltaen alkohoolihöyryjä lapsen
kasvoihin ja karkealla lihavalla sormellaan kutkutti häntä leuan alle.
Pienokainen lakkasi itkemästä ja alkoi hymyillä. Kun vaimo näki
tämän, säteilivät hänen silmänsä kuin päivänpaiste.
"Kas vain", huudahti hän. "Jeesus minua auttakoon, luulenpa että
olisin voinut olla siisti minäkin, jos olisi ollut kestä pitää."
En häpeä kertoa, että vaimon puhuessa silmäni olivat useasti
vettyneet, mutta kun hän kosketti lastani, niin minua puistatti
ikäänkuin olisi syvimmistä syvyyksistä lähtevä lika häntä tahrannut.
Sitten tapahtui jotain outoa.
Olin noussut pystyyn jatkaakseni matkaani, vaikka jäseneni tuskin
kannattivat minua, ja asettelin pienokaista tukevasti syliini, kun
vaimokin nousi istualtaan sanoen:
"Ette kai antaisi minun kantaa pikkaraista hetken aikaa, heh?"
Yrittelin pelastautua keksimällä en tiedä mitä.
Vaimo vilkaisi minuun uudelleen ja hetken kuluttua hän mutisi:
"Ei tietenkään. Minä vain tässä ajattelin että ihan se olis kuin
kantaisin Billiä käsivarsillani."
Tämä pyyhkäisi tiehensä kaikki epäilyt. Vaimon sielussa oli vielä
yksi ikkuna avoinna enkä uskaltanut sitä sulkea.
Katsahdin lapseeni -- niin puhdas, niin suloinen, niin tahraton
hän oli. Katsahdin vaimoon -- niin iljettävä, niin raaka, niin
turmeltunut taas hän.
Tuokion verran kesti kamppailua ja sitten... vaimo ja minä kuljimme
vieretysten.
Ja portto kantoi pienokaistani kadulla.
Yhdeksäskymmenesneljäs luku.
Kello viiden aikaan olin taas yksinäni.
Seisoin silloin (lapsi uudelleen sylissäni) patsaan vieressä, joka on
Bow-kirkon takana.
Tunsin, etten jaksanut kauemmas kävellä ja vaikka joka penni
taskussani kuului Isabelille, oli minun lainattava siitä hiukan, jos
mielin saada hänet rouva Oliverin luo sinä iltana.
Odotin ensimäistä raitiovaunua, joka kulki minun suuntaani, ja kun se
tuli kohdalle, viittasin sitä pysähtymään, mutta se ei pysähtynyt --
se oli täpösen täynnä.
Odotin toista vaunua, mutta siinä oli väkeä vielä enemmän.
Soimasin itseäni siitä, että olin tullut näin kauas. Käsitin nyt
kuinka ymmärtämätön olin ollut etsiessäni hoitajaa lapselleni
kaupungin syrjäisimmästä osasta. En voinut toivoa voivani joka päivä
käydä häntä tervehtimässä, jos toimeni tulisi olemaan länsiosassa
Lontoota, kuten aina olin ajatellut. Kyselin itseltäni eikö avarasta
Lontoosta, sen lukemattomien kotien joukosta, olisi löytynyt yhtäkään
läheisempää taloa, jossa lapseni olisi voinut saada turvaa.
Kaiken tämän puolustukseksi keksin milloin mitäkin, muuten
olisi sydämeni aivan pakahtunut. Panin toivoni Ilfordiin, sen
maalaisasemaan, sen vihantiin kenttiin ja kukkapenkereihin. Panin
toivoni rouva Oliveriin, joka oli rakastava lastani yhtä hellästi
kuin omaa pientä vainajaansa.
Heikolta ja lapsekkaalta se mahtaa tuntua, mutta juuri silloin kun
voimamme ovat lopussa ja olemme masentuneet emmekä tiedä mitä on
tehtävä, näyttää Kaitselmus johtavan meitä, ja niinpä kävi minunkin
tällä hetkellä.
Koska raitiovaunut olivat täpösen täynnä, tulin siihen päätökseen,
ettei Kohtalo sallinut minun tuhlata Isabelin rahaa, ja olin juuri
päättänyt hurjan rohkeasti astua jalan matkani viimeisen taipaleen,
kun huomasin kadun, jossa seisoin, vähän ylempänä haarautuvan kahtia,
oikeaan ja vasempaan.
Silmäillessäni ympärilleni nähdäkseni jonkun, jolta kysyä tieni
suuntaa, huomasin patsaan edessä olevan kolmion kohdalla vanhat,
kuluneet nelipyöräiset ajurinrattaat ja niiden vieressä vanhan,
pitkään nukkavieruun ja haalistuneeseen ajurinkauhtanaan ja korkeaan,
rappioiseen hattuun puetun miehen, joka tarkasteli minua riisuessaan
kuonopussia hevoselta.
Menin hänen luokseen ja kysyin tietä, ja hän viittasi minulle mistä
se kulki -- oikealle, sillan poikki ja Stratford Marketin läpi.
Kysyin pitkäkö oli vielä Ilfordiin.
"Runsaasti kaksi peninkulmaa sanoisin", vastasi hän.
Aivoni olivat yhtä väsähtäneet kuin ruumiini ja niinpä tein tyhmän
kysymyksen -- kuinka kauan kestäisi astua sinne.
"Hyvä kappale toista tuntia sille, jonka muoto on kuin teidän -- ja
vielä lapsi kannettavana."
Surkealta minä luullakseni näytin kääntyessäni jatkamaan matkaani
lopen väsyneenä, mutta lujana päätöksessäni ponnistella perille.
Mutta tuskin olin kahtakymmentä askelta astunut, kun kuulin hevosen
kapsetta takaani ja vanhan ajurin huutavan:
"Pysähtykää, missie."
Pysähdyin ja ihmeekseni hän ajoi kohdalleni, keikahti alas
istuimeltaan, avasi vaunujen oven ja tokaisi:
"Sisään."
Sanoin ettei minulla ollut varaa ajaa.
"Sisään", virkkoi hän uudelleen äänekkäämmin ja ikäänkuin
kiukustuneena itselleen.
Minä sittenkin estelin, ja silloin vanha mies ärähti tuimasti harmaan
partansa takaa:
"Kuulkaapas, missie. Minulta on oma tyttö joutunut kadoksiin, missä
lie, eikä tiedä mitä akka siitä pitäisi, jos päästäisin teidät
kävelemään kasvot tuon näköisinä."
En tiedä mitä vastasin. Tiedän vain sen, että kyyneleet pulpahtivat
silmistäni ja että seuraavassa tuokiossa tapasin itseni istumasta
vaunuissa.
Luulenpa, että väsymys ja ehkäpä myös mielenliikutus yhtyneinä vanhan
hevosen raskaaseen, yksitoikkoiseen ravaamiseen, uuvuttivat minut
uneen, sillä hetken kuluttua hätkähdin kovaan meluun ja kuulin vanhan
ajurin istuimeltaan huutavan sisään avoimesta ikkunasta:
"Stratford Market."
Hetken kuluttua tulimme leveälle tielle, joka oli täynnä
varastohuoneita, ja silloin vanha ajuri huusi "Ilford" ja kysyi mihin
osaan olin menossa.
Kumarruin eteenpäin ja sanoin "10 Lennard Row, Lennard Green", ja
vaivuin sitten istuimelleni huojentunein mielin.
Ajattelin rouva Oliverin taloa semmoisena kuin se oli aina väikkynyt
edessäni -- pienenä, vaatimattomana majana, herttaisena ja puhtaana,
muratin ja ehkäpä ruusujenkin peittämänä.
Ajatukseni leijailivat vielä näissä näyissä, kun tunsin vaunujen
äkisti keikahtavan vasemmalle. Avatessani silmäni näin ajavamme
pitkin jonkinlaista lehtokujaa, toisella puolella rivi pieniä,
kehnoja kaksikerroksisia taloja ja toisella viljelemätöntä,
särkyneitten pullojen, särkyneitten rautapannujen, särkyneitten
saviastiain ja muun töryn peittämää maata, josta siellä täällä pisti
esiin pitkiä, takkuisia ruohotupsuja. Laskevan auringon säteissä
paikka näytti viheliäiseltä.
Äkkiä vauhti hiljeni ja vaunut pysähtyivät. Sitten vanha mies hypähti
alas istuimeltaan ja avasi oven sanoen:
"Nyt ollaan perillä, missie."
Hetken aikaa olin varmaankin puoleksi tiedotonna, jolloin astuin
ulos vaunuista, sillä kun taas palasin tajuihini, seisoin kapealla
katuvierustalla suljetun oven edessä, jossa näkyi numero 10.
Ensin olin kuin lamassa. Sitten musteni maailma silmissäni ja olin
hyrähtää itkuun. Lopulta tahdoin paeta ja käännyin palatakseni
vaunujen luo, mutta ne olivat jo lähteneet pois ja katosivat
katukulmaukseen.
Kello oli kuusi. Olin hyvin väsyksissä. Olin yhdeksän peninkulman
päässä Bayswaterista. Lasta en enää voinut kantaa takaisin. Mitä
_oli_ minun tehtävä?
Aivoni eivät pystyneet mitään ajattelemaan, mutta silloin
salaperäinen tunnelma (peräisin luostariajoiltani ehkä) valtasi
minut -- tunnelma, että kaikki mikä minulle oli tapahtunut pitkällä
matkallani, kaikki mitä olin nähnyt ja kaikki mitä minulle oli
sanottu, oli tarkoitettu valmistamaan minua vaaroihin, jotka olivat
tulossa (ehkäpä myös pelastamaan minua niistä).
Luullakseni tämä hiukan rohkaisi minua, sillä kooten kaiken
ruumiillisen ja henkisen voimani astuin portaille ja kolkutin ovelle.
Martin Conradin memorandum.
Ylevämielinen, sankarillinen pikku nainen!
Tällä välin minä turhamaisessa luulossani, että retkikuntamme
voisi tuottaa jotain hyötyä maailmalle, koin lohdutella itseäni
sillä ajatuksella, että rakkaimpani oli täytynyt kuulla minun
olevan turvassa.
Mutta taisinko kuvitella, että hän olisi piiloutunut Lontoon
rahvaan keskuuteen, -- syvimpään syvyyteen, mihin ihmisolento
yleensä voi hävitä.
Taisinko uskoa, että itse Lontoossa, sivistyneen ja uskonnollisen
maailman sydämessä, hänen olisi kestettävä koettelemuksia, joiden
rinnalla omat kärsimykseni Napapiirin pimeyksissä tuntuvat
jokapäiväisiltä ja mitättömiltä.
Nyt on kaikki ollutta ja mennyttä, ja vaikka, Jumalan kiitos, en
siihen aikaan tietänyt, mikä oli tapahtumassa omalle armaalleni
kotona, on sittenkin lohduttavaa muistella, että toimin juuri
kuten toimin.
Siitä päivästä alkaen, kun käännyimme paluumatkalle, en enää
kuullut rakkaimpani ääntä. Mutta minä uneksin hänestä ja tämä uni
hämmensi ja kiusasi minua yhtä paljon kuin äänikin. Näin hänen
astuvan halkeamia täynnä olevalla jäätiköllä äkkisyvyyttä kohti,
jota hän ei voinut nähdä, revontulet kun loistavina välkkyilivät
hänelle silmiin.
Luonnonlain kannalta tämän saattaa ottaa miten tahtoo, eikä
tietenkään siinä ollut mitään hämmästyttävää, että uneni
esiintyivät minulle kuvissa, joissa jokapäiväisen elämäni vaarat
heijastuivat, mutta siitä oli ainakin yksi seuraus -- levottomat
uneni vain kartuttivat intoani joutua takaisin oman armaani luo.
Tullessamme Mount Darwiniin toiselle asemallemme lähetin Mount
Erebuksen juurella majaileville miehillemme sanan, käskien heitä
ilmoittamaan Uuteen Seelantiin laivamme kapteenille (Macquarie
Saaren kautta), että hänen olisi palattava meitä noutamaan niin
pian kuin jääsuhteet sen sallisivat. Tämä oli viimeinen hommamme
(paitsi koneiden pakkausta, joka oli tehtävä niin että ne
pysyisivät liikkumattomina ja lämpiminä päällyksissään) ennenkuin
läksimme taivaltamaan "pitkää, valkeata maantietä" niemellä
majailevan joukkomme luo.
Mutta kaikki tarmokkaat ponnistuksemme eivät voineet jouduttaa
matkamme hitaisuutta. Oltiin Antarktiksen talven keskessä, kun
täydellinen yö vallitsi viikkokausia, eikä mikään muu hälventänyt
pimeyttä kuin kiitävän kuun loiste ja toisinaan revontulten
hohde, niiden kiertäessä lepäävän auringon piiriä.
Elokuun toisena viikkona aurinko palasi. Ken ei ole
kuukausimääriä elänyt ilman aurinkoa, ei voi käsittää kuinka
suuri huojennus tämä oli meille. Kuin jumala, taivaallisena ja
ihmeellisenä, se kohosi yli jylhäin, valkoisten napaseutujen,
-- näky, joka saattoi meidät tietämään minkälainen vähäpätöinen
kappale on ihminen maailmanrakenteessa.
Tämän luullakseni kaikki miehemme tunsivat, vaikka jotkut
(minä muiden mukana) tervehtivät sitä enemmän jonkinlaisena
sanansaattajana kotona olevilta ystäviltä. Mutta muistan että
Siirappi vanhus, joka oli seisonut sitä silmäilemässä, puhkesi
sanomaan:
"Voi pirua sentään -- --!"
Tämän jälkeen matkamme sujui mainiosti kunnes saavuimme
talvimajoihimme, missä tapasimme kaikki terveinä ja kaiken
hyvässä kunnossa, mutta kuulimme peljästyttävän uutisen --
että yritys joutua langattomaan yhteyteen laivamme kanssa oli
epäonnistunut. Siitä oli oleva se seuraus, että meidän olisi
pakko odottaa sitä, kunnes paluumatkaa varten alkujaan määrätty
päivä koittaisi.
Tämä ei näyttänyt paljonkaan surettavan tovereitani, jotka
turvassa sokaisevilta lumituiskuilta asettuivat lepoon ja
viettivät aikansa laulelemalla, kertomuksia kertomalla ja
lukemalla.
Mutta minulle tämä viivytys oli hirvittävä, ja joka päivä,
levottomuuteni kuumeessa joutua matkaan niin pian kuin jäät
sallisivat, kiipesin O'Sullivanin kera vanhan Erebuksen rinteitä
ylös katsoakseni kaukoputkella näkyisikö avovettä.
Puumajamme oli, Jumalan kiitos, niin iso, että minun sallittiin
pitää erikoinen koju itselleni, sillä muussa tapauksessa olisin
hävennyt tovereitani, kun öisin toisinaan en voinut pidättää
vaikerruksiani.
Niiden, jotka kotona elävät järjestetyissä oloissa ja ovat
tottuneet hallitsemaan tunteitaan, on vaikeata käsittää, missä
määrin ihminen kadottaa mielenmalttinsa, kun hän on tuhansien
peninkulmien päässä rakkaistaan ja tuntee hengessänsä, että
jotain pahaa on tapahtumassa heille.
En usko tässä suhteessa olevani suurempi hupsu kuin kukaan
muukaan, mutta vielä nytkin minun selkäpiitäni karmii
muistaessani mitä kidutuksia kärsin noina odotuksen päivinä,
sillä koko elämäni tuntui pyörivän edessäni, soimaten minua
tuhansista rikkomuksista, jotka olin luullut kuolleiksi ja
haudatuiksi.
Jotkut olivat itsessään pikkuasioita kuten kiivaat ja hillittömät
sanat kilteille vanhuksille kotona, tottelemattomuus ja
kiittämättömyys heitä kohtaan ja kaikki pahankurisen pojan
tavalliset juonet, pojan, joka olisi sietänyt kuritusta, mutta
jota ei koskaan kuritettu.
Mutta pahimmat tunnonvaivani kohdistuivat rakkaimpaani ja
raskaana painoi minua vastuunalaisuus siitä tilasta, jossa
varmasti tunsin hänen olevan.
Tuhansia kertoja vedin itseni tilille siitä, ajattelin mitä minun
olisi pitänyt ja ei pitänyt tehdä, ja sätin itseäni jos jollakin
haukkumanimellä ja kirosin huimasti käytöstäni.
Kädet taskussa astelin edestakaisin kojussani, kieritellen näitä
ajatuksia päässäni ja kuohuttaen itseni tahtomattani katumuksen
ja itsesyytösten kuumeeseen.
Puhutaan kiirastulesta -- rakkaan vanhan isä Danimme
kiirastulesta! Se oli tuleva kuoleman jälkeen -- minä jouduin
siihen jo ennen, ja, kautta hurskasten pyhimysten, oli siinä
tarpeeksi minulle.
Tällä tapaa kului kaksi kuukautta ja kun salmen jäät aukenivat,
eikä laivaamme näkynyt, niin en minä ollut ainoa, jonka sydän
kutistui kokoon, sillä toverieni mieliala oli niinikään alkanut
masentua.
Antarktiksen kevään alussa oli merellä raivonnut kolme päivää
kestävä peloittava hirmumyrsky, ja miehissäni vakaantui nyt
pelko, että laivan oli täytynyt hukkua myrskyssä.
Minä tietenkin taistelin kovasti tätä otaksumaa vastaan, sillä
viimeiset toivoni keskitin siihen, ettei siinä ollut perää. Mutta
kun viikkoja vieri ja meillä oli edessä mahdollisuus viettää
toinenkin vuosi siellä (sillä miten saattaisivat ystävämme
tietää, ennenkuin vedet olisivat uudelleen jäissä, että olisi
tarpeellista noutaa meidät?), niin valmistauduin kohtaamaan
asemamme lujana ja jaoin ruokamme tarkalleen vähentäen miesten
annoksia kahteenkymmeneenkahdeksaan unssiin ja sormustimen
vertaan konjakkia.
Kautta Jumalan, hirvittävää on seisoa vastatusten verkkaisen
kuoleman kanssa. Jotkut miehistämme lannistuivat tykkänään.
Jylhä yksinäisyys, samojen kasvojen näkeminen, samojen äänten
kuuleminen -- eikä toivoa muutoksesta -- oli saattaa monet heistä
hulluiksi.
Mitä minuun tuli, niin tein voitavani uskotellakseni tovereilleni
olevani hyvässä toivossa. Kovalle otti, Jumala paratkoon,
ja odotettuamme viikkokausia valtasi minut niin herpaiseva
avuttomuuden tunne, etten milloinkaan ennen ollut sellaista
kokenut.
Uskonnolliseksi mieheksi ei minua voi sanoa, mutta ajatellessani
rakkaimpani vaaraa (sillä olin varma, että hän oli vaarassa)
ja että tuhannet peninkulmat läpipääsemätöntä merta erottivat
minut hänestä heräsi minussa vastustamaton ikävöiminen kääntyä
murheineni jonkun puoleen, joka olisi vahvempi minua.
Ensi alussa tämä tuntui minusta vaikealta, minua hävetti, ja
ajattelin:
"Sinä pelkuri raukka, kun asiasi luistivat hyvin, niin et
vähääkään välittänyt Jumalasta, mutta nyt kun olet alakynnessä ja
varma kuolema tuntuu olevan edessäsi, sinä vaikeroit ja haluat
etsiä apua sieltä, johon myötäkäymisesi ja voimasi päivinä et
ikinä uneksinut meneväsi."
Mutta minä nujersin tämän tunteen -- yleensä ei ole olemassa
mitään, jota ei ihminen siellä kaukana nujertaisi, paitsi
kuolemaa -- ja tuli pimeä yö, jolloin (jäiden lohkeillessa
kallioseinämistä ryskeellä, joka palautti mieleeni viimeisen
illan Raa-linnassa) tapasin itseni vääntelemästä käsiäni ja
rukoilemasta lapsuuteni Jumalaa, en itseni, vaan rakkaimpani
puolesta, että Hän, jolle vahvinkaan ihmismaailmassa ei merkinnyt
mitään, ottaisi hänet isälliseen suojelukseensa.
"Auta häntä! Auta häntä! _Minä_ en enää voi tehdä mitään."
Juuri silloin kun sieluntuskani oli kohonnut äärimmilleen,
suvaitsi Kaitselmus tulla avukseni. Seuraavana aamuna herätti
minut katkonaisesta unestani laukaus, jota seurasi niin hurja
karjunta Siirapin suusta, että olisi voinut luulla merikäärmeen
iskeneen kiinni hänen vanhoihin kinttuihinsa.
"Laiva! Laiva! Päällikkö! Päällikkö! Laiva! Laiva!"
Ja katsoessani ulos pienestä ikkunastani näin hänen ja kuuden tai
seitsemän seurueemme jäsenen puolialastomina siinä asussa missä
olivat rynnänneen ylös vuoteiltaan, juoksevan villien tavalla
merta kohti, missä "Scotia" kaikki liput liehuvina (Jumala sitä
siunatkoon ja suojelkoon!) hiljakseen puhkui läpi murtuvain
jäälohkareiden.
Olipa se päivä! Sitä huutamista! Sitä käsienpudistamista!
Mutta minun mieleeni jäi tästä hetkestä pääasiallisesti se
seikka, että herätessäni ja ennenkuin sumuisissa aivoissani oli
vielä kerennyt selvitä se seikka, että olimme pelastetut ja
kotimatkalle, menossa, mieleeni välähti ajatus:
"Nyt saat kuulla _hänestä_!"