Kahdeksaskymmenesyhdeksäs luku.
Kului kaksi viikkoa, ja vaikka terveyteni kärsi siitä, että liian
aikaisin jätin vuoteeni, niin en itse siitä tietänyt.
Ensi alussa minua kerran tai kahdesti huimasi ja minun oli käytävä
kiinni vuoteeni rautanojaan etten kaatuisi, mutta äiteyden hellät
ilot valtasivat minut niin tykkänään, etten kerinnyt paljoa itseäni
ajattelemaan.
Pienokaiseni kylpeminen, vaatettaminen, riisuminen ja ruokkiminen
olivat alinomainen ihastukseni.
Mitä iloa se minulle tuotti!
Äidin rakkaudessa mahtaa olla jotain miltei eläimellistä, melkeinpä
himokasta, sillä mikään ei mielestäni ollut mieluisempaa kuin pidellä
pienokaistani paljaana polvellani ja ahmia hänen herttaista pikku
ruumistansa suuteloillani ja pistää hänen lihavat kätösensä, jopa
hänen pienet lihavat jalkansakin suuhuni.
Jotain miltei lapsekasta siinä myös mahtaa olla, sillä joskus
lörpöteltyäni ja juteltuani lemmittyni kanssa. Tapasin itseni äkkiä
toruskelemasta häntä ja uhkailemasta mitä tekisin, ellei hän olisi
"kiltti".
Oi äiteyden salaperäisiä lakeja! Vain Jumala pystyy niiden syvyyksiä
mittaamaan.
Minusta tuntui kuin olisi kuusitoista vuotta elämästäni vierähtänyt
takaisin, kuin olisin jälleen leikkinyt nukkeini kanssa pöydän alla
äitini huoneessa. Mutta niissä suloisissa silmissä, jotka katsoivat
minuun, oli nyt jotain niin ihmeellistä, että toisin hetkin vaivuin
syviin unelmiin ja sydämeni täyttyi ihailulla.
Kuinka minä säälin rikkaita äitejä -- äitejä, jotka karkoittavat
lapsensa lastenkamariin palvelijain hoidettavaksi! Kuinka paljon
onnellisempi on köyhien äitien asema, he kun saavat pitää kaiken
sulouden itselleen.
Minä olin onnellinen. Ei yksikään suuren rikkauden perijäksi tullut
nainen olisi voinut olla minua onnellisempi. Päivät pitkät minä
lauleskelin. Toisinaan luostarin uskonnollisia lauluja, toisinaan
"Ramseyn kaupunkia", tai "Sally tyttö, soma tyttö", jotka itsessään
olivat vain tyhjänpäiväisiä rallatuksia, mutta minulle kalliit niihin
liittyvien muistojen tähden.
Naapureini oli tapana pysähtyä ovelle kuuntelemaan, ja kun lakkasin
laulamasta, kuulin heidän sanovan:
"Sillä meidän rouvallamme on onnellinen luonto, eikös ole?"
Onni vaikutti ulkomuotoonikin, joka alkoi uudelleen kukoistaa, vaikka
minulla ei ollut siitä aavistustakaan, ennenkuin eräänä aamuna kuulin
jonkun sanovan:
"Rouvamme on käynyt entistä paljon kauniimmaksi lapsen synnyttyä."
En olisi ollut nainen, ellen olisi kiirehtinyt peilin eteen katsomaan
oliko se totta, ja totta se oli.
Rumat vaot olivat kadonneet poskiltani, hiuksiini oli tullut entinen
mustan sinervä kiilto ja silmäni olivat äkkiä käyneet loistaviksi
kuten pimeä huone ikkunaluukkuja avattaessa ja auringon virtaillessa
sisään.
Mutta lapsen syntyminen vaikutti minuun jotain vielä parempaa. Se
johti minut takaisin Jumalan luo, jota nyt lähestyin nöyränä ja
iloisena, koska hän oli muuttanut maailmani minulle rakkaaksi.
Jokainen katolilainen käsittää miksen voinut pyytää Kirkon siunausta
lapsen synnyttyä, mutta hän käsittää myös miksi olin kuumeisen
hätäinen kastamaan pienokaiseni ensimäisellä otollisella hetkellä.
En pelännyt hänen kuolemaansa (sitä en milloinkaan ajatellut niinä
päivinä), mutta elelin niiden vaarojen pelossa, jotka olivat
pimentäneet ajatukseni ennen hänen syntymistään.
Lapseni ollessa kahden viikon vanha kirjoitin siis läheisen katolisen
kirkon pastorille saadakseni tietää milloin voisin viedä hänet
kastettavaksi, ja hän lähetti minulle painetun vastauksen, jota
seurasi kortti, johon minun oli merkittävä pienokaiseni nimi ja muut
yksityisseikat.
Mikä ilon ja riemun päivä tuo lapseni kastamispäivä oli! Minä
nousin vuoteeltani jo päivän koitteessa ja vietin tuntikausia hänen
pukemisessaan.
Kuinka kultaiselta hän näytti valmiiksi puettuna. Minusta hän oli
viehättävin mitä maailmassa saattaa nähdä, vielä viehättävämpi kuin
ruusunnuppu kimaltelevan kastekudoksen alla, nousevan auringon
säteillessä sen lehdillä.
Puettuani hänet kaikkiin niihin sieviin vaatteisiin, jotka olin
hänelle valmistanut ennen syntymistä -- ristiäishameeseen,
silkkiseen päällysvaippaan, kudottuun päähineeseen vaaleanpunaisine
nauharuusuineen ja ohueen villaharsoon -- nostin hänet peilin
eteen itsensä nähtäväksi. Sellainen lapsi minä itsekin olin hurjan
mielettömässä onnessani.
"Toista tämänkaltaista ei vanha pastori ole näkevä, ei ainakaan
_tänä_ kesäaamuna", arvelin.
Entä matka kirkkoon!
Olen kuullut, että naimattomat äidit, liikkuessaan ulkona ensimäisen
kerran synnytyksensä jälestä, ovat häpeissään ja hämillään, ikäänkuin
jokainen ohikulkija olisi heidän häpeänsä perillä. Minäkin olin
tavallani naimaton äiti, Jumala minua auttakoon, mutta ei minulla
ollut mitään sellaista tunnetta. Olinpa itse asiassa ylpeä ja
iloinen, ja purjehtiessani ulos pienokainen sylissäni arvelin
kaikkein ihmisten kadullamme katselevan minua, ja melkeinpä minua
halutti tokaista "Hyvää huomenta" jokaiselle vastaantulijalle.
Kirkko ei ollut hauskalla paikalla. Se oli köyhän ja hyvin
väkirikkaan seudun kupeella, ja aivan vastapäätä sitä oli hehkuva
kapakka. Tullessani perille tapasin joukon muita äitejä (kaikki
työläisnaisia) odottamassa kirkon ulkopuolella pienokaisilleen ja
kummeilleen.
Tämä näky sai minut äimistymään, sillä olin ajatellut niin paljon
muita asioita (vieläpä kaikennäköistä turhaa), että olin unohtanut
kummien hankkimisen, enkä tiedä miten minun olisi viime hetkellä
käynyt, ellei lukkari olisi tullut avukseni ja toimittanut paikalle
kaksi vanhusta, jotka shillingin palkasta suostuivat rupeamaan
lemmittyni kummisedäksi ja kummitädiksi.
Sitten astui pappi ulos kirkosta valkeaan messupaitaansa ja stolaansa
puettuna ja me kokoonnuimme kaikki kirkon eteishuoneeseen sakramentin
valmistavaa toimitusta varten.
Mikä järisyttävä hetki. Vihkiäistoimitukseni jälkeen en ollut koskaan
ollut sellaisessa henkisessä kiihoitustilassa.
Lukkari, joka osoitti minulle hiukan enemmän huomaavaisuutta kuin
muille, asetti minut joukon keskelle suoraan papin eteen, joten en
tiedä mitä tehtiin muille lapsille, minulla kun ei ollut silmiä eikä
korvia muuhun kuin oman lapseni kasteelle.
Tapahtui joitakin erehdyksiä, mutta ne eivät minua liikuttaneet,
vaikka niistä oli yksi hiukan tärkeäkin.
Kun pappi sanoi: "Minkä nimen annatte tälle lapselle?" niin ojensin
pastorin kortin lukkarille ja kuiskasin "Isabel Mary" kummitädille,
mutta avatessaan jälleen suunsa pappi virkkoikin:
"Mary Isabel, mitä sinä anot Jumalan Kirkolta?"
Mutta vähät siitä. Minä en välittänyt mistään muusta kuin yhdestä
asiasta -- että lemmikkini pelastuisi Pyhän Sakramentin Voimalla
niistä pimeistä valloista, jotka häntä uhkasivat.
Oh, lapsen kastaminen on pelottava ja kammottava seikka, jos siihen
todella uskoo. Ja minä uskoin -- sydämeni täydellä vakaumuksella minä
siihen uskoin ja luotin.
Minä arvatenkin itkin kaiken aikaa pyhässä ilossani, sillä muistan,
että pidellessäni kädessäni pienokaisen päähinettä, jonka olin
riisunut hänen päästään, huomasin hetken kuluttua, että kastelin sitä
kyynelilläni.
Kun siunaus oli päättynyt, sovitti pappi stolansa pään lapsen
olkapäälle ja kantoi hänet kirkkoon, ja me seurasimme kaikki heitä
kastekappeliin, missä minä heti vaivuin polvilleni kastemaljan eteen.
Vanha kummitäti seisoi edessäni, toiset äidit kummallakin puolella ja
joukko kuiskaavia lapsia oli asettunut taakse.
Kirkko oli tyhjä, kahta apuvaimoa lukuunottamatta, jotka lakaisivat
pääkäytävää pimeän ja hiljaisen alttarin kohdalta, ja kun lukkari
sulki ulko-oven, seurasi juhlallinen äänettömyys, jota katkaisi vain
papin ääni ja kummien mutisevat vastaukset.
"Mary Isabel, luovutko saatanasta?"
"Minä luovun hänestä."
"Ja kaikista hänen töistään?"
"Minä luovun niistä."
"Ja kaikesta hänen loistostaan?"
"Minä luovun siitä."
Varsinainen kastetoimitus vaikutti minuun kuin rukous. Minä vajosin
siihen kaikella sielullani. Olkoonpa, että olin syntinen nainen ja
arvoton Kirkkoon otettavaksi, tiedän yhtäkaikki ja Jumala tietää,
ettei yksikään siveä ja pyhä nunna ole milloinkaan rukoillut
puhtaammalla sydämellä kuin minä, maatessani polvillani pienokaisen
päähine huulilleni painettuna.
"Mary Isabel, minä kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen."
Tämän jälkeen en muista muuta kuin että lapsi hiukan itkeskeli, kun
sen päähän valettiin vettä (kuten se oli itkenyt pantaessa suolaa
sen kielelle), ja heräsin huumauksestani vasta nähdessäni kummisedän
pitelevän kynttilää kädessään (joka merkitsi, että lapseni oli tehty
Valon Lapseksi) ja kuullessani papin sanovan:
"Mene rauhaan ja Herra olkoon kanssasi."
Sitten kuului jalkainkopsetta. Pappi poistui. Juhlallinen toimitus
oli päättynyt.
Nousin pystyyn, panin hiukan rahaa lautaselle, jonka lukkari minulle
ojensi, annoin shillingin kummallekin kummille, otin pienokaisen
jälleen syliini ja istahdin kirkonpenkkiin sitomaan pienokaisen
päähän päähineen ja harson.
Olin yhä uskonnollisessa innostustilassa kadulle tullessani, missä
muut äidit ystävineen naureskelivat ja laskivat leikkiä korottaen
äänensä yli katuhälinän kimakaksi kirkumiseksi. Kuulin että
neuvoteltiin kapakkaan menosta muka "lasten päätä kastamaan".
Mutta luullakseni oli minussa sakramentin taivaallisesta valosta
vielä jotain jäljellä kotiin tullessani, sillä muistan, että
odottaessani oven ulkopuolella keittiönoven aukenemista kuulin jonkun
naapureistamme sanovan:
"Meidän rouvan elämä on pyörähtänyt vallan uudelle tolalle, eikös
olekin?"
Arvelin, että hän oli oikeassa -- elämäni oli ruumiillisesti ja
henkisesti kääntynyt uusille urille.
Mutta vähän minä tiesin mitä Kohtalo oli minulle varannut.
Yhdeksäskymmenes luku.
Minä olin juuri riisumassa lapselta vaatteita, kun walesilainen
emäntäni pistäysi sisään tiedustelemaan miten olin suoriutunut
ristiäisissä, ja kerrottuani hänelle virkkoi hän:
"Ja nyt se kultamuru on vietävä kirjoihin merkittäväksi."
"Kirjoihin merkittäväksi?"
"Kolmen viikon kuluessa. Laki sen määrää, nähkääs."
Tämä oli ensimäinen seikka, joka minua säikähytti. Olin kylläkin
rehellisesti täyttänyt pastorin lähettämän kortin, koska tiesin, että
Kirkkoni luetteloa oli pidettävä yhtä pyhänä kuin sen rippituolia.
Mutta peräti toista oli minusta ilmoittaa pienokaiseni syntymä ja
vanhemmat julkiseen luetteloon -- tähän toimitukseen kun sisältyivät
kaikki nuo samat minua, Martinia ja ennen kaikkea lasta uhkaavat
vaarat, jotka olivat pimittäneet elämäni ennen hänen syntymistään.
Toisinaan valtasi minut kiusaus valehdella, antaa väärät tiedot,
sanoa, että Martin oli ollut mieheni ja että Isabel oli laillinen
lapseni.
Mutta lopulta päätin puhua totta, selvää totuutta, sillä vakuuttelin
itselleni että Jumalan laki oli yläpuolella ihmisten lakia ja ettei
minulla ollut minkäänlaista syytä hävetä.
Tässä mielialassa läksin menemään rekisterivirastoon. Se oli hyvän
matkan päässä asunnostani, ja koska kannoin lasta sylissäni, olin
jotenkin väsyksissä perille tultuani.
Virasto näytti olevan jonkinlainen yksityisasunto avonaisine
etehisineen ja mustaksi ja valkeaksi emaljoituine ovikilpineen, johon
oli painettu: "Syntyneiden ja Kuolleiden rekisteröimistoimisto."
Vastaanottohuoneessa (joka muistutti minulle herra Curphyn virastoa
Holmtownissa) oli oven kohdalla tiski ja peremmällä huonetta suuri,
paperein peittämä pöytä.
Pöydän ääressä istui kaksi miestä, vanhempi ja nuorempi. Vanhempi
mies oli varmaankin juuri lukenut jotain sanomalehdestä, joka oli
levitettynä hänen kädessään, sillä astuessani sisään, nuorempi
virkahti:
"Merkillistä! Peräti merkillistä! Kun jo oltiin niin varmat heidän
perikadostaan."
Oven ja tiskin välissä seisoi kaksi naista odottamassa. Köyhiä
olivat kumpikin ja nähtävästi kiihtyneitä. Toisella oli pienokainen
sylissään, ja kun se alkoi uikuttaa ruokaa, avasi hän nuttunsa ja
alkoi sitä syöttää. Toisella naisella, jonka silmät olivat punaiset
ikäänkuin pitkällisestä itkusta, oli päässä värillinen olkihattu,
jonka poloinen oli koettanut muuttaa mustaksi levittämällä muutamia
siekaleita halpaa, mustaa suruharsoa sen peitteeksi.
Nuori mies nousi verkkaisesti istualtaan kuunnellakseen heidän
asiaansa. Hän oli varsin jokapäiväinen nuori konttoristi, yllä
ruudukas puku, ja hänen käytöksensä ilmaisi peittelemättä kuinka
kyllästynyt hän oli jokapäiväisen työnsä ikävään yksitoikkoisuuteen.
Se tosiasia, että hän joka päivä ja hetki elämässään seisoi
ihmissielun myrskyisimpäin paikkain kohdalla, ei nähtävästi vähääkään
liikuttanut häntä.
Avaten toisen, tiskillä olevan rekisterikirjan (Syntyneiden
rekisterin) kääntyi hän ensin lasta kantavan naisen puoleen. Hänen
pienokaisensa, poikanen, oli aviottomasti syntynyt, ja kun hän
hermostuneena änkytti ja sopersi vastatessaan, oikaisi toinen häntä
tuikeasti.
Sitten hän avaten toisen rekisterin (Kuolleiden rekisterin) kääntyi
suruharsossa olevan naisen puoleen. Hän oli kadottanut pienen
kaksivuotiaan tyttärensä ja toi näytteeksi lääkärintodistuksen.
Vastatessaan kysymyksiin piteli hän kaiken aikaa tahraista nenäliinaa
suunsa edessä ikäänkuin tukahuttaakseen nyyhkytyksiään, mutta nuoren
konttoristin mielenrauha pysyi järkkymättömänä.
En tiedä lieneekö näiden kahden naisen mielenliikutus ollut syynä
hermostuneisuuteeni, mutta kun he olivat poistuneet ja minun vuoroni
tuli, olin kuuma ja värisevä.
Mutta nuori kirjanpitäjä, joka nyt katsahti minuun ensimäisen
kerran, muuttui äkkiä kunnioittavaksi käytökseltään. Hän kumarsi
minulle hymyillen kysyen halusinko lapseni kirjoihin merkittäväksi,
ja vastattuani myöntävästi pyysi hän minua olemaan hyvä ja astumaan
tiskin luo.
"Ja mikä on pienokaisenne nimi?" kysyi hän.
Mainitsin hänen nimensä. Hän kastoi kynänsä metalliseen musteastiaan,
tiputti parisen pisaraa takaisin pulloon ja tehtyään useita
koukeroita kirjansa yli, kirjoitti:
"Mary Isabel."
"Ja nyt", lisäsi hän jälleen hymähtäen, "täydellinen nimi ja isän
virka ja asuinpaikka."
Epäröin silmänräpäyksen verran ja sitten virkoin nopeasti:
"Martin Conrad, merimies, hukkunut."
Nuori kirjanpitäjä katsahti äkisti ylös.
"Sanoitteko Martin Conrad, rouva?" kysäisi hän, ja vastasin niin
hyvin kuin polttavasta kurkustani sain sanotuksi.
"Niin."
Hän viivähti ikäänkuin miettiäkseen, sitten hän teki saman koukeron
kuin äskenkin ja kirjoitti tämänkin nimen; sen tehtyään käänsi hän
kasvonsa vanhempaa miestä kohti, joka istui hänen takanaan, sanoen
äänellä, joka ei ollut tarkoitettu minun kuultavakseni:
"Todella eriskummainen yhteensattuma."
"Eriskummainen todella", lausui vanha mies paljastaen kasvonsa
sanomalehden takaa ja katsahtaen minuun silmälasiensa alta.
"Ja nyt", sanoi nuori kirjanpitäjä, "oma nimenne ja tyttönimenne,
olkaa hyvä."
"Mary O'Neill."
Nuori kirjanpitäjä katsahti minuun jälleen. Pitelin pienokaista
vasemmalla käsivarrellani ja huomasin hänen tarkastavan
vihkisormustani.
"Mary Conrad, tyttönimi O'Neill, arvatenkin?" virkkoi hän.
Minä epäröin taas. Vanha kiusaus kuristi uudelleen minua. Mutta
irtaannuin kovalla ponnistuksella siitä ja päätin puhua totta (tai
mitä luulin todeksi): "Ei, vain Mary O'Neill."
"Ooh", virkahti nuori kirjanpitäjä, ja minusta hänen käytöksensä
muuttui heti paikalla.
Seurasi kotvanen äänettömyyttä, jolla aikaa nuori kirjanpitäjä täytti
kaavakkeensa ja kirjoitti minulle tulevan lipun.
Sitten kirjoitus luettiin minulle ja minun käskettiin merkitä nimeni
siihen.
"Tähän, olkaa hyvä", sanoi nuori kirjanpitäjä peräti toisella
äänellä, viitaten tyhjään riviin kirjan alapäässä, ja minä kirjoitin
nimeni siihen vapisevin käsin ja puolittain tiedotonna.
Tuskin tiedän mitä sen jälkeen tapahtui ennenkuin taas tapasin itseni
seisomassa avonaisessa etehisessä, kohentelemassa lasta sylissäni
paluumatkaa varten, ja sanelin itselleni, että olin painanut lapseni
otsalle häpeämerkin, joka oli jäävä siihen koko hänen elinajakseen.
Muistan että kävelyä kesti mielestäni kauan, loppumattoman kauan,
ja kun lopultakin saavuin kotiin (luomatta katsettani oikealle tahi
vasemmalle, mihinkään tahi kehenkään, vaikka minusta tuntui, että
kaikki katselivat minua) olivat silmäni himmeät ja kivistävät.
Sinä päivänä en laulanut paljoa ja pienokainen oli mielestäni aika
levoton.
Illan tullessa minä pahasti säikähdin. Olin juuri puuhaamassa
Isabelia vuoteeseen, kun äkkäsin hänen kasvojensa vasemmalla sivulla
punaisen läiskän.
Ensi alussa arvelin sen katoavan, mutta kun ei niin käynyt, kutsuin
emäntäni katsomaan sitä.
"Näettekö lapsen kasvoilla jotain punaisen juovan tapaista?" kyselin
ja odotin sitten hengähtämättä hänen vastaustaan.
"Enkä... Kyllä... Kyllä niinkin... nyt kun sanotte... se mahtaa
olla syntymämerkki."
"Syntymämerkki?"
"Ettekö ole satuttanut kasvojanne johonkin ennenkuin lapsi syntyi?"
Sopersin jotain vastaukseksi, tiedän tuskin mitä, mutta asian
todellinen laita välähti samassa tuokiossa mieleeni.
Muistin viimeisen iltani Raa-linnassa ja silloisen rajun kohtauksen
ja käsitin, että punainen juova lapseni kasvoilla oli mieheni käden
merkki, joka oli siirtynyt lapseeni, ja oli pysyvä hänessä hänen
elämänsä loppuun asti äidin häpeän julistajana, sen hetken muistona
jolloin hän oli saanut äpärän nimen.
Viimein palautin mieleeni lapsen kasteen ja vakuuttelin itselleni
tämän merkin varmaankin merkitsevän, että se vanhempain synti (jos
sitä synniksi saattaa sanoa), jossa lapseni oli syntynyt, oli
karkoitettu hänen sielustaan pahain henkien kera.
"Äläkä sinä kirottu perkele koskaan uskalla lähestyä Pyhää
Ristinmerkkiä, jonka me teemme hänen otsalleen."
Jumalan laki oli pessyt lemmittyni valkeaksi! Saattoiko ihmisen laki
-- tuo ylpeä ja pikkumainen -- sitä vahingoittaa. Se ei voinut tehdä
mitään!
Tämä lohdutti minua. Kun taas katselin pienokaista, oli punertava
juova kadonnut, ja minä panin maata varsin tyytyväisenä.
Yhdeksäskymmenesyhdes luku.
Seuraavan päivän aamuna kätilö, joka oli minua hoitanut lapsivuoteeni
aikana, tuli tiedustelemaan vointiani.
Kerroin hänelle, että silmiäni himmensi ja silmäteriäni kivisti,
jolloin hän kohotti kätensä pystyyn huutaen:
"Siinä se nyt on! Enkös sitä ennustanut! Sanoinhan, että _jälestä_
sen rouva vasta tuntee."
Hänen päivittelyjensä lopputuloksena oli, että koska minä olin niin
huonossa voinnissa syystä, että olin laiminlyönyt syödä kunnolleen
ennen lapsen syntymistä, niin oli velvollisuuteni vieroittaa hänet
heti paikalla.
Sitä en voinut tehdä.
Vaikka walesilainen emäntänikin tuli varoituksillaan ja
kehoituksillaan kannattamaan kätilöni neuvoa, en voinut ensi alussa
luopua lapseni imettämisen hurjasta, rajusta, taivaallisesta ilosta.
Mutta pakko oli ankara käskijä. Huomasin, että rahani olivat nyt
huvenneet niin vähiin, ettei ollut jäljellä kuin vähän päälle kaksi
puntaa, ja että oli nyt välttämätöntä etsiä tointa itselleni.
En voinut etsiä työtä ennenkuin olisin saanut hoitajan lapselleni,
enkä voinut hankkia hoitajaa ennenkuin pienokaiseni voisi tulla
toimeen ilman minua, niinpä siis aloin vieroittaa Isabelia hänen
ollessaan kolmen viikon vanha.
Ensi alussa supistin vieroittamisen yöhetkiin, ja pidin vuoteessani
maitopullon lämmittäen sitä omalla ruumiillani. Mutta kun lapsi
päivällä huusi rintaa, en hennonut kieltää.
Näin ollen kävi vieroittamisaika hiukan pitemmäksi kuin oli
tarkoitus, mutta sovittelin omaatuntoani vähentämällä niukat menoni
vieläkin pienemmiksi.
Onko minun kerrottava miten se tapahtui? On.
Vaikka oltiin heinäkuussa, oli ilma käynyt kolean kylmäksi, kuten
joskus Englannissa keskikesällä tapahtuu; sittenkin lakkasin
pitämästä takkavalkeaa huoneessani ja ostin ruokani valmistamista
varten pienen spriilampun, josta maksoin shillingin.
Tämä vietteli minut tekoon, josta sittemmin olen saanut kantaa
seurauksia, ja minua puolittain hävettää ja pelottaa siitä puhua.
Koska lapsellani oli vähänlaisesti liinavaatteita, täytyi minun
useasti pestä ne ja kun ei ollut tulta huoneessa... kuivasin ne
ruumiini päällä.
Oh, nyt kyllä älyän että se oli mieletöntä, melkein tahallista
hulluutta, mutta silloin ei se mielestäni kannattanut mainitsemista.
Olin köyhä, ehkäpä myös ylpeä, ja takkatuleen ei minulta riittänyt
varoja. Ja onhan äidin rakkaus syvä kuin meri, eikä koko avarassa
maailmassa ollut mitään, jota en olisi ilomielin tehnyt pitääkseni
lemmikkini hiukan kauemmin luonani.
Mutta ei äidin uhraantuvaisuuskaan voinut ajanpitkään pysyttää surun
hetkeä loitolla. Niinpä minä seurasin emäntäni neuvoa ja panin
rinnoilleni malia ja muita katkeria voiteita, ja kärsin sitten
niin kovia tuskia kuin olisi veitsi viiltänyt sydäntäni nähdessäni
ihastuttavan pikku kultani vääntävän kasvonsa pahaan irvistykseen ja
kääntävän suuttuneena päänsä pois.
Kun pienokainen viimeinkin oli saatu vieroitetuksi, oli ensi
työni hankkia hänelle hoitaja. Se oli minulle vieläkin raskaampi
koettelemus. Mieleni oli melkein murtua ajatellessani, että minun
oli luovutettava lapseni toiselle naiselle, joka oli oleva hänelle
melkein toinen äiti.
Minun _oli_ se tehtävä. Mutta olin päättänyt sijoittaa lapseni
ainakin sellaiseen hoitoon, että voisin nähdä hänet joka aamu ja ilta
ja aina kun vain toimeni sen sallisi.
Tämä ajatus osittain lievensi uhrini kovuutta ja olin juuri
laatimassa sanomalehti-ilmoitusta, jossa mainitsin nämä ehdot, kun
emäntäni astui sisään kertomaan, että kätilöni tunsi jonkun, joka
olisi minulle erittäin sopiva.
Samana iltana tuli kätilö minua tervehtimään ja jutteli minulle
pitkän tarinan ystävästään.
Hänen nimensä oli rouva Oliver ja hän asui Ilfordissa, toisessa
päässä Lontoota, melkein maalla. Vaimo raukka, jolla oli
avioliitossaan paljonkin kärsittävää, oli hiljakkoin kadottanut
oman lapsensa ja ollen lapsiin hyvin ihastunut, oli hän nyt kovin
ikävissään.
Minua tämä suuresti miellytti, varsinkin (antakoon Jumala minulle sen
anteeksi) se tosiseikka, että rouva Oliver oli lapsensa kadottanut
äiti ja asui ulkopuolella kaupunkia.
Mielikuvituksessani näin jo hänen päivänpaisteisina päivinä
istuvan puun alla (ehkäpä hedelmäpuutarhassa) hellästi kiikutellen
Isabella käsivarsillaan ja vienosti hänelle laulellen, kuten
omalle lapsukaiselleen, vaikka se samalla viilsi sydäntäni kuten
kaksiteräinen miekka, sillä hurjan iloni takana väijyskeli kyyneleitä.
Niinpä siis otin rouva Oliverin osoitteen (10 Lennard Row, Lennard
Green) ja kirjoitin hänelle samana iltana kysellen hänen ehtojansa ja
esittäen hänelle omat vaatimukseni.
Seuraavana päivänä tuli vastaus. Se oli huonosti kirjoitettu ja
oikeinkirjoitukseltaan virheellinen kirje, josta päätin rouva
Oliverin olevan työtä tekevän naisen (ehkäpä puutarhurin tahi
maanviljelijän vaimon, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut,
koska näihin aikoihin tiesin kuinka köyhät rakastavat lapsiansa).
"Maksu olis neljä shilingiä viikossa", kirjoitti hän, "mutta olen niin
suruissani, kun lapseni jätti minut yksin, että pitäisin herttaisen
pikku kultanne ilmaiseksi, jos minulla olis varoja ja rouva voi tulla
katsomaan lasta niin usein kun haluttaa."
Kokematon ja ymmärtämätön kun olin, ihastuin tästä peräti, ja
vastasin heti tuovani huomisaamuna Isabelin Ilfordiin.
Tämän kaiken touhusin kiireisesti, mutta viimeisellä hetkellä, kun
minun oli pantava kirjeeni postiin, lannistui rohkeuteni ja muistan
astuneeni kolmen postilaatikon sivu pääkadulla, ennenkuin sain sen
sisään pujahdetuksi.
Arvatenkin olivat silmäni punaiset kotiin palatessani, sillä emäntäni
(jolle olin uskonut taloudelliset huoleni) alkoi minua nuhdella ja
kielsi itkemästä, koskapa minun pitäisi olla kiitollinen Jumalalle
siitä mitä oli tapahtunut, se kun oli ikäänkuin taivaasta lähetelty
tervehdys ja hyvän Kaitselmuksen lahja.
Koetin katsella asioita tässä valossa, vaikka vaikeata oli.
"Mutta eihän tämä sentään ole mikään varsinainen ero, eihän?" sanoin.
"Vielä mitä, ja parasta se vain on teille kummallekin", virkkoi
emäntäni.
"Vaikka Ilford on niin kaukana, voin lähteä sinne joka päivä,
voinhan?"
"Totta kai, jollette välitä siitä, että sinne on matkaa puolitoista
peninkulmaa, tai ehkäpä enemmänkin."
"Ja jos minun onnistuu saada hyvä toimi ja ansaita hiukan rahaa, niin
voin ottaa pienokaisen jälleen luokseni ja palkata jonkun hoitamaan
hänet, ja silloin saan pitää hänet aina itselleni."
"Ja vissisti saattekin työtä", sanoi emäntäni. "Niinhän te luette
painettua kuin nuori pappi ja kirjoitatte kirjeitä kuin mikäkin
koulumestari!"
Niinpä minä äidinrakkauteni uljuudessa kuivasin kyyneleeni ja
tukahutin nyyhkytykseni ja aloin pakata lapsen vaatteet myttyyn
vakuutellen itselleni, ettei ollut mitään hätää.
Kukkaroni oli hyvin laiha näihin aikoihin. Maksettuani vuokrani ja
muutamia toisia menoja, minulla ei ollut rahaa enemmän kuin punta ja
muutamia shillingejä.
Yhdeksäskymmeneskahdes luku.
Puoli kahdeksan seuraavana aamuna olin matkalle lähdössä.
Vilkaisin peiliin ennen lähtöäni ja mielestäni silmäni muistuttivat
taivasta aamunkoitteessa -- kaikki iloiset säteet olivat sumuverhon
takana.
Mutta uskottelin itselleni etten lapseni synnyttyä ollut koskaan
ollut niin onnellinen. Olin vakuutettu siitä, että tämä oli hänelle
parasta, olin myös vakuutettu siitä, että se oli minulle hyvä, sillä
suloistahan äidin on pitää huolta lapsensa elatuksesta.
Emäntäni oli kertonut, että Ilfordiin oli puolentoista peninkulman
matka, ja olin päässyt selville siitä, että vaihtamalla omnibussia
voisin ajaa perille asti täyttä shillingiä maksamatta. Mutta
shillingini olivat tiukalla ja päätin kävellä kaiken matkaa.
Emmerjane omasta hartaasta vaatimuksestaan kantoi pienokaista
Bayswater Roadin kulmaan asti ja siellä tuo ennen aikojaan kypsynyt
pikku nainen jätti minut, likisteltyään lapsen melkein kuoliaaksi
suuteloillaan.
"Kulkekaa suoraan kuin pyssynluoti, niin ette eksy", virkkoi hän.
Oli ihana aamu heinäkuun lopulla; ilma oli raitis, aurinko hyväilevä
eikä kesä ollut, ei edes Lontoossa, ennättänyt vielä käydä
väsyttäväksi ja tomuiseksi.
Minäkin olin kepeällä mielellä. Lapseni maitopullon olin pistänyt
taskuuni ja hänen liinavaatteensa olin pakettina ripustanut
ranteelleni, joten minulla ei ollut sylissäni muuta kannettavaa kuin
pienokainen, joka ensi alussa tuntui varsin köykäiseltä.
Ei ollut monta ihmistä West Endin kaduilla tällä varhaisella
hetkellä, vaikka Hyde Parkissa näkyi muutamia ratsastajia, ja
tullessani komeitten talojen kohdalle Lancaster Gaten kohdalla,
huomasin, että akuttimet olivat vielä alhaalla, vaikka aurinko
paistoi ikkunoille.
Varmaankin olin astunut hyvin hiljakseen, sillä kello oli puoli
yhdeksän Marble Archiin saapuessani. Siellä minä jouduin ensimäisen
liiketulvan pyörteisiin, mutta joku pienokaisen nähdessään tarttui
käsivarteeni ja talutti minut turvallisesti kadun poikki.
"Oxford Streetin suuri Välimeri" oli tähän aikaan jo täydessä
nousuvedessä. Maanalaisista katukäytävistä ja maanalaisilta
rautatieasemilta tulvaili väkeä yläilmoihin kiirehtien autobusseihin.
Mutta väenvilinässä ei kukaan työntänyt minua syrjään eikä tuupannut
minua. Lasta kantava nainen oli kuin kuningatar -- kaikki väistyivät
hänen tieltään.
Kerran tai kahdesti pysähdyin puoteja katsomaan. Toiset ikkunat
olivat täynnänsä kauniita pukuja. Minä en himoinnut yhtäkään niistä.
Muistelin kuinka kalliita pukuja olin ostanut Kairossa ja kuinka
vähän ne olivat kartuttaneet onneani. Ja silloin minusta tuntui kuin
olisin kantanut maailman rikkauksia käsivarsillani.
Ennen Chancery Laneen tultuani lapsi alkoi itkeä ruokaa, ja olin
mielissäni, kun kapeata lehtokujaa myöten pääsin pujahtamaan Lincoln
Inn Fieldsiin, jossa kävin istumaan puutarhapenkille ja annoin
lapselle pulloa. Kello oli silloin kymmenen, aurinko oli korkealla ja
päivä oli tulemassa kuumaksi.
Puutarhan uneksiva hiljaisuus katujen melun ja hyörinän jälkeen
houkutteli minua jäämään sinne kauemmin kuin olin aikonut, ja
virkistynein voimin rupesin jälleen astumaan, mutta ennenkuin olin
saapunut Holborn Viaductiin, alkoi väsymys minua painaa.
Huomasin lähestyväni suurta sairashuonetta, sillä
sairaanhoitajattaria kulki nyt lakkaamatta ohitseni, ja heistä eräs,
joka kulki samaa tietä kuin minä, pysäytti minut ja pyysi saada
kantaa lasta. Hän näytti niin herttaiselta ja äidilliseltä, että
mielelläni suostuin siihen, ja me astuimme yhtä matkaa puhellen.
Hän tiedusteli olinko pitkälle menossa, ja vastasin kieltävästi,
Lontoon toiseen päähän vain, kaupungin rajalle, Ilfordiin.
"Ilfordiin!" huudahti hän. "No, sinnehän on vielä hirveä matka.
Teidän täytyy ajaa omnibussissa Algateen, siellä vaihtaa Bow kadulle
ja kulkea sitten raitiovaunulla Stratford Marketiin."
Sanoin olevani rivakka astuja ja mieluummin käveleväni, ja hän loi
minuun tutkistelevan katseen, mutta ei puhunut asiasta sen enempää.
Sitten hän kysyi kuinka vanha lapsi oli ja syötinkö sitä itse, ja
vastasin, että lapsi oli kuuden viikon vanha ja että minun oli
täytynyt vieroittaa hänet, koska arveltiin minun olevan heikon ja
koska...
"Oh, te ehkä viette hänet vierasten hoidettavaksi", johonka minä
vastasin myöntävästi ja ilmoitin juuri siitä syystä Ilfordiin
meneväni.
"Vai niin", virkkoi hän vilkaisten minuun jälleen tutkivasti, ja
mieleeni iski, että hän muodosti omat johtopäätöksensä siitä mitä oli
tapahtunut minulle.
Saavuttuamme eräällä syrjäkadulla olevan sairashuoneen kohdalle,
missä sairasvaunujen nähtiin kulkevan suuresta portista sisään ja
ulos, sanoi hän täytyvänsä jättää lapsen takaisin minulle, koska
hänen oli oltava sairashuoneessa, lääkäri kun jo odotti häntä.
"Mutta toivoakseni on lapsen hoitaja oleva kelpo nainen. Kaikki eivät
ole sitä, nähkääs", sanoi hän.
Erotessani sairaanhoitajattaresta en enää ollut hyvällä päällä.
Ranteellani riippuva paketti tuntui raskaammalta kuin ennen ja
jalkojani alkoi uuvuttaa. Mutta koetin pysyä reippaalla mielellä
samotessani tungospaikkain läpi -- ohi Newgaten ja sen julman, vanhan
vankilan, Pyhän Paavalin kirkon kulmauksen, Pyhän Martinle-Grandin
nurkan ja niin edespäin, kunnes tulin Cheapsideen.
Ihmiset olivat yhä hyvin hyväntahtoisia minua kohtaan, ja ken minua
hipaisi ohikulkiessaan, nosti hattuaan, ja ken minua tuuppasi
vahingossa, pysähtyi pyytämään anteeksi.
Pienokainen oli tietenkin talismani, joka minua suojeli kaikesta
kiusasta, ja Mansion Housen kohdalle tullessani en tiedä mihin olisin
joutunut ilman häntä, sillä se näytti olevan kaiken Lontoon liikkeen
keskussydän, siinä kun lukemattomat auto-omnibussit ja auto-mobiilit
hurisivat eri haaroille loppumattoman ihmisvirran valuessa niiden
välitse.
Mutta seisoessani pyöräpäisenä ja huumaantuneena kolmen kadun
yhtymäpaikalla ja tuijottaessani suureen rakennukseen, joka
seisoi siinä pauhaavan meren sylistä kohoavan kallion tavalla,
otsikossaan seuraavat hämmästyttävät sanat: "Herran on maa ja sen
yltäkylläisyys", näki pitkä poliisi minun seisovan siinä lapsi
käsivarsillani, jolloin hän kohotti kätensä ajureille ja huusi
jalkamiehille: "Seisahtukaa toisella puolella, olkaa hyvä", taluttaen
minut sitten kainalosta turvallisesti kadun yli ikäänkuin olisi
Punainen meri jakaantunut antaakseen meidän kulkea.
Kello oli silloin kaksitoista ja lapsi itki taas ruokaa; etsin
niinmuodoin paikkaa, jossa voisin levätä antaessani hänelle pulloa.
Äkkiä tapasin mitä toivoin. Ensi silmäyksellä se näytti puutarhalta,
mutta se olikin kirkkomaa -- yksi noita vanhan Lontoon kirkkotarhoja,
joita nykyisin ympäröivät korkeat liike- ja virastorakennukset.
Kuinka rauhallinen paikka, niin vihanta, niin hiljainen, niin ihana!
Siinä meluavan Lontoon liikkeen keskellä se muistutti minulle
Ellanin rotkojen pieniä saaria, joissa verenpisarat ja metsäruusut
rehoittavat, vuolaan virran hyppiessä ja kuohuessa niiden ympärillä.
Olin istuutunut murtuneen ja pahkaisen vanhan tammen kohdalla
olevalle penkille ja syötin paraillaan lasta, kun samassa huomasin
nuoren tytön istuvan vieressäni.
Hän oli yhdeksäntoistavuoden korvissa, ja lukiessaan paperilla
peitettyä romaania haukkasi hän tuontuostakin vehnästä helmassa
olevasta pussista. Äkkiä hän silmäili lasta pienillä silmillään,
jotka muistuttivat kiiltäviä kengännappeja, ja virkkoi:
"Teidänkö tuo lapsi?"
Vastattuani hänelle kysyi hän:
"Pidättekö lapsista?"
Vastasin uudelleen myöntävästi ja kysyin sitten eikö hänkin heistä
pitänyt.
"Enpä juuri osaa kehua", sanoi hän, ja siihen minä virkoin, että
se johtui varmaankin siitä, ettei hän ollut vielä ollut paljon
tekemisissä heidän kanssaan.
"Vai en ole ollut? En kai", naurahti hän ja lisäsi sitten kova sävy
äänessään: "On niitä sentään äidillä ollut yhdeksän."
Kysyin oliko hän puotilainen, ja päätään keikahuttaen vastasi hän
olevansa konekirjoittaja.
"Parempi maksu ja illat vapaat", sanoi hän ja rupesi sitten uudelleen
puhumaan lapsista.
Muutamalle hänen tovereistaan, jonka kanssa hänen oli tapana joka
ilta lähteä varieteehen, sattui vahinko noin vuosi tai pari sitten.
Ei auttanut muu kuin mennä naimisiin. Ja mikä oli seurauksena? Nenä
kiinni pesupunkassa aamusta iltaan!
"Mutta eikö hän olisi voinut antaa lapsensa muiden hoidettavaksi ja
hankkia itselleen jossain muualla työtä?"
"Riippuu onnesta", sanoi tyttö. "Toisten onnistuu saada työtä,
toisten ei. Liikkeet eivät siitä pidä. Jos pääsevät selville siitä,
että on olemassa lapsi, niin saat lähtöpassit."
Olin hiukan allapäin, kun taas nousin jatkaakseni matkaani. Paketti
tuntui leikkaavan rannettani ja jalkani kävivät raskaammiksi joka
askeleelta.
Oliko Maggie Jonesin tarina aivan yleinen?
Jos lapsi syntyy ulkopuolella laillisten rajojen, onko hänet silloin
kätkettävä ja hänen takiaan hävettävä?
Ja oliko sittenkin mahdollista että ihmisen laki oli vahvempi kuin
Jumalan?
Yhdeksäskymmeneskolmas luku.
Minä olin astunut niin hitaasti ja pysähtynyt niin usein, että kello
oli jo kaksi iltapuolella, kun kuljin Algaten läpi.
Olin jo aivan voimaton ravinnon puutteesta ja silmäilin ympärilleni
löytääkseni jostain teepuotia tai ravintolaa.
Viimein pysähdyin talon eteen, joka näytti kyllin vaatimattomalta
minulle. Sitten astuin sisään jotenkin hermostuneena ja kävin
istumaan oven vieressä olevalle tuolille.
Huone oli pitkä, ja rivissä olevien marmorilaattapöytien takana oli
punaisella plyyshillä verhottuja tuoleja. Ravintolan vieraat olivat
kaikki miehiä, pääasiallisesti konttoristeja ja makasiinininhoitajia,
ja tarjoilijoina oli nuoria tyttöjä, yllä mustat puvut ja valkeat
esiliinat.
Heidän välillään näkyi liekehtivän yhtämittainen vapaapuheinen ja
naurunsekainen flirttituli ja sain odottaa hetken aikaa ennenkuin
kukaan tuli pöytäni luo, mutta lopulta huoneen toisesta päästä tuli
tyttö, joka ei ollut ottanut minkäänlaista osaa näihin keimailuihin.
Tilasin lasillisen kylmää maitoa ja vehnäsen itselleni ja lapselle
neljänneslitran kuumaa maitoa.
Tyttö toimitti heti tilaukseni, ja huuhdottuaan ja täytettyään pullon
seisoi hän katsomassa pienokaisen syöntiä.
Silmät hänellä oli levolliset ja kasvojen ilme hellän ikävöivä, kuten
joskus näkee herttaisilla vanhoilla neidoilla, joilta äiteys on
kielletty.
Puoti oli nopeasti tyhjentynyt, ja heti miesten poistuttua ja
toisten tyttöjen istuessa mikä missäkin nurkassa lukemassa
pennyn-kertomuksia, kumartui tarjoilijani puoleeni kysyen enkö
halunnut mennä yksityishuoneeseen hoitamaan lasta.
Seurasin häntä heti puodin perällä olevaan yksityiseen osastoon, ja
siellä tapahtui jotain omituista.
Hän sulki oven takanamme ja kuiskasi minulle hätäisen pyynnön saada
muuttaa lapselle vaatteita.
Yritin estellä mutta hän kuiskasi:
"Hss! Minulla on itselläni pienokainen, vaikkei siitä kukaan täällä
tiedä mitään, niin että voitte huoleti luottaa minuun."
Sen teinkin, ja oli kaunista nähdä millä mielihyvällä hän teki kaikki
mitä tarvittiin, puhellen suloisia, herttaisia sanoja pienokaiselleni
(vaikka tiesin, että ne olivat tarkoitetut hänen omalle lapselleen)
ikäänkuin hänen nälkiintynyt äidinsydämensä olisi varastanut
itselleen hetkisen hellyydenilmauksen.
"Kas niin", virkkoi hän. "Nyt hänen on hyvä olla, pikku kullan."
Tiedustelin hänen omaa lastansa, ja tullen aivan lähelle minua ja
puhuen kuiskaamalla kertoi hän minulle hänestä.
Hän oli tyttö, ja jouluna hän oli tuleva vuoden vanhaksi. Ensin
hän oli antanut hänen hoidettavaksi kaupungille, missä hän saattoi
nähdä häntä joka ilta, mutta kasvatusäiti oli laiminlyönyt häntä ja
tarkastaja oli valittanut, joten hänen oli ollut pakko ottaa hänet
pois sieltä. Nyt hän oli Kodissa maalla kymmenen peninkulman päässä
Liverpool Streetiltä ja hän oli niin sievä kuin persikka ja viihtyi
siellä mainiosti.
"Käytte varmaan usein häntä tervehtimässä?" kysäsin.
Tytön kasvot synkkenivät.
"Vain vastaanottopäivinä, kerran kuukaudessa, eikä aina silloinkaan",
vastasi hän.
"Mutta miten voitte elää näkemättä häntä useammin?" tiedustelin.
"Varat eivät salli", sanoi hän alakuloisesti. "Viisi shillingiä
viikossa maksan hänen ylläpidostaan, ja juna maksaa edestakaisin
shillingin ja kahdeksan penceä. Ja minun pitää olla varovainen,
näettekös, sillä miten kävisi pienokaisen, jos kadottaisin paikkani."
Olin hyvin allapäin, väsynyt ja masentunut lähtiessäni jälleen
vaeltamaan. Mutta kun silmänräpäyksen verran tuumin kulkea loput
matkaani omnibussissa, muistin tarjoilijatytön tarinan ja sanelin
itselleni, että niukka rahani kuului lapselleni, ja niin minä
ponnistelin eteenpäin.
Mutta kuinka väsyttävä oli seuraavan kahden tunnin marssi! Olin nyt
East Endissä ja muistaessani West Endin komeuksia saatoin tuskin
uskoa yhä olevani Lontoossa.
Noita pitkiä, kurjia, yksitoikkoisia katuja, ilman muita jälkiä
luonnosta kuin siniset juovat taivasta yläpuolella. Entä sitä
ihmisten vilinää! Kehnoissa vaatteissa he usein olivat, tavallisesti
huolestuneen ja tuskaisen näköiset, ja kiirehtivät edestakaisin
tuuppien, tallaten ja sysien toisiaan ikäänkuin jokin näkymätön voima
näkymätöntä ruoskaa heilutellen olisi ajanut heitä takaa.
Täällä ei kohteliaisuudesta tiedetty mitään! Lasta kantava nainen ei
enää ollut kuningatar. Lapset olivat halpaa tavaraa ja toisinaan oli
minulla täysi työ pelastua joutumasta tyrkätyksi pois katukäytävältä.
Kylmä, harmaa, iloton hylkiö-kaupunki, muusta Lontoosta eristetty
näkymättömillä rajoilla, jotka olivat pelättävämmät kuin mitkään
muurit; kaupunki, jossa asujamet tuntuivat elävän kylmää, harmaata,
ilotonta elämää, yhdentekevä naurettiinko ja pilailtiinko; kaupunki,
joka oli alituisessa piiritystilassa, Köyhyyden piirityksessä,
alinomaisen sisällisen sodan vaivoissa, Puutteen sodassa,
jokapäiväisessä ja jokatuntisessa ravinnon taistelussa.
Jos East Endissä oli muitakin seutuja (ja olen varma, että siellä
täytyi olla) missä ihmiset elivät yksinkertaista, luonnollista,
inhimillistä elämää, en niitä sinä päivänä nähnyt, sillä minun tieni
kulki vain pitkin pääkatuja.
Kello neljän ajoissa tulin puutarhantapaiselle kadunvierustalle,
jossa oli rautapenkkejä ohikulkijoille. Peräti uupuneena, kivistävin
käsivarsin ja voimattomin säärin vajosin istumaan tuntien etten voisi
astua kauemmas enää.
Mutta tuokion kuluttua olin jo virkeämpi ja silloin huomasin, että
vieressäni istui toinen nainen.
Ensi silmäyksellä arvelin, etten koskaan ollut nähnyt mitään
niin vastenmielistä. Hän nukkui, ja koska hänen kasvonsa olivat
ilmeettömät kuten ainakin nukkuvan, en pystynyt päättämään oliko
hän nuori vai vanha. Hän ei ollut vain karkea, hän oli siivoton.
Naisellisuus näytti hänestä haihtuneen ja mielestäni hän näytti
peräti raaistuneelta ja vajonneelta.
Äkkiä lapsi, joka myös oli nukkunut, heräsi ja alkoi itkeä, ja
silloin nainen avasi silmänsä ja katseli lasta minun tuudittaessani
häntä uudelleen uneen.
En milloinkaan ole unohtava muutosta naisen kasvoissa, kun hän
silmäili pienokaiseni kasvoihin. Raakuuden ja paheellisen elämän
leima haihtui ja sameitten silmien ja karkeitten piirteiden takaa
pujahti melkein taivaallisen hymyn välähdys.
Hetken kuluttua vaimo puhutteli minua. Hän puhui käheällä äänellä,
jossa tuntuivat rommin ja raa'an yöilman vaikutukset.
"Teidänkö se lapsi?" virkkoi hän. Vastasin? myöntävästi. "Poika vai
tyttö?" "Tyttö."
"Miten vanha?" Sanoin hänelle.
Vaimo oli kotvan aikaa ääneti ja sanoi sitten alentaen hiukan
korisevaa ääntänsä:
"Sanokaa minut valehtelijaksi, jos mielitte, mutta oli minullakin
lapsi yhtä sorja kuin tää tässä -- sorjempikin vielä. Poika se oli.
Ketterin pikku poika, jonka nähdä voi. On se teidänkin nätti, mutta
ei se vertoja vedä minun Billielleni, ei niinkään." Kysyin, mihin
hänen lapsensa oli joutunut. "Pahasti kävi", sanoi hän. "Kuusi penceä
viikossa annoin vaimolle, joka asui kanssani, että hän pitäisi
poikaa silmällä sillä välin kun itse tein työtä tehtaassa. Mutta
mitä se riiviö teki. Eikös vain antanut sen joutua oluttehtaan
kuormarattaiden alle."
"Ja kuoliko?" kysäisin kouristaen lastani lujemmin.
Vaimo nyykähytti päätään puhumatta.
Tiedustelin, vanhako hänen lapsensa oli ollut.
"Neljä vuotta vain. Juuri niin vanha, että pystyi juoksemaan
asioille. Julmaa se oli. Ei minusta enää kalua tullut sen jälkeen,
uskokaa pois. Se lapsi oli kaikki mitä minulla oli. Silmäteräni oli,
niin oli. Kun sen kadotin, ei elämästä ollut mihinkään, ei niinkään.
Lähetysseuran pappi jutteli minulle, että Jeesus sen oli korjannut
tykönsä. Niin kai! Kun kirstu pantiin maahan muiden joukkoon,
en piitannut mistään enää. Kuukaudet läpeensä minä vaeltelin
kaduilla ja aina vain verinen pää oli mielessäni. Ja viimein sain
keuhkotulehduksen ja sairastin Lontoossa. Ja kun minut laskettiin
ulos sieltä, niin en piitannut enää mennä tehtaaseen."
"Mitä sitten teitte?" kysyin.
Nainen nauroi katkerasti, hirvittävästi.
"Tein? Ettekö te _tiedä_?"
Ravistin päätäni. Nainen katseli terävästi ensin minuun ja sitten
lapseen.
"Kuulkaapas -- oletteko siisti tyttö?" sanoi hän.
Tuskin tietäen, mitä hän tarkoitti, vastasin että otaksuin olevani.
"Otaksutte? Ettekö sitten _sitäkään_ tiedä?"