Minun sekaantumistani ei tässä ehkä kaivata, mutta jotta rakkaani
tarinan loppuosa tulisi ymmärretyksi, täytyy minun kertoa mitä
minulle tapahtui sillä välin.
Jumala tietää, ettei kulunut yhtäkään päivää, etten olisi
ajatellut kotona olevaa armastani ja mielessäni huolehtinut hänen
kohtaloaan, sillä ajatusteni taustalla väikkyi aina uhkaava
seikka, joka mahdollisesti saattaisi tapahtua.
Mutta hän oli oleva uljas -- sen tiesin aivan hyvin -- ja älysin
selvästi, että jos minun mieli kestää se tuima leikki, joka oli
edessäni, niin oli minun työnnettävä syrjään hämärät pelkoni ja
käännettävä huomioni vain niihin vaaroihin, joista olin varma.
Näistä oli ensimäinen se, että hän saattoi otaksua laivamme
joutuneen haaksirikkoon. Niin pian kuin olimme pystyttäneet
vanhan Erebuksen huipulle puiset ristikkotornimme, jotka
sisälsivät kauko-sähkölennätinkoneemme, koetin siis lähettää
hänelle ensimäisen tervehdyksen Etelänapamaalta ilmoittaen,
ettemme olleetkaan joutuneet haaksirikkoon.
Se oli vavahuttava hetki. Juuri keskiyön lyönnillä tammikuun
21 päivänä, kun puoliyön aurinko paistoi kolkolla, nyreällä
hohteellaan, kokoontui koko seurueemme katsomaan kuinka langaton
kone pantiin toimimaan.
Koska emme olleet varmat koneestamme, niin olin sovittanut sanat
sellaiseen muotoon, että ne ymmärrettäisiin kaikkialla siinä
tapauksessa, että eivät joutuisi tarkoitettuun määräpaikkaansa.
"Etelänapa-retkikunta turvassa. Kaikki hyvin. Lähettäkää
terveisiä rakkaillemme kotiin."
Noin neljänkymmenen sekunnin ajan kipinät räiskyen lähettivät
kuuleaan ilmaan merkkejään, ja sitten eetteri asettui, rauha
palasi ja me seisoimme kuuntelemassa hengähtämättä ja äänettöminä
kuten maailman rajalla olevat olennot, jotka odottavat vastausta
toisesta planeetista.
Se tuli. Parisen minuutin kuluttua kuulimme vastaanottokojeesta
S-merkkien heikkoa ääntä ja silloin puhkesimme äänekkäisiin
riemuhuutoihin. Heikkoa se oli, mutta yhtäkaikki riittävää, ja
tieteellisen osastomme onnitellessa itseään siitä ettei pitkä
välimatka eikä maan kaarevuuskaan tällä pitkällä matkalla olleet
estäneet sanomaamme perille saapumasta -- ajattelin rakkaintani,
että tervehdykseni saapuisi hänelle jotain tietä ja hän
rauhoittuisi.
Sitten me kaikki -- koirat, hevoset ja miehet -- loistavalla
päällä ja mitä oivallisimmissa voimissa läksimme matkalle suoraa
tietä Napaa kohti.
Raskaitten kuormatavaroittemme vuoksi, jotka meidän oli
kuletettava mukanamme, etenimme hitaasti, mutta matkamme
sujui hyvin ja tasaisesti, ja vaikka keskipäivä oli kuuma
(oli keskikesä) ja meidän oli matkattava hyvät matkat yöllä
valkoisessa napaseudun kuutamossa, niin saavuimme Mount Darweniin
(jonka minä olin määrännyt toiseksi lennätinasemaksemme) vajaassa
kahdessa kuukaudessa.
Talvi oli tulossa, päivät alkoivat tulla pimeiksi ja kylmiksi, ja
kun olimme 8000 jalkaa merenpintaa ylempänä, niin meistä muutamat
jo alkoivat siitä kärsiä.
Yhtäkaikki saimme toisen asemamme pystytetyksi toukokuun
ensimäisellä viikolla ja jälleen kokoonnuimme (eipä juuri enää
niin reippaalla mielellä kuin ennen) langattoman ympärille sen
puhuessa Erebukselle jättämäämme vastaanottajaan.
Jälleen räiskyivät sähkökipinät avaruuteen ja jälleen puhkesimme
ilohuutoihin, kun vastaus tuli -- kaikki kunnossa ja koneet
parhaassa järjestyksessä.
Sitten läksimme matkamme viimeiselle taipaleelle ja tiesimme,
että se olisi oleva aika vaivaloinen. Edessä kolmesataa
maantieteellistä peninkulmaa, lämpömäärä -40 asteessa, aurinko
kateessa ollut jo useita viikkoja eikä muuta odotettavissa kuin
taajenevaa hämäryyttä, kylmiä tuulia, lunta, joskus revontulia ja
usein kuuvaloa.
Mutta pahinta oli että olimme allapäin ja vaikka kuinkakin
yrittelin rohkaista ja reipastuttua uljaita poikia, jotka olivat
minua matkalle seuranneet, niin en voinut olla itsekin tuntematta
tämän auringottoman hämäryyden painostavaa vaikutusta.
Siitä huolimatta purimme leirimme toukokuun 10 päivänä ja
suuntasimme suoraan Etelää kohti.
Ponnistelimme tuimasti 85:nnellä leveysasteella olevan
jäätikköharjanteen yli, joka oli täynnä lumenpeittämiä
äkkisyvänteitä, ja kolme päivää astuttuamme putosi kaksi parasta
miestämme yhteen vaarallisempaan niistä.
Minä näin tapaturman kymmenkunnan metrin päästä ja juosten
paikalle heittäydyin vatsalleni ja huusin alas syvyyteen, mutta
vastassa oli vain musta, pohjaton kuilu, eikä takaisin tullut
ainoatakaan äännähdystä tai merkkiä.
Tästä kävi mieliala seurueessamme vieläkin kolkommaksi, eikä se
siitä päässyt pirteytymään, vaikka minä tuontuostakin toistin,
että pian Jumalan avulla olisimme suurella ylätasangolla, josta
meillä olisi selvä tie navalle.
Mutta jäätikön harjalle päästyämme ei asiat paljoa parantuneet,
sillä pinta oli aika tavalla halkeillut, eikä tässä tuulien
yhtymäpaikassa näyttänyt olevan paljon muuta kuin kuohuva meri
keräpilviä ja vyöryviä lumiaaltoja.
Marssimisen jäljet alkoivat meissä tuntua. Me emme enää päässeet
etenemään kuin seitsemän maantieteellistä peninkulmaa yhteen
menoon. Niinpä minun tovereitteni mieltä rohkaistakseni (ja
ehkäpä hiukan omaa mieltäni virkistääkseni) täytyi lauleskella
kaiken päivää, vaikka oikeassa rakkaimpani oli väittäessään ettei
minulla ollut ääntä enempää kuin peltovariksella.
Mutta ihminen ei pysty tekemään enempää kuin voitavansa, ja
kuten isä Danin oli tapana sanoa (Jumala siunatkoon hänen vanhaa
sydäntänsä), eivät enkelitkään voi sen enempää tehdä. Meillä oli
ankara työ kestettävänä 88:nnella leveysasteella, lämpömäärän
aletessa 50 asteeseen, kun vinha, sokaiseva lumituisku pyyhkäisi
ylitsemme etelästä.
Arvelin sen piankin talttuvan, mutta petyin, ja niin me
pystytimme leirimme leveään puoliympyrään ja rakensimme
lumimajoja takaseinä tuulta vastaan.
Siellä makasimme yhdeksän päivää -- eikä nyt kannata puhua siitä,
kuinka paljon miehistömme siinä kärsi sormien paleltuessa ja
mielialan muuttuessa yhä synkemmäksi.
Toisinaan kuulin heidän puhelevan (äänellä, joka oli aiottu minun
kuultavakseni) että olisi ollut parasta rakentaa talvimajat
Darwenin pohjoispuolelle ja viipyä siellä kesän tuloon. Ja joskus
toiste kuulin heidän laskevan matkan pituutta navalle -- sata
maantieteellistä peninkulmaa, joka merkitsi kahdenkymmenen päivän
marssimista tällä vuodenajalla raskaine kantokuorminemme ja
hupenevine koirinemme ja poneinemme, sillä olimme jo tappaneet
niistä joukon ravinnoksi.
Mutta minä en tahtonut peräytyä, sillä tunsin, että jos palaisin
kotiin suorittamatta loppuun tehtävääni, niin sydämeni murtuisi;
ja eräänä päivänä, kun vanha Siirappi tokaisi: "Hullusti käy
asiat, kuvernööri, käännytään kotiin", raivostuin hänelle kuin
takaa-ajettu tiikeri.
Yhtäkaikki oli mieli painuksissa itsellänikin, sillä oli päiviä,
jolloin kuolema oli hyvin lähellä, ja muuanna yönä olin melkein
peräti masentunut kuullessani erään rotevan, reiman toverin
sanovan miehelle, joka makasi hänen kanssaan samassa säkissä: "En
minä omasta puolestani välitä niin rahtuakaan, mutta vaimo ja
lapsethan ne mieltäni vaivaavat."
Jumala tietää, että minullakin oli ankkurini kotona, ja toisinaan
minä tunsin sen pirullisella voimalla kiskovan minua puoleensa.
Mutta minä kamppailin kovasti vastaan ja lopulta haluni samota
eteenpäin ja rakkaimpani ikävöiminen joutuivat niin kovaan
ristiriitaan, että tuskissani tein kauhistuttavan ehdotuksen,
sellaisen, jota ei mielellään enää tahdo muistaa sen jälkeen kun
on vaarasta pelastunut.
"Toverit", lausuin, "minä kuljen eteenpäin, ja ne, jotka haluavat
minua seurata, seuratkoot. Mutta ne, jotka eivät halua seurata,
saattavat jäädä tänne, ja jottei kenenkään omatunto soimaisi
häntä siitä, että hän on tahallisesti tai heikkoudessaan
pidättänyt tovereitaan lähtemästä, niin olen käskenyt tohtorin
jakaa varastostaan annoksen muuanta lääkettä joka miehelle, että
hän saattaa tehdä siitä lopun milloin vain haluaa."
Hämmästyksekseni vastaanotettiin tämä kamala ehdotus iloisesti,
ja vaikka eläisin kuinka kauan, en milloinkaan voi unohtaa
O'Sullivania, kun hän liikkui leveään puoliympyrään asettuneiden
tovereitten! parissa keskipäivän hämärän sinervässä kolkkoudessa
jaellen jotain kullekin heistä, syvässä hiljaisuudessa ja
Kuoleman puhaltaessa meitä kasvoihin.
Ja nyt tulen siihen tapaukseen, jonka vuoksi olen kertonut tämän
jutun.
Minä en saanut hitustakaan unta silmiini sinä yönä, sillä
ajattelin niitä kelpo miehiä, jotka olin tuominnut kuolemaan oman
käden kautta (sillä siihen se oli johtava), koska heidän sielunsa
näki nälkää ja he ajattelivat kotia.
Minunkin sieluni näki nälkää, enkä voi sanoa, matala ilmanpaineko
(olimme nyt 11,000 jalkaa merenpintaa korkeammalla) se päähäni
koski vaikuttaen aivoihini tuon vedon, jonka vain jäävyöhykkeessä
matkustavat saattavat tuntea, vai tuo Luontoa korkeampi voimako,
joka puhuu ihmiselle suuressa yksinäisyydessä, kun elämä
hiipaisee kuoleman rajaa, mutta Jumala on todistajani, että
kuulin taas etäällä olevien rakkaitteni äänet.
Joskus nämä äänet olivat Ellanin vanhusten, mutta useimmin ja
hartaimmin Maryn ääni minua kutsui, huutaen apua ikäänkuin hän
olisi ollut jonkun uhkaavan vaaran painossa.
"Martin! Martin! Martin!"
Kun tämä ajatus oli saanut minut tykkänään valtaansa --
kello oli silloin noin kolme aamusella ja hirmumyrsky ulvoi
kuten haavoitettu koira -- tuli vastauskin samalla hetkellä
ajatuksiini. Minun täytyi lähteä takaisin. Vähät siitä, mitä se
maksoi ja mitä siinä uhrattiin -- minun täytyi lähteä takaisin.
Turhaan minä vakuuttelin itselleni, että vaara, joka uhkasi
rakkaintani (ja arvelin tietäväni mikä se oli), ehkäpä oli jo
ollutta ja mennyttä silloin, kun minä ennättäisin hänen sivulleen
-- minun täytyi lähteä takaisin.
Ja silloinkin kun muistuttelin itselleni, että minulla oli
marssittavana vain kaksikymmentä päivämatkaa siihen retkeni
viimeiseen kohtaan, joka olisi päättänyt ja kruunannut kaikki
ponnistukseni, muistin sen ohessa, että rakkaimpani kutsui minua
eikä minulla ollut muuta tehtävänä kuin totella.
Himmeän napaseutuaamun ensi koitteen sarastaessa kömmin ulos
lumimajastani ja suuntasin kaukoputkeni etelää kohti tullakseni
vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut syytä muuttaa mieltäni.
Eikä ollut. Vaikka lumentulo oli lakannut, niin puhalteli myrsky
sata peninkulmaa tunnissa kirpeinä puuskina, ja niinpä minä verta
vuotavin sydämin (ja yhtäkaikki hehkuvana) käskin Siirapin kutsua
seuramme kokoon, ja kun he seisoivat ympärilläni majani suojassa,
sanoin:
"Toverit, yöllä olen paljon tuuminut asemaamme, ja nyt arvostelen
sitä toiselta kannalta. Luonto on vahvempi kuin ihminen ja
sisässämme oleva luonto iskee toisinaan syvemmin kuin ulkonainen
luonto. Näin on luullakseni käynyt meidän, ja uskon, ettei
joukossamme ole yhtäkään miestä, joka ei kulkisi eteenpäin
kanssani, ellei hänellä olisi muita ajateltavana kuin itseään...
No niin, saattaa minullakin olla joku ajateltavana, ja siksipä,
toverit, pitäkäämme yhtä, ja katumuksista, pettymyksistä ja
sydänsuruista viisi -- palatkaamme kotiin."
Miesteni huulilta ei kuulunut yhtäkään hyvä-huutoa, ja se todisti
mielestäni tarpeeksi mistä metallista he olivat muovaillut,
sillä he saattoivat nähdä kuinka kovalle otti ennenkuin sain
sen sanotuksi. Mutta kautta Jumalan, heidän kurkuistaan kohosi
voimakas ääni, kun minä lisäsin:
"Tällä kertaa olemme joutuneet tappiolle, pojat, mutta vielä me
pääsemme voitolle, ja minä pyydän teitä vannomaan, että palaatte
kanssani ensi vuonna päättämään työmme, joka jää keskeneräiseksi."
Sitten me tartuimme toistemme käsiin ja teimme juhlallisen valan,
ja Jumala tietää, että tarkoituksemme oli pitää se.
Ei totta tosiaan kestänyt kauan purkaa leiriämme. Miehet
hääräilivät kuin pojat eikä meillä nyt ollut muusta
huolehdittavaa kuin pakata ruoka ja satuloida koirat ja hevoset,
sillä kaiken muun jätimme sinne.
Viimeisellä hetkellä ennenkuin käännyimme pohjoista kohti,
pystytin Englannin lipun korkeimmalle lumikummulle, ja
astuttuamme satasen metriä eteenpäin katsahdin taakseni ja näin
sen vinhasti läpättävän tuulessa.
Minua ei haluta kertoa kuinka syvästi tämä näky viilsi sydäntäni,
sen vain voin mainita että jos elämä on varannut minulle toisen
samanlaisen hetken, niin toivon kuolevani ennenkuin se tulee --
joka kuulostaa irlantilaiselta, mutta on yhtäkaikki hiton totta.
Tämä tapahtui kahdentoista aikaan päivällä kesäkuun kahdeksantena
päivänä, ja arvelkoot muut mitä arvelevat siitä, jota nyt kerron,
mutta mikäli minä voin laskea aikaeron Lontoon ja sen paikan
välillä, missä me olimme 88:nnella leveysasteella, niin oli tämä
sama hetki juuri rakkahimpani vaaran ja hädän hetki.