Sattuma on varmaankin kirottu vehkeilijä ihmisonnea vastaan,
sillä muuten ei armaani olisi sallittu kärsiä niin paljon siitä
huhusta, että laivani oli joutunut häviöön.
Mitä todella tapahtui on pian kerrottu.
Kaksi päivää Akaroasta U. S. lähdettyämme, joka oli viimeistä,
minkä maailmasta näimme ennenkuin ohjasimme tuntemattomia
kohtaloita kohti, yllätti meidät myrskysää, joka meitä kiusasi
kahden vuorokauden ajan.
Mutta hyvällä nopeudella kulkien me etenimme etelään 179:nnen
itäisen pituusasteen kohdalla 38:nnelle leveysasteelle, kun
(tullessamme Amiraalin vuorten näkyviin, joka on ensimäinen
kajastus Etelänapamaasta) meidät saavutti lounaasta tuleva
vihuri, joka haitallisen kansilastimme takia vaikeutti laivan
ohjausta.
Siitä huolimatta Scotia raivasi itselleen uljaasti tietä
vuorenkorkuisten aaltojen halki, vaikka se toisinaan kallistelihe
viisikymmentä astetta kohtisuorasta asemastaan sivulle.
Iltaa vasten laiva alkoi ottaa vettä sisäänsä, hyrsky löi
kappaleiksi osan ylihangan varustuksia, hävitti yläkannen,
pyyhkäsi pois soutuvenheen ja kaksi pelastusvenettämme ja
sieppasi mukanaan muitakin suuria kappaleita aluksestamme
suojanpuolelle ajelehtimaan.
Lopulta pumput tukkeutuivat ja vesi alkoi virrata konehuoneeseen.
Niinpä me enempää vahinkoa välttääksemme sammutimme tulen
kattiloista ja rupesimme sitten joka mies ammentamaan ulos vettä
sangoilla.
Kelpasipa katsella sitä näkyä, kun joka kynsi ponnisteli
otsansa hiessä tässä hommassa (tieteellinen osasto siihen
luettuna), ja reippaalla mielellä sitä oltiin -- vaikka kaikki
olivat likomärjät, toiset kainaloita myöten vedessä -- jotta
kun minä huusin: "Oletteko allapäin, toverit?" niin kuului
viidestäkymmenestä kurkusta raikas huuto:
"Emme."
Kovalle otti keskiyöhön asti, mutta me pidimme puoliamme, ja
ennenkuin kömmimme makuulavalle oli taistelumme merta vastaan
päättynyt ja me olimme voittaneet.
Seuraava aamu koitti kirkkaana ja ihanana. Ilma oli Antarktiksen
raitis, kuultava ilma, joka naparetkeilijälle tuntuu samalta kuin
taistelunhaju sotahevoselle; myrskystä ei enää ollut muita jälkiä
kuin joitakin valkeita jäävuoria, jotka olivat kiskoutuneet
lounaassa olevilta saarilta.
Aamiaisella oli joka mies loistavalla tuulella, ja kun tovereista
joku pani alulle "Kullat ja Vaimot" niin kaikki yhtyivät kuoroon
(oli ääntä tai ei) ja se oli minunkin tehtävä.
En saata kehua, että tämä oli perin juhlallista musiikkia, mutta
luulenpa, ettei yksikään tuomiokirkoissa laulettu kiitosvirsi ole
kohonnut taivasta kohti hartaammista kiitollisuudentunteista kuin
se.
Mutta mennessäni kantta tarkastamaan huomasin, että
"puuseinämme" olivat menneet menojaan ja luultavasti (jos ne
tavattaisiin, jota en epäillyt, koska pakoveden suunta kulki
koilliseen) ne saattaisivat ihmiset siihen uskoon, että olimme
haaksirikkoutuneet, ja silloin ajattelin omaa armastani.
Meillä ei ollut laivassa langatonta sähkölennätintä ja laiva
oli palaava Uuteen Seelantiin vasta helmikuussa, joten olin
kykenemätön oikaisemaan erehdyksen, mutta päätin, että ensimäinen
tiedonanto ensimäiseltä Antarktiksen mannermaan asemalta
lähetettäisiin hänelle sanomaan, että olin turvassa ja että
kaikki menestyi mainiosti.
Joulupäivän tapahtumista on vähän enemmän kerrottavaa.
Joulukuun kahdeksantenatoista päivänä, kun olimme tuoneet maihin
osan kansilastia ja muonaa ja lähettäneet laivamme talvimajoihin,
olin matkalla Mount Erebuksen matalammalle kukkulalle mukanani
ponit, koirat, reet ja suuri joukko miehiä, kaikki parhaissa
voimissa. Aioin pystyttää ensimäisen sähkötysaseman sinne -- se
kun arvelumme mukaan oli tarpeeksi korkea lähettämään tietoja
Napamaan ylätasangolle ja tarpeeksi matala saavuttaakseen
maanpinnan kaarevuuden salliman etäisimmän paikan pohjoisessa
suunnassa.
Meillä oli hyvä kappale kuljettavana, mutta matkasimme
pitkin kallioisia harjanteita ja vierinsoraa, koettaen
välttää äkkijyrkkiä vuorijäätiköitä, ja kaikki onnistui hyvin
kahteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin juuri jyrkemmille
nousupaikoille saapuessamme vahva tuuli alkoi puhaltaa suoraan
vastaamme.
Kaiken päivää kamppailimme sitä vastaan, mutta ilma kävi yhä
huonommaksi tupruttaen lunta ja räntää silmiimme, kunnes se yltyi
vihuriksi ja ilmanlämpö aleni 28 asteeseen nollan alapuolelle.
Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa tuiskun päättymistä, niinpä
pystytimme telttamme rotkotien kalliopuolen suojaan, jonka takana
oli suunnaton lumikenttä.
Ensimäinen yö oli aika paha, sillä yhden teltan vaate repeili
riekaleiksi ja niiden poloisten, jotka olivat siinä nukkuneet,
oli maattava puolijäätyneissä makuusäkeissään aamuun asti.
Myrskyä kesti yhä kahdentenakymmenentenä ensimäisenä, -toisena
ja -kolmantena päivänä, pyyhkäisten hirvittävällä voimalla
pitkin rotkotietä ja tupruttaen matkassaan sakeita lumipilviä
yläpuolella olevalta lumikentältä.
Jouluaatto oli pahin. Lämpömäärä aleni kolmeenkymmeneenkahdeksaan
asteeseen ja puuskapäinen tuuli puhalsi kahdeksankymmentä
peninkulmaa tunnissa, ja suurimman osan joulupäivää vietimme
kukin makuusäkeissämme puolittain lumeen haudattuina.
Eipä siis jumalanpalveluksesta tullut mitään, ja jos joku saneli
De Profundiksen, niin tapahtui se kalisevin hampain jäätyneen
parran alitse. Ei ollut meillä joulupäivällistäkään, muutamia
Plasmonin biskittejä vain ja siemaus konjakkia ja vettä, jotka
retkikunnan tohtori, kelpo O'Sullivan jakeli meille.
Tapaninpäivänä kiersin leiriämme tarkastamassa ja huomasimme
ponien ja koirien olevan kurjassa tilassa. Paha sää kouristeli
miehiäkin, sillä toiset sairastivat keripukkia ja erään poloisen
varpaat olivat paleltuneet mustiksi.
Itse olin aika reipas, Jumalan kiitos, mutta uneton, minua kun
vaivasi rauhaton tunnelma, joka seurasi katkonaista unta.
Totta puhuen siitä lähtien kun Englannista läksin en ole koskaan
voinut vapautua siitä ajatuksesta, että minun ei olisi pitänyt
jättää rakkaintani oman onnensa nojaan. Työssä ollessani
taisin unohtaa missä vaarassa hän mahdollisesti saattoi olla,
mutta nyt kun minulla ei ollut muuta tehtävää kuin maata
säkissäni kuin pölkky, olin kovassa tuskassa muistaessani hänen
uhrautuvaisuuttansa ja pelätessäni siitä johtuvia seurauksia.
Päivänaikaan ei ollut niinkään sietämätöntä, sillä jos hurjasti
tupruavan lumen ja ärjyvän vihurin keskessäkin vain ummistin
silmäni, niin saatoin nähdä hänen astuvan tietä pitkin sinä
sunnuntaiaamuna, jolloin hän palasi kirkosta, päässä riippuva
hattu ja liehuva harso, tai seisovan budoaarissaan katsellen
minua suurin, syvin silmin, kun hän pakotti minut lähtemään.
Mutta yöllä olin helisemässä. Olin tuskin saanut unesta kiinni,
kun havahduin hätkähtäen kuullessani hänen äänensä minua kutsuvan.
"Martin! Martin!"
Se oli todella hätähuuto, ja vaikken ole haaveilija enkä liioin
taikauskoinen, niin en voinut tukahuttaa ajatusta, että hän huusi
minua tulemaan takaisin.
Tämä jos mikään oli minulle nyt mahdotonta, ja sittenkin tunsin,
että ellen voisi jostain saada vakuutusta siitä, että omasta
armaastani pidetään huolta, niin en pystyisi tyynellä mielellä
ryhtymään edessäni olevaan tehtävään.
Tämä ajatukseni saattanee tuntua naurettavalta, mutta ken joskus
on ollut yksin Luonnon mahtavassa yksinäisyydessä erillään elämän
kuohuista, tietää kuinka ihmissielu on siellä vastaanottavainen
merkeille, jotka maailman hälinässä ja touhussa tuntuisivat
naurettavilta.
Niin oli minun laitani. Makasin samassa teltassa tieteellisen
osastomme päällikön, O'Sullivanin ja Siirapin kanssa, joka arveli
olevansa velvollinen pitämään huolta minusta, vaikka tavallisesti
kävi päinvastoin.
Vanha merikarhu oli pahasti lamassa, eikä minua ensinkään
miellyttänyt hänen alituinen mutinansa "äidistä", se kun on aina
paha merkki reimassa miehessä, kun hänen rohkeutensa alkaa huveta.
Niinmuodoin kun joulupäivän jälkeisenä yönä olin teltanaukkoa
yöksi sulkemassa, mieleni pehmeni hiukan nähdessäni vanhan
Siirapin, joka on elänyt oikeata velikullan elämää, kopeloivan
rintaansa ja suurella vaivalla kaivelevan jotakin näkyville.
Se oli punainen, kullalla ja sinisellä maalilla sivelty Pyhän
Neitsyen kuva (minun kämmeneni kokoa), ja kun hän sovitti sen
kasvojensa eteen makuusäkissään loikoen, tiesin että hän arveli
loppunsa tulevan ennen aamua ja että hän halusi sen olevan
viimeisen esineen, jota hänen vanhat silmänsä katselisivat.
Minä en itse paljonkaan luota pyhimyksiin (sillä olen huomannut,
että pulasta suoriutuu aika hyvin ilman heitäkin), mutta ehkäpä
Siirapin usko löysi vastakaikua jossain sieluni syvyydessä,
sillä mennessäni nukkumaan olin levollisempi ja tällä kertaa en
herännyt rakkaani ääneen, vaan luonnon suureen hiljaisuuteen.
Tuulen ulvonta oli vaiennut; tuisku oli tauonnut; telttariu'ussa
riippuva lamppu oli palanut tyhjiin ja teltan aukosta valahti
sisään heikko, sinertävä valojuova.
Oli kuutamo, ja kun kohotin päätäni, näin sen kirkkaasti
valaisevan Pyhän Neitsyen pientä, kullattua kuvaa. Naurakoon,
jos haluaa, se, joka ei koskaan ole ollut minun tilassani, mutta
minulle tämä oli tarpeeksi. Kaikki hyvin! Joku piti huolta omasta
armaastani.
Huusin toverini hereille ja käskin heidän laittautua valmiiksi,
ja päivän koittaessa läksimme jälleen matkaan. Tummia pilviä kyllä
leijaili päämme päällä, mutta aurinko paistoi sisässämme.