Kahdeksaskymmenesneljäs luku.
Sisar Mildred oli oikeassa. Siunattu Neitsyt oli varmaankin puhunut
puolestani, koska apu tuli paikalla.
Tapaninpäivän aamuna heräsin tuohon vavahtavaan liikuntoon, jonka
jokainen nainen tietää olevan Äitiyden ensimäisen todellisen ja
varman merkin.
Minun asiani ei ole kuvailla tämän muutoksen ruumiillisia
vaikutuksia. Mutta henkinen vaikutus on toista. Se oli kuin ihmeen
aikaansaama. Jumala suuressa armossaan oli syvän murheeni nähdessään
lähettänyt yhden palvelevista enkeleistään lohduttamaan minua.
Se tuntui sanovan:
"Älä pelkää. Hän, joka läksi pois, ei ole kadonnut sinulta. Osa
hänestä itsestään on palaava."
Nyt en enää tuntenut jääväni yksinäiseksi vangiksi Lontooseen, sillä
Martinin lapsi oli oleva seuranani yhdyssiteenä välillämme, ikuisena
siteenä, niin että hän ja minä olisimme sittenkin yhdessä loppuun
asti.
Tuskin uskallan kertoa kuinka minä tämän tulkitsin -- kuinka se
minusta tuntui oikeuttavan sen, mitä olin tehnyt yönä ennen Martinin
lähtöä Ellanista, ikäänkuin Jumala, tietäen, ettei hän ollut palaava,
olisi ohjannut minut siihen, että minulla pimeän hetkeni tullessa
olisi suuri toivo lohdutuksenani.
Ja miten ihmeellistä se oli, miten omituista, miten salaperäistä,
miten riemullista!
Joka päivä, koko päivät, syntymätön lapseni oli mielessäni. Tulossa
olevan elämän salaperäisyys ja ilo lievensivät suruani, ja jos olisin
kyennyt kyyneleitä vuodattamaan, niin olisivat ne samassa kuivuneet.
Entä tulevaisuus!
Jo alun pitäen minulla näytti olevan selvänä että se oli oleva tyttö,
ja taisin jo nähdä hänen kasvonsa ja katsella hänen merensinisiin
silmiinsä. Kun hän kasvaisi suuremmaksi, puhuisin hänelle hänen
isästään -- suuresta naparetkeilijästä, kohtalon miehestä, joka
uhrasi elämänsä suureen työhön maailman hyväksi. Me juttelisimme aina
hänestä -- me kaksi yhdessä, koska hän kuului meille eikä kellekään
muulle maan päällä. Kertoisin hänelle kaikki mitä olen kirjoittanut
tähän -- ainakin sen ihanan osan, rakkautemme osan, jota ei mikään
maailmassa eikä kuolemassakaan voinut tukahuttaa.
Oi noita ilon päiviä! Saattanee tuntua oudolta, että minä olin
onnellinen niin pian onnettomuuteni jälkeen, mutta en mahtanut sille
mitään.
Ehkäpä se oli jonkinlaista ruumiillisen tilani muutoksesta aiheutuvaa
hysteriaa. En tiedä. Enkä tahdokaan tietää. Mutta varma vain on --
että toivo ja rukouksen ja elämän halu heräsivät minussa uudelleen
ikäänkuin Jumalan oman käden kosketuksesta, ja minusta tuli
toisenlainen ja onnellisempi nainen.
Oltiin tammikuun alussa, ja säädetty aikani oli oleva kesäkuussa.
Rahaa minulla oli enää jäljellä vain kuusitoista puntaa, niin että
oli selvä, etten voisi kauemmin asua täysihoitolassamme.
Onneksi Mildred tunsi koteja, missä naiset saattoivat elää halvalla
odotustilansa aikana. Ne olivat osaksi hyväntekeväisyyslaitoksia
ja siitä syystä määrättyjen säännösten alaisia, joten järkkymätön
päätökseni olla mainitsematta Martinin nimeä saattaisi olla minulle
esteenä, mutta Mildred toivoi löytävänsä paikan, joka ottaisi minut
vastaan hänen suositukseensa luottaen kyselemättä sen enempää.
Tässä toivossa läksimme etsimään jotakin Äitien kotia. Mikä
koettelemuksen päivä! En ole koskaan unohtava sitä.
Ensimäinen koti, jossa kävimme, oli katolilainen ja lähellä
täysihoitolaamme.
Se muistutti ulkonaisesti luostaria ja miellytti minua suuresti.
Astuttuamme sisään leveästä katuovesta, missä oli suuri messinkinen
nimikilpi, johdatettiin meidät odotushuoneeseen, jossa oli tiilinen
lattia, vesivärillä maalailit ja värillisillä pyhimysten kuvilla
peitetyt seinät.
Ovenvartija kertoi meille äidin olevan rukouksessa hoitolaisten
kanssa, mutta tulevan kohdakkoin alakertaan, ja sillävälin kun
odotimme, kuulimme urkujen soittoa ja veisaavain äänten hymisevän
niitä suloisia lauluja, jotka niin hyvin tunsin.
Sulkien silmäni kuvailin olevani jälleen Roomassa ja rupesin
rukoilemaan, että minun sallittaisiin jäädä sinne. Mutta tämä halu
jäähtyi, kun äiti astui sisään.
Hän oli lihava nainen ja kasvot hänellä olivat niin valkeat ja
ilmeettömät kuin olisivat olleet kipsistä valetut. Kätensä piti hän
kätkettyinä pukunsa avaroihin hihoihin.
Hiukan hermostuneella äänellä selitteli Mildred asiatansa.
"Äiti", virkkoi hän, "en voi kertoa teille mitään tästä nuoresta
naisesta, ja tulin kysymään voisitteko ottaa hänet minun
suositukseeni luottaen."
"Rakas lapsi", sanoi äiti, "se olisi tykkänään sääntöjä vastaan.
Tietämättä kuka tämä nuori nainen on, mistä hän tulee, miksi hän on
täällä ja onko hän naimisissa vai naimaton vai leski -- kerrassaan
mahdotonta."
Mildred näytti olevan hämillään ja häpeissään.
"Hänellä on varoja maksaa hiukan."
"Se ei muuta asiaa."
"Mutta arvelin, että poikkeustapauksissa..."
"Poikkeustapaukset eivät voi tulla kysymykseen, sisar. Jos pyrkijä on
naimisissa ja voi todistaa miehensä suostuvan, tai naimaton ja voi
vakuuttaa isänsä tai holhoojansa suostuvan, tai leski ja voi näyttää
riittäviä suosituksia..."
Mildred katsahti minuun, mutta minä pudistin päätäni.
"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa", virkkoi äiti ja
nousten kursailematta pystyyn astui hän kanssamme ovelle.
Seuraava paikka, johon menimme, ei ollut katolinen eikä
protestanttinen, vaan kuului jonkinlaiseen yleiskirkkoon ja siihen
otettiin kaikenuskoisia hoitolaisia.
Se oli vilkasliikenteisellä kadulla ja muistutti ulkonaisesti
kauppaliiketoimistoa. Mildredin kirjoitettua nimensä ja käyntimme
tarkoituksen paperilipulle, vietiin meidät hississä toiseen
toimistohuoneeseen, missä jonkinlaiseen virkapukuun vaatetettu mies
(jota sanottiin asiamieheksi) istui merkitsemässä nimeänsä kirjeiden
ja shekkien alle.
Asiamies oli ensin hyvin kohtelias, varsinkin minulle, ja minulla oli
epämiellyttävä tunne, että hän otaksui minua aivan toiseksi kuin mitä
olin, kunnes Mildred selitteli asiamme, ja silloin hänen käytöksensä
muuttui kiusallisesti.
"Pyyntönne sotii sääntöjämme vastaan", sanoi hän. "Salaperäisyys
edellyttää jotain kätkettävää, mutta me emme itse kätke mitään
emmekä suvaitse mitään kätkettävän. Meidän järjestelmämme vaatii
meitä auttamaan naista, mutta itse asiassa se vaatii meitä myös
rankaisemaan syyllistä miestä saattamalla hänet käsittämään
laillisen, siveellisen ja uskonnollisen vastuunalaisuutensa pahasta
teostaan. Sen tietenkin voimme tehdä vain tytön avulla, ja ellei hän
jo heti alusta kerro meille kuka on ollut osallisena hänen synnissään
ja missä hänet voi löytää..."
Suuttumus ja häpeä olivat tukahuttaa minut, ja nousten pystyyn sanoin
Mildredille:
"Lähtekäämme pois."
"Niin, niin, kyllä ymmärrän", lausui asiamies ylimielisesti
hymähtäen. "Kaikki tuo on minulle tuttua. Tyttö koettaa melkein aina
suojella syyllistä miestä. Mutta mitä hyvää siitä on? Se saattaa
tuntua jalomieliseltä, mutta oikeastaan se on hyvin synnillistä.
Se on suoranainen keino edistää siveettömyyttä. Tyttö, joka auttaa
viettelijäänsä pysymään salassa, on itse asiassa syyllinen toisen
naisen lankeemukseen, ja jos..."
Ajatellessani Martinia halutti minua lyödä tuota sievistelevää
farisealaista, ja kukistaakseni tämän epänaisellisen mielijohteen
syöksyin ulos toimistosta ja kiirehdin kadulle, jättäen poloisen
Mildredin tulemaan jäljestä.
Viimeisen yrityksen teimme pienessä tiilirakennuksessa olevassa
yksityisessä kodissa, joka oli rakennettu suuren sairashuoneen
kylkeen Lontoon West Endissä.
Talossa tuntui lievä karboolin haju ja lattiat olivat matottomat.
Meidät vietiin pieneen odotushuoneeseen, ja hetken kuluttua kuului
hameiden kahinaa kattamattomilta portailta, sitten kuulimme pääovea
avattavan ja suljettavan ja viimein astui johtajatar sisään.
Hän oli hyvin pitkä, pyöreäpovinen nainen, yllä yksinkertainen
musta puku, ja hän näytti paikalla oivaltavan millä asialla olimme.
Odottamatta Mildredin selityksiä, alkoi hän kysellä nimeäni, ikääni
ja mistä olin.
Mildred vastasi hänen kysymyksiinsä kykynsä mukaan ja esitti sitten
pyyntönsä entistä hermostuneempana.
Johtajatar näytti kauhistuneelta.
"Ei mitenkään", huudahti hän. "Yhdistyksemme ei voisi koskaan suostua
siihen. Niiden onnettomien tyttöjen parasta katsoen, jotka ovat
hyveen tieltä poikenneet, ja myöskin heidän kurjain lastensa tähden,
me aina panemme toimeen perin tarkkoja kyselyjä. Totta puhuen me
pidämme kirjaa pienimmästäkin yksityisseikasta. Kuunnelkaapa tätä
esimerkiksi", lisäsi hän ja avaten suuren, nahkakantisen pääkirjaa
muistuttavan kirjan hän alkoi lukea siitä:
H. J. kahdeksantoista vuotias, arvossapidettyjen vanhempain
lapsi. Hänet vietteli yksinäisellä tiellä muuan merimies, josta
ei sittemmin ole mitään kuultu.
Mutta minä en voinut kuunnella enempää ja kavahtaen pystyyn, pakenin
huoneesta ja talosta meluavalle kadulle.
Kaiken päivää oli sieluni ollut kovassa kapinassa. Minusta näytti
siltä, että vaikka Jumala suuressa laupeudessaan lähetti minulle
lapseni lohduttamaan ja tukemaan, jalostuttamaan ja puhdistamaan
minua, niin ihminen väärillä ja julmilla siveyskäsitteillään ja
keinotekoisella hyväntekeväisyydellään koetti käyttää sitä ruoskana
rangaistakseen minua ja Martinia.
Mutta se ei saanut tapahtua! Ei milloinkaan minun eläessäni! Ennen
vaikka kuolen ulkona kadulla!
Ehkäpä olin väärässä enkä käsittänyt itseäni, ei ainakaan Mildred
minua käsittänyt. Kun hän tapasi minut kadulla, niin käännyimme
astumaan kotia kohti ja olimme jo puolitiessä, kun hän avasi suunsa.
"Pelkään, että muissakin laitoksissa on samat vaatimukset", sanoi
hän. "Ne pyytävät kaikki tarkkoja tietoja."
Vastasin, etteivät voineet ikinä niitä minulta saada.
"Mutta sinun rahasi ovat pian lopussa, rakas lapsi, ja mihin sinä
sitten joudut?"
"Älä huolehdi", vastasin, sillä olin jo päättänyt taistella maailmaa
vastaan yksinäni pyytämättä keneltäkään apua.
Olimme jälleen ääneti kunnes saavuimme täysihoitolani ovelle, ja
silloin Mildred lausui:
"Mary, isäsi on rikas mies, ja oli hän vaikka kuinka suuttunut
sinuun, niin ei hän voi heittää sinua maailman armoille -- varsinkin
nyt ja kun aikasi tulee. Salli minun kirjoittaa hänelle..."
Minua kauhistutti, sillä minulla oli heti selvillä seuraus --
julkinen riita isäni ja mieheni välillä lapseni laillisesta
syntyperästä, ja arvatenkin se riistettäisiin minulta niin pian kuin
olisi syntynyt.
Niinpä kouristin Mildrediä käsivarresta ja huolimatta ohikulkijain
katseista pyysin, rukoilin ja vannotin häntä, ettei hän kirjoittaisi
isälleni.
Hän lupasi olla sitä tekemättä ja erosimme sovussa, mutta minä en
ollut tyytyväinen, ja päivän juoksujen ainoana seurauksena oli minua
ahdistava päähänpisto, että koko maailma vehkeili minua vastaan
ryöstääkseen minulta syntymättömän lapseni.
Parin päivän kuluttua Mildred tuli jälleen minua tervehtimään ja
silloin hän sanoi:
"Sain taas kirjeen isä Donovanilta tänä aamuna, Mary. Poloinen
pappisi on aivan murtunut tähtesi. Hän on varma siitä, että olet
Lontoossa ja avun tarpeessa ja sanoo tulevansa Lontooseen joko
piispansa suostumuksella tahi ilman etsimään sinua ja lupaa jäävänsä
tänne kunnes löytää sinut."
Minä rupesin epäilemään Mildrediä. Kuumeisen pelokkaana,
että kadottaisin lapseni, vakuuttelin itselleni, että hän
hyväntahtoisuudessaan, pelkästä rakkaudesta ja säälistä minuun
luovuttaisi minut omaisilleni -- kenties juuri vaarani hetkellä.
Tehdäkseni sen mahdottomaksi päätin katkaista kaiken yhteyden
hänen ja muidenkin kanssa lähtemällä tieheni täysihoitolasta ja
vuokraamalla itselleni toisen, halvemman asunnon pitkän matkan päästä.
Niinpä eräänä aamuna menin Oxford Streetin kulmaan, joka näyttää
olevan kaikkien auto-omnibussien lähtö- ja tulopaikka.
Pohjoinen, etelä, itä, länsi oli kaikki yhtä minulle, kaikki kadut
olivat minulle yhtä sokkeloiset ja loppumattomat, mutta sattuma
tuntuu näyttelevän suurta osaa elämässämme, ja niin ainakin tällä
hetkellä mitä minuun tuli.
Minä seisoin katukäytävän reunalla, kun Bayswater Road nimellä
merkitty auto seisahtui aivan eteeni, ja minä astuin siihen
tietämättä vähääkään miksi sen tein.
Myöhään samana iltana löydettyäni, mitä halusin, palasin sumussa ja
pimeässä täysihoitolaani, missä heti aloin pakata tavaroitani. Se oli
pian toimitettu, ja maksettuani laskuni ja lähetettyäni Johnin ajuria
noutamaan seisoin ovella odottamassa, kun emäntäni lähestyi minua.
"Ettekö tahdo jättää minulle osoitteenne sille varalle, että joku
käy teitä kysymässä", sanoi hän. "Ei kukaan tule minua kysymään",
vastasin. "Mutta jos sattuisi tulemaan kirjeitä." "Ei tule mitään
kirjeitä", virkoin ja kuiskaten ajurille ajamaan Oxford Streetille,
katosin vaunuihin.
Oli jo aivan pimeä. Kadut ja puodit säteilivät valoa ja muistan että
Charing Cross Roadin päähän tullessamme vilkaisin kohti sitä upeata
rakennusta, missä Mildredin ikkunan oli tapa loistaa Piccadillyn yli
majakan tavalla.
Rakas, huonosti palkittu Mildred rukka! Hän on aikoja sitten antanut
minulle anteeksi. Hän tietää nyt että pakenin ainoata Lontoossa
olevaa ystävääni, koska en voinut olla sitä tekemättä.
Hän tietää myöskin, etten ajatellut itseäni, ja että sukeltaessani
yhä syvemmälle suuren kaupungin vankiluolaan, en pyytänyt Jumalalta
muuta kuin että hän sallisi minun elää loput elämääni -- vähät siitä
kuinka köyhänä ja hyljättynä -- lapseni kanssa, jonka Hän oli antava
minulle olemaan elävänä yhdyssiteenä kadotetun rakastettuni ja itseni
välillä.
Kahdeksaskymmenesviides luku.
Uusi asuntoni oli Bayswaterin takana sen köyhemmässä piirissä.
Ensimäisessä kerroksessa oleva huoneeni oli kohtalaisen iso ja siinä
oli kaksi kadulle antavaa ikkunaa valkeine musliiniuutimineen ja
keltaisine akuttimineen.
Huonekaluja oli iso vuode, jouhisohva, kolme rottinkituolia,
ikkunain välissä oleva piironki ja uunin yläpuolella upeileva peili,
jonka kullattuja puitteita eriskummallisiin kuvioihin leikelty
vaaleanpunainen paperi suojasi kärpäsiä vastaan.
Huoneestani maksoin viisi shillingiä viikossa (oikeus käyttää
vesikattilaa, keittiötarpeita ja porsliiniastioita siihen luettuna)
ja huomasin mielihyväkseni ensimäisen viikon lopulla, että kun itse
ostin ruokani -- pääasiallisesti teetä, leipää, voita ja munia, -- ei
elämäni kaiken kaikkiaan maksanut kymmentä shillingiä enempää, joten
rahani riittäisivät odotusaikani loppuun ja siitä vielä joitakin
viikkoja eteenpäinkin.
Joka aamu menin pieni laukku kädessäni pääkadulle ruokatarpeita
ostamaan ja joka iltapuoli läksin kävelylle Bayswaterin varakkaampaan
osaan, vieläpä Hyde Parkiinkin, joka ei ollut kaukana, mutta
Piccadillyyn en mennyt koskaan enkä niin kauas itään kuin
Bloomsburyyn, sillä pelkäsin tapaavani sisar Mildredin tai jonkun
entisistä asuinkumppaneistani.
Esiinnyin täällä kuten täysihoitolassakin tyttönimelläni, mutta
sanoin olevani hiljakkoin hukkuneen merikapteenin leski, mikä kyllä
hipaisi totuutta hyvin läheltä.
En myöskään salannut sitä tosiasiaa, että odotin pienokaista, seikka,
joka herätti harrasta osanottoa minua kohtaan niiden hyväsydämisten
ihmisten puolelta, jotka nyt olivat naapureitani.
He olivat kaikki kunnon naisia, enimmäkseen samalla kadulla olevassa
suuressa meijerissä työskenteleväin miesten vaimoja, ja siksipä elämä
kadullamme oli varsin säännöllistä.
Nämä hyvät sielut olivat hyvin ystävällisiä minua kohtaan. Kun olivat
mielihyväkseen tavoistani tulleet siihen johtopäätökseen, että olin
"kunniallinen", sanoivat he minua "meidän rouvaksi" ja kuulin heidän
kertovan toisilleen, että olin "miellyttävä, nuori olento". Hiukan
paheksumista herätti kumminkin se seikka, etten käynyt kirkossa
enkä kappelissa, ja olin tunnustanut olevani katolilainen -- sillä
useimmat perheet, minunkin isäntäväkeni, kuuluivat lähellä olevaan
walesilaiseen Sionin kappeliin.
Elämäni pienessä ihmishäkissäni, johon olin tuominnut itseni, ei
ollut ikävää, sillä minulla oli sisäinen elämä, joka oli hyvin
suloinen.
Päivän pitkät tunnit vietin ompelemalla vaatteita lapselleni -- ostin
liinakangasta, flanellia ja villalankaa ja lainasin walesilaiselta
emännältäni malleja.
Jo aikaa ennen lapsen syntymistä olin antanut sille nimen. Ensin
ajattelin Maryä, ei siltä, että olisin itse ollut ihastunut siihen
nimeen, vaan koska Martin oli sanonut sen olevan maailman kauneimman
nimen. Mutta ajan mennen aloin nimittää häntä Isabel Maryksi (Isabel
kun oli ollut äitini nimi ja hän oli ollut parempi nainen kuin minä),
ja saatuani lapseni vaatteita yksitellen valmiiksi pistin ne talteen
piironginlaatikkoon sanellen itselleni: "Tämä on Isabel Maryn kapalo"
tai "Isabel Maryn ristikoltti."
Ehkäpä tämä kaikki tuntuu mielettömältä. Kun nyt ajattelen sitä,
kirpoavat kyyneleet silmiini, mutta silloin en itkenyt, sillä
vaikkakin hetkinä, jolloin muistelin Martinia, elämä tuntui minusta
kolkolta ja kuolleelta, niin olin sittenkin onnellinen köyhässä
ympäristössäni.
"Kun Isabel Mary tulee, niin on kaikki hyvin", oli minun tapana
ajatella.
Näin kului useita viikkoja rauhallisesti, mutta sitten tapahtui
naapuristossa jotain, joka saattoi minut vapisemaan pelosta, että
nykyinen elämäni ja se toivo, joka minua ylläpiti, ehkä sittenkin
olivat väärät ja itsekkäät.
Emäntääni, rouva Williamsia en nähnyt paljon. Hän oli jotenkin
tuikea, aina kovassa työssä puuhaava nainen, jonka paitsi
lapsilaumaansa oli lisäksi pidettävä huolta kahdesta nuoresta
miesvuokralaisesta, jotka asuivat keittiössä ja nukkuivat minun
huoneeni takaisessa suojassa. Hänen miehensä, meijerissä palveleva
ajuri, oli hiljainen mies, jota en nähnyt muulloin kuin kymmenen
aikaan iltasella portaissa, jolloin hän, vedettyään suuren,
käytävässä olevan kellon, meni sukkasillaan yläkertaan nukkumaan.
Mutta se perheenjäsen, jonka kanssa minä pääasiallisesti jouduin
tekemisiin, oli neljäntoista korvissa oleva pörröpäinen tyttö,
Emmerjane nimeltään.
Sain tietää, että Emmerjane oli rouva Williamsin sisarvainajan
avioton lapsi ja että hän oli syntynyt Carnarvonissa, joka vielä
häämöitti hänen muistossaan kullassa ja purppurassa.
Emmerjane oli perheen kuormajuhta ja hänestä tuli minunkin
kuormajuhtani, sillä hän toimitti kaikki karkeammat askareet minulle
-- pesi lattiani, toi hiiliä ja puhdisti uuninristikkoni -- kuudesta
pencestä viikossa ja varusti minut sen ohessa ilmaiseksi tuoreilla
uutisilla naapureistani.
Tämän ketterän, monessa asiassa ennen aikojaan viisastuneen pikku
naisen hartain mielenkiinto oli kohdistunut kadun keskivälissä
olevaan taloon vastapäätä meitä, josta höyryä aina tuprusi
katukeittiön avoimesta ovesta.
Siellä asui Jonesin perhe. Rouva Jones oli pesijä ja hänellä oli
vuoteeseen kytketty vanha äiti (josta köyhäinhoito maksoi kaksi
shillingiä) ja Maggie niminen tytär.
Maggie Jones, joka oli kahdeksantoistavuotias ja hyvin sievä, oli
ollut työssä meijerissä, mutta esimies oli "narrannut häntä" ja hän
oli juuri saanut pienokaisen.
Esimiehen nimi oli Owen Owens ja hän asui viimeisessä numerossa
meidän puolellamme kahden naimattoman sisaren kanssa, jotka hoitivat
hänen talouttaan ja istuivat Sionin kappelin kuoropenkillä.
Maggie arveli sisarten syyksi, ettei Owen Owens nainut häntä, ja
niinpä hän keksi ovelan juonen millä nolata heidät, ja tämä oli se
murhenäytelmä, joka Emmerjanen vikkeläin, pikku silmäin ja kerkeän
kielen avulla kerrottiin minulle joka päivä sitä myöten kuin se
kehittyi.
Kun Maggien lapsi oli kuukauden vanha, vaatetettiin se "hienoksi" ja
vietiin valokuvaajalle. Viipyi kauan ennenkuin valokuvat saapuivat,
mutta kun ne tulivat, niin ne olivat "taivaallisen nättejä" ja Maggie
itki niitä vain katsellessaankin.
Sitten hän pisti yhden kirjekuoreen ja osoitti sen Owen Owensille, ja
vaikka sen oli vain kadun poikki kuljettava, niin hän käveli pimeässä
pitkän matkan päässä olevan kirjelaatikon luo, ettei kukaan näkisi
hänen panevan sitä postiin.
Seuraavana päivänä hän sanoi: "Nyt hän sen saa, sillä hän tulee aina
kotiin päivälliseksi. Hän vie sen matkassaan makuuhuoneeseensa ja
asettaa sen pesutelineille, ja jos sisarista jompi kumpi uskaltaa
siihen kajota, niin kyllä hän niille näyttää."
Tämän jälkeen odotti hän kärsimättömästi tunnustusta, ja milloin vain
postimies astui pitkin katuamme, niin silloin heti näyttäytyivät
Maggien sievät, kalpeat kasvot ovessa ja hän kysyi: "Onko minulle
mitään tänään?" tahi "Oletteko varma, postimies, ettei minulle ole
mitään?"
Lopulta tulikin kirje, ja Maggie Jones vapisi niin kovasti, ettei
hän uskaltanut avata sitä, mutta viimein hän pujahti huoneeseensa
ollaksensa aivan "yksikseen", ja silloin... silloin kuului "hurja
parahdus" ja kun Emmerjane juoksi ylös, niin hän tapasi Maggien
lattialta pitkällään ihan tainnoksissa, kouristaen lujasti kädessään
Owen Owensin valokuvaa, jonka tämä oli palauttanut kirjoitettuaan
ensin karkealla käsialallaan poikki lapsen kasvojen -- Maggie Jonesin
äpärä.
Olisi mahdotonta selittää miten tämä tapaus vaikutti minuun. Minusta
tuntui kuin olisi moraalinen maanjäristys avautunut eteeni.
Mitä olin minä tehnyt? Odottaessani ikävöiden lasta, joka oli minulle
tulossa, olin ajatellut vain omaa onneani -- omaa lohdutustani.
Mutta miten oli käyvä lapsen?
Jos tulisi tunnetuksi kuka olin -- ja milloin tahansa saatoin
sattumalta kohdata kadulla jonkun, joka minut tuntisi -- missä
suhteessa lapseni silloin olisi paremmassa asemassa kuin tämän tyttö
raukan lapsi?
Syntyneenä lain rajojen ulkopuolella, jota mieheni tietenkin tulisi
julistamaan, hylkyläisenä, häpeän merkitsemänä, ilman isää, joka
hänet tunnustaisi, ja alati äitinsä synnin painamana -- siinä hänen
kohtalonsa.
Hartaasti olin ikävöinyt lasta, joka olisi elämäni yhdyssiteenä
Martinin ja minun välillä, mutta nyt kyselin itselläni, oliko minulla
oikeutta sitä toivoa.
Tunsin, ettei minulla ollut oikeutta ja että avuttomassa asemassani
osoittaisin äidin rakkauttani parhaiten rukoilemalla lastani
kuolleena syntyväksi.
Mutta se oli liian kovaa. Liian hirveätä. Oli kuin olisi minulta
toisen kerran riistetty elämäni toivo. En voinut enkä tahtonut sitä
tehdä.
"Ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä!" toisiin itsekseni.
Kahdeksaskymmeneskuudes luku.
Kun rupesin ajattelemaan asioita Maggie Jonesin tarinan valossa, niin
huomasin, että köyhyys oli kaiken juurena. Jos kykenisin pysyttämään
köyhyyttä etäällä, ei lapselleni voisi tapahtua mitään todellista
pahaa.
Päätin sen tehdä. Mutta nykyisin oli minulla vain yksi neuvo edessä
-- supistaa menojani.
Ja supistinkin ne. Vakuutellen itselleni, etten oikeastaan tarvinnut
sitä enkä tätä, vähensin viikko-ostoksiani.
Se tuotti minulle suurta mielihyvää, ja vaikka huomasin käyväni
kalpeaksi ja laihaksi, en tuntenut minkäänlaista sääliä itseäni
kohtaan, sillä nyt ei ollut olemassa ketään, jota olisin halunnut
miellyttää kauneudellani.
Vakuutin myös itselleni, että muuttunut ulkonäköni oli tilaani
kuuluva ja etten muuta kaivannut kuin raitista ilmaa ja liikuntoa.
Päätin senvuoksi joka päivä kävellä Hyde Parkiin.
Mutta tein sen vain kerran.
Ihanana aamuna aikaisin keväällä minä olin astellut pitkin erästä
leveätä lehtokujaa ja käynyt sitten istumaan kastanjapuun alle, jonka
paisuvat lehtitupet olivat juuri avautumaisillaan, kun näin joukon
herroja ja naisia hevosenselässä ratsastaen tulevan minua kohti.
Yhden niistä tunsin paikalla. Se oli herra Vivian ja hänen vieressään
ratsasti kaunis tyttö. Sydämeni lakkasi sykkimästä, sillä arvelin
hänen näkevän minut. Mutta hänen huomionsa oli niin hartaasti
kiintynyt kumppaniinsa, ettei hän sitä tehnyt.
"Niin kyllä, kautta Jupiterin, se on repäisevää, eikö ole?"
naurahti hän kimeällä äänellään ratsastaessaan ohitseni monokkeli
myyräntapaisessa silmässään.
Tämän jälkeen supistin kävelyni Bayswaterin takana oleviin köyhempiin
katuihin, mutta siellä tuo vanha pulma uudelleen alkoi minua
ahdistaa, sillä minusta näytti, että jouduin aina vastatusten lasten
kärsimysten kanssa.
Jumalan kiitos, lapset ovat yleensä onnellisia. He näyttävät elävän
yksinomaan sydämissään, ja luulenpa todenteolla, että jos Lontoon
West Endin rikkaiden talojen ovet avattaisiin East Endin köyhälistön
lapsille, niin he mieluummin jäisivät kujiinsa ja käytäviinsä.
Silmäillessäni nyt taakseni noihin aikoihin, en voi olla
ihmettelemättä etten milloinkaan yrittänyt hakea itselleni mitään
tointa. Mutta olihan minulla estekin tilani, joka alkoi käydä
näkyväksi ja aiheutti, arvelin, kadulla liikkuessani ihmisiä,
varsinkin naisia, kääntymään taakseen minua katsomaan. Kun tämä alkoi
käydä kiusalliseksi, niin lopetin kävelyni ja lähetin Emmerjanen
toimittamaan harvat asiani.
Silloin muuttui huoneeni maailmakseni.
Luulenpa, etten koskaan nähnyt sanomalehteä. Ja koska en tietänyt
mitään siitä, mikä tapahtui ulkopuolella niitä Lontoon elämän kuohuja
ja hyrskyjä, joiden yhteyteen minä tulin avatessani ikkunani, tunsin
nyt selvemmin kuin koskaan ennen olevani kuin vanki meren keskellä
olevalla kalliolla.
Kun en enää ollut liikkeessä, aloin syödä yhä vähemmän. Mutta olin
siitä tavallani hyvilläni, sillä olin tulemassa saidaksi lapseni
tähden, ja ainoa murheeni näihin aikoihin oli rahakukkaroni nopea
kutistuminen.
Eräänä päivänä tuli walesilainen emäntäni huoneeseeni kyselemään
olinko ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tohtoriin nähden.
Vastattuani kieltävästi, kohotti hän pystyyn kätensä huudahtaen:
"Herranen aika sentään! Sitähän minä ajattelinkin. Mutta se on nyt
paikalla tehtävä."
Onneksi kävi muuan tohtori kadullamme joka päivä, ja jos minua
halutti, niin hän kutsuisi hänet minun luonani käymään. Suostuin, ja
seuraavana aamuna tohtori tulikin.
Hän oli pitkä, vanhanpuoleinen, happamelta näyttävä mies, eikä hänen
käytöksensä sen enempää kuin hänen puheensakaan mitenkään osoittanut
hänen olevan tietoinen siitä, (jota mielestäni jokaisen tosi tohtorin
tulee tietää) että hän minun tilassani olevan naisen luo tullessaan
astuu inhimillisen elämän pyhimpiin suojiin.
Minun piti vastata muutamiin lyhyihin, jyrkkiin kysymyksiin, sitten
hän ilmoitti milloin aikoi uudelleen käydä luonani ja lopulta hän
puhui maksustaan.
"Palkkioni on guinea, ja tavallisesti se maksetaan minulle
etukäteen", virkkoi hän, jolloin minä vedin piironkilaatikkoni
auki ja otin sieltä kultarahan ja shillingin, suuresti huolissani
nähdessäni näin suuren summan katoavan yhdellä haavaa.
Tohtori pisti rahani liivinsä taskuun noin vain sivumennen ja
pyörähti sitten lähteäkseen, kun walesilainen emäntäni virkkoi:
"Mutta eihän se pistä suuhunsa paljon mitään, tohtori."
"No, mitä varten ette syö?" kysyi tohtori, ja selitin hänelle niin
hyvin kuin kuivasta, polttavasta kurkustani sain irti.
"Lorua! Lorua! Ei se kelpaa", sanoi hän. "Velvollisuutenne lastanne
kohtaan on syödä paremmin. Jotain kevyttä ja ravitsevaa joka päivä,
kuten kananlihaa, kalaa, soppaa, pihviteetä ja yleensä kasviksia."
Minä hengitin raskaasti. Mitä se tohtori oikein ajatteli?
"Muistakaa", jatkoi hän sormi pystyssä. "Lapsen terveys riippuu
läheisesti äidin terveydestä. Kun äiti on sairaaloinen, niin se
vaikuttaa veren laatuun ja vahingoittaa suuresti sikiön terveyttä
sekä ennen että jälkeen syntymisen. Älkää unohtako sitä. Hyvästi!"
Olin pahasti säikähtynyt. Suuressa tietämättömyydessäni ja suuressa
rakkaudessani olin paastonnut lapseni takia, ja nyt minulle
kerrottiin, että olinkin tuottanut sille huolestuttavaa, ehkäpä
elinaikaistakin vahinkoa!
Koettaen parannella ajattelemattomuuttani lähetin noutamaan hiukan
sitä kallista ravintoa, jota tohtori oli minulle määrännyt, mutta
valmistettuani sen huomasin mielipahakseni, etten voinut sitä
sulattaa.
Tämän huomion aiheuttama mielipaha ei vähentynyt seuraavana päivänä,
kun emäntäni toi luokseni kätilön, jonka hän pyynnöstäni oli tilannut
minulle.
Hän muistutti pyöreätä lihamöykkyä ja puhui kimeällä äänellä, ja
hänen ensimäinen huolensa, kuten tohtorin, tuntui kohdistuvan hänen
palkkioonsa.
Hän ilmoitti minulle, että hänen tavallinen maksunsa oli guinea
kahden viikon ajasta, mutta nähdessään kuinka surkeannäköisiksi
kasvoni kävivät (sillä en voinut olla ajattelematta vähäistä
kassaani) lisäsi hän:
"Ei sentään kaikki rouvat tarvitse kahta viikkoa. Rouva Wagstaffe,
esimerkiksi, ei huoli koskaan enempää kuin viisi päivää ja kuudentena
hän taas on mankelinsa ääressä. Niin että, jos määrätään viisi
päivää, niin ehkäpä kymmenen shillingiä kuusi penceä riittää."
Suostuin, ja kätilö oli vierimäisillään ulos ovesta, kun emäntäni
tokaisi:
"Mutta se ei syö edes sen vertaa kun olisi linnulle tarpeen, nähkääs."
Silloin kätilöltä pääsi pitkä puhetulva rouvista, jotka hutiloituaan
terveytensä pilalle olivat kuolleet joko lapsivuoteeseen tahi heti
jälkeenpäin.
"Silloin sen rouva tulee tuntemaan, jos pitää pikku lasta syöttää",
sanoi hän, "enkä minä voi vastata teidän enkä liioin lapsen hengestä,
ellei syödä kunnolleen."
Tässä oli vieläkin kauhistuttavampi mahdollisuus -- se mahdollisuus,
että voisin kuolla ja jättää lapseni elämään. Tämä ajatus kummitteli
mielessäni kaiken päivää ja seuraavana yönä, mutta pelkoni kohosi
huippuunsa, kun Emmerjane mustatessaan uunini ristikkoa kertoi
minulle viimeiset uutisensa Maggie Jonesista.
Maggien äiti oli "kärttänyt" häntä etsimään työtä, kysyen eikö
hänellä muka ollut monta suuta ruokittavana ilman hänen lisiään.
Maggie oli ensin pelännyt hakea tointa, koska hän arveli jokaisen
tuntevan hänen häpeänsä. Mutta sen jälkeen kun hänen äitinsä oli
lähettänyt nuoren "Sionin" papin hänen luokseen neuvomaan hänelle
tottelevaisuutta, oli hän joka päivä mennyt ulos, niin huonolla kuin
hyvällä säällä.
Tätä oli kestänyt kolmen kuukauden ajan (jolloin Maggie tavallisesti
viipyi ulkona myöhään, koska pelkäsi nähdä äitiänsä), kunnes hän
eräänä sateisena yönä, vajaa viikko sitten, oli tullut kotiin
likomärkänä, oli joutunut vuoteen omaksi ja "sairastanut jotain" ja
kuollut.
Koko päivänä en voinut ajatella muuta kuin Maggien lasta ja mihin se
oli joutuva, ja parin päivän kuluttua Emmerjane kertoi minulle, että
nuori pappi oli hankkinut sille paikan "talossa".
Luulen, että tämä oli viimeinen korsi kuormassani, sillä ajatukseni
kimmahtivat kiireellisen voimakkaina Maggie Jonesin lapsesta omaan
lapseeni.
Ajatus, että lapseni jäisi orvoksi, kauhistutti ja värisytti minua.
En voinut lohduttaa itseäni sillä, että vaikka itse olin köyhä, niin
oli isäni kumminkin rikas, sillä tiesin, että jos hän milloin saisi
tietää lapseni olemassaolosta, niin hän sitä vihaisi ja kieltäisi
sen, se kun oli ollut pääsyynä hänen toiveittensa kukistumiseen.
Martininko lapsi hyljättynä ja maailman armoille heitettynä!
Sellaista ei voinut eikä saanut tapahtua!
Sitten minut valtasi hirvittävä ajatus. Taistelin sitä vastaan.
Sanelin monta "Terve Mariaa" suojellakseni itseni siltä. Mutta en
voinut päästä siitä eroon.
Ehkäpä ruumiillinen tilani osaksi oli siihen syynä. Ratkaiskoot
sen muut. Minä vain kerron rehellisesti ja totuudenmukaisesti mitä
tunsin ja ajattelin (kuten jokainen äidiksi tuloaan odottava nainen
tekee) seisoessani sen hämäryyden ovella, joka on elämän suurin ja
salaperäisin arvoitus.
Ajattelin kuinka Martin oli minulta viety, kuten Kohtalo (kenties
minun hyväkseni, vaikken vielä voinut sitä käsittää) oli uskotellut
minulle.
Ajattelin kuinka olin lohduttanut suruani sillä toivolla että
odotettu lapsi oli oleva elävänä yhdyssiteenä välillämme.
Ajattelin mitä suloisia hetkiä olin viettänyt valmistaessani
pienokaiseni vaatteita, keksiessäni hänelle nimeä, kuiskatessani sitä
itselleni, niin, ja Jumalalle, joka ilta ja joka aamu.
Ajattelin kuinka päivä päivältä olin hoitanut pientä lamppua, jonka
pidin palamassa pyhätössä, missä pienokaiseni ja minä elimme yhdessä.
Ajattelin kuinka tämä oli ottanut kuolemalta sen okaan ja haudalta
sen voiton. Ja tämän jälkeen sanelin itselleni, että joskin se oli
ollut herttaista ja ihanaa, niin _oli se ollut itsekkäisyyttä, ja
siitä oli luovuttava_.
Sitten ajattelin lasta itseänsä, joka synnissä siinneenä, kuten
Kirkkoni oli sanova, perinnöttömäksi tehtynä, yhteiskunnan
hylkäämänä, ruumiillisen heikkouteni perinneenä, kadotettuaan isänsä
ja ehkäpä vielä äitinsäkin, oli vaarassa joutua maailman armoille,
ja joka köyhänä, suojatonna, jo syntymästään kirottuna tulisi muiden
työorjaksi ja hylkyläiseksi, ehkäpä vielä varkaaksi, pelaajaksi tahi
portoksi.
Tätä kaikkea ajattelin ja tunsin.
Ja lopulta kun tiesin synnytysaikani lähestyvän, lankesin polvilleni
köyhässä huoneessani, ja kiihkeämpiä, hartaampia huokauksia ei ollut
koskaan kohonnut povestani Jumalan istuimen eteen kuin silloin,
rukoillessani, että lapsi, jota olin ikävöinyt ja odottanut olemaan
elävänä yhdyssiteenä rakastetun vainajani kansa, _syntyisi kuolleena_.
"Oi Jumala, tapahtukoon minulle mitä tahansa, mutta salli lapseni
syntyä kuolleena --. minä rukoilen, minä vannotan Sinua!"
Ehkäpä rukoukseni oli syntinen. Jumala tietää. Hän on tuomitseva
oikein.
Kahdeksaskymmenesseitsemäs luku.
Oli lauantai, seitsemäs päivä kesäkuuta. Kesä oli tähän saakka ollut
kylmähkö; yö oli kolea ja rankkasade pieksi ikkunoita.
Huoneessani loimusi lämmin takkatuli ensimäisen kerran moneen
kuukauteen. Ikkunan kohdalla oleva kaasuliekki oli kierretty
matalalle, ja tohveleissa liikkuva kätilö otti piirongin laatikkoni
varastosta pieniä flanelli- ja liinavaatteita asetellen niitä
teräsristikolle lämpiämään.
Luullakseni olin aika ajoin ollut tajutonna, sillä tietoisuuteni
hetket tulivat ja menivät kuten merilinnun sukellus ja nousu keskellä
laineiden kuohua.
Eräänä sellaisena hetkenä käsitin, että tohtori ja emäntäni ja kätilö
olivat huoneessa, että he odottivat ratkaisevaa hetkeä ja pelkäsivät
henkeäni.
Kuulin heidän juttelevan, ja heidän matalat äänensä humisivat
korvissani meren tavalla, sen vyöryessä kalliorotkoihin.
"Hän on, raukka, pitänyt itseään niin huonolla ruualla, ettei kukaan
voi tietää miten hänen käy."
"Voi herrajesta sentään, jos tietäisitte, en ole koskaan nähnyt
kenenkään elävän niin vähällä."
"En minä äitiä pelkää, lapsi se tässä on vaarassa, jos tahdotte
tietää."
Sitten äänten humina taas häipyi ja kuulin sisässäni kuiskauksen:
"Oh Jumala, oh Jumala, salli lapseni syntyä kuolleena." Toisen kerran
kuulin sateen räiskynnän ohessa mankelin narisemista kadun toisella
puolella olevasta kellarikeittiöstä.
Taas toisen kerran -- puoliyönaikaan, kun kapakat suljettiin --
kuulin toraa ja riitaa vastapäätä olevasta talosta. Kirkuvan vaimon
ja huutavain lasten ääniin sekaantuivat miehen karkeaääniset
kiroukset.
Yö eteni raskaasti. Kuulin itseni (kuten ennenkin) hurjan kiihkeästi
pyytelevän:
"Martin! Martin!"
Sitten muistaessani, että hän oli mennyt, rupesin uudelleen
rukoilemaan:
"Oh, Jumalan äiti, salli lapseni..."
Mutta ääni, joka tuntui tulevan jostain kaukaa, keskeytti minut:
"Hiljaa! Hiljaa! Se tekee sen vain raskaammaksi sinulle."
Viimein tuli rauha. Minusta tuntui, että minut kuljetettiin
myrskyisen meren avaruuksista ja syvyyksistä tyyneen satamaan.
Seurasi taivaallinen lepo, jonka aikana saatoin kuulla tohtorin ja
kätilön ja emäntäni juttelevan keskenään iloisin kuiskauksin.
Tiesin, että kaikki oli päättynyt, ja äskeisen myrskyn mainingit yhä
mielessäni, kysäisin: "Onko se kuollut?"
"Kuollutko?" kirkasi kätilö. "Vai kuollut, mitä vielä, elävä se on ja
terve. Kaunis pikku tyttö."
"Lastanne ei vaivaa mikään, rouva", virkkoi tohtori, ja emäntäni
huudahti:
"Miksi sen sitten pitäisi olla kuollut, häh? Niin totta kuin minä
olen kristitty vaimo, on se kaunein lapsi, joka koskaan on maailmassa
hengittänyt."
En kestänyt enempää. Viimeisten päiväin synkät ajatukset varjostivat
vielä mieltäni ja tuskasta ähkien käännyin seinää vasten. Sitten
kaikki häipyi mielestäni ikäänkuin enkelin siiven pyyhkäisemänä ja
minä vaivuin sikeään uneen.
Herätessäni synkät ajatukseni haihtuivat hiljakseen kuten paha uni
aamulla. Sade oli lakannut, kaasuliekki oli sammutettu ja hohteesta
seinäpaperien pionikukissa saatoin huomata, että aurinko paistoi
pehmeällä, punaisella valolla ikkunaverhoni läpi.
Kuulin varpusten visertelevän räystäillä, kuulin maitomiehen
kalistelevan kannujaan; kuulin lähikirkon kellojen soittavan
aikaiseen jumalanpalvelukseen.
Suljin silmäni ja pidätin hengitystäni ja kuuntelin ääniä omassa
huoneessani. Kuulin kattilan porisevan tulella; kuulin jonkun hiljaa
hyräilevän ja polkevan jalkaansa nuotin tahdissa ja sitten kuulin
matalan äänen (se oli Emmerjanen) sanovan jostain vuoteeni ääreltä:
"Minusta se näyttää jo olevan hereillä. Hengityskin on jo aivan
kuuluva."
Silloin käännähdin ja näin kätilön istuvan takkatulen ääressä ja
pitelevän sylissään jotain. Minä tiesin mitä se oli. Se oli minun
lapseni ja se nukkui. Sydämeni ikävöi sitä synkistä ajatuksistani
huolimatta.
Ja silloin tapahtui se suuri ihme.
Lapseni heräsi ja alkoi itkeä. Se oli heikko itku, ohut ja
ruikuttava, mutta se järisytti koko olentoani kuin ukkosentärähdys.
Seurasi hetkinen kauheata kamppailua, ja sitten pyyhkäisi mahtava
rakkaudenvirta ylitseni.
Se oli Äiteys.
Lapseni! Minun! Liha minun lihaani! Oi Jumala! Oi Jumala!
Harras toivoni, että lapseni olisi kuollut ja pelastunut elämän
kärsimyksistä oli kerrassaan hävinnyt, ja nälkiintynyttä sydäntäni
vavahutti suuri hellyys. Minä kohottauduin vuoteessani kätilön
vastustelemisista välittämättä ja huusin häntä antamaan minulle
pienokaisen.
"Antakaa hänet minulle. Antakaa hänet minulle!"
"No, vielähän sitä keritään", virkkoi kätilö.
"Nyt, nyt! En voi enää odottaa."
"Mutta teidän pitää ensin vähän syödä. Emmerjane, vie hänelle tuo
lasi maitoa ja vettä."
Join maidon heidän mielikseen ja levitin sitten sylini lapselleni.
"Ahtakaa hänet minulle -- joutuin, joutuin!"
"Tässä se nyt sitten on, se kultapala."
Oh sitä ilon hetkeä, kun minä en simaisen kerran suljin lapseni
helmaani ja katselin sitä kasvoihin ja näin omat piirteeni ja
Martinin merensiniset silmät! Oh ensimäisen kiihkeän suuteloni
riemastusta!
Arvatenkin olin rakkauteni huimauksessa hyvin kovakätinen pienelle
kerubilleni, sillä hän alkoi uudelleen itkeä.
"Noh! noh!" toruskeli kätilö. "Olkaapa nyt kauniisti, taikka minä
korjaan pienokaisen."
Mutta taivas oli opettanut minulle toisen läksyn, ja samassa
asetin vaistomaisesti pienokaiseni rinnalleni, ja vaistomaisesti
pienokaisenikin kääntyi siihen pieni suu avoinna ja tunnusteli
pienille sormilleen sijaa.
"Oi Jumala! Jumalani! Oi Jumalan Pyhä Äiti!"
Ja silloin minä onneni yltäkylläisyydessä -- sen onnen, jonka
tuntee äiti painaessaan ensimäisen kerran vastasyntyneen lapsensa
rinnoilleen, -- rupesin itkemään.
En ollut itkenyt kuukausiin -- en siitä päivin kun Ellanista läksin
-- mutta nyt avautuivat kyyneltulvat ja vedet valuivat silmistäni
kuin virkistävä sade.
Itkin Martinia vielä kerran -- sille en voinut mitään. Ja
katsellessani lapseni ummistuneita silmiä väreili sieluni
kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli lähettänyt minulle kaiken
tämän siitä, mitä olin kärsinyt.
"Soh, soh! Teette itsellenne pahaa ja vahingoittaa se maitoakin",
sanoi kätilö.
Tämän jälkeen koetin hillitä itseäni. Mutta lapseni imettäminen
tuotti minulle hurjaa, kuumeista iloa. Tuntuipa siltä kuin olisi
pienokaiseni joka pisaralla, minkä hän veti, antanut minulle yhtä
paljon henkistä kuin ruumiillistakin iloa -- jäähdyttänyt vereni ja
aivoni ja pyyhkäissyt tiehensä kaikki murheeni.
Oi käsittämättömistä salaisuuksista suurinta! Oi ihmeitten ihmettä!
Pienokaiseni lepäsi rinnoillani, ja kärsimykseni olivat lopussa.
Kahdeksaskymmeneskahdeksas luku.
Se päivä oli pitkä, pitkä onnen päivä.
Se oli sekä hyvin pitkä että hyvin lyhyt, sillä se häipyi kuin unelma.
Mitä kaikkia ihmeellisiä tapahtumia siihen sisältyikään!
Ensin kätilö kokemuksiensa ja etevämmyytensä huimaavista korkeuksista
suvaitsi rauhoittaa lapsekasta uteliaisuuttani sallimalla minun
katsella kuinka lasta kylvetettiin ja palkitsi minua siitä, että olin
"kiltti", kiittämällä pienokaiseni kauneutta.
"Olen hoidellut niitä jos jonkinlaisia", sanoi hän, "mutta kehumatta
uskallan sanoa etten ole koskaan pidellyt sievoisempaa lapsukaista
polvellani. Katsokaapas minkälaiset sillä on sääret, niin valkoiset
ja pulleat ja kuoppaiset. Oletteko koskaan moista nähnyt?"
Myönsin etten koskaan ollut nähnyt, ja kun kätilö opetti miten
sidenauha oli kiinnitettävä ja lasta kapaloitava häiritsemättä sen
unta, oli hän mielestäni aivan ihmeellinen nainen.
Emmerjane, jota eilisiltana vain vaivoin oli saatu liidätetyksi
huoneeseen tulemasta ja joka nyt hengästyneenä lensi ylös alas
portaita, halusi pidellä pienokaista hetken aikaa, ja lopulta minä
jalomielisyyden puuskassa sallin hänen tehdä sen varoittaen häntä
pudottamasta sitä, jos rakasti henkeänsä.
"Mitäs te oikein tarkoitatte?" huudahti tuo ennen aikaansa kypsynyt
pikku äiti. "Minäkö muka pudottaisin? Johan nyt!"
Tohtorin määräyksen mukaisesti minä aina tunnin kuluttua imetin
lasta. Suuri iloni oli silloin katsella häntä hänen imiessään ja
nähdä hänen pienen päänsä retkahtavan taaksepäin, kun hän oli saanut
kylläkseen, tahi tarkata häntä, kun hän oikaisihe ja nikotti, ja
sitten tarttui pienin sormineen lujasti peukalooni.
Oi hurjaa, selittämätöntä riemastusta! Jokainen tunti toi mukanaan
jonkun yllätyksen. Joka viiden minuutin kuluttua oli uutta
ihmettelemisen aihetta.
Minuun koski kipeästi kuulla pienokaiseni huutavan, ja luulenpa
todella, että omat suupieleni alkoivat vavahdella sellaisina hetkinä,
mutta nähdessäni, ettei hänen silmissään ollutkaan kyyneliä ja että
hän vain halusi ruokaa, rukoilin kätilöä sallimaan minun jälleen
antaa hänelle rintaa.
Aurinko paistoi kaiken aikaa, ja vaikka akuttimet olivat lasketut
alas valon himmentämiseksi, oli huoneeni mielestäni kaunis ja
loistava. Köyhä se oli ja halpa näöltään, mutta vaikkapa enkelit
olisivat siinä lentäneet, ei se olisi voinut silmissäni muuttua sen
taivaallisemmaksi.
Iltapuolella kätilö käski minun nukkua, mutta en tahtonut ummistaa
silmiäni ennenkuin pienokaiseni oli nukahtanut, ja niinpä hänen
täytyi jälleen antaa minulle keruubini, ja minä kohosin istualleni
ja tuudittelin häntä käsivarsillani laulaessani -- niin hiljaa kuin
saatoin -- pienen kehtolaulun.
Luulenpa, että ääneni kaikui suloiselta sinä päivänä -- äidin ääni on
aina suloinen -- sillä kun Emmerjane palasi alakerrasta huoneeseen,
virkkoi hän juhlallisen kunnioituksen ilme silmissään:
"No johan nyt vallan! Minä ihan luulin, että oli enkeli tullut tähän
huoneeseen."
"Niinpä onkin ja tässä hän on", sanoin ja kumarruin säteilevänä
nukkuvan lapseni yli.
Mutta tuo pitkä, lyhyt, siunattu päivä läheni viimein loppuansa, ja
kun yö joutui ja vaivuin uneen, väreili huulillani kaksi rakasta
nimeä, hänen, joka nyt oli taivaassa (kuten luulin), ja sylissäni
uinuvan lapsen nimi.
Vaikka olinkin köyhä, niin olin omasta mielestäni kuin kuningatar ja
koko elämäni rikkaus sisältyi pieneen huoneeseeni.
Olin ehkä rikkonut maailmaa ja Kirkkoa vastaan, mutta minusta tuntui
kuin olisi Jumala sovittanut rikokseni omalla, voitokkaalla laillaan.
Naisellisuuteni kaikki voima paisui ja sykähteli miilussa, ja kun
pitelin lastani rinnoillani, ei taivaassa eikä maassa ollut mitään,
jota olisin halunnut.
Sydämeni vuoti vielä verta Kohtalon iskuista, mutta kaikki haavani
olivat lääkityt, tunsin olevani yltäkylläisesti siunattu, palkittu.
Neljä päivää kului tällä tapaa, ja tuontuostakin kävivät tohtori ja
walesilainen emäntäni minua katsomassa. Sitten alkoi kätilö puhua
poislähdöstä.
Siitä minä en paljoa välittänyt. Kokemattomuudessani ja äidillisen
rakkauteni kiihkossa en ymmärtänyt olla pahoillani siitä, että hän
niin pian aikoi lähteä. Olinpa oikeastaan mustasukkainen hänelle ja
odotin kärsimättömänä saada vallita lastani aivan yksin.
Mutta kätilö muistaakseni oli hiukan hämillään ja yritti puolustautua.
"Ellen olisi luvannut mennä toista rouvaa hoitamaan, en jättäisi
teitä, maksettiinpa siitä tai ei", sanoi hän. "Mutta onhan se tyttö"
(tarkoittaen Emmerjanea) "aina täällä, ja kyllä hän on yhtä hyvä kuin
mikään kätilö."
"Kyllä, kyllä minä tulen hyvin toimeen", vastasin.
Viidentenä päivänä kätilöni jätti minut, ja vaikka se nyt tuntuu
minusta kauhealta, en silloin ollut millänikään.
Olin täydellisesti onnellinen. Minulla ei ollut maailmassa ketään
muita kuin pienokaiseni eikä pienokaisellani ollut ketään muita
maailmassa kuin minä. Olin yhä siinä vankityrmässä, joka ennen oli
tuntunut minusta niin hirvittävältä -- Lontoon köyhien ja kodittomien
suuressa vankityrmässä.
Mutta vähät siitä! En ollut enää yksinäni, sillä vankilassani oli
uusi toveri -- lapseni.