uskollinen ja kiintynyt hän oli aina ollut minua kohtaan, tuskin
tiesin mitä virkkaa. Sanoin, että olin jättänyt hänen palkkansa
pukupöydälläni olevaan kirjekuoreen, ja sitten änkytin jotain siitä,
että olin liian köyhä antaakseni hänelle mitään muistolahjaa.
"Kyllä minä hyvää emäntää muistan ilman muistolahjojakin, armollinen
rouva", vastasi hän.
"Jumala siunatkoon sinua hyvyydestäsi minua kohtaan", kuiskasin ja
suutelin häntä.
"Kyllä minä armollista rouvaa muistan jo tämänkin tähden", virkkoi
hän ja alkoi itkeä.
Kiipesin pyörän päällitse kuormarattaille ja kävin istumaan arkkuni
päälle, ja silloin Tommy läimähytti hevostansa ja me läksimme
matkaan. Tommy ei kertaakaan katsonut taakseen tai puhunut muuta
kuin hevoselleen, mutta minä käsitin täydelleen vanhan ystäväni
äänettömyyden.
Minä olin kuumeisen levoton, että meidät saavutettaisiin ja minut
vietäisiin takaisin. Vähän väliä vilkaisin taakseni. Kerran kun
suuri automobiili hehkuvin lyhdyin ajoi jyskien takanamme, lakkasi
sydämeni tykyttämästä. Mutta se ei ollut mieheni auto, ja tuokiossa
sen punainen takalyhty katosi pimeyteen edessämme.
Saavuimme Blackwateriin niin ajoissa, että ennätimme keskiyönlaivaan
ja pysähdyimme satamasillan alapäähän. Oli kylmä; mereltä puhaltava
suolainen tuuli oli hyvin kolea. Kauppamatkustajani näköisiä miehiä
päällysnutunkaulus pystyssä kiirehti laivalle, ja kantajat, raskaat
matka-arkut hartioillaan, ponnistelivat pysyäkseen heidän rinnallaan.
Annoin oman arkkuni kantajalle, joka tuli rattaitten luo, ja käännyin
sitten Tommyn puoleen hyvästiä sanomaan. Vanhus oli astunut alas
istuimeltaan ja silitteli nyt höyryävää hevostansa kurkkuansa
karistellen kuin olisi vilustunut.
"Hyvästi", lausuin -- ja lisäsin vielä jotain, jota en halua
kirjoittaa tähän.
"Hyvästi, pikku missy", vastasi hän (se koski minuun syvästi), "enpä
toki olisi uskonut, että vanha Tom Dug eläisi niin kauan, että
pitäisi nähdä teidän lähtevän kotoanne tällä tapaa... Mutta älkäähän
huoliko! Lyönpä vaikka vetoa, että jahka hän itse tulee sieltä
takaisin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa."
Seitsemäskymmeneskahdeksas luku.
Oli hyvin pimeä. Sillalla paloi vain kolme tai neljä lamppua, mutta
sittenkin pelkäsin, että satamamestari tuntisi minut.
Luulin, että olin keksitty, sillä salonkia lähestyessäni hän kysyi:
"Yläkannen yksityishyttikö?"
Minulla oli siksi paljon mielenmalttia, että sain sanotuksi
"Välikannen hytti, olkaa hyvä", jolloin hän nähtävästi arveli
erehtyneensä ja huusi aivan muuttuneella äänellä:
"Välikannen matkustajat keulapuolelle."
Menin heti välikannelle ja välttääkseni niiden harvain ihmisten
huomiota, jotka olivat sillalla, pujahdin hyttiin, joka oli pieni
kolmionmuotoinen paikka keulassa. Keskellä lattiaa oli avonainen
takka ja orressa häilyi sumea öljylamppu.
Sieltä minut löysi kantaja, ja mielettömän tietämätön kun olin rahan
arvosta, annoin hänelle puolikruunua vaivanpalkkioksi. Hän silmäili
ensin kolikkoa, tunnusteli sitä sitten hampaillaan, sylkäisi sitten
siihen ja poistui viimein hihittäen.
Laivan kello soi ensimäisen ja toisen kerran. Minusta tuntui yhä kuin
olisin ollut karkausretkellä oleva vanki, joka vieläkin minä hetkenä
tahansa saattaisi joutua kiinni.
Kävin istumaan hytin pimeimpään soppeen ja siellä minä odotin
ja kuuntelin. Välikannella oli vain kaksi muuta matkustajaa,
naisia hekin. Heidän keskustelustaan päättäen olivat he olleet
Blackwaterissa keittäjinä jossain täysihoitolassa ja palasivat nyt
pitkän huvikauden päätyttyä Liverpooliin koteihinsa. Väsyksissä
olivat molemmat ja levittelivät paraikaa huopapeitteitä koville
makuulavoille käydäkseen levolle.
Viimeinkin kilahti kello kolmannen kerran. Kuulin koneen viheltävän,
savutorven tupruttavan savua kidastansa, köysiä irroitettavan,
laivaportaat vedettävän sisään, ja katsoessani ulos hyttini ikkunasta
näin harmaan laivasillan hupenevan takanamme.
Jonkun ajan kuluttua tunsin jo olevani turvassa ja keventynein mielin
kuten ainakin se, joka on välttänyt vaaran, läksin kannelle. Mutta
katkera oli tuska, jonka alaiseksi siellä jouduin.
Hetken kuluttua laiva pimeässä sivuutti Raan sataman molemmat
niemekkeet ja silloin näin mieheni talon valaistut ikkunat ja
paviljongin lasikatosta hehkuvan valon.
Mitä oli huomisaamuna siellä tapahtuva, kun keksittiin minun olevan
kateissa? Mitä oli huomisiltana tapahtuva, kun isäni oli saapuva
tietämättä mitään paostani, sillä olin varma siitä, että mieheni
ilkeydessään ei aikoisi ilmoittaa hänelle mitään siitä?
Vaikka silloin tiesin niin vähän syistä jotka todellisesti olivat
aiheuttaneet isäni pitämään tämän eriskummaisen ja jotenkin
barbaarisen juhlan, niin arvelin näkeväni ja kuulevani kaikki, mitä
tulisi tapahtumaan.
Näin tuon häikäisevän vastaanottohuoneen, näin vieraat --
viisisataa, näin Alman ja mieheni ja näin ennen kaikkea isäni, tuon
kuolemantautia sairastavan vanhuksen, haavoitetun jalopeuran, jota ei
itse kuoleman läheisyyskään voinut nujertaa -- näin hänet ylpeytensä
hetkenä häpeään sortuneena oman lapsensa toimesta.
Kuulin hänen vimmastuneet huutonsa, hänen raivonpurkauksensa,
hänen sadatellessaan minua ja vannoessaan, etten saisi milloinkaan
koskea penniinkään hänen omaisuudestaan. Ja sitten kuulin kuinka
hänen "ystävänsä" kuiskailivat hänelle katoamiseni "todellisen
syyn", kuvaillen "uskottomuuttani" miestäni kohtaan -- ikäänkuin
itse Saatana olisi järjestänyt niin, että ainoa seuraus siitä
mielettömästä juhlasta, johon isäni oli tuhlannut omaisuutensa, olisi
häpeäni julkisaattaminen.
Seisoin keulan poikki kulkevan köyden vieressä ja pitelin kiinni
siitä, jotten putoisi, sillä jouduttuani viimeinkin yksin Luonnon
kanssa, katselin ensimäisen kerran pakoani sen täydessä valossa.
Sanelin itselleni, että niin pian kuin pakoni tulee tunnetuksi,
joutuu Martinin nimikin julkisuuteen sen yhteydessä, ja hänen
kunniansa, joka oli minulle kalliimpi kuin omani, hautaantuu häpeään.
Jumala! Jumala! Miksi pitää Luonnon oleman niin kova ja julma
naiselle? Miksi piti sellaista sallittaman, että sukupuoleni
raudankova laki nousee tuomitsemaan minua ja sitä, joka oli rakkaampi
sielulleni kuin itse elämä, vaikka en ollut tehnyt pahempaa kuin
totellut sydämeni puhtaimpia vaistoja.
Oi, kuinka pieni, avuton ja heikko olin mielestäni.
Katsahdin ylös kohti taivasta, mutta taivasta ei näyttänyt
olevankaan, ei kuuta eikä tähtiä, musta, usvainen pimeys vain, joka
laskeusi alas ja verhosi minut syliinsä.
En itkenyt, mutta tunsin mitä muutkin naiset ennen minua ovat
tunteneet, mitä muut naiset minun jälkeeni ovat tunteneet, mitä
naisten aina täytyy tuntea, kun ovat tehneet syntiä maailmaa ja
maailman lakia vastaan, tunsin ettei vastassani ollut muuta kuin yön
pimeys.
"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun huutoni."
Mutta äkkiä ajatuksiini tuli siunattu rauha. Me matkustimme itää
kohti ja vaikkakin nyt vallitsi yön pimeys, niin oli päivä koittava
parin tunnin kuluttua, aurinko oli paistava kasvoillemme ja taivas
oli hymyilevä päämme päällä.
Niin oli minunkin käyvä. Martin oli palaava retkeltään. Minä olin
vain menossa tapaamaan häntä. Olin nyt pimeässä keskiyössä, mutta
purjehdin auringonnousuun.
Ehkäpä mieleni oli hyvin lapsellinen, mutta luullakseni tämä lohdutti
minua.
Ainakin palasin pieneen kolmionmuotoiseen hyttiin reippain mielin
unohtaen olevani pakolainen, koditon kulkija, hylkyläinen, jolla ei
ollut vastassaan muuta kuin Lontoon erämaa, missä olisin yksin ja
ilman ystäviä.
Tuli oli jo sammunut takasta, öljylamppu heilui laivan tahdissa,
palkit narisivat ja matkatoverini olivat makeassa unessa.
Seitsemäskymmenesyhdeksäs luku.
Kello kahdeksan seuraavana aamuna minä istuin Liverpoolista
Lontooseen kulkevassa junassa.
Minä olin valinnut toisen luokan vaunun, joka oli varattu "Naisille",
ja ainoa matkatoverini oli pitkä, vaaleanverinen nainen, jolla oli
yllä hylkeennahkainen nuttu ja suuri, musta hattu. Hän oli täyttänyt
vaunun eau-de-Cologne veden lämpimällä tuoksulla ja kummankin
hyllyn tavaroillaan, pääasiallisesti eri kokoa ja muotoa olevilla
hattukoteloilla.
Tuskin oli juna lähtenyt liikkeelle, kun jo huomasin, että
matkatoverini oli hyvin puhelias ja uteleva henkilö.
Lontooseenko olin menossa? Vai olin? Liverpoolissako asuin? Enkö?
Lontoossa ehkä? Enkö? Nähtävästi asuin maalla? Niinkö? Sehän mahtoi
olla hauskaa, maalla kun on niin viehättävää.
Älysin siinä silmänräpäyksessä, että jos paostani oli koituva mitään
hyötyä, niin oli minun pidettävä salassa kuka olin; mutta huomasin
sen hankalaksi, sillä ei omatuntoni koskaan ennen ollut syyttänyt
minua tahallisesta valheesta.
Sattuma pelasti minut. Matkatoverini kysyi mikä mies oli mieheni
viraltaan, ja koska nykyisin olin tottunut ajattelemaan Martinia
miehenäni, niin vastasin, että hän oli päällikkö.
"Tarkoitatteko laivanpäällikköä?"
"Niin."
"Vai niin, ymmärrän, olette käynyt Liverpoolissa saattamassa häntä
matkalle. Kuinka herttaista! Sitä samaa minäkin tekisin, jos mieheni
olisi merimies."
Sitten seurasi uusi pommitus ymmälle saattavia kysymyksiä.
Oliko mieheni lähtenyt pitkälle matkalle? Niinkö? Minne sitten?
Etelään. Tarkoitinko Intiaa, Austraaliaa, Uutta Seelantia? Niin ja
vielä etäisempiä seutuja?
"Vai niin, ymmärrän", virkkoi hän uudelleen. "Hän on nähtävästi
lastilaivan kapteeni ja kulkee satamasta satamaan niin kauan kuin saa
lastia."
Koska tuskin ymmärsin mitä toverini tarkoitti tällä, vastasin
puolittain myöntäen, ja sitten alkoivat kysymykset käydä sävyltään
persoonallisemmiksi.
Minä olin aika nuori ollakseni naimisissa, enkö ollut? Nähtävästi en
ollut kovinkaan kauan ollut naimisissa, vai mitä? Ja koska en ollut
vielä laittanut kotia kuntoon, minä ehkä läksin Lontooseen odottamaan
miestäni? Niinkö? Kuinka järkevää -- kaupungissa kun oli niin paljon
vilkkaampaa kuin maalla.
"Onko teillä yhtään ystäviä siellä?"
"Ei."
"Eikö yhtään?"
"Ei yhtään."
"Mutta ettekö luule, että teille tulee ikävä olla aivan yksin
Lontoossa."
"Kenties hiukan."
Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tietää kaikki minun asiani,
matkatoverini rupesi juttelemaan itsestään.
Hän oli tunnettu muotikauppias ja hänellä oli puoti West Endissä
Lontoossa. Tavantakaa hän käväisi itse maaseudulla hankkimassa
tilauksia suuremmilta puotienomistajilta, mutta huvikauden aikana
hänestä oli edullisempaa jäädä kaupunkiin, missä hänellä oli paljon
ostajia, jotka kykenivät maksamaan korkeita hintoja.
Näihin aikoihin saavuimme Creween, ja koska junamme pysähtyi ennen
asemalle tuloa, pisti matkatoverini päänsä ulos ikkunasta kysellen
syytä siihen. Hänelle kerrottiin että pohjois-Skotlannista tullut
yöjuna oli edessämme ja että meidän junamme oli yhdistettävä siihen
ennenkuin lähtisimme eteenpäin.
Tästäpä hän joutui aivan haltioihinsa.
"Kyllä arvaan mitä se on", virkkoi hän. "Metsästysaika on lopussa ja
ylimysmaailma palaa Lontooseen ylängöiltä. Minä tunnen aika monta
heistä. He ovat parhaita ostajiani -- ainakin herrat."
"Herrat?"
"Niin juuri", naurahti hän.
Kun Liverpoolin vaunut olivat yhdistetyt Skotlannin junaan, vieri se
asemalle, missä joukko polvihousuihin ja verkalakkiin vaatetettuja
herrasmiehiä astuskeli asemasillalla.
Toverini näytti tuntevan heidät kaikki ja mainitsi heidän nimensä,
tavallisesti heidän ristimänimensä, usein nimien lyhennyksetkin.
Äkkiä minä pahasti säikähdin. Pitkä mies, jonka vartalo oli minulle
tuttu, kulki vaunumme sivu, ja minä ennätin hädin tuskin piiloutua
ikkunauutimen taa, etten joutuisi huomatuksi.
"Halloo!" huudahti toverini. "Tuossa kulkee Teddy Eastcliff. Hän
meni naimisiin venäläisen tanssijattaren Camillan kanssa. Minun
puodissanihan he ensimäisen kerran tapasivat toisensa, saatan kertoa
teille."
Minä kävin vuorottain kylmäksi ja kuumaksi, mutta tiheä harso
varmaankin esti matkatoveriani näkemästä hämmennystäni, sillä
Crewestä lähdettyämme hän kävi vieläkin tuttavallisemmaksi ja
jutteli kauan aikaa ylhäisistä ostajistaan, kunnes sain jonkinlaisen
käsityksen hienostuneesta boheemi-elämästä.
Tuontuostakin esiintyi mieheni ystäviä hänen ostajainsa joukossa, ja
odottaen vavistuksella, että miehenikin tulisi keskustelunaiheeksi,
syytin päänkivistystä saadakseni ummistaa silmäni ja olla ääneti.
Toverini sitävastoin nukkui sikeästi ja jotenkin äänekkäästi Rugbystä
Willesdeniin, missä hän heräsi hätkähtäen, kun matkalippuja ruvettiin
keräämään, puuteroi ensin kasvonsa pienen käsipeilin edessä ja käänsi
sitten uudelleen harrastuksensa minun asioihini.
"Sanoitteko, kultaseni, ettei teillä ole yhtään tuttavia Lontoossa?"
Toistin ettei ollut.
"Sitten kai menette johonkin hotelliin, vai mitä?"
Vastasin, että minun oli mentävä jonnekin, missä ei olisi niin
kallista.
"Siinä tapauksessa", virkkoi hän, "tiedän paikan, joka sopii teille
erinomaisen hyvin."
Se oli rauhallinen täysihoitola Bloomsburyssa -- mukava talo,
kohtuulliset hinnat ja ennen kaikkea täysin arvossa pidettävä.
Totta puhuen se olikin hänen oman sisarensa täysihoitola, ja jos
minua halutti, niin hän ottaisi minut hevoseensa ja jättäisi minut
sisarensa ovelle. Tahdoinko?
Kun nyt silmäilen taakseni tähän hetkeen, en voi olla kummeksimatta,
etten sen enempää pelännyt tulevani keksityksi. Mutta viimeisen
tunnin aikana, istuessani omissa ajatuksissani, olin tuntenut itseni
niin heikoksi ja avuttomaksi, että kun seuralaiseni tarjosi minulle
suojaa tässä suuressa, meluavassa, eksyttävässä kaupungissa, missä
olin ajatellut piiloutua, mutta missä nyt pelkäsin eksyväni, niin
suostuin tyytyväisenä, joskaan en ihastuneena.
Puoli tuntia myöhemmin ajurimme pysähtyi Russell Squaren kohdalla
olevalle kadulle jotenkin kolkonnäköisen talon eteen. Oven avasi
nuori seitsemäntoista korvissa oleva miespalvelija, jolla oli yllä
rasvainen, musta puku ja tahrainen paidanrintamus.
Seuralaiseni tupsahti halliin, minä seurasin häntä, ja melkein
samassa näyttäytyi vasemmalla olevan huoneen ovessa nainen, pyyhe
kädessään. Hän oli vielä pitempi ja kenties karkeatekoisempikin kuin
minun tuttavani; mutta hänellä oli aivan samat kasvonpiirteet ja
ihonväri.
"Sofia."
"Jane."
"Minä olen tuonut sinulle uuden täysihoitolaisen."
Sitten seurasi nopea selostus, missä hän oli minut kohdannut, kuka ja
mikä minä olin ja miksi olin tullut Lontooseen.
"Olen luvannut, että otat hänet hoitoosi etkä pyydä liian kallista
hintaa."
"En tietenkään, en", virkkoi hänen sisarensa.
Samassa palveluspoika kantoi hartioillaan matka-arkkuni sisään ja
matkatoverini jätti minulle hyvästit luvaten tulla myöhemmin minua
tervehtimään.
Kun ovi oli sulkeutunut, tunsin vahvaa ruuan käryä ja saatoin kuulla
veitsien ja haarukkain kalinaa sekä astiain kilinää huoneesta, josta
emäntä oli tullut.
"Varmaankin haluatte heti mennä makuuhuoneeseenne, vai kuinka?" kysyi
hän.
Me astuimme jotenkin likaisella matolla peitettyjä portaita ylös,
kunnes saavuimme viimeisessä kerroksessa olevaan huoneeseen talon
syrjäisimmässä sopessa.
Se oli hyvin pieni huone, tuskin suurempi kuin se hallin päällinen
huone, missä Bridget täti oli pakottanut minut nukkumaan lapsena
ollessani, ja sekin melkein yhtä kylmä ja kolkko.
Seinäpaperit, jotka kerran olivat olleet punakukikkaiset, olivat nyt
haalistuneet ja kuvionsa kadottaneet; ikkunassa venetsialainen akutin
oli kadottanut toisen nyörinsä ja riippui vaivaisessa koukussa,
uunin yläpuolella olevasta peilistä oli hopeoitus hioutunut pois,
ja nahkaisesta nojatuolista oli vieteri katkennut ja istuin pahoin
sisäänpainunut.
"Luulen tämän nyt ensi aluksi kelpaavan", virkkoi emäntäni, ja vaikka
mieleni oli painuksissa, ei ollut muuta neuvoa kuin suostua.
"Maksuehtoni, ateriat ja kaikki muu siihen luettuna, on punta
viikossa," ja tähänkin suostuin, vaikka kyyneleet tuppautuivat
silmiini, jolloin emäntäni jätti minut sanoen, että väliateriaa juuri
syötiin ja että tulisin alas niin pian kuin olisin valmis.
Puhelias sisäkkö, jolla oli ystävälliset pienet kasvot, toi minulle
leveässä sinisessä kannussa kuumaa vettä, ja pestyäni ja kammattuani
menin alakerrassa olevaan ruokasaliin.
Ruokasali oli iso huone, yhtä paljon siistimisen ja puhdistuksen
tarpeessa kuin muutkin huoneet. Keskellä oli iso pöytä, jonka ääressä
noin kaksikymmentä henkeä istui syömässä, emäntä pöydän päässä
upeillen.
Jo ensi silmäyksellä näin, että tämä seura, johon kuului enimmäkseen
vanhanpuoleisia ihmisiä kumpaakin sukupuolta, oli vaatetettu jos
jonkinlaisiin kuluneihin, vanhanaikaisiin ja merkillisennäköisiin
vaatteisiin.
Kun astuin sisään, kohottivat he kasvonsa lautaseltaan ja katselivat
minua, ja olin niin ymmällä, että jäin seisomaan oven luo, kunnes
emäntä virkkoi:
"Tulkaa tänne istumaan", ja kun olin käynyt istumaan hänen vieressään
olevalle tuolille, joka oli nähtävästi varattu minulle, kuiskasi hän:
"Luullakseni ei sisareni maininnut nimeänne, kultaseni. Mikä se on?"
Minulla ei ollut aikaa tuumia.
"O'Neill", kuiskasin takaisin, ja silloin emäntäni kohotti äänensä
ja kääntyen pöytäseuran puoleen kuin olisivat olleet hänen perheensä
jäseniä, sanoi: "Rouva O'Neill, ystäväni."
Silloin pöydässä istuvat naiset taivuttivat myhähtäen päätänsä
minulle ja miehet (varsinkin ne, jotka olivat omituisimmin puetut)
nousivat paikoiltaan ja kumarsivat syvään.
Kahdeksaskymmenes luku.
Arvelin tämän olevan kaikista Lontoon kodeista sopimattomimman
minulle.
Katsellessani pöytäkumppaneitani sanelin itselleni, että täällä jos
missään mahtavat juorupuheet versoa ja rehoittaa.
Olin väärässä. Olin tuskin päivääkään ollut talossa, kun jo
huomasin että asuinkumppanini olivat hyvin arvokkaita ja itseensä
sulkeutuneita ihmisiä.
Erään vanhan herrasmiehen, jolla oli tuuheat viikset ja joka oli
ollut everstinä Intian armeijassa, sanottiin olevan hyvin perehtyneen
raamatullisiin ennustuksiin, sillä hän oli koonnut tuhatmääriä
raamatunkohtia, missä todistetaan brittiläisten kansain olevan
Israelin kadonneitten heimojen sukujuurta.
Toisen vanhan herrasmiehen, jolla oli patriarkaalinen parta ja joka
oli vihitty papiksi, vaikkei ollut hankkinut itselleen paikkaa,
kerrottiin kirjoittavan maailman historiaa ja (työskenneltyään
neljäkymmentä vuotta lakkaamatta) joutuneen näihin aikoihin
Kristuksen edelliseen vuosisataan.
Vanhahko neiti, hyvänsuopa ilme kasvoillaan, kuului olevan
traagillinen näyttelijätär, joka salaisuudessa opiskeli esiintyäkseen
Kansallisteatterissa jonkun näytäntökauden aikana.
Tämän tapaisia ihmisiä olivat asuintoverini, ja sittemmin olen
kuullut, että jokaisella suurella kaupungilla on monta sellaista
ihmisryhmää, suuret profeettansa, suuret historiankirjoittajansa,
suuret kirjailijansa, suuret näyttelijänsä, joita maailma ei tunne
-- ihmiskunnan rippeet, joita elämän suuri virta on työntänyt
tieltään sen rantoja reunustaviin uriin, omituiset veljet, omituiset
sisaret, omituiset sedät, omituiset tädit, joille ei ole varattu
mitään paikkaa, ei perhe-elämässä, ei seuraelämässä eikä maailman
liikepuuhissa.
Minusta kaikki oli hyvin eriskummaista ja säälittävää, mutta luulen,
että olisin voinut olla aivan turvassa täällä, ainakin ajaksi, ellei
olisi sattunut onneton tapaus.
Taloon tuli joka päivä sanomalehti.
Useampia kuin yksi ei milloinkaan tullut. Se tuli kello kahdeksan
aamulla ja pantiin ruokasalin uuninreunalle, ja se henkilö (niin
vaati talon tapa), joka oli ensin lopettanut aamiaisensa, piti
velvollisuutenaan ja kunnianaan lukea siitä ääneen tärkeimmät uutiset
pöytäseuralle.
Niinpä tapahtui, että kolmantena aamuna tuloni jälkeen vanha eversti,
joka seisoi selin takkatuleen, säikähytti minua huudahtamalla:
"Päärin puolison salaperäinen katoaminen."
"Lukekaa se", sanoi vanha pappismies.
Teekuppi, jonka olin viemäisilläni suuhuni, vapisi kädessäni, ja
laskiessani sen alas, kilahti se teevatia vasten. Tiesin mitä oli
tulossa.
Vanha eversti luki:
Blackwaterista saapunut sähkösanoma kertoo lordi Raan nuoren
vaimon salaperäisesti kadonneen torstai-iltana tahi aikaisin
perjantai-aamuna.
Kadonnut lady on ollut naimisissa hiukan toista vuotta ja hänen
katoamisensa on selittämätön syystä, että hän on viimeisen
kuukauden aikana innokkaasti ottanut osaa juhlan valmistuksiin,
joka oli vietettävä hänen kotiintulonsa kunniaksi pitkältä ja
onnelliselta häämatkalta.
Paviljonki, missä juhlaa piti vietettämän, oli pystytetty
Raa-linnan ja merta kohti jyrkästi viertävän niemekkeen välille,
ja ainoa mahdollinen otaksuma on, että onneton lady, mennessään
torstai-iltana tarkastamaan lopullisia valmistuksia, on eksynyt
pimeässä ja pudonnut alas kallioilta.
Emännän poissaolosta ei tiedetty Ellanissa mitään ennenkuin
perjantai-iltana juhlassa, jolloin lukuisat kutsuvieraat
hajosivat kauhun valtaamina.
Hänen surun murtama miehensä on luonnollisesti yleisen säälin
esineenä.
Everstin lopetettua lukemisensa minulla oli melkein vastustamaton
halu kirkaista, sillä olin varma siitä, että niin pian kuin
asuintoverini katsoisivat minuun, heidän täytyisi nähdä, että minä
olin puheenalainen henkilö.
He eivät katsoneet minuun ja kun he olivat kuorossa huudahtaneet:
"Kuinka salaperäistä!" "Mihin hän on mahtanut joutua?" "Ja vieläpä
suuren juhlansa aattona!" niin he alkoivat yleisen keskustelun
katoamisista.
"Merkillistä todella miten ihmiset katoavat nykyisin", lausui muuan.
"Merkillistäkö, sir?" sanoi vanha eversti katsahtaen ylös
silmälasiensa takaa, "mitä merkillistä se on, jos yksi henkilö
katoaa, kun kokonaiset kansat -- nuo kymmenen heimoa esimerkiksi..."
"Mutta sehän on aivan toinen asia", vastasi vanha pappi. "Jos otamme
esimerkkejä Raamatusta -- Elisa tai Joonas..."
Kun keskustelu oli vielä hyvän aikaa jatkunut tähän suuntaan, nousin
paikaltani tutisevin säärin ja pujahdin ulos huoneesta.
Kävisi liian pitkäksi kuvata kaikki ne kuumeiset päivät, jotka
nyt seurasivat -- kuinka sanomalehtikirjeenvaihtajia lähetettiin
Lontoosta Ellaniin tiedustelemaan katoamiseeni yhtyneitä
asianhaaroja; kuinka tultiin siihen päätökseen, etten ollut
joutunutkaan tapaturman uhriksi, vaan tehnyt itsemurhan, kuinka
itsemurhakin huomattiin mahdottomaksi ja sen sijasta epäiltiin pakoa;
kuinka Blackwaterin laivasillan kantaja oli kantanut arkkuni laivaan
ja luullut minua joksikin linnan kamarineidiksi, kunnes olin antanut
hänelle puolikruunua (kolme penceä oli hänen varsinainen määränsä);
kuinka kaksi naismatkustajaa oli kertonut minun kuvaustani vastaavan
henkilön matkustaneen heidän kanssaan Liverpooliin ja kuinka näitä
jälkiä oli seurattu, mutta ne eivät olleet johtaneet mihinkään.
Mutta sitten asia sai toisen käänteen.
Isäni kerrottiin vastaanottaneen uutisen paostani tavalla, joka
antoi aihetta epäillä hänen järkensä tilaa (raivoten ja sadatellen
miehelleni kuin riivattu mies); mutta tultuaan nyt selville,
että minua nykyisessä varottavassa tilassani oli niin vakavasti
säikähytetty, että muistini oli kadonnut, hän tarjosi viidensadan
punnan palkinnon sille, joka voisi johtaa hänet varmoille jäljille.
Löytymiseni oli perin toivottava ja tarpeellinen, ei vain surun
murtaman perheeni tähden, vaan myös tärkeiden perintö- ja
arvonimikysymysten ratkaisuun nähden.
Tätä palkinnontarjousta seurasi kuvaus minun ulkomuodostani.
"Ikä 20 vuotta, hiukan alle keskikoon; hento; hyvin mustat
hiukset; loistavat, tummat silmät; säännölliset piirteet; kalpeat
kasvot; vakava ilme; tavattoman loistava hymy."
Olisi mahdotonta kuvailla mikä tuska ja levottomuus valtasi minut
kuullessani vanhan everstin tahi vanhan papin lukevan näitä
ilmoituksia. Ihmettelinpä, etteivät pöytäkumppanini älynneet asian
oikeata laitaa jo siitä, että niin hermostuneesti liikuttelin
lusikkaani ja kiihtyneesti kolistin veistäni ja haarukkaani.
Mutta he olivat niin tykkänään vajonneet omiin teoriioihinsa,
etteivät mitään huomanneet. Siitä huolimatta tuntui minusta
toisinaan kuin olisivat asuinkumppanini tässä likaisessa Bloomsburyn
talossa olleet tuomareitani ja valamiehistöni, ja usein kun
sanomalehti-ilmoituksia luettiin, oli totuus mielestäni niin
silmiinpistävä, että minua halutti huutaa: "Lakatkaa jo, lakatkaa jo,
ettekö näe, että minä se olen?"
Sitä en kumminkaan tehnyt, syystä, että minua yötä päivää kouristi
painajaisen tavoin kauhu, että jos joutuisin julkisen riidan aiheeksi
isäni ja mieheni välillä, niin syntymättömän lapseni laillisuudesta
ruvettaisiin väittelemään, ja häpeä ja häväistys peittäisi ei vain
minun nimeni, vaan Martininkin.
Minulla oli jonkin verran syytä tähän pelkoon.
Isäni palkinnonlupauksen jälkeen oli lehdissä luettavana useita
pilkallisia kirjoituksia (arvatenkin Alman keksimiä ja mieheni
karkean käden kirjoittamia), missä sanottiin Ellanissa huhuttavan,
että jos jokin "säikähdys" oli aiheuttanut pakoni, niin tähän
"säikähdykseen" lienee ollut syynä kipeä omatuntoni, huhu kun jonkun
aikaa oli yhdistänyt nimeni henkilöön, joka ei ollut tuntematon
Etelänaparetkikunnan kertomuksissa.
Se oli hirveätä.
Täysihoitolassamme kasvoi mielenkiinto tähän aineeseen päivä päivältä
ja lopulta siitä koitui pöytäseuran ainoa varsinainen keskusteluaihe.
Emäntäni hankki luullakseni sekä aamulehden että iltalehden, sillä
iltapuoliteetä juodessamme vierashuoneessa keskusteltiin aina
tuoreimmista uutisista.
Aikaa voittaen huomasin, etteivät ainoastaan asuintoverini jutelleet
häviämisestäni, vaan koko Lontoo.
Meidän täysihoitolassamme oli tapana, että määrättynä päivän hetkenä
kukin läksi ulos kaupungille muka asioilleen, ja koska minulla ei
ollut muuta tehtävää, niin kuljeskelin pitkin katuja. Sitä tehdessäni
täytyi minun usein astua sanomalehtimyyjäin sivu, ja huomasin monta
päivää peräkkäin, että melkein jokainen ilmoituslippu sisälsi jotain
"kadonneesta päärin puolisosta." Tällöin minä kiireesti astuin
eteenpäin rinnassani hurja tunne, että minua ajettiin takaa.
Mutta ei kukaan minua kaduilla ahdistanut ja ainoa henkilö
täysihoitolassamme, joka näytti minua epäilevän, oli emäntäni. Hän
ei virkkanut mitään, mutta kun huuleni vapisivat vanhan everstin
lukiessa nuo julmat sanat Martinista, äkkäsin hänen harmaitten
silmäinsä salavihkaa tarkastavan minua.
Eräänä iltapäivänä hänen sisarensa, muotikauppias, tuli tervehtimään
minua kuten oli luvannutkin, ja vaikkei hänkään puhunut mitään,
huomasin että vanhan everstin ja vanhan papin uuninmatolla seisoen
keskustellessa jonkun katoamisesta tuhat vuotta sitten, hän katseli
kiinteästi sormiani, joilla hermostuneena nypiskelin tuolin
haalistunutta päällistä.
Silloin samassa silmänräpäyksessä -- en tiedä miksi -- välähti
mieleeni, että matkakumppanini oli kirjeenvaihdossa isäni kanssa.
Tämä ajatus kävi niin hellittömäksi päivällisen aikaan, että syytin
sairautta (mikä ei ollut vaikeata) ja vetäydyin huoneeseeni, missä
sisäkkö kostutti nenäliinoja etikkaan ja asetti ne otsalleni
lieventääkseen päänkivistystäni -- vaikka hän, poloinen, vain
kartutti sitä lörpötyksellään.
Seuraavana aamuna tuli emäntäni kysymään tahtoisinko -- koska hän
nimestäni päättäen otaksui että olin irlantilainen ja katolilainen --
vastaanottaa laupeudensisaren, joka toisinaan kävi talossa sairaita
hoitamassa.
Epäilin heti tätä tekosyyksi, mutta koska tunsin, että minua
vakoiltiin, niin en uskaltanut vahvistaa tätä epäluuloa, vaan pakotin
itseni suostumaan.
Pari minuuttia myöhemmin ylös noustuani ja pukeuduttuani seisoin
selin ikkunaan kiihtyneenä kuten se, joka tietää hyökkäystä
odottavansa, kun kuulin kepeätä jalanastuntaa käytävältä ja jonkun
hiljaa koputtavan ovelleni.
"Sisään", huusin vavisten kuin viimeinen lehti huojuvan oksan päässä.
Ja silloin tapahtui hämmästyttävä seikka.
Nuori nainen astui tyynesti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän
oli vaatetettu Köyhäin Pikku Sisarten siniseen ja valkeaan pukuun, ja
minä tunsin paikalla hänen pitkät, kalpeat, rumapiirteiset kasvonsa.
Häpeän ja yhtäkaikki ilon virta pyyhkäisi ylitseni nähdessäni hänet.
Se oli Mildred Bankes.
Kahdeksaskymmenesyhdes luku.
"Mary", sanoi Mildred, "puhu hiljaa ja kerro minulle kaikki."
Hän kävi istumaan tuoliin, minä polvistuin hänen viereensä, tartuin
molemmin käsin hänen käteensä ja kerroin hänelle.
Kerroin paenneeni mieheni talosta, koska en voinut kauemmin sietää
siellä oloa.
Kerroin isäni naittaneen minut vasten tahtoani, vastustuksestani
huolimatta, kun olin pelkkä lapsi enkä tietänyt, että minulla oli
oikeus vastustaa häntä.
Kerroin, ettei isäni -- Jumala antakoon minulle anteeksi, jos
tuomitsin häntä väärin -- rakastanut minua, että hän oli uhrannut
onneni vallanhimolleen ja että hän nyt etsi minua vain siksi,
että poissaoloni järkytti hänen suunnitelmansa ja loukkasi hänen
ylpeyttään.
Kerroin, ettei miehenikään rakastanut minua ja että hän oli nainut
minut pelkästään maksaakseen velkansa ja hankkiakseen itselleen
varmoja tuloja.
Kerroin hänelle senkin, että mieheni rakasti toista naista, että hän
oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, ja että minä senvuoksi en
voinut palata hänen luokseen, en millään ehdoilla.
Puhuessani tunsin Mildredin käden nytkähtävän omissani, ja
lopetettuani virkkoi hän:
"Mutta, rakas lapseni, minulle sanottiin, että omaisesi olisivat
aivan murtuneet sinun tähtesi, että olit kadottanut muistisi ja
ehkäpä järkesikin ja että niinmuodoin olisi hyvä työ auttaa heitä
toimittamaan sinut kotiin."
"Se ei ole totta, se ei ole totta", huudahdin.
Ja sitten hän alkoi kertoa matalalla äänellä ikäänkuin peläten
kuulijoita -- että nainen, joka oli ollut matkakumppanini
Liverpoolista, nähdessään isäni palkinnontarjouksen oli kirjoittanut
hänelle sanoen tietävänsä missä olin ja tarvitsevansa vain jonkun,
joka todistaisi minut kadonneeksi lady Raaksi, että isäni oli
tahtonut tulla Lontooseen sitä tarkoitusta varten, mutta että hänen
tohtorinsa oli sen kieltänyt; että pitäjämme pappi, isä Donovan, oli
silloin tarjoutunut tulemaan, mutta hänen piispansa oli kieltänyt, ja
lopullisesti että isäni oli kirjoittanut asianajajilleen Lontooseen
ja isä Dan hänelle, koska hän tiesi, että me molemmat olimme olleet
samaan aikaan Pyhän Sydämen luostarissa Roomassa ja että hänen työnsä
oli tätä nykyä etsiä kadonneita ja lähettää heidät turvallisesti
kotiin.
"Ja nyt ovat asianajaja ja tohtorit alhaalla", virkkoi hän
kuiskaamalla, "ja he odottavat vain minun vahvistustani hankkiakseen
käskyn lähettää sinut kotiin."
Kauhistuneena iskin kiinni Mildrediin.
"Oi, Mildred, pelasta minut, pelasta minut", huusin tuskani
kiivaudessa.
"Mutta mitenkä? Mitenkä?" kysyi hän.
Huomasin mitä hän tarkoitti, ja liikuttaakseni häntä vielä enemmän
kerroin hänelle lopun tarinastani.
Kerroin, että mieheni talosta en ollut paennut vain siksi, että
mieheni oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, vaan syystä, että
minäkin rakastin erästä toista -- erästä, joka nyt oli kaukana, mutta
oli tuleva takaisin, eikä ollut olemassa mitään, jota en jaksaisi
kestää hänen tähtensä sillävälin, kipua, kärsimyksiä, yksinäisyyttä
-- kaikkea, ja kun hän palaisi, niin hän oli suojeleva minut kaikista
vaaroista, ja me rakastaisimme toisiamme ikuisesti.
Ellen olisi ollut niin hurjan kiihtynyt, niin olisin oivaltanut,
että tämä oli aivan nurinkurinen keino liikuttaa Mildrediä, ja vasta
sitten kun olin hätäisesti kuiskannut sanottavani, huomasin hänen
silmäinsä tuijottavan minuun kuin olisivat kuopistaan lähdössä.
"Mutta rakas lapsi kulta", virkkoi hän, "tämähän on yhä pahempaa.
Isäsi ja miehesi ovat saattaneet menetellä pahoin, mutta sinä olet
myös tehnyt väärin. Etkö itse huomaa sitä?"
En kertonut hänelle, että olin tätä kaikkea jo ajatellut ja etten
enää uskonut Jumalan rankaisevan minua siteen katkaisemisesta,
jonka solmimiseen olin ollut pakotettu. Mutta kun hän aikoi nousta
sanoen, että oli sittenkin hyvä työ lähettää minut kotiin ennenkuin
ennättäisin yhdistää elämäni sen toisen kanssa -- oli hän kuka oli
-- joka oli vietellyt minut unohtamaan vaimon velvollisuuteni, niin
kouristin lujasti hänen vapisevia käsiään kuiskaten:
"Odota, Mildred. En ole sinulle vielä kaikkea kertonut."
"Mitä sitten?" kysyi hän, mutta saatoin jo nähdä, että hän tiesi mitä
oli tulossa.
"Mildred", sanoin, "kun karkasin mieheni luota, ei se ollut vain
siksi, että rakastin toista, vaan siksi, että..."
Minä en saanut sitä sanotuksi. Yritin uudelleen, mutta en voinut.
Mutta Mildredin kaltaiset pyhät naiset, jotka viettävät elämänsä
kadotettujen parissa, osaavat lukea hädässä olevan naisen sydäntä, ja
Mildred luki minun salaisuuteni.
"Tarkoitatko... että seurauksia... on tulossa?" kuiskasi hän.
"Tarkoitan."
"Tietääkö miehesi?"
"Tietää."
"Entä isäsi?"
"Ei."
Mildred veti kätensä minun käsistäni ja risti itsensä mutisten tuskin
kuuluvasti:
"Oi Jumalani Äiti!"
En ollut koskaan ennen tuntenut olevani niin nöyryytetty, mutta
änkytin:
"Nyt ymmärrät, miksen voi koskaan enää mennä takaisin."
Kotvan aikaa vallitsi syvä hiljaisuus. Mildred oli vetäytynyt
tuolinsa soppeen kuin olisi paha henki ollut välillämme. Mutta
viimein hän virkkoi:
"Minun asiani ei ole tuomita sinua, Mary. Mutta alakerrassa olevat
herrat tulevat pian tänne kuulemaan oletko se Mary O'Neill, jonka
tunsin Pyhässä Sydämessä, ja mitä on minun vastattava heille?"
"Sano ei", huudahdin. "Mikset sanoisi? He eivät saa koskaan tietää
asian oikeata laitaa. Ei kukaan saa tietää."
"Eikö kukaan?"
Tiesin mitä Mildred tarkoitti ja häpeissäni ja hämilläni yritin
puolustautua kertomalla hänelle kuka se toinen nainen oli.
"Se on Alma", sanoin.
"Alma? Alma Lierkö."
"Niin."
Ja sitten kerroin hänelle kuinka Alma oli palannut takaisin elämääni,
kuinka hän oli kiduttanut ja kiusannut minua ja kuinka hän nyt
taivutti miestäni, joka oli protestantti, eroamaan minusta, jotta hän
saisi tulla minun sijalleni.
Ja sitten puhelin uudelleen Martinista --. en voinut olla sitä
tekemättä -- ja sanoin, että häpeä, jonka Alma tahtoi tuottaa
hänelle, olisi suurin suru mikä minulle voisi maailmassa sattua.
"Jos vain tietäisit kuka hän on", lisäsin, "ja kuinka suuressa
kunniassa häntä pidetään, niin kyllä ymmärtäisit, että mieluummin
kuolisin tuhat kertaa kuin sallisin hänen nimensä joutuvan häpeään
minun tähteni."
Taisin nähdä, että Mildred oli syvästi liikutettu, ja vaikkakaan
en tahtonut hyötyä hänen tunteistaan, en sittenkään rakkauteni
itsekkäisyydessä voinut olla sitä tekemättä.
"Sinä olit ensimäinen tyttö-ystäväni, Mildred -- ihan ensimäinen.
Etkö muista ensimäistä aamua kun olin koulussa? Minut oli riistetty
pois äidistäni ja olin niin pieni ja yksinäinen, mutta sinä olit niin
herttainen ja kiltti. Sinä veit minut kirkkoon ensimäisen kerran ja
sitten puutarhaan rukousnauha-kävelylle -- etkö muista?"
Mildred oli ummistanut silmänsä. Hänen kasvonsa olivat tuntuvasti
kalvenneet.
"Ja etkö vielä muista päivää, kun saapui tieto, että äitini oli kovin
sairas ja että minun oli mentävä kotiin?
"Sinä tulit minua saattamaan asemalle, ja etkö muista mitä sanoit
junassa istuessamme. Sanoit että ehkä emme enää tapaisi toisiamme
elämässä, koska elämme niin erilaisissa olosuhteissa. Sinä et silloin
arvannut, että tapaisimme toisemme tällä tapaa, ethän?"
Mildredin kasvot olivat käyneet kalman kalpeiksi.
"Armas äitini kuoli. Minulla ei ollut muuta maailmassa kuin hän, eikä
hänelläkään muuta kuin minä, ja kun hän oli poissa, ei isäni talossa
ollut enää sijaa minulle, ja niinpä minut lähetettiin takaisin
kouluun. Mutta arvoisa äiti oli niin hyvä minulle, ja kaiken loppu
oli, että tahdoin tulla nunnaksi. Niin juuri, nunnaksi, ja hartaimmin
juuri sinä päivänä, jolloin sinä annoit nunnalupauksesi."
Mildredin silmät olivat yhä ummessa, mutta hänen silmäluomensa
vavahtivat ja hän hengitti kuuluvasti.
"Kuinka hyvin sen muistan! Suloisen kesäaamun ja lumivalkoisen
auringonpaisteen ja valkeat kukat ja Pikku Sisarten valkean kappelin,
ja sitten sinä morsiameksi puettuna, valkoinen hame ja pitkä,
valkoinen huntu ylläsi. Minä itkin koko ajan juhlamenojen kestäessä.
Ja ellei isäni silloin olisi tullut minua noutamaan, olisin ehkä
tullut nunnaksi, kuten sinäkin."
Mildredin huulet liikahtivat. Olin vakuutettu siitä, että hän rukoili
Pyhältä Neitsyeltä voimaa vastustamaan minun hartaita rukouksiani,
mutta intoni siitä vain kiihtyi.
"Mutta Jumala tietää parhaiten, mihin sydämemme on luotu", jatkoin.
"Hän tietää, että minun sydämeni luotiin rakastamaan. Ja vaikkapa
sinä ehkä et niin ajattele, niin Jumala tietää, että hän, joka on
poissa, on minun todellinen mieheni -- ei se, jolle minut naitettiin.
Sinä et tahdo meitä erottaa, ethän? Onnemme -- hänen ja minun -- on
sinun käsissäsi. Sinä tahdot pelastaa meidät, tahdotko?"
Kesti kotvan aikaa ennenkuin Mildred puhui. Ehkäpä vain parisen
minuuttia, mutta minusta se oli ijäisyys. En tietänyt silloin, että
Mildred epäröi sammuttaa viimeistä toivonkipinää minussa. Lopulta hän
sanoi:
"Et tiedä, Mary, mitä pyydät minun tekemään. Tehdessäni
nunnalupaukseni, lupasin puhua totta kaikissa olosuhteissa
seurauksista huolimatta yhtä varmasti kuin seisoisin Jumalan edessä
suurena Tuomiopäivänä. Mutta sittenkin vaadit minua valehtelemaan.
Kuinka sitä voisin? Kuinka sitä voisin? Muista valaani,
velvollisuuttani?"
Seuraavat pari minuuttia olivat luullakseni elämäni mustin hetki. Kun
huomasin tahi kun otaksuin huomaavani, että Mildred aikoi luovuttaa
minut noille alakerrassa oleville miehille, vaikka yksi sana, yksi
pieni sana olisi voinut pelastaa minut, niin hypähdin pystyyn ja
puhkesin katkeriin syytöksiin.
"Te jumaliset naiset ajattelette aina vain velvollisuuttanne",
huudahdin. "Te ette milloinkaan ajattele rakkautta. Rakkaus on
laupias ja kärsivällinen; mutta ei, velvollisuus, aina velvollisuus!
Rakkaus tosiaan! Mitä te kylmät luostari-olennot risteinenne ja
rukousnauhoillenne tiedätte rakkaudesta -- todellisesta rakkaudesta
-- tuosta hehkuvasta lieskasta naisen sydämessä, kun hän rakastaa
jotakuta niin palavasti, että antaisi sydänverensä hänen puolestaan
-- niin, vaikkapa sielunsa uutuuden, jos siksi tulee."
En muista mitä vielä lisäsin, sillä en tietänyt mitä tein, ennenkuin
tapasin itseni läähättävänä katsomassa ulos ikkunasta.
Silloin huomasin, ettei Mildred vastannut mitään soimauksiin, ja
vilkaistessani häneen olkapääni yli näin hänen yhä istuvan tuolissani
kasvot käsien peitossa kyynelten tipahtaessa hänen sormiensa välitse
hänen pukunsa liinareunuksille.
Samassa hetkessä olin kukistunut.
Minut valtasi niin kivistävä omantunnontuska, että halutti heittäytyä
hänen syliinsä ja suudella häntä. En uskaltanut nyt sitä tehdä, mutta
minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja pyysin häntä antamaan
minulle anteeksi.
"Suo anteeksi, sisar", kuiskasin. "Käsitän nyt, että Jumala on
johtanut meidät tähän kohtaan, eikä ole mitään tietä, joka johtaisi
meidät ulos siitä. Sinun täytyy tehdä mikä sinusta on oikeata.
Minä olen aina ymmärtävä ettet voinut tehdä toisin. _Hän_ sen myös
ymmärtää. Ja jos niin pitää olla, että hän joutuu häväistyksi minun
tähteni... ja että hän kotiin tullessaan huomaa..."
Mutta en voinut sen enempää puhua siitä, niinpä upotin pääni
Mildredin helmaan.
Äänettömyyden aikana, joka nyt seurasi, kuulimme askeleitten
lähestyvän portaissa.
"Kuuntele! He ovat täällä", sanoi Mildred. "Nouse ylös. Älä sano
mitään. Jätä kaikki minun tehtäväkseni."
Nousin kiireesti pystyyn ja palasin ikkunan luo. En tiedä kumpi
meistä vastasi koputukseen, mutta emäntäni tuli huoneeseen kolmen
herrasmiehen seurassa, joilla oli korkeat silkkihatut päässä.
"Anteeksi, kultaseni", virkkoi hän teeskennellyllä äänellä. "Nämä
herrat tarkastavat taloa ja he haluavat nähdä teidänkin huoneenne."
Luultavasti en vastannut mitään. Pidätin hengitystäni ja kuuntelin
jännittyneenä. Miehet olivat silmäilevinään huonetta, mutta saatoin
nähdä heidän katselevan Mildrediä. Heidän katseensa puhuivat yhtä
selvästi kuin sanat:
"Onko se hän?"
Mildred epäröi silmänräpäyksen, seurasi hirvittävä hiljaisuus, ja
sitten -- Pyhä Neitsyt siunatkoon häntä! -- hän ravisti päätänsä.
En voinut kestää enempää. Minä menin jälleen ikkunan luo.
Herrasmiehet, jotka olivat silmäilleet toisiansa hämmästyneen
näköisinä, yrittivät jutella keskenään ikäänkuin ei olisi mitään
tapahtunut.
"Täällä ei siis nähtävästi ole mitään tehtävää."
"Nähtävästi ei."
"Silloin voimme lähteä. Hyvästi, sisar. Ikävä, että häiritsimme
teitä."
Kuulin ovea sulettavan heidän jälkeensä. Kuulin heidän puhelevan
matalalla äänellä käytävää pitkin astuessaan. Kuulin heidän
verkkaiset askeleensa heidän portaita alas astuessaan. Ja silloin
tuntien kuin sydämeni pakahtuisi pyörähdin ympäri ja heittäydyin
sisar Mildredin jalkoihin.
Mutta sisar Mildred makasi polvillaan kasvot vuoteeseeni kätkettyinä
ja rukoili palavasti.
Kahdeksaskymmeneskahdes luku.
Minkä vuoksi isäni jätti kesken etsiskelynsä Lontoossa en silloin
tietänyt, ja minusta on tarpeetonta nyt siitä mainita. Mutta hän teki
sen, ja siitä lähtien kun muotikauppiaan jäljet pettivät, liikuin
vapaasti kaikkialla.
Nyt en enää tuntenut olevani vartioitu, mutta sen sijaan valtasi
minut kolkko yksinäisyyden tunne.
Sisar Mildred oli ainoa ystäväni Lontoossa, mutta hän oli melkein
tykkänään minusta eristetty. Pikku Sisaret olivat majoittaneet
hänet vähäiseen huoneustoon lähellä Piccadillyä olevan uhkean
rakennuksen viimeisessä kerroksessa, missä hänen valaistu ikkunansa
aina muistutti minulle majakkaa vaarallisen hietasärkän kohdalla.
Mutta antaessaan minulle osoitteensa, varoitti hän minua tulemasta
hänen luokseen, ellei kova hätä sattuisi, osaksi koska jatkuva
kanssakäyminen voisi paljastaa hänen valheensa ja osaksi koska ei
olisi hyvä minulle tulla mainituksi "sisar Veronican tytöksi" -- se
oli Mildredin nunnanimi.
Oi tuota Lontoon kammottavaa yksinäisyyttä!
On ollut muita, jotka ovat astuskelleet tuon suuren kaupungin
kaduilla aivan yhtä hyljättyinä kuin minä. Tiesin, etten ollut
ensimäinen, ja varmaan en ole ollut viimeinenkään, joka on huomannut
Lontoon maailman yksinäisimmäksi paikaksi. Mutta luulenpa täydellä
todella, että viikossa oli olemassa yksi päivä, jolloin asemani
erikoiset olosuhteet aiheuttivat minun tuntemaan yksinäisyyteni
kipeämmin kuin jos olisin ollut maailman hyljätyin pakolainen.
Täysihoitolassamme sai melkein jokainen asukas kerran viikossa
tai kerran kuukaudessa rahalähetyksen sisältävän kirjeen jostain
tuntemattomasta lähteestä, ja näillä rahoilla maksoi hän emäntämme ja
suoritti muutkin velkansa.
Minulle ei tullut yhtään sellaisia kirjeitä, mutta voidakseni käydä
kapteenin vaimosta (arvo, jonka pysytin itselläni, vaikken ollut itse
sitä keksinyt), oli minun tapana lähteä kaupungille vaeltamaan kerran
viikossa, jolloin olin menevinäni laivakonttoriin nostamaan mieheni
tililtä rahoja.
Oi noita väsyttäviä lauvantai-iltapuolen kävelyjä, oli ilma kaunis
tahi sateinen! Lapsellisessa tietämättömyydessäni liikemaailman
tavoista olin nimittäin valinnut lauvantai-iltapuolen tähän
tarkoitukseen ja peläten tapaavani mieheni tahi mieheni ystäviä West
Endin kaduilla, samoelin virran toisella puolella olevilla seuduilla,
missä liike ei ole niin vilkas.
Olisin tuntenut olevani liian yksinäinen ja hyljätty, ellei Jumala
armossaan olisi pelastanut minua näistä tunteista -- ja pelastanut
tavalla, josta vain nainen voi löytää pelastusta.
Ensinnäkin tuli turhamaisuuteni avukseni.
Vilkaistessani eräänä aamuna naarmuiseen peiliini, huomasin
mieliharmikseni, että yksinäinen elämäni ja nuo ikävät, väsyttävät
retkeilyt vaikuttivat ulkomuotoonikin, sillä poskeni olivat käyneet
kuoppaisiksi, nenäni teräväksi, ja sameitten silmieni alla oli suuret
mustat renkaat. Näin rumana ei Martin ollut koskaan minua nähnyt.
Se säikähytti minua.
Olisi naurettavaa kertoa mihin kaikkiin mielettömiin tekoihin minä
ryhdyin ulkomuotoni kaunistukseksi ja varjelemiseksi Martinin takia,
sillä jokainen tyttö, jonka rakastettu on poissa, tuntee ne aivan
hyvin, eikä muiden ole tarpeellista niitä tietää.
Southampton Rowssa oli kukkakauppa, ja joka aamu kävin sieltä
ostamassa pienen kukan puserossani kannettavaksi ja uskottelin
itselleni, että Martin oli sen antanut minulle.
Siellä oli myöskin jalokivikauppa ja minä myin vihkisormukseni (se
oli jo kauan polttanut sormeani) ja ostin toisen, jonka sisäpuolelle
oli kaiverrettu sanat _"Martinilta Marylle"_.
Vähän ajan kuluttua huomasin suureksi ilokseni, että huolenpitoni
auttoi ja että ulkomuotoni alkoi jälleen kukoistaa, ja eräänä
päivänä mennessäni asuntomme vierashuoneeseen vavahdin mielihyvästä
-- mieletöntä kyllä --, kun vanha näyttelijätär sanoi minua
"Kaunottareksi" puhutellessaan minua.
Toinen apu, jonka Jumala lähetti minulle pelastaaksensa minut
yksinäisyyden tunteestani, lähti nykyisestä tilastani.
Minut valtasi äkisti kiihkeä rakkaus kaikkiin lapsiin. Oli ikäänkuin
taikavoiman avulla kokonainen uusi ihmismaailma olisi herähtänyt
eloon edessäni. Liikkuessani ulkona kaduilla hävisivät miesten ja
naisten kasvot näkyvistäni ja minusta tuntui kuin olisi Lontoossa
asustanut tätä nykyä yksinomaan lapsia.
En nähnyt ihmisjoukkoja, joista kukin kulki omia teitään kuten
muurahaiset kekoansa kohti, mutta lapsenvaunua en voinut päästää
kulkemaan ohitseni tirkistämättä päähineen pitsin alle nähdäkseni
vilauksen pikku enkelistä, joka suurin silmin katseli minua.
Näin kului kuusi viikkoa. Joulu lähestyi, ja vanha, kolkko kaupunki
alkoi näyttää iloiselta ja nuorelta ja hilpeältä.
Tuon yhden yön jälkeen Raa-linnassa minuun oli piintynyt hämärä
tunnelma, että olin luopunut Kirkon helmasta, ja niinpä en ollut
Lontooseen tultuani kertaakaan käynyt kirkossa; olinpa jo melkein
unohtanut kuinka suloiselta tunnustus ja messu olivat aina minusta
tuntuneet.
Mutta eräänä iltana mennessäni kotiin Lontoon sakenevassa sumussa
(sillä ilma alkoi jo käydä huurteiseksi) näin erään katolisen kirkon
avoimesta ovesta koko joukon kynttilöitä sivukappelissa ja huomasin
niiden valaisevan kuvaelmaa Jeesuksen syntymisestä, jossa nähtiin
Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi oljilla makaamassa. Ryhmä siistimättömiä
lapsia seisoi sitä katselemassa kiiluvin silmin ja kuiskaamalla
jutellen, mustahameisen ovenvartijan kalistellessa heille avaimiaan
varoitukseksi käyttäytymään siivosti.
Tämä muistutti mieleeni Rooman ja sisar Angelan. Mutta se
saattoi minut myös ajattelemaan Martinia ja mitä hän oli sanonut
juhlapäivällispuheessaan, että hän oli lukenut päivän rukoukset
tovereilleen, jott'eivät tuntisi olevansa aivan peräti pois suljetut
kristittyjen ihmisten maailmasta.
Sanellen itselleni, että hän näihin aikoihin lienee palannut sille
jylhälle ylätasangolle, joka ympäröi Napaa, päätin (ajattelematta
erotusta ajassa) mennä messuun jouluaamuna, jotta me Martinin kanssa
samana hetkenä tekisimme samaa.
Tätä miettien palasin täysihoitolaamme ja tapasin joulutunnelmaa
sielläkin, sillä kurkistaessani vierashuoneeseen yläkertaan
mennessäni, näin vanhan näyttelijättären tuolilla seisoen
ripustelevan rautatammenoksia, joita vanha eversti vanhanaikuisella
kohteliaisuudella ojenteli hänelle.
He kaakottivat keskenään kahden vanhan kanan tavalla, kun sattuivat
näkemään minut, ja silloin vanha näyttelijätär huudahti:
"Kas, tässähän tulee Kaunotar."
Sitten hän kysyi haluttaisiko minua mennä katsomaan joulupantomiimin
pukuharjoitusta jouluaattona.
"Yleisö tulee olemaan pääasiallisesti kujilta ja kaduilta koottuja
lapsia, mutta ette kai te siitä pidä väliä", virkkoi? hän.
Vastasin olevani suuresti mielissäni, ja seuraavana päivänä istuin
kahden ajoissa suuren teatterin aitiossa, josta saatoin nähdä sekä
näyttämön että yleisön.
Avara teatteri oli aina katonrajasta lattiaan saakka sullottu täyteen
lapsia, ja taisin nähdä tuhansien äitien näkymättömien käsien pukevan
tyttönsä puhtaisiin esiliinoihin ja harjaavan ja öljyävän poikainsa
sotkeutuneita hiuksia.
Kuinka heidän innokkaat kasvonsa säteilivät! Kuinka murheellisilta he
näyttivät, kun ilkeät sisaret jättivät Tuhkimuksen yksin keittiöön!
Kuinka riemastuneilta, kun häikäisevä haltijatar-kummi tuli häntä
tervehtimään. Kuinka he pienillä levottomilla jaloillaan jymistivät
lattiaa, kun kaunis neito läksi tanssiaisiin loihtuisassa kuutamossa
ja lumihiutalesateessa kuuden pienen, tanssivan ponin vetämänä.
Mutta miksi, miksi, miksi ei Kaitselmus varoita meitä, kun lähestymme
kohtalokkaita tapahtumia.
Pantomiimiharjoituksen loputtua kiirehdin kotiin (sillä ilta oli
kylmä, vaikka minulla sisällisesti oli niin lämmin), kun huomasin
joukon sanomalehtimyyjiä, jotka kiireesti hajaantuivat Strandilta eri
haaroille kirkuen suuriäänisesti uutisiaan.
Minulla ei yleensä ollut tapana kuunnella mitä he huusivat, mutta nyt
oli pakko kuulla, sillä he olivat kaikki kintereilläni.
_"Lehti -- kolmas painos -- Scotia hukkunut."_
Huuto iski minuun kuin salamanlyönti. Selittämätön kauhu valtasi
minut. Minä olin kuin halvaantunut ja seisoin jäykistyneenä
paikallani. Ihmiset ostivat lehtiä, ja ensin minäkin heikosti yritin
tehdä samoin. Mutta ääneni oli voimaton; myyjä ei kuullut minua, vaan
juoksi huutaen eteenpäin.
_"Lehti -- kolmas painos -- Scotian huhutaan hukkuneen."_
Tämän jälkeen en uskaltanut pyytää lehteä. Minä suorastaan en
uskaltanut. En uskaltanut ottaa selvää totuudesta. En uskaltanut
nähdä tuota hirvittävää uutista painettuna.
Niinpä aloin kiirehtiä kotiin. Mutta rientäessäni katuja pitkin
kangistuneena, huumaantuneena, hikoilevana kuin ilkeän painajaisen
kourissa, sanomalehtien myyjät tuntuivat minua vainoovan, sillä joka
kadulta heitä tupsahti eteeni.
_"Lehti -- kolmas painos -- Scotia hukkunut."_
Yhä nopeammin minä kiirehdin eteenpäin. Mutta tuo kammottava huuto
yhä tunkeutui korviini takaa, edestä, sivulta.
Asuntomme ovelle tullessani jäseneni tuskin kannattivat minua. Tuskin
sain kellon vedetyksi. Ja ennenkuin palveluspoikamme oli avannut
oven, harppasi kaksi sanomalehtimyyjää torin poikki huutaen:
_"Lehti -- kolmas painos -- huhutaan Scotian hukkuneen."_
Kahdeksaskymmeneskolmas luku.
Kulkiessani hallin läpi vanha eversti ja vanha pappi seisoivat
ruokasalin ovella. He juttelivat kiihkeästi, ja astuessani
portaita ylös läähättäen ja käsipuusta pidellen kuulin osan heidän
keskustelustaan.
"Scotia oli Etelänapa-laivan nimi, niinhän."
"Niin oli. Pitää lähettää John noutamaan lehti."
Huoneeseeni tultuani vaivuin tuoliini. Ajatukseni olivat niin
lamassa, etten hetkeen kyennyt mitään tajuamaan. Äkisti uupuneet
aivoni palauttivat mieleeni sanan "huhutaan" ja tähän kiinnitin
viimeisen toivoni kuten hukkuva tarttuu ajelehtivaan riukuun.
Hetken kuluttua kuulin muutamain asuinkumppanieni juttelevan
alakerrassa. Avasin oven ja kuuntelin hengähtämättä, jolloin korviini
sattuivat sanat:
"Onpa se surkea -- tuo Etelänapa-juttu?"
"On kyllä, jos se on tosi."
"Siitä ei näy paljon epäilystä olevan -- ellei ole kaksi samannimistä
laivaa."
Sydämeni sykähti rajusti. Nyt minä saatoin tarttua kahteen
pelastusriukuun. Juuri silloin kello soi, ja levottomuuteni pakotti
minut menemään alas teelle.
Vierashuoneeseen astuessani vanha eversti avasi sanomalehden.
"Tässähän se on", sanoi hän, "_Scotian_ huhutaan hukkuneen. --
Kammottava onnettomuustapaus Eteläisellä jäämerellä."
Yritin hiipiä oven viereiselle tuolille, mutta vanha näyttelijätär
valmisti tilaa minulle viereensä sohvalle lähellä teepöytää.
"Oliko hauska harjoituksessa? Vai oli?" kuiskasi hän.
"Hss!" sanoi emäntämme ojentaen minulle teekupin, ja sitten vanha
eversti asettuen takkavalkean eteen alkoi lukea.
'Uudesta Seelannista sähkötetään, että siellä on korjattu talteen
Eteläisellä jäämerellä ajelehtivia suuria laivankappaleita.
Niiden joukossa tavattiin laivanvarustuksia, joitakuita osia
kansilastista sekä Scotia nimisen venheen peräpuoli.
On syytä pelätä, että nämä kappaleet kuuluvat siihen
Etelänapa-retkikunnan kuunariin, joka lähti Akaroasta pari
viikkoa sitten; muutamain jäännöskappalten laatu johtaa siihen
otaksumaan, että alus itse lienee haaksirikkoutunut.'
"Niin kyllä, niin kyllä", virkkoi vanha pappi suu täynnä paahdettua
voileipää.
Huoneen seinät tuntuivat huojuvan. Tuskin näin mitään, tuskin kuulin
mitään.
'Ei tietenkään voida olla tykkänään varmat siitä, ettei Scotia
voisi vielä olla merikelpoinen tahi etteivät retkikunnan
osanottajat olisi voineet saavuttaa jonkun turvapaikan, mutta
koska toisista laivankappaleista on tavattu suuria jäälohkareita,
niin näyttävät parhaat asiantuntijat otaksuvan, että onneton
laiva on joutunut suunnattoman suurten jäävuorten alle, joiden
on hiljakkoin nähty ajelehtivan Amiraalin vuorilta ylöspäin,
ja siinä tapauksessa lienee sen kohtalo sama kuin monen muun
valtameren salaisuuden.'
"Kas tätä sitten sopii sanoa kohtalon ivaksi", sanoi vanha pappi,
"kun ajattelee, että retkikunnan tarkoitus oli..."
'Yleisön myötätunto kohdistuu luonnollisesti kaikkien näiden
naparetkeläisten perheisiin, miesten, jotka nähtävästi ovat
saaneet surmansa koettaessaan suojella ihmiskuntaa yhdestä suuren
syvyyden pahimmista vaaroista, mutta koko maailma on sureva
sankarillisen, nuoren päällikön tohtori Martin Conradin kuolemaa
(josta on hyvin vähän epäilyä). Hän, jos kukaan kuului tuohon
yhä harvenevaan pelkäämättömien ja lannistumattomien sielujen
rotuun, jotka näyttävät syntyneen maailmaan rinnassaan se pyhä
rohkeus, joka saattaa heidät uskaltamaan elämänsä Tuntemattoman
houkutukselle ja suuren ihanteen kutsulle.'
Minusta tuntui kuin olisin hukkunut. Toisena hetkenä tunsin aaltojen
pauhaavan kasvoillani, toisena laineiden vierivän pääni yli.
'Vaikka ei näy paljonkaan toivoa olevan... tämä pyhä rohkeus
tukahtunut... älkäämme ajatelko, että tällainen elämä on turhaan
eletty... vain hukkaan eletty elämä... kunniaton joutilaisuus
... tyhjien huvien ajoa... Siksipä jälelle jääneet hellät omaiset
... lohdutusta... elähyttävässä ajatuksessa... joskin hukkunut
... turhaan kuollut... Kuolema yksin... se lumous, joka kiehtoo
jaloja sydämiä...'
Enempää en kuullut. Vanhan everstin ääni, joka oli takonut aivojani
kuin vasara, tuntui hälvenevän johonkin kaukaisuuteen.
"Kuinka raskaasti te hengitätte. Mikäs on hätänä?" huudahti emäntämme.
En vastannut. Nousten pystyyn aloin huojua ja pitelin kiinni pöydästä
molemmin käsin, jotten kaatuisi.
Emäntämme kavahti seisaalleen pelastaakseen astioitaan, ja samassa
vanha näyttelijätär talutti minut ulos huoneesta. Syytin heikkoutta
ja huoneessa vallitsevaa kuumuutta ja nopeata kävelyäni kotiin
teatterista.
Huoneeseeni tultuani jäseneni pettivät minut ja minä vaivuin
lattialle ja kätkin pääni tuoliini. Minä en enää ollut epävarma
mistään. Kaikki oli lopussa. Se suuri rakkaus, joka oli vallannut
elämäni, oli päättynyt.
Hetken järisyttävässä tuskassa en voinut ajatella mitä maailma oli
menettänyt. Enpä edes voinut ajatella mitä Martin oli menettänyt.
Saatoin vain ajatella omaa onnettomuuttani, ja jälleen tuntui minusta
kuin olisi kappale kiskaistu irti rinnastani.
"Miksi? Miksi?" huusin sydämeni syvyyksistä vaatien itse Jumalaa
vastaamaan miksi niin peräti yksinäiseltä, avuttomalta ja hyljätyltä
olennolta oli sammutettu tuli, josta hän eli.
Tuokion kuluttua soi päivälliskello. Nousin pystyyn ja panin
maata. Palveluspoika toi minulle hiukan ruokaa tarjottimella. Minä
lähetin sen takaisin. Aika eteni, ja kuulin jälleen vierashuoneessa
juteltavan.
"Surkea kohtalo sillä nuorella päärin puolisolla, jos Conrad on
hukkunut."
"Millä päärin puolisolla?"
"Ettekö muista -- sillä, joka karkasi tuon kelvottoman Raan luota?"
"Niin, tosiaan. Nyt muistan."
"Conrad oli tietenkin se mies, johon viitattiin, ja jos luin olisi
elänyt ja palannut retkeltään, niin hän kaiketi olisi ottanut
turviinsa poloisen..."
"Niin, niin, se on maailman meno, nähkääs..."
Pitkä yö kului.
Toisinaan se tuntui etenevän lyijynpainoisin askelin, toisinaan
laukkaamalla. Muistan, että ulkopuolella oleva kello löi mielestäni
joka viiden minuutin kuluttua ja sitten se taas ei ensinkään lyönyt.
Äkkiä kuulin lähikirkosta iloisesti kelloja soitettavan ja silloin
tiesin, että oli Jouluaamu.
Aamu valkeni tummana ja sumuisena. Huoneeni sakeassa ilmassa näytti
ikkunani katsovan minuun kuin ihmissilmän valkuainen. Nyt näin
ensimäisen kerran todellista Lontoon sumua ja olin hyvilläni siitä.
Jos sinä aamuna aurinko olisi lähettänyt vaikka vain yhden ainoan
säteen huoneeseeni, luulen, että sydämeni olisi pakahtunut.
Sisäkkö toi minulle kannun kuumaa vettä ja toivotti minulle "hauskaa
joulua". Ponnistelin jonkinlaista vastausta hänelle.
Palveluspoika toi minulle aamiaista. Käskin hänen asettaa sen
pöydälle, mutta en koskenut siihen.
Sitten tuli sisäkkö uudelleen huoneeseeni, ja tavatessaan minut vielä
vuoteessa kysyi hän haluaisinko tulta takkaan. Vastasin myöntävästi,
ja sytyttäessään kourallisen hiiliä pienen takkani ristikkojen väliin
jutteli hän sanomalehtiuutisista.
"Ei minua haluta kuolleita moittia, mutta kun ajattelen niitä miehiä,
jotka törmäsivät jäävuorta vastaan siellä Australian merellä, niin
en voi olla sanomatta, se oli heille parahiksi. Mitä he sinne
menivätkään tyhjän vuoksi elämänsä antamaan, kun olisi pitänyt
muistaa vaimoa ja lapsia. Minunkin Tomini tahtoi ruveta merimieheksi,
mutta minäpäs en päästänyt häntä. En niinkään!"
Annoin hänen laverrella, vaikka hänen puheensa koski minuun kipeämmin
kuin hän arvasikaan. Kotvan kuluttua nousin vuoteeltani ja puin
ylleni sekä istuin sitten tuntikausia takan ääressä.
Koetin ajatella muita, jotka samoin kuin minä olivat joutuneet
kärsimään tästä onnettomuudentapauksesta -- varsinkin Martinin
äitiä ja hyvää, vanhaa tohtoria. Kuvailin mielessäni herttaista
keittiö-arkihuonetta Suvimajassa, jossa kirkkaat hopeatuopit
välkkyivät uuninreunalla. Mutta uuni oli kylmillä. Talon valo oli
sammunut, ja kaksi murtunutta vanhusta istui kylmän takan ääressä.
Palautin mieleeni tyttövuoteni, avioliittoni ja rakkauteni ja sanelin
itselleni, että yksinäisyyteni pimeimpiä päiviä Lontoossa oli tähän
asti huojentanut kirkas toivo. Minun oli vain elettävä eteenpäin,
ja Martin oli tuleva takaisin luokseni. Mutta nyt olin tykkänään
hyljätty. Olin työnnetty tyhjyyteen. Pyhättö sisässäni, missä Martin
oli elänyt, oli nyt vain sielun kirkkotarha.
"Miksi? Miksi? Miksi?" huusin uudelleen, mutta vastausta ei kuulunut.
Näin kului joulupäivä (jonka viettämistä olin suunnitellut aivan
toisenlaiseksi) ja viimein oli minun pakko -- rangaistukseksiko vai
varoitukseksi, tuskin itsekään tiesin -- ajatella muutakin kuin omaa
tappiotani.
Syntymätön lapseni!
Ei yksikään mies maan päällä voi tietää mitään tästä kohtalokkaasta
tulevaisuudenkuvasta, vaikka miljoonien naisten on se kohdattava.
Odottaa lasta, joka on tuomittu isättömäksi jo ennen syntymää -- ei
ole mitään maailmassa, jota siihen voisi verrata.
Luulenpa, että katkerin osa tuskassani oli, ettei kukaan saisi
koskaan tietää. Jos Martin olisi elänyt, niin hän olisi kiirehtinyt
tunnustamaan jälkeläisensä omakseen huolimatta kaikista laeista
ja elämän muodollisuuksista. Mutta kuolleena ei hänellä ollut
minkäänlaisia velvollisuuksia. Senpä vuoksi syntymättömän lapseni
isän nimi ei saanut milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan tulla
tunnetuksi.
Sakeneva sumu ilmoitti minulle, että päivä oli kulumassa loppuun.
Paitsi palvelijapoikaa ja sisäkköä ei kukaan käynyt luonani ennen
päivällisaikaa. Silloin vanha näyttelijätär astui huoneeseeni
jotenkin eriskummallisesti puettuna (päässä hänellä oli jonkinlainen
laakerikruunu) kertomaan, että täysihoitolaiset aikoivat pitää
tanssit ja halusivat minua mukaan. Syytin päänsärkyä, ja hän vastasi:
"Nuoret naiset potevat usein sitä. Sääli teitä! Ja vieläpä
jouluiltana!"
Tuokion kuluttua kuulin vanhanaikuista valssia soitettavan pianolla
ja sitten kumeata, naurunsekaista jyskettä alhaalta, josta päätin
vanhain asuintoverieni tanssivan.
Muistan, että minussa kohosi epäselvänä tunteena halu kuolla.
Itsemurhaa en tahtonut -- uskontoni pelasti minut siitä -- mutta
tahdoin kuolla voimattomuudesta, kieltäytymällä yhä edelleenkin
nauttimasta mitään, minua kun ei haluttanutkaan syödä.
Martin oli poissa -- minkä arvoinen oli enää elämä? Eikö olisi
parempi kuolla ennenkuin lapseni tulisi maailmaan? Ja jos voisin
mennä Martinin luo, niin saisin olla hänen kanssaan iankaikkisesti.
En itkenyt, mutta -- ääneen tahi sieluni tiedottomista syvyyksistä --
huusin kerta kerralta Martinia nimeltä.
"Martin! Martin! Tulen luoksesi!"
Tässä mielentilassa olin (istuen yhä tuolillani takan ääressä
tuijottamassa sammuvaan hiilokseen), kun kuulin keveitä askeleita
käytävästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avattiin oveni hiljaa ja
joku astui huoneeseen.
Se oli Mildred, ja hän polvistui viereeni sanoen matalalla äänellä:
"Sinä olet suuressa tuskassa, Mary -- kerro minulle." Yritin avata
hänelle sydämeni kuten äidilleni, mutta en voinut, eikä se ollut
tarpeellistakaan. Näin omain ajatusteni kuvastuvan hänen silmissään.
"Hän se on, eikö ole?" kuiskasi hän, ja minä vain nyökähytin päätäni.
"Arvasin sen jo heti alussa", sanoi hän. "Ja nyt sinä ajattelet...
mitä on tulossa?"
Nytkin oli ainoa vastaukseni päännyökähdys, mutta Mildred sulki minut
syliinsä ja sanoi:
"Älä masennu, rakkaani, Siunattu Neitsyemme lähetti minut pitämään
sinusta huolta. Ja sen teen -- sen teen."