Seitsemäskymmeneskahdes luku.
Koska nyt viimeisen kerran tulen puhuneeksi mieheni vieraista, koetan
heitä kuvaillessani olla ilman pahansuopaisuutta ja esittää heidät
juuri sellaisina kuin he olivat -- itsekkäinä, julmina, pahatapaisina
ja vilpillisinä.
Päivälliskello soi ennenkuin olin valmiiksi pukeutunut, ja mennessäni
alakertaan parin minuutin kuluttua huomasin, ettei minua oltu
yritettykään odottaa.
Koko seurue oli jo istahtanut pöytään, mieheni pöydän alapäähän ja
Alma (uskomatonta kyllä) emännän paikalle pöydän päähän.
Tätä en nykyisessä mielentilassani aikonut sietää, ja niinpä
vieraiden tehdessä muutamia mauttomia yrityksiä lausua minut
tervetulleeksi ja rouva Lierin huudahtaessa: "Tulehan tänne, pikku
raukka, kertomaan minulle mitenkä olet aikasi viettänyt meidän poissa
ollessamme" (osoittaen tyhjää istuinta vieressään), astuin koppavasti
Alman luo, asetin käteni hänen tuolinsa selkänojalle ja sanoin: "Ole
hyvä."
Alma näytti hämmästyneeltä. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hän
suoriutui pulasta istahtamalla minulle varatulle tuolille äitinsä
viereen ja ryhtymällä paikalla onnittelemaan minua virkistyneen
ulkomuotoni johdosta ja itseään siitä, että pääsi toimittamasta minun
virkaani.
Mieheni ja koko pöytäkunta katsahtivat ylös tämän ikävän kohtauksen
sattuessa, ja nähdessäni hänen vääntelevän naamansa merkillisen
näköiseksi, arvasin hänen otaksuvan, että isäni (jota hän aina
pelkäsi) oli neuvonut minua pitämään puoliani. Mutta Alma, jolla oli
tarkempi vaisto, ajatteli nähtävästi Martinia, ja hän alkoi melkein
heti paikalla jutella hänestä.
"Vai on hyvä ystäväsi juuri lähtenyt, kultaseni. Palvelijat ovat
aivan hupsuina häneen. Meidän ei onnistunut tavata häntä nytkään.
Paha onni! Toivoakseni pyytelit anteeksi puolestamme ja ilmoitit
kuinka pahoillamme olimme lähdöstämme -- ilmoitithan?"
Paholainen varmaankin riivasi minua, sillä minä vastasin:
"Enkä ilmoittanut, Alma."
"Miks'et, kultaseni?"
"Koska täällä saaressamme on sellainen puheenparsi, että vain aasi
syö kushagia" [muuan autioilla paikoilla kasvava kitkerä ruoho].
Alma rupesi nauramaan muiden kanssa tälle jotenkin hillittömälle
vastaukselleni ja johti sitten puheen äskeisen purjehdusretken
tapahtumiin.
Sain kuulla että hän, vallattuaan ensin piispan suosion iltamassaan,
oli menestyksestään niin rohkaistunut, että päätti vallata koko
saaremme "ylimystön" kutsumalla heidät tansseihin huvialukselle sen
ollessa ankkurissa Holmtownissa, ja suurta riemastusta saivat aikaan
hänen naurettavat kuvauksensa hienostomme kömpelöistä ponnistuksista
miellyttää miestäni ja hänen vieraitaan.
"Voi sentään, Jimmy", huudahti herra Vivian kimeällä naisäänellään,
"muistatko sitä vanhaa neitoa harsohameessa, joka -- j.n.e..."
"Mutta muistatko" huudahti herra Eastcliff, "sitä kylävoutia
pullonpäänenineen, joka -- j.n.e..."
"Minä olin pakahtua nauruun", sanoi joku naisista.
"Niin minäkin", vakuuttivat kaikki.
Eikä aikaakaan, kun minä jo huomasin, että tätä epämiellyttävää ja
huonoa käytöstä todistavaa pilkantekoa jatkettiin minun tähteni.
Alman myönnettyä, että hän oli kovasti "flirtannut" piispan kanssa,
ja herra Vivianin yleisen naurun keskessä ristittyä hänet "madame
Lierin kultamuruksi", kääntyi Alma minun puoleeni:
"Mary kultaseni, senhän toki myöntänet, että vaikkakaan poloiset
saarelaisesi eivät syökään kushagia, ovat he kuitenkin maailman
hullunkurisimpia ihmisiä vieraissa ollessaan."
"Eivät sen hullunkurisempia", vastasin, "kuin ihmiset, jotka itse
isäntinä ollen nauravat heille."
Ei ollut niinkään helppoa lyödä tätä leikiksi, niinpä herrat
peittääkseen Alman nolostumista rupesivat puhumaan hevosista ja
koirista, enkä tiedä kuinka kauan tätä jotenkin karkeilla kaskuilla
höystettyä keskustelua olisi pitkitetty, ellei vanha rouva Lier olisi
kääntynyt puoleeni ja koskettanut vakavampaa ainetta.
Se koski Alman koiraa, joka oli kuollut purjehdusmatkalla, vaikkei
kukaan tietänyt mikä oli sen kuoleman aiheuttanut; mahdollisesti
oli se pahasti ikävöinyt emäntäänsä ollessaan karanteenissa, jota
hallituksen mielettömät määräykset olivat vaatineet ulkomailta
palattuamme.
Koska koira oli merellä kuollut, otaksuin sen joutuneen haudatuksikin
sinne, mutta eipäs, niin tunteettomia eivät vieraamme olleetkaan.
Laivan kirvesmies oli valmistanut sille kauniin mahonkikirstun,
jonka pääpuolessa oli kuvastinlasi ja jalkapäässä nimikilpi, missä
kultakirjaimin luettiin koiran nimi, Prue, ja sen ikä, kolme vuotta.
Tässä kunnossa se oli tuotu maihin, ja nyt se juhlallisesti lepäsi
Alman pukuhuoneessa kaikkein katseltavana. Mutta huomenna se oli
haudattava jonnekin linnan läheisyyteen, arvatenkin rotkoon, ja sinne
sen oli saattava koko seurue juhlakulussa ja mustiin vaatetettuna
kuten hautajaisissa ainakin.
Suuttumus ja inho kuohuttivat mieltäni kuullessani näistä
uskomattomista toimenpiteistä juteltavan, ja viimein lausuin
selvällä, painokkaalla äänellä:
"Pyytäisin sinua hyväntahtoisesti luopumaan siitä."
"Miksi niin, kultaseni?" kysäsi Alma.
"Koska minä en sitä tahdo enkä salli", vastasin.
Nolo hiljaisuus seurasi tätä julistusta, ja kun keskustelu jälleen
pääsi vauhtiin, kuulivat tarkat korvani (jotka eivät aina ole
kartuttaneet onneani) puoliääneen lausutut sanat:
"Kas vain, onpa sillä sisuakin."
Siitä huolimatta Alma, kun nousin ruokasalista lähteäkseni, kietoi
käsivartensa vyötäisilleni, sanoi minua rakkaaksi pikku nunnakseen ja
vei minut halliin.
Siellä käytiin istumaan suuren, avonaisen takan eteen ja hetken
kuluttua juteltiin vapaasti ja ujostelematta kuten hienojen naisten
eräissä piireissä usein on tapa.
Herra Eastcliffin Camilla kertoi jotenkin sopimattoman jutun eräästä
"pukijasta", jota hän oli käyttänyt teatterissa, ja sitten eräs
toinen nuori nainen saneli erään ilmoituksen, jonka hän oli lukenut
muutamasta kristillisestä sanomalehdestä: "Sisäkkö haluaa paikkaa
perheessä, missä on miespalvelija."
Tätä kertomusta seurasi kajahtava nauru, mutta se yltyi vielä
kovemmaksi, kun Alman äiti nojatuolinsa syvyyksistä totiseen tapaansa
huomautti, ettei hän 'keksinyt mitään naurettavaa siinä' ja 'ettei
tyttö rukka ajatellut mitään sellaista kuin he.'
Suuttumus kuohutti jälleen mieltäni, ja koska olin päättänyt vaatia
heitä ottamaan huomioon minunkin läsnäoloni, sanoin:
"Hyvät naiset, pyytäisin teitä jättämään tämäntapaiset keskustelut.
Minä en niistä pidä."
Viimein asiat kehittyivät huippuunsa.
Noin kymmenen päivää Martinin lähdön jälkeen sain Southamptonista
lähetetyn sähkösanoman, joka sisälsi sanat: "Hyvästi! Jumala
siunatkoon sinua!" ja seuraavana päivänä luin sanomalehdestä
kertomuksen hänen viimeisestä illastaan Tilburyssä.
Hän oli pitänyt päivälliset ystävilleen, niihin luettuina hänen
entinen päällikkönsä vaimoineen sekä useat muut Lontoossa sattumalta
oleskelevat naparetkeläiset, muuan ministeri ja sen sanomalehden
omistaja, joka oli hänen retkikuntansa kannattaja.
Päivällinen oli syöty "Scotian" salongissa (kuinka elävästi se
muistui mieleeni) ja ilta oli päättynyt tanssiin kannella kuutamossa;
ja kun erohetki oli käsissä, oli Martin pitänyt pienen, hellänhaikean
puheen (sydämellisyyttä henkivän, mutta kielellisesti heikon) missä
hän oli sanonut, että nyt toiselle Etelänavan valloitusretkelle
lähtiessään hän "ei voinut olla tuntematta hiukan tuskaista pakotusta
kaksinkertaisten liiviensä kolmannen napin alla. Sillä hän ajatteli
niitä rakkaita, joista heidän nyt oli erottava, kun lähtivät
tuntemattomiin vyöhykkeisiin, joissa tanssiminen oli jäävä unhoon."
Tarpeetonta on kertoa kuinka hänen sanansa minua liikuttivat tässä
minulle niin vierashenkisessä ympäristössä, mutta vahingossa jätin
sanomalehden salin pöydälle, ja seuraavana aamuna mennessäni
alakertaan aamiaisen jälkeen, tapasin Alman takkatulen ääressä
hallissa keinutuolissa loikomassa paperossiaan poltellen ja lukien
naurettavan juhlallisella äänellä sanomalehden selostusta. Hänen
ympärillään seisoi joukko herroja, niiden joukosta mieheni, jonka
pullea ruumis (hän alkoi käydä lihavaksi) tutisi naurusta.
Minulla oli täysi työ estäytyä syöksymästä tulistuneena heidän
luokseen, mutta kun jaloissani oli keveäpohjaiset kengät, niin
seisoin rauhallisena heidän keskellään, kunnes minut huomattiin.
"Oh", virkahti Alma hymyillen kaikkein maireinta ja pettävintä
hymyään, "me tässä juuri luimme tätä kaunista selostusta ystäväsi
viimeisestä illasta Englannissa."
"Niinpä näkyy", vastasin, ja sisällisestä harmista kuohuen otin
peukalon ja etusormeni päillä sanomalehden hänen käsistään (ikäänkuin
hänen kosketuksensa olisi saastuttanut sen) ja paiskasin sen
takkatuleen, missä se joutui liekkien saaliiksi.
Tähän tuntuivat kaikki lystit loppuvan. Pitkä herra Eastcliff astui
avoimen oven luo sanoen:
"Hiton sopiva ilma autoretkeä varten, eikö teistäkin?"
Tämä herrasmies ei tähän saakka ollut pitänyt minkäänlaista kiirettä
käydä ystävänsä luona, joka oli vuokrannut metsästysmaita Skyessä,
-- jolla tekosyyllä Alma oli puolustanut heidän äkillistä lähtöään
purjehdusretkelle -- mutta nyt hän alkoi käydä liian huvitetuksi
Invernessin kokouksesta voidakseen kauemmin viipyä Raa-linnassa.
Muutkin vieraamme alkoivat harrastaa jos jotakin, toisilla oli kiire
Perthin ja Äyrin kilpa-ajoihin, toisilla lohia kalastamaan Tay joesta
ja hirviä ampumaan Invercauldin metsissä, niin että viikon kuluttua
olin jättänyt hyvästi heille kaikille.
Kaikille paitsi Almalle.
Palasin sisään hallista saatettuani joitakin vieraitani, kun Alma
seurasi minua huoneeseeni sanoen:
"Rakas, kulta tyttöseni, tahdotko olla minulle oikein kiltti?"
Hänen oli piakkoin lähdettävä äitinsä kanssa New Yorkiin, mutta koska
se "rakas mummu kulta" oli kehnoimpia merelläkulkijoita mitä ajatella
saattaa, pitäisi heidän odottaa suurinta kaikista laivoista, ja koska
suurin laiva läksi Liverpoolista ja Ellan oli niin lähellä satamaa,
niin ehkäpä minä sallisin... vain viikoksi, ehkäpä kahdeksi...
Mitä _taisin_ sanoa? Sananen, ehkäpä vain puoli sanaa, ja melkein jo
ennenkuin se oli lausuttukaan, olivat Alman käsivarret kaulassani
ja hän sanoi minua "kalleimmaksi, herttaisimmaksi, kilteimmäksi
ystäväkseen maailmassa".
Kamarineitini Price oli läsnä tämän kohtauksen aikana, ja tuskin
oli Alma poistunut huoneesta, kun hän nykäisi minua käsivarresta ja
kuiskasi korvaani:
"Teidän armonne, voi, teidän armonne, ettekö huomaa mikä sillä
naisella on mielessä? Hän pitää teitä silmällä."
Seitsemäskymmeneskolmas luku.
Seuraava, joka lähti, oli mieheni.
Hän syytti parlamenttitoimia. Hän aikoi viipyä poissa kolme tahi
neljä viikkoa, mutta sillävälin olisi Alma seuranani, enkä minä sitä
paitsi ollut niitä ihmisiä, jotka ikävöivät.
Koska en ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan päärin
velvollisuuksistaan, kyselin oliko tämä ainoa syy, joka kutsui hänet
Lontooseen.
"Ehkäpä ei ainoa", vastasi hän, ja sitten hän pahasti murtaen
suutansa ja muuttuneella äänellä lisäsi:
"Minä olen saanut tarpeeksi tästä Jumalan hylkäämästä paikasta, ja
sitten... totta puhuen, oma käytöksesi alkaa minua tympäistä."
Mieheni lähdettyä yrmeä esiintymiseni lannistui. Jäätyäni yksin Alman
kanssa tulin heikoksi ja päättämättömäksi kuten ennenkin ja minä
rupesin pohtimaan Pricen varoitusta.
Hän oli tuntenut vahingoniloista mielihyvää nähdessään minun
yritykseni puolustaa emännän asemaani mieheni talossa, mutta nyt hän
alinomaa päivitteli mielettömyyttäni, kun olin sallinut Alman jäädä.
"Hän pettää teitä, armollinen rouva", saneli Price. "_Hänkö_ muka
laivaa odottaisi! Kaikkea muuta! Jos armollinen rouva taas lupaa olla
suuttumatta ja ajamatta minua ovelle kimpsuineni kampsuineni, niin
sanon mitä hän odottaa."
"Mitä?"
"Hän odottaa... hän arvelee... hän kuvittelee... no niin,
pulmakseni suuni puhtaaksi, armollinen rouva, se ilkeäsisuinen
kappale otaksuu jotain tapahtuvan teidän armollenne, ja hän odottaa
nyt sitä tapausta kertoakseen hänen armolleen."
Minä rupesin voimaan pahoin. Hämärä, epämääräinen, levoton aavistus
tulevista kärsimyksistä valtasi useasti mieleni.
Koetin haihduttaa sitä. Ponnistelin kovasti tukahuttaakseni sen
ilkeänä, jännityksessä olleiden hermojeni tuottamana painajaisena,
ja ajaksi siinä onnistuinkin. Olin sanonut Martinille, ettei mitään
ollut tapahtuva hänen poissaollessaan, ja pakotin itseni uskomaan
ettei mitään saattaisi tapahtua.
Kului viikkoja; ilma muuttui; syksyn kultainen autere vaihtui koleaan
harmaaseen; taivas synkkeni kolkoista pilvistä; taajat sateet
pehmittivät maan liejuiseksi, puut paljastivat alastomat mustat
oksansa, mereltä tulevat kaameat tuulet ajelivat kuihtuneita lehtiä
teillä, illat kävivät pitkiksi ja aamut kolkoiksi, mutta yhä viipyi
Alma äitinsä kanssa Raa-linnassa.
Minä aloin peljätä häntä. Tuo sama puolittain hypnoottinen
lumousvoima, johon hän lapsena ollessani oli minut kiehtonut, alkoi
taas jossain määrin saada minut valtaansa, mutta nyt sen vaikutus
tuntui pahalta, melkeinpä pirulliselta.
Tunsin, että hän vartioi minua yötä päivää. Toisinaan, kun hän arveli
minun huomioni olevan muualla, äkkäsin hänen sysimustain silmäinsä
pitkäin, tummain silmäripsien alta tähystelevän minua uteliaasti ja
tutkivasti.
Hän jutteli kanssani yhtä rakastettavasti ja sulavan lempeästi kuin
ennenkin, mutta minä kartoin hänen läheisyyttänsä ja vavahdin hänen
kosketustansa.
Monesti muistuivat mieleeni Martinin häikäilemättömät sanat: "Vihaan
sitä naista, tekisipä mieleni tallata häntä jalallani."
Tuntui kammottavalta ajatella, että olin yksin tässä suuressa
rappeutuneessa talossa naisen kanssa, joka odotti ja piti varalla
milloin saisi minut ansaan, päästäkseen minun kengissäni liikkumaan,
ja tästä tunteesta terveyteni ja mieleni alkoivat kärsiä.
Joskus sain pyörtymys- ja väsymyskohtauksia, joiden syytä en
käsittänyt. Silmäillessäni peiliin aamulla, näin että nenäni oli
tulemassa teräväksi, poskeni laihoiksi ja kasvoni kalpeiksi, jopa
harmaiksi.
Alma huomasi tämän muutoksen ulkomuodossani ja pehmeän äänensä
viehkeimmällä sävyllä hän alinomaa säälitteli ja lohdutteli minua.
Minä en hänen osanotostaan tahtonut tietää, vaan väitin olevani
täysin terve, mutta siitä huolimatta minua pöyristytti sisällisesti
ja kävin yhä onnettomammaksi.
Tällainen hurja jännitys ei voinut kestää kovin kauan, ja noin kolme
viikkoa sen jälkeen kuin mieheni oli lähtenyt Lontooseen, se laukesi.
Minä olin juuri nousemassa aamiaispöydästä Alman ja hänen äitinsä
kera, kun minua äkisti alkoi huimata ja hetkisen hoiperreltuani
pyörryin siihen paikkaan.
Tultuani tajuihini tapasin itseni lattialla makaamasta. Alma ja hänen
äitinsä nojautuivat ylitseni.
En milloinkaan, en koko elämäni aikana tule unhoittamaan Alman
katsetta, joka kohtasi minua avatessani silmäni. Ylähuultaan purren
ja alahuuli hiukan eteenpäin työnnettynä vilkaisi hän äitiinsä
ilkeällä, voitonvarmalla silmäyksellä.
Minä olin kovasti hämmentynyt. Arvelin, että tointuessani olin
saattanut puhua jotain, ehkä lausua nimen tuosta tajuttoman sielun
hämärästä ja pyhästä kammiosta, johon yksin Jumalan oli sallittu
katsella. Huomasin että kureliivini oli avattu takaa, niin että
poveni oli vapaa.
Niin pian kuin Alma näki, että silmäni olivat avoinna, pujotti
hän käsivartensa pääni alle ja alkoi valella korviini makeata
sanatulvaansa.
"Rakas suloinen kultaseni", sanoi hän, "sinä olit säikähyttää meidät
kuoliaiksi. Meidän täytyy paikalla noutaa lääkäri -- oma tohtorisi,
näetkös."
Yritin panna vastaan, mutta hän ei tahtonut kuunnella.
"Saattaa olla, ettei se merkitse mitään, kultaseni. Toivoakseni se ei
ole mitään. Mutta toiselta puolen se saattaa olla hyvinkin vakavaa
laatua, ja velvollisuuteni miestäsi kohtaan on ottaa selvä sen
syystä."
Tiesin aivan hyvin mitä Alma ajatteli, mutta en voinut sanoa enempää
vahvistamatta hänen epäluuloansa, niinpä kyselin Pricea, joka auttoi
minut huoneeseeni, missä kävin istumaan vuoteeni laidalle, hänen
antaessaan minulle konjakkia ja muita virvokkeita.
Tämä oli lopun alkua. En tarvinnut lääkäriä tietääkseni, mikä minulle
oli tapahtunut. Jos olisivat vuoret siirtyneet paikoiltaan tai meren
ikuinen juoksu pysähtynyt vauhdissaan, niin se ei olisi minua niin
huumannut, niin järkyttänyt kuin tämä tieto.
Suurin mysteria naisen elämässä, pyhin, jumalallisin, uuden syntyvän
elämän mahtava mysteria oli tullut minulle kuten muillekin naisille.
Mutta mitenkä se oli tullut? Kuten synkkä ukkosilma.
Jumalani! Jumalani! Kuinka ylpeästi olin pidellyt päätäni pystyssä!
Kuinka varmasti olin tallannut jalkojeni alle siveyden säännöt, lain
käskyt ja vieläpä uskonnon sakramentitkin, siinä luulossa ettei
Luonto, joka on tehnyt sydämemme siksi, mitä se on, ole tarkoittanut
että naisen pitäisi hävetä puhtaimpia vaistojaan.
Ja nyt Luonto itse oli noussut minua tuomitsemaan, ja vähän ajan
kuluttua koko maailma oli ottava osaa hänen huutoonsa.
Jos Martin olisi ollut saapuvilla tällä hetkellä, en luule, että
olisin välittänyt mitä ihmiset mahdollisesti tulevat ajattelemaan
tai sanomaan minun asemassani olevasta naisesta. Mutta tuhannet
peninkulmat merimatkaa erottivat hänet tällä hetkellä minusta, ja
joka päivä vei hänet yhä syvemmälle antarktisen yön pimeyteen.
Kuinka heikoksi, pieneksi ja avuttomaksi tunsin itseni! En hetkeäkään
soimannut Martinia. Mutta minun oli yksinäni kaikesta vastattava.
Minä asuin vielä mieheni talossa, ja -- mikä pahinta kaikesta, toinen
nainen tiesi salaisuuteni.
Seitsemäskymmenesneljäs luku.
Aikaisin seuraavana aamuna tohtori Conrad tuli minua katsomaan.
Panin merkille, että hän tuli isäni suuressa ja nopeakulkuisessa
automobiilissa.
Minä istuin aamupuvussani takkatulen ääressä budoaarissani ja jo ensi
silmäys hänen raudanharmaitten hiustensa ympäröimiin, hilpeisiin
kasvoihinsa ilmaisi minulle, mitä Alma oli sanonut kirjeessään, jolla
hän oli kutsunut hänet tänne.
Lempeällä äänellään tiedusteli hän minulta muutamia seikkoja, ja
vaikka minun olisi haluttanut salata totuus, en uskaltanut. Huomasin
hänen kasvojensa kirkastuvan vastauksistani, ja lopetettuaan
kyselemisensä hän virkkoi:
"Meidän ei tarvitse ensinkään olla huolissamme. Ennen pitkää ollaan
paremmissa voimissa kuin koskaan ennen."
Sitten hän herttaisella, hienolla tavallaan (varmaankin otaksuen
minun siitä ihastuvan) ilmaisi minulle mitä jo tiesin, ja minä
kuuntelin hänen puhettansa pää painuksissa ja kasvoni tulta kohti
käännettyinä.
Hän mahtoi olla pettynyt uutisensa tuottamasta vaikutuksesta minuun,
sillä hän puheli edelleen terveydestäni, huomauttaen että tilassani
oli perin tärkeätä olla reippaalla ja tasaisella mielellä ja luottaa
tulevaisuuteen.
"Teidän täytyy elää viihtyisässä ympäristössä ja seurustella
miellyttäväin ihmisten parissa -- vanhain ystäväin, koulutoverien,
tuttujen ja tyytyväisten ihmisten parissa."
Vastasin "Kyllä" ja "Kyllä" tietäen kuinka mahdotonta kaikki oli, ja
sitten hän vaihtoi puheenainetta -- kertoen isästäni, jolloin hänen
kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi, sekä Christian Annesta, jonka nimi
saattoi hänen leppeät, vanhat kasvonsa sädehtimään päivänpaistetta.
Hän oli lähettänyt tohtorin kanssa terveiset minulle.
"Sano hänelle", oli hän sanonut, "etten koskaan unohda mitä hän
syksyllä teki puolestani, ja tuontuostakin minä kiitän Jumalaa
hänestä."
Sydämeni kuristui kokoon, mutta hänen seuraavat sanansa olivat
raastaa minut palasiksi.
"Vielä pyysi Christian Ann minua sanomaan, että Suvimaja kaipaa
teitä. 'Hän on nyt ylhäinen rouva', sanoi hän, 'mutta saattaapa
ylhäisillä rouvillakin olla surunsa kuten meillä, poloisilla, ja jos
hän vain haluaa painaa suloisen pikku päänsä lepoon köyhän vaimon
vuoteessa, niin odottaa häntä aina Mary O'Neillin pikku huone!"
"Jumala!" sain sanoneeksi, ja sitten hän sanomattomaksi
huojennuksekseni rupesi puhumaan muista asioista.
Olin kovasti kauhuissani, että hän alkaisi jutella Martinista. Yksin
taivas, joka näkee naissydämen syvyyksiin hänen koettelemuksensa
raskaimpina hetkinä, tietää mistä tämä pelko johtui, mutta varma
olen, että jos hän olisi maininnut Martinin nimeä tällä hetkellä,
niin olisin parahtanut.
Poislähtiessään hän vielä uudisti varoituksensa.
"Pidättehän mielessä mitä sanoin reippaasta ja iloisesta mielestä?"
"Koetan parastani."
"Ja että oleskelette tyytyväisten ja miellyttäväin ihmisten parissa?"
"Nii-in."
Tuskin oli hän lähtenyt huoneesta kun Alma pyyhkäisi sisään suu
täynnä mitä lämpimimpiä ja vilpillisimpiä onnentoivotuksia.
"Kas niin!" huudahti hän kielensä kaikella kitkerällä hunajalla.
"Enkö ollut oikeassa lähettäessäni tohtoria noutamaan? Onpa tämä
uutinen! Sinä onnen lempilapsi! Mutta minä en saa sinua pidättää,
kulta. Sinä tietysti hehkut innosta kirjoittaa miehellesi ja kertoa
hänelle kaikki."
Alman äitikin tuli kiireisesti minua katsomaan. Tuo tyytyväinen,
vanha sielu hajuvesistä tuoksuvana ja timanteista kimaltelevana alkoi
onnitella itseään tarkkanäköisyydestään.
"Tiesinhän sen", virkkoi hän. "Nähdessäni minkänäköinen olitte,
sanoin Almalle, että olin aivan varma siitä, että olitte sillä
tavalla. 'Mahdotonta', sanoi Alma, mutta kyllä me naimisissa olevat
naiset tuollaisia asioita ymmärrämme, kyllä vain."
Kun hän vielä oli jaellut minulle muutamia kotoisia neuvoja omain
kokemustensa varastosta -- syödä aamiaista vuoteessa, välttää teetä
j.n.e. -- vakuutteli hän minulle kuinka onnellinen olin, kun sain
pitää Alman talossa tällaisena aikana.
"Tohtori sanoo, että teitä on pidettävä iloisella ja reippaalla
mielellä, ja Alma, se on sellainen rattoisa sielu, eikös ole? Ja
kuinka ihastunut hän on teihin! Voitteko kuvailla, että hän täydellä
todella juttelee jäävänsä tänne teille seuraksi, kunnes joulukuun
laivat lähtevät?"
Tieto, että saisin pitää Alman täällä vielä kaksi kuukautta, oli jo
kylläksi musertamaan minut, mutta marttyyriaikani oli vasta alkanut.
Seuraavana päivänä Bridget tätini tuli sisään, ja kirkas välke hänen
kultasankaisten silmälasiensa takaa vilkkuvissa silmissään, jotka
tavallisesti olivat niin kylmät ja harmaat, ilmaisi minulle, ettei
hänen käyntinsä ollut epäitsekästä laatua.
"Kas niin", virkkoi hän, "minua sinä tästä saat kiittää. Enkös vain
neuvonut sinua oikein, kun käskin sinua olemaan hiukan sokea? Muuta
keinoa ei ole miesten kanssa. Kun Conrad tuli kertomaan, uutisia,
sanoin minä: 'Betsy, minun täytyy heti paikalla lähteä tyttö raukan
luo'. Taivas tietää, että oli minulla hommaa tarpeeksi jo ennaltakin,
mutta enhän voinut jättää sinua vierasten haltuun, enhän toki?"
Kun ei tähän kysymykseen kuulunut mitään vastausta, Bridget täti
jutteli edelleen sanoen, että mieheni ja minun välit kävisivät nyt
paremmiksi, tämä kun oli oleva side välillämme.
"Niin on aina. Vanhan everstin käytös ei ollut varsin kiitettävä
naimisissa ollessamme, ja aika ajoin minä huokasin itsekseni, että
olin tehnyt huonot kaupat; mutta Betsyn tultua maailmaan ajattelin:
'Olisin voinut joutua parempiin naimisiin, mutta olisin voinut joutua
huonompiinkin, ja joka tapauksessa on hän jälkeläiseni isä'."
Kun en tähänkään vielä mitään vastannut, Bridget täti rupesi puhumaan
Almasta ja hänen äidistään. Enkö minä ollut epäillyt juuri hänen
olevan väleissä mieheni kanssa -- sen nuoren naisen, jolla oli niin
suuret silmät ja kopea päänkeikahdus. Mutta miksikäs minä pidinkään
sellaista henkilöä talossani?
"Jos kaipaat iloista ja hauskaa seuraa, niin eikös sinulla ole
tätisi ja lihallinen serkkusi? On niitä itsekkäitäkin ihmisiä, mutta
kiitän pyhimyksiä siitä, etten tiedä mitä itsekkäisyys merkitsee.
Olen valmis sinun hyväksesi tekemään sitä samaa mitä tein äiti
raukallesikin, ja enempää luullakseni ei voi vaatia, vai mitä?"
Tähän minä varmaankin sopersin jotain vastaukseksi, sillä Bridget
täti myönsi, että saattoi se olla uhrauskin, vaikka taas toiselta
puolen ei hänestä tuntunut ikävältä jättää Hoviakaan.
"Olen ollut siellä kaksikymmentä vuotta, ja nyt minun pitää olla oman
tytärpuoleni palvelija. Taivas tietää jaksanko sitä kauemmin kestää.
On kerrassaan iljettävää nähdä miten Nessy käyttäytyy isäsi kanssa.
Luulenpa totta tosiaan, että hän pyrkii naimisiin sille miehelle."
Välttääkseni kiusallista puheenainetta kyselin isäni terveydentilaa.
"Yhä kehnommaksi hän käy, mutta Conradin uutiset vaikuttivat mieheen
kuin mikäkin ilojuoma. Hän tahtoi tulla tänne minun matkassani
tänään, mutta tohtori ei tahtonut kuulla sitä. Mutta kyllä hän sieltä
pian tänne kömpii, ja tällä välin hän juttelee lakkaamatta suuresta
juhlasta, jonka hän panee toimeen."
"Juhlasta?"
"Jota tullaan viettämään tämän odotetun tapauksen kunniaksi, vaikkei
ole tarkoitus sitä kotipiiriä kauemmaksi levittää. Onhan vain juhla
muka ensimäisen kotiintulonne kunniaksi -- niin on ajateltu selittää
se vieraille."
Minulta pääsi heikko tuskan huudahdus, ja Bridget täti virkkoi:
"Niin kyllä, ymmärrän mitä aiot sanoa -- miksei hän voi odottaa?
Sanon sinulle syyn siihen, jos lupaat olla siitä kenellekään mitään
virkkamatta. Isäsi on sairas mies, kultaseni. Sanokoon mitä haluaa,
kun Conrad puhuu syövästä, kyllä hän tietää, että Kuoleman käsi lepää
hänen yllään. Ja koska hän pelkää sen iskevän ennenkuin aikasi on
tullut, niin hän aikoo asettua ajan eteen ja nähdä elämänsä toivon
tällä tavalla toteutuvan -- ja tiedät kyllä mikä se on."
Se oli hirvittävää. Asemani isääni nähden oli nyt niin traagillinen,
että (syntistä kyllä) minä rukoilin sydämeni pohjasta ettei minun
enää tarvitsisi nähdä hänen kasvojaan.
Minun oli pakko se tehdä. Kolme päivää Bridget tädin käynnin jälkeen
tuli isäni minua tervehtimään. Oli ihana päivä, ja minä astuskelin
ruohonurmella, kun hänen suuri autovaununsa vieri jyskien ajotietä
ylös.
Säikähdin muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Hänen kasvonsa
olivat kuolemankalpeat, huulensa sinertävät, hänen tukeva,
voimakaspiirteinen päänsä näytti vajonneen hartioitten väliin, ja
hänen jäsenensä olivat niin laihat, että hänen vaatteensa riippuivat
höllinä; mutta päättävä piirre suun vaiheilla ei ollut muuttunut eikä
liioin silmäkulmain käskevä kohotus.
Hän astui minua vastaan häilyvin askelin, sanoen:
"Vanha Conrad käski minua pysymään vuoteessa, mutta en voinut saada
lepoa, ennenkuin saisin luoda silmäyksen sinuun."
Kun hän vielä oli tavalliseen, kursailemattomaan tapaansa vakuuttanut
minulle, että naisen pitää saada lapsia, koska se pelastaa hänet
pohtimasta suruja, joita hän 'kuvittelee itsellään olevan', talutti
hän minut sisään saliin samalla puolittain halveksumisen sekaisella
hellyydellä, jota hänen oli ollut tapana osoittaa äidillenikin.
Salissa istuivat Alma ja hänen äitinsä, toinen kirjoittamassa, toinen
sohvalla kutomassa, ja he nousivat istualtaan isäni tullessa sisään,
mutta hän viittasi heitä pysymään paikoillaan.
"Käykää istumaan, rouva. Istukaa alallanne, äiti. Tulin tänne
vain minuutin ajaksi puhuakseni tyttäreni kanssa suuresta
vastaanottojuhlastamme."
"Vastaanottojuhlasta?" virkkoi Alma.
"Eikö hän ole vielä mitään siitä puhunut?" kysyi isäni, ja saatuaan
kieltävän vastauksen selitteli hän suunnitelmansa pääpiirteet,
jolloin Alma, jonka entinen käytös isääni kohtaan oli muuttunut
imartelevaksi ja maireaksi, kohotti kätensä pystyyn huudahtaen:
"Miten suurenmoista! Todella erinomainen mielijohde! Muistathan,
rakkaani, että sinut määrättiin olemaan iloisella ja reippaalla
mielellä, ja parempaa ei olisi voitu keksiä sinulle!"
Sieluni hädässä minä vastustelin vastustelemistani jos jonkin
tekosyyn nojalla -- se kävisi liian kalliiksi -- meillä ei olisi
varoja siihen.
"Kuka pyytää sinulta varoja siihen? Minä kuluista pidän huolen,
minä," virkkoi isäni.
Minä väitin olevani sairas enkä niinmuodoin voivani ryhtyä
valmistelemaan sellaista juhlaa -- mutta tämä tekosyy oli pahin
kaikista, sillä se tarjosi Almalle tilaisuuden rientää väliin
avuntarjouksineen.
"Rakas lapsi", huudahti hän, "tiedäthän kuinka kernaasti aina sinua
autan. Näetkös, minä puuhaan kaikki kuntoon, ja sinä saat kantaa
kunnian."
"Kas siinä", riemuitsi isäni taputtaen minua hartioille, ja kääntyen
Alman puoleen hän pyysi häntä ryhtymään valmistuksiin päivääkään
vitkastelematta.
"Kaikki pitää tulla kunnolleen toimitetuksi, maksoi mitä maksoi."
"Kyllä, sir."
"Siitä pitää tulla todella suurenmoista, ma'am, niin suurenmoista
ettei kukaan ole nähnyt sen vertaista ennen."
"Kyllä, kyllä, sir."
"Kutsukaa kaikki saaren hienot ihmiset. Nessy lähettää teille
luettelon heistä."
"Kyllä kutsutaan, sir."
"Sitten ei mitään sen enempää tällä haavaa -- nyt minun kaiketi
täytyy lähteä, muutoin vanha Conrad raivostuu minulle. Näkemään asti,
tyttö, näkemään asti."
Olin mykistynyt, olin avuton, olin häpeissäni.
Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että odotetun perillisen tulo
ei yksinomaan ollut syynä isäni juhlimishaluun, vaan olipa siihen
toinen vieläkin salaisempi syy -- se nimittäin, että hän halusi
sokaista asianajajiensa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten silmät,
jotka (odotettuaan hänen hankkivan rahaa heille kuin taikavoimalla)
olivat alkaneet kuiskailla keskenään, etteivät hänen suuret
yrityksensä olleet varmalla pohjalla.
Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että itseäni lukuunottamatta
isäni oli tällä hetkellä traagillisin henkilö Ellanissa, ja että hän
murtuneena terveydeltään ja aineellisesti uhattuna salli itselleen
tällaista hurjaa tuhlaavaisuutta sekä vahvistaakseen rahaluottoaan
että tyydyttääkseen elämänsä kalvavaa intohimoa Kuoleman enkelin
siipien varjossa.
Mutta voi rajua tuskaani, voi raivokkaita rukouksiani! Oli melkein
kuin olisi Saatana itse tullut minua kiduttamaan. Seuraavat päivät
elin alituisessa kauhussa että mieheni saattaisi palata kotiin, sillä
tiesin, että heti paikalla hänen palattuaan se valheellinen asema,
johon isäni ja Alma olivat minut asettaneet, oli saava häpeällisen
lopun.
Hän ei tullut kotiin, mutta hän kirjoitti. Mainittuaan, että hänen
valtiolliset velvollisuutensa pidättivät hänet Lontoossa vielä jonkun
aikaa, hän sanoi:
"Olen kuullut, että isäsi tahtoo sinua pitämään suuren juhlan
kotiintulomme kunniaksi. Mutta miksi _nyt_, eikä kolme kuukautta
sitten? Tietänetkö sinä syyn _siihen_?"
Nämä viimeiset sanat lukiessani tunsin jäätävän voimattomuuden
hiipivän jaloistani sydämeeni. Asemani oli muuttumassa
sietämättömäksi. Minä aloin ymmärtää, ettei minulla ollut mitään
oikeutta jäädä mieheni taloon.
Vähät siitä, että mieheni talo oli minunkin, siinä merkityksessä,
ettei se voinut pysyä pystyssä ilman minua, -- minulla ei ollut
oikeutta olla siinä.
Vähät siitä, että mies, jonka kanssa olin naimisissa, oli perin huono
aviopuoliso, -- minulla ei ollut oikeutta olla siellä.
Vähät siitä, että avioliittoni ei ollut ollut mikään avioliitto, --
minulla ei ollut oikeutta olla siellä.
Vähät siitä, että minä en itse asiassa ollut mikään kevytmielinen
aviovaimo, -- minulla ei ollut oikeutta olla siellä.
Sillävälin Price, ainoa todellinen ystäväni Raa-linnassa,
tavanmukaisella suorapuheisuudellaan -- josta en enää loukkaantunut
-- tietämättään yhä kovensi kidutustani. Joka ilta hiuksiani
kammatessaan soimasi hän käytöstäni Almaa kohtaan, ja eräänä iltana
hän virkkoi:
"Enkös jo sanonut, armollinen rouva, että hän pitää teitä silmällä
vain? Se pahansisuinen kappale kielii jos jotain hänen armolleen.
Hän kirjoittaa joka päivä Lontooseen... Mistäkö sen tiedän? Ooh, en
minä suotta alakerrassa pidä silmiäni ja korviani avoinna. Ette te,
armollinen rouva, tule yhtä rauhan hetkeä näkemään, ennenkuin ajatte
sen ihmisen pois talosta."
Silloin minä epätoivon puuskassa, tuskin tietämättä mitä tein, kätkin
kasvot käsiini änkyttäen:
"Ehkäpä olisi minun parasta ajaa itseni ensin ulos talosta."
Hiusteni harjaaminen taukosi samassa, ja seuraavalla hetkellä kuulin
Pricen äänen sanovan kuin pitkän matkan takaa:
"Voi Herrainen aika! Sillä tavallako asiat ovat, armollinen rouva!"
Seitsemäskymmenesviides luku.
Alma piti suurellisesti sanansa.
Hän puuhasi kaikki minun kanssani neuvottelematta -- määräsi juhlan
päivän, joka oli oleva kuukauden kuluttua isäni käynnistä laskettuna,
ja lähetti kutsukortit "kaikille saaren säätyläisille", jotka
Nessy MacLeod oli merkinnyt listoihin jäykällä ja säännöllisellä
käsialallaan.
Näitä listoja saapui joka aamu, kunnes kutsuttujen lukumäärä nousi
viiteensataan.
Koska linnan suojat eivät olleet tarpeeksi laajat tällaiselle
vierastulvalle, niin Alma ehdotti, että rakennettaisiin tilapäinen
paviljonki. Isäni suostui, ja viikon kuluttua saapui Blackwaterista
satoja työmiehiä, jotka alkoivat pystyttää Colosseumin muotoista
puista tekelettä kanervikolle, missä Martin ja minä olimme yhdessä
kävelleet.
Työn aikana tuntui isäni kuumeentapainen ylpeys yltyvän. Almalle
saapui sana, ettei pitänyt rahaa säästää. Juhlan piti tulla
suurellisemmaksi kuin minkään juhlan, joka tätä ennen oli Ellanissa
vietetty. Koska en tietänyt, minkälaista uhkapeliä isäni pelasi,
kauhistutti minua tämä tuhlaavaisuus, ja jo yksin tästäkin syystä
halusin paeta siitä.
Minä en voinut paeta.
Olin varma siitä, että Alma vihasi minua leppymättömästi ja että
hän koetti karkoittaa minut tieheni kodistani, arvellen ehkä sillä
tavalla helpoimmin saavuttavansa omat tarkoitusperänsä. Mutta minä
olin siksi paljon nainen, että jo yksin siitä syystä en tahtonut
paeta, niinpä minä jäin paikalleni ja kärsin täydellisen kiirastulen
vaivat.
Pricekin, joka jo oli rauhoittunut paljastukseeni nähden, vaati minua
jäämään hokien:
"Miksi te talosta läksisitte, armollinen rouva? Te olette miehenne
vaimo? Pitäkää puolianne, sanon minä. Tätä samaa tekevät hienot
rouvat joka päivä. Miksi ei armollinen rouvakin voisi sitä tehdä?"
Eipä aikaakaan kun jo koko saari tuntui joutuvan liikkeille juhlamme
johdosta. Joka päivä sisälsivät paikkakunnan lehdet palstoja pitkiä
selostuksia tapahtuman johdosta ja kertoivat seikkaperäisesti mitä
rajattomat rikkaudet saattoivat saada aikaan yhden ainoan illan
juhlimiseksi. Näissä kuvauksissa usein ylistettiin isääni "Ellanin
kruunaamattomaksi kuninkaaksi", ja Almaakin, joka toi näkyviin niin
"rohkeata alkuperäisyyttä", mutta minua mainittiin vähän tai ei
ensinkään.
Siitä huolimatta näyttivät kaikki oivaltavan mikä oli odotetun juhlan
sisäinen merkitys, ja saaremme alkuperäisiä tapoja noudattaen tuli
minua milloin mikin vieras onnitteluillaan kiusaamaan.
Ensimäisiä kävijöitä oli isäni asianajaja, herra Curphy, joka
myhäili tavallista suopeata hymyänsä ja sormeili pitkää partaansa
kiitellessään minua siitä, että olin seurannut hänen neuvoansa enkä
ollut sallinut pikaisuuteni purkaa avioliittoa, joka oli niin sopivaa
omaisuuteen ja asemaan nähden.
"Kuinka onnellinen mahtaa olla isänne nähdessään toiveittensa
toteutuvan", virkkoi hän. "Ja päälle päätteeksi juuri nyt, kun hänen
terveytensä on näin horjuva! Kuinka hyvä! Kuinka ilahuttavaa!"
Seuraava tulokas oli piispa, joka tapansa mukaan sulavana ja lempeänä
onnitteli minua siitä, että olin hylännyt kaikki erotuumat, niin että
avioliittoni tarkoitus oli tuleva täytetyksi ja vankka katolilainen
tuleva Raa-linnan perilliseksi.
Kipeimmin minuun koski isä Danin hienosti kirjoitettu kirje,
missä hän sanoi olevansa kielletty tulemasta mieheni taloon eikä
niinmuodoin voivansa tulla minua tervehtimään, mutta koska hän oli
kuullut enkelin kuiskaavan siitä suuresta ilosta, joka oli tulossa
minulle, niin hän rukoili Herraa ja Hänen pyhää Äitiänsä johtamaan
minut turvallisesti kaiken läpi.
"Minä olen lukenut rukousnauhan puolestasi joka päivä sitten kun
viimeksi olit täällä, rakas lapseni, jotta pelastuisit suuresta
kiusauksesta. Ja nyt tiedän, että niin on käynyt ja pyhän
avioliittosi sakramentti on tehnyt ylevän tehtävänsä, kuten aina
arvelinkin. Niin siunatkoon sinua Jumala, tyttäreni, ja säilyttäköön
sinut puhtaana ja vilpittömänä ja kelvollisena ijäisyydessä tapaamaan
äitiäsi, sitä siunattua pyhimystä, jonka Herra on tehnyt omakseen."
Tämän kirjeen jälkeen tunsin entistä selvemmin, että minun oli
paettava mieheni talosta, mutta Almaa ajatellessani ei haavoitettu
ylpeyteni eikä häväisty turhamaisuuteni sallineet minun lähteä.
Kului kolme viikkoa.
Paviljonki oli valmiiksi rakennettu ja siihen pystytettiin
parhaillaan kirjavaksi maalattuja lippuja, että se muistuttaisi
Colosseumia auringonlaskussa katsottuna. Katollista käytävää, joka
yhdisti teatterin linnaan, reunusti molemmin puolin suunnattoman
suuret hortensiat ja kattoa valaisivat lamput, jotka muistuttivat
tähtiä.
Pari päivää ennen tätä suurta iltaa Alma (joka oli ollut niin
ahkerissa valmistustouhuissa, ettei ollut herennyt joka päivä käydä
minua tervehtimässä budoaarissa, johon olin sulkeutunut) tuli
luokseni antamaan minulle ohjeita.
Juhlan piti alkaa kello kymmenen. Minun piti esiintyä Kleopatrana
ja vastaanottaa vieraani salissa. Rumpujen päristessä minun oli
määrä astua teatteriin mieheni vieressä, rivi hovipoikia edelläni
kulkien. Kun me olimme käyneet istumaan paikoillemme meille varattuun
aitioon, oli jostakin Lontoon varieteesta erikoisesti tilatun baletin
annettava keskiyöhön asti kestävä näytäntö. Sitten oli seuraava Alman
ja mieheni johtama kotiljongi ja illallisen jälkeen piti uudelleen
uupumatta tanssittaman auringonnousuun asti, jolloin (Etelä-Ranskasta
tilatut) perhoset ja kyyhkyset piti päästettämän häkeistään lentämään
monivärisenä pilvenä kohti auringon valaisemaa paikkaa.
Minua iljetti ja hävetti ajatellessani mokomaa turhamaista ja
prameata näytelmää ja sitä aihetta, jota sen piti muka esittää.
Kaiken lopuksi tuli, että kirjoitin isälleni, ja salaten kärsimysteni
todellisen syyn, sanoin hänelle, ettei hän varmaankaan ollut selvillä
siitä, mitä tehtiin hänen nimessään ja hänen rahoillaan, ja pyysin
häntä tykkänään peruuttamaan koko juhlanvieton.
Kirjeeni vastaus saapui pian Nessy MacLeodin muodossa. Vieläkin voin
nähdä hänen pitkän vartalonsa, punaiset hiuksensa ja säännöttömät
kasvonsa hänen astuessaan huoneeseeni.
"Mary serkku", puheli hän välinpitämättömällä äänellään käyden
jäykkänä istumaan huoneen ainoaan pystyselkäiseen tuoliin, "kirjeesi
on saapunut perille, mutta isäsi ei ole nähnyt sitä, koska hänen
terveytensä on sillä kannalla, että täytyy varoa häntä kaikista
tarpeettomista mielipahoista."
Vastasin jotenkin tulisesti, ettei kirjeeni ollut ensinkään
tarpeeton, vaan hyvinkin kiireellinen, ja jos hän yhä edelleenkin
aikoo pidättää sen isältäni, niin minä toimitan asiani suullisesti.
"Mary serkku", virkkoi Nessy, "tiedän varsin hyvin, mitä kirjeesi
sisältää, sillä olen avannut ja lukenut sen, ja koska en itse sen
paremmin kuin sinäkään hyväksy sitä, mitä täällä puuhaillaan, niin
satun tietämään, että tämä juhlanvietto on isällesi sydämenasia, ja
siksi en salli, että se peruutetaan."
Vastasin kiivastuneena, että oli luvatonta hänen mennä avaamaan minun
kirjettäni isälleni ja sitten (unohtaen hillitä itseäni) kysyin millä
oikeudella hän, joka oli astunut isäni taloon armosta, pidätti hänen
tyttärensä kirjeet häneltä.
"Mary serkku", vastasi Nessy samalla välinpitämättömällä
äänellä, "lapsena olit aina itsepintainen, itsekäs ja röyhkeä,
ja mielipahakseni huomaan, ettei avioliitto eikä kasvatuksesi
luostarissa ole voineet taltuttaa hillitöntä luontoasi. Mutta minä
olen jo sanonut, etten salli sinun vahingoittavan isäsi terveyttä
kumoamalla hänen suunnitelmansa, ja silleen sen täytyy jäädä."
"Kunhan ei vain kävisi niin, että innossasi suojella isäni terveyttä
sinä tykkänään tärvelet sen", vastasin.
Hän näytti oivaltavan tarkoitukseni, sillä hetken vaiti oltuaan hän
virkkoi:
"Mary serkku, tee kuten tahdot. Käytöksesi tulevaisuudessa, olkoon
minkälainen tahansa, ei kuulu minuun enkä katso olevani missään
suhteessa vastuunalainen siitä."
Lopulta minulle alkoi tulla nimettömiä kirjeitä. Niitä saapui eri
paikoilta Ellania ja ne näyttivät olevan eri käsialaa. Toisissa
minua neuvottiin pakenemaan saarelta ja toisia seurasi laivojen
kulkuvuorotaulukko.
Vain se nainen, joka on joutunut tällaisen katalan kidutuksen
uhriksi, voi aavistaa kuinka häpeällistä se on, ja yhä uudelleen ja
uudelleen kyselin itseltäni eikö olisi parasta paeta ennen mieheni
tuloa.
Mutta Price näytti saavan salaista iloa näistä nimettömistä kirjeistä
ja sanoi, että hän arveli tietävänsä, mistä niiden alkujuuri lähti,
ja eräänä iltana hän juoksi huoneeseeni pää saaliin kätkettynä,
vahingoniloinen katse silmissään ja avaamaton kirje kädessään.
"Kas siinä!" virkkoi hän. "Nyt on madame helisemässä. Armollinen
rouva on pelissä voitolla ja voi lähettää heidät kaikki tavaroitaan
pakkaamaan."
Kirje oli osoitettu miehelleni Lontooseen. Price oli iskenyt Alman
kamarineidin käsivarteen, kun tämä oli aikeessa panna sen postiin,
ja uhkaamalla tyttöä lain rangaistuksella (hänen omakätisestä
kurituksestaan puhumattakaan) oli hän saanut tämän tunnustamaan,
että taloudenhoitajattaremme oli kirjoittanut tämän kirjeen ja monta
muutakin emäntänsä yllyttämänä.
Ja häikäilemättä Price murti takavarikkoon ottamansa kirjeen ja luki
sen ääneen minulle. Selvin sanoin minua ja Martinia siinä syytettiin
aviorikoksesta ja ivattiin miestäni odotetun juhlan vietosta.
Ollen liian nöyryytetty puhuakseni, otin kirjeen kamarineitini
kädestä. Juuri lukitessani sen piironkilaatikkooni tuli Alma
huoneeseeni kädessään mieheltäni tullut sähkösanoma, missä sanottiin,
että hän lähtisi Lontoosta aikaisin seuraavana aamuna ja saapuisi
Blackwateriin kello puoli neljä iltapuolella.
"Voi sitä rakasta Jimmyä!" virkkoi hän, "mikä hauska yllätys häntä
odottaa! Mutta tietenkin olet jo ilmoittanut hänelle, etkö?... Et?
Vai niin, ymmärrän, olet säästänyt uutisesi saadaksesi oikein itse
sen kertoa hänelle. Voi sinua onnen helmalasta!"
Nyt oli liian myöhäistä lähteä. Koettelemukseni aika oli tullut.
Pako oli mahdoton. Oli ikäänkuin Saatana olisi pidellyt minua
syntiverkossani, josta en päässyt pois lentämään.
Kello kolme seuraavana päivänä (joka oli juhlanvieton edellinen
päivä) kuulin automobiilin lähtevän Blackwateriin miestäni noutamaan.
Kello neljän tienoissa kuulin sen palaavan. Parin minuutin kuluttua
kuulin mieheni askeleet hallissa. Otaksuin hänen heti tulevan
yläkertaan minua tapaamaan, mutta hän ei tullutkaan, enkä minä
yrittänyt mennä alakertaan. Kun hetken kuluttua kyselin mihin hän
oli joutunut, vastattiin minulle, että hän oli Alman kanssa kahden
kirjastossa.
Kului kaksi tuntia.
Puolustaakseni ja vahvistaakseni itseäni koetin ajatella kuinka
kelvottomasti mieheni oli käyttäytynyt minua kohtaan. Muistutin
mieleeni, että hän oli mennyt naimisiin kanssani yksinomaan
rahallisista vaikutteista, että hän oli minun rahoillani lunastanut
itsensä vapaaksi rakastajattarestaan; että hän julmuudellaan oli
tappanut kaikki yritykseni rakastua häneen, että hän oli nöyryyttänyt
minua karkealla uskottomuudellaan lempiviikkojeni aikana. Palautin
muistiini kohtaukset Roomassa ja Pariisissa sekä loukkaukset, joita
olin kärsinyt oman kattoni alla.
Kaikki turhaan. En tiedä lieneekö Jumalan tarkoitus että naisen
synti hänen rikkoessaan vihkivalansa (olipa hänen kärsimyksensä ja
puolustuksensa mitä laatua tahansa) on oleva suurempi kuin miehen.
Sen vain tiedän, että minä vapisin kuin vanki tuomarinsa edessä,
kun odottaessani kellon soimista päivällispuvussani kuulin mieheni
askelten lähestyvän oveani.
Seisoin takkatulen ääressä ja pitelin kiinni uuninreunasta, kun ovi
aukeni ja mieheni astui sisään.
Seitsemäskymmeneskuudes luku.
Hän oli hyvin kalpea, ja jo ensi hetkenä huomasin, että hän oli
hermostunut. Hänen monokkelinsa putosi itsestään hänen elottomasta,
harmaasta silmästään ja hänen valkeat, lihavat sormensa vapisivat
asettaessaan sen uudelleen paikoilleen.
Ojentamatta minulle kättä tai sanallakaan minua tervehtimättä hän
heti paikalla iski siihen, mikä oli ylinnä hänen mielessään.
"Olen yhä vielä ymmällä noista isäsi juhlapuuhista", virkkoi hän.
"Tietysti tiedän, mitä tässä uskotellaan muille -- että muka
pidetään tervetuliaiset kotiintulomme johdosta. Tyytykööt nuo tyhmät
saarelaiset tähän selitykseen, jos heitä haluttaa, mutta minusta se
kuulostaa jotenkin oudolta. Voitko sinä sanoa mitä isäsi tarkoittaa
sillä?"
Tiesin, että hän oli selvillä siitä, mitä isäni tarkoitti, niinpä
sanoin vavisten kuin lammas, joka astuu sutta kohti:
"Eiköhän olisi parasta kysellä sitä isältä itseltään?"
"Ehkäpä sen tekisin, jos hän olisi saapuvilla, mutta koska hän
ei ole, niin kyselen sinulta. Isäsi on merkillinen mies. Ei sitä
milloinkaan tiedä mitä mielettömyyksiä hän keksii alkuperäisten
vaistojensa tyydyttämiseksi. Mutta hän ei kuluta neljää viittä
tuhatta puntaa tyhjän vuoksi. Ei hän oikeastaan mikään hupsu ole."
"Kiitos", sanoin. Se tuli tahtomattanikin, ikäänkuin väkisten.
Mieheni peräytyi pari askelta ja katseli minua. Sitten hänen sisäinen
kiukkunsa, joka ei koskaan ollut kovin syvällä, puhkesi esiin.
"Kuulehan, Mary", hän virkkoi. "Minä tulin saamaan selitystä, ja
minun on se saatava. Isäsi antakoon tälle jutulle sen kiillon, joka
häntä miellyttää, mutta sinä kyllä tiedät, mitä sinusta huhutaan,
niin että voimme huoleti puhua suumme puhtaaksi. Onko totta, että
isäsi aikoo viettää tämän juhlan koska... no niin, koska hän odottaa
perillistä?"
Mieheni ällistykseksi vastasin:
"On."
"Sinä siis myönnät sen todeksi? Silloin ehkä olet hyvä ja sanot
minulle miten olet joutunut tähän tilaan?"
Koska tiesin, ettei hän kaivannut minkäänlaisia selityksiä, niin olin
vaiti.
"Etkö osaa puhua?" huudahti hän.
Olin yhä vaiti.
"Sinä tiedät missä suhteissa olemme olleet toisiimme avioliittomme
aikana, ja siksipä nyt kysyn miten olet joutunut tähän tilaan?"
Minä vapisin nyt vielä enemmän kuin ennen, mutta kokosin kaiken
rohkeuteni ja sanoin:
"Miksi kysyt? Sinä näyt jo tietävän."
"Tiedän mitä nimettömissä kirjeissä on minulle ilmoitettu, jos sitä
tarkoitat. Mutta minä olen miehesi ja minulla on oikeus se tietää
_sinulta_. Miten olet joutunut tähän tilaan, kysyn?"
En osaa sanoa mikä päähäni pisti tällä hetkellä, ehkäpä halu
lopultakin perinpohjin selvittää asiat, mutta minä astuin
kirjoituspöytäni luo ja otin laatikosta kirjeen, jonka Price oli
ottanut takavarikkoon ja paiskasin sen pöydälle.
Hän tarttui siihen ja luki sen nähtävästi hämmästymättä sen
sisällyksestä. Sitten hän kysyi miten se oli joutunut käsiini.
"Se otettiin erään naisen kädestä juuri kun hän oli panemaisillaan
sen postiin", vastasin. "Hän tunnusti, että se oli yksi niistä
monista kirjeistä, joita Alma ystäväsi oli pyytänyt hänen
kirjoittamaan, ehkäpä itsekin kirjoittanut."
"Alma ystäväni!"
"Niin, Alma ystäväsi."
Hänen kasvonsa vääntyivät pelottavan näköisiksi ja hän sanoi:
"Vai tälläkö tavalla sinä aiot asiasta suoriutua? Huolimatta
äskeisestä myönnytyksestäsi, toivot nyt voivasi tämän avulla"
(pidellen kirjettä edessäni) "uskotella, että koko juttu on vain
panettelua ja että Alma on sen alkuunpanija. Sinä aiot pitää puoliasi
ja salata tilasi turvautumalla naidun naisen asemaan."
Tämä häpeällinen syytös hämmästytti minua niin suuresti, etten voinut
väittää sitä valheeksi, ja mieheni jatkoi edelleen:
"Mutta minulle on yhdentekevää, kuka tämän kirjeen syytökset on
laatinut. Tahdon vain tietää yhden asian -- onko se totta?"
Päätäni huimasi, silmäni himmenivät, kämmeneni olivat kosteat, ja
minusta tuntui kuin olisin heittäytynyt päistikkaa äkkijyrkännettä
alas, mutta minä vastasin:
"Se on aivan totta."
Luullakseni tämä oli viimeistä, jota hän odotti kuulevansa. Kotvan
kuluttua hän sanoi:
"Siis olet rikkonut vihkivalasi -- niinkö?"
"Niin olen, jos sen sillä tavalla käsität?"
"Sillä tavalla käsität? Sillä tavalla käsität? Hyvä Jumala, miten
sinä sitten sen käsität?"
En vastannut mitään, ja hetken kuluttua hän jatkoi:
"Mutta ehkäpä tahdot viitata siihen, että tämä mies, jonka
olin kyllin mieletön kutsumaan vieraakseni, käytti väärin
vieraanvaraisuuttani ja vietteli vaimoni. Sitäkö tarkoitat?"
"En", vastasin, "hän piti kunniassa vieraanvaraisuuden lakeja
paljon paremmin kuin sinä, ja jos minut on vietelty, niin olen itse
vietellyt itseni."
En ikänä unohda mieheni katsetta, kun hän kuuli tämän tunnustuksen.
Hän oikaisihe suoraksi loukatun miehen tavalla ja huudahti:
"Mitä? Ettäkö muka itse... vapaaehtoisesti... Hyvä Jumala!"
Hän vaikeni silmänräpäykseksi, ja sitten tuprusivat sanat hänen
suustaan:
"Arvelen, että hyvin muistat mitä tapahtui hääpäivänämme...
vastustelemisesi ja sen naurettavan sopimuksen, johon minä alistuin?
Miksi minä alistuin? Koska minä käsitin, että sinun viattomuutesi,
sinun luostarissa saadut haaveesi ja tietämättömyytesi avioliiton
ensi ehdoista... Mutta minä olen tullut petetyksi, sillä nyt sinä
sanot... kaiken suvaitsevaisuuteni jälkeen... että olet tieten
tahtoen... Jumalan nimessä, tiedätkö mikä sinä olet? On olemassa vain
yksi nimi naiselle, joka tekee, mitä sinä olet tehnyt. Tahdotko, että
sanon sinulle sen nimen?"
Häpeä puistatti minua, mutta salamannopeudella kulkevat ajatukseni
liikkuivat Lontoossa, Kairossa, Roomassa ja Pariisissa.
"Mikset puhu?" kirkasi hän raivostuneena. "Etkö ymmärrä mistä
tällainen kirje syyttää sinua?"
Sydämeni kutistui kokoon. Mutta ajatellessani, että hän, vaikka
itse oli viettänyt niin huonoa elämää, katsoi olevansa oikeutettu
kohtelemaan minua tällä tavalla, koska hän oli mies ja minä olin
nainen, niin sain voimaa heikkoudessani, ja kun hän edelleen
alkoi kirota kirkkoani ja uskontoani väittäen tämän olevan ainoan
seurauksen "messujeni mumisemisesta", niin minä hetkeksi tulistuin ja
huudahdin:
"Säästä herjauksesi! Jos olen tehnyt väärin, niin on syy minun eikä
Kirkkoni."
"_Jos_ sinä olet tehnyt väärin!" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista,
oletko kadottanut kaiken käsityksen vaimon velvollisuuksista
miestänsä kohtaan? Sillävälin kuin minä aviomiehenä olen ollut niin
hupsu, etten ole vaatinut sinulta vaimon alistumista, koska arvelin
sinun kelpaavan vain pyhien ja enkelien seuralaiseksi, olet sinä
häpeällisesti antautunut tälle kerskurille, tälle..."
"Se on valetta", sanoin astuen lähemmäksi häntä keskelle lattiaa.
"Totta kyllä, että olen naitettu sinulle... mutta _hän_ on
todellinen mieheni, ja sinä... sinä et ole minulle niin mitään."
Mieheni seisoi silmänräpäyksen verran minua ällistellen. Sitten hän
alkoi nauraa -- äänekkäästi, halveksivasti, pilkallisesti.
"Vai en ole mitään sinulle? Nimeäni sinä kyllä mielelläsi kannat, ja
kun aikasi tulee, otaksut arvatenkin sen peittävän häpeäsi?"
Hänen kasvonsa olivat pahasti vääntyneet. Hän tutisi raivosta.
"Eikä se vielä pahinta", huusi hän. "Ei siinä kyllä, että ilkeät
lausua minulle vasten kasvoja jonkun muun olevan todellisen miehesi,
mutta lisäksi aiot tyrkyttää äpäräsi minun talooni. Sitä kai tämä
kaikki tarkoittaa... kaikki tämä isäsi kirottu touhu... että sinä
aiot työntää minun niskoilleni, minun ja nimeni ja perheeni niskoille
omasi ja tuon miehen... äpärälapsen."
Ja viimeisiä sanoja huutaessaan hän raivostuksensa päihtymyksessä
nosti käsivartensa ja löi minua kämmenensä takapuolella poikki posken.
Ruumiillinen kipu oli kyllä kauhea, mutta sisäinen häpeäni oli sata
kertaa pahempi. Saatan huoleti sanoa, etten kärsinyt vain omasta
puolestani. Kun yhä salaman nopeudella liikkuvat ajatukseni riensivät
Martinin luo, joka rakasti minua niin hellästi, niin tunsin mieheni
läimähdyksen suistavan minut häpeän pimeimpiin syvyyksiin.
Varmaan minä parkaisin kovasti, vaikken itse ollut selvillä siitä,
sillä seuraavassa silmänräpäyksessä oli Price huoneessa ja näin
taloudenhoitajattaren (jonka kenties mieheni huutava puhe oli
sinne houkutellut kuten ennenkin) seisovan porraskäytävällä oven
ulkopuolella. Mutta mieheni kiukku ei tästäkään asettunut.
"Yhdentekevää", virkkoi hän. "Tämän jälkeen eivät huomispäivän
juhlamenot sinusta tuntune kovinkaan hauskoilta. Mutta saapuville
sinun pitää sittenkin tulla! Niin pitää, kautta taivaan! Ja kun ne
ovat lopussa, niin on minulla jotain kerrottavaa isällesi."
Ja samassa hän pyörähti ulos huoneesta ja kiirehti läähättäen
portaita alas.
Seisoin yhä keskellä huonetta posket kirvelevinä mieheni lyönnistä,
kun Price paiskattuaan oven kiinni taloudenhoitajattaren edessä
huudahti mustat silmät yhtenä tulenliekkinä:
"No ollappa nyt tällä hetkellä mies!"
Tieto tapahtumasta levisi kulovalkean tavalla koko taloon, ja Alman
äiti tuli minua lohduttamaan. Karkeaan ja typerään tapaansa kertoi
hän minulle itsekin kerran kärsineensä samanlaista loukkausta "pahan
lordi Raan" kädestä ja että se oli ollut varsinaisena syynä hänen
siirtymiseensä Amerikkaan.
"Meillä naimisissa olevilla naisilla on paljon kärsittävää. Mutta
älä ole milläsikään, kulta. Minä ennustan, että jo huomisaamuna olet
unohtanut koko jutun."
Hänen lähdettyään istuin takkatulen ääressä. En itkenyt. Minusta
tuntui kuin olisin vajonnut niin syvälle kärsimysten kuiluun, että
kyynelten lähde oli tuhansien sylien takana. Kului muistaakseni
useita kuukausia ennenkuin saatoin itkeä, ja silloinkin suuri ilo, ei
suuri suru, nostatti silmiini siunatut kyyneleet.
Mutta kuulin rakkaan, uskollisen Priceni itkevän takanani, ja kun
minä virkoin:
"Näet nyt itse, etten voi kauempaa viipyä tässä talossa", niin hän
vastasi matalalla äänellä:
"Niin, armollinen rouva."
"Minun täytyy heti lähteä -- tänä iltana, jos mahdollista."
"Niin täytyy. Jättäkää kaikki minun toimekseni, armollinen rouva."
Seitsemäskymmenesseitsemäs luku.
Päivälliskello soi, mutta minä en tietysti mennyt syömään.
Niin pian kuin Price oli poistunut valmistamaan pakomatkaani,
väänsin oveni lukkoon, riisuin yltäni iltapukuni ja aloin pukeutua
matkapukuun.
Aivoni olivat lamassa, mutta tein voitavani kohdatakseni uuden
asemani vaikeudet.
Tähän asti olin pyöritellyt päässäni kysymystä lähdenkö vai enkö
lähde mieheni talosta; nyt minun oli päätettävä minne lähteä.
Kotiinmenoa en uskaltanut ajatella, sillä (Nessy MacLeodia ja Bridget
tätiä lukuunottamatta) isäni talo oli viimeinen paikka, johon saatoin
paeta sinä hetkenä, jolloin olin polttamassa tuhaksi ja poroksi hänen
elämänsä hartaimmat toiveet.
Suvimajaa en liioin uskaltanut ajatella, vaikka mieleni heltyi
muistaessani Christian Annen viimeiset terveiset, että Mary O'Neillin
pieni huone aina odotti häntä -- sillä muistin kuinka olin rikkonut
hänelle tekemäni juhlallisen lupauksen.
Ainoa paikka, jota saatoin ajatella, oli Lontoo, ja sinnehän oli
Martinkin halunnut viedä minut puhuessaan lähdöstäni. Lontoon
avaruudessa minä voisin kätkeytyä ja odottaa Martinin paluuta
naparetkeltään.
"Niin, niin, Lontooseen", sanelin itselleni kiihtymyksessäni,
tietämättä juuri ollenkaan, mitä Lontoo merkitsi.
Rupesin valikoimaan vaatteita, jotka minun oli otettava mukaani ja
joita tarvitsin matkalla. Valitsin yksinkertaisimmat ja kestävimmät
niistä kveekaripuvuista, jotka minulle oli valmistettu ennen häitäni,
sillä tiesin että minua odotti köyhyys lähimmässä tulevaisuudessa.
Sitten yritin ajatella asiain käytöllistä puolta -- miten
järjestäisin elämäni Lontoossa ja ennen kaikkea miten minun oli
varustauduttava kohtaamaan edessäni olevaa tapahtumaa. Varmasti ei
yksikään tyttö raukka ole avuttomampana ja viattomampana joutunut
tutkimaan tätä vakavaa kysymystä. Minä olin nainen ja jo toista
vuotta olin ollut aviovaimokin, mutta minulla ei ollut enempää
kokemusta aineellisen olemassaolon armottomista ehdoista kuin
lapsella.
Ajattelin ensin pankkikirjaa, jonka isäni oli lähettänyt minulle
valtuuttaen minut nostamaan sillä rahaa hänen tiliinsä. Mutta kello
oli silloin yhdeksän, pankit olivat jo suljetut, ja tunsin maailmaa
siksi paljon, että oivalsin johdattavani ihmiset jäljilleni, jos
yrittäisin nostaa rahaa shekillä seuraavana aamuna. Pankkikirjani oli
niin muodoin kelpaamaton.
"Ihan kelpaamaton", ajattelin heittäessäni sen syrjään kuin
rutistuneen paperipalasen.
Sitten ajattelin jalokiviäni. Mutta siinäkin tuli sama pula. Omat
jalokiveni, ne, jotka olin itse ostanut, oli mieheni pelannut
Monte Carlossa. Jäljellä olivat ne perheeseen kuuluvat jalokivet,
jotka olin saanut lady Raaksi tullessani, mutta koska lady Raa oli
henkilö, jonka nimi ei enää kuulunut minulle ja jonka kanssa minulla
tulevaisuudessa ei tulisi olemaan minkäänlaista tekemistä, niin ei
minun ollut sallittu niihin kajota.
Muuta en siis voinut ottaa kuin rahani. Minulla oli aina ollut
tapana pitää paljon rahaa kukkarossani, vaikka en sitä paljon muuhun
käyttänyt kuin kollehtiin kirkossa ja kolikoiden heittelemiseen
mielettömän tuhlaavasti pojille, jotka heittivät kuperikeikkaa
vaunujen takana tiellä.
Nyt kokoilin sitä kaikkialta huoneestani -- kukkarostani,
kaikista laatikoista ja pukupeilini alla olevasta neula-astiasta.
Yhteenlaskettuna oli siinä kaikkiaan kaksikymmentäkahdeksan puntaa.
Pricelle olin velkaa neljä puntaa, ja pantuani ne syrjään oli minulla
jäljellä kaksikymmentäneljä puntaa paperissa, kullassa ja hopeassa.
Ollen perin tietämätön rahan todellisesta arvosta, arvelin tätä
melkoiseksi summaksi, joka riittäisi tarpeisiini, ainakin kunnes
saisin hankituksi työtä -- sillä alun pitäen minulla oli hämärä
aikomus ruveta itse ansaitsemaan elatukseni.
"Martin pitäisi siitä", sanelin itselleni nostaen pääni pystyyn
heikossa ylpeyden puuskassa.
Sitten aloin kerätä kokoon ne aarteet, jotka olivat minulle monin
kerroin kalliimmat kuin kaikki muu omaisuuteni.
Ensimäinen oli vähäinen pienoiskuva äidistäni, jonka isä Dan oli
antanut minulle häälahjaksi, vaikka (kuten minulle nyt on selvinnyt)
hän olisi ehkä mieluummin luopunut sydänverestään.
Toinen oli helmi-rukousnauha, jonka arvoisa äiti oli ripustanut
käsivarrelleni suudellessaan minua viimeisen kerran otsalle; ja
viimeinen oli Martinini rakkauskirje, joka oli minulle kalliimpi kuin
rubiinit.
Puuhaillessani näissä valmistuksissa ja hermostuessani hetki hetkeltä
yhä enemmän, pistäysi Price tuontuostakin varpaillaan ovelleni ja
kolkutti hiljaa.
Kerran hän toi minulle ruokaa ja kertoi samassa silmiään räpytellen
(sillä se hyvä sielu oli yhtä kiihtynyt kuin minä itse) että "kaikki
oli saatu kuntoon". Kahden lunnin kuluttua minä voisin huoleti lähteä
matkaan ja ennen huomisaamua ei kukaan ymmärtäisi epäilläkään.
Onneksi oli torstai, jolloin matkustajalaiva, joka samalla kuljetti
lastia, oli lähtevä Liverpooliin. Automobiilia en tietenkään
voinut ottaa laivasillalle, mutta Tommy toverin, jolla oli vankat
torirattaat puutarhatuotteitaan varten, oli määrä odottaa minua
maantien portin kohdalla kello yksitoista.
Alakerran ihmiset, se on mieheni, Alma ja hänen äitinsä, olivat
lähdössä paviljongille (missä sadat koristelijat vielä tekivät työtä
ja missä orkesterilla ja baletilla oli oleva kenraaliharjoitus) ja he
kuuluivat sanoneen, etteivät palaisi ennenkuin puoliyöstä.
"Entä palvelijat?" kysyin.
"Hekin ovat menossa, Jumalan kiitos", sanoi Price. "Syökää siis vain
päivällinen rauhassa, armollinen rouva, ja älkää hätäilkö mistään,
ennenkuin minä tulen noutamaan."
Kului taas tunti. Minä kuuntelin kuumeisesti jännitetyn odotuksen
tuskassa pienintäkin liikettä talossa. Olin kuin vanki, joka on
pakenemaisillaan tyrmästään.
Tuima tuuli puhalteli mereltä ja vinkui talon nurkissa. Saatoin
kuulla työmiesten vasaroimisen paviljongilta sekä orkesterin
harjoittamisen.
Price saapui parisen minuuttia ennen yhtätoista kantaen pientä
matkakirstua, joka minulla oli ollut mukanani Kairossa. Huomasin,
ettei siinä ollut nimeä eikä minkäänlaisia nimikirjaimia.
"Kaikki hyvin", virkkoi hän. "He ovat menneet tiehensä joka sorkka --
kaikki paitsi taloudenhoitajatar, ja siitä kissasta minä olen pitänyt
huolta."
Se teräväsilmäinen olento oli alkanut epäillä. Hän oli nähnyt Tommyn
valjastavan hevostansa eikä ollut tyytynyt hänen selitykseensä --
että hän oli menossa viemään tomaatteja Blackwateriin laivassa
Liverpooliin lähetettäviksi.
Niinpä hän, taloudenhoitajatar, voidakseen itse huomaamattomana pitää
silmällä tapausten kulkua, oli hiipinyt läntisessä tornissa olevaan
huoneeseen, josta saattoi nähdä pihamaalle.
Mutta Price oli ollut häntä ovelampi. Hän oli hiipinyt hänen
jäljestänsä ja lukinnut yläportaitten oven, ja pistipä nyt vaikka
kuinka kauas päänsä ulos ikkunasta ja kirkuipa vaikka äänensä
käheäksi, ei sitä "pikku kissaa" kumminkaan kukaan voinut kuulla.
"Mutta kiirettä meidän täytyy pitää", lisäsi Price sulloen
matka-arkkuuni niin paljon vaatteita kuin siihen mahtui.
Kun se oli täynnä ja lukittu ja köytetty, hän sanoi:
"Odottakaa", ja pistäytyi samassa portaille kuuntelemaan.
Kotvan kuluttua hän palasi sanoen:
"Ei hiiskaustakaan! Nyt matkaan, armollinen rouva." Sitoen nenäliinan
päähänsä suojaamaan hiuksia tuulelta, sieppasi hän matka-arkun
käsivarsilleen ja hiipi ulos huoneesta varpaillaan.
Lähdön hetki oli tullut, mutta vaikka kaiken iltaa olin ollut niin
hätäinen pakenemaan mieheni talosta, saatoin nyt tuskin jättää
huonettani, sillä minut valtasi tuo sama ahdistus, jonka kaikki
tunnemme tehdessämme jotain viimeisen kerran.
Budoarin läpi kulkiessani tämä tunne sai minut tykkänään valtoihinsa.
Vain pari tuntia sitten se oli ollut syvimmän häväistykseni
näyttämönä, mutta usein ennen se oli ollut suurimman onneni
todistajana.
_"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Vähät
siitä missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet
aina oleva."_
Jättäen oven puolittain auki heitin viimeisen katseen huoneeseeni
-- pianolle, kirjoituspöydälle, pöydälle, takkaan, kaikkiin noihin
yksinkertaisiin esineihin, joihin liittyivät kalleimmat muistoni.
Niin voimakas oli sieluni kaipuu, että minusta tuntui kuin olisi
Martinin sielu ollut tällä hetkellä kanssani huoneessa.
Ja luulenpa, että se olikin.
"Joutuin nyt, armollinen rouva, tai myöhästytte laivasta", kuiskasi
Price, ja sitten me riensimme poikki narisevan porraskäytävän
takaportaille, joita kuulumattomin askelin hiivimme alas.
Olimme jo saapuneet melkein portaitten alapäähän, kun minua
säikähytti kova jyskytys, joka tuntui tulevan jostain talon etäisestä
osasta. Sydämeni lakkasi tykyttämästä, mutta Price vain naurahti ja
kuiskasi:
"Kas, siinä hän on! Hyväpä oli, että teimme hänet
vahingoittamattomaksi, senkin kissan."
Samassa Price avasi ulko-oven ja tultuamme ulos sulki ja lukitsi hän
sen uudelleen.
Me olimme talon takapuolella olevalla pihalla ja kompuroimme
eteenpäin pilkkopimeässä nuppakivien yli.
"Pysytelkää lähellä minua, armollinen rouva", virkkoi Price.
Hetken kuluttua saavuimme ajotielle. Luulen, etten milloinkaan ennen
ole ollut niin hermostunut kuin nyt. Kuulin lakastuneiden lehtien
rapisevan maassa merituulen puhaltaessa niihin ja luulin niitä
takaa-ajavain ihmisten askeliksi. Kuulin työmiesten vasaroimista ja
orkesterin soittoa ja luulin niitä ääniksi, jotka huusivat meitä
palaamaan.
Pidellen arkkua sylissään kuin pientä lasta Price astua läähätti
edellä, mutta tuontuostakin pysähtyi hän minua odottamaan ja
rohkaisemaan, kun kompuroin pimeässä.
"Nyt vain vielä vähän matkaa", kehotti hän, ja minä ponnistelin
eteenpäin.