Seitsemäskymmenes luku.
Seuraavana aamuna puoli kahdeksan Martinini jätti minut.
Me seisoimme kahden budoaarissa pöydän ja takkavalkean välissä, joka
loimusi hilpeästi, sillä helle oli yöllä haihtunut ja syysilma oli
viileä, vaikkakin päivä paistoi.
Viime hetkellä häntä ei haluttanut lähteä, ja minulla oli täysi työ
saada hänet taipumaan. Asemamme näytti eilisestä alkaen vaihtuneen
-- eräs noita salaperäisiä käänteitä, joita Jumala yksin pystyy
selittämään.
Hän oli hämmentynyt, kiihtynyt ja soimasi ankarasti itseänsä,
mutta minä en pelännyt enkä tuntenut tunnonvaivoja, selittämätöntä
iloa vain, ikäänkuin olisi uusi, autuaallinen elämä äkisti minulle
koittanut.
"Minusta tuntuu, etten nyt voi lähteä Englannista", sanoi hän.
"Sinä voit ja sinun täytyy lähteä", vastasin ja aloin puhella hänelle
hänen retkikunnastaan, siitä suuresta työstä, jota oli mahdotonta
siirtää tuonnemmaksi.
"Suorittakoon sen sitten joku toinen", sanoi hän.
"Kukaan muu ei voi eikä saa sitä suorittaa", vastasin.
"Mutta elämämme on nyt ainiaaksi yhteen sidottu, ja kaiken muun
täytyy siirtyä toiseen sijaan."
"Ei mikään saa minun tähteni siirtyä toiseen sijaan, Martin. Minä en
siihen suostu, minä kiellän sen."
Kaikki oli jo järjestetty, kaikesta sovittu, suuria rahasummia
oli kerätty hänen ja yksin hänen käytettäväkseen, ja suuri seurue
oli valmiina lähtemään matkaan hänen johdollaan. Hän oli Kohtalon
määräämä mies; eipä niinmuodoin mikään -- ei niin mikään -- saisi
pidättää häntä lähtemästä.
"No niin, jos minun on lähdettävä, on sinunkin lähdettävä", virkkoi
hän. "Tarkoitan, että sinun on tultava kanssani Lontooseen ja
odotettava siellä palaamistani."
"Se on mahdotonta", vastasin.
Jos minä suostuisin siihen, mitä hän tahtoi, niin tuottaisin häpeää
hänen nimelleen, eikä hän saanut mitenkään minun tähteni kärsiä.
"Mutta ajattele mitä kaikkea sinulle saattaa tapahtua minun poissa
ollessani", sanoi hän.
"Ei mitään ole tapahtuva sinun poissa ollessasi, Martin."
"Mutta mitenkä saatat olla niin varma tulevaisuudesta, kun Jumala
yksin tietää, miten käy?"
"Kyllähän Jumala minusta huolen pitää", sanoin, ja tähän vastaukseen
hänen oli tyydyttävä.
"Sitten minä ainakin jätän sinulle kirjeen", sanoi Martin ja käyden
istumaan kirjoituspöytäni ääreenhän alkoi kirjoittaa.
Nyt asiaa ajatellessani en voi olla ihmettelemättä mistä johtui
levollisuuteni ja välinpitämättömyyteni seurauksiin nähden. Mutta
mielessäni oli vain yksi ajatus -- että Martinin täytyi lähteä
suurelle retkelleen, suorittaa suuri työnsä loppuun ja voittaa suuri
palkintonsa uhraamatta mitään minun tähteni.
Parisen minuutin kuluttua hän nousi pystyyn ja ojensi minulle
kirjeensä.
"Tässä se on", sanoi hän. "Jos pahinta sattuisi tapahtumaan, saattaa
sinulla olla hyötyä siitä."
Minä otin sen käteeni ja taitoin sen kaksinkerroin.
"Etkö aio silmäillä sitä?" kysäsi hän.
"En."
"Etkö edes nähdäksesi kelle se on kirjoitettu?"
"Se on tarpeetonta."
Arvasin, että se oli kirjoitettu miehelleni tahi isälleni --
kummalle, se ei minua liikuttanut, sillä olin päättänyt olla sitä
käyttämättä.
"Se on avonainen -- etkö tahdo lukea mitä siinä sanotaan?"
"Sekin on tarpeetonta."
Arvasin, että Martin oli yrittänyt syyttää itseään kaikesta, ja minä
olin päättänyt, ettei hän saisi sitä tehdä.
Hän katseli minua, silmissään niin jumaloiva katse, että tunsin
olevani ylpeä siitä, että olin nainen.
"Tekisi mieleni suudella pukusi lievettä, Mary", sanoi hän, ja tätä
seurasi hetkinen taivaallista äänettömyyttä.
Kello oli nyt puoli yhdeksän -- hetki, jolloin auton oli määrä
lähteä häntä viemään kaupunkiin -- ja vaikka olisin ollut valmis
vuodattamaan pisaroita verestäni estääkseni käkikelloni viisareita
liikkumasta, niin viittasin siihen ja huomautin, että hänen oli aika
lähteä.
Jäähyväisemme oli ehkä elämäni ihanin hetki.
Me seisoimme, hiukan loitolla toisistamme, sillä vaikka halusin
kietoa käsivarteni hänen kaulalleen tällä viimeisellä hetkellä, en
sitä tehnyt, koska tiesin, että se tekisi hänelle lähdön vieläkin
raskaammaksi.
Huomasin myöskin, että hänkin pelkäsi tekevänsä sen minulle
raskaaksi, ja niinpä seisoimme puhumattomina hetken aikaa, minä
huohottavin rinnoin, hän kiivaasti hengittäen.
Sitten hän molemmin käsin tarttui oikeaan käteeni sanoen:
"Meidän välillämme on nyt olemassa side, joka ei milloinkaan voi
katketa."
"Ei milloinkaan", vastasin.
"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme
ikuisesti."
"Ikuisesti", toistin.
Tunsin hänen kätensä kouristavan lujemmin kättäni, ja seurasi jälleen
hetkinen vaitioloa. Sitten hän sanoi:
"Saattanen viipyä kauan poissa, Mary?"
"Minä voin odottaa."
"Siellä kaukana on meitä vastassa monet vaarat."
"Sinä palaat takaisin. Kaitselmus pitää huolta sinusta."
"Luulen että palaan. Minusta tuntuu siltä. Mutta ellen tulisi..."
Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan. Tuntui kuin olisi varjo asettunut
välillemme. Kurkkuani alkoi polttaa ja tuokioon en saanut puhutuksi.
Mutta sitten kuulin itseni sanovan:
"Rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."
Hänen kätensä värähtelivät, hänen koko ruumiinsa vapisi, ja luulin
hänen aikovan temmaista minut syliinsä kuten ennenkin, mutta hän
taivutti vain otsani alas kuumilla käsillään ja suuteli sitä.
Siinä kaikki, mutta silmiäni peitti sokaiseva usva, ja kun se
haihtui, oli huoneen ovi avoinna ja Martin oli poissa.
Seisoin samassa paikassa, johon hän oli minut jättänyt, ja kuuntelin.
Kuulin hänen tukevat askeleensa hallin kivipermannolta -- hän astui
ulos eteiseen.
Kuulin auton oven pamahtavan kiinni -- hän oli jo vaunuissa.
Kuulin auton jyskyttävän ja puhisevan hiekkakäytävällä -- hän oli jo
lähdössä.
Kuulin koneen etääntyvän puhkinan ja kumipyöräin pehmeän äänen --
minä olin yksin.
Maailma tuntui minusta tyhjältä ja autiolta. Mutta tämä tunne katosi
pian, ja kun toivuin voimiini, näin Martinin kirjeen kosteassa
kädessäni.
Silloin laskeuduin polvilleni tulen ääreen ja työnsin kirjeeni
liekkeihin.
Seitsemäskymmenesyhdes luku.
Kahden tunnin kuluttua Martinin lähdettyä olin täydellisesti
saavuttanut mielenmalttini ja tunsin itseni onnellisemmaksi kuin
koskaan ennen.
Viimeisten kuukausien kiduttavat tunnonvaivat olivat kadonneet.
Tuntui kuin olisin totellut jotain olemukseni korkeampaa ja
voimakkaampaa lakia ja tullut vapaammaksi ja puhtaammaksi naiseksi.
Sydämeni palpatti rinnassani, ja antaakseni hurjalle ilolleni täyden
vallan puin ylleni hattuni ja viittani rientääkseni rotkoon.
Puutarhan läpi kulkiessani tapasin Tommy toverin, joka kertoi minulle
hirvittävän ukkosilman raivonneen yöllä ja tulvantapaisen sateen
kiskoneen ylös kaikki ulkomaalaiset kasvit hänen kukkapenkereistään.
"Mutta kyllä se hyvääkin tekee", tuumi vanhus. "Tekee ehkä hiukan
puhdasta heidän likaisissa vanhoissa viemäreissään."
Sitten hän alkoi jutella Martinista, jota hän oli ollut saattamassa,
ja vakuutti hänen kyllä palaavan.
"Kyllä hän sieltä takaisin löytää. Ei se poika ole luotu kaiken
ikänsä jäämään aluksinensa lumen ja jäitten keskelle... Ei ainakaan,
jos hänen ankkurinsa on jäänyt kotirantaan" -- ja tätä seurasi
silmänisku minulle.
Kuinka rotko tuntui riemuitsevan tänä aamuna! Minua halutti juosta,
minua halutti huutaa, ja tullessani polulle, missä Martin ja minä
olimme yhdessä kuljeskelleet, minua halutti -- mieletöntä kyllä
-- polvistua maahan ja suudella turvetta, jota hänen jalkansa oli
tallannut.
Minä söin aamiaiseni budoaarissa kuten ennenkin, mutta en ollut
mielestäni yksin, sillä niin pian kuin ummistin silmäni, olin
näkevinäni Martinin pöydän toisesta päästä katselevan minua. Eikä
nyt kaikunut huone kuollutta naurua, sillä eloisat äänemme tuntuivat
vielä siellä elehtivän.
Teen jälkeen silmäilin uudelleen Martinin rakkauskirjettä -- ainoata,
minkä koskaan olin saanut, ja silloin ensimäisen kerran huomasin mitä
hän oli maininnut "Blackwaterin pojista" ja heidän aikomuksestaan
"pitää lystiä" hänelle.
Martin ei siis luultavasti vielä ollutkaan lähtenyt saaresta,
vaan odotti iltalaivaa ollaksensa läsnä hänen kunniakseen
toimeenpantavassa juhlassa.
Niinpä minä kello seitsemän aikaan -- oli jo pimeä silloin -- istuin
rannalla suljetussa autovaunussamme, joka oli työnnetty syrjäiseen ja
kätkössä olevaan kivisillan soppeen.
Haihtuuko milloinkaan mielestäni näytelmä, joka nyt seurasi?
Ensin tuli soittokunta soittaen muuatta kansallislauluamme
karitsasta, joka oli lumeen eksynyt ja jota Farmin iso isäntä lähti
etsimään ja jonka hän löydettyään kantoi sylissään kotiin.
Sitten tuli kaksinkertainen rivi nuoria miehiä kantaen lippuja --
kauniita, notkeajäsenisiä poikia, sellaisia, jotka saattavat naisen
sydämen sykähtelemään heitä silmäillessä.
Sitten tuli Martin irlantilaisissa ajorattaissa, hurraileva
väkijoukko ympärillään, koettaen näyttää hilpeältä ja reippaalta,
vaikka oli alakuloinen mielessään.
Ja sitten -- ja tämä liikutti minua syvimmin kaikesta --
kaksinkertainen rivi nuoria tyttöjä kudotut villamyssyt (jommoisia
miehet käyttävät jäävyöhykkeissä) päähän painettuina niin että ne
olivat kuin kehykset heidän sievien kasvojensa ympärillä.
Minä itkin kuin lapsi kaikkea tätä nähdessäni, mutta siitä huolimatta
olin ylen onnellinen.
Kun juhlakulkue saapui laivanportaille, katosi Martin laivaan, ja
silloin samat soittajat asettuivat seisomaan sen eteen ja rupesivat
laulamaan toista laulua, jonka loppusäettä väkijoukko aina säesti
kuin yhdellä suulla.
Martin oli nyt kapteenin sillalla, missä hän seisoi avopäin koettaen
näyttää iloiselta.
Laivan kello kilahti viimeisen kerran, savutorvet alkoivat tupruttaa,
ja kapteenin ääni jakeli viimeisiä käskyjä laivasillalle.
Väkijoukko alkoi uudelleen laulaa, äänekkäämmin kuin ennen, tyttöjen
helakat äänet ylinnä muita, ja laiva eteni pimeään mereen.
Seurasin laivaa silmilläni niin hyvin kuin taisin sumulta, joka
kaihti silmiäni, kunnes se livahti lahden niemekkeen taa, kiertäen
sen nenässä vilkkuvan tulimajakan. Ja sitten vajosin takaisin
istuimelleni ja itkin pelkästä ilosta ajatellessani kuinka suurta
rakkautta Martinille osoitettiin.
Ihmisjoukko alkoi poistua laivasillalta kuin musta virta, joka valuu
pimeässä kohisten ryhmyisten kivien yli, ja minä kuulin heidän
puheensa heidän kulkiessaan autoni sivu.
Muuan naisenääni kuului sanovan:
"No, mitäs nyt sanot meidän Martin Conradista -- meidän
Martinistamme?"
Ja miehen ääni vastasi:
"Siinä on miestä, Jumal'avita!"
Parin minuutin kuluttua laivasilta oli tyhjä, ja kuljettaja kysyi:
"Kotiinko, teidän armonne?"
"Kotiin", vastasin.
Kun ajoimme päätietä ylös, sattuivat kaukana ulapalla olevan laivan
valot uudelleen silmiini, ja tiesin, että oma Martinini, yhtä
varmasti kuin hän nyt oli siellä, ajatteli nyt minua ja katseli kohti
taloa, johon hän minut oli jättänyt.
Linnaan saapuessamme huomasin hämmästyksekseni, että kaikki ikkunat
olivat valaistut.
Automobiilin jyske toi Pricen halliin. Hän kertoi minulle,
että huvimatkalaiset olivat palanneet takaisin ja olivat nyt
makuuhuoneissaan pukeutumassa päivällisiä varten.
Mennessäni yläkertaan omiin huoneisiini kuulin suljettujen ovien
takaa naurunkikatuksien säestämiä varieteepätkiä hyräiltävän.
Ja silloin minusta äkisti tuntui kuin olisi uusi henki käynyt minuun,
ja tiesin, että minusta oli tullut toinen nainen.
_Martin Conradin memorandum_.
Rakkaimpani oli oikeassa. Hyvän aikaa Blackwaterista lähdettyäni
seisoin yhä kapteenin sillalla katsellen kohti Port Raan
yläpuolella kohoavan talon valaistuja ikkunoita ja pyöritellen
mielessäni kysymystä, joka kuudentoista kuukauden aikana oli yötä
päivää kalvava minua -- miksi olin jättänyt hänet sinne?
Vaikka hän niin väsymättömästi pyyteli minua lähtemään,
vaikka hän niin suloisen epäitsekkäästä huolehti vain minun
päämäärästäni ja eduistani, vaikka hän oli niin uljaasti
päättänyt jakaa minun kanssani kaiken edesvastuun tulevaisuudesta
-- niin miksi sittenkin olin jättänyt hänet sinne?
Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli minun -- miksi siis
olin jättänyt hänet miehen taloon, jolla uskottomuudestaan ja
raakuudestaan huolimatta oli lain, kirkon ja maailman silmissä
oikeus sanoa häntä vaimokseen ja kohdella häntä sen mukaisesti.
En tahtonut teeskennellä katumusta, jota en tuntenut. En
hetkeäkään soimannut itseäni siitä, mitä oli tapahtunut. Ei
hetkeäkään juolahtanut mieleeni soimata häntä siitä, mitä oli
tapahtunut. Hän oli antautunut minulle kuninkaallisen oikeutensa
ja ylhäisen voimansa tunnossa, kuten jokaisen hyvän naisen tulee
antautua miehelle, jota hän rakastaa, jos heidän liittonsa on
oleva puhdas ja vilpitön.
Mutta miksi en silloin älynnyt, mitä nyt älyän, että niin on
säädetty Luonnon laissa -- julmassa ja yhtäkaikki ylevässä
Luonnon laissa -- että kuorma on naisen kannettava, että lunastus
on naisen maksettava.
Kaikki on nyt ollutta, ja vaikka armas tyttöseni monesti on
minulle vakuuttanut tahrattoman sydämensä pohjasta, että kaikki
on kääntynyt parhaaksemme ja että kärsimykset ovat Jumalan suola
sielujemme säilyttämiseksi, niin ajatellessani, mitä kaikkea
hänellä on ollut kestettävänä minun ollessani kateessa, tiedän
etten voi koskaan suoda itselleni anteeksi, että jätin hänet
yksin -- en koskaan, en koskaan, en koskaan.