"Lähteköön vain tiehensä, ei se auta. Kyllä minä vielä saan siihen
tilaisuuden, saan kyllä."
Hän oli ylt'yleensä tomussa ja halusi peseytyä, niinpä soitin
palvelustyttöä, joka ilmoitti minulle että herra ja rouva Eastcliffin
huoneet olivat laitetut kuntoon herra Conradille. Tämä ilmoitus
(vaikka koetin näyttää rauhalliselta) saattoi minut ymmälle, sillä
puheenalaiset huoneet olivat melkein omain huoneitteni yhteydessä.
Mutta Martin vain nauroi ja sanoi:
"Mainiota! Me elelemme tässä rakennuksen kyljessä ja jätämme muun
osan kissojen asuttavaksi, niinhän?"
Minä vavahdin ilosta, mutta yhtäkaikki tiesin, että tuima kamppailu
odotti minua.
Kuudeskymmenesneljäs luku.
Kuu hän palasi huoneestaan, oli teepöytä katettu budoaariini, ja
istuessamme vastapäätä parvekkeen avointa ovea hän kertoi minulle
käynnistään vanhassa koulussaan; muun muassa kuinka rehtori oli
edellisen päivän päivällisillä ehdottanut hänen maljansa, ja poikien
laulettua "Neljäkymmentä vuotta aikaa", hän oli kertonut heille
juttuja viimeisestä retkikunnastaan, kunnes he olivat kiihtymyksestä
aivan hengästyneet.
Martin nauroi, kuin hän olisi ollut poika itse (kuten hän aina on
ollut ja aina on oleva) kertoessaan minulle näitä ja muita juttujaan,
ja minäkin nauroin, joskin sisäisesti levottomana, sillä päätökseni
muistui alinomaa mieleeni, ja pelkäsin olla liian onnellinen.
Teetä juotuamme menimme parvekkeelle ja nojauduimme vieretysten
murentuvan kivisen kaidepuun yli katsellen viehättävää maisemaa, joka
auringon mailleen mennessä oli juuri kauneimmillaan.
"Vanha maailma on sittenkin aika ihana, eikö olekin?" sanoi Martin.
"On toki!" vastasin, ja sitten katselimme toisiamme silmiin ja
hymyilimme.
Oli lauantai, ja päivällisen jälkeen Martin ehdotti, että kävelisimme
kallion huipulle nähdäksemme Blackwaterin tulen valossa, se kun
kuului olevan suurenmoinen nähtävyys huvikauden aikana, ja niin
heitin silkkihuivin päähäni ja läksimme yhdessä matkaan.
Ei ollut kuuta näkyvissä, ja vain muutamat tähdet tuikkivat
taivaalla, mutta oli tuollainen kuultava kesäilta, jolloin ei
päivä milloinkaan oikein pääse häipymään. Kävelimme niinmuodoin
esteettömästi pitkin valkeata, kiemurtelevaa polkua, joka tuoksui
vahvasti turpeelle ja kanervalle, kunnes tulimme lähelle kallion
reunaa, ja sieltä aukeni äkisti eteemme kaupunki, kävelypaikkoineen,
teattereineen, sähkötulista hehkuvine tanssipalatseineen, jotka
kuvastuivat loistavan kirkkaina veden sileään kalvoon.
Olimme viiden peninkulman matkan päässä Blackwaterista,
mutta kun kovasti pinnistimme kuuloamme, luulimme kuulevamme
ulkoilma-paviljongissa soittavan orkesterin ohuet sävelet läpi
meren loiskinan alapuolella olevia kallioita vastaan, ja kun oikein
kiinteästi tuijotimme, niin arvelimme valkeiden valojen alla olevissa
mustissa täplissä näkevämme tuhansien ihmisten liikkeen heidän
kävellessään rantatiellä.
Tämä johti puheen isääni, ja astuessamme takaisin, nukkuvien vuorien
synkät hahmoviivat edessämme, ihmetteli Martin isäni nerollisuutta,
joka kahdessakymmenessä vuodessa oli muuttanut pienen kalastaja- ja
kauppasataman satojen tuhansien huvinetsijäin kokouspaikaksi.
"Mutta onko hän silti sen parempi tai onnellisempi, joskohta onkin
saanut rikkautta ja valtaa osakseen sen kautta? Onko kukaan siitä sen
onnellisempi?" virkkoi Martin.
"Tiedän jonkun, joka ei ole", vastasin.
En ollut tarkoittanut sanoa sitä. Se oli pujahtanut suustani aivan
vahingossa, ja hämmentyneenä tästä paljastuksesta minä kompastuin
pimeässä ja olisin kaatunut, ellei Martin olisi tarttunut kiinni
minuun.
Tätä tehdessään hän piteli minua käsivarsissaan, kunnes olin jälleen
tukevasti jaloillani, ja sen tehtyään hän pisti käteni kainaloonsa ja
sillä tavalla me kävelimme lopun matkaa kotiin.
Jokainen vaimo, joka rakastaa miestänsä, tietää miltä tällainen
tapaus tuntuu, mutta minulle se oli suuri paljastus. Ruumistani
vavahutti ilon värähdys, jota en ollut milloinkaan ennen kokenut.
Tuntui, kuin olisi jokin uusi intohimo solahtanut elämääni
siinä silmänräpäyksessä. Ja niin olikin -- oli herännyt tuo
mahtava intohimo, joka on olemuksemme juurena, kaikki valtava
sukupuolivaisto, joka ei uskonnosta eikä päätöksistä mitään tiedä ja
pyyhkäisee kaiken pois tieltään kuin vuolas virta.
Kaiketi Martinkin tunsi samaa, sillä hän lakkasi äkkiä puhumasta,
ja minä vapisin niin kovin tästä uudesta hellyydentunteesta, etten
voinut sanaakaan virkkaa. Ja niin vaelsimme äänettöminä; vain
jalkaimme kapse hiekkakäytävällä, meren yksitoikkoinen loiske, josta
poistuimme yhä kauemmas, ja oman sydämeni kiivas tykytys häiritsivät
hiljaisuutta.
Tullessamme puutarhaan häämötti vanha linna synkkänä meitä vastaan,
ja se oli ihan pimeä, paitsi minun huonettani, josta levisi valoa
parvekkeelle. Ylt'ympäri oli hiljaista. Ilma oli liikkumaton. Puissa
ei kuulunut pienintäkään risahdusta.
Me kuljimme pari kolme kertaa edestakaisin ikkunaini alla olevalla
ruohokentällä puhumatta mitään, mutta hirveän, kauhean onnellisina.
Hetken kuluttua löi kirjoituspöydälläni oleva käkikello yksitoista,
ja me astuimme kiviportaita ylös minun budoaariini, missä erosimme
yöksi.
Emme vielä silloinkaan puhuneet mitään, mutta Martin otti käteni ja
painoi sormeni huulilleen, ja sama vavahuttava ihastus, jota olin
tuntenut siitä alkaen kun kankaalla kompastuin, pyyhkäisi uudelleen
lävitseni.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin huoneessani. En vääntänyt valoa.
Riisuuduin pimeässä, ja kun Price tuli minua auttamaan, olin jo
vuoteessa. Häntä halutti kertoa minulle sanasota, joka hänellä oli
ollut keittiössä taloudenhoitajattaren kanssa, mutta minä sanoin:
"Ei minua haluta jutella tänä iltana, Price."
En tietänyt, miten oli laitani. Sen vain tiesin, ensimäisen
kerran tänä iltana, että olin nainen ennen kaikkea muuta, ja että
minun kieltäymykseni, jos siitä oli jotain tuleva, olisi paljon
traagillisempi seikka kuin mitä olin odottanut.
Tuima kamppailuni oli alkanut.
Kuudeskymmenesviides luku.
Herätessäni aamulla panin itseni kovalle. Tällä tavallako minä aioin
täyttää Martinin äidille antamani lupauksen ja noudattaa isä Danin
neuvoa?
"Minun täytyy olla varovaisempi", puhelin itselleni. "Minun täytyy
ankarammin vartioida itseäni."
Kirkonkellot alkoivat soida, ja päätin mennä messuun. Halusin mennä
yksinäni, mutta koska sydämessäni nurisin joka hetkestä, jota en
saanut Martinin seurassa viettää, niin olin miltei iloinen, kun
mennessäni budoaariin rukouskirja kädessäni tapasin hänet papereilla
peitetyn pöydän ääressä istumassa ja kuulin hänen sanovan:
"Halloo! Katsopas näitä kirjeitä ja sähkösanomia! Niin pyhäpäivä kuin
onkin, on minun niihin vastattava!"
Kirkkomme oli pieni kappeli mieheni tilusten syrjäpuolella. Se
oli ollut vuosisatoja laiminlyötynä, kun paha lordi Raa sen avasi
uudelleen oman kylänsä väestölle. Oli niin herttaista nähdä näiden
maalaisten hartaina polvistuvan ja nousevan, vieläpä kuunnella heidän
karkeita ääniäänkin, kun he yhtyivät Gloriaa veisaamaan.
Evankeliumin lukua seurasi saarna, jonka tekstinä olivat sanat: "Älä
johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta."
"Varokaa lihan kiusauksia, lapset", sanoi nuori pappi, joka oli
mieheni ajurin veli. "Paholainen on hyvin kavala, ei vain ylpeytemme
ja menestyksemme aikana, vaan myöskin suruissamme ja ahdistuksessamme
hän alati odottaa ja vartioi, milloin saisi meidät viekoitelluksi
kiusaukseen ja lankeemukseen."
Muistellessani edellisen illan mielenliikutusta rukoilin palavasti
itselleni voimaa välttää kiusauksia ja tulla synnistä varjelluksi.
Jumalanpalveluksen päätyttyä palasin kotiin keskipäivän kirkkaassa
päivänpaisteessa. Mutta puolitiessä kohtasin Martinin, joka
tuli minua noutamaan. Hän oli avopäin ja flanellivaatteissa, ja
näytti minusta tällä hetkellä niin hyvältä, niin vahvalta ja niin
kykenevältä suojaamaan naista vaaroilta, että kirkossa saamani
opetukset ja siellä tekemäni päätökset tuntuivat valuvan sydämestäni
yhtä sukkelasti kuin merenrannan kuiva santa valuu sormien lomitse.
"Halloo!" huusi hän tapansa mukaan. "Ajatteles, kuinka hauskaa on
ollut viettää tämä ihastuttava aamu kirjeiden ja sähkösanomain
kirjoittamisessa! Mutta nyt en uhraa minuuttiakaan mihinkään muuhun
koko taivaankannen alla kuin sinun seuraasi!"
Jos maailmassa oli olemassa ketään naista, joka olisi voinut
vastustaa tätä tervehdystä, en ainakaan minä ollut se nainen, ja
vaikka olin hiukan hämilläni, olin hyvin onnellinen.
Astuessamme kotiinpäin juttelimme isästäni ja hänen äkillisestä
sairaudestaan, sitten hänen äidistään ja eilisestä kohtaamisestamme
ja lopulta juttelimme jokapäiväisistä asioista, kuten ilmasta, joka
oli ollut pitkällistä poutaa ja saattoi päättyä vedenpaisumukseen.
Jonkinlaisesta yhteisestä sopimuksesta emme kertaakaan edes
kosketelleet ajatustemme keskipistettä avioliittoani ja sen
onnettomia seurauksia, -- mutta Martinin ääni oli lempeä ja
hyväilevä, hän asteli hyvin likellä minua, ja milloin vain katsahdin
häneen, huomasin hänen tarkastavan minua hymyillen.
Aamiaisen jälkeen menimme puutarhaan ja kävimme istumaan vastapäätä
huoneitani olevaan lehtimajaan, ja hän levitti merikartan
puutarhapöydälle, ja osoittaen punaista viivaa siinä hän sanoi:
"Katsos, tässä käy uuden retkikuntamme suunta, jos Jumala suo."
Hän puheli kauan aikaa, kapteenistaan ja laivaväestään,
tieteellisistä apulaisistaan, jotka olivat ilmoittautuneet
vapaaehtoisiksi hänen retkelleen, aeronauttisista varustuksistaan,
reistään ja suksistaan, mutta mistä hän puhuikin -- vaikkapa vain
koiristaan ja niiden ravinnosta -- niin oli ääni aina lempeä ja
hyväilevä, ikäänkuin hän olisi lausunut minulle lemmensanoja ja
kaikkea herttaista, mitä mies voi naiselle lausua.
Hetken kuluttua tapasin itseni vastaamassa samaan nuottiin, ja
silloinkin kun sanoin jotain aivan jokapäiväistä, tuntui kuin olisin
lausunut hänelle kaikkea herttaista, mitä nainen voi miehelle lausua.
Näin istuimme kauan aikaa, ja hetki hetkeltä suhteemme tuntui käyvän
vaarallisemmaksi, kunnes lyhenevän syyspäivän suloinen, viettelevä
hämäryys alkoi pelottaa minua, ja syyttäen päänkivistystä tein lähtöä
sisään.
Hän saattoi minut kiviportaita ylös budoaariin, ja siellä hän
huoneeni ovella äkkiä tarttui kumpaankin käteeni ja suuteli niitä
kiihkeästi.
Veret karahtivat poskilleni, ja minut valtasi miltei vastustamaton
halu tehdä jotain samanlaista. Mutta masentaen tunteeni, pujahdin
sukkelasti makuuhuoneeseeni, suljin oven, vedin akuttimet ikkunain
eteen ja istuin sitten kasvot käsieni varassa kyselemässä itseltäni,
saattoiko todella olla totta (kuten minua oli opetettu uskomaan),
että luontomme oli paha ja että aistimme houkuttelivat meitä alati
omaa häviötämme kohti.
Useita tunteja istuin näin pimeässä rakkauteni ja uskontoni välisessä
kamppailussa, ja sitten Price tuli pukemaan minua päivälliselle, ja
hänen juoruava suunsa oli pian täydessä vauhdissaan.
"Miehet ovat sellaisia lapsia", virkkoi hän; "he eivät voi olla
puhumatta tunteistaan, ei tottakaan."
Kävi ilmi että minun sulkeuduttuani sisään, Price oli antautunut
puheisiin Martinin kanssa, ja huomasin, että hän oli hyvin kiihkeä
kertomaan minulle, mitä Martin oli minusta sanonut.
"Alussa puheltiin teidän terveydestänne ja muuttuneesta
ulkonäöstänne, armollinen rouva. 'Eikö teistäkin emäntänne näytä
sairaalta?' sanoi hän. 'Hiukan kyllä', sanoin minä. 'Mutta ei hänen
ruumiinsa ole niinkään sairas, sydän se tässä enemmän kärsii', sanoin
minä."
"Sitä sinä tietysti et sanonut, Price?"
"No enhän voinut sitä olla sanomatta, kun se kerran on totta, vai
mitä?"
"Mitä hän siihen vastasi?"
"Ei hän silloin mitään sanonut, armollinen rouva, mutta kun sanoin:
'Näettekös, sir, armollinen rouva on sidottu mieheen, jota hän
ei rakasta', sanoi hän: 'Kuinka hän sitä voisi, pikku raukka?'
'Vielä pahempi', sanoin minä, 'että hänen miehensä rakastaa toista
naista.' 'Se houkkio! Missä hänen silmänsä sitten ovat?' sanoi hän.
'Vielä pahempi', sanoin minä, 'hän rehentelee hänelle kursailematta
uskottomuudellaan.' 'Se heittiö!' sanoi hän, ja hänen kasvonsa
näyttivät niin raivokkailta, kuin olisi häntä haluttanut karata hänen
armonsa kimppuun ja tukahuttaa hänet. 'Miksei hän lähde sen miehen
luota?' sanoi hän. 'Sitähän minäkin sanon, mutta hänen uskontonsa
on esteenä', sanoin minä. 'Jumala häntä silloin auttakoon, sillä
siihen ei löydy mitään apua', sanoi hän. Mutta kun näin hänet niin
alakuloisena, sanoin: 'Mutta me naiset tottelemme aina sydäntämme
ajan pitkään.' 'Niinkö luulette? sanoi hän. 'Olen siitä varma',
sanoin minä, 'mutta jonkun täytyy meitä auttaa', sanoin minä. 'Onhan
hänellä isänsä', sanoi hän. 'Isästä ei ole mitään apua tällaisissa
tapauksissa', sanoin minä, 'ei varsinkaan semmoisesta isästä,
joka kuuluu armollisella rouvalla olevan. Ei,' sanoin minä, 'joku
toinen se pitää olla -- joku, joka pitää hänestä niin paljon, että
uskaltaa vaikka mitä hänen tähtensä, ja joka ymmärtää vallata hänet
ja saattaa hänet tekemään mikä on parasta hänelle, pitipä hän siitä
tai ei. Niin, jos joku sentapainen tulisi armollisen rouvan luo ja
vapauttaisi hänet hänen huolistaan', sanoin... 'Kyllä sellainen
tulee', sanoi hän. 'Olkaa huoleti siitä. Kyllä se tulee', sanoi hän
ja sitten hän alkoi astella edestakaisin."
Price kertoi minulle juttunsa niin tyytyväisenä, kuin hän olisi
minulle kertonut sanomista hauskimman, mutta minua värisytti ajatus,
että Martin olisi ilmaantunut elämääni hallitsemaan minua, ottamaan
minut omakseen ja pakottamaan minua tekemään, mitä olin luvannut isä
Danille ja hänen äidilleen olla tekemättä.
Mutta olipa tässä ajatuksessa salaista iloakin, ja jokainen nainen
tietää, mitä tarkoitan sanoessani, että sydämeni jyskytti kovasti
rajusta mielihyvästä tietäessäni kuuluvani jollekin, kun palasin
budoaariin, missä Martin odotti minua päivälliselle. Siellä minua
odotti suuri yllätys. Martin seisoi selin takkaan, ja huomasin ensi
hetkellä, että äskeiset tunnit olivat saaneet aikaan hänessä saman
muutoksen kuin minussa.
"Halloo! Hiukan virkeämpi jo?" huudahti hän, mutta hän oli nyt
kylmä, miltei kartteleva, ja hänen sydämellisessä äänessäänkin oli
hermostunut sävy.
Vaikken ensin voinut sitä käsittää, ymmärsin hetken kuluttua, että
olimme kumpikin saavuttaneet sen kohdan, jonka sivu ei saattanut
kulkea koskettelematta elämämme järisyttävimpiä tosiseikkoja --
avioliittoani ja kaikkea mikä siihen sisältyi.
Päivällisen aikana juttelimme hyvin vähän. Hän näytti tahallisesti
välttävän katsettani. Mutta toisinaan, kun hän arveli minun
huomioni olevan muualla, tunsin hänen kiinteästi tähystelevän minua
kyselevällä, miltei rukoilevalla katseella. Hänen hermostuneisuutensa
tarttui minuunkin. Tuntui melkein kuin olisimme pelänneet toisiamme
ja tunteneet häälyvämme turmiollisten paljastusten partaalla.
Kun päivällinen oli syöty, pöytä korjattu ja palvelijat menneet,
en voinut kauemmin kestää tätä jännitystä, vaan pannen syyksi
kirjeenkirjoittamisen arvoisalle äidille, kävin istumaan
kirjoituspöytäni ääreen, jolloin Martin sytytti sikarin ja sanoi
lähtevänsä kanervikolle hiukan tuuloittelemaan.
Kuuntelin hänen poistuvia askeleitaan, kunnes ne sekaantuivat
nousuveden loiskinaan ja huuhteluun ja viimein tykkänään haihtuivat
etäisyyteen. Nousin kirjoituspöytäni äärestä ja astuen parvekkeen
ovelle silmäilin ulos pimeyteen. Ilta oli ihana, surunvoittoinen,
mieltä masentava. Kuuta ei näkynyt, mutta tummansininen taivas oli
täynnä tähtiä. Puutarhasta kohosi näkymättömien kukkien ja kypsyväin
hedelmien tuoksu. Ei kuulunut tuulenhenkäystä, ei lehtien rapinaa, ja
viimeinen iltalintukin oli vaiennut. Luonnon suuri soittokunta oli
ääneti, vain rotkossa virtaavan veden solina ja ikuisen meren syvät
äänet häiritsivät hiljaisuutta.
"Mitä on minun tehtävä?" kyselin itseltäni.
Martinin mentyä aloin ymmärtää häntä. Hänen vaitiolonsa oli
paljastanut minulle hänen sydämensä paremmin kuin mitkään puheet.
Kuin korkea, uhkaava vuori näyttäytyi hänelle se tosiseikka, että
minä olin naimisissa oleva nainen, ja kunniallisena miehenä hän
koetti pysyä horjumattomana.
"Mahtaa hänkin kärsiä", sanoin itsekseni.
Tämä oli aivan uusi ajatus minulle, ja se viilsi sydäntäni.
Kun se ensin välähti mieleeni, ajattelin rientää hänen luokseen ja
heittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten minua taas halutti juosta
häntä pakoon.
Kaksi mieletöntä tekoa oli minulla vastassa -- pitikö minun rikkoa
vihkivalani vai pitikö minun murtaa sen miehen sydän, joka minua
rakasti?
"Oi, mitä on minun tehtävä?" huokailin jälleen.
Tahdoin häntä jäämään, tahdoin häntä lähtemään; en tietänyt mitä
tahdoin. Lopulta muistin, että hänen oli määrä lähteä kahden päivän
kuluttua, ja vakuuttelin itselleni:
"Niin kauan kyllä kestän."
Mutta kun olin tullut tähän päätökseeni, ei se minua lohduttanutkaan,
kuten olin otaksunut, vaan poltti rinnassani kuin tulinen rauta.
Vain kaksi päivää, ja sitten hän olisi poissa, kenties ikuisiksi
ajoiksi minulta kadonnut. Vaadittiinko minulta tätä uhrausta? Se oli
kauheata!
Huoneessa oli piano, ja saadakseni vahvistusta ja lohdutusta
vaivassani, kävin istumaan sen eteen ja rupesin soittamaan ja
laulamaan. Lauloin "Ave Maris Stella".
Laulelin itsekseni, ja siksipä alussa lauloin hyvin hiljaa -- niin
hiljaa, että ääneni vieno kuiskaus tuskin kajahti ulkopuolelle
huonetta --
"Terve, meren tähti,
terve, taivaan portti."
Mutta sydämeni oli täynnä, ja kun tulin sanoihin, jotka aina syvimmin
liikuttivat minua:
"Neitsyt, pyhä, puhdas,
turvaasi meit' ota --"
niin ääneni mahtoi tietämättäni paisua laajaksi liikkumattomassa
ilmassa, kunnes se ehkä saavutti Martinin hänen samoellessaan
pimeällä kanervakankaalla ja kuului hänen korviinsa kutsuvana huutona.
En voi sanoa. Tiedän vain, että kun sortuvalla äänellä pääsin lauluni
loppuun ja otsani oli painunut koskettimille eikä ilmassa kuulunut
muuta ääntä kuin meren kaukainen kohina, kuulin jonkun kutsuvan minua
hellällä, värähtävällä äänellä: "Mary!"
Hän se oli. Menin parvekkeelle, ja siellä hän oli nurmikolla sen
alapuolella. Huoneesta tuleva valo lankesi hänen ylleen, enkä
koskaan ennen ollut nähnyt hänen voimakkailla kasvoillaan niin syvää
mielenliikutusta.
"Tule alas", virkkoi hän. "Minulla on jotain sinulle sanottavaa."
En voinut vastustaa häntä. Hän oli herrani. Minun oli toteltava.
Tullessani portaitten alapäähän hän tarttui käteeni, enkä tietänyt
minunko käteni vapisi vai hänen. Hän vei minut nurmikon yli
huonettani vastapäätä olevaan lehtimajaan. Lauhkeassa, äänettömässä
yössä saatoin kuulla hänen askeleensa turpeella ja hameeni kahinan
ruohikossa.
Kävimme istumaan, ja hetkeen hän ei puhunut mitään. Sitten
tulvailivat sanat kiihkeinä hänen hauliltaan.
"Mary, en ollut aikonut sanoa mitä nyt sanon, mutta en voi tehdä
toisin. Sinä olet onneton, enkä voi seisoa katsomassa, kuinka sinua
kohdellaan pahoin. En voi enkä tahdo sitä tehdä."
Yritin vastata jotain, mutta kurkkuuni pisti, enkä saanut puhutuksi.
"Puuttuu vain parisen päivää, ennenkuin minun on lähdettävä matkaan,
mutta näissä muutamissakin päivissä saa jotain tehdyksi, ja ellei
aika riitä, viivytän matkaani tai siirrän sen toistaiseksi tai
lähetän jonkun sijaisekseni, sillä en voi lähteä tieheni ja jättää
sinua tähän tilaan."
Yritin sanoa, ettei hän saisi tehdä sitä, tapahtuipa minulle mitä
tahansa, mutta en vieläkään saanut puhutuksi.
"Mary, tahdon auttaa sinua. Mutta sen voin tehdä vain siinä
tapauksessa, että suot minulle oikeuden siihen. Ei saa kukaan
minusta sanoa, että tunkeudun sotkemaan asioita, joissa ei minulla
ole mitään tehtävää. Onhan sinun läheisyydessäsi kylliksi ihmisiä,
jotka olisivat liiankin kärkkäät sitä tekemään -- ihmisiä, jotka ovat
sinulle sukua veren ja lain siteillä."
Tiedän, mihin hän tähtäsi, sillä hänen äänensä värähteli korvissani
kuin jousen jänne.
"On vain yksi laji oikeutta, joka on yläpuolella veren oikeutta, ja
sinä tiedät mikä se on."
Silmäni kävivät niin himmeiksi, että tuskin saatoin nähdä kasvoja,
jotka olivat niin lähellä omia kasvojani.
"Mary", sanoi hän. "Minä olen aina sinusta pitänyt. Varmaan sinä
tiedätkin. Jumalan pyhien kautta vannon, ettei ole koskaan ollut
muita tyttöjä minulla, eikä tule koskaan olemaankaan. Minun olisi
ehkä pitänyt se sinulle ennen ilmoittaa, ja olinkin aikeissa tehdä
sen, kun tapasimme toisemme Roomassa. Mutta se ei minusta ollut
rehellistä, enkä voinut taivuttaa itseäni sitä tekemään."
Hänen intohimoinen äänensä katkesi. Luulin sydämeni murtuvan.
"Tein kaikki, mitä saatoin tehdä, mutta se ei johtanut mihinkään, ja
nyt sinä olet täällä ja olet onneton, ja minä tahdon auttaa sinua,
pelastaa sinut, temmata sinut pois tästä kammottavasta asemasta,
ennenkuin lähden. Salli minun tehdä se. Anna minun toimia ja puhua
puolestasi, sillä oikeudella, jonka annat sille, josta pidät
tarpeeksi salliaksesi sen."
Tiesin, mitä se merkitsi. Tiesin hoipertelevani äkkisyvänteen
partaalla, ja pelastaakseni itseni koetin ajatella isä Dania,
Martinin äitiä, omaa äitiäni, ja kun en voinut puhua, kokosin voimani
rukoukseen.
"Älä sano ettet voi. Jos sen sanot, niin menen matkaani murheellisena
miehenä. Minä menen päällepäätteeksi heti paikalla -- tänä iltana,
viimeistään huomisaamuna, sillä sydämeni vuotaa verta katsoessani
sinuun, enkä voi kauemmin viipyä täällä katselemassa kärsimyksiäsi.
Se ei ole enää kärsimystä -- se on helvettiä."
Ja silloin tuli tuo vastustamaton, rusentava, väistämätön hetki.
Martin anasti oikean käteni ja sanoi värähtelevällä äänellään:
"Mary... Mary... minä... minä rakastan sinua!"
En voinut kuulla enempää. En voinut ajatella enkä rukoilla enkä
vastustaa kauemmin. Katkera kamppailu oli lopussa. Ennenkuin tiesin
mitä olin tekemässä, annoin pääni vaipua hänen rinnalleen, ja ilon
huudahduksella hän sulki minut syliinsä.
Minä olin hänen. Omansa hän oli ottanut. Kaikki muu tuntui hupenevan
rakkautemme läheisyydessä. Me kaksi yhdessä -- siihen sisältyi
kaikki. Maailma ja maailman lait, Kirkko ja Kirkon käskyt haihtuivat,
unohtuivat, katosivat.
Hetken aikaan minä tuskin hengitin. Olin vain tietoinen siitä,
että pääni yläpuolella Martin puheli jotain, jossa tuntui saapuvan
kuuluvilleni hänen sydämensä syvät ja ihmeelliset kuiskaukset.
"Totta siis! Se on totta, että rakastat minua! Niin, se on totta!
Se on totta! Ei kukaan saa sinua enää loukata. Ei koskaan enää! Ei,
kautta taivaan Herran!"
Ja sitten äkisti -- yhtä äkisti kuin päihtymyksen hetki oli minut
vallannutkin -- heräsin siitä. Jokin mitätön asia herätti minut.
Tuskin tiedän, mitä se oli. Kenties se oli vain käkikellon kukunta
huoneessani. "Mitä me teemme?" sanoin.
Kaikki oli valahtanut takaisin eteeni -- avioliittoni, isä Danin
varoitus, lupaukseni Martinin äidille. "Missä me olemme?" kysäisin.
"Hiljaa! Älä puhu", virkkoi Martin. "Tänä iltana älkäämme ajatelko
mitään -- ei mitään paitsi rakkauttamme."
"Älä puhu sellaista", vastasin. "Me emme ole vapaat rakastamaan
toisiamme", ja pyrkien vapaaksi hänen syleilevistä käsivarsistaan
huudahdin sitten:
"Jumala minua auttakoon! Jumala antakoon minulle anteeksi!"
"Odota!" sanoi Martin yhä pidellen minua. "Tiedän mitä tunnet,
enkä minä ole se mies, joka tahtoisin riistää tytöltä hänen
tunnonrauhansa. Mutta minun täytyy kysyä sinulta yksi kysymys. Jos
_olisit_ vapaa, voisitko silloin rakastaa minua?"
"Älä kysy. Minä en saa vastata."
"Sinä saat ja sinun täytyy", sanoi Martin. "Voisitko?"
"Voisin."
"Se riittää -- riittää ainakin täksi illaksi. Älä pelkää. Kaikki on
päättyvä hyvin. Mene huoneeseesi nyt."
Hän auttoi minut jaloilleni ja talutti minut parvekkeen portaille, ja
siellä hän suuteli kättäni ja päästi minut menemään.
"Hyvää yötä!" sanoi hän hiljaa ja hellästi.
"Hyvää yötä!" vastasin.
"Jumala siunatkoon sinua, puhdas, suloinen tyttöni!"
Seuraavana hetkenä olin huoneessani ja heittäydyin päistikkaa
vuoteelleni. En nähnyt missään toivon sädettä ja nyyhkytin pakahtuvan
sydämeni täydeltä ajatellessani, mitä olisi voinut tapahtua, elleivät
uskontoni lait olisi olleet niin armottomat ja kohtaloni kulku niin
julma.
Kuudeskymmeneskuudes luku.
Seuraavana aamuna, maanantaiaamuna, kun minä huoneessani söin
aamiaista, lähetti Martin minulle sanan Pricen kautta, että hän aikoi
mennä rotkoon ja tahtoi tietää, tulisinko mukaan.
Tiesin hyvin, mitä se merkitsi. Hän halusi kertoa minulle, mihin
toimenpiteisiin hän aikoi ryhtyä avioeroani varten, ja sydämeni
vapisi ajatellessani, mikä vastaus minulla oli hänelle annettavana --
että avioero oli minulle kaikissa olosuhteissa aivan mahdoton.
Vaikka olin omasta puolestani onneton, niin olin vieläkin
onnettomampi Martinin puolesta. Tuntui kuin olisin ollut tuomari,
jonka oli lausuttava hänelle tuomionsa -- annettava hänen
kalleimmille toiveillensa tuskallinen kuolema.
Saatoin kuulia hänen nurmikolla juttelevan ja nauravan Tommy toverin
kanssa (jonka isäni oli lähettänyt linnan puutarhaa hoitamaan) kuten
loma-ajastaan nauttiva koulupoika, ja kun astuin portaita alas hänen
luokseen, tervehti hän minua ilon huudahduksella, joka raskaasti
koski sydämeeni.
Tiemme rotkoon kulki niityn läpi, missä kaste oli tiheä, ja koska
kenkäni olivat ohuet, tahtoi Martin hilpeässä mielentilassaan kantaa
minut niityn poikki, ja vain vaivoin sain hänet siitä estetyksi.
Itse rotko sinne tullessamme (sitä sanottiin Raan rotkoksi) oli
sinä päivänä melkein julman ihana, ja muistaessani mikä tehtävä
minulla tulisi olemaan siellä, ajattelin, etten milloinkaan saisi
sitä mielestäni poistetuksi -- sen uinailevaa puolihämärää, joka
muistutti laajaa tuomiokirkkoa, sen riippuvain oksain muodostamaa
tiheää kaarta, jonka lävitse aamuauringon säteet tulvivat viistosti
kuten kleristeriumin ikkunoista, sen ylhäällä rapisevia lehtiä ja
alhaalla virtaavaa vettä, kummallakin puolella lintujen viserrystä,
joka kuului kuin kaukaisen kuoron laulu.
Kaksi tai kolme kertaa, astuessamme rotkoa pitkin satamaa (Raan
satamaa) kohti, joka oli sen merenpuolisessa päässä, laski Martin
pilaa kasvojeni muka teennäisestä vakavuudesta, ja silloin ei
auttanut muu kuin hymyillä, vaikka en käsitä, miten minun onnistui se
tehdä, kun joka toinen minuutti olin itkuun purskahtaa.
Kun tulimme sataman suuhun, missä rivi pieniä, keskenkasvuisia
tammipuita reunusti rantaa, sanoi Martin:
"Käykäämme tähän istumaan."
Me istahdimme kaltevalle rannalle, ja hyönteisten tikittäessä
ruohikossa, mehiläisten suristessa ilmassa, merilintujen kirkuessa
taivaalla katselimme aavaa merta edessämme ja pientä lahtea
alapuolellamme, missä nousuvesi juuri oli laskemassa, jättäen
jälkeensä mustan juovan merikaislaa.
Huvilaiva kulki siinä samassa sivu liehuvine lippuineen ja
levitettyine suojapeitteineen. Kansi oli mustanaan huviretkeilijöitä,
ja torvisoittokunta soitti iloista marssia. Niin pian kuin se oli
pyyhkäissyt sivu, sanoi Martin:
"Minä olen ajatellut sitä asiata, Mary, mihin toimenpiteihin on
ryhdyttävä ja muuta sellaista, sillä meidän on tietenkin kaikkein
ensimäiseksi saatava avioero."
En vastannut mitään ja koetin olla häneen katsomatta kiinnittämällä
silmäni mereen.
"Onhan sinulla riittävästi todistuksia, ja ellei ole, niin onhan
meillä Price -- hänellä kyllä on. Ja koskapa olet antanut minulle
oikeuden puhua puolestasi, rakas, niin aion ensiksi puhutella isääsi."
Änkytin varmaankin jonkin käsittämättömän vastauksen, sillä
ymmärtämättä minua hän vastasi:
"Oh, kyllä tiedän, siinä on kova pähkinä halkaistavana. Häntä ei
haluta kuulla, mitä minulla on sanottavana, mutta hänen _on_ se
kuultava. Ja oli miten oli, sinä olet sittenkin hänen tyttärensä, ja
jos hänellä on hiukankaan säälintunnetta..."
Varmaankin yritin jälleen puhua, sillä hän sanoi:
"Niin kyllä, hän on sairas, mutta hänhän voi jättää sen Curphyn
tehtäväksi, ja oikeus pitää huolen lopusta."
En voinut sallia hänen enää jatkaa ja niinpä sain kuuluville, että
olin jo tavannut isääni.
"Ja puhutellut häntä tästä asiasta?"
"Niin."
"Ja mitä hän sanoi?"
Kerroin hänelle, mitä katsoin voivani kertoa keskustelustamme, sillä
minua hävetti toistaa sitä.
"Sepä sentään aika paksua", virkkoi Martin. "Asian ydin on se,
että sinä lakkaisit olemasta lady Raa, ja se olisi kova isku hänen
ylpeydelleen. Silloin hän ei enää voisi ajatella suvun perustamista,
ja se tuhoaisi hänen suunnitelmansa. Yhdentekevä. Voimmehan itsekin
antaa sen Curphyn tehtäväksi."
"Mutta olen puhutellut herra Curphyä myös."
"Ja mitä _hän_ sitten sanoi?"
Kerroin hänelle, mitä asianajaja oli sanonut, ja hän oli kauhuissaan.
"Herra Jumala! Miten järjetöntä! Ja päälliseksi Englannissa!
Mutta ole huoleti! On olemassa toisia maita, missä tätä jäännöstä
barbaarisilta ajoilta ei enää ole olemassa. Sinne voimme mennä.
Tavalla tai toisella on sinulle ero hankittava."
Hetkeni löi. En voinut enää kätkeä häneltä totuutta.
"Mutta Martin", sanoin, "minun on mahdotonta saada avioeroa -- aivan
mahdotonta."
Ja sitten kerroin hänelle, että olin käynyt puhuttelemassa
piispaakin, ja hän oli minulle ilmoittanut, mitä olin ennenkin
tietänyt, vaikka kiusauksen hetkinä olin sen unohtanut, että
katolinen kirkko ei salli avioeroa minkäänlaisissa olosuhteissa,
koska Jumala laati avioliiton eikä kukaan ihminen niinmuodoin voinut
sitä purkaa.
Martin kuunteli tarkasti, ja hän oli niin harras joka sanalle, että
hän kohosi ylös polvistuvaan asemaan viereeni, joten hänen kasvonsa
joutuivat vastatusten minun kasvojeni kanssa.
"Mutta Mary, rakas Maryseni", virkkoi hän, "ethän tarkoita, että
tuollaiset vaikuttimet voisivat merkitä mitään meille."
"Minä olen katolilainen -- voinko muuta tehdä?" vastasin.
"Mutta ajattelehan -- rakkaani, rakas tyttöseni, kuinka kieroa,
kuinka nurinkurista se on tällaisessa tapauksessa kuin on sinun?
Jumalako avioliittosi laati? Sinun? Jumalako sinut naitti tuolle
tunnetulle irstailijalle? Voitko todella uskoa sitä?"
Hänen silmänsä leimusivat. En uskaltanut häneen katsoa.
"Ajattelehan toki. Sanotaan, ettei katolinen kirkko salli mitään
avioeroa, niinhän? Mutta mitä puhetta se on? Siveellisessä
merkityksessähän sinä jo olet erotettu vaimo. Senhän oivaltaa
jokainen, jolla on jonkin verran järkeä päässä. Kun sinä menit
naimisiin tämän miehen kanssa, niin hän teki sopimuksen sinun
kanssasi, ja hän on rikkonut sopimuksensa, eikö ole? Missä se sopimus
siis nyt on? Sitä ei enää ole olemassa. Miehesi on hävittänyt sen?"
"Mutta eikö avioliitto eroa kaikista muista?" kysyin.
Ja sitten koetin selvitellä hänelle, mitä piispa oli sanonut
avioliittosopimuksesta, että sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun,
koska Jumala itse oli osallisena siinä.
"Mitä?" huudahti hän. "Jumalako osallisena sellaisessa avioliitossa
kuin sinun? Rakas tyttöseni, mietihän hiukan! Ajattele, mitä
avioliittosi on ollut -- sitä ylpeyttä, turhamaisuutta ja
voitonhimoa, josta se lähti, sitä pakkoa, jonka alaisena sinä olit,
ja kaikkea siihen liittyvää häpeää ja kärsimystä ja viheliäisyyttä ja
syntiä! Oliko Jumala osallisena tällaisen avioliiton rakentamisessa?"
Kuohuvin mielin hän nousi seisaalleen, astui pari askelta eteenpäin
ja tuli sitten takaisin luokseni.
"Ajattele, mitä se merkitsee, ellei avioliittoasi pureta. Se
merkitsee, että sinun täytyy yhä eteenpäin elää tämän miehen kanssa,
jonka elämä on niin huono. Vuosikausia, niin kauan kuin elämäsi
kestää, sinun täytyy sallia hänen nöyryyttää, häväistä ja turmella
sinua seurallaan, tovereillaan ja esimerkillään, kunnes hän on
raastanut sinut alas, alas, alas siihen liejuun, missä hän itse elää,
ja sinä olet saastutettu sieluusi asti. Tätäkö Kirkko sinulta vaatii?"
Mieleni oli kovasti järkytetty. Ehkäpä minua halutti uskoa, mitä
Martin minulle saneli; ehkäpä olin liian tietämätön hänelle
vastaamaan, mutta en voinut sille mitään, että Martinin selvä järki
muutti mielestäni tuhaksi ja tomuksi kaiken, mitä isä Dan ja piispa
olivat minulle sanoneet.
"Mitä minun sitten on tehtävä?" kysyin.
Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa värähtelivät. Hän nousi
jälleen seisomaan ja seisoi edessäni hetken aikaa mitään puhumatta.
Sitten hän lausui silminnähtävällä ponnistuksella:
"Ellei kirkkosi salli sinun erota miehestäsi, ja ellet voi mennä
naimisiin ilman sitä, silloin..."
"Niin?"
"En aikonut sitä ehdottaa... Jumala tietää, etten aikonut... mutta
kun nainen... kun nainen on pakotettu lemmettömään avioliittoon,
joka on puristaa sielun ulos hänestä, eikä hänen Kirkkonsa rautaiset
lait salli hänen vapautua siitä, niin tekeekö hän siinä rikoksen, jos
hän..."
"No?" kysyin, vaikka tiesin mitä hän pyrki sanomaan.
"Mary", sanoi hän hengittäen kovasti ja lyhyeen, "sinun täytyy tulla
minun luokseni."
Minä huudahdin äkisti tahtomattani.
"Oh, kyllä tiedän", sanoi hän. "Tätä emme olisi tahtoneet. Mutta me
katsomme asiata suoraan silmiin. Miksi emme sitä tekisi? Ainakin minä
sen teen. Ja jos isäsi ja piispa sanovat minulle jotain, niin kyllä
annan heidän kuulla, mitä ajattelen tästä iljettävästä avioliitosta,
johon ovat sinut pakottaneet. Mitä sinuun tulee, armas, niin tiedän,
että jotain tulet sinäkin kärsimään. Kaikki nuo sovinnaiset ja
teeskentelevät tekopyhät! Jokainen mies, joka on ostanut vaimonsa, ja
jokainen nainen, joka on myynyt itsensä siveettömyyteen -- heitä on
tuhatmääriä ympäri koko maailman ja he tulevat koettamaan... kenties
he tulevat koettamaan... mutta antaa heidän koettaa. Jos heitä
haluttaa polkea henkesi sammuksiin, on heidän ensin kuljettava minun
ylitseni... niin, kautta Jumalan, se on heidän tehtävä!"
"Mutta Martin..."
"No niin?"
"Tarkoitatko että minä... että minä... eläisin... eläisin sinun
kanssasi olematta naimisissa?"
"Sehän on ainoa mahdollisuus, vai mitä?" virkkoi hän. Ja sitten hän
koetti minulle todistaa, että rakkaus on kaikki, ja että jos ihmiset
rakastavat toisiansa, ei mikään muu ole mitään -- ei uskonnolliset
juhlamenot, ei yhteiskunnan siveyskäsitteet, ei maailma ja sen
panettelu.
Ratkaiseva hetkeni oli viimein tullut, ja vaikka rakkaus ja sääli
minua repelivät, oli minun se kohdattava.
"Martin, minä... minä en voi sitä tehdä", sanoin.
Hän silmäili minua hievahtamatta ja kiinteästi, mutta en uskaltanut
kohdata hänen katsettansa, sillä tiesin mitä hän kärsi.
"Pitäisitkö sitä vääränä?"
"Pitäisin."
"Syntinä?"
Koetin sanoa: "Niin", mutta vastaukseni sammui kurkkuuni.
Seurasi jälleen hetkinen äänettömyyttä, ja sitten hän virkahti
värähtelevällä äänellä, joka melkein ihan masensi minut:
"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa... eihän?"
Yritin puhua, mutta en saanut ääntä kurkustani.
"Ajattelin... koskei ollut muuta keinoa päästä tästä hirvittävästä
avioliitosta... mutta jos luulet..."
Hän vaikeni ja tullen lähemmäksi minua, hän sanoi:
"Otaksun sinun tietävän, mitä tämä tietää sinulle, Mary --. että
kaiken tämän alennusajan jälkeen, jossa olet elänyt, sinä suljet
itseltäsi oven puhtaampaan, jalompaan elämään, ja että..."
En voinut kestää enempää. Sydämeni ikävöi hänen luokseen, mutta olin
pakotettu puhumaan.
"Mutta tulisiko siitä mitään puhtaampaa elämää, Martin, jos se alkaa
synnissä? Ei, ei! Oh, et tiedä kuinka kovaa on kieltäytyä siitä
onnellisuudesta, jonka tarjoot minulle. Se on kovempaa kuin koko se
kurjuus, johon mieheni on minut syössyt. Mutta onnea ei siitä tulisi,
sillä syntimme olisi aina välillämme. Se olisi aina siinä, Martin
-- joka päivä, joka yö, niin kauan kuin elämätä kestäisi... Meillä
ei koskaan olisi yhtä ainoata onnellista tuntia. Olen vakuutettu
siitä ettei olisi. Minä olisin itse onneton ja minä tekisin sinutkin
onnettomaksi. Oh, en uskalla! En uskalla! Älä pyydä enää, minä
rukoilen -- minä vannotan sinua."
Puhkesin kyyneliin, eikä kotvaan aikaan meistä kumpikaan puhunut
mitään. Sitten Martin kosketti käsivarttani ja sanoi niin hellä väre
äänessään, että sydämeni oli pakahtua:
"Älä itke, Mary. Minä luovun siitä. Huomaan, ettei minulla ole muuta
tahtoa kuin sinun, rakas. Jos sinä jaksat kestää asiain nykyistä
menoa, niin pitäisihän minunkin voida. Tule, palatkaamme sisään."
Hän kohotti minut seisaalle ja käänsimme askeleemme kotiinpäin.
Loistava päivä oli synkistynyt meille kummallekin. Nousuvesi oli nyt
kaukana ulapalla. Sen vaikerrus oli vain etäistä huminaa.
Kuudeskymmenesseitsemäs luku.
Martinin hellyydestä huolimatta oli minulla epämääräinen pelko, että
hän vain teeskenteli alistuvansa tahtooni, ja ennenkuin päivä oli
kulunut loppuun, tuli epäluuloni vahvistetuksi.
Päivällisaikana hän puheli hyvin vahan, ja kun nousimme pöydästä,
menimme parvekkeelle ja istahdimme siellä olevalle suurelle
tammi-istuimelle.
Ilta oli taas lauha ja tähdetön ja hyvin pimeä; ilma oli kumea ja
ukkosta ennustava; yökehrääjän hyrinä kajahteli rotkosta, ja kohoavan
nousuveden kohina oli kuin rumpujen räminä sotamiehen hautajaisissa.
Kun olimme käyneet istumaan pimeässä, virkkoi Martin:
"En tahtoisi loukata sinua jälleen, Mary, mutta ennenkuin lähden,
tahtoisin päästä selville eräästä asiasta... Ellet voi saada eroa
miehestäsi ja ellet... ellet voi tulla minun luokseni... miten
meidän silloin käy?"
Koetin selittää hänelle, että meitä odotti vain yksi asia, ja parhaan
kykyni mukaan kuvailin hänelle kieltäymyksen henkistä ylevyyttä ja
ihanuutta.
"Tietääkö se, että meidän on... erottava?" sanoi hän. "Sinä
kulkien omaa tietäsi ja minä omaani... milloinkaan enää tapaamatta
toisiamme?"
Minua värisytti, ja sain vaivoin sanotuksi, että se, mitä meiltä
nyt ennen kaikkea vaadittiin, oli tunteittemme hallitsemista ja --
masentamista.
"Tarkoitatko, että meidän olisi ne tykkänään tukahutettava?" virkkoi
hän.
Minä olin kuin revitty lintu, joka ponnistelee vapaaksi liimasta,
mutta minun onnistui sanoa, että jos rakkautemme oli rikollinen, niin
oli velvollisuutemme kuolettaa se.
"Onko se mahdollista?" sanoi hän.
"Meidän täytyy rukoilla apua Jumalalta", vastasin, ja kun hänen
päänsä oli painuksissa ja minä tuijotin ulos pimeyteen, yritin sanoa,
että joskohta hän nyt kärsi, niin hän kyllä pian tointuisi tästä
pettymyksestä.
"Toivotko minun siitä tointuvan?" kysäisi hän.
Hämmennyin vallan hirveästi, sillä huolimatta kaikesta mitä sanelin,
tiesin että sydämeni sisimmässä en sitä toivonut enkä voisi toivoa
siinä merkityksessä kuin hän tarkoitti.
"Me olemme toisiamme tunteneet ja rakastaneet kaiken elinaikamme,
Mary -- eikö niin? Minusta tuntuu, ettei milloinkaan ole ollutkaan
sellaista aikaa, jolloin emme olisi toisiamme tunteneet ja
rakastaneet. Pitääkö meidän rukoilla Jumalaa, kuten sanot, että
tulisi aika, jolloin meistä tuntuisi, kuin emme olisi milloinkaan
tunteneet tai rakastaneet toisiamme."
Kurkkuani pisti -- en voinut vastata hänelle.
"Minä en voi", sanoi hän. "En koskaan, niin kauan kuin elän. Ei
mitkään rukoukset voi auttaa minua unohtamaan sinua."
En voinut puhua. En uskaltanut katsella häneen. Hetken kuluttua hän
lausui sakealla äänellä:
"Ja sinä... luuletko sinä voivasi _minut_ unohtaa? Luuletko voivasi
haihduttaa minut muistostasi rukouksillasi?"
Minusta tuntui kuin olisi joku minua kurkusta kuristanut.
"Nainen elää sydämellään, eikö niin?" sanoi hän. "Rakkaus on hänelle
kaikki... kaikki paitsi hänen uskontonsa. Käykö se mahdolliseksi --
tämä kieltäytyminen... käykö se mahdolliseksi sinullekaan?"
Tunsin käyväni jäykäksi, kuin olisi, kaikki veri vuotanut ruumiistani.
"Se ei käy. Sinä tiedät ettei se käy. Sinä et koskaan kykene
rakkaudestasi luopumaan. Se ei ole mahdollista. Se ei ole
inhimillistä... No niin, mikä siitä seuraa? Jos me emme lakkaa
rakastamasta toisiamme -- sinä täällä ja minä siellä alhaalla -- niin
tulemme olemaan aivan yhtä syylliset kirkon silmissä, emmekö?"
Minä en vastannut, ja hetken kuluttua hän siirtyi aivan likelle minua
ja sanoi melkein kuiskaamalla:
"Ajattelehan vielä, Mary. Luo yksi ainoa silmäys siihen
kauhistuttavaan elämään, joka sinua odottaa minun mentyäni. Sinä
olet ollut naimisissa vuoden... vain vuoden... ja sinä olet
hirvittävästi kärsinyt. Mutta pahempaa on vielä tulossa. Miehesi
töykeä uskottomuus on ollut puistuttava, mutta on olemassa
jotain vieläkin puistattavampaa kuin hänen uskottomuutensa hänen
hellyytensä. Etkö ole milloinkaan _sitä_ ajatellut?"
Minä säpsähdin ja kauhistuin, sillä minusta tuntui, kuin olisi
joku ilmoittanut hänelle elämäni arimman salaisuuden. Tullen vielä
lähemmäksi hän virkkoi:
"Anteeksi, rakas. Minä olen velvollinen puhumaan suoraan nyt.
Ellen sitä tekisi, en milloinkaan tulevaisuudessa antaisi sitä
itselleni anteeksi... Kuuntele! Miehesi on voittava ihastuksensa
tuohon... tuohon naiseen. Hän viskaa hänet luotaan kuten hän on
ennen viskannut luotaan muutkin samantapaiset naiset. Mitä silloin
tapahtuu? Hänelle muistuu mieleen, että sinä kuulut hänelle... että
hänellä on oikeuksia sinuun... että sinä olet hänen vaimonsa ja
hän sinun miehesi... että tuo inhottava laki, joka kieltää sinulta
tasa-arvoisen ihmisolennon aseman, antaa hänelle oikeuden laillisen
oikeuden -- pakottaa sinut kuuliaisuuteen. Etkö milloinkaan ole tätä
ajatellut?"
Silmänräpäyksen verran katselimme toisiamme silmiin; sitten hän
anasti käteni ja puhuen hyvin nopeasti virkkoi:
"Siinä se elämä, joka sinua odottaa, kun minä olen mennyt -- miehen
kanssa, jota inhoat... vuodet läpeensä niin kauan kuin elämää kestää...
hänen kanssaan sinun on oltava samassa talossa, samassa huoneessa...
samassa..."
Huudahdus pääsi huuliltani, ja hän vaikeni.
"Martin", sanoin, "jotain on, jota et tiedä."
Ja sitten kerroin hänelle -- se työntyi ulos minusta --
häveliäisyyteni murtui taistelussa ylevämpää tuskaa vastaan, enkä
tiedä, ylpeyteni, häpeäni vai rakkauteniko minut pakotti kertomaan
hänelle, mutta kerroin kuin kerroinkin -- Jumala tietää miten ettei
sellainen vaara voinut tulla kysymykseen, kosk'en ollut siinä
merkityksessä mieheni vaimo enkä koskaan ollut ollutkaan.
Valo oli takanani ja kasvoni olivat pimeässä, mutta sittenkin pidin
ne käsieni peitossa, kun änkyttämällä kerroin hänelle hääpäiväni
tapahtumista ja sopimuksesta, jonka olin tehnyt mieheni kanssa, että
hän vain silloin jos rakastuisin häneen, vaatisi minulta vaimon
alistumista.
Puhuessani tunsin, että Martinin silmät olivat minuun kiinnitetyt,
sillä saatoin tuntea hänen hengityksensä käsieni päällä, mutta
ennenkuin olin päässyt loppuun, hän hypähti pystyyn ja huudahti
kiihtyneenä:
"Ja tämä sopimus on pidetty?"
"On."
"Silloin on kaikki hyvin! Älä pelkää! Sinun täytyy tulla vapaaksi.
Tule sisään, niin saat kuulla miten! Tule sisään! Tule sisään!"
Hän veti minut takaisin budoaariin. Minulla ei ollut voimaa vastustaa
häntä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, mutta hänen silmänsä
loistivat. Hän asetti minut istumaan ja kävi itse istumaan pöydälle
vastapäätä minua.
"Kuuntele!" sanoi hän. "Kun minä ostin laivani luutnantilta, niin me
allekirjoitimme sopimuksen, todistukseksi kaikille ihmisille, että
hän antaa minulle laivan ja minä annan hänelle rahat. Mutta ellei hän
yhtäkaikki olisi antanutkaan minulle laivaa, mitä olisi sopimuksemme
silloin ollut. Vain hiukan tuhlattua paperia.
"Samoin oli avioliittoni laita. Jos se olisi ollut rehellinen sopimus,
niin olisi vihkiäistoimitus ollut todistuksena Jumalalle, että
aikomuksemme oli elää yhdessä miehenä ja vaimona. Mutta minä en ollut
sitä tehnyt ja mitä oli silloin vihkiminen? Pelkkä tyhjä juhlameno!"
"Sehän on päivänselvää, eikö olekin?" huudahti hän. "Minä uhmaan
kaikkia maailman pappeja, jotka koettavat todistaa sitä vastaan."
"No niin?"
"No niin, etkö huomaa, mihin se johtaa? Sinä olet vapaa -- ainakin
joka tapauksessa siveellisesti vapaa. Sinä voit tulla minun luokseni.
Ja sinun täytyy päälle päätteeksi. En uskalla enää jättää sinua tähän
taloon. Minä vien sinut Lontooseen ja turvaan siellä-olosi ja sitten,
kun palaan Antarktiksesta..."
Hän hehkui ilosta, mutta kylmä käsi oli äkisti tarttunut minuun,
sillä mieleeni muistui kirkonkirouksen kauhut, sellaisina kuin isä
Dan oli ne kuvaillut.
"Mutta Martin", sanoin, "hyväksyisikö Kirkko sen?"
"Mitä sillä väliä, hyväksyykö se vai ei? Omatuntomme olisi puhdas.
Tässä ei silloin voisi olla puhetta synnistä, kuten aamulla lausuit."
"Mutta jos jättäisin mieheni, niin en voisi mennä kanssasi naimisiin,
voisinko?"
"Kenties et."
"Silloin kai Kirkko sanoisi, että olen syntinen nainen, joka elän
syntistä elämää, eikö niin?"
"Mutta ethän sinä silti olisi."
"Yhtäkaikki Kirkko sanoisi niin, ja silloin minut suljettaisiin
pois seurakunnasta, ja jos minut suljettaisiin seurakunnasta, niin
Kirkkokin hylkäisi minut, ja jos Kirkko minut hylkäisi... mitä
minusta silloin tulisi?"
"Mutta rakas tyttöseni", sanoi Martin. "Etkö huomaa, ettei tämä ole
ensinkään sama asia? Se on vain tyhjä juhlameno. Ja miksi pelkkä
juhlameno -- vaikkemme voikaan sitä poistaa -- saisi synkistyttää
naisen elämän ikuisiksi ajoiksi?"
Sydämeni ikävöi rakkautta, mutta sieluni huusi pelastusta, ja kun en
voinut itse keksiä vastausta, niin kerroin mitä isä Dan oli pyytänyt
minun sanomaan.
"Isä Dan on pyhimys, ja minä rakastan häntä", sanoi hän. "Mutta
kuinka hän saattaisi käsittää -- kuinka voisi yksikään pappi
käsittää tällaista asiaintilaa? Ihmisten laki on sitonut sinut
tähän heittiöön, mutta Jumalan laki on antanut sinut minulle. Miksi
sallisimme vihkiäistoimituksen erottaa meidät?"
"Mutta se erottaa", sanoin. "Emmekä voi sitä muuttaa. Ei, ei, minä en
uskalla rikkoa Kirkon lakia. Olen heikko, kurja tyttö raukka, mutta
uskostani en voi luopua."
Martin ei puhunut hetkeen mitään. Sitten hän virkkoi:
"Sinä todella tarkoitat sitä, Mary?"
"Kyllä."
Ja sitten sydämeni syytti minua niin julmasti tästä vastustuksesta,
että tartuin hänen käteensä ja pitelin hänen sormiansa kovassa
kouristuksessa kertoessani hänelle -- mitä en ollut koskaan aikonut
hänelle kertoa kuinka kauan ja syvästi olin häntä rakastanut, mutta
että en sittenkään uskaltanut elää ja kuolla ilman Kirkon lohdutusta.
"En uskalla! En uskalla!" sanoin. "Sydämeni murtuisi, jos sen
tekisin, ja sitähän et tahdo?"
Hän kuunteli äänetönnä, vaikka hänen säännöttömät kasvonpiirteensä
kuvastivat hänen sielunsa järkkynyttä tilaa, ja kun olin lopettanut,
tuli hänen silmiinsä hurja katse ja hän sanoi:
"Minä olen pettynyt suhteesi, Mary. Ajattelin sinun olevan uljaan ja
pelottoman ja että kaikesta muusta huolimatta tarttuisit käteeni, kun
näytän sinulle pelastuksen tien kurjuudestasi."
Hänen äänensä kävi jälleen sakeaksi. Tuskin jaksoin kestää sitä.
"Luuletko että _halusin_ tätä sinulle ehdottaa? En. Ei yksikään
kunnon mies sitä tekisi. Mutta rakastin sinua niin hellästi, että
mielihyvällä tein sen uhrauksen enkä pitänyt sitä minäkään, jos vain
voisin pelastaa sinut iljettävän avioliittosi viheliäisyydestä."
Sitten hän puhkesi rajuun nauruun ja sanoi:
"Mutta näyttää siltä kuin ei minua kaivattaisi. Sinä sanot, että
rakkauteni on synnillinen ja rikollinen ja että se on vaarallinen
sielullesi. Niinpä saan aikaan vain häiriötä täällä, ja mitä pikemmin
täältä lähden, sitä parempi jokaiselle."
Hän työnsi luotaan käteni, astui parvekkeen ovelle, ja tuijottaen
ulos pimeyteen hän sanoi naurun ja nyyhkytysten välistä:
"Ellan, sinä et ole sopiva paikka minulle. En voi enää kestää
näkyäsi. Ennen olit minulle maailman kallein kolkka, koska olit hänen
kotinsa, jonka luulin seuraavan minua maailman ääriin, jos tahtoisin,
mutta erehdyin. Hän rakastaa minua vähemmän kuin mitätöntä, kurjaa
juhlamenoa ja on valmis uhraamaan onneni vaivaisen paperiliuskan
takia."
Sydämessäni oli kova kapina. En koskaan ollut häntä rakastanut
niin suuresti kuin nyt. Minun täytyi kovasti ponnistella, etten
heittäytynyt hänen syliinsä.
"Yhdentekevää!" jatkoi hän. "Olisin yksinkertainen hupsu, jos
viipyisin kauemmin siellä missä ei minua kaivata. Minun täytyy palata
takaisin työhöni. Ja mitä pikemmin sitä parempi. Luulin että tulisin
laskemaan päivät, kunnes jälleen olisi palattava kotiin. Mutta ei!
Enkä enää pidä väliä, tapahtuipa minulle mitä hyvänsä. Kaikki on
yhdentekevää nyt."
Hän poistui parvekkeelta päättävä ilme synkillä kasvoillaan, ja
tuokion verran luulin (osittain toivoen, osittain peläten), että hän
kaappaisi minut syliinsä ja sanoisi että minun oli tehtävä mitä hän
vaati, koska minä kuuluin hänelle.
Mutta hän vain silmäili minua hetken aikaa äänetönnä, ja puhjeten
sitten kyynelvirtaan hän kääntyi äkisti ja juoksi ulos talosta.
Sanokoon se, jota haluttaa, että hänen kyyneleensä olivat
epämiehekkäät. Minulle ne olivat vain suuren rakkauden, suuren
sydämen katkera huudahdus, ja mieleni teki rientää hänen jälkeensä ja
sanoa: "Ota minut. Tee minulle mitä tahdot. Minä olen sinun."
Mutta sitä en tehnyt. Istuin kauan aikaa siinä, mihin hän oli minut
jättänyt, ja menin sitten makuuhuoneeseeni lukiten oven jälkeeni.
En itkenyt. Joskohta hänen syytöksensä olivat kohtuuttomat ja julmat,
niin ne tuottivat sittenkin minulle jonkinlaista omituista, rajua
iloa. Tiesin, ettei hän olisi minua loukannut tällä tavalla, ellei
hän olisi rakastanut minua hulluuteen saakka.
-- Tunnit kuluivat. Price tuli koputtamaan ovelleni kysyen, eikö hän
saisi sulkea parvekkeen ovea. Minä vastasin: "Ei, mene maata."
Kuulin Martinin askelten kumean poljennon hänen astuessaan nurmella
edestakaisin. Toisinaan askeleet pysähtyivät ikkunani alla, ja
silloin minut valtasi varmuudeksi kohoava tunne, että hän kuunteli
nyyhkyttäisinkö minä ja että hän siinä tapauksessa olisi murtanut
auki makuuhuoneeni oven ja tullut sisään.
Viimein kuulin hänen astuvan ylös parvekkeen kiviportaita, sulkevan
ja lukitsevan oven ja poistuvan raskain askelin käytävää pitkin omaan
huoneeseensa.
Päivä sarasti jo silloin. Kello oli neljä.
Kuudeskymmeneskahdeksas luku.
Keskiviikkoaamuna heräsin jonkinlaisessa henkisessä ja ruumiillisessa
kuumeessa. Kaikki vastakkaiset mielenliikutukset, jotka voivat
naista järkyttää hänen taistelussaan rakkauden ja uskonnon välillä,
tuntuivat virtaavan sieluni läpi -- ilo, tuska, ylpeys, häpeä,
pelko, huumaava ihastus -- niin että päätin (ja syystäkin) syyttää
päänkivistystä ja pysyä vuoteessani.
Oli Martinin vierailun viimeinen päivä, ja soimasin itseäni
puuttuvasta kohteliaisuudesta ja myöskin siitä mielettömyydestä,
että sallin yhdessäolomme viimeisten hetkien luisua käsistäni, mutta
arvelin etten voisi vaaratta enää kohdata häntä.
Pelkäsin häntä, mutta pelkäsin vielä enemmän itseäni.
Kun palautin mieleeni viimeisen välähdyksen, minkä näin hänen
kasvoistaan hänen juostessaan ulos, ja kun tiesin oman sydämeni
hartaan halun, niin tunsin että jos viettäisin vielä yhden päivän
hänen seurassaan, en voisi vastata seurauksista.
Näiden sekanaisten mielenliikutusten lopputuloksena oli, että päätin
koko päivän pysyä huoneessani ja illemmällä kirjelippusessa jättää
hänelle hyvästi ja toivottaa hänelle onnellista matkaa. Se oli oleva
pitkän ystävyyden kylmä loppu, ja sydämeni miltei jähmettyi sitä
ajatellessani, mutta muuta en uskaltanut tehdä.
Mutta kuinka vähän tiesin, mitä minun osalleni oli kirjoitettu
kohtalon kirjassa.
Ensin tuli Price muka otsaani hautomaan, ja hän pommitti minua
kertomuksilla Martinin levottomuudesta. Kuullessani minun olevan
sairaana, hän oli käynyt niin kalpeaksi kuin olisi hänestä laskettu
kortteli verta. Sydäntäni kivisti sitä kuulla, mutta ovela Price vain
nauroi sanoen:
"Miehet ne ovat todella sellaisia hassunkurisia kappaleita!
Tuollainen voimakas nuori mies, joka voisi kaataa vaikka härän ja
joka on kyllin rohkea kohtaamaan jalopeuran, joutuu kuoleman hätään
syystä, että muuan pieni rouva valittaa päänkivistystä."
Koko aamupuolen hän kulki edestakaisin huoneessani juttujansa
lavertelemassa, ja keskipäivän aikaan hän toi minulle kimpun
kostutettuja ruusuja sanoen Tommy toverin ne lähettäneen.
"Tiedätkö varmaan, että se oli Tommy toveri?" kysäisin, jolloin se
viekas kappale, joka vain odotti milloin saisi kertoa totuuden,
vaikka hän oli olevinaan kuin olisin pakottanut hänet siihen, myönsi,
että kukat olivat Martinilta ja että hän oli kieltänyt Priceä sitä
sanomasta.
"Mitä hän nyt tekee?" kysyin.
"Kirjoittaa kirjettä", sanoi Price, "ja aika kova työ hänellä siinä
mahtaa ollakin päättäen siitä, että hän vähän väliä repii kirjeensä
ja alkaa uudelleen ja pyyhkielee otsaansa."
Arvelin tietäväni, kelle kirje oli aiottu, ja ennen toista aamiaista
se saapui minulle.
Se oli ensimäinen rakkaudenkirjeeni Martinilta, ja minä sulin sitä
lukiessani kuin vaha kynttilän liekissä. Se on minulla vieläkin
tallella, enkä voi olla sitä jäljentämättä kokonaisuudessaan:
'Rakas Mary! -- Olen niin pahoillani kuullessani, kuinka sairas
olet, ja ajatellessani että kaikki on minun syytäni olen valmis
potkimaan itseäni.
Älä huoli pahoitella siitä, mitä sanoin eilisiltana. Olin joutua
hulluksi ajatellessani, mitä sinulle voisi tapahtua minun
ollessani siellä alhaalla, mutta olen sittemmin asiaa miettinyt
ja tullut siihen päätökseen, että jos Jumala tahtoo, niin hän
pitää huolen sinusta minun avuttanikin, niin että jos vielä
tapaamme toisemme, ennenkuin lähden matkaani, niin emme huoli
vaihtaa ainoatakaan sanaa koko asiasta -- saat lupaukseni.
Mutta en voi lähteä, ennenkuin olet parempi, niin että olen juuri
lähettämässä sähkösanoman Lontooseen, että retkikuntamme on
siirrettävä sairaustapauksen takia, ja jos he luulevat, että minä
olen sairas, ei sillä väliä, tämähän on jotain pahempaa.
Mutta jos todella olet hiukan parempi, kuten kamarineitisi sanoo,
niin voinet ehkä tulla ikkunaan ja huiskuttaa kättäsi minulle, ja
minä olen oleva onnellinen kuin katupoika.