Tähän kirjeeseen (unohtaen entisen pelkoni) lähetin paikalla
suullisen vastauksen, että toipumiseni edistyi nopeasti ja että
toivoin pääseväni pystyyn päivälliseksi, niin ettei hänen mitenkään
pitänyt sitä sähkösanomaa lähettää Lontooseen, sillä ei kukaan
tietänyt, mitä olisi tapahtuva, ja kaikki oli Jumalan kädessä.
Price vei tervehdykseni perille merkitsevä hymy suupielissään, ja
parin minuutin kuluttua kuulin Martinin nauravan ja juttelevan Tommy
toverin kanssa nurmikon toisessa laidassa.
En tiedä, miksi huolehdin niin suuresti puvustani tänä iltana. En
odottanut tämän jälkeen enää tapaavani Martinia. Hän oli lähtevä
tiehensä minun tahdostani. Mutta en sittenkään ollut milloinkaan
ennen uhrannut pukuuni niin paljon huolta. Puin ylleni sen pehmeän,
valkean atlaspuvun, joka oli minulle tehty Kairossa, hiuksiini
kiinnitin helminauhan ja toisen pujotin kaulalleni.
Martin odotti minua budoaarissa, ja ihmeekseni hänkin oli muuttanut
pukua, mutta lukuunottamatta pehmeätä silkkipaitaa, en tiedä mitä
hänellä oli yllään tai näyttikö hän kauniilta vai ei, koska hän oli
Martin, eikä mikään muu minulle merkinnyt mitään.
Tiedän varmaan, että askeleeni olivat kepeät astuessani sisään
valkeissa silkkikengissäni, mutta Martin oli kuullut, ja näin hänen
silmänsä välähtävän hänen katsellessaan minua ja sanoessaan jotain
herttaista hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa pienen,
tumman päänsä taivasta kohti.
"Nyt on välirauha, eikö niin?" kysäisi hän.
"Niin, välirauha", vastasin minä, mikä merkitsi että koska tämä oli
oleva viimeinen yhdessäolo-iltamme, niin kaikki tuskaa tuottavat
puheenaineet oli työnnettävä syrjään.
Ennenkuin kävimme pöytään, vei hän minut parvekkeelle katselemaan
merta, sillä vaikka sadetta ei vielä kuulunut, niin kumahteli etäällä
kolea ukkosenjyrinä salamanvälähdysten ohella, jotka tuokioksi
valaisivat veden taivaallisella ihanuudella ja sitten katosivat
tuikean ja ahnaan pimeyden kitaan.
Päivällisen aikaan me pysyimme uskollisina päätöksellemme.
Välttääksemme aihetta, joka ylinnä väikkyi meidän kummankin mielessä,
leikimme olevamme lapsia ja olevamme jälleen matkalla Pyhän Marian
kalliolle.
Kun Martin puhui laivuristaan, niin kysyin: "Onko hän mainio?" Kun
hän mainitsi erään tieteellisen apulaisensa, niin minä tokaisin:
"Kelpaako hän mihinkään?" Ja hänen kerrottuaan minulle, että hän
toivoi voivansa ottaa haltuunsa jonkun saaren Englannin kruunun
nimessä ja pystyttää siihen unioonilipun, sanoin minä: "Vaikka menisi
henki, niin se on aina tehtävä, kun ollaan naparetkellä."
Kuinka me nauroimme! Hän nauroi, koska minä nauroin, ja minä nauroin,
koska hän nauroi. Olipa siinä minun puoleltani hiukan mieluista
keimailuakin (sellaista, jota ei yksikään nainen voi vastustaa),
kunnes äkkiä välähti mieleeni, että tämän leikin varjossa me
oikeastaan jälleen lähestyimme vaarallisia aloja. Se säikähytti minua
hetkeksi, mutta sitten vakuuttelin itselleni, että olimme hyvässä
turvassa niin kauan kuin jaksoimme pysyä leikin rajoissa.
Se ei ollut sentään aina helppoa; naurumme takana piileskeli usein
kyyneliä, ja muutamista muistelmista työntäytyi meitä vastaan
odottamattomia pistoksia, sillä moneen seikkaan kätkeytyi nyt toinen
merkitys kuin ennen, ja meidän oli pakko tuntea elämän kovuus meitä
kohtaan.
Kurkkuani alkoi kuroa muistutellessani mieleeni, kuinka venheemme
hävisi meiltä, jättäen meidät kahden tuolle julmalle kalliolle
kohoavan nousuveden uhatessa tulvia ylitsemme, ja olin melkein
nyyhkytyksiin puhjeta, kun toistin viimeisen epätoivoisen
huudahdukseni: "En minä ole yhtään mainio!... ja sinun täytyy luopua
minusta... ja jättää minut tänne ja pelastaa itsesi."
Oli kuin olisimme astuneet tulivuoren päällä ja ohut, kuuma maa olisi
minä hetkenä tahansa voinut puhjeta jalkaimme alla.
Estääkseni sitä istahdin pianon ääreen ja rupesin laulamaan. En
uskaltanut laulaa rakkaita, juhlallisia luostarilaulujani -- niinpä
lauleskelin joitakin joutavia, kaduilta kuulemiani pätkiä. Äkkiä
pyörähdin ympäri pianotuolilla ja sanoin:
"Lyönpä vetoa vaikka mistä" -- (minä aina jäljittelin Martinin
puhetapaa hänen seurassaan), "ettet muista sitä laulua, jonka lauloin
veneessä istuessani William Rufus sylissäni."
"Lyönpä vetoa vaikka mistä, että voin muistaa", sanoi Martin.
"Etpä voi", sanoin.
"Pidä oma pääsi, kulta, mutta laula se yhtäkaikki", sanoi Martin ja
niin minä lauloin --
"Sally tyttö soma tyttö,
Sally tyttö oma tyttö,
silloin kukan saan, jota sydämeni halaa,
konsa kotirantaan purteni palaa".
Mutta tämä muistin vasama oli teroittunut Ajan tahkopenkillä ja se
tuntui iskevän lävitsemme, ja niin Martin ehdotti, että koettaisimme
sitä vallatonta kuorolaulua, jota retkeilijät olivat laulaneet
laivallaan edellisenä iltana.
Hän ei tuntenut yhtään nuotteja, eikä hänellä ollut enemmän ääntä
kuin peltovariksella, mutta istahtaen pianotuolille minun viereeni,
hän hutki vasemmalla kädellään minun soittaessa oikealla kädelläni,
ja niin me lauloimme yhdessä hurjassa, hauskassa epäsoinnussa.
Me nauroimme jälleen, kun pääsimme loppuun, mutta tiesin, etten
kestäisi enää kauan, ja tuontuostakin unohdin olevani budoaarissani
ja olin näkevinäni tuon kolkon ylätasangon kaksitoistatuhatta jalkaa
ylempänä reunajäätikköä, joka ympäröi Napaa, ja Martinin samoelevan
jäätävässä tuulessa petollisten lumiaaltojen yli.
Keskiyön tienoissa menimme parvekkeelle katsomaan salamoita viimeisen
kerran. Ukkonen vavahutteli kallioita ja jyrisi niiden kupeilla kuin
tykkien pauke, ja Martin sanoi:
"Se kuulostaa kuin jään murtuminen siellä alhaalla."
Palatessamme huoneeseen Martin ilmoitti hänen täytyvän lähteä
aikaisin aamulla, ennenkuin minä olisin pystyssä, sillä hänellä oli
vielä joitakin hommia Blackwaterissa, missä "pojat aikoivat panna
toimeen jotain lystiä".
Tällä tapaa hän jutteli edelleen jonkun aikaa, nähtävästi
vaientaakseen tunteitaan ja estääkseen minua ajattelemasta. Mutta tuo
julma hetki tuli viimein, ja se oli kuin Ajan tyhjä aukko silloin
kun odotetaan kellon lyöntiä, jonka on annettava tieto vanhan vuoden
katoamisesta ja uuden vuoden alkamisesta.
Käkikelloni löi kaksitoista. Martin katsahti minuun. Minä katsahdin
häneen. Sitten loimme silmämme alas. Hän tarttui käteeni. Se oli
kylmä ja kostea. Hänen kätensä oli kuuma ja värisevä.
"Tämä on siis... loppu", virkahti hän.
"Niin... loppu", minä toistin.
"No niin, meillä on ainakin ollut hauska päättäjäisilta", jatkoi hän.
"Se on aina pysyvä muistissani."
Koetin sanoa että hän oli pian saava toisia muistettavia iltoja,
jotka saattoivat hänen unohtamaan tämän.
"Ei ikinä tässä maailmassa!" vastasi hän.
Koetin toivottaa hänelle hyvää onnea ja suurta menestystä ja
onnellista paluumatkaa maineen ja rikkauden helmaan.
Hän silmäili minua suurilla, kosteilla silmillään ja sanoi:
"Ooh, se on kaikki nyt yhdentekevää."
Koetin sanoa hänelle, että tulisin aina mielihyvällä muistamaan,
kuinka hyviä, läheisiä ystäviä me olimme olleet.
Hän katsahti minuun uudelleen ja vastasi:
"Se on kaikki nyt yhdentekevää."
Soimasin itseäni siitä, että tuotin hänelle niin paljon kärsimystä,
ja pitääkseni yllä rohkeuttani rupesin puhumaan, kuinka kaunista ja
ylevää on kieltäytyminen kun kumpikin uhraa toisen puolesta kaikki
syntiset ajatukset ja halut.
"Niin, teen kaikki mitä tahdot", sanoi hän. "En voi kieltää sinulta
mitään."
Tämä koski minuun syvästi, niinpä sanoin, että jos olisin toisella
tavalla menetellyt, niin olisi minua aina kalvamassa muisto
rikotuista lupauksistani, sakramentista, jota olin solvaissut, ja
uskosta, josta olin luopunut.
"Yhtäkaikki olisimme olleet hyvin onnelliset", sanoi hän, ja silloin
kurkkuni kävi niin paksuksi, etten voinut enää mitään virkkaa.
Tuokion kuluttua hän virkkoi:
"Sydämeni pakahtuu, kun täytyy sinut jättää. Mutta otaksun, että sen
täytyy tapahtua, vaikka en käsitä mikä tästä lopuksi tulee."
"Kaikki on nyt Jumalan kädessä", sanoin.
"Niin", virkkoi Martin, "Hänestä nyt kaikki riippuu."
Sydäntäni kouristi nähdessäni hänen surun runtelemat kasvonsa,
ja ponnistaen ääneni lujaksi sain sanotuksi, ettei hänen pitänyt
jättäytyä epätoivon valtaan.
"Sinä olet niin nuori", sanoin. "Sinä tulet varmaan vielä löytämään
paljon onnea tulevaisuudessa."
Ja vaikka tiesin että jo pelkkä ajatus, että jokin toinen nainen
ottaisi sen rakkauden, jonka minä nyt työnsin luotani, olisi
muuttanut maailman autioksi erämaaksi minulle, niin minä sittenkin
puhuin jotain rakkauden puhtaimmasta ilosta, joka kerran oli joutuva
hänen osalleen.
"Ei taivaan Jumalan nimessä", sanoi Martin. "Minulla ei tule olemaan
ketään toista naista. Ellen saa sinua, kannan murhepukua kuin olisit
kuollut."
Siinä lauseessa ilmeni tuskaa, mutta sittenkin salainen ilo väreili
mielessäni.
Hän piteli yhä kättäni. Kauan aikaa me näin pitelimme toisiamme
kädestä. Huolimatta teennäisestä rauhallisuudestani en voinut
hellittää hänen kättänsä. Tuntui kuin olisin ollut hukkumaisillani ja
hänen kätensä olisi ollut ainoa turvani. Mutta yhtäkaikki sanoin:
"Meidän täytyy nyt sanoa hyvää yötä ja hyvästi."
"Entä jos se onkin iäksi?"
"Älä puhu niin."
"Mutta jos se on?"
"No niin, silloin... hyvästi -- iäksi."
"Anna minulle ainakin jotain muistoa", virkkoi hän.
"Parasta etten anna", vastasin, mutta puhuessani pudotin nenäliinani,
jota olin likistänyt toisessa kädessäni, ja hän sieppasi sen.
Tiesin, että kyyneleeni virtasivat pitkin poskiani, vaikka koetin
niitä pidättää. Näin että hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet
kuten edellisenä iltana.
Seurasi tuokio äänettömyyttä, jolloin en ollut tietoinen mistään
muusta kuin että valtimoni jyskytti hurjasti, ja sitten hän vei
käteni huulilleen, laski sen hiljakseen pois ja astui ovea kohti.
Mutta kun hän sen oli avannut, niin hän käännähti ja katsahti minuun.
Minä katselin häntä ikävöiden, hartaasti anoen, himoten hänen
rakkauttansa kuten lämmintä liekkiä, missä sydämeni saattaisi lämmitä.
Sitten seurasi huumaava hetki. Näytti siltä kuin hän olisi hetkeksi
kadottanut kaiken vallan itseensä ja hänen rakkautensa olisi
kuohahtanut hänen ylitseen kuten mahtava, ryöppyävä virta.
Survaisten oven luotaan hän harppasi luokseni pitkin askelin ja
siepaten minut vahvoihin käsivarsiinsa, hän nosti minut ylös
lattialta, likisti minut lujasti rintaansa vasten, suuteli minua
intohimoisesti suulle ja huudahti värähtävällä, käheällä äänellä:
"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Minä en
luovu sinusta syystä, että olet naimisissa tuon heittiön kanssa, vaan
sielusi tähden. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan
toisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä
olet minun ja olet aina oleva."
Vereni kuohui. Maailma pyöri silmissäni. Aivoissani kohisi. Kaikki
henkinen voimani oli kadonnut. Minä olin nainen ja minusta oli kuin
olisi esi-ihminen anastanut minut haltuunsa pelkällä voimalla. Mutta
minä en sitä pelännyt. Minä nautin siitä. Minä halusin antautua.
Mutta jo seuraavalla hetkellä Martin oli päästänyt minut käsistään ja
paennut huoneesta paiskaten oven kiinni jäljestänsä.
Minusta tuntui kuin olisi osa minusta itsestäni reväisty rinnastani
ja lähtenyt hänen kanssaan.
Huone näytti muuttuneen pimeäksi.
Kuudeskymmenesyhdeksäs luku.
Hetken aikaa seisoin samalla paikalla, mihin Martin oli minut
jättänyt, värähdellen koko ruumiiltani kuten avoin haava ja sanellen
itselleni että hän oli mennyt, etten koskaan enää näkisi häntä ja
että olin karkoittanut hänet luotani.
Nuo kiihkeät suudelmat olivat riistäneet minulta voiman ajatella
selvästi. Saatoin vain tuntea. Ja ylinnä, kaiken muun yli tunsin että
se lääke -- kieltäymys --, jolla olin arvellut onnetonta asemaani
auttaa, oli mahdoton, koska Martin oli osa olemustani enkä voinut
elää ilman häntä.
"Martin! Martin! Rakkaani! Rakkaani!" huusi ääni sydämessäni.
Peläten lausuneeni sanat ääneen ja kauhulla ajatellen, mitä saattaisi
tapahtua niiden lumouksessa, riensin makuuhuoneeseeni ja lukitsin ja
salpasin oveni.
Mutta sydän ei tiedä mitään lukoista ja salvoista, ja tuokiota
myöhemmin henkeni seurasi Martinia hänen huoneeseensa. Näin hänet
sellaisena kuin olin nähnyt hänet viimeksi, kasvot epätoivon
runtelemina, ja soimasin itseäni syylliseksi hänen kärsimyksiinsä.
Olin kukistanut Martinin, mutta olin kukistanut myös itseni.
Olin pakottanut hänet antautumaan, mutta hänen alistumisensa oli
nujertanut minut.
Jospa minulla olikin oikeus tuomita itseni kieltäymykseen, niin mikä
oikeus oli minulla tuomita siihen hänet, joka ei sitä halunnut, ei
ajatellut sitä tarpeelliseksi, ei voinut tyytyä siihen ja vastaanotti
sen vain kuuliaisuudesta minun tahdolleni.
Hän rakasti minua. Ei ole mies milloinkaan hellemmin rakastanut
ketään naista. Hän ansaitsi vuorostansa tulla rakastetuksi. Hän ei
ollut tehnyt mitään menettääkseen rakkauteni. Häntä eivät mitkään
siteet sitoneet. Ja sittenkin karkoitin hänet luotani. Mikä oikeus
oli minulla siihen?
Aloin käsittää, että olin kauttaaltaan toiminut katalan itsekkäästi.
Suuressa rakkaudessaan hän oli sanonut vähän tai ei mitään itsestään.
Mutta miksi en ollut häntä ajatellut? Uskonnollisen omantuntoni
kamppailuissa olin ajatellut vain itseäni, mutta Martin oli myös
kärsinyt, enkä ollut koskaan oikein kunnolleen edes ajatellut sitä.
Mikä oikeus oli minulla saattaa hänet kärsimään?
Hetken kuluttua rupesin riisuutumaan, mutta se kävi vitkallisesti,
sillä minä pysähdyin tuontuostakin ajattelemaan.
Ajattelin niitä pitkiä vuosia, jolloin Martin oli minua odottanut, ja
sanellessani itselleni, että hän oli pysynyt puhtaana, minun tähteni
puhtaana, sydämeni jyskytti niin kovasti, että saatoin tuskin kestää
sen jännitystä.
Ja vielä syvemmin järkytti minua ajatus, että samoin kuin hän
menneisyydessä ei ollut muita naisia ajatellut, samoin hän ei
tulevaisuudessakaan ollut sitä tekevä. Ei sinä ilmoisna ikänä! Siitä
olin yhtä varma kuin omasta hengityksestäni.
Hänen toivottomat sanansa soivat armottomasti korvissani -- "Kaikki
on nyt yhdentekevää". "Kuinka onnelliset olisimme voineet olla", ja
minua halutti rientää hänen luokseen ja sanoa että vaikka lähetin
hänet luotani, niin rakastin häntä kumminkin, ja juuri siksi että
häntä rakastin, minä lähetin hänet pois.
Olin astunut askeleen ovea kohti, ennenkuin muistin että oli liian
myöhäistä panna aikomukseni täytäntöön. Tilaisuus oli mennyt. Martin
oli mennyt huoneeseensa. Saattoipa hän olla vaikka vuoteessa tähän
aikaan.
Mutta on olemassa henkisiä vaikuttimia, jotka ohjaavat ruumistamme
tahdostamme riippumatta. Puin ylleni aamupukuni (ollen puolipukeissa)
ja palasin budoaariin. En tiedä mikä tunnesysäys minut pakotti sen
tekemään, enkä myöskään tiedä mikä pani minut siirtymään sieltä
parvekkeelle, ehkäpä surunvoittoinen kaipaus seisoa vielä kerran
siellä, missä Martin ja minä olimme vähän aikaa sitten seisoneet.
Nyt olin yksin. Kumea ukkonen jyrähteli yhä pitkin kallioita kuten
jää, kun se murtautuu siteistään, mutta minä tuskin kuulin sitä.
Valkeat, leveät leimahdukset yhä repelivät pilviä ja näyttivät
kohoavan meren syvyyksistä, mutta minä tuskin näin niitä.
Nojautuen parvekkeen kaidetta vastaan ja tuijottaen tuontuostakin
selkenevään pimeyteen, kuvittelin itselleni, kuinka kolkko ja
hyljätty Martinin elämä oli oleva sen jälkeen kun hän minut oli
jättänyt. Kun hän rakasti minua niin suuresti, niin hän saattaisi
toivottomuudessaan langeta vaikkapa paheisiin, ja jos niin kävisi,
kuka olisi siitä vastuunalainen?
Kadottaessaan minut hän saattaisi kadottaa uskonsa Jumalaan. Olin
lukenut miehistä, jotka olivat joutuneet henkisesti hunningolle
kadotettuaan uskonsa rakkauteen, ja kyselin itseltäni, mitä minun oli
tehtävä, jos Martin tulisi uskottomaksi.
Ja vakuutellessani itselleni, että voisin pelastaa Martinin sielun
vain uhraamalla oman sieluni, jouduin niin suureen rakkauden
huumaukseen, että arvelin voivani senkin tehdä.
"Martin! Martin! Anteeksi! Anteeksi!" huusin.
Minua niin kuumotti, että avasin aamupukuni vilvoittaakseni rintaani.
Hetken kuluttua minua alkoi värisyttää, ja peläten vilustuvani
palasin budoaariin ja kävin istumaan.
Katsahdin käkikellooni. Se oli puoli yksi. Vain puoli tuntia aikaa
siitä kun Martin jätti minut! Tuntui kuin olisi siitä jo vierinyt
tuntikausia. Ja mitä vuosia, mitä loppumattomia vuosia elämässäni oli
minun vielä vietettävä ilman häntä?
Huoneessa oli niin hirvittävän hiljaista, ja yhtäkaikki tuntui kuin
siinä vielä elehtisi kuollut naurumme. Onnemme henki tuntui siinä
liikkuvan.
Ihmettelin, mitä Martin mahtoi tehdä tällä hetkellä. Mahtoiko
hän olla vuoteessa ja nukkua, vai istua valveilla kuten minä,
ajattelemassa minua, kuten minä ajattelin häntä?
Kerran luulin kuulevani hänen askeleitaan. Kuuntelin, mutta liikahdus
pysähtyi. Toisen kerran peittäessäni kasvot käsiini, luulin näkeväni
hänet huoneessani niin selvästi kuin olisivat seinät väliltämme
poistuneet. Hän kuroitti käsiään minulle ja hänen kasvoillaan oli
sama ikävöivä, rakastava, toivoton ilme, jonka olin nähnyt niissä
ovella erotessamme.
Ja kerran luulin kuulevani hänen mainitsevan nimeäni.
"Mary!"
Kuuntelin taas, mutta taas oli pelkkä hiljaisuus ympärilläni, ja
sanellessani itselleni, että jos hän todella oli lausunut nimeni, hän
oli varmaan puhunut sen itselleen (kuten minäkin) sydämeni tykähti
hurjasti.
Kuulin vielä kerran hänen äänensä.
"Mary!"
En kestänyt kauempaa. Martin vaati minua luokseen. Minun täytyi
mennä. Revetköön vaikka ruumis ja sielu toisistaan, mutta minun
täytyi mennä.
Ennenkuin tiesinkään mitä tein, olin avannut oven ja astuin käytävää
pitkin Martinin huonetta kohti.
Talo oli pimeä. Kaikki olivat makuulla. Askeleeni olivat kepeät,
mutta sittenkin narisivat lattiapalkit allani. Tiesin että tämän
jylhän vanhan linnan lattiat toisinaan pitivät pahaa ääntä, vaikka ei
kukaan astunut niillä, mutta siitä huolimatta pelkäsin.
Puolivälissä Martinin ovelle pysähdyin. Aavemainen käsi tuntui
laskeutuvan hartioilleni ja aavemainen ääni kuului puhuvan korvaani:
"Odota! Mieti! Jos sinä panet aikomuksesi täytäntöön, mitä silloin
tapahtuu? Sinä joudut kirouksen alaiseksi. Kaikki sukupuolesi on
kääntyvä sinua vastaan. Sinusta tulee huono nainen."
Omatuntoni se oli, joka puheli minulle Kirkon äänellä -- tuon Kirkon,
joka kaikkivaltiaana ja järkkymättömänä erotti minut Martinista. Minä
olin sen lapsi, sen helmassa syntynyt, mutta jos olisin tottelematon
sen laeille, niin se olisi vierivä ylitseni kuin säälimätön
Juggernaut.
Ensin en voinut käsittää, miksi Kirkko estäisi minua olemasta Nainen.
Naisellisuuteni huusi elämää, rakkautta ja vapautta. Mutta Kirkko
julisti, taipumattomana ja järkkymättömänä: "Sinun Ei Pidä!"
Mutta tuokion kuluttua alkoi pimeys sisässäni hälvetä, ja arvelin
näkeväni asiat selvemmin. Kirkko oli maailman sielu. Se vartioi
puhtautta, mikä yksin saattoi pitää inhimillisen perheen koossa. Jos
kaikki onnettomiin naimisiin joutuneet naiset tekisivät mitä minä
nyt aioin tehdä (olipa kiusaus miten suuri hyvänsä), niin maailma
joutuisi rappiolle ja häviöön.
Murtuneena ja masentuneena, ja tuntien olevani ylen pieni ja heikko,
hiivin takaisin budoaariin ja suljin oven.
Silloin tapahtui jotain merkillistä -- tuollainen pieni tapahtuma
elämässä, joka tuntuu johtuvan kohtalon mahtavan käden viittauksesta.
Makuuhuoneestani lähtevä valonsäde, leikaten kirjoituspöytäni kulmaa,
valaisi siinä olevaa pientä paikkakunnanlehteä.
Sanomalehti, joka oli mahtanut tulla iltapostissa, oli nähtävästi
ollut Martinin käsissä, ja vain siitä syystä minä avasin sen ja
vilkaisin siihen.
Silmäni sattuivat ensiksi lyhyeen selostukseen, jonka
päällekirjoituksena oli "Hyväntekeväisyysnäytäntö".
Se kuului:
Raa-linnan englantilaiset vieraat, jotka risteilevät saaremme
ympäri Kleopatra nimisessä, kauniissa huvialuksessa, olivat
eilisiltana panneet toimeen varieteenäytännön Ravenstownin
palatsissa katolisen lähetystyön hyväksi.
Näytännön loputtua hänen ylhäisyytensä piispa, joka oli
itse läsnä ja seurasi kutakin ohjelman numeroa nähtävällä
mielenkiinnolla, esitti tunnetulla sulavalla tavallaan
kiitoksensa lordi Raalle, huomauttaen että tämä katolilaisen
hyväntekeväisyyden avustaminen oli uusi todistus hänen suuresta
vapaamielisyydestään. Erikoisesti hän mainitsi vielä kaunista
ja lahjakasta madame Lieriä, joka oli ihastuttanut kaikkia
läsnäolevia serpentiinitanssillaan ja jota Ellanin Kirkko oli
aina kiitollisuudella muistava siitä kauniista rahasummasta,
joka oli tuloksena hänen innokkaista puuhistaan näytännön
aikaansaamiseksi.
Kleopatra kuuluu lähtevän Ravenstownin satamasta paluumatkalle
Raa-linnaan huomisaamuna.'
Se oli kaiken loppu. Se tuli päälleni kuin kohiseva virta ja
pyyhkäisi tiehensä kaikki epäröimiset.
Sellainen siis oli Kirkon puhtaus -- minua se uhkasi kirouksellaan,
kun halusin seurata sydämeni puhtaimpia käskyjä, mutta otti rahaa
Alman tapaiselta naiselta, joka lahjoi sitä olemaan sokea hänen
huonoon elämäänsä nähden ja osoittamaan hänelle suosiotansa!
Entä mieheni -- hänen kevytmielinen elämänsä oli julkinen ja
kaikkialla tunnettu, mutta sittenkin Kirkko sanansajulistajan kautta
imarteli hänen turhamaisuuttaan ja suvaitsi hänen syntejänsä.
Hän oli tulossa takaisin luokseni -- tuo avionrikkoja, ja kun hän
tulee, niin Kirkko vaatii minua olemaan hänelle uskollinen, olipa
hänen käytöksensä millainen tahansa, kieltäytymään siitä puhtaasta
rakkaudesta, joka nyt minut täytti.
Mutta ei, ei, ei! Ei milloinkaan enää! Se olisi kuolemaa pahempi.
Kirottu olkoon se voima, joka saattaa tuomita naisen sellaiseen
elämään!
Ehkäpä en ollut enää selväjärkinen -- henkisesti selvä -- ja
suokoon minulle siinä tapauksessa Jumala ja Kirkko anteeksi. Mutta
nähdessäni, ettei Kirkko eikä laki voinut irroittaa tätä sidettä,
jota en ollut itse tehnyt, että kumpikin kannatti huonoa miestä ja
sieti langennutta naista, nousi koko sieluni kapinaan.
Sanelin itselleni, että jos nyt jättäisin mieheni ja menisin Martinin
luo, niin pakenisin häpeästä kunniaan.
Näin uudelleen Martinin epätoivoiset kasvot sellaisina kuin ne olivat
erohetkellämme, ja aivoissani soivat hänen intohimoiset sanansa:
"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Me
rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät
siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja
olet aina oleva."
Rinnassani huusi ääni: "Rakasta häntä! Sano hänelle, että rakastat
häntä. Nyt, nyt! Hän on lähdössä. Huomenna on liian myöhäistä. Mene
hänen luokseen. Tämä on oleva sinun todellinen avioliittosi. Se
toinen oli vain laillistettua ja pyhitettyä prostitutsionia."
Hypähdin pystyyn ja kiskaisten oven auki astuin pontevin askelin
käytävän poikki Martinin huonetta kohti.
Hiukseni olivat hajallaan, aamupukuni väljät hihat paljastivat
käsivarteni, ja poveni oli yhtä paljas kuin parvekkeella ollessani,
mutta sitä en ajatellut.
En koputtanut Martinin ovelle. Minä tartuin kahvaan kuten se, jolla
on oikeus siihen. Se väännähti itsestään ja ovi aukeni.
Päässäni pyöri, mustia renkaita kieppui silmissäni, ja kuulin
vapisevan, värähtelevän ääneni puhuvan kuin vieraan ihmisen suusta:
"Martin, minä tulen sisään."
Silloin sydämeni, joka oli sykkinyt rajusti, tuntui pysähtyvän
lyönnistään. Jäseneni herpaantuivat. Minä olin kaatumaisillani.
Seuraavassa tuokiossa ympäröivät minua voimakkaat käsivarret.
Minua ei pelottanut. Mutta aivoissani kohisi kuten silloin kun jää
murtautuu siteistään.
* * * * *
Te onnelliset ja hyvät naiset, joita rakkaus vartioi, suojaa ja tukee
ja säilyttää puhtaina ja vilpittöminä, astukaa kepeästi sisarenne
tomussa makaavan sielun yli hänen koettelemuksensa ja hurjan
kiusauksensa hetkenä.
Ja te siunatut ja synnittömät pyhät, jotka polvistutte kaikkein
Äitien Äidin istuimen edessä, viekää hänen syyllisen lapsensa rikos
Hänen eteensä, joka -- aikoja sitten itsevanhurskaan farisealaisen
huoneessa -- sanoi naiselle, joka oli syntinen, mutta rakasti paljon
-- naiselle, joka oli pessyt Hänen jalkansa kyynelillään ja pyyhkinyt
ne hiuksillaan: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut."