milloinkaan miehen ja vaimon väliin, jotka Jumala on yhteenliittänyt.
Hänen asiansa on yhdistää ihmisiä, ei erottaa. Mitä tähän rakkaaseen
lapseen tulee, niin olen rakastanut häntä siitä hetkestä pitäen,
kun hän oli pieni kapalovauva, niin ettei minun ole tarvis oppia
velvollisuuttani häntä kohtaan mieheltä, joka ei näy välittävän
hänestä enemmän kuin sitruunankuoresta. Kyllä menen, sir", lisäsi
vanhus, suoristaen selkänsä haavoitetun jalopeuran tavalla, "mutta
teidän turviinne minä en häntä jätä, vaan Jumalan pyhän ja siunatun
rakkauden turviin."
Mieheni oli poistunut, ennenkuin viimeiset sanat olivat lausutut,
mutta luullakseni ne häntä seurasivat portaille.
Poskeni leimusivat häpeästä tämän nöyryyttävän kohtauksen aikana, ja
yritin lausua isä Danille mielipahani, mutta en kyennyt, kumarruin
vain hänen kätensä yli ja suutelin sitä.
* * * * *
Arvelin saavuttaneeni kärsimykseni huipun, ja illalla kun Price ennen
maatapanoani harjasi tukkaani ja minä ajattelin Martinia ja kyselin
itseltäni voisinko kauemmin kestää mieheni raakuutta, kuulin hänen
äkkiä sanovan:
"Jos minä olisin rouva, joka on joutunut naimisiin väärälle miehelle,
niin menisin sille oikealle vaikka täytyisi laillista eroa hakea."
Vaikka tämä osui olemaan juuri se sama ajatus, joka raivokkaana
pyöri vaivaantuneissa aivoissani, niin minä kiukustuin hänelle kuin
villikissa ja kysyin, kuinka hän uskalsi puhua minulle sellaista
kauheata ja syntistä, ja sanoin hänet irti hänen palveluksestaan
silloin ja silloin.
Mutta hän oli tuskin lähtenyt huoneestani, kun mieleni kukistui ja
minä vapisin pelosta, että hän pitäisi kiinni sanastani, jolloin
kadottaisin viimeisen ystäväni.
Viideskymmeneskahdeksas luku.
Seuraavien päivien kuluessa saapuivat vieraamme. Niitä piti tulla
vähintään kaksikymmentä, palvelijoita ja kamarineitejä lukematta,
niin että Raa-linna, vaikka olikin tilava, oli täpösen täynnä.
Vieraita oli jotenkin yhtä monta kumpaakin sukupuolta ja he kuuluivat
pääasiallisesti mieheni säätyluokkaan, mutta niihin kuului myös herra
Eastcliffin kaunis vaimo, Camilla, ja Alman äiti, joka Alman kovaksi
mielipahaksi oli vaatinut tulla kutsutuksi.
Mieheni vaati minua ottamaan heidät vastaan, ja sen teinkin, vaikka
olin vain heidän nimellinen emäntänsä, ja he tiesivät sen ja
kohtelivat minua sen mukaan.
He osoittivat minulle välinpitämättömyyttään milloin milläkin
tavalla, kysyivät neuvoa Almalta minun läsnäollessani ja haavoittivat
monesti naisellista ylpeyttäni, näyttämällä minulle, että olin
kadottanut paikkani vaimona mieheni talossa.
Tiedän että tähän samaan luokkaan kuuluu paljon sellaisiakin ihmisiä,
jotka ovat herttaisia ja hienotunteisia, moitteettomia ja puhtaita,
maansa todellinen aatelisto -- naisia, jotka ovat kiintyneet kotiinsa
ja lapsiinsa, ja miehiä, jotka kuluttavat varansa ja voimansa yleisen
hyvän eteen -- mutta mieheni ystävät eivät olleet sitä lajia.
He olivat turhamaisia ja ylpeitä, itsekkäitä, mukavuutta rakastavia,
tykkänään epäluotettavia, perin huonotapaisia, ja heidän tietonsa
ja sivistyksensä olivat hämmästyttävän hatarat, paitsi niitä monia
kieliä, joilla he pystyivät lausumaan tyhjiä sukkeluuksiaan. He
elivät ja kukoistivat maailmassa ilman uskontoa, ilman siveellisyyttä
ja (ellei se jo kuulosta liian tekopyhältä) ilman Jumalaa.
Millä tavalla he käyttäytyivät ollessaan metsästyksellä,
huviretkillä, ajelemassa, ratsastamassa ja purjehtimassa (sillä
herra Eastcliff oli saapunut huvipurressaan ja se oli ankkurissa
rotkon alapuolella olevassa satamassa), en tiedä, sillä "tohtorin
määräyksiin" perustuen Alma ei pyytänyt minua seuraamaan heitä.
Mutta iltasin pelattiin bridgeä (heidän viattomin huvituksensa)
ja uhkapeliä, juotiin, rämpytettiin pianoa, tanssittiin "Harmaata
karhua", laulettiin duettoja viimeisistä opereteista ja pengottiin
tyhjää aivokoppaa keinojen keksimiseksi, joilla voisi tappaa heidän
olemassaolonsa ainoata vihamiestä -- Aikaa.
Pöytäkeskusteluna olivat tavallisesti hevoset ja koirat, mutta
toisinaan myös rakkaus, keimailu ja avioliitto, siihen luettuna
aviollinen uskollisuus, joka oli leikkipuheiden lempiaiheena sekä
miesten että naisten kesken.
Tällöin mieheni usein huomautti, että entisaikaan miesten oli tapana
ottaa vaimonsa samoin kuin hevosensakin koetteeksi vuoden ja päivän
ajaksi, ja kannattipa vielä meidän aikanammekin muutamiin naisiin
nähden koettaa tuota vanhaa tapaa.
Silloin herra Vivian huomautti, että "kautta Jupiterin, sehän oli
mainion hyvä keksintö", ja jos hän "joskus menisi naimisiin, niin sen
hän jumal'avita juuri tekisi."
Ja silloin herra Eastcliff pisti väliin, että oli naurettava
ennakkoluulo, että vaimon pitäisi pitää miehensä tykkänään itselleen,
"ikäänkuin hän olisi mikäkin hammasharja, jota ei voi pitää kenenkään
kanssa yhteisenä", ja joku huomautti vielä, että yhtä kohtuutonta
olisi vaimon vaatia, että hänen hammaslääkärinsä tai kampaajansa
palvelisi yksin häntä.
Oh, kuinka kaikki tämä minua iljetti! Olipa sen pohjana todellinen
siveellinen rappeutuminen tai vain teeskentely ja pöyhkeily, yhtä
epämiellyttävää se oli joka tapauksessa, ja vaikka kestin minkä
jaksoin näyttämättä inhoani, niin pakenin niin usein kuin oli
mahdollista oman huoneeni puhtaaseen ilmakehään.
Mutta sielläkään en saanut aina olla yksinäni, sillä Alman äiti oli
alituisesti kintereilläni. Hän oli pullea pieni olento, ylellisesti
timanttisormuksilla ja rintaneuloilla koristettu. Kasvatusta hän
ei ollut saanut paljon yhtään, ja hän oli tunnettu siitä, että hän
lasketteli uskallettuja puheita murteellisella ranskankielellään, ja
päähauskuus siinä oli, ettei milloinkaan voitu tietää, ymmärsikö hän
niiden merkitystä vai ei.
Siitä huolimatta hän oli ainoa hyväsydäminen nainen koko talossa, ja
luulenpa todella, että hän arveli tekevänsä hyvän työn pitäessään
minulle seuraa. Mutta voi, paljon minä kärsin kuunnellessani hänen
pitkiä juttujaan entisistä "käynneistään" Raa-linnassa, jolloin
toivomattani sain tietää mitä alkuperää hän oli (lontoolaisen
postiljoonin tytär); mitä osaa hän iloisessa ja huolettomassa
nuoruudessaan oli näytellyt Raa-linnassa, kuinka hän oli tavannut
miehensä New-Yorkissa ja kuinka tämä oli nainut hänet pelastaaksensa
lapsensa maineen; ja lopuksi, kuinka amerikkalaisen hienoston naiset
olivat kieltäytyneet vastaanottamasta häntä ja hän oli vannonut
kostavansa heille naittamalla Alman korkeimmalle europpalaiselle
arvonimelle, minkä rahalla saattoi ostaa.
Mutta nämä paljastukset hänestä itsestään eivät olleet niinkään
nöyryyttäviä kuin hänen säälinosotuksensa minua kohtaan, joista
saatoin ymmärtää, etten pystynyt edustamaan näin ylhäisen perheen
emäntää -- ja miten sitä voisi minulta vaatiakaan? -- kun sitävastoin
Alma oli kuin syntynyt siihen, ja siksipä oli onni minulle, että hän
oli täällä näyttämässä, miten kaikki oli suoritettava.
Kaiken tämän seurauksena oli että ies, jonka alla elin, alkoi enemmän
kuin koskaan tuntua minusta sietämättömän raskaalta. Silmäillessäni
eteenpäin tulevaisuuteen en nähnyt muuta kuin loppumattomia vuosia
tässä alennustilassa, ja silloin sanelin itselleni, ettei mikään --
ei sakramentit eikä sopimuskirjat, ei kirkon eikä valtion lait --
voisi pakottaa minua sietämään sitä.
Kamarineitini singahutteli alinomaa hyvin tähdättyjä viittauksia
Almasta ja miehestäni. Virkistin myöskin muistoani tuolla
iljettävällä Pariisissa tapahtuneella kohtauksella ja rupesin
ihmettelemään, miksi edelleen kärsin sellaista solvausta, että
viivyin yhä mieheni suojeluksessa.
Ja sitten työskenteli minussa vielä toinenkin voima -- oma salainen
intohimoni. Joskohta toisinaan pidin itseäni kurjana syntisenä ja
arvelin kärsimysteni kuormaa taivaan rangaistukseksi rikollisesta
rakkaudestani, niin oli taas toisia hetkiä, jolloin koko sieluni
nousi kapinaan, ja minä ikävöin, en vain vapautta, vaan täydellistä,
laillista eroa.
Martinilta sain kahdesti kirjeen tänä tuskan aikana. Ensimäinen kirje
sisälsi kertomuksen niistä laajalle ulottuvista töistä, joihin hänen
napaseutumatkansa hänet upotti -- insinöörien, sähköteknikkojen,
geoloogien ja muurarien hankkiminen ja suurien koneitten
kuljettaminen langatonta lennätinlaitosta varten -- sillä hän näytti
olevan loistavalla tuulella ja elämä oli täynnä hyviä lupauksia
hänelle.
Toisessa kirjeessään hän kertoi päättäneensä jo kaikki toimensa ja
tulevansa saarelle käymään seuraavalla viikolla; hän aikoi pistäytyä
ensin "vanhusten" luona ja tulla sitten minua tervehtimään parin
päivän ajaksi juuri ennen matkalle lähtöään.
Hän tuli. Luin paikallislehdissä hänen tulostaan saarelle -- kuinka
taajat väkijoukot olivat olleet laivasillalla häntä vastaanottamassa
ja kuinka hänen tullessaan omaan kyläämme naapurimme olivat olleet
odottamassa häntä rautatieasemalla ja vieneet hänet äitinsä luo ja
sitten sytyttäneet hänelle tervetuliaisiksi ilotulia vuorille.
Sydäntäni kirvelteli ajatellessani, minkälaisissa jännittävissä
tapahtumissa Martin kulutti aikaansa minun eläessäni tällaisessa
alennustilassa. Rakkauteni Martiniin oli nyt kuin avonainen haava, ja
olin nyt selvillä siitä, että tuli mikä tuli, ennenkuin hän tulisi
Raa-linnaan, niin minä vapauttaisin itseni kieron asemani orjuudesta.
Isä Danin neuvot olivat tähän aikaan häipyneet. Vaikka olin rukoillut
voimaa kuormani kantamiseen, ei siitä ollut lähtenyt minkäänlaista
apua, ja eräänä aamuna seisoessani makuuhuoneessani olevan Pyhän
Neitsyen kuvan edessä, minut valtasi äkkinäinen halu puhaltaa hänen
lamppunsa sammuksiin ja jättää se ainiaaksi sytyttämättä.
Kaiken lopuksi tuli, että päätin mennä tapaamaan piispaa ja isäni
asianajajaa, herra Curphyä ja ehkäpä vielä isäänikin, että tavalla
tai toisella pääsisin johonkin selvyyteen ja saisin tietää mitä
minusta oli tuleva.
Onni -- paha onni -- suosi minua. Saapui sanoma, että isäni oli äkkiä
sairastunut johonkin tautiin, joka pani lääkärit ymmälle, ja ottaen
tämän tekosyyksi kysyin mieheltäni, voisinko lähteä kotiin pariksi
kolmeksi päiväksi.
"Mikset voisi?" vastasi hän sellaisella äänellä kuin olisi sanonut:
"Kuka sinua estää?"
Sitten olin kyllin heikko puhuttelemaan Almaa, joka virkkoi:
"Kyllä, kyllä, rakas tyttöseni. Tulemme sinua _hirveästi_ kaipaamaan,
mutta se on velvollisuutesi. Ja sittenhän tapaat tuon hauskan
herra... Mikä taas onkaan hänen nimensä?"
Tuntien olevani poloinen, säälittävä teeskentelijä pyysin vielä
vierailtakin anteeksi lähtöäni, ja he näyttivät siltä kuin olisi
heitä haluttanut sanoa: "Emmeköhän tuota eroa kestä."
Illalla ennen lähtöäni Price sanoi:
"Teidän armonne on ehkä unohtanut, että aikani on mennyt umpeen,
mutta minä jään kunnes teidän armonne palaa, jos halutaan."
Kysyin haluttiko häntä jäädä tykkänään luokseni, ja hän vastasi:
"Haluttaisi kylläkin, armollinen rouva. Jokainen viihtyy hyvän
emännän luona, vaikkapa hän onkin joskus hiukan tulinen luonnoltaan.
Ja ellette tahdo minua kanssanne isänne luo, voin ehkä olla joksikin
hyödyksi teille ennen takaisintuloanne."
Huomasin että hänen aatoksensa yhä liikkuivat erossa, mutta nyt en
häntä nuhdellut, sillä oma haluni oli kääntynyt samaan suuntaan.
Seuraavana aamuna useimmat vieraat tulivat hallin ovelle saattamaan
minua ja lähettivät minulle kokonaisen tulvan suopeita hymyjä
autovaunun vieriessä pois.
Viideskymmenesyhdeksäs luku.
Ennenkuin läksin isäni luo, kävin piispaa tapaamassa. Piispan linna
oli saaren toisella kulmalla, ja oli jo keskipäivänaika, kun minä
ajoin sen korkeiden jalavapuiden alitse, joissa suuri varisparvi
näytti pitävän jonkinlaista yleistä kokousta.
Piispa oli paraillaan aamiaisella, ja aamiaisen jälkeen (niin hänen
livreapukuinen palvelijansa kertoi minulle) hän tavallisesti kävi
lepäämään. Olen useasti myöhemmin arvellut, että keskusteluni hänen
kanssaan päättyi niin epäedullisesti minulle syystä, että se sattui
hänen ateriansa ja unensa väliin.
Minut vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, joka oli ylellisesti,
melkeinpä prameasti sisustettu sohvilla ja nojatuoleilla ja monilla
kuvilla, niiden joukossa paitsi suurta paavin muotokuvaa, pyhän
isän omalla nimikirjoituksella varustettuna -- kaikennäköisten
ylhäisten henkilöiden -- markiisien, lordien, kreivien ja hienojen
avokaulaisten naisten kuvia, joihin viimemainittuihin oli usealla eri
kielellä kirjoitettu omistus: "Isälleni Jumalassa Ellanin arvoisalle
piispalle".
Piispa astui luokseni parin minuutin kuluttua, myhäillen ja
nähtävästi sovinnossa koko maailman kanssa. Hän toivotti minut
tervetulleeksi pehmeällä, sulavalla tavallaan ja kyseli, saisiko hän
tarjota minulle mitään virvokkeita, mutta mieleni oli niin kiihtynyt,
etten voinut ajatella juomista ja syömistä, ja paiskauduin paikalla
asiani ytimeen.
"Monseignor", sanoin. "Olen suuresti murheissani. Asia koskee
avioliittoani."
Hymy väistyi piispan kasvoilta, kun hän tämän kuuli.
"Sepä ikävä", virkkoi hän. "Ei mitään vakavaa toivoakseni."
Sanoin että se oli hyvinkin vakavaa, ja sitten aloin heti paljastaa
hänelle surujeni syyn -- ettei mieheni rakastanut minua, että hän
rakasti toista naista -- että avioliittoni pyhä sakramentti...
"Odottakaa", virkkoi piispa, ja hän nousi sulkemaan ikkunaa, sillä
varisten vaakkuna oli kerrassaan ilkeä puissa pidettiin varmaan
käräjiä. Palaten istuimelleen hän, virkkoi:
"Armollinen rouva, teidän tulee ymmärtää, että on olemassa yksi
rikos ja vain yksi ainoa, jota kaikissa kristityissä maissa ja
sivistyneissä yhteiskunnissa katsotaan tarpeeksi loukkaavaksi
antamaan aihetta todellisesti tuntuvaan murheeseen. Onko teillä
mitään todistuksia siitä?"
Tiesin mitä hän tarkoitti, ja tunsin punastuvani hiusmartoa myöten.
Mutta painaen alas häpeäni, kerroin hänelle mitä Pariisissa olin
nähnyt ja samoin myös Pricen syytökset ja epäluulot.
-- "Hm!" virkahti piispa, ja älysin paikalla että hän aikoi vähentää
todistusteni pätevyyttä.
"Teillä itsellänne on nähtävästi vähän tai ei ensinkään mitään
todistuksia. Pääasiallisesti vain kamarineidillänne. Ja kamarineidit
ovat kuulut juonitteluhalustaan."
"Mutta se on totta", sanoin. "Ei mieheni ole sitä kieltävä. Eikä hän
voikaan."
"Mikäli minä kykenen huomaamaan, mitä maailmassa tapahtuu", lausui
piispa, "niin miehet tällaisissa olosuhteissa aina sekä voivat
kieltää että kieltävät syyllisyytensä."
Tunsin käsieni käyvän kosteiksi hansikkaitteni alla. Näytti siltä
kuin olisi piispa yrittänyt sulkea silmänsä siltä, mitä hän ei
tahtonut nähdä.
"Mutta minä olen oikeassa, olen varma siitä että olen oikeassa",
huudahdin.
"No niin, otaksukaamme että olette oikeassa, armollinen rouva, mitä
te siinä tapauksessa toivotte minun tekevän?"
Parisen minuuttia olin kovasti hätääntynyt, mutta sain lopulta
kumminkin soperretuksi, että olin tullut häneltä neuvoa kysymään ja
ottamaan selvää siitä, minkä verran kirkko voisi minua auttaa.
"Hm!" sanoi piispa, ja sitten paiskaten toisen säärensä ristiin
toisen päälle ja kopeloiden kenkänsä hopeasolkea hän lisäsi:
"Kirkko, armollinen rouva, sallii todella apua kovassa hätätilassa.
Se sallii sitä huojennusta, jonka erossa eläminen tuottaa, mutta
antaa suostumuksensa siihen aina vastahakoisesti, toivoen lopullista
sovintoa. Mutta se ei voi hyväksyä sitä, että vaimo elää erillään
miehestään, koska -- anteeksi, en väitä että tässä tapauksessa on
niin laita -- hän huomaa, ettei mies häntä miellytä, tai koska -- en
nytkään väitä että niin on teidän laita -- että vaimo huomaa jonkun
toisen miellyttävän häntä enemmän..."
"Monseignor", sanoin, ja minua sekä kuumotti että huimasi, "älkäämme
huoliko väitellä erossa elämisestä. Minä ajattelen paljon vakavampaa
muutosta."
Piispan kasvoille lensi kauhistuksen ilme.
"Armollinen rouva, ettehän vain ajattele avioeroa?"
Luullakseni! taivutin päätäni äänettömän myöntymyksen merkiksi,
sillä piispan käytös muuttui heti päättäväiseksi ja tuomitsevaksi.
Hän kyseli minulta, enkö tietänyt, ettei katolinen kirkko sallinut
avioeroa missään tapauksessa, ja olinko unohtanut, mitä pyhä isä itse
oli minulle sanonut (viitaten muotokuvaan) -- että kun juhlallisesti
sitouduin pyhään avioliittoon, niin minun oli se tehtävä sillä
täydellä tietoisuudella, ettei mikään muu kuin kuolema voinut sitä
murtaa.
"Kristuksen rakkaus seurakuntaansa on verrannollinen kuvaus siitä
rakkaudesta, jonka mies ja vaimo lupaavat toisilleen pyhässä
aviosäädyssä, ja yhtä mahdotonta on rikkoa toista kuin toista."
"Mutta mieheni ei rakasta minua", huudahdin, "enkä liioin minä häntä,
ja siksipä meidän välillämme oleva sopimus on jo rikottu."
Piispa lausui minulle hyvin ankaria sanoja tämän johdosta, sanoen
ettei minun, kirkon hyvän lapsen, pitänyt milloinkaan, ei milloinkaan
sitä toistaa, sillä joskohta avioliitto oli sopimus, niin se
kumminkin erosi kaikista muista sopimuksista laatuunsa nähden.
"Kun te menitte naimisiin miehenne kanssa, niin tulitte sidotuksi
häneen, ei vain omalla lupauksellanne, vaan salaperäisellä voimalla,
josta ette voi koskaan vapautua. Voima, joka teidät yhdisti, oli
Jumala, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman."
Pääni painui alas. Piispa oli puhunut samaa, mitä minulle oli aina
opetettu, vaikka olin sen aivan unohtanut kärsimysteni tuskissa ja
kiusaukseni hurjassa palossa.
"Maallinen laki _saattaa_ suoda teille avioeron", jatkoi piispa,
"en ole selvillä siitä -- en voi sanoa mitään siitä. Mutta sillä ei
pitäisi olla _oikeutta_ siihen, koskapa lailla ei voi olla oikeutta
tehdä mitättömäksi sitä, minkä Jumala itse on vahvistanut."
Oh, se oli julmaa! Tuntui kuin olisi tuleva elämäni mustunut edessäni
-- kuin olisivat vankilan rautakanget sulkeutuneet takanani ja
kahleet jo painaneet jäseniäni.
"Mutta vaikkapa maallinen laki _voisi_ ja tahtoisi teille myöntää
avioeron, niin ajatelkaapa, kuinka suuren vahingon teette sillä
Kirkolle. Teidän avioliittonne oli niin sanottu eriuskoisten liitto,
ja Kirkko ei suosi sellaisia avioliittoja, mutta tässä tapauksessa
se suostui, ja miksi? Koska se toivoi voivansa palauttaa eksyneen
perheen toisessa polvessa sen helmaan. Mutta mitä te nyt tekisitte?
Odottamatta toista polvea te tekisitte tyhjäksi sen aikeet."
Jäätävä kylmä tunkeutui sydämeeni näitä sanoja kuullessani. Tätä
otollisen hetken menettämistäkö piispa ajatteli eikä kärsivän naisen
ruhjottua ja verta vuotavaa sielua?
Nousin lähteäkseni. Piispa nousi myös ja alkoi neuvoa minulle
anteeksiantamusta.
"Joskohta teitä on loukattu, armollinen rouva", sanoi hän -- "en
väitä, ettei teitä olisi -- eikö ole mahdollista antaa anteeksi?
Muistakaa että anteeksiantamus on taivaallinen avu, jota meidän
kaikkein tulee harrastaa, ja varsinkin aviovaimon mieheensä nähden.
Ajatelkaapa toki! Kuinka monen naisen täytyy sitä harjoittaa -- joka
päivä, kautta koko maailman!"
"Hyvä, hyvä", sanoin astuen ovea kohti.
Piispa seurasi minua ja pyyteli minua hartaasti Kirkon hyvänä
tyttärenä elämään sovussa mieheni kanssa, olipa hänellä mitä vikoja
hyvänsä, ja kun saisin lapsia (kuten Jumalan armosta varmaan saisin),
olisi minun vuodatettava heihin oikeata uskoa äidin kaikella taidolla
ja hellyydellä, jotta avioliittoni tarkoitus tulisi täytetyksi ja
luja katolilainen tulisi Raa-linnan perilliseksi.
"Kirkko ei siis voi tehdä mitään hyväkseni?" äännähdin.
"Ei muuta kuin rukoilla, armollinen rouva", vastasi piispa.
Sydämeni oli kiihkeässä kapinassa lähtiessäni hänen luotaan, ja koska
Kirkko ei voinut tehdä mitään, päätin tiedustella, voisiko laki
tehdä mitään, niinpä käskin kuljettajani ajamaan Holmtowniin isäni
asianajajan luo.
Hän vastaanotti minut tavanmukaisella leppeällä myhäilyllään,
ojensi minulle tahmean, lihavan kätensä, asetti minut istumaan
nojatuoliinsa, toivoi, ettei odottamaton vierailuni tietäisi pahoja
uutisia Hovista, ja tiedusteli minulta lopullisesti mitä hän voisi
tehdä.
Kerroin uudelleen tarinani heittäen kaikki tunnepurkaukset sikseen
ja käyden jotenkin kovakouraisesti heti kiinni epämiellyttäviin
tosiasioihin ja mieheni uskottomuuteen.
Asianajaja kuunteli minua kasvot poispäin kääntyneinä katsellen
ulos merelle ja sormeillen valkealla kädellään pitkää, ruskeata
partaansa, ja ennenkuin olin päässyt loppuun, huomasin että hän,
kuten piispakin, oli päättänyt olla mitään näkemättä.
"Saatatte olla oikeassa", alkoi hän...
"Minä _olen_ oikeassa!" vastasin.
"Matta vaikkapa _olisittekin_, niin olen pakotettu teille
ilmoittamaan, ettei aviorikos yksinään ole tarpeeksi pätevä syy
avioeron saamiseen."
"Eikö pätevä?"
"Jos te olisitte mies, niin se riittäisi, mutta koska olette nainen,
täytyy teidän sen lisäksi esittää todistuksia julmuudesta."
"Julmuudesta? Eikö tämä kaikki sitten ole julmuutta?" kysäisin.
"Inhimillisessä merkityksessä kyllä, mutta ei laillisessa
merkityksessä", vastasi asianajaja.
Ja sitten hän alkoi minulle selittää, että ero-asia tässä maassa oli
toisenlainen kuin monessa muussa, sillä vaimo ei voinut saada eroa
miehestään muuten kuin todistamalla, ei vain että tämä oli uskoton
hänelle, vaan myöskin että hän oli häntä väkivaltaisesti kohdellut,
lyönyt häntä kasvoihin esimerkiksi, uhannut häntä tai saattanut hänen
elämänsä ja terveytensä vaaranalaiseksi.
"Tätä ei miehenne ole tehnyt, vai mitä? Ei? Niinpä arvelinkin. Sillä
gentlemanni hän yhtäkaikki on. Silloin on olemassa vain yksi ainoa
syy, johon voisitte perustaa erovaatimuksenne, hylkääminen, mutta ei
ole otaksuttava, että miehenne karkaa. Eipä hän todella voisikaan
sitä tehdä. Se ei ole hänelle edullista. Siitä me olemme pitäneet
huolta -- _tässä_", ja tyytyväisesti myhähtäen asianajaja taputteli
kiiltävän rasian kantta, johon oli kaiverrettu isäni nimi.
Minä olin mykistynyt. Lain sallimat ehdot olivat vielä häpeällisemmät
kuin ne kahleet, joilla Kirkko sitoi minut avioliittooni.
"Mutta otaksukaamme, että laki voisi myöntää teille eron", pitkitti
asianajaja, "mitä hyvää teillä olisi siitä? Teidän täytyisi luopua
arvonimestänne."
"Arvonimestäni en välitä vähääkään", vastasin.
"Ja asemastanne."
"Siitäkään en välitä vähääkään."
"No, no", virkahti asianajaja taputellen käsivarttani, kuin olisin
ollut suuttunut, itkussa oleva lapsi. "Älkää pilatko katkeruudessanne
ja suuttumuksen puuskassanne avioliittoa, joka on niin kaikinpuolin
sopiva aseman ja omaisuuden puolesta. Ja ajatelkaapa hyvää
isäännekin! Miksi hän on kuluttanut näin paljon rahaa kohottaakseen
häviöön joutuneen suvun uudelleen pystyyn? Jotta hänen nimensä tulisi
jatkumaan ylhäisessä perheessä, ja lapsienne ja lastenlastenne
kautta..."
"Laki ei siis voi tehdä mitään puolestani?" keskeytin, ja sydämeni
kouristui tuskasta ja inhosta.
"Ikävä, hyvin ikävä, mutta nykyisten asianhaarojen vallitessa, mikäli
minä voin päättää, ei se voi tehdä mitään", virkkoi asianajaja.
"Hyvästi sitten", huudahdin, ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä
tein, olin hypähtänyt pystyyn, lähtenyt huoneesta ja kiiruhtanut
portaita alas.
Sydämeni oli nyt vieläkin rajummassa kapinassa. Minä aioin lähteä
kotiin. Minä aioin vedota isääni. Kova hän kyllä aina oli ollut
minulle, mutta hän oli ainakin ihminen, ei kylmä abstraktinen käsite,
kuten Kirkko ja Laki, joilla ei ollut inhimillistä sääliä eikä
ymmärtämystä ihmiskärsimyksille.
Kuudeskymmenes luku.
Vaikka olin lähettänyt kotiin sanan tulostani, ei ollut ketään minua
vastaanottamassa tullessani.
Bridget täti oli ostoksilla, ja kaunis Betsy (joka oli loukkaantunut
minulle siitä, etten ollut pyytänyt häntä vieraaksi Raa-linnaan,
kuten jäljestäpäin sain kuulla) oli juossut yläkertaan kuullessaan
torvemme toitotuksen. Suuntasin siis askeleeni suoraan isäni
huoneeseen.
Nessy MacLeod vastasi koputukseeni, mutta sen sijaan että olisi
avannut oven minulle, hän pujahti ulos kuin mikäkin kissa ja sulki
oven takanaan. Hänen kömpelö vartalonsa, säännöttömät piirteensä
ja punainen tukkansa eivät olleet minusta milloinkaan ennen
näyttäneet niin epämiellyttäviltä. Älysin paikalla, että hän esiintyi
taloudenhoitajattaren mahtavuudella, ja huomasin hänen kantavan
vyötäreillään avainkimppua, joka oli kilissyt Bridget tädin kupeilla,
minun lapsena ollessani.
"Isäsi on sairas", virkkoi hän.
Sanoin tietäväni sen ja tulleeni häntä tervehtimään.
"Pahasti sairaana", sanoi hän painaen selkäänsä ovea vasten. "Lääkäri
sanoo, että hänen on pysyttävä aivan rauhassa."
Suuttuneena siitä, että hän yritti estää minulta pääsyn isäni
huoneeseen, sanoin:
"Päästä minut sisään, ole hyvä."
"Hss! Hän on niin tulinen, ja minä en salli että kukaan häiritsee
häntä tänään."
"Päästä minut sisään", toistin, ja ääneni mahtoi olla aika kimeä,
koska isäni kuuli sen.
"Maryko siellä?" kuului oven toiselta puolelta, jolloin Nessyn oli
pakko peräytyä, ja seuraavassa hetkessä olin isäni huoneessa.
Hänen jykevä ja voimakas päänsä lepäsi tyynyjen varassa hänen
telttasängyssään, -- muuta vuodetta hän ei koskaan käyttänyt -- ja
hän näytti niin sairaalta ja muuttuneelta, että minä sekä pahastuin
että häpesin omaa itsekkäisyyttäni, kun olin ajatellut vain itseäni
tänä aamuna.
Mutta hän ei tahtonut kuunnella minun osanottavia kysymyksiäni,
väittäen ettei häntä vaivannut paljon mikään, että "Conrad höpisi
jotain syövästä", mutta että tohtori hupsutteli.
"Mitä sinulle itsellesi kuuluu?" kysäisi hän. "Linnassa kuuluu
elettävän suurellisesti."
Ajattelin, että nyt olisi otollinen aika puhua omista asioistani,
ja vaikka minusta nyt, kun kuuntelija oli oma isäni, oli paljon
tuskallisempaa paljastaa huoleni, änkytin sanottavani niin hyvin kuin
tukahuttava mielenliikutukseni sen salli.
Luulin hänen säälivän minua. Arvelin hänen suuttuvan. Joskohta hänen
kohtelussaan minua kohtaan ilmeni tuota samaa halveksumisen sekaista
hellyyttä, jota hän aina oli osoittanut äidilleni, niin olinhan toki
hänen tyttärensä, ja olin vakuutettu siitä, että häntä haluttaisi
rynnätä ylös vuoteeltaan voidakseen tarttua miestäni kurkkuun ja
ravistaa häntä kuten mäyräkoira ravistaa rottaa. Mutta kävikin aivan
toisin.
Olin tuskin päässyt alkuun, kun hän purskahti nauruun.
"Jumala paratkoon, tyttö", huudahti hän, "ethän toki ruvenne suutasi
murtamaan mokoman asian takia."
Ajattelin, ettei hän ollut minua käsittänyt, ja yritin puhua
selvemmin.
"Vai niin", virkkoi hän, "liehittelee toisia naisia, häh? No niin,
eihän tuo sen kummempaa? Ei hän ole ensimäinen mies, joka sitä tekee,
eikä viimeinenkään, arvaan minä."
Luulin sittenkin, etten ollut kyennyt oikein selvittämään asiaani,
ja sanoin, että mieheni oli ollut uskoton minulle, että hänen
jatkuva uskottomuutensa oman kattoni alla oli alentanut minua omissa
silmissäni ja muidenkin, etten voinut enää jatkaa sellaista elämää ja
niinmuodoin...
"Niinmuodoin tulet minun luokseni vaatimaan, että selvittäisin
asiasi. Ei, ei, selvitä ne itse, tyttö. Ei appi-isän pidä koskaan
sekaantua."
Hän katseli asiaa miehen kannalta luullakseni, mutta minä olin
hyrähtää itkuun, niin olin suuttunut ja pettynyt, vaikka maltoin
mieleni, että voisin jatkaa.
"Kuka se nainen on?" kysyi hän.
Kerroin että hän oli yksi vieraistamme.
"Syrjäytä hänet sitten. Kyllä sinussa on älyä siihen, oli kuka
oli. Onhan sinulla muotoakin, ja rahaa saat kyllä minulta, jos
tarvitset. Syrjäytä hänet -- se on paras neuvo, jonka minä voin
sinulle antaa. Näytä miehellesi, että sinä se parempi sittenkin olet
teistä kahdesta. Syrjäytä hänet, sanon, äläkä tule tänne vinkumaan
kuin mikäkin porusuu, joka juoksee iso-äitinsä esiliinan turviin
ensimäisestä naarmusta, minkä saa ulkona."
Hän oli kallistunut eteenpäin, mutta vaipui takaisin tyynyilleen
sanoen:
"Kyllä huomaan missä syy on. Lapsettomat vaimot nurisevat aina
miehistään, ikäänkuin naimisissa olo olisi mikäkin Eedeni. Kerran
ennen lähetin Bridget tädin sinulle järkeä lukemaan, ja kaipa minun
taas tällä kertaa on se tekeminen. Mutta nyt ala lähteä. Jos minun
mieli parantua, on minun levättävä. Nessy! Nessy! lääkkeeni! Nessy!
Nessy! Mihin ihmeille se tyttö nyt joutui?"
"Tässä minä olen, Daniel", sanoi Nessy palaten huoneeseen; ja
poistuessani sieltä käytävälle murtunein, toivottomin mielin, kuulin
hänen puhuttelevan isääni hyväilevällä ja nöyrän mielittelevällä
äänellään, isäni moittiessa ja kiukutellessa hänelle.
Puoli tuntia myöhemmin Bridget täti astui äitini huoneeseen.
Kerrankin olin mielissäni nähdessäni hänet. Hän tarkastaisi tilaani
ainakin naisen silmillä. Mutta toinen pettymys odotti minua.
"Herrainen aika, tyttö", huudahti hän. "Mitä se isäsi minulle kertoo?
Yksi omista vieraistasi, niinhän? Lyönpä vetoa, että se on se
isosilmäinen rouva. No niin, se on sinulle parhaiksi, sanon, kun tuot
sellaisen miehesi kanssa taloosi -- niin nokkela ja hienotapainen.
Jos sinulla oli ikävä olla yksin linnassa, niin mikset pyytänyt
tätiäsi tai serkkuasi luoksesi? Silloin ei olisi ollut mitään harmia
miehestäsi, ei ainakaan -- ei ainakaan mitä minuun tulee. Mutta mitäs
nyt aiot tehdä?"
"Hankkia avioeron", vastasin lujasti, sillä sydämeni kuohahti nyt.
Jos olisin pistänyt revolverin Bridget tädin kasvojen eteen, ei hän
olisi voinut näyttää kauhistuneemmalta.
"Mary O'Neill, oletko hullu?" huusi hän. "Vai avioeron! Ei yksikään
meidän suvun naisista ole koskaan häväissyt itseään sillä tavalla.
Mitä isäsi siitä sanoo? Ja miten käy kauniin Betsyn? Mitä ihmiset
ajattelevat minusta?"
Vastasin, etten ollut itse puuhannut avioliittoani, ja että ne, jotka
sen olivat tehneet, vastatkoot seurauksista.
"Se on nyt yhdentekevää. Sadattuhannet vaimot ovat joutuneet väärälle
miehelle vaimoksi, mutta jos jok'ikinen koettaisi päästä vapaaksi
avioliitostaan sillä tavalla kuin sinä tahdot, kyllä vaan silloin
maailma olisi hyvässä kunnossa. Ehkäpä luulet että voisit mennä
naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta et voikaan. Kuka kunnon mies
huolisi naida miehestään erotettua naista, vaikkapa hän olisikin
vääryyttä kärsinyt puoli jutussa?"
"Sinä siis ajattelet, että minun pitäisi tyytyä -- nöyrästi tyytyä
tuollaiseen aviolliseen uskottomuuteen?" kysäisin.
"Herrainen aika", virkkoi Bridget täti, "mitä muuta voisit tehdä?
Miehet ovat moniavioisia eläimiä, ja meidän naisten on siihen
alistuminen. Jumala tietää, että se oli minunkin tehtävä, kun
vanhan everstin oli tapana kieppuilla noissa englantilaisissa
ravintolatytöissä. Ole vain hiukan sokea, tyttö, sitä saa kymmenestä
naisesta yhdeksän tehdä joka päivä ja joka yö ympäri koko maailman."
"Tuleeko mieheni siitä paremmaksi?" kysyin.
"En tahdo sitä väittää", sanoi Bridget täti. "Sinut se ainakin
tekee paremmaksi. Mitä ei silmä näe, sitä ei sydän murehdi. Pidä se
mielessä!"
Mennessäni levolle sinä iltana oli sieluni kovassa kuohunnassa.
Kirkko, laki, yhteiskunta, isällinen valta, kaikki, mikä oli
sovinnaista ja arvollista, näytti liittäytyneen yhteen puolustaakseen
mieheni rikosta ja tuomitakseen minut teeskentelijän elämään,
paheellisuuteen ja häpeään. Ennen tahdoin kuolla kuin kestää sitä.
Niin, jos pitäisi kuolla vaikka jo tänään, niin ennemmin se kuin
palata mieheni luo samoihin koettelemuksiin.
Mutta seuraavana aamuna herätessäni, kun tapani mukaan ensimäiseksi
ajattelin Martinia, sanelin itselleni, että tahdoin elää ja olla
puhtaana naisena omissa silmissäni, _ajatelkoon maailma minusta mitä
tahansa_.
Martin oli nyt viimeinen turvani, niinpä päätin kertoa hänelle
kaikki. Olisi kyllä kiusallista sitä tehdä, mutta päätin yhtäkaikki
nujertaa häveliäisyyteni ja kertoa hänelle kaikki. Ja silloin, mitä
ikinä hän käskee minun tekemään, sen tekisin.
Tiesin kyllä hyvinkin, mitä päätökseni merkitsi, mitä toiveita ja
odotuksia siihen sisältyi, mutta ajattelin sittenkin: _"Mitä ikinä
hän käskee minun tekemään, sen teen."_
Tämän päätöksen jälkeen kävin rauhallisemmaksi ja nousin vuoteeltani
pukeutumaan.
Aamu oli ihana, ja minä seisoin katselemassa hedelmäpuutarhaa, missä
omenat helottivat punaisina auringonpaisteessa ja karviaismarjat
kypsyivät riippuvissa oksissaan, kun kesäilman hiljaisuutta katkaisi
lähestyväin askelien ääni.
Vanhanpuoleinen nainen vanhanaikaisessa kveekaripäähineessä astui
ajotietä ylös. Kädessään hänellä oli kimppu punaisia ja valkeita
ruusuja, ja hänen suloisilla, yksinkertaisilla kasvoillaan oli
tuo sama sääliäherättävä ilme, jonka saattaa nähdä huolestuneella
lapsella.
Se oli Martinin äiti. Hän tuli minua tapaamaan, ja jo ensinäkemältä
tunsin itsessäni, että uljas päätökseni oli vaarassa ja että tulisin
järkytetyksi olemukseni juuria myöten.
Kuulin pääoven kelloa soitettavan. Hetken kuluttua tuli Price
huoneeseeni sanoen:
"Rouva Conrad pyytää tavata teidän armoanne."
"Tuo hänet tänne", vastasin.
Mieleni oli jo aivan masentunut.
Kuudeskymmenesyhdes luku.
Martinin äiti näytti huoneeseen tullessaan hermostuneelta ja miltei
säikähtyneeltä, ikäänkuin hän olisi ollut asialla, jota hän pelkäsi
toimittaa. Mutta minä asetin hänet istumaan äitini nojatuoliin ja
istahdin itse sen käsinojalle, ja silloin hän näytti viihtyvän ja
rauhoittuvan.
Hetken kuluttua aloimme jutella Martinista. Minä sanoin, että hän
mahtoi olla ylen onnellinen saadessaan poikansa kotiin hänen pitkältä
ja vaaralliselta matkaltaan, ja hän vastasi olevansa onnellinen,
mutta oli kuitenkin pahoillaan siitä, että hän viipyi kotona niin
vähän aikaa, vain neljä päivää yhteensä, vaikka tohtori ja hän olivat
niin kauan odottaneet tätä käyntiä.
"Ei se kumminkaan Martinin vika ole", virkkoi hän. "Hän on niin hyvä
poika. En todella usko, että parempaa poikaa on kellään äidillä
ollutkaan. Mutta kun lapsista tulee täysikasvuisia, niin eivät aina
voi ajatella vanhuksia, eihän? Sitä minä aina sanon tohtorille,
'tohtori', minä sanon, 'ehkäpä mekin olimme samanlaisia nuorina
ollessamme, kun ensin olimme rakastuneet toisiimme'..."
Arvasin jo hämärästi, mitä tämä kultainen vanhus oli tullut minulle
puhumaan, mutta vastasin vain otaksuvani Martinin olevan vielä heidän
luonaan.
Hän kertoi minulle hänen lähteneen vanhaan kouluunsa, ja koska oli
palkintojen jakopäivä, olivat opettajat pyytäneet häntä urheiluja
katsomaan ja päivällisille, jotka oli pidettävä, ennenkuin kaikki
hajaantuisivat kesälomalle.
"Pojat tulevat häntä pitämään hyvänä, tulevat varmaan", virkkoi hän.
Sanoin että hän tulisi varmaankin takaisin huomenna, mutta hän
vastasi jälleen kieltävästi. Martin oli mennyt menojaan, ja
he olivat ottaneet jäähyväiset häneltä. Koulultaan hänen piti
lähteä Raa-linnaan. Enkö sitä tietänyt? Hän oli sanonut aikovansa
sähköttää minulle. Mutta sähkösanoma oli kaiketi tullut perille
poissaollessani. Oh, Martin aikoi saapua linnaan huomisiltana ja
viipyä siellä, kunnes hän lähtisi saarelta.
"Kuinka hauskaa", huudahdin, ja ääneni oli varmaankin hyvin innokas,
sillä pelästynyt ilme lensi uudelleen vieraani herttaisille,
vanhoille kasvoille.
"Hauskaa se Martinistakin on", sanoi hän, "ja siksipä... siksipä
olen tullut teitä tapaamaan."
"Siksikö?"
"Ettehän minuun pahastu, ettehän? Mutta Martin on niin kiintynyt
teihin... Hän on aina ollut kiintynyt teihin, pikkupojasta asti...
mutta tätä nykyä..."
"Niin?"
"Arvelin että hän tätä nykyä... arvelin todenteolla, että hän on
liiaksi kiintynyt teihin."
Minun täytyi pidättää hengitystäni, ettei ilohuuto pääsisi kurkustani
kuuluviin, mutta tuo kultainen olento ei huomannut mitään.
"Ei hän sitä ole sanonut -- ei mitenkään, mutta äiti näkee mitä
on tekeillä, ettekö tekin luule? Ja hän jutteli ja jutteli Mary
O'Neillistä niin lakkaamatta, että minua alkoi pelottaa -- todella
pelottaa."
"Pelottaa?"
"Hän on niin helläsydäminen, näettekös. Ja te teistä on tullut
sellainen ihastuttava nainen. Tommy toveri sanoo, ettei hän ole
nähnyt teidän vertaistanne tällä saarella, sittenkuin äitinne
kätkettiin maan poveen.
"Ja Martin -- Martinkin sanoo, ettei teille vedä kukaan vertoja,
ei edes Lontoossa. Siksipä... siksipä", jatkoi hän vavisten ja
änkyttäen, "arvelin... arvelin, ettei hänkään, poika raukka, ole
muuta kuin verta ja lihaa, kuten me muutkin, ja jos hän alkaisi pitää
teitä liian rakkaana... nyt kun olette naimisissa ja teillä on mies,
näettekös..."
Vavistus ja änkytys yltyi niin, että hänen täytyi vaieta hetkiseksi.
"Sanotaan, ettette ole ylen onnellinen avioliitossanne, tekään.
Aika-ajoin olen kuullut ihmisten kertovan, ettei hän ole hyvä teille
ja että teidät naitettiin vasten tahtoanne... Siksipä sanelin
itselleni, että jos niin on asianlaita ja jos te ja Martin nyt
joutuisitte yhteen ja te olisitte hyvin ystävällinen hänelle ja
sallisitte hänen yhä edelleen jatkaa... ja siitä syntyisi jotain...
murhetta ja häpeää ja sen semmoista... se olisi niin kauheata ja
julmaa poika paralleni... juuri nyt kun hänestä puhutaan niin paljon
ja hyvää."
Nyt se viimeinkin oli lausuttu. Olin vaarallinen hänen pojalleen,
koska olin naimisissa oleva nainen ja päälle päätteeksi onneton
avioliitossani, ja hän oli tullut minun luokseni suloisessa,
ajattelemattomassa, äidillisessä itsekkäisyydessään pyytämään minua
suojeleman häntä _itseäni vastaan_.
"Olen pyöritellyt tätä asiaa sinne ja tänne", sanoi hän. "'Mitä
on tehtävä?' olen kysellyt ja toisinaan olen ajatellut, että
olisi parasta puhutella Martinia. Mutta enpä sittenkään ole
uskaltanut. Mutta eilisiltana kun kuulin teidän tulleen kotiin
isäänne tervehtimään, sanoin: 'Tohtori, minä menen häntä itseään
puhuttelemaan.' 'Sitä sinun ei pidä tehdä, Christian Ann', sanoi
tohtori. 'Mutta menenpä', sanoin. 'Tahdon puhutella itse nuorta
rouvaa. Olkoon, että hän nyt on hieno rouva, mutta enkö minä
ole häntä sylissäni vaalinut? Ei hän tahdo tehdä mitään, mikä
vahingoittaisi poikaani, jos vain pyydän. Ei tahdo, ei. Mary O'Neill
ei sitä tahdo. Sitä en koskaan usko hänestä. En sinä ilmoisna ikänä.'"
Hänen herttaiset vanhat kasvonsa säteilivät, vaikka olivat kyynelien
kostuttamat, ja tapaillessaan nenäliinaa sotkeutuivat hänen kätensä
kukkiin, joita hän yhä piteli kädessään.
"Sallikaa minun ottaa ruusut", sammalsin niin hyvin kuin sain
sanotuksi.
"Toin ne teille", virkkoi hän ja naurahti sitten, hiukan hämillään,
omalle hajamielisyydelleen.
"Ei ne tietenkään ole mitään verrattuina teidän kasvihuoneruusuihinne
linnassa, mutta arvelin että yhtäkaikki pitäisitte niistä. Ne ovat
oman pienen huoneenne ikkunan alta. Me sanomme sitä yhä teidän
huoneeksenne -- sitä samaa huonetta, missä makasitte, kun tulitte
meille joululaulua laulamaan samettihameessa ja tohveleissa. Mary
O'Neillin huoneeksi Martin sen silloin nimitti, ja sama nimi on sillä
ollut siitä päivin."
Tulin niin liikutetuksi, että ennenkuin olin selvillä siitä mitä
seurauksia siitä oli lähtevä itselleni, olin kietonut käsivarteni
hänen vyötäisilleen, sanoen että jos hän halusi minua mitä tekemään,
niin tahtoisin sen tehdä.
"Tahtoisitteko todella?" ja sitten hän alkoi yksitellen esittää
minulle niitä pieniä, juoneltaan varsin vaatimattomia suunnitelmia,
joilla hän oli arvellut parantaa Martinin rakkautta minuun.
Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että ottaisin isäni sairauden
tekosyyksi jäädäkseni vanhaan kotiini, kunnes Martinin oli
matkustettava pois saarelta, mutta hän luopui tästä tuumasta
melkein paikalla muistaessaan, miten päättävästi Martin oli sanonut
välttämättä tahtovansa tavata minua.
Lopulta hän ehdotti, että koettaisin olla Martinille vähemmän
herttainen, puhuttelisin häntä lyhyesti, toisinaan tylysti ja
vihaisestikin, jotta keskinäinen suhteemme kylmenisi; mutta ei, se
olisi sittenkin liian julmaa, kun hän näin monen vuoden kuluttua
tapaa minut ja on juuri taas lähdössä niin kauas, ja vain Herra ja
siunatut pyhät tietävät, milloin hän sieltä palaa.
Martinia, vain Martinia hän ajatteli. Suloisessa
äidinitsekkäisyydessään hän ei voinut ajatella ketään muuta. Joskohta
hän minuakin hellästi rakasti, ei hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi,
että jos täyttäisin hänen toivomuksensa ja lähettäisin Martinin pois,
niin minäkin joutuisin kärsimään. Mutta minua kovaluontoisempikin
olisi pehminnyt nähdessään hänen hätänsä ja levottomuutensa, ja kun
hän avuttoman näköisenä sanoi:
"En ymmärrä, mitä olisi tehtävä -- en todella ymmärrä", lohdutin
häntä (vaikka itsekin olin lohdutuksen tarpeessa) ja sanoin kyllä
itse löytäväni jonkun keinon tehdäkseni mitä hän halusi.
"Löydättekö todella?"
"Kyllä varmaan."
"Ettekä myöskään lähetä häntä luotanne kivistävin sydämin?"
"En, en."
"Tiesin, että sanoisitte noin. Herramme ja hänen pyhä äitinsä
siunatkoot teitä."
Hänen silmistään valui runsaita lohduttavia kyyneliä, mutta niiden
lomitse pilkisti hymyäkin.
"Ei sen puolesta, että löytyisi maailmassa toista naista, jolle
antaisin hänet mieluummin kuin teille, jos asiat olisivat ennallaan.
Mutta kaikki on nyt toisin, eikö ole?"
"Niin, kaikki on nyt toisin", vastasin.
"Mutta onko oikein varma, ettette ole suuttunut minun tulostani?"
"Oi en! en!", virkoin, mutta enempää en saanut sanotuksi, sillä
ääneni petti minut.
Hän huoahti helpotuksen huokauksen ja nousi sitten istualtaan.
"Nyt minun täytyy lähteä. Tohtori kaivaa puutarhassa eikä ole vielä
saanut aamiaistansa. Mutta panin puuropadan hellalle kiehumaan, ja
näihin aikoihin se varmaan on valmista."
Hän oli jo ennättänyt ovelle, kun hän kääntyi sanoen:
"Kunpa olisi minulla teidän valokuvanne -- juuri sellaisena kuin
nyt olette tällä hetkellä. Ripustaisin sen omaan huoneeseenne
ja tuontuostakin rientäisin yläkertaan sitä katsomaan. Mutta
yhdentekevä. Minulla on teidän: valokuvanne täällä (koskettaen
rintaansa), ja toisinaan saatan nähdä sen siellä ilmielävänä."
En voinut tämän jälkeen enää mitään virkkaa, mutta minä suutelin
häntä hänen poistuessaan, ja hän sanoi:
"Mieleni on hyvä nyt! Hyvästi! Ettehän lähde kotiin ennen huomista,
niin että ehkäpä vieläkin pistäyn teitä katsomaan. Hyvästi!"
Läksin ikkunan luo ja seurasin häntä katseillani hänen astuessaan
pitkin ajotietä. Hän pyyhkieli silmiään, mutta hänen päänsä oli
pystyssä ja hänen astuntansa kevyttä, ja olin vakuutettu siitä, että
hänen kasvonsa säteilivät.
Jumala häntä siunatkoon! Sellaiset naiset kuin hän ja äitini -- niin
nöyrät ja rakastavat, niin moitteettomat ja puhtaat, jotka eivät
milloinkaan lausu tylyä sanaa eivätkä ajattele tylyä ajatusta -- ovat
maailman kukkaset ja saattavat maan suloisesti tuoksuamaan.
* * * * *
Hänen mentyään muistin lupaukseni hänelle ja kyselin itseltäni,
mitä minusta oli tuleva. Ellen voinut saada avioeroa miehestäni
rikkomatta kirkkokuntani sakramenttia, enkä rakastaa Martinia ja
vastaanottaa hänen rakkauttansa murtamatta hänen äitinsä sydäntä,
mikä siis oli oleva kohtaloni?
Aioin palata kotiin huomisaamuna; huomisiltana saisin tavata
Martinin. Mitä oli minun sanottava? Mitä oli minun tehtävä?
Kaiken päivää nämä kysymykset kalvoivat minua, enkä voinut löytää
niihin vastausta. Mutta illan lähestyessä läksin viemään huoleni
sinne, mihin monesti ennenkin olin ne vienyt -- isä Danin tykö.
Kuudeskymmeneskahdes luku.
Pappilan oven avasi isä Danin irlantilainen taloudenhoitaja; hän
oli hyvä sielu, joka kohteli isäntäänsä kuten hemmotteleva äiti
oikullista lastansa.
Kulkiessamme ahtaita portaita ylös hänen huoneeseensa hänellä oli
paljon nureksimista. Hän ei voinut käsittää, mikä isä Dania vaivasi
näihin aikoihin. Hän oli valkea kuin haamu ja niin laiha kuin
vaateriepu, eikä ihmekään, kun ei syönyt niin mitään pitääkseen
ruumistaan ja sieluaan yhdessä.
"Se on Luojamme kiusaamista se sellainen meno, ja teette Jumalalle
hyvän työn, jos sanotte sen hänelle."
"Mitä te siellä isännästänne juoruatte, rouva Cassidy?" huudahti isä
Dan ylimmältä portaalta.
"Minä vaan juttelen, että te tärvelette itsenne paastoamisellanne ja
rukoilemisellanne ja kulkemalla keski-yön aikaan vuorihökkeleissä
nälän kurniessa vatsassanne."
"Kas niin, rouva Cassidy, nyt on teeaika, vai mitä? Niinpä takaisin
keittiöön ja kattila tulelle ja tuokaa sisään parhaat kuppimme ja
sievonen voissa käristetty leipä ja sämpylä ja vielä jotain muutakin
hyvää, ja sitten voitte ylpeillä niin paljon kuin mielenne tekee,
sillä saatte passata saaren ylhäisintä rouvaa... Tule sisään,
tyttäreni, tule sisään."
Hän naurahteli puhuessaan, mutta huomasin, ettei hänen
taloudenhoitajansa ollut väärässä ja että hän näytti rasittuneelta ja
murheelliselta.
Niin pian kuin hän oli asettanut minut istumaan turve- ja
halkovalkean edessä olevaan suureen nojatuoliinsa, yritin alkaa
kerrottavani, mutta hän ei tahtonut kuulla sanaakaan, ennenkuin tee
oli tuotu sisään ja olin juonut kupin.
Sitten hän liikutteli turvetta, josta lähti sekä valoa että lämpöä jo
pimenevään huoneeseen, ja virkkoi:
"No, mistä nyt on kysymys? Jotain vakavaa -- sen huomaan."
"Vakavaa se on, isä Dan."
"Ala siis kertoa", sanoi hän, ja juttelin hänelle tarinani niin hyvin
kuin taisin.
Sanoin hänelle että tavattuamme toisemme viimeksi, tuon kiivaan
kohtauksen jälkeen Raa-linnassa, olivat minun ja mieheni välit
käyneet vielä kireämmiksi; sanoin, että koska en enää voinut kestää
nykyistä häpeällistä elämääni, olin miettinyt avioeroa; sanoin että
oltuani ensin piispan ja sitten isäni asianajajan puheilla olin
kuullut, ettei kirkko eikä lakikaan, joilla kummallakin oli omat
syynsä, voineet suoda minulle sitä apua, jota halusin, ja viimein
sammuvalla äänellä (melkeinpä pelkäsin puhua sitä julki) uskoin
hänelle juhlallisen ja pyhän salaisuuteni -- että tapahtui mitä
tapahtui, niin en voinut enää jatkaa entistä elämääni, koskapa
rakastin erästä toista miestä.
Puhuessani isä Dan siirteli rauhatonna jalkojaan ja nyppieli
kulunutta viittaansa, ja niin pian kuin olin lopettanut, ärjähti hän
minulle niin vihaisesti, etten ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt
sellaisena:
"Tiedän kuka se on, se on Martin Conrad."
Minä niin hämmästyin tästä, että rupesin tiedustelemaan häneltä,
mistä hän sen tiesi, mutta hän keskeytti minut huutamalla:
"Sama se mistä sen tiedän. Luulet kaiketi, ettei vanhan papin silmät
pysty muuta lukemaan kuin rukouskirjaa, vai mitä? Se on nuori Martin,
eikö ole?"
"On."
"Se heittiö, se lurjus, se konna! Jos hän vain vielä kerran yrittää
tähän taloon tulla, niin minä näytän hänelle, mistä on viisi hirttä
poikki."
Tiesin, että hän rakasti Martinia melkein yhtä; paljon kuin minäkin,
niinpä en kiinnittänyt mitään huomiota hänen parjauksiinsa, vaan
koetin selittää, että syy oli yksin minussa ja ettei Martin ollut
tehnyt mitään.
"Älä uskottele minulle, ettei hän ole tehnyt mitään", pauhasi isä
Dan. "Kyllä minä tiedän, mitä hän on tehnyt. Hän on sanonut sinulle
rakastavansa sinua, niin on?"
"Ei."
"Sitten hän on houkutellut sinua uskomaan hänelle vaikka mitä?"
"Ei milloinkaan."
"Ainakin hän on sinua säälinyt ja lohduttanut suruissasi."
"Ei kertaakaan."
"Parasta on olla sitä tekemättä! Olkoonpa vaikka kuinka mahtava mies
nykyisin Englannissa, mutta kyllä minä hänen takkinsa lämmitän,
jos hän tulee tänne vahingoittamaan lastani. Mutta Herrallemme ja
kaikille pyhille olkoon kiitos siitä, että hän lähtee piakkoin
tiehensä tältä saarelta, etkä enää saa tavata häntä."
"Mutta hän tulee Raa-linnaan", sanoin, "ja jo huomisiltana tapaan
hänet."
"Se lisäksi! Aika lurjus!"
Selitin, että mieheni oli hänet kutsunut sen toisen naisen
yllyttämänä.
"Yhä pahempaa!" huudahti isä Dan. "Etkö huomaa, että he virittävät
ansan eteenne ja te astutte siihen kuin nuoret hupsut ainakin. Mutta
yhdentekevä! Sinä et saa mennä kotiin."
Sanoin olevani pakotettu menemään, sillä Martin tuli vain minun
tähteni, enkä voinut hänelle ilmaista totuutta enkä keksiä tekosyytä,
joka ei olisi valhetta.
"No niin, no niin, ehkäpä olet siinä oikeassa. Juosta aina kiusausta
pakoon ei ole paras keino kiusauksen kohdatessa. Sinun täytyy voittaa
tämä kiusaus, lapseni, sinun täytyy taistella sitä vastaan ja
kukistaa se."
"Mutta olen koettanut ja koettanut, enkä voi", huudahdin.
Ja sitten kerroin hänelle, miten olin kamppaillut kuinka rakkaus ei
ollut ollut minulle onni, vaan julma ottelu, kuinka olin kärsinyt ja
rukoillut ja käynyt messuissa ja tunnustuksilla, mutta ilman hyötyä,
sillä rakkauteni Martiniin oli kuin leimuava tuli, jota ei mikään
voinut sammuttaa.
Isä Danin huulet ja kädet värähtelivät puhuessani, ja huomasin, että
se tapahtui säälistä minua kohtaan, ja niin lisäsin vielä, että jos
Jumala oli pannut tämän puhtaan ja pyhän rakkauden sydämeeni, niin se
ei kaiketi voinut olla väärä.
"Odota silmänräpäys", huudahti isä Dan. "Kuka sanoo, että Jumala
sen on pannut sinne? Ja kuka ilmoitti sinulle, että se oli puhdas
ja pyhä? Tarkastakaamme hiukan tilaasi. Kuuntele. Sanoit piispan
vakuuttaneen, ettet voisi koskaan saada avioeroa?"
"Niin."
"Mutta tahdot sittenkin jättää miehesi?"
"Mitä muuta voin tehdä? Nykyinen elämäni on liian kamalaa."
"Ei huolita siitä nyt. Sinä tahdot jättää miehesi, niinkö?"
"Minun... minun täytyy."
"Ja sinä tahdot mennä tälle... tälle nuorelle... lyhyesti sanoen,
sinä tahdot mennä Martin Conradille? Siinä on peittelemätön totuus,
vai mitä? Älä kiellä sitä... No niin, puhuaksemme asian suoraan,
sinä pyydät minua -- hengellistä isääsi suostumaan siihen, että elät
julkisessa aviorikoksessa. Siihen se johtaa. Sinä tiedät, että niin
on, ja Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä olkoot armolliset sielullesi!"
Säpsähdin ja pelästyin niin kovasti tätä raivokasta hyökkäystä ja
siitä sukeutuvaa julmaa johtopäätöstä, että peitin kasvoni käsiini ja
pidin ne kätkössä siellä, sillä minusta tuntui, kuin olisivat aivoni
lamaantuneet ja sydämeni pakahtunut.
En tiedä kuinka kauan istuin näin kasvot käsieni varassa, mutta
pitkän vaitiolon jälkeen, jota katkaisi vain oma läähättävä
hengitykseni, olin selvillä siitä, että isä Dan oli vetänyt toisen
käteni polvilleen ja silitteli sitä omalla kädellään.
"Älä suutu vanhalle papillesi, vaikka hän lausuu sinulle totuuden",
sanoi hän. "Se on raskasta kantaa; tiedän, että se on raskasta;
mutta se on hänelle yhtä raskasta kuin sinulle, lapseni. Ajattele --
ajattele todella, mistä hän koettaa sinut pelastaa. Jos sinä teet
sen, minkä nyt haluat tehdä, suljetaan sinut seurakunnasta pois.
Jos sinä eroat seurakunnasta, lakkaat olemasta katolilainen. Mitä
on sinusta silloin tuleva, tyttäreni? Mikä korvaa sinulle kirkon
lohdutuksen -- suruissa, kärsimyksissä, kuoleman hetkellä? Etkö ole
milloinkaan tätä miettinyt?"
En ollut milloinkaan. Se värähytti koko olemustani.
"Sanot ettet voi enää elää miehesi kanssa, koska hän on rikkonut
avioliittovalansa. Mutta ajattele, kuinka monet tuhannet naisraukat
maailmassa tekevät sitä joka päivä -- elävät uskottomien puolisojensa
kanssa kotinsa ja lastensa tähden. Eikä yksistään heidän kotinsa
ja lastensa tähden, vaan heidän sielunsa ja uskontonsa tähden.
Marttyyreja, siunattuja marttyyreja he ovat, vaikka ei heistä
mitään tiedetä, sillä he pitävät pystyssä yhteiskunnan ja kirkon ja
inhimillisen perheen."
Minä vapisin ylt'yleensä. Oli ikäänkuin isä Dan olisi koettanut
riistää minulta elämäni ainoan, kalliin sisällyksen.
"Nyt sinä arvelet, ettet voi elää ilman sitä, jota rakastat, koska
sydämessäsi ei ole sijaa muille kuin hänelle. Mutta ajattele monia
pyhiä naisia, ajattele autuaita pyhimyksiä, jotka ovat käyneet läpi
saman kiusauksen -- jotka ovat taistelleet sitä vastaan sielunsa
kaikella voimalla, kunnes heidän ruumiinsa ovat merkityt Herramme
omilla haavoilla."
Hän hiipi lähemmäksi minua. Hänen äänensä värähteli korvassani. Minä
kamppailin lujasti ja vapisin yhä koko ruumiiltani.
"Pysy kiinni Kirkossa, lapseni. Se on sinun ainoa turvapaikkasi.
Muista että Jumala rakensi avioliittosi, etkä voi sitä rikkoa
hylkäämättä uskoasi. Voiko mitään hyvää koitua siitä, josta sellainen
hinta maksetaan? Ei ikinä! Kun huomenna tapaatte toisenne -- te kaksi
lasta -- niin sano hänelle se. Älkää murtako vanhan pappinne sydäntä.
Hänellä on kyllä huolta teistä muutenkin. Älkää salliko hänen pelätä,
että hän on tykkänään kadottava teidät. Ja muista myös äitiäsi --
sitä autuasta pyhää, joka kärsi niin kauan ja oli kärsivällinen...
Kaikki riippuu sinusta, lapseni. Tällaisissa tapauksissa on
nainen vahvempi astia. Ole siis vahva hänenkin puolestaan. Luovu
synnillisestä rakkaudestasi, tyttäreni --"
"Mutta en voi, en voi", sanoin. "Rakastan häntä, enkä voi hänestä
luopua!"
"Pyytäkäämme Jumalaa auttamaan sinua", sanoi isä Dan, ja pidellen yhä
kättäni omassaan, hän veti minut alas polvilleni ja polvistui itse
viereeni. Huone oli jo pimeäksi käynyt, ja vain turvevalkean himmeä
hehku valaisi kasvojamme.
Ja äänellä, joka oli niin matala ja vieno kuin hänen värähtelevä
kuiskauksensa alttarin edessä hänen kehottaessaan Pyhää Hostiaa, isä
Dan rukoili puolestani (sanoen minua rakkaaksi lapsekseen, jonka
Jumala oli uskonut hänen haltuunsa), että minä pitäisin vihkivalani
ja pelastuisin kiusauksesta rikkoa sen.
Hänen ihana rukouksensa tai värähtelevä äänensä, tai molemmat
yhdessä, tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja kun nousin pystyyn,
tunsin olevani luja. Vaikka Martin oli yhtä kallis minulle kuin
ennenkin, arvelin kumminkin nyt löytäneeni tieni. Jos hän rakasti
minua kuten minä häntä, oli minun oltava uljas meidän kummankin
puolesta. Minun oli vastustettava rakkauden lihallista vaistoa
kieltäymyksen henkisellä voimalla. Niin, niin, se minun oli tehtävä.
Isä Dan saattoi minut ovelle.
"Tervehdi poikaani", sanoi hän. "Äläkä unohda, mitä pyysin sinun
sanomaan hänelle."
"Kyllä sanon", vastasin, sillä vaikka sydämeni vuoti verta, olin
tyyni ja rohkea.
Oli lypsyaika ja lehmät ammuivat navetassa, kun kuljin niittyjen ja
karjapihan läpi matkalla isäni taloon.
Varhain seuraavana aamuna läksin Raa-linnaan.
Kuudeskymmeneskolmas luku.
Vaikka oli jo puolipäivän aika linnaan saapuessani, ei puiston portti
ollut vielä avattu, ajotie oli autio ja talon valtaovikin oli vielä
suljettu.
Soittoni kutsumana tuli yksi palvelustytöistä avaamaan jotenkin
hitaasti, ilman esiliinaa ja myssyä, ja kun astuin halliin, oli se
aivan tyhjä ja koko talo kuin kuollut; vain palvelijain puolelta
kuului äänekästä naurunkikatusta.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyin, mutta ennenkuin tyttö sai vastatuksi,
tuli Price auttamaan päältäni ja sanoi:
"Minä heti kerron teidän armollenne."
Astuessamme portaita ylös kertoi hän, että koko seurue oli tänä
aamuna lähtenyt merille herra Eastcliffin huvipurressa, että lie
aikoivat viipyä poissa useita päiviä ja että madame oli jättänyt
minulle kirjeen, missä olisi selitys.
Löysin kirjeen huoneeni uuninreunalta avatun sähkösanoman alta, jonka
päälle oli asetettu viistokulmainen kristallilasi. Sähkösanoma oli
osoitettu minulle ja oli Martinilta.
_"Saavun huomisiltana. Viivyn keskiviikkoiltaan. Ellei sovellu,
sähkötä Rehtorin talo, Kuningas Yrjön lyseo."_
"Huomenna?"
"Se on tänään", virkkoi Price. "Sähkösanoma tuli eilen. Madame avasi
sen ja hän käski minun sanoa --"
"Annahan minun ensin lukea kirje", sanoin.
Kirje kuului:
'Rakkahin Mary!
Sinä varmaan hämmästyt, kun palatessasi tapaat talon tyhjänä ja
kaikki melskaavat vieraasi tipotiessään. Salli minun selittää, ja
jos olet suuttunut siitä, mitä on tapahtunut, niin syytä yksin
minua kaikesta.
Näetkös, kultaseni, oli sovittu noin kuukausi sitten, että
tekisimme purjeretken viehättävän saarenne ympäri, ennenkuin
jätämme hauskan kotisi. Mutta emme ajatelleet tätä retkeä näin
pian tapahtuvaksi, kun tuo ajattelematon herra Eastcliff, jolla
ei ole enemmän järkeä päässään kuin kananpojalla, äkkiä ja
odottamatta muistaa luvanneensa käydä tervehtimässä muuanta
ystäväänsä, joka on vuokrannut jahtimetsän Skyessä. Seuraus --
meidän oli lähdettävä purjehdusretkellemme nyt heti, jos mieli
ensinkään, ja katso! emäntämme oli poissa -- sairasvuoteelle
kutsuttuna, ja mitä ihmettä oli meidän nyt tehtävä ilman häntä?
Nyt oltiin pulassa -- herra Vivian, joka aina on viisas, arveli
että kautta Jupiterin olisi todella katalaa lähteä ilman sinua,
ja herra Eastcliffin pahankurinen pikku Camilla selitti että se
olisi 'ilkeätä', ja miehesi vakuutteli ettei voitu jättää hänen
Margaret Maryänsä yksin kotiin.
Silloin ystäväsi Alma Lier sattui muistamaan, ettet ollut
ihastunut mereen ja että, joskohta olisitkin ollut täällä ja
suostunut lähtemään kanssamme, niin se olisi tapahtunut vain
suloisen ja epäitsekkään sydämesi hyvyydestä.
Tämä selitys näytti tyydyttävän ja rauhoittavan koko taloa,
mutta voi! silloin iski meihin pitkäisen nuolen tavalla herra
Conradin sähkösanoma. Koska arvelin sen mahdollisesti vaativan
vastausta, otin itselleni vapauden avata sen, ja silloin
jouduimme aivan neuvottomiksi, usko pois!
Mitähän kummia hän mahtoi ajatella meistä, jos jättäisimme talon
tyhjäksi, juuri kun hän oli tulossa? Ja mikä pettymys meille
kaikille naisille varsinkin ja minulle etenkin, ellemme saisi
tätä odotettua vierasta tavata.
Tämä kumosi kerrassaan koko suunnitelmamme, mutta vielä kerran
minä esiinnyin pelastajana huomauttamalla, ettei herra Conrad
tullut tervehtimään meitä, vaan sinua, ja että ystävällisin
teko meidän puoleltamme tässä tapauksessa olisi siirtää meluava
läsnäolomme toisaalle.
Hyvästi, rakkahin! Olemme juuri menossa. Minä kadehdin sinua.
Sinä onnellinen, onnellinen tyttö! Tiedän varmaan, että sinulle
tulee niin hauskaa. Mikä mies! Luonnollinen kuin itse luonto!
Saarenne sanomalehdistä päättäen saarelaisenne jumaloivat häntä.
Toivon, että isäsi voi jo paremmin. Siinä toinen ihmeteltävä
mies! Entä mikä alkuperäinen tyyppi! Hyvästi, rakkahin kultani.
Alma.
J. K. Olen kaivannut sinua niin suuresti, kulta! Raa-linna ei
ole ollut entisellään ilman sinua -- ei ole.'
Käännellessäni kirjettä kädessäni ja ihmetellessäni, mihin se kaunis
paholainen tähtäsi sillä, huomasin vieressäni seisovan Pricen palavan
halusta saada tietää, mitä se sisälsi, jotta voisi avustaa minua
omalla tulkinnallaan.
Kerroin hänelle lyhyesti, mitä Alma oli sanonut, ja hän katkaisi
minua tuontuostakin harmista huudahtaen.
"Kas sitä heittiötä. Sitä ilkeätä heittiötä! Heittiö hän juuri on,
teidän armonne, luvalla sanoen, eikä hän muuta nimitystä ansaitse!
Vai kuukautta ennen sovittu! Sitä ei ollut kukaan ajatellut ennen
eilisiltaa, jolloin herra Conradin sähkösanoma tuli."
"Mitä tämä sitten tietää?"
"Minä voin kertoa teidän armollenne, mitä se tietää, jos lupaatte
olla tällä kertaa kiivastumatta. Se merkitsee, että madame haluaa
olla teidän kengissänne, eikä pelkää avioeroakaan päästäkseen
toiveittensa perille. Ja koska hän älyää, ettei auta teitä kiusata
ottamaan eroa, koska olette katolilainen, niin hän arvelee voivansa
houkutella miehenne, joka ei ole katolilainen, ottamaan eron. Niinpä
hän koettaa saada teidät ansaan, ja hän toivoo teidän tarttuvan
siihen hänen poissa ollessaan, ja jos te sen teette..."
"Mahdotonta!"
"Oh, uskokaa _minua_ teidän armonne. Minun korvani eivät ole olleet
lukossa sillä aikaa kun teidän armonne on ollut poissa, ja ellei
hänen juoruava kamarineitinsä olisi ollut sellainen houkkio, luulen
että hänet olisi jätetty tänne vahtimaan. Mutta tässä talossa on
muuan toinen, joka kantaa kaunaa teitä vastaan, ja jos ovissa
kuuntelemisesta voi olla jotain hyötyä... Hss...!"
Price vaikeni äkisti sormi suullaan ja astuen varpaillaan oven
luo hän potkaisi sen auki, jolloin pienen taloudenhoitajattaren
nähtiin kömpivän ylös lattialta selitellen hämillään, että hän oli
liukahtanut.
"Tulin vain kysymään, onko hänen armonsa syönyt aamiaista?" lisäsi
hän.
Minä vastasin etten ollut ja käskin hänen tästä puoleen noutamaan
määräyksensä Priceltä -- ilmoitus, joka tuntuvasti kohotti tämän
itsetietoisuutta ja lähetti taloudenhoitajattaren nenä pystyssä
harppaamaan portaita alas loukkaantuneen kakadun tavalla.
Koko iltapäivän kuljin kovassa mielenliikutuksessa. Tuontuostakin
minua puolittain halutti sähköttää Martinille, että hän siirtäisi
käyntinsä tuonnemmaksi, mutta joskohta vakuuttelin itselleni,
että tällainen menettelytapa ei olisi kieltäytymistä, kiusauksen
pakenemista vain, niin tiesin kyllä sydämeni syvyydessä, että todella
toivoin hänen tulevan.
Yhtäkaikki tein pyhiä lupauksia itselleni olla vahva -- vahva
puheissa ja katseissa -- ja jos Alma minua yllytti juonillaan, niin
minä olin uhitteleva häntä ja näyttävä hänelle, etten aikonut antaa
myöten enkä paeta.
Niinpä lopullisesti viehätin itseni siihen vahvaan ja valoisaan
uskoon, että voimani vastustaa kiusausta oli luja. Mutta siitä
huolimatta, kun kello viiden ajoissa kuulin pyörien rätinää
santakäytävältä ja parvekkeeltani näin ajopelien pysähtyvän
pääportaitten eteen, ja avatessani oven kuulin Martinin kantavan
äänen hallista, niin lensin portaita alas -- suoranaisesti lensin --
niin olin innokas lausumaan hänet tervetulleeksi.
Siinä hän oli ruskeissa villavaatteissaan, pehmeä huopahattu päässään
hehkuen terveyttä ja elämänhalua.
"Halloo!" huudahti hän, ja hänen silmänsä säteilivät kuin sininen
meri auringon paistaessa siihen, kun hän näki minut.
"Sinä olet paremmissa voimissa, niinhän", virkkoi hän. "Vaikka
tarpeetonta kysyä -- kasvojesi väri on ihmeteltävä."
Päätöksestäni huolimatta, ja vaikka koetin osoittaa hänelle vain
vilpitöntä ja iloista ystävyyttä, en voinut olla punastumatta. Ja
punehduin yhä enemmän, kun astuessamme portaita ylös kerroin hänelle,
mihin muu väki oli joutunut, ja että hänelle oli valmistettu pettymys
tyytyä yksin minun seuraani. Naisten tapaan odotin sitten kiihkeällä
hänen vastaustaan.
"Siis ovat kaikki poissa paitsi sinä, niinkö?" sanoi hän.
"Ikävä kyllä, ovat", vastasin.
"No niin, jos asiat olisivat olleet päinvastoin, sinä poissa ja he
täällä, niin kautta Jumalan tähtien olisin _todella_ pettynyt. Mutta
luulenpa näin ollen, että saamme aikamme kulumaan, vai mitä?"
Kaiken maailman valat eivät voineet estää minua ihastumasta tähän
vastaukseen, ja kun hän astuessamme budoaariini sanoi:
"Ikävä sentään, etten saanut madamea tavata. Haluaisin virkkaa
sanasen sille ladylle, ennenkuin lähden Antarktikseen", en voinut
vastustaa pahankurista haluani näyttää hänelle Alman kirjettä.
Lukiessaan sitä hänen loistavat kasvonsa synkistyivät, ja kun hän oli
lopettanut lukemisen, virkkoi hän uudelleen:
"Minä vihaan sitä naista! Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni
tallata häntä jalallani."