Viideskymmenesyhdes luku.
Mieheni luona kävi paljon vieraita ensimäisenä päivänä Lontoossa
ollessamme, niiden joukossa herra Eastcliff ja herra Vivian, joilla
oli paljon kerrottavaa ja järjestettävää.
Paljon oli tietenkin tapahtunut Englannissa kuusikuukautisen poissa
olomme aikana, mutta minä en kuullut muuta kuin että herra Eastcliff
oli nainut tanssijattarensa, että tämä oli luopunut näyttämöltä, ja
että hänen julkinen esiintymisensä rajoittui nykyisin siihen, että
hän istui kuskilla miehensä vieressä, tämän ohjatessa nelivaljakkoaan
Lontoosta Brightoniin.
Tämän kalliin lelunsa hän tarjoutui tuomaan ravintolaan näytettäväksi
seuraavana päivänä -- joka sattui olemaan Derby-kilpailujen päivä --
jolloin päätettiin lähteä yhtä matkaa kilpailupaikalle.
Alman, joka tavallisuuden mukaan herätti suurta huomiota, piti
luonnollisesti lähteä mukaan, mutta en huomannut, että minua olisi
mitenkään ajateltu retken valmistuksia tehtäessä. Se ei kuitenkaan
hitustakaan minua surettanut, sillä odotin Martinilta sanaa.
Se tuli seuraavana aamuna Martinin omassa hahmossa. Hän tupsahti
sisään salonkiimme kuin tuulenpuuska mereltä, ilmoitti kumppaniensa
hajaantuvan tänäpäivänä kukin omalle kotipuolelleen ja luutnantin
kutsuneen minua syömään aamiaista heidän kanssaan laivalla, joka oli
ankkurissa Tilburyssä.
Minulta ei jäänyt huomaamatta, että mieheni mieli näytti keventyvän,
kun hän kuuli tämän uutisen, ja että Alman kasvot kirkastuivat, kun
hän maireimmalla äänellään virkkoi:
"Sinuna minä menisin, Mary. Raitis merituuli tekee sinulle hyvää,
kulta."
Minä en ollut hidas noudattamaan heidän neuvoansa, niinpä annoin
heidän lähteä nelivaljakollaan ja varustauduin tykyttävin sydämin
viettämään päivää Martinin kanssa. Olihan minulla mielestäni niin
paljon ja vakavaa juteltavaa hänelle.
Laivasta meitä noutamaan lähetetty höyryvene odotti
Westminster-sillan ääressä, ja siitä hetkestä alkaen kun astuin
siihen, olin kuin toinen nainen. Oli loistava toukokuunpäivä, jolloin
paljon moitittu Lontoon-ilmamme on kirkkaimmillaan ja parhaimmillaan,
ja jolloin maailman suurin kaupunki on myös maailman ihanin.
Kuinka minä rakastin sitä tänä päivänä! Auringonpaiste, virtaileva
joki, varhaisen kesän lauhkea ilma, rakennusten, uusien ja vanhojen,
liikkuva panoraama miten ihastuttavaa kaikki oli minusta! Minä
istuin sivuistuimella kastellen kättäni kaiteen yli viileään
veteen, Martinin vilkkaalla, reippaalla tavallaan osoitellessa ja
selitellessä minulle kaikkea.
Pian oli sivuutettu vanha Paavalin kirkko auringossa säteilevine
kultaristineen, sitten Lontoon silta, sitten Towerin linna ja
Petturien portti, sitten uusi Thamesin silta, ja viimein meitä
ympäröi alusten ja veistämöjen ja varastorakennusten piiri monine
kivihiililaivoineen ja rantakauppiaineen, ja purtemme kiiti halki
joen pinnalla kelluvain rippeiden ja hiilien sakan.
Lopulta tulimme kirkkaaseen vedenuomaan, jonka rannat olivat rämeiset
ja josta saattoi nähdä meren etäällä siintävän, ja siellä, nousuveden
vaikutuksesta hiukan keinuen, merilokki uhkean maston kohdalla
kaareillen, oli Martinin laiva.
Se oli puinen kuunari, entinen dundeelainen _Mary_ niminen
valaanpyyntilaiva, mutta nyt uudelleen _Scotiaksi_ ristitty, ja
silmäni vettyivät, mielettömästi kyllä, ajatellessani, kuinka se oli
kuljettanut Martinin kauas Antarktiksen aavikoihin ja tuonut hänet
taas turvallisesti takaisin.
"Se on kaunis, eikö olekin?" sanoi Martin.
"On todella", vastasin, ja kaikista murheistani huolimatta olin tällä
hetkellä täydelleen onnellinen.
Myöhästyimme puolen tuntia aamiaiselta, sillä höyryämme vastaan
oli tullut ankara nousuvesi-virtaus, ja upseerit olivat lähteneet
alas salonkiin. Mutta kannattikin tulla hiukan myöhään nähdäkseen,
miten he kaikki harppasivat ylös kannelle ja vastaanottivat minut
kuin kuningattaren ikään, saattaen minut tuntemaan enemmän kuin
milloinkaan ennen, mikä ero on joutilaiden keikarien kohteliaisuuden
ja toimen miesten käytöksen välillä.
"Halloo!" huusivat he.
"Suottehan meille anteeksi? Me arvelimme, että jotain oli tapahtunut
ettekä tulisikaan", sanoi päällikkö, ja sitten hän asetti minut
istumaan Martinin ja itsensä väliin.
Merkillistä kyllä -- olin ensi hetkestä alkaen kuin kotonani tässä
seurassa, ja jos joku otaksuu minun olleen hämilläni, koska olin
sukupuoleni ainoa edustaja niin monen miehen seurassa, niin hän ei
tunne naisen sydäntä.
He olivat hyvin rakastettavia minua kohtaan, ja vaikka tiesin,
että minä vain edustin heille kotoista naismaailmaa, jota kukin
odotti pian näkevänsä, oli yhtäkaikki suloista vastaanottaa heidän
rakkautensa ensimäiset hedelmät.
Niinpä tapahtui parin minuutin kuluttua, että minä, jota oli pidetty
mitättömänä ja keskusteluun kykenemättömänä, nyt juttelin vapaasti ja
onnellisena, tehden huomautuksia ympäristöstäni ja kysellen milloin
mitäkin.
Tein tietenkin monta mieletöntä kysymystä, jotka herättivät paljon
naurua; mutta heidän naurunsa ei vähääkään loukannut minua, sillä
jokainen tässä laivassa nauroi, yksinpä pöydässä tarjoilevat
merimiehetkin ja etenkin muuan harmaahapsinen vanha merimies, jota
jostain selittämättömästä syystä sanottiin "Siirapiksi".
Olin niin mielissäni kuullessani, kuinka he kaikki vetosivat
Martiniin sanoen: "Eikö niin, tohtori?" tai "Ettekö ole samaa mieltä,
tohtori?" ja vaikka oli outoa ja uutta kuulla Martinia nimitettävän
tohtoriksi (minun "Huippuvuorten Martiniani"), oli se samalla hyvin
ihastuttavaa.
Kun aamiainen oli päättynyt ja kahvia tarjoiltiin, lähetti päällikkö
Siirapin hyttiinsä noutamaan suurta yhteistä valokuvaa heistä
kaikista, joka oli otettu Mount Erebuksen juurella, ja kun se tuli,
pyydettiin minua vertailemaan siinä olevia pörröisiä, tuimia,
ruokkoamattomia ja parrakkaita keski-ikäisiä miehiä ympärilläni
istuviin siroihin, siloposkisiin upseereihin ja arvaamaan kuka kukin
oli.
Tietysti tein hirvittäviä erehdyksiä, ja pahin niistä oli se, kun
vaihdoin Siirapin päällikköön, jolloin jälkimäinen hytkyi tuolillaan
ja edellinen ulvoi ja tutisi, niin että kahvi läikkyi maahan.
Viimein oli aika miesten lähteä, ja minä menin kannelle katsomaan
heidän lähtöään höyryveneessä, ja sitten ei jäänyt laivaan muita kuin
Martin ja minä ja kokki sekä laivapoika ja muutamia laivamiehiä,
Siirappi niiden joukossa.
Tiesin että nyt oli otollinen aika puhua, mutta olin liian ahnas
jokaiselle onnenhetkelle alkaakseni kertoa surujeni tarinaa ja
kun Martin ehdotti että menisimme katsomaan laivaa, niin seurasin
häntä, ja hän näytti minulle kronometrit ja sekstantit ja reet ja
sukset ja aeronauttiset varustukset ja ilmapallon ja kaksipiippuiset
pyssyt ja paikan, missä säilytetään paloöljy ja puuvillaruuti
jään räjähyttämiseksi ja ilmanpitävästi suljetut tina-astiat
laivaväen ruokavaroja varten, sekä ruuman, jossa siperialaisten
koirien ruoka, kuivattu kala ja laivakorput säilytettiin, ja juuri
eläintieteelliseen puutarhaan hoidettaviksi lähetettyjen koirien
tyhjän häkin.
Kaiken lopuksi hän näytti minulle oman hyttinsä, joka minua
huvitti enemmän kuin mikään muu, se kun oli sellainen mukava pikku
paikka (vaikka minua olisi haluttanut siellä hiukan siistiä).
Lääketieteelliset varustukset, kirjat, hyllymäinen vuode ja pöydällä
oleva soma valokuva ruusujen ympäröimästä kotimajasta tekivät sen
niin kodikkaaksi, että melkeinpä olisin itsekin suostunut lähtemään
Antarktikseen sellaisessa viihtyisässä kojussa.
Näin oli kulunut kaksi tuntia, vaikka ne olivat lentäneet kuin
kaksi minuuttia, laivapojan tullessa ilmoittamaan, että teepöytä
oli katettu salonkiin, ja silloin minä solahdin alas sinne kuin
olisi laiva ollut omani. Ja tuskin olin vajonnut päällikön kapean
pöydän päässä olevaan, lattiaan kiinnitettyyn tuoliin, teetarjotin
edessäni, kun lapsuudenaikain muistelmat kerkeinä pulpahtivat esiin,
enkä voinut vastustaa tuota jokaisen tytön sydämeen kätkettyä
keimailuhalua, vaan rupesin urkkimaan, oliko Martin paljonkin minua
ajatellut.
"Lyönpä vaikka vetoa", sanoin, "ettet voi muistaa missä ensi kerran
tapasimme toisemme."
Hän muisti -- se oli hänen kotonaan, hänen äitinsä pienessä
valkoisessa huoneessa, missä köynnöskasvit vihannoivat kaltevan katon
alla.
"No mutta sitä et ainakaan muista mitä teit, kun ensimäisen kerran
jouduimme puheisiin."
Senkin hän muisti -- hän seisoi käsillään nojaten jaloillaan seinää
vasten ja ylösalaisin käännetyt kasvot melkein kiinni matossa.
"Mutta sinä olet unohtanut, mitä sitten tapahtui?" Ei sitäkään --
minä olin pyytänyt William Rufusta ja häntä vuoteeseeni, ja he olivat
käyneet istumaan toinen toiselle puolelle minua, toinen toiselle.
Kuinka me nauroimme! Me nauroimme kaikelle; me nauroimme tyhjää; me
nauroimme kunnes itkimme, mutta sittemmin olen useasti ajatellut
sen johtuneen osittain siitä, että sydämemme sisimmässä tiesimme
liikkuvamme traagillisten tapahtumain partaalla.
Martin ei kertaakaan maininnut mieheni nimeä, ei naimistani, eikä
isälleni, piispalle ja isä Danille kirjoittamiaan kirjeitä, joiden
varoitukset olivat niin kauhistuttavasi toteutuneet, mutta yhtäkaikki
oli meillä vakaviakin hetkiä, kuten esimerkiksi istuessamme
kumartuneina suuren merikartan yli, jonka hän oli levittänyt pöydälle
näyttääkseen minulle laivan kulkuväylän Suuressa Tuntemattomassa.
Istuimme toistemme olkapäähän nojaten niin likitysten, että päämme
melkein koskettivat toisiansa, ja saatoin nähdä kuvani hänen
silmissään, kun hän kääntyi minua puhuttelemaan.
"Sinä olit hiukan alatuulessa eilen, laivatoveri -- mistä se johtui?"
kysyi hän.
"Oh, me... voimme jutella siitä joskus toiste, vai mitä?" vastasin,
ja sitten me molemmat nauroimme jälleen, taivas ties miksi, ellei
senvuoksi, että tunsimme sielujemme olevan avaantumaisillaan
toisillemme.
Oi, mikä hilpeä, ihmeellinen, sydäntä paisuttava päivä! Mutta niin
joutuin ei ole koskaan mikään päivä kulunut. Puoli seitsemän sanoi
Martin, että meidän oli palattava kaupunkiin, tai myöhästyisin
päivällisiltä, ja parin minuutin kuluttua olimme höyryvenheessä, joka
oli palannut meitä noutamaan.
Minulla oli ollut niin hauskaa laivassa, että lähetin sille
lentomuiskun, kun läksimme liikkeelle, jolloin kannella seisova
Siirappi, arvellen sen hänelle aiotuksi, palautti tervehdykseni
hellällä mielihyvällä, joka uudelleen houkutteli hurjia
naurunpurskahduksia Martinilta ja minulta.
Paluumatkalla Martin jutteli kaiken aikaa eräästä suunnitelmastaan,
joka hänellä oli tekeillä. Hän aikoi palata Napaseutuihin
pystyttääkseen siellä jonkun koneiston, josta tulisi ihmiskunnalle
olemaan suuri hyöty, ja istuessani aivan liki häntä ja katsoessani
hänen säihkyviin silmiinsä -- ne olivat vielä yhtä siniset kuin
sinisin meri -- toistin toistamistani: "Kuinka mainiota! Kuinka
loistavaa! Miten suurenmoinen työ se on oleva maailmalle!"
"Eikö ole?" sanoi hän, ja hänen silmänsä sädehtivät kuin hänen
poikana ollessaan.
Näin kului matkamme, meidän sitä huomaamatta, eikä aikaakaan kun jo
taas olimme Westminsterin sillalla, ja silloin vasta johtui mieleeni,
etten ollut virkkanut hänelle mitään siitä huolestuttavasta ja
vakavasta aineesta, josta olin aikonut puhua.
Lähestyessämme hotelliamme vierivät ohitsemme oven eteen jotenkin
silmiinpistävät nelivaljaiset vaunut, joista automobiilihuntuun
verhottu nainen huiskutti meille kättään.
Se oli Alma, joka mieheni ja Eastcliffin seurueen kanssa palasi
kilpa-ajosta, ja niin pian kuin kohtasimme toisemme katuvieruksella,
alkoi hän ihmetellä virkeää ulkonäköäni.
"Sanoinhan kultaseni, että meri-ilma piristäisi sinua!" virkkoi
hän, ja sitten hän lisäsi, ettei ollut olemassa sen varmempaa
kaunistuskeinoa nuorelle tytölle kuin onni, ja tämä lisäys olisi
kylläkin ollut herttainen, jos se vain olisi ollut tarkoitettu
herttaisesti.
Ruvettiin keskustelemaan yhteisistä päivällisistä sinä iltana, mutta
minä estelin, ja jättäen hyvästi Martinille, joka hellästi likisti
kättäni, juoksin yläkertaan hissiä odottamatta, sillä ikävöin päästä
omaan huoneeseeni voidakseni yksinäisyydessä kerrata muistissani
päivän tapahtumat.
Kamarineitini tuli sisään kerran tai kahdesti ja kertoi niistä
suurellisista Derby-päivällisistä, joita pidettiin alhaalla, mutta
ne eivät minua vähääkään liikuttaneet, ja kun olin saanut parisen
suupalasta niellyksi, kävin levolle -- osaksi päästäkseni rauhaan
Pricestä, jotta voisin yhä uudelleen muistutella mieleeni kaikkea,
mitä oli puhuttu ja tehty laivalla tänä onnellisena päivänä.
Tätä kesti luullakseni iltamyöhään, ja vielä silloin, kun muistini
siivet alkoivat herpaantua ja minä olin vaipumassa, uneen, olin
kuulevinani Martinin sanovan "laivatoveri", ja vastasin "niin" aivan
ääneen, ikäänkuin hän olisi ollut kanssani tuossa epämääräisessä ja
ihanassa maassa, joka on unen ja valveillaolon rajalla.
Kuinka salaperäistä, kuinka taikamaista, kuinka ihmeellistä!
Herätessäni aikaisin aamulla, auringonsäteitten täyttäessä huoneeni
ruusuhohteella, oli Martin ensimäinen selvä ajatus, joka sukelsi
tietoisuuteeni unen usvista, ja kyselin itseltäni, mistä se johtui,
että olin niin iloisella päällä, vaikka minulla oli niin monta
murheen syytä. Sitten äkkiä -- niin äkkiä kuin nopea auringonvälähdys
pyyhkäisee meren yli -- tiesin, että nyt oli tapahtunut, mikä oli
kauan ollut määrätty, että se ihmeellinen uudestisyntyminen, se suuri
ilmestys, se ihastuttava salaisuus, joka saapuu kaikille naisille
maailmassa, oli tapahtunut minullekin.
Minä olin rakastunut.
Olin rakastunut Martin Conradiin.
Viideskymmeneskahdes luku.
Iloni oli lyhytikäinen. Tuskin olin päässyt selville siitä, että
rakastin Martin Conradia, kun jo omatuntoni soimasi minua siitä. Olin
naimisissa, ja synnillistä oli rakastaa muita kuin omaa miestänsä.
Olisi mahdotonta kuvailla, mikä kauhu minut valtasi tätä
ajatellessani. Se riisti kaiken päivänpaisteen taivaaltani, joka
vielä tuokio sitten oli näyttänyt niin kirkkaalta. Se iski päälleni
kuin ukonilma salamoineen, survaisten onneni syvyyksien kuiluun.
Uskonnollinen tunteeni, kaikki, mitä minulle oli opetettu
avioliittosakramentin pyhyydestä, tuntui nousevan syyttäjäkseni.
Synnintuntoa miestäni kohtaan en tuntenut. Ajattelin vain syntiäni
Jumalaa kohtaan.
Ensimäinen seuraus oli, että huomasin nyt mahdottomaksi puhua
Martinille miehestäni ja Almasta. Erotuumat saivat nyt mennä
menojaan. Kuinka voisin nyt syyttää miestäni, kun olin itse samassa
asemassa? Jos hän rakasti toista naista, niin rakastin minä toista
miestä.
Tuskassani ja säikähdyksessäni näin vain yhden keinon vapautua
siitä saastaisesta kuormasta, johon synnillinen sydän minut sitoi,
-- nimittäin intohimoni kuolettamisen. Päätin sen tehdä. Päätin
taistella rakkauttani vastaan, voittaa sen ja tuhota sen.
Ensimäinen yritykseni tähän suuntaan oli aika kömpelö. Koetin välttää
kiusausta kieltäytymällä tapaamasta Martinia kahden kesken.
Kolme tai neljä päivää tein voitavani pitääkseni hänet loitolla
milloin minkin huonon tekosyyn nojalla, kun hän (mikä tapahtui
useasti päivässä) tuli minua tervehtimään. Milloin olin juuri
lähtenyt kaupungille, milloin olin juuri palannut kotiin, tai olin
uupunut ja sairas.
Sydäntäni kirvelti, mutta olisin hyvin jaksanut kantaa oman tuskani,
ellen olisi ollut tietoinen siitä, että tuotin hänellekin tuskaa.
Kamarineitini, joka oli heti ruvennut Martinia kannattamaan, palasi
useasti huoneeseeni annettuaan hänelle tällaisen valheellisen
vastauksen ja sanoi:
"Armollinen rouva olisi nähnyt hänen kasvonsa, kun sanoin teidän
olevan sairaana. Olisi voinut luulla minun pistäneen veitsen hänen
rintaansa."
Kaikki näyttivät olevan salaliitossa työntääkseen minut Martinin
syliin -- Alma ennen kaikkea. Ollen nainen hän luki salaisuuteni,
ja älysin ensi hetkestä alkaen, että hän halusi puolustaa omaa
suhdettansa mieheeni asettamalla minut samaan asemaan Martiniin
nähden.
"Oletko tavannut herra Conradia tänään?" oli hänen tapansa kysellä.
"En tänään", vastasin silloin.
"Et! Ja vaikka olette niin vanhoja ystäviä! Ja vielä asutte samassa
hotellissa!"
Kun hän näki, että minä ponnistelin kovasti vastaan, muistutti hän
miestäni hänen aikomuksestaan pyytää Martinia syömään päivällistä
kanssamme, ja niinpä eräänä iltana kokoontui pieni seurue
kutsuvieraita hotelliimme.
Martin tuli, ja olin onnellinen tavatessani hänet seurassa, vaikka
sydäntäni kaiveli ja nöyryytti nähdä mikä ero oli olemassa hänen ja
mieheni sekä hänen ystäväinsä välillä, ja niissä ilmapiireissä, missä
Martin ja minä elimme.
Arvaan että he tunsivat sen itsekin, sillä vaikka hevoset ja koirat
ja kilpa-ajot olivat heidän tavallisena puheenaiheenaan, kuuntelivat
he äänettöminä Martinin hiomattomalla, vilkkaalla, runollisella
tavallaan (kaikki tutkimusretkeilijät ovat runoilijoita) jutellessa
suuren Napayön ihanuudesta, pilvettömästä Napaseudun päivästä,
keskiyön rauhasta ja jäätikköjen kuutamosta, joka oli ihastuttavin,
salaperäisin, surumielisin, mutta hurmaavin valaistus, minkä
maapallolla saattoi nähdä.
"Kumma, ettette palaa takaisin antarktisiin seutuihin, jos ne kerran
ovat niin kiehtovia", virkkoi Alma.
"Kyllä palaankin. Olkaa varma siitä, että palaan", sanoi Martin,
ja sitten hän kertoi heille samaa kuin minulle höyryvenheessä,
mutta seikkaperäisemmin ja vielä lennokkaammin -- kertoi suuresta
suunnitelmastaan, jolla hän aikoi pelastaa ihmishenkiä ja muullakin
tavalla hyödyttää ihmiskuntaa.
Satoja vuosia oli seikkailuhalu ja sankaritekojen maine sekä toivo
oppia tuntemaan maapallo, jossa elämme, suunnannut ihmisen tien tähän
saakka koskemattomiin napaseutuihin; mutta nyt oli aika hänen käyttää
hyväkseen täten saavutetut tiedot.
"Miten?" kysyi mieheni.
"Hankkimalla itselleen sellaisen mahdin, että hän kykenee kuusi,
kahdeksan, kymmenen päivää ennakolta ennustamaan minkälainen
ilma on tulossa suuressa osassa purjehduskelpoista ja asuttua
maailmaa-pystyttämällä langattomia lennätinasemia mahdollisimman
likelle napaseudun laajaa jäävyöhykettä, josta jäävuoret ja
lumimyrskyt tulevat, niin että kymmenessä minuutissa voimme
lennättää, puolelle eteläpallolle: Olkaa varuillanne. Nyt se on
tulossa, ja siten pelastaa miljoonia ihmishenkiä haaksirikosta ja
satoja miljoonia rahassa."
"Mainiota, kautta Jupiterin!" huudahti Eastcliff.
"Repäisevää kerrassaan!" huudahti herra Vivian.
"Naurettava houre!" mutisi mieheni, mutta vasta Martinin poistuttua,
ja silloin Alma nähdessään minun hehkuvan innostuksesta, sanoi:
"Kas siinä mies! Minua ihmetyttää, Mary rakkaani, ettet enemmän
seurustele hänen kanssaan. Pian hän lähtee taas maailman toiseen
päähän, ja silloin kadut, ettet käyttänyt tilaisuutta hyväksesi."
Hänen sanansa iskivät minuun kuin ampiaisen pistos, mutta en voinut
vastustaa niitä, ja kun Martin pari päivää myöhemmin tuli noutamaan
minua Maantieteelliseen seuraan, missä hänen päällikkönsä, luutnantti
----n, oli pidettävä esitelmä retkikunnastaan, niin muitta mutkitta
läksin.
Voi sitä eroa, mikä oli olemassa tämän maailman ja sen maailman
välillä, jossa minä olin elänyt viimeiset kuusi kuukautta! Siellä
näytti olevan kaikki, mikä Englannissa oli parasta, miehet, jotka
kehittivät maailmaa eteenpäin, ja naiset, jotka olivat heidän
vaimonsa ja työtoverinsa.
Luentosali muistutti suuren vadin sisäpuolta, ja minä istuin Martinin
vieressä permannolla, juuri vastapäätä puhujalavaa ja päällikköä.
Hänen esitelmänsä, jota valaisivat monet taikalyhtykuvat retkikunnan
vaiheista, oli hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka hirvittävän jylhä, ja
hänen kuvaillessaan, mitä kärsimyksiä heillä oli ollut kestettävänä
pitkällisessä lumipyryssä eräällä ylätasangolla, kun ruoka ja
polttoaineet olivat olleet vähissä eikä ollut enää paljon toivoa
kotiinpääsystä, minä tapasin itseni tunnustelemassa Martinin kättä
ollakseni varma siitä, että hän oli tallella.
Lopuksi päällikkö puhui itsestään ja sanoi vaatimattomasti, ettei hän
olisi milloinkaan voinut saavuttaa 87:ttä leveysastetta, ellei hänen
miehistönsä olisi ollut paras ja uljain, mitä mikään laiva koskaan on
kulettanut.
"Ja vaikka he kaikki olivat erinomaisia tovereita", virkkoi hän,
"oli joukossa yksi, jonka voin erikoisesti mainita tekemättä
vääryyttä muille. Tarkoitan retkikuntamme nuorta tohtoria -- Martin
Conradia. Martinilla on nyt omat tuumansa, hän suunnittelee matkaa
Antarktikseen tehdäkseen siellä suurenmoisen kokeen ihmiskunnan
hyväksi; ja jos, ja kun hän lähtee sinne, sanon: 'Onnea matkalle ja
Jumala siunatkoon häntä!'"
Nämä jalomieliset sanat vastaanotettiin yleisillä
suosionosoituksilla, Martinin istuessa punehtumassa kuten suuri
koulupoika, kun hänet esitetään sisartensa tyttöystäville.
Minusta tuntui ettei kauniimpaa puhetta olisi voinut pitää, ja minua
halutti itkeä pelkästä ilosta.
Palattuani hotelliin minä todella itkin, vaikka toisesta syystä. Minä
ajattelin isääni ja ihmettelin, miksei hän ollut odottanut.'
"Miksei, miksei, miksei?" kyselin itseltäni.
Viideskymmeneskolmas luku.
Seuraavana aamupuolena Martin tulla tupsahti arkihuoneeseeni
kirjepinkka kädessään, sanoen:
"Kyllä se päällikkö eilen oli tavattoman hyvä, mutta katsos, mihin
pinteeseen hän on minut saattanut."
Kirjeet olivat eri sanomalehdiltä sisältäen valokuva- ja
haastattelupyyntöjä, ja yksi Lontoon suurimmista lehdistä anoi
erikoista kirjoitusta tekeillä olevan kokeilun laadusta ja
tarkoituksesta.
"Mitä minun pitää tekemän?" sanoi hän. "Suutani minä kyllä osaan
soittaa, mutta _kirjoittamaan_ minä en pysty, en kautta sieluni.
Mutta sinä pystyt, olen varma siitä, että pystyt. Sinä voisit
kirjoittaa kuin Robinson Crusoe. Etkö sinä tahtoisi kyhätä
kirjoitusta, jos minä sanon sinulle, mitä siihen pannaan?"
Ei auttanut vastusteleminen. Ja sydämeni syvimmässä olinkin hyvin
mielissäni voidessani esittää omalletunnolleni sen tekosyyn, että
olin tarpeellinen Martinille, enkä niinmuodoin voinut häntä karttaa.
Niinpä istuimme kaiken päivää yhdessä, ja vaikka tuntui kuin olisin
kosken kuohuissa kiitänyt seuratessani Martinin vinhaa ja kuvarikasta
puhetta, tein voitavani sovitellakseni hänen hajanaiset selityksensä
yhtäjaksoisiksi lauseiksi, ja kun kirjoitus oli valmis ja luin sen
hänelle ääneen, oli hän ylen ihastunut.
"Mainiota! Sanoinhan, että osaat kirjoittaa kuin Robinson Crusoe!"
Se julkaistiin ja herätti suurta huomiota, sillä minne vain menin,
kuulin ihmisten juttelevan siitä, ja joskohta toiset sanoivat:
"Loruja!" ja toiset mieheni tavalla sanoivat: "Houreita!" niin oli
sen käytännöllisenä seurauksena se, että mainittu suuri sanomalehti
pani toimeen yleisen rahankeräyksen kootakseen varoja Martinin
suunnitelman toteuttamiseksi.
Se tuotti hänelle suunnattoman kirjevaihdon, niin että hän joka aamu
toi luokseni kasoittain kirjeitä ja pyysi surkeana minun apuani
vastauksien laatimiseen.
Tiesin että olisi vaarallista antautua kiusauksille alttiiksi,
mutta kaiken lopuksi tuli, että istuimme arkihuoneessamme yhdessä
päiväkaudet, kirjoittaen vastauksia epäileväin kyselyihin, luottavain
onnitteluihin ja avuntarjouksiin, joita tuli retkikuntaan pyrkiviltä
ihmisiltä.
Olipa se iloa! Se oli minulle uuden elämän kajastusta. Mutta suurin
onni oli kuitenkin varjella Martinia häntä itseään vastaan, estää
häntä ylen suuresta anteliaisuudesta -- sanalla sanoen pitää hänestä
äidillistä huolta.
Monet niistä kirjeistä, jotka hän vastaanotti, olivat pelkkää
kerjuuta. Hän ei ollut rikas, mutta hän ei voinut vastustaa, kun
hänen sääliväisyyteensä vedottiin, varsinkin jos avunpyytäjä oli
nainen, ja minulla oli täysi työ estää häntä kaikkia rahojaan
hävittämästä.
Toisinaan pistäytyivät mieheni ja Alma katsomaan työskentelyämme, ja
silloin silmäni hohtivat syvemmin hänen sanoessaan:
"Minä kynnän toisten vasikoilla, kuten näette."
"Kyllä näen", vastasi silloin mieheni, kiinnittäen monokkelinsa
lujemmin silmäänsä ja paljastaen etuhampaansa tuskaisessa
irvistyksessä.
"Juuri tällaisesta Mary kulta pitää", virkkoi Alma puolestansa.
"Luulenpa että hän mieluummin istuisi tässä kolkossa huoneessa
kirjoittamassa kirjeitä herra Conradille kuin kantaisi kruunuansa
kuninkaan kruunajaisissa."
"Juuri niin, rouva; sellaisia naisia on todella olemassa", vastasi
silloin Martin iskien häneen lujan katseen, ja kun Alma oli poistunut
(keveästi nauraen, mutta sama säikähtynyt ilme silmissään, jonka olin
ennenkin huomannut), virkkoi hän ikäänkuin itsekseen puhuen:
"Minä vihaan tuota naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä toisinaan
mieleni tallata häntä jalallani."
Viimein tultiin polttopisteeseen. Eräänä päivänä Martin ryntäsi
alakertaan ollen ihan suunniltaan poikamaisesta ihastuksesta. Hän
kertoi, että koko tarvittava rahasumma oli saatu kerätyksi ja että
sanomalehden omistaja aikoi juhlia yrityksensä onnellista päätöstä
panemalla toimeen yleiset aamiaiset jossain hotellissa, ja vaikkei
juhlassa pitänyt olla naisia läsnä, oli lehterillä varattu paikkoja
muutamille, minulle niiden joukossa.
Aamiainen oli melkein lopussa, puheiden aika -- oli tulossa,
ja lehterillä istuvat naiset surisivat kuin mehiläiskeko, kun
minä saavuin paikalleni. Vieressäni istui kaksi vilkasluontoista
amerikkalaista naista, jotka olivat melkein yhtä kiihtyneet kuin minä
ja tähystelivät alhaalla istuvia miehiä kiikarillaan koettaen arvata,
kuka heistä oli Martin, jolloin minä turhamaisuuteni kannustamana
ja omistusoikeuteni tunnossa osoitin heille, missä hän istui, ja
lainasin sitten heiltä kiikarin katsoakseni puheenjohtajaa.
Kun Martin nousi vastaamaan hänen juhlapuheeseensa, vastaanotettiin
hänet innokkailla tervehdyshuudoilla, mutta minä olin niin
hermostunut, että tuskin kuulin mitään. Hänkin oli hermostunut,
sen näin selvästi, sillä lausuttuaan pari sanaa kiitokseksi,
alkoivat hänen kätensä hapuilla papereissa, jotka sisälsivät yhdessä
valmistamamme puheen. Hän yritti lukea niistä, mutta sekaantui ja
pudotteli papereitaan.
Tuskanhiki helmeili otsallani ja kurkustani alkoi kuulua outoa ääntä,
kun Martin äkisti paiskasi paperinsa pöydälle ja virkkoi aivan
muuttuneella äänellä:
"Laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, en ole koskaan eläessäni
voinut kirjoittaa puhetta, ja kuten näette, en voi lukeakaan sitä,
mutta tiedän sanottavani, ja puhun sen teille juuri niinkuin se on
minulla mielessä."
Ja niin hän koruttomaan merimiestapaansa, erinomaisen selvästi,
vakuuttavasti ja luonnollisesti, joskaan ei aina kielellisesti
virheettömästi, siniset silmät yhtenä tulenhehkuna, selitteli meille
tarkotusperänsä ja toiveensa.
Ja lopuksi hän virkkoi:
"Hänen armonsa, puheenjohtaja, mainitsi jotain luonnon suuren
yksinäisyyden hyvästä vaikutuksesta ihmisen luonteeseen. Voin
todistaa sen todeksi. Olkoon ken tahansa täällä, missä on yllin
kyllin kaikkea, mitä haluaa, niin hän ei voi kuvailla, kuinka
ihmeellisin ja oudoin tuntein mieli kääntyy Herran puoleen pyytäen
häntä pitämään kättänsä päällämme ja auttamaan meitä, kun olemme
siellä yksinäisyydessä, tyhjin, nälkäisin vatsoin.
"En tiedä missä olitte viime joulupäivänä, laivatoverit, hyvät
herrat, tarkoitan, mutta tiedän missä itse olin. Olin 85:nnellä
leveysasteella, 163:nnella pituusasteella, Mount Darwinista neljä
peninkulmaa etelään ja kolmekymmentä peninkulmaa länteen. Olimme
sillä pienellä löytöretkellä, jonka minä olin saanut johtaakseni
ja josta päällikköni on tehnyt aivan liian suuren asian. Kun sinä
aamuna kömmimme ulos makuusäkeistämme, ei silmänkantamalla ollut
muuta nähtävänä kuin peninkulmittani aaltoilevia lumiharjuja
seitsemäntuhatta jalkaa korkealla tuulisella ylätasangolla, repeämiä
täynnä olevan jäätikön ympäröimänä, joka katkaisi meiltä pääsyn
merelle.
"Meitä oli kuusi siinä seurassa, eikä meistä yksikään ollut liian
hyvä paratiisiin astumaan. Mutta me muistimme mikä päivä oli, ja
meitä halutti tuntea, ettemme olleet aivan peräti pois suljetut
kristittyjen ihmisten maailmasta -- sisaristamme ja veljistämme,
jotka nyt katona viettivät jumalanpalvelusta. Niinpä kaivoin
esille pienen rukouskirjani, jonka äitini pisti arkkuuni matkalle
lähtiessäni, ja kaikki me seisoimme piirissä lumessa paljastetuin
päin -- pörröinen, pahannäköinen seurue me olimmekin, partaveistä kun
ei ollut meistä yksikään nähnyt kuukauteen -- ja minä luin päivän
rukouksen, ensimäisen ja toisen Vesperin, Laudate dominumin ja
lopuksi De profundis-virren.
"Luulen että olimme paremmalla mielellä sen tehtyämme, mutta
sanotaan että elämän surullinen ja naurettava puoli ovat aina
toistensa kintereillä, ja niinpä nytkin, sillä tuskin olin lukenut
nämä juhlalliset sanat: 'Syvyyksistä me tykösi huudamme, oi Herra,
Herra kuule huutomme', kun vanha Siirappi siihen tokaisee leveällä
murteellaan: 'Ja siunatkoon Jumal' poloisia akkojam' ja morsiammia
viel' yhä eteenpäin.'"
Jos Martin lisäsi vielä jotain, niin ei kukaan sitä kuullut.
Miehet niistivät äänekkäästi nenäänsä ja naiset lehterillä itkivät
peittelemättä.
"Niin, niin, mies, joka osaa sillä tavalla puhua, avatkoon vaikka
kaikki kirjeeni ja sähkösanomani", sanoi toinen amerikkalaisista
naisista, pyyhkien vetisiä silmiään kursailemalta.
En tiedä mitä tein tai miltä näytin, ennenkuin nainen, joka oli
lainannut minulle kiikarinsa, kumartui puoleeni sanoen:
"Anteeksi, mutta sallitteko minun kysyä, oletteko hänen vaimonsa?"
"En, en", vastasin kiireisesti ja kiihkeästi, mutta Jumala yksin
tietää, kuinka se kysymys minua vihlaisi.
Minä olin astunut väärään suuntaan ja tiesin sen. Ylpeyteni, iloni,
onneni astuivat minua syyttämään, ja mennessäni levolle sinä iltana
olin mielestäni kuin rikoksentekijä.
Viideskymmenesneljäs luku.
Koetin etsiä turvaa uskonnostani. Joka päivä tai oikeammin kaiken
päivää minä nöyrästi anoin taivaalta anteeksiantoa rakkauden synnistä.
Naimisiin jouduttuani olin laiminlyönyt monta pientä uskonnollista
toimitusta (kuten ristimerkin tekemisen pöydästä noustuani), jotka
nyt otin uudelleen käytäntöön, ja kun Martinin kertomus muistutti
mieleeni, että olin luvannut tuon tuostakin lukea äitini sielun
puolesta De profundis-virren, sanelin sen nyt kerran päivässä.
Arvelin näiden velvollisuusharjoitusten tuottavan minulle jonkin
verran mielenrauhaa, mutta niin ei käynyt.
Totta on, että rakkauteni Martinia kohtaan oli sitä laatua, jota
maailmakin sanoo puhtaaksi. Siinä ei ollut minkäänlaista kuonaa;
mutta yhtäkaikki luulin olevani syypää aviorikokseen -- sydämen
aviorikokseen.
Joka aamu menin aikaisin messuun, mutta palatessani sieltä elämän
jokapäiväisiin toimituksiin, en tuntenut enää samaa mielen uudistusta
ja sydämen puhdistusta kuin ennen.
Menin entistä useammin synninpäästölle -- alussa kahdesti viikossa,
sitten joka toinen päivä, sitten joka päivä. Mutta entinen ilon
ja puhdistuksen tunnelma pysyi kuin pysyikin poissa. Rippi-isäni
oli vanhanpuoleinen mies, jonka värähtelevä ääni tuntui penkovan
olemukseni syvimpiä syvyyksiä. Hän oli kovin huolissaan tilastani ja
neuvoi minua yötä päivää rukoilemaan Jumalalta tukea kiusauksessani.
"Kiusaaja ahdistaa sieluasi, lapseni", sanoi hän. "Taistele häntä
vastaan, tyttäreni."
Koetin seurata hengellisen isäni kehoitusta, mutta kovaa se oli. Kun
Martin vain tarttui kiinni käteeni ja katsoi minua silmiin, hävisivät
hyvät päätökseni siinä tuokiossa.
Tämä tuima kamppailu sydämeni ja sieluni välillä vaikutti lopulta
haitallisesti terveyteeni. Minun ei enää tarvinnut teeskennellä
sairautta, olin todella pakotettu pysymään huoneessani, mutta
sielläkin rakkauteni Martiniin uhkaavan miekan tavalla häilyi pääni
päällä.
Price lauloi alinomaa hänen ylistystänsä. Martin oli niin älykäs,
niin reipas, niin voimakas, niin miehekäs; toisin sanoen hän oli
täydellinen ja moittia ei voitu ketään, joka häneen rakastui.
Melkein joka aamu hän toi minulle kimpun kasteen kostuttamia kukkia,
jotka Martin oli ostanut Covent Gardenista. Minua halutti pitää
ne luonani, mutta havaittuani, että ne johtivat ajatukseni alati
sen luo, joka ne oli lähettänyt, keksin toisen tai toisen tekosyyn
lähettääkseni ne arkihuoneeseen, jotta pääsisin näkemästä niitä.
Eipä aikaakaan kun Price, muistaen entiset tekosyyni, alkoi luulla,
että vain teeskentelin sairautta kiusatakseni Martinia, ja rupesi
kursailemattomaan tapaansa nuhtelemaan minua kuin lasta ikään.
"Jos minä olisin armollinen rouva, en hennoisi", sanoi hän. "En
todella hennoisi. Ei miehet tällaisia metkuja ymmärrä. Ei ne muuta
ole kuin pelkkiä lapsia, ne miehet, kun ne oppii tuntemaan."
Aloin pitää Priceä mieluisena paholaisena, jonka saatana oli
lähettänyt minua kiusaamaan, ja totta puhuakseni, hän toisinaan antoi
aihetta sellaiseen otaksumiseen. Eräänä päivänä hän virkkoi:
"Olisinpa minä sidottu mieheen, joka ei minua rakastaisi ja jota
en minä rakastaisi, ja joku toinen, kymmenen kertaa häntä parempi,
odottaisi minua, niin en minä vain kursailisi. Meidän naisten täytyy
totella sydäntämme, eikä se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus."
Silloin minä nuhtelin häntä kiivaasti ja kyselin, oliko hän unohtanut
puhuvansa emännälleen ja naimisissa olevalle naiselle, mutta kaiken
aikaa tiesin olevani suuttunut itseeni enkä kamarineitiini, sillä hän
oli vain pukenut omat kalvavat ajatukseni sanoiksi.
Olin ollut vuoteessa noin viikon ajan, kun Price tuli huoneeseeni
kirje kädessään ja voitonriemuinen katse mustissa silmissään.
"Kas niin, armollinen rouva! Mitä minä sanoinkaan! Armollinen rouva
on seurannut omaa päätänsä, ja nyt hän on karkoitettu tiehensä. Hän
on lähtenyt pois hotellista ja aikoo ruveta asumaan laivassansa."
Säikähdin pahanpäiväisesti ja osittain siitä syystä käskin hänet ulos
huoneesta sillä uhkauksella, että hänen oli tykkänään poistuttava
luotani, jos hän vielä kerran käyttäisi sellaista kieltä. Mutta olen
varma siitä, että hän ovenraosta näki minun ottavan Martinin kirjeen
pöydältä, jonne sen olin paiskannut, ja painavan sen huulilleni.
Kirje ei sisältänyt mitään erikoista. Martin vain ilmoitti lähtevänsä
Tilburyyn muutamiksi päiviksi vastaanottamaan vanhan laivansa uuden
yhtiön nimessä, mutta siinä oli seuraava jälkikirjoitus:
"Lähetä minulle sana, jos voin jotain tehdä puolestasi, ja minä
saavun salaman nopeudella."
"Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen?" mietin. Sieluni
tuomitsi synnilliseksi kaiken mitä sydämeni halasi, eikä uskonto
ollut tehnyt mitään vapauttaakseen minua rikollisen intohimoni
vaivoista.
Eräänä iltana, kun Alma ja mieheni, jotka kaiken aikaa liehuivat
Lontoon huvikauden iloissa, olivat menneet Grosvenor Squareen
eräisiin kutsuihin, minä sain äkillisen sydänkohtauksen ja olin
pakotettu menemään vuoteeseen, jolloin Price, joka älysi, että
_nyt_ olin todenteolla sairas, pyysi Hobsonia, mieheni palvelijaa,
noutamaan isäntänsä heti kotiin.
"Teidän mieliksenne voin mennä", sanoi Hobson, "mutta turhaa vaivaa
se on."
Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin tuoden mieheni vastauksen:
"Lähetä tohtoria hakemaan."
Price tästä sekä suuttui että hämmentyi, ja kun hän ei tietänyt
muiltakaan neuvoa, lähetti hän Martinille laivaan sähkösanoman,
jossa ilmoitti minun sairastuneen ja kysyi ketä lääkäriä hänen oli
käytettävä.
Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma, mutta ei Tilburysta, vaan
Portsmouthista: Se kuului:
"Noutakaa tohtori -- -- Brook Streetillä. Saavun heti."
Tästä kaikesta en tietänyt mitään, ennenkuin Price voitonriemuinen
katse taas silmissään tuli huoneeseeni heiluttaen kädessään Martinin
sähkösanomaa.
"Ethän vain ole sähköttänyt herra Conradille?" sanoin.
"Kuinkas muuten", vastasi Price. "Kun ei oma herra välitä rouvastaan
tuon taivaallista ja täällä on likitienoilla se, joka antaisi vaikka
molemmat silmänsä, jos voisi estää kipua hänen pikkusormestaan, niin
mitäs muuta tässä on tehtävä?"
Minä sanoin hänelle mitä ei ollut tehtävä. Lääkäriä ei saanut noutaa,
ei missään tapauksessa, ja kun Martin tulisi, oli hänen tehtävä
hänelle selväksi, että hän oli toiminut omalla vastuullaan.
Puoliyönaikaan Martin tuli ja astui Pricen johtamana huoneeseeni
pitkässä, väljässä, tomuisessa päällystakissa. Minä punastuin ja
vapisin hänet nähdessäni, sillä hänen kasvoissaan, kuvastui selvästi
se jännitys ja tuska, jota hän oli puolestani kärsinyt, ja kun hän
hymyili nähdessään minut terveempänä kuin oli otaksunut, häpesin
sydämeni perimmäiseen sopukkaan asti.
"Nyt olet pahoillasi, kun huomaat tehneesi niin pitkän matkan aivan
suotta", virkoin.
"Pahoillani?" vastasi hän. "Kautta kaikkien pyhien, tahtoisinpa
matkustaa vielä pitemmälle joka ilta, kunhan vain matkan lopussa
saisin nähdä sinut noin kukoistavana."
Hänen siniset silmänsä säteilivät kuin pilvien takainen a urinko
juonutta julminkaan silmäys ei olisi voinut tuottaa minulle enemmän
tuskaa.
Koetin pidättää kasvojani ilmaisemasta mielenliikutustani ja kysyin
oliko hänen Portsmouthista onnistunut heti päästä Lontoon junaan, kun
hän oli saapunut niin aikaisin.
"Ei, ei. Ei kulkenut mitään junaa ennen yhtätoista."
"Miten sitten jouduit niin sukkelaan tänne?" kysyin, ja vaikkei hän
ensin tahtonut sitä ilmaista, sain sen lopulta urkituksi -- hän oli
vuokrannut automobiilin ja kulkenut yhdeksänkymmenen peninkulman
matkan Lontooseen, kahdessa ja puolessa tunnissa.
Tämä musersi minut. En voinut puhua. Luulin tukehtuvani. Maatessani
siinä, nähden Martinin niin likellä, pelkäsin itseäni enkä tietänyt
mitä seuraavassa tuokiossa tekisin. Mutta viimein, masentaen kovalla
voimainponnistuksella tunteeni, otin hänen kätensä, suutelin sitä ja
käänsin sitten kasvoni seinää kohti.
Viideskymmenesviides luku.
Tämä oli lopun alkua, ja kun mieheni seuraavana aamupäivänä unisin
silmin tuli luokseni ja nyreällä tavallaan yritti puolustaa
käytöstänsä sanoen otaksuneensa, että tohtoria oli lähetetty
noutamaan, sanoin:
"James, minä tahtoisin lähteä kotiin."
"Kotiin? Tarkoitatko... Raa-linnaa?"
"Nii-n."
Hän epäröi, ja minä aloin rukoilla häntä, hartaasti ja innokkaasti,
myöntymään pyyntööni.
"Vie minut kotiin, pyydän, rukoilen, vie minut kotiin."
Lopulta hän näytti arvelevan minulla olevan koti-ikävän ja sanoi:
"No niin, tiedät kuinka kammoan tuota Jumalan hylkäämää paikkaa;
mutta huvikausi on jo melkein lopussa, ja yhdellä ehdolla kyllä
palaan sinne -- ettet pane vastaan, jos kutsun muutamia ystäviä
hiukan piristämään sitä."
"Se on sinun kotisi", sanoin. "Sinun on lupa tehdä siellä mitä
haluat."
"Hyvä on; se on siis päätetty", sanoi hän, nousten pystyyn. "Ja
luulenpa ettei sinulle ole vahingoksi, jos pääset vähän rauhaan
kaikesta tästä kirkossakäymisestä ja ripittämisestä. Aina papit
pahoittavat ihmisten mieliä, silloinkin kun ei heillä ole mitään
pahaa tekeillä."
Mieheni oli tuskin lähtenyt, kun Alma tuli huoneeseeni hellän
huolehtivana ja maireana.
"Poloinen lapsi kultani", sanoi hän. "Jos minulla olisi ollut
pienintäkään aavistusta siitä, että olit niin huonovointinen, niin en
olisi sallinut Jimmyn hetkeäkään viipyä noissa ikävissä kutsuissa.
Mutta kuinka kiltisti herra Conradilta tulla niin pitkän matkan takaa
sinua katsomaan! Kas siinä tosi ystävä."
Sitten hän paljasti varsinaisen tarkoituksensa -- minä arvasin sen
tulevan.
"Kuulin että teille tulee vieraita Raa-linnaan. Jimmy istuu
huoneessaan kirjoittamassa kutsukirjeitä oikein läjittäin. Hän on
pyytänyt minuakin, ja minun tekisi niin mieleni tulla, mutta en
tietenkään voi sitä tehdä, ellet _sinä_ sitä halua -- haluatko?"
Mitä minun oli sanottava?
Mitä todella _sanoin_, en tiedä. Tiedän vain että seuraavassa
tuokiossa Alman käsivarret olivat kaulallani ja että hän sanoi:
"Sinä rakas, suloinen, epäitsekäs pikku sielu! Tule, salli minun
suudella sinua!"
Se oli tehty. Minä olin itse siihen suostunut.
Entä sitten! Mitä oikeutta oli minulla tätä nykyä kohoutua millekään
siveelliselle korokkeelle? Ja mitä se minua nyt liikutti? Minä pyrin
pakoon omaa uskottomuuttani, en miestäni pelastamaan.
Price oli ollut huoneessa tämän keskustelun aikana, ja kun Alma oli
lähtenyt, hävetti minua katsoa häneen.
"En voi käsittää teitä, armollinen rouva; en tottakaan voi", virkkoi
hän.
Seuraavana päivänä kirjoitin pienen kirjelipun Martinille Scotiaan,
kertoen hänelle uusista tuumistamme, mutta pyysin, ettei hän
vaivaantuisi tulemaan jäähyväisille, vaikka puolittain toivoin, ettei
hän välittäisi kehoituksestani.
Eikä hän välittänytkään. Ennenkuin olin tullut ulos makuuhuoneestani
seuraavana aamuna, kuulin hänen arkihuoneessa puhelevan Pricen
kanssa, joka kursailemalta kuului latelevan hänelle mielipiteitään
Almasta.
Kun tapasin hänet, olivat hänen kasvonsa mielestäni kovat ja
kiusaantuneen näköiset, mutta hänen äänensä oli hellä kuten ennenkin,
hänen sanoessaan, että tein oikein lähtiessäni kotiin, koskapa
kotoinen ilma tekisi minulle hyvää.
"Mutta mitä se Price minulle kertoo -- että madame lähtee teidän
kanssanne?"
Yritin kaunistaa asiata minkä suinkin taisin, mutta hämmennyin
pahasti, sillä hän katseli minua hievahtamatta, ja huomasin hänen
ajattelevan, että minä salasin totuuden häneltä.
Parisen minuuttia hän näytti olevan ymmällä, ikäänkuin koettaen
ymmärtää, mistä se johtui, että vaikka mieheni uskottomuus näytti
minua iljettävän, niin minä sittenkin suostuin kuljettamaan
mielikarvauteni aiheuttajan mukanamme, ja sitten hän virkkoi
uudelleen:
"Vihaan sitä naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata
häntä jalallani. Ja sen teenkin vielä ennen pitkää -- ole varma
siitä, että sen teen."
Mieltäni karvasteli; kun en voinut puhua hänelle totta, mutta mitenkä
olisin voinut hänelle sanoa, etten lähtenyt pakoon Almaa, vaan häntä
itseään?
Kun lähtöpäivä tuli, toivoin pääseväni lähtemään näkemättä enää
Martinia. Läksimme hotellista ja tulimme rautatieasemalle, mutta
tuskin olin istuutunut vaunuun, kun jo kova mielenhaikeus valtasi
minut, nähdessäni, ettei hän tullut saattamaan.
Mutta juuri viime, hetkellä, kun Alma pitkäkarvainen koiransa
kainalossaan ja mieheni mäyräkoiraansa hihnasta vetäen, olivat
astumaisillaan junaan, syöksyi Martin asemasillalle kuin tuulenpuuska
vuorilta.
"Halloo!" huudahti hän. "Pian tavataan. Kaikki on kunnossa
retkikuntaa varten. Lähdemme matkaan syyskuun ensimäisenä viikkona,
jotta saisimme viettää kesäkuukaudet Antarktiksessa. Mutta ennen
sitä minun täytyy lähteä saarelle jättämään hyvästi vanhuksille, ja
silloin kai saan tavata sinut isäsi luona."
Silloin Alma vilkaisi mieheeni merkitsevästi ja sanoi:
"Mutta Mary rakas, eikö herra Conradin sopisi tulla Raa-linnaan? Sinä
et jaksane paljon liikkua. Muista, kuinka heikko olet voimiltasi,
kultaseni."
"Tietysti, no tietysti", sanoi mieheni. "Se on totta, ja jos
herra Conrad suvaitsee vastaanottaa vieraanvaraisuuttani pariksi
päiväksi..."
En sen hartaammin mitään toivonut maailmassa ja sittenkin sanoin:
"Ei, ei! Se olisi liian suuri vaatimus. Martinilla tulee olemaan niin
paljon työtä aina viime hetkeen saakka."
Mutta Martin itse iski halukkaasti kiinni mieheni sanoihin huudahtaen:
"Kyllä tulen! Suurella mielihyvällä! Se tulee olemaan mainion
hauskaa."
Ja Alman ja mieheni vaihtaessa katseita keskenään, Martin kumartui
puoleeni kuiskaten:
"Hiljaa! Tahdon tulla! Minun täytyy!" vaikka en voinut käsittää, mitä
hän sillä tarkoitti.
Hän ei irroittanut hellää katsettaan minusta, ennenkuin rupesimme
hyvästelemään, mutta kun juna läksi liikkeelle, olivat hänen
voimakkaat kasvonsa mielestäni niin järkähtämättömän päättäväiset,
etten ollut koskaan ennen nähnyt niitä sellaisina.
Viideskymmeneskuudes luku.
Me saavuimme Ellaniin seuraavan päivän iltapuolella. Oli huvikauden
paras aika, ja saari näytti liekehtivän valoista.
Laivasillalla odotti meitä kaksi automobiilia, ja kotvan kuluttua
ajoimme pois Blackwaterista taajojen ihmisjoukkojen läpi, jotka
joutilaina maleksivat pääkaduilla. Puolen tunnin kuluttua pysähdyimme
suuren veräjän eteen, jonka mahtavat, raskaat tukipylväät olivat
rappeutuneet ja kallellaan.
Etumaisen automobiilin kuljettaja astui alas porttia avaamaan, ja
kun se oli sulkeutunut, nousimme ylös hyvin jyrkkää mäkitietä, jota
korkeat jalavat varjostivat. Oli jo melkein pimeä, ja varikset, jotka
eivät vielä olleet vetäytyneet vuorille, pitivät iltajupakkaansa.
"No niin, kultaseni, nyt olet viimeinkin kotona, ja koitukoon siitä
sinulle paljon hyvää", sanoi mieheni.
Minä en vastannut mitään tähän ivaan, mutta Alma oli pelkkää
ihastusta.
"Tämä siis on Raa-linna! Mikä hurmaava vanha paikka!" huudahti
hän, ja ajaessamme puiston läpi hän kumartui ulos vaunuista
nähdäkseen vilahduksen leveistä terasseista ja merelle johtavista,
kiemurtelevista teistä, jotka olivat kajastaneet hänen
mielikuvituksessaan lapsivuosilta asti.
Minuun ei hänen uteliaisuutensa tarttunut. Niin välinpitämättömänä
kuin minä lienee harva nuorikko lähestynyt miehensä kotia, mutta kun
automobiilimme kiemurtelivat tietä ylös, en voinut olla huomaamatta,
että maat olivat hoitamattomassa kunnossa. Milloin makasi puiden
oksia siinä, mihin myrsky ne oli paiskannut, miiluin kiikutteli tuuli
rikkinäisissä saranoissaan riippuvia veräjiä.
Talo itse oli iso, torneilla varustettu rakennus, ylt'yleensä muratin
peitossa, jota nähtävästi ei oltu vuosikausiin leikelty ja joka siitä
syystä riippui pitkinä suikeroina seinien kupeilla, niin että koko
linna muistutti suurta sammalpeittoista kalliota.
Automobiilimme pysähtyi jyskyen suuren hallin oven edustalle, missä
kaikki palvelijat ja jotkut alustalaisistakin (pitkän herrasmiehen
johtamina, joka oli ennen ollut mieheni holhooja ja nyt oli hänen
isännöitsijänsä) odottivat saada lausua meille tervetuloa. Lady
Margaret Anselm oli myös siellä, yhä vielä itseensä sulkeutuneena ja
ylpeänä, vaikka hänen käytöksensä minua kohtaan oli kylläkin suopea.
Mieheni nyökähytti päätään kaikille, pudisti kättä muutamain kanssa,
esitti Alman tädilleen "Maryn vanhana koulutoverina", nimitys, jonka
huomasin saapuneen tänne jo ennen meitä, ja sitten me astuimme sisään.
Huomasin että linnan sisäpuoli vastasi sen ulkoasua, mitä
rappeutumiseen ja huonoon hoitoon tuli. Suuren, neliskulmaisen
hallin laudoitetuilla seinillä riippuvat aseet olivat ruosteiset
ja ravistuneet. Ikkunaverhot salissa olivat haalistuneet, sohvaa
ja jäykkiä tuoleja peittävä sametti oli haalistunut, matot olivat
haalistuneet, ja haalistuneet olivat niinikään korko-ompeluiset
varjostimet.
Minusta tuntui, kun ei olisi näissä huoneissa asustanut yhtään
naista vähintään sataan vuoteen. Ajatukseni lensivät ehdottomasti
aikoihin, jolloin tuhlaavat aatelismiehet, etsiessään tällä saarella
pakopaikkaa velkojiltaan, kuluttivat päivänsä pelaamalla ja yönsä
meluavilla juomingeilla "kaupunkiin" jätettyjen nimettömien
kaunottarien maljoja tyhjentäen.
Omat huoneeni, joihin lady Margaret saattoi minut, olivat talon
eteläpuolella -- jotenkin umpinainen makuuhuone, jonka seiniä verhosi
sitsikangas, ja budoaari, johon kuului kivinen parveke. Siitä
johtivat portaat puutarhaan, eräälle terassille, josta oli näköala
vuorenrotkoon ja meren ulapalle.
Jäätyäni yksikseni riisuin päällysvaatteet yltäni ja seisoin
parvekkeella kuuntelemassa veden solinaa rotkossa ja puiden huminaa
sen kupeilla, kun äkkiä kuulin automobiilin hälytystä ja jyskettä,
ja niin pian kuin se tuli näkyviin, huomasin sen sisältävän Bridget
tädin puolikuun muotoisessa päähineessään ja kauniin Betsyn, josta
oli sukeutunut entistä ehompi maalaiskaunotar.
Kun läksin alas saliin, kaatoi lady Margaret teetä heille, ja
nähdessään minut Bridget täti huudahti:
"No voi sentään, tässähän hän on ilmielävänä!"
"Mutta kuinka kalpeana ja surkeana ja laihana!" virkkoi kaunis Betsy.
"Loruja, tyttö, sehän on kuin olla pitää", sanoi Bridget täti
merkitsevästi, ja sitten hän jutteli edelleen sanoen, että hän oli
juuri ehdottanut hänen armolleen, että jos minulla alussa olisi ikävä
ja jos tuntisin itseni avuttomaksi, niin Betsy kyllä halusta tulisi
luokseni vähäksi aikaa.
Ennenkuin sain mitään vastatuksi, tuli mieheni sisään ja heti sen
jälkeen Alma, joka taas esitettiin "Maryn vanhana koulutoverina";
Betsyn ja Alman joutuessa puheisiin ja mieheni jutellessa lady
Margaretin kanssa, virkkoi Bridget täti minulle puolittain
kuiskaamalla:
"Sinähän olet sillä tavalla, vai mitä?... Et muka? Voi hyvänen aika,
tyttö, kylläpä se on pettymys isällesi!"
Samassa tulla huristi kolmas automobiili jyskyttäen talon edustalle,
ja Betsy, joka seisoi ikkunan luona, huudahti:
"Se on setä Daniel herra Curphyn ja Nessyn kanssa."
"Niin, Nessy, tietenkin", murahti Bridget täti, ja sitten hän
tuttavallisessa kuiskauksessa ilmaisi minulle, että hän oli joutunut
ikävään asemaan "sen kiittämättömän tytärpuolen tähden", joka oli
saattanut hänet ymmärtämään Raamatun sanat pistoksesta, joka oli
terävämpi kuin käärmeen hampaan.
Kun vastatulleet astuivat sisään, huomasin, että Nessystä oli
kehittynyt oikea tyypillinen vanha neito ja että isäni asianajaja
muistutti entistä enemmän ylen syötettyä kalaa; isäni yksin (tukka
hänellä tosin oli käynyt valkoisemmaksi) oli yhä entisellään, yhtä
kovaääninen, yhtä meluavan iloinen ja yhtä raskas astunnaltaan kuin
konsanaan.
"Kaikki täällä? Hyvä! Hauskaa tulla kotiin, arvaan, Terveet ja
reippaat ja hyvällä mielellä, vai mitä?... Kyllä, sir, kyllä! Olen
siinä keskivälissä, sir. Keskivälissä, sir, keskivälissä!"
Näiden järeitten tervehdyssanain aikana näin Alman tarkkaavan isääni
sillä puolittain pilkallisella, puolittain huvitetulla ilmeellä,
jonka saattaa huomata eräillä suuren maailman naisilla heidän
joutuessaan ihmisten pariin, joita pitävät itseään alempina, kunnes
hän kohtasi katseen isäni käskevistä silmistä, joita ei kukaan voinut
vastustaa.
Kotvan kuluttua isäni kääntyi minun puoleeni. "Kas niin, tyttö",
virkkoi hän tarttuen kiinni hartioihini kuten Roomassa ollessamme,
"Egyptissä kai olet herrastellut, arvaan. Pannut kolikot vierimään,
vai mitä? Ei väliä! Kyllä minun kultani kelpaa siinä missä muidenkin,
enkä minä ole harmitellut. En tottakaan."
Sitten syntyi yleinen keskustelu matkastamme, saaren liikeyrityksistä
ja lopuksi Martin Conradista, jonka suuret ansiot retkikunnassa
olivat tulleet hänen syntymäseutunsakin kuuluville.
"Erinomaista! Erinomaista!" virkkoi isäni. "En olisi sitä
uskonut hänestä, en tottakaan. Tuollainen naapuripoika ilman
penniäkään taskussa. Ja nyt kerrotaan, että ihmiset ovat keränneet
viisikymmentätuhatta puntaa hänen käytettäväkseen!"
"No niin, monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut", naurahti
herra Curphy.
Tämän jälkeen ja kun vielä oli juteltu yhtä ja toista, ilmaisi
Bridget täti haluavansa nähdä talon sisustaa, ilta kun jo oli tulossa
ja heidän oli pian palattava kotiin.
Lady Margaret silloin nousi häntä opastamaan, ja me kaikki
seurasimme häntä linnan huomattavimpiin huoneisiin, ja oli todella
huvittavaa nähdä, millä pyhällä kunnioituksella hän katseli kaikkea
-- ja muistan että suuressa ruokasalissa hänen äänensä hiljeni
kuiskaukseksi, ikäänkuin tämä vanhain reuhaajain mässäyspaikka olisi
ollut mikäkin pyhättö.
Isäni puolestaan ei nähnyt muuta kuin rapistuneen talon, ja kääntyen
mieheni puoleen, joka nähtävästi oli hyvin nolo, hän sanoi:
"Jatka vain tähän suuntaan, vävypoika, ja pian voit ottaa kaksi
penceä hengeltä, kun tullaan raunioitasi katsomaan. Kaiketi minun on
lähetettävä arkkitehtini tänne katsomaan, mitä tässä olisi tehtävä."
Sitten hän vei minut syrjään ja alentaen kovan äänensä niin matalaksi
kuin suinkin, hän virkkoi:
"Mitä se Bridget täti minulle kertoo? Yhdeksän kuukautta naimisissa
eikä vielä mitään kuulu? Ai, ai! Se ei kelpaa, tyttö, se ei kelpaa."
Minä yritin selittää hänelle, ettei hänen pitäisi tuhlata rahaa
linnaan perillisen toivossa, mutta olin kovassa ahdistuksessa, enkä
tiedä mitä oikeastaan sain sanotuksi. Silmänräpäyksen verran isäni
näytti olevan ymmällä, ja sitten hän purskahti nauruun.
"Vai niin! Vai niin!" huudahti hän. "Sinä siis kaipaat lääkäriä.
Minun täytyy lähettää Conrad sinua katsomaan. Kyllä siitä vielä hyvä
tulee, tyttö, kyllä siitä vielä hyvä tulee."
Halliin palatessamme, kuiskasi kaunis Betsy kuulleensa
hämmästyksekseen, että herra Eastcliff oli mennyt naimisiin, mutta
madame oli hänelle kertonut, että talo pian täyttyisi vieraista, ja
hän toivoi etten häntäkään unohtaisi.
Molemmat autovaunut olivat pyörähtäneet portaitten eteen, ja
vieraamme istuivat jo niissä, kun isäni luoden silmäyksen ympärilleen
virkkoi:
"Puutarhasi on niin takkuinen kuin orjantappurapensas,. vävypoika.
Täytynee lähettää Tommy toveri tänne sitä hiukan siivoamaan. Hyvästi
siksi! Hyvästi siksi!"
Seuraavassa tuokiossa he olivat kadonneet, ja minä seurasin heitä
kaipaavin katsein. Jumala tietää, ettei isäni talo ollut koskaan
ollut minulle muuta kuin äitipuolen koti, mutta tällä hetkellä minä
ikävöin sinne ja olin mielestäni kuin kouluun jätetty lapsi raukka
vanhempain palattua kotiin.
Mitä olin voittanut kiirehtiessäni pois Lontoosta? En niin mitään.
Olin jo selvillä siitä, että toivoton intohimoni oli seurannut minua
tänne.
Ja nyt olin yksin.
Viideskymmenesseitsemäs luku.
Seuraavana päivänä tuli lady Margaret huoneeseeni hyvästiä jättämään
ja sanoi viipyneensä Raa-linnassa vain niin kauan, että saisi talon
kuntoon tuloani varten ja täytyvänsä nyt palata omaan kotiinsa, joka
oli Lontoossa.
Olin pahoillani, sillä olin jo kiintynyt, häneen, ja seisoessani
ovella katsomassa hänen lähtöään, kun hän mieheni kanssa ajoi
kaupunkiin ennättääkseen iltapuolilaivaan, tunsin jääväni ilman
myötätuntoa ja suojelusta.
Almaa hänen lähtönsä ei surettanut, ja palatessamme sisään, näytti
kuin häntä olisi haluttanut sanoa:
"Jumalan kiitos, että _hän_ on lähtenyt."
Jonkun päivän kuluttua saapui tohtori Conrad isäni lähettämänä,
ja minä ilostuin aika tavalla nähdessäni hänen lyhyeksi: ajetun
raudanharmaan päänsä portaissani.
Ensi keskustelumme koski luonnollisesti Martinia, joka oli
kirjottanut vanhemmilleen, kertoen kohtauksestamme Lontoossa ja
ilmottaen tulostaan kotiin. Suvimajassa vallitsi nyt suuri touhu;
hänen äitinsä puuhasi aamusta iltaan vanhassa kodissa poikansa
vastaanottoa varten. Siinä pestiin ja hierottiin! Siinä mattoja
ravisteltiin ja puisteltiin, kuin olisi mikäkin prinssi ollut tulossa.
"Ja miten on meidän itsemme laita'?" virkkoi tohtori sitten. "Hiukan
allapäin, vai mitä? Jokin sairaus? Eikö? Pahoinvointia? Eikö?
Päänkivistystä ja hervottomuuden tuntoa? Eikö?"
Tiedusteltuaan ja kyseltyään vielä yhtä ja toista vanha tohtori
näytti olevan ymmällä, jolloin en hennonut kauempaa pitää häntä
pimeässä, vaan sanoin, ettei terveyttäni haitannut mikään, vaan että
olin onneton ja olin ollut aina hääpäivästäni alkaen.
"Niin, niin", vastasi hän, "mielenne on sairas, ei ruumiinne?"
"Niin."
"Puhuttelen isä Dania", sanoi hän. "Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon!"
Ei ollut puolta tuntiakaan kulunut hänen lähdöstään, kun Alma tuli
huoneeseeni niin hempeänä ja suloisena kuin suinkin saattoi olla ja
kertoi tohtorin sanoneen minun potevan suurta hermoheikkoutta ja että
minua oli säästettävä kaikista harmeista ja huolista.
"Niin että jos voin jotain tehdä puolestasi täällä ollessani,
rakkaani,... kuten pitää silmällä palvelijoita ja taloa... Ei,
ei, älä vastustele; teen sen mielihyvällä usko pois... Olemme siis
sopineet siitä, se on päätetty, eikö niin?... Sinä rakas, suloinen
pikku kulta!"
Olin niin raskaalla mielellä, etten välittänyt mitä tapahtui, mutta
kahden päivän kuluttua huomasin, että Alma oli asettunut talon
emännäksi ja päätti ja määräsi kaikki.
Olimme kenties olleet viikon Raa-linnassa, kun Price tuli huoneeseeni
ilmoittamaan, että minua kyseli muuan pappi, joka oli niin
merkillisen näköinen, ettei voinut päästä selville siitä, oliko
hänellä lapsen, naisen vai herttaisen vanhuksen kasvot.
Siinä tuokiossa tiesin, että sen täytyi olla isä Dan, ja lensin
paikalla halliin, missä tapasin hänet seisomassa, kädessään vanha
käsilaukku, joka hänellä oli ollut mukanaan Roomaan mennessämme ja
jossa hänen oli tapana kuljettaa hautajaiskauhtanansa, pyyhkien
otsaansa ja saappaitaan punaisella kattuuninenäliinallaan päivä kun
oli kuuma ja tiet tomuiset.
Tapaamisen ilo oli suuri molemmin puolin, ja kysyessäni, halusiko
hän teetä, vastasi hän myöntävästi, sillä hän oli kulkenut jalan
pappilasta saakka paastottuaan edellisen päivän; ja pyytäessäni häntä
jäämään yöksi hän suostui siihenkin, "ellei siitä syntyisi haittaa ja
vaivaa".
Niinpä otin hänen laukkunsa ja annoin sen eräälle palvelustytölle
käskien häntä viemään sen minun huoneitteni vieressä olevaan
vierashuoneeseen ja tuomaan meille heti teetä budoaariini.
Mutta tuskin olimme menneet yläkertaan minun puolelleni ja käyneet
istumaan, kun Price nakutti ovelle ja ilmoitti taloudenhoitajattaren
haluavan puhutella minua. Hän seisoi odottamassa ulkopuolella --
pieni, nokkela, sukkelasilmäinen ja teeskentelevä olento, ja kun olin
sulkenut oven jälkeeni, virkkoi hän:
"Ikävä, armollinen rouva, mutta ei pastorin nyt sovi jäädä tänne
yöksi".
"Miksikä ei?" kysäisin.
"Koska madame on käskenyt laittaa kaikki huoneet järjestykseen
vieraille ja tämä" (viitaten vastapäätä olevaan vierashuoneeseen) "on
aiottu herra ja rouva Eastcliffille, emmekä tiedä, kuinka pian he
saapuvat."
Tunsin punastuvani hiusmartoa myöten tämän naisen hävyttömyydestä,
ja vihani yltyi siitä, että näin Alman seisovan portaitten päässä
kuuntelemassa. Voimatta tykkänään salata loukattua ylpeyttäni, sanoin
ankarasti palvelijalleni, vaikka sanani oikeastaan olivat toiselle
tähdätyt:
"Olkaa hyvä ja valmistakaa heti paikalla tämä huone pastorille, ja
muistakaa vastaisuudessa, että minä olen tämän talon emäntä ja että
velvollisuutenne on totella minua eikä ketään muuta."
Kun tätä sanoessani käännyin mennäkseni huoneeseeni, huomasin Alman
syvissä silmissä turmiota tietävän ilmeen, ja arvasin, että hän aikoi
kuitata minut jonakin päivänä. Mutta mitä hän teki, sen hän teki
heti, sillä mennessään alakertaan (kuten Price minulle sittemmin
jutteli) hän tapasi mieheni hallissa, missä hän naisten tapaan
suuntasi tykkitulensa hänen heikompaan kohtaansa, sanoen: "Oh, enpä
tietänyt, että vaimonne on kiihkopaavillinen."
"Kiihkopaavillinen?"
"Niinpä juuri", ja sitten seurasi selitys siitä mitä oli tapahtunut
monien hämmästyttävien kaunistusten höystämänä, jotka saattoivat
mieheni raivosta kalpenemaan.
Sillävälin minä istuin kahden kesken isä Danin kanssa huoneessani, ja
kaataessani hänelle teetä ja valmistaessani hänelle voileipiä, hän
puheli ensin Martinista (jota kaikki näyttivät tekevän minun kanssani
puhuessaan) sanoen:
"Hän on aina ollut kultapoikani, ja kyllä nyt sietääkin ylpeillä
hänestä, kun saa tällaisia sanomia kuulla."
Hän puheli edelleen samaan suuntaan, ja hänen sanansa hyväilivät
korviani kuin soitanto, mutta sitten isä Dan alensi äänensä ja sanoi
tohtori Conradin antaneen hänelle vihjauksen siitä, etten ollut aivan
onnellinen.
"Juttele vanhalle papillesi kaikki, lapseni, ja jos hän vain voi
tehdä jotain..."
Sen enempää odottamatta laskeuduin polvilleni hänen jalkainsa
juureen ja annoin murheeni valua sydämestäni -- kerroin, että
avioliittoni oli ollut paha erehdys, että se pyhittävä armo, jonka
hän oli ennustanut seuraavan pyhän avioliiton sakramenttia, ei ollut
ilmaantunut, että en rakastanut miestäni, että mieheni rakasti toista
naista ja että tämä asui täällä samassa talossa kanssani.
Isä Dan oli pahasti huolissaan. Tuontuostakin hän ristitsi itseään
puhuessani ja sanoi: "Herra ja Hänen Pyhä Äitinsä meitä rakastakoon",
ja päästyäni loppuun hän alkoi soimata itseään, sanoen että olisihan
hänen pitänyt käsittää, ettei poikamme (tarkoittaen Martinia) olisi
kirjoittanut noita kauhistuttavia kirjeitä olematta varma siitä, että
ne sisälsivät totta; ja että ensi päivästä alkaen kun mieheni tuli
seurakuntaamme, hänen varjonsa oli pimittänyt auringonvalon.
"Mutta ole varuillasi", virkkoi hän. "En ole kertonut kellekään
siitä sopimuksesta, minkä teimme miehesi kanssa -- en muille
kuin Siunatulle Neitsyellemme vain -- eikä sinun pidä pitää sitä
pelastuksena avioliitostasi. Eikä ole muutakaan pelastusta, puhukoot
maailma ja maailman lapset mitä heitä haluttaa."
"Mutta minä en voi sitä kestää! En voi sitä kestää!" huudahdin.
"Ei! Ei! Älä puhu sellaista, tyttäreni. Ajattele, että tämä on yksi
niitä elämän kovia kohtaloita, jotka joutuvat meidän kunkin osalle.
Kuinka monen poloisen naisen täytyy kärsiä sairautta ja köyhyyttä,
puhumattakaan juoppoudesta ja heidän miestensä kuolemasta! Luuletko
että he silti katsovat olevansa oikeutetut jättämään kotinsa --
rikkomaan avioliittonsa pyhät valat sen perusteella? Ei, lapseni,
ei, etkä sinäkään saa sitä tehdä. Joskus asiat vielä selviävät. Saat
nähdä, että niin käy. Ja sillävälin äitisi muiston tähden -- tuon
siunatun pyhän, jonka Herra jo on tehnyt omakseen..."
"Mitä siis voin tehdä?"
"Rukoile, lapseni, rukoile voimaa kantamaan koettelemuksiasi ja
vastustamaan kiusausta. Lue rukousnauhasi Siunatulle Neitsyelle joka
aamu, ennenkuin paastosi päättyy. Minäkin teen samoin. Sinä saat
nähdä, että tämä tietää vain Jumalan rakkautta sinua kohtaan, ja sinä
olet ylistävä hänen pyhää tahtoansa."
Vanhan ystäväni minua täten neuvoessa kuulin mieheni äänen portaissa,
äänekkäänä, kovana, kirskuvana, ja ennenkuin olin ennättänyt nousta
polvistuvasta asennostani, oli hän kiskaissut oven auki ja astunut
huoneeseen.
Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän näytti mieheltä, joka on
kaiken mielenmalttinsa menettänyt.
"Mary", virkkoi hän silmäillen minua polvistuessani kädet ristissä
rinnallani isä Danin edessä, "milloin olen antanut sinulle luvan
majoittaa katolilaisen papin talooni? Eikö siinä ole kylläksi,
että vaimo on katolilainen, pitääkö lisäksi kirkon ja sen pappien
tunkeutua kotiini ilman lupaa?"
Minä olin niin huumaantunut tästä vimmastuneesta loukkauksesta,
etten ensin voinut mitään virkkaa, mutta isä Dan kiiruhti minua
puolustamaan sanoen arvokkaasti ja rauhallisesti, että hänen tulonsa
oli ollut aivan odottamaton minulle ja että minä olin pyytänyt häntä
jäämään yöksi vain siksi, että hän oli vanha mies, jolla oli pitkä
jalkamatka seurakuntaansa.
"Olen hyvin kiitollinen, arvoisa isä", sanoi raivosta tutiseva
mieheni, "mutta vaimoni saattaa kyllä vastata puolestaan ilman teidän
apuanne, ja neuvoisin teitä pysymään omassa seurakunnassanne eikä
pyrkimään tänne toisten ihmisten asioita sotkemaan."
"Etteköhän vain nyt mittaa minua oman mittapuunne mukaan, sir?"
vastasi isä Dan, ja tästä suorasta hyökkäyksestä mieheni joutui
hillittömään raivoon.
"Jokainen tietää, mitä väkeä katolilaiset papit ovat", huudahti hän.
"Selkkauksia rakastavia rauhanhäiritsijöitä, jotka pistävät nenänsä
toisten ihmisten salaisuuksiin. Ja pappi tai ei pappi, mutta en salli
kenenkään ihmisen tulla kotiini sotkemaan miehen ja vaimon välejä."
"Oletteko varma siitä", lausui isä Dan, "ettei talossanne jo ole
olemassa jokin nainen, joka sotkee miehen ja vaimon välejä?"
Tämäkin hyökkäys sattui. Mieheni katsahti minuun leimuavin silmin ja
sanoi sitten:
"Kuten arvasin! Teidät on haettu tänne vaimoni avuksi nostattamaan
suurtakin melua hänen kuvitelluista vääryyksistään. Teidän pitäisi
asettua taloon asumaan, arvaan, ja ennen pitkää saisimme nähdä teidän
esiintyvän täällä isäntänä ja antavan määräyksiä palvelijoilleni!
Mutta ei niin kauan kuin minulla on valta talossa! Arvoisa isä, jos
teillä on vähääkään kunnioitusta rippilastanne kohtaan, niin olkaa
hyvä ja jättäkää vaimoni minun turviini."
Näin että isä Danin oli vaikea masentaa yltyvää vihastustansa, mutta
hän virkkoi: