Kirje miehelleni pani hänet heti liikkeelle. Jo samana päivänä oli
puhelin ahkerassa käytännössä, kuulusteltiin junia ja laivahyttejä,
ja viikon kuluttua olimme matkalla Marseilles'iin, jossa meidän oli
astuttava Port Saidiin menevään laivaan.
Meidän hyttimme olivat laivan kävelykannella ja ne erotti toisistaan
käytävä. Näin ollen olimme aivan riippumattomat toisistamme, mikä
olikin hyvä, sillä mieheni joko tiesi tai arvasi minun osuuteni
tähän äkkinäiseen muutokseen ja oli minua kohtaan vielä entistäänkin
äreämpi, eikä mitään puhelua saatu vireille meidän kesken.
Suurimman osan aikaansa hän vietti hytissään, toruskellen passareita,
sättien palvelijaansa ja kiroskellen kohtaloansa, joka oli saattanut
hänet tälle järjettömälle matkalle.
Välillämme oleva juopa oli suurempi kuin koskaan ennen. En voinut
viettää yhtäkään tuntia hänen kanssaan levossa ja rauhassa. Elämäni
tuntui kylmältä kuin tyhjä talo, ja rupesin jo katumaan, että niin
kiihkeästi olin halunnut poistaa mieheni ympäristöstä, missä hän
ainakin oli elänyt järki-ihmisen tavalla, kun odottamaton tapaus
tuotti minulle pikaisen mielihyvän vavahduksen.
Meidän paikkamme salongissa olivat tohtorin pöydän päässä, ja tohtori
itse oli nuori irlantilainen, kahdenkymmenenkolmen tai neljän
korvissa, reipas ja raitis kuin maaliskuun aamutuuli.
Kuullessaan minun olevan Ellanista kotoisin hän kysyi tunsinko Martin
Conradin.
"Martin Conradin?" toistin ja tunsin samassa (tietämättä miksi)
ikäänkuin ruusunpunainen harso olisi pudonnut kasvoilleni ja
niskalleni.
"Niin, Mart Conradin, joksi me häntä sanoimme. Tarkoitan sitä nuorta
miestä, joka lähti luutnantti ----:n retkikunnassa Etelänavalle."
Lapsuudenaikain hellien tunteiden muisto lainehti ylitseni, ja
vastasin:
"Hän oli ensimäinen poikaystäväni tai oikeammin ainoa."
Nuoren tohtorin silmät sädehtivät, ja näytti siltä kuin olisi häntä
haluttanut paiskata lusikkansa pöytään, ponnahtaa pystyyn ja tarttua
minuun molemmin käsin.
"Jopa nyt, niinkö todella?" sanoi hän.
Kävi ilmi, että Martin ja hän olivat olleet ystävyksiä Dublinin
yliopistossa. Yhdessä he olivat työskennelleet, yhdessä asuneet ja
samaan aikaan suorittaneet tutkintonsa.
"Vai tunnette te Martin? No ihme ja kumma, kuinka tässä maailmassa
tullaan yhteen."
Martin oli nähtävästi sekä hänen ystävänsä että sankarinsa. Hänen
puheensa Martinista henki ihailevaa rakkautta, jota miehet, mitä he
mielessään tuntekootkin, harvoin ilmaisevat toisistaan puhuessaan.
Martin oli maan suola. Jumalan tähtien alla ei liikkunut toista niin
hienoa miestä, niin luotettavaa ystävää ja uljassydämistä toveria.
"Minulla ei ole toista sellaista toveria kuin hän, ja kautta pyhän,
tahrattoman Äidin, olen aivan kuin silmäpuoli ollessani hänestä
erossa."
Hänen sanansa vaikuttivat minuun kuin musiikki. Ilovirta pyyhkäisi
ylitseni jokaisesta ylistyssanasta, minkä hän lausui Martinista.
Mutta sittenkin -- lieneekö ollut naisen, irlantilaisen naisen
veri minussa vai mikä -- mutta minä rupesin puhumaan halventavasi
Martinista yllyttääkseni häntä sanomaan enemmän.
"Hän siis todella suoritti tutkintonsa", sanoin. "Hän ei koskaan
ollut etevä koulussa, ja muistan kuulleeni, että hän töintuskin
läpäisi yliopistossa."
Nuori tohtori lankesi silmittömästi ansaan. Hehkuvin kasvoin ja
hermostuneella sanatulvalla hän ilmoitti minun erehtyvän, jos
luulin hänen ystäväänsä pölkkypääksi, sillä hänellä oli ollut paras
aivokoppa College Greenissä, ja hän oppi ihmeteltävän nopeasti
kaikkea mitä halusi. Maantiedon hän tunsi paremmin kuin mikään
professori, varsinkin sen seudun, jota sanotaan "Tuntemattomaksi",
arktisen ja antarktisen napamaan, ja hän oli perinpohjin selvillä
siitti, mitä Charcot ja Bellamy ja D'Urville ja Wilkes ja Nansen ja
muut olivat siellä toimittanet.
"Ajatelkaapa!" sanoi tohtori. "Kun hän lähti Lontooseen
tarjoutuakseen mukaan, sanoi luutnantti hänelle: 'Te olette
varmaankin ennen käynyt niillä seuduilla, nuori mies'. 'En ole ollut
niin onnellinen', sanoi Martin. 'Mutta johan te olette enemmän
perillä koko antarktisesta seudusta kuin koko meidän sakki', sanoi
luutnantti. Niin, niin, kautta pyhän Patrikin ja pyhän Tuomaan,
maantieteilijä hän ainakin on."
Minä myönsin sen todeksi, ja elähyttääkseni häntä jatkamaan, kerroin
missä olin viimeksi tavannut Martinin ja mitä hän oli kertonut
retkikunnastaan.
"Roomassa, sanotte?" virkkoi tohtori kateellinen sävy äänessään.
"No, sittenhän olette nähnyt hänet viimeksi meistä. Minä olin toki
Lontoossa häntä saattamassa. Meitä oli muutamia Dublinin poikia
kaupungissa siihen aikaan, ja niinpä läksimme Tilburyyn katsomaan
hänen lähtöään, ja kun ankkuria nostettiin ja köydet hinattiin
sisään, seisoimme me rannalla -- kuusitoista pekkaa -- ja pistimme
lauluksi. 'Heretkää kirkumasta, pojat', sanoi hän, 'luutnantti
kuulee'. Mutta sitä ei otettu kuuleviin korviin. Me lauloimme täyttä
kurkkua niin kauan kuin saatoimme nähdä hänen liukuvan pakoveden
kanssa pois, ja sitten palasimme junaan, jossa tuprutimme sauhuja
kuin uuninpiiput ja istua nökötimme ääneti, virkkamalta niin luotua
sanaa... Niin, niin, niitä on miehiä, jotka tulevat kuin tähdet yöllä
ja katoavat kuin taivaan valo."
Naurettavaa kyllä, pulpahtivat kyyneleet silmiini tohtorin puhuessa,
ja minulla oli täysi työ säilyttää mielenmalttiani.
En tiedä, mitenkä mieheni käsitti mielenliikutukseni, mutta hänen
kasvonsa synkistyivät, ja kun tohtori kääntyi hänen puoleensa kysyen,
tunsiko hänkin Martinin, vastasi hän lyhyesti ja tylysti:
"En tunne. Eikä liene suurikaan vahinko."
Tämän keskustelun jälkeen tunsin syvemmin kuin ennen, miten olin
onneton ja turvaton ja tykkänään mieheni halujen ja oikkujen
viskeltävänä. Mutta silloin tapahtui jotain, joka näytti tykkänään
muuttavan hänen mielenlaatunsa.
Oltuamme lähes vuorokauden matkalla saavuimme kirkkaana ja
rauhallisena aamuna Maltaan, ja mieheni mentyä maihin tervehtimään
muutamia linnoituksessa olevia tuttujaan, istuin kannella
katselemassa liikettä pienessä salamassa ja lahdessa ankkuroivia
suuria sotalaivoja.
Muuan maltalainen nainen tuli laivalle myymään saaren muistoja, ja
ottaen tarjottimelta pikkuisen, palmikoidun koralliesineen, kysyin
mikä se oli.
"Se on taika, armollinen rouva", sanoi nainen.
"Taika mille?"
"Että armollisen rouvan mies rakastuisi häneen."
Tunsin punan kohoavan poskilleni, mutta sydäntäni kivisti, ja
niinpä yksinkertaisuudessani ostin sen ja olin juuri kätkemässä
sen laukkuuni, kun huomasin erään matkakumppanimme, nuoren naisen
katselevan minua.
Hän oli pitkä, omituisen kaunis nainen ja (vaikka olimme
laivankannella) melkein ylellisesti vaatetettu. Silmäys hänen
kasvoihinsa herätti minussa eloon epämääräisen muiston, kun hän
samassa kumartui puoleeni sanoen:
"Ettekö ole Mary O'Neill?"
Ääni ilmaisi minulle kuka se oli. Se oli Alma Lier.
Hän oli nyt noin kahdenkymmenenseitsemän korvissa ja naisellisen
kukoistuksensa kukkaiässä. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa
valuivat hänen leveälle otsalleen ulottuen melkein pitkiin, tummiin
silmäkulmiin asti. Posket hänellä olivat hyvin valkoiset (mielestäni
luonnottoman valkoiset) ja huulet tavallista punaisemmat, ylähuuli
oli hiukan liian ohut ja alahuuli hieman esiintyöntyvä. Mutta hänen
silmänsä olivat yhä huomattavin kohta hänen kasvoissaan; ne olivat
entistä suuremmat ja mustemmat, ja kun kohtasi hänen vilkkaan,
läpitunkevan katseensa, arvasi, että ei ollut olemassa monta naista
ja miehiä tuskin yhtäkään, joilla olisi voimaa vastustaa häntä.
Hänen liikkeensä olivat melkein kuulumattomat, ja vaipuen istumaan
tuolille viereeni, hän alkoi puhella pehmeällä, mehevällä, melkeinpä
ylen suloisella äänellä, kertoen minulle, mitä vaiheita hänellä oli
ollut viime tapaamisemme jälkeen.
Jotenkin surkea oli hänen tarinansa. Oltuaan kaksi tai kolme vuotta
tyttökoulussa omassa maassaan, hän oli seurannut äitiänsä pitkälle
matkalle Europan pääkaupunkeihin. Berlinissä hän oli eräissä
niin sanotuissa hyväntekeväisyystanssiaisissa kohdannut nuoren
venäläisen kreivin, jonka sanottiin olevan rikkaan ja sukua jollekin
suuriruhtinasperheelle. Isänsä (ovelan amerikkalaisen pankkiirin)
vastustuksesta huolimatta hän oli mennyt naimisiin kreivin kanssa,
ja he olivat lähteneet New-Yorkiin, missä hänen äidillään oli
kunnianhimoisia aikeita seuraelämään nähden.
Siellä oli heitä kohdannut kova isku. Kävi ilmi, että hänen miehensä
oli petkuttanut heitä ja että hän olikin köyhä ja nimetön henkilö ja
vain kaukaista sukua perheelle, johon hän oli sanonut kuuluvansa.
Alma oli kumminkin lopulta "päässyt kuiville". Ammentamalla runsaasti
isänsä aarreaitasta hänen oli onnistunut päästä eroon petollisesta
miehestänsä ja saada avioliitto puretuksi.
Hän oli sitten ottanut takaisin tyttönimensä ja liikkunut madame
Lierin nimellä, ja nyt hän oli matkalla Egyptiin viettämään
huvikautta Kairossa.
"Entä sinä?" sanoi hän. "Sinä jäit kai vielä kauaksi aikaa luostariin
-- niinhän?"
Vastasin myöntävästi ja epävakaisella äänellä (sillä hänen vanha
lumousvoimansa alkoi taas kiehtoa minua), ja sitten hän tiedusteli
arvoisasta äidistä, "arvoisasta Mildred äidistä", sisar Angelasta,
isä Giovannista ja ennen kaikkea minusta itsestäni, jota hän aina oli
muistellut Margaret Marynä, koska olin näyttänyt niin viattomalta ja
nunnamaiselta.
"Ja nyt olet naimisissa!" lisäsi hän. "Ja kuinka loistavissa
naimisissa! Me olemme kyllä kuulleet. Äiti oli niin huvitettu. Oletpa
sinä oikein onnellinen tyttö. Kaikki sanovat, että miehesi on niin
kaunis ja miellyttävä. Vai mitä, eikö hän ole?"
Tein voitavani kaunistaakseni hänelle asemaani vääristelemättä
tosiasioita ja teeskentelemättä tunteita, joita ei minussa ollut, kun
rannalta laski vene laivamme kylkeen ja mieheni kiipesi kannelle.
Tavalliseen äreään tapaansa hän aikoi mitään virkkamatta kulkea
sivuitseni hyttiinsä, kun hänen silmänsä osuivat vieressäni istuvaan
Almaan. Silloin hän pysähtyi ja silmäili meitä ja astui sitten
luoksemme sanoen äänellä, joka oli aivan outo minulle:
"Mary rakkaani, etkö tahdo esittää minua ystävällesi?" Epäröin ja
sitten minä väräjävin huulin tein sen. Mutta jokin sisässäni ilmaisi
minulle esittäessäni mieheni Almalle ja Alman miehelleni, heidän
seisoessaan siinä vastatusten toisiaan katsoen ja toisiaan kädestä
pidellen, että tämä oli elämäni ratkaisevin hetki -- että hetkeni oli
lyönyt, oli se sitten turmiokseni tai onnekseni, ja melkeinpä saatoin
kuulla kellon kumajamisen.
Neljäskymmenesviides luku.
Tästä hetkestä alkaen mieheni oli toinen mies. Hänen tyly käytöksensä
minua kohtaan muuttui kohteliaaksi, ystävälliseksi, melkeinpä
helläksi. Joka aamu hän naputti hyttini ovelle kysyäkseen, olinko
nukkunut hyvin vai oliko laivan liikunto häirinnyt minua.
Hänen käytöksensä Almaa kohtaan oli viehättävä. Ennen aamiaista
he jo astelivat yhdessä kannella raitista suolailmaa hengittäen.
Toisinaan laskin ikkunani alas, ja silloin kuulin heidän naurunsa kun
he kulkivat hyttini sivu, koneiden jyskytyksen ja laineiden kuohujen
läpi. Välistä he kurkistivat sisään hyttiini ja Alma sanoi:
"Ja mitenkä on Margaret Marymme laita tänä aamuna?"
Meidän paikkamme ruokasalissa olivat vaihdetut. Nyt istuimme Alman
kanssa kapteenin pöydässä, ja joskin kipeästi kaipasin tohtorin
hilpeätä puhelua Martin Conradista, olin kumminkin suuresti ihastunut
Alman eloisaan älyyn ja loppumattomaan juttuvarastoon. Hän näytti
tuntevan melkein kaikki ihmiset. Mieheni tunsi myöskin kaikki
ihmiset, eikä keskustelu milloinkaan väsähtänyt heidän välillään.
Tunsin hiukan sitä samaa ihmeellistä ihailua Almaa kohtaan kuin
Pyhässä Sydämessä ollessani, ja mitä tuli mieheeni, tuntui kuin
olisin nähnyt hänet ensimäistä kertaa.
Hän taivutti kapteenin pitämään tanssit merelläolomme viimeisenä
iltana, ja niin pystytettiin suojakatokset, sytytettiin sähkölamput
ja laivankansi muuttui lumoavaksi näyttämöksi.
Mieheni ja Alma johtivat tanssia. Mieheni tanssi kauniisti, ja
Alman puku oli verrattoman hieno. Koska en itse osannut tanssia,
seisoin kapteenin kanssa varjossa ulkopuolella katselemassa heidän
liikehtimistään loistavassa ja häikäisevässä piirissä kuunsäteitten
kimmeltäessä vetten päällä hopeaviuhkan tavalla ja pikkulaineitten
ystävällisesti loiskien taputellessa laivan kylkiä.
Olin melkein onnellinen. Yksinkertaisuudessani olin kiitollinen
Almalle siitä, että hän oli aikaansaanut tällaisen ihmeellisen
muutoksen. Niinpä kun Port Saidiin tullessamme mieheni sanoi:
"Ystäväsi, madame Lier, ei ole hommannut vielä mitään huoneita
itselleen Kairossa -- eiköhän olisi parasta sähköittää hotelliimme,
kultaseni?" vastasin myöntävästi, ja ihmettelin, miksi hän minulta
oli kysynyt.
Hotellimme oli muutamalla Niilin saarella oleva itämaalainen
rakennus. Se oli ennen kuulunut jollekin jo kuolleelle kediiville,
joka oli rakennuttanut sen erään keisarinnan muistoksi, ja siinä oli
suuri halli leveine portaineen.
Siellä me asuimme kolme kuukautta, eri huoneissa kuten Lontoossakin.
Minä olin hurmaantunut. Kaikki oli minusta kaunista, olin siksi nuori
ja kokematon, etten nähnyt edessäni olevan kuvan varjopuolia. Näin
suuren maailman elämää ensi kerran, ja se tenhosi minut.
Suloisia ja kalliisti vaatetettuja naisia silkissä, sametissa,
pitseissä ja yltäpäältä jalokivissä -- tummia ranskattaria,
vaaleaverisiä saksattaria, uljaita englannittaria ja sulavaliikkeisiä
amerikattaria. Ja sitten brittiläisiä sotureita erivärisissä
virkapuvuissaan, puoliturkkilaisia punaisissa tarboosheissaan
ja kaikkien maiden valtiomiehiä, italialaisia, itävaltalaisia,
ranskalaisia, saksalaisia -- olipa siinä kosmopoliittista maailmaa --
oli kaikkien kansallisuuksien edustajia!
Joka tunti oli mieltäkiinnittävä omalla tavallaan, mutta minua
miellytti eniten teeaika terassilla, sillä se on naisen loistohetki,
jolloin hänen pukunsa kauneus ja hymynsä viehkeys esiintyy kaikkein
kiehtovimpana.
Mikä värien vaihtelu auringonpaisteessa! Kirjavapukuiset naiset
muistuttivat elävää kukkakimppua istuessaan siinä verannan varjossa
edessään vihertävät nurmikot ja kuusipuut ja takanaan punalakkiset
orkesterilaiset, mustapintaisten arabialaisten, beduiinien ja
nubialaisten liikkuessa kuulumattomin askelin edestakaisin.
Vaikka olin kasvatettu niin tykkänään erilaisessa maailmassa, en
voinut vastustaa kaikkea tätä kauneutta, se tempasi minut mukaansa.
Aistini puhkesivat eloon ja sydämeni tuntui laajentuvan.
Alma ja mieheni puolestansa näyttivät olevan kuin luodut tähän
elämään. Istuessaan teepöydän ääressä pienellä köysipiiskallaan
huitomassa kärpäsiä tiehensä, Alma lausui pehmeällä, mehevällä
äänellään ihmisjoukosta huomautuksia, joiden todellisen merkityksen
mieheni yksin näytti tajuavan. Hänen eloisat ja tutkivat silmänsä
näyttivät aina ja kaikkialla keksivän naurunaihetta ja pitävän
kaikkia hullunkurisina.
Minäkin olin hänen mielestään hullunkurinen. Viattomuuteni ja
luostarimaiset mielipiteeni tuottivat hänelle ehtymätöntä pilanteon
aihetta.
"Mitähän rakas pikku Margaret Marymme tästä arvelee?" virkkoi hän
usein merkitsevästi hymähtäen katsoessamme jotain, joka minusta oli
aivan viatonta.
Vähän ajan kuluttua alkoi epämääräinen levottomuuden tunne
Alman suhteen saada valtaa minussa. Päivä päivältä hän kävi
sydämellisemmäksi minua kohtaan ja sanoi minua "rakkaaksi
tyttökullakseen" ja "vanhimmaksi ystäväkseen, mitä hänellä oli
maailmassa". Mutta vähitellen minulle, kävi selväksi, että hänen
ja mieheni välillä vallitsi keskinäinen ymmärtämys, jossa minulla
ei ollut minkäänlaista osaa. Toisinaan näin Alman silmien etsivän
mieheni katsetta, ja sitten kuulin heidän ranskaksi vaihtavan parisen
sanaa minusta, he kun otaksuivat etten ymmärtänyt ranskaa, koska en
puutteellisen ääntämiseni takia sitä puhunut.
Ehkäpä tämä teroitti älyäni, siliä oivalsin nyt, että yrittäessäni
parantaa mieheni ja minun keskinäistä suhdetta, olin alkanut väärästä
päästä. Minun olisi pitänyt koettaa saada mieheni rakastumaan itseeni.
Tiedustellessani itseltäni, miten se olisi tehtävä, löysin vain yhden
selvän vastauksen -- minun oli tultava sentapaiseksi naiseksi, jota
mieheni ihaili; sanalla sanoen minun täytyi jäljitellä Almaa.
Päätin tehdä sen, ja kaiken jälkeen, mitä sittemmin on tapahtunut,
minua hiukan hävettää kertoa miten suuresti ponnistelin voimiani
näytelläkseni osaa, johon ei luonto eikä kasvatus ollut minua
varustanut.
"Minun täytyy se tehdä", mietin. "Minun täytyy, minun täytyy!"
Neljäskymmeneskuudes luku.
Tähän asti olin tullut toimeen ilman apua, mutta nyt päätin palkata
itselleni kamarineidin, jonka ilman suurta vaivaa pian löysinkin.
Hänen nimensä oli Price. Hän oli hyvin ruma, kolmenkymmenen vaiheilla
oleva nainen, silmät hänellä olivat mustat ja läpitunkevat, ja kun
otin hänet palvelukseeni, oli hän hyvin innokas selittämään minulle,
ettei hän "koskaan nähnyt mitään".
Pian keksin että hän näki kaikki, varsinkin mieheni ja minun
keskinäiset välit ja että hän omalla tavallaan tulkitsi syyn meidän
erillään asumiseemme. Hän näki myös Alman aseman, ja tulkiten senkin
omalla tavallaan hän kiusasi minua monella neulanpistolla.
Pricen johdolla rupesin nyt juoksentelemaan ompelijoissa, muoti- ja
jalokivikaupoissa. Muistin isäni kirjeessä olleen kehoituksen
kuluttaa rahaa -- ja minä annoin rahan virrata kuin se olisi ollut
vettä. Kveekarimaiset pukuni hävettivät minua, ja minä ostin
itselleni kallisarvoisia pukuja ja sulloin päälleni rannerenkaita,
sormuksia ja kaulakoristeita.
Minä pukeuduin miestäni varten ja hänen tähtensä tein paljon, mitä en
koskaan ennen olisi voinut uneksia tekeväni. Hänen tähtensä kiillotin
kynteni, sivelin poskeni maalilla, kaasin hajuvettä nenäliinaani,
vieläpä punasin huulenikin. Vaikken tahtonut sitä ajatuksissani
myöntää, niin olin ryhtynyt kilpailuun Alman kanssa.
Kamarityttöni tiesi sen jo ennen minua, ja kun hän ensimäisen kerran
oli vaatettanut minut uuteen epämukavaan pukuuni, peräytyi hän pari
askelta loitommaksi sanoen: "Hänen armonsa on merkillinen herrasmies,
jos hän _nyt_ voi teitä vastustaa."
Minua hävetti, mutta olin samalla mielissäni ja läksin alakertaan
hyvillä toiveilla.
Pettymys oli palkkani. Mieheni hymähti jotenkin alentuvasti, ja
vaikka Alma kiitteli pukuani ylen innokkaasti, huomasin häntä
naurattavan, kun hän virkkoi: "Kas vain, Margaret. Marymme alkaa
tulla esille kätköstänsä."
Siitä huolimatta en hellittänyt. Vaikka olin kokonaan valmistumaton
niin vaaralliseen yritykseen, niin heittäydyin suinpäin Kairon
huvituselämän pyörteisiin, kävin pallokilpailuissa ja kilpa-ajoissa,
otin osaa huviretkiin pyramiideille, tansseihin ravintolassa ja
Roda-saarella, niissä tarun mukaan Faraon tytär oli löytänyt
Mooseksen kaislikosta.
Luulenpa voivani sanoa, että kiinnitin toisten miesten huomion
puoleeni; varsinkin linnoituksen eversti, uljas ja kelpo
skotlantilainen, osoitti minulle jumaloivaa huomiota. Mutta minä
ajattelin vain miestäni ja olin päättänyt saattaa hänet unohtamaan
Alman ja rakastumaan minuun.
Se oli toivoton yritys, ja sydämeni sai siinä monta kovaa iskua.
Eräänä päivänä ollessani jalokivikauppiaan luona katsomassa
timanttista kaulakoristetta, jota hartaasti himoitsin, uskottiin
minulle, että mieheni oli käynyt sitä ihailemassa, mutta että
hänen oli täytynyt heittää ostotuumat sikseen, koska se oli ollut
tuhat frangia liian kallis hänen varoilleen. Olin niin mieletön,
että maksoin itse puuttuvan summan ja käskin jalokivikauppiaan
vaitiololupauksella lähettämään kaulakoristeen miehelleni. Niin olin,
yksinkertainen raukka, vakuutettu siitä, että se oli minulle aiottu.
Seuraavana iltana näin sen Alman kaulalla ja olin vähällä kuolla
mielikarvaudesta ja häpeästä.
Viimeinen yritykseni oli ehkä naurettava, mutta silli perin surkea.
Kun oleskelumme Kairossa läheni loppuansa, pitivät hotellin isännät
kotiljonkitanssiaiset. Koska tämä oli huvikauden suuri tapahtuma
ja melkein kaikki naiset pitivät päivällisiä sen kunniaksi, päätin
minäkin pitää ja kutsuin niihin iloisista Kairon tuttavistani
iloisimmat.
Tunsin että tämä oli oleva viimeinen taisteluni, ja siksipä pukeuduin
kuumeisen huolellisesti pehmeään valkeaan atlaspukuun, joka edestä
oli avokaulaisempi kuin mikään entinen pukuni, ja samanlaisiin
tanssikenkiin. Kaulalleni pantiin tiukka helminauha ja toinen
hiuksiini.
Kun Price oli lopettanut pukemisen, sanoi hän:
"Ellei hänen armonsa tänä iltana pidä armollista rouvaa kauniimpana
kuin ketään muuta, en tiedä missä hän pitää silmänsä."
Minulla ei ollut aikaa pahastua tästä jotakuinkin kaksimielisestä
kohteliaisuudesta, sillä sydämeni värähteli toivosta ja pelosta, ja
luullakseni ei yksikään nainen soimaa minua siitä, että kulkiessani
portaita alas korkeiden peilien sivu, arvelin olevani kaunis minäkin.
Ruokasali oli tungokseen asti täynnä väkeä, kun minä vierailleni
astuin sisään, ja siitä yleisestä huomiosta, jonka tulomme herätti,
päätin juorupuheiden olleen liikkeellä miehestäni ja minusta. Osaksi
tämän tähden nujersin rinnassani kalvavan ruman tunteen ja asetin
Alman (joka oli iskenyt kiinni minuun hellänä ja ihastuneena)
istumaan mieheni viereen ja linnoituksen komentavan everstin omaksi
pöytäkumppanikseni.
Päivällisten aikana, jotka kestivät hyvin kauan, olin hyvin
hermostunut, ja vaikka tein voitavani pysyäkseni everstin kanssa
puheissa, kuuntelin samalla mitä sanottiin suuren, pyöreän pöytämme
toisessa päässä, ja milloin vain "Margaret Mary" mainittiin, kuulin
sen aina.
Sulavalla päännyökähdyksellä ja hymyten Alma tuontuostakin nosti
lasinsa huudahtaen: "Mary kultaseni!" ja siinä samassa hän vilkaisi
mieheeni merkitsevästi ikäänkuin sanoakseen: "Katsokaa tuota pientä
hupsua vaimoanne!"
Kun läksimme ruokasalista halliin kahvia juomaan, olimme jotakuinkin
meluava seurue, ja naistenkin silmät ilmaisivat heidän olleen
päivälliskutsuissa. Puhelu oli äänekästä ja ujostelematonta ja,
Jumala antakoon sen minulle anteeksi, minäkin yhdyin siihen, niin
kuumeisen harras olin saamaan voiton Almasta ja näyttelemään hienoa
maailmannaista.
Yhdentoista korvissa alkoi orkesteri soittaa valssia; ja silloin koko
seurue, naiset, soturit ja valtiomiehet, nousivat tanssimaan, ja
eversti pyysi minua toverikseen.
Minua hävetti sanoa hänelle, etten ollut koskaan tanssinut paitsi
koulutyttöjen kanssa, ja niinpä annoin hänen kuljettaa itseni
tanssisaliin. Mutta tuskin olimme päässeet tanssin alkuun, kun tein
erehdyksiä, joita luulin kaikkein näkevän. (Olen varma, että Alma
ainakin näki ne), ja ennenkuin olimme pariakaan kertaa pyörähtäneet
ympäri, täytyi tanssittajani pysähtyä ja minä kävin istumaan
paikalleni väkinäisesti nauraen ja hyvin nolona.
Kello lähestyi kahtatoista, kun rupesimme tanssimaan kotiljonkia,
jota mieheni ja Alma johtivat taitavasti ja arvokkaasti. Kun minä
jouduin lattialle, tein taas erehdyksiä, joista Alma hymyhuulin
huomautti miehelleni.
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun kotiljonki päättyi, ja silloin
vieraat, jotka olivat käyneet hyvin vallattomiksi, alkoivat keksiä
jotain uutta kiihotusta, jotain oikein hupsua. Ehdotettiin sitä ja
tätä, ja viimein Alma muistellen talviurheilujaan St. Moritzissa,
ehdotti, että laskettaisiin mäkeä suurista portaista.
Ehdotus vastaanotettiin hyväksymishuudoilla, ja leveä lauta
asetettiin heti ensimäiselle pitkälle porrasjaksolle halullisten
liukumista varten.
Ensin laskivat soturit alas, ja sitten huudettiin naiset vuorostansa
onneansa koettamaan. Alma kiirehti ensimäisenä paikalle, sulloi
hameensa allensa ja liukui onnellisesti alas portaitten päähän.
Muut naiset seurasivat hänen esimerkkiänsä yhtä hyvällä onnella, ja
lopulta Alma, joka kaiken aikaa oli hokenut "Kuinka hauskaa! Kuinka
hirveän hauskaa!" rupesi huutamaan "Margaret Maryä".
Ensin kieltäydyin, sillä minua hävetti jo katsellakin tuollaista
epänaisellista hullutusta, mutta nähdessäni Alman kuiskailevan jotain
miehelleni ja tämän nauraen vilkaisevan minuun, kuohahtivat tunteeni
pinnalle, ja hämmentynyt ja tulistunut hupsu kun olin, päätin uhmata
heitä.
Niinpä minä juoksin portaitten yläpäähän ja käyden istumaan laudalle,
panin sen liikkeelle. Mutta siinä samassa se jo heilahti, alkoi
kieriä, kääntyi ja heitti minut portaille sillä seurauksella, että
vierin alas lattialle asti.
Seurasi tietysti naurunulvomisia, ja jos mieleni olisi ollut
sopusoinnussa ajan ja seuran kanssa, niin olisin itsekin nauranut,
ja asia olisi siihen päättynyt. Mutta minä olin näytellyt
osaa, traagillista osaa, ja tunsin epäonnistuneeni ja tulleeni
naurunalaiseksi, olin häpeään sortumaisillani.
Luulin mieheni olevan minuun suutuksissa ja nolona puolestani, mutta
niin ei ollut; hänellä oli hauskaa, ja kun lopulta uskalsin vilkaista
häneen, näin hänen silmänsä olevan vesissä naurusta, jota hän ei
voinut pidättää.
Mittani oli nyt täysi, ja kun Alma tuli lohduttamaan "pikku
pahaonnista Margaret Mary kultaansa" hellin ja valheellisin sanoin
(vain naiset tietävät, miten voivat toisiaan haavoittaa), sysäsin
hänet luotani, riensin makuuhuoneeseeni ja heittäydyin kasvoilleni
sohvalle, tuntien olevani perinpohjin kukistettu ja kykenemätön
kauemmin taistelemaan.
Puoli tuntia myöhemmin mieheni tuli huoneeseen, ja vaikken nostanut
päätäni tyynyltä, kuulin hänen sanovan puolittain osanottavalla,
puolittain halveksuvalla äänellä, joka nostatti vereni liikkeelle:
"Sinä olet näytellyt väärää osaa, lapsi kulta. Madonna, se sopii,
mutta Venus, ei! Se ei kuulu sinun ammattiisi."
"Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää?" kyselin
itseltäni.
Luulin sydämeni pakahtuvan.
Neljäskymmenesseitsemäs luku.
Selittämättömäksi huojennuksekseni kuulin seuraavana päivänä, että
mieheni oli päättänyt heti lähteä Roomaan.
Alman piti seurata meitä, mutta se ei minua vähääkään huolettanut.
Kun kerran pääsisimme pyhään kaupunkiin pois Kairon keinotekoisesta,
epätodellisesta ilmapiiristä, niin kadottaisi Alma valtansa
mieheeni, ja kaikki muuttuisi. Alma olisi toisenlainen, minä olisin
toisenlainen, ja mieheni ennen kaikkea olisi toisenlainen. Minä
veisin hänet kirkkoihin ja basilikoihin, ja hän saisi lopullakin
nähdä minut oikeassa "osassani".
Mutta pahasti petyin!
Roomaan tullessamme asetuimme asumaan Ludovisin uudessa
kaupunginosassa olevaan hienoon hotelliin, ja vaikka sieltä ei
ollut montakaan sataa metriä siihen kolkkaan, missä minä olin
viettänyt yhdeksän onnellista vuotta, näytti se kuuluvan ihan
toiseen maailmaan. Kirkon- ja luostarinkellojen asemesta kuului
raitiovaunujen kova räminä, automobiilien jyskytys ja puhkina ja
sotamiesten tasainen jalanpoljento.
Silloin minulle selvisi, että oli olemassa kaksi Roomaa -- vanha ja
uusi Rooma, ja että se Rooma, johon me olimme joutuneet, erosi tuskin
yhtään Kairosta.
Minä olin hyvin masentunut, mutta Alma oli alunpitäen loistavalla
päällä. Koko maailma näytti tänä keväänä olevan Roomassa, ja kaikki
näyttivät olevan tuttuja joko Almalle tai miehelleni. Alman takia
meitä kutsuttiin kaikkialle, ja niinpä tutustuimme, ei ainoastaan
hotelleissa asuviin ulkomaalaisiin, vaan myöskin Rooman ylimystöön
(vaikka ei sen parempaan osaan).
Almalla oli suuri menestys. Kaikkien miesten ihailu kohdistui häneen,
ja kun häntä ympäröi rikkauden maine ja hänellä oli erikoinen taito
uskotella joka miehelle juuri hänen olevan hänen suosikkinsa,
niin hänen tuolinsa ympärillä parveili alati joukko italialaisia
aatelismiehiä.
Italialaiset naiset olivat terävänäköisempiä ja älysivät kyllä hänen
suhteensa mieheeni, mutta se ei näkynyt halventavan Almaa heidän
silmissään. Eikä miestänikään. Siinä ei ollut mitään moitittavaa,
että hän, naituaan minut (kuten jokainen näytti tietävän) rahallisten
selkkaustensa selvittämiseksi, käänsi huomionsa tähän loistavaan ja
sädehtivään olentoon, vaikkapa jo lempiviikkojensa aikanakin.
Mitä minuun tuli, niin annettiin minun ymmärtää, että kuuluin
tykkänään toiseen luokkaan. Kun ihmiset tahtoivat arvostella minua
suopeasti, niin he sanoivat minua henkeväksi, kun he eivät minusta
pitäneet, niin he äänestivät minut mitättömäksi.
Siitä johtui, että olin hyvin alakuloinen tässä seurassa, ja
uskonpa todella olleeni kömpelö ja ujo ja typerä, kun olin heidän
suurissa, harmaissa gobeliineista ja pronssiteoksista upeilevissa
palatseissaan, sillä toisinaan oli keskustelu niin ujostelematonta
(varsinkin naisten kesken), että myrkylliset pilapuheet puistattivat
minua.
Mutta Alma oli täysin onnellinen, varsinkin jos puhe
sattui kääntymään avioliittoon ja uskollinen aviomies tehtiin
naurunaiheeksi. Tämä tapahtui hyvin usein erään tuttumme, vanhaan
ylimyssukuun kuuluvan kreivittären luona, jonka sanottiin
päivällispöytään käydessään istuttavan miehensä toiselle puolelleen
ja rakastajansa toiselle.
Hän nimitti minua pikku irlantilaiseksi _bambinokseen_ -- lapsekseen
-- ja eräänä iltana istuessamme hänen salissaan päivällisen jälkeen,
ennenkuin herrat olivat ruokahuoneesta sinne siirtyneet, hän kutsui
minut istumaan sohvalle viereensä, sytytti paperossin, heitti
säärensä ristiin ja alkoi hämmästyttävän avomielisesti selvittää
meille mielipiteitään avioliitosta.
"Mitä teillä naisilla sitten on odotettavana?" sanoi hän. "Te
juoksette miesten jäljessä tavoitellen heidän arvonimiään -- muuta
ei heillä poloisilla juuri olekaan, paitsi velkoja -- ja mikä on
seurauksena? Ensimäinen seuraus on, että vaikka te olette ostaneet
heidät, niin kuulutte heille. Niin kyllä, teidän miehenne vallitsee
kaunista vaimoansa, kuten kaunista hevostansa tai koiraansa."
Tämä oli niin paksua, että tunsin poskieni lentävän tulipunaisiksi,
mutta Alma ja muut naiset vain nauroivat, ja niin kreivitär jatkoi:
"Entä sitten? Useimmissa tapauksissa kulkee kumpikin aviopuoliso omaa
tietänsä. Kun kauppa-asiat on saatu järjestetyksi, ovat he vapaat
seuraamaan tunteitaan. Mies tulee uskottomaksi, ja vaimo, jos hänellä
on jonkinverran älyä, maksaa samalla mitalla takaisin -- ja siinä hän
tekee oikein."
Nyt en voinut kestää enempää, ja ennenkuin olin selvillä siitä mitä
aioin sanoa, tokaisin suuttuneena:
"Mutta minusta se on väärin ja kelvotonta. Miehen uskottomuus ei
oikeuta naista olemaan uskoton. Niin sanotaan rukouskirjassa."
Alma purskahti nauruun, ja kreivitär hymähti ja jatkoi: "Kerran
sadassa vuodessa tulee suuri intohimo -- Dante ja Beatrice,
Petrarca ja Laura. Nainen kohtaa liian myöhään oikean miehen. Kas
siinä tragedia! Mitä kidutusta joka päivä ja joka tunti! Ellei",
lisäsi kreivitär painokkaasti, "ellei hän suostu lakia polkemaan
ja luopumaan yhteiskunnasta ja elämään aivan vapaasti. Mutta eihän
kukaan nainen voi sellaista uneksiakaan katolisessa kirkossa,
missä ei myönnetä mitään avioeroa. Eivät ainakaan yläluokan naiset
voi tehdä sitä -- varsinkin jos siinä pitäisi uhrata arvonimensä.
Viisas nainen välttää niinmuodoin julkista häpeää ja salaa pikku
rakkaussalaisuutensa maailmalta ja... ja sellainen on avioliitto,
ystäväni."
Toisilta naisilta, Almalta etupäässä, kuului hyväksymisen sorina,
mutta minä värisin suuttumuksesta:
"Silloin avioliitto on tekopyhyyttä ja petosta. Jos huomaisin
pitäväni enemmän jostain toisesta kuin miehestäni, niin menisin hänen
luokseen huolimatta laista ja yhteiskunnasta ja arvonimistä ja... ja
kaikesta."
"Te tietysti sen tekisitte, kultaseni", sanoi kreivitär hymyillen
minulle kuten lapselle, "mutta se johtuu siitä, että olette sellainen
suloinen, viaton pikku irlantilainen bambino."
Pari päivää sen jälkeen meidät kutsuttiin Rooman metsästysseuran
metsästysretkelle. Minua ei haluttanut mennä, mutta Alma, joka oli
alkanut käyttää minua "aisankannattajanaan", suostutti minut viemään
heidät automobiilissa Campagnan torille, missä heidän oli noustava
ratsaille.
"Rakas pikku tyttöseni!" virkkoi Alma. "Emmehän voi ajatellakaan
menoa ilman sinua."
Oli sunnuntaipäivä, ja minä istuin Alman ja mieheni välillä,
jotka kumpikin olivat ratsastuspuvussaan lähtiessämme ajamaan
kokouspaikalle, joka oli Tre Fontanen trappistiluostarin luona.
Siellä oli koolla suuri seurue Rooman ylimystöä hevosineen ja
koirineen, ja Alma ja mieheni vastaanotettiin hyvin sydämellisesti.
Minusta he eivät arvatenkaan ajatelleet paljon muuta kuin että olin
lapsellinen ja mitätön vaimo, ja kun torvet toitottivat metsästyksen
alkaneeksi ja Alma ja mieheni ratsastivat tanssivilla hevosillaan
muiden kanssa tiehensä luomatta ainoatakaan katsetta taakseen, olin
niin häpeissäni ja murheissani, että kyselin itseltäni, jaksaisinko
kauemmin kestää tätä nöyryytystä.
Mutta silloin tuli odottamaton ilonhetki. Autovaunujen toiselta
puolelta kuului hilpeä ääni sanovan: "Hyvää huomenta, lady Raa."
Se oli nuori irlantilainen tohtori. Hänen laivansa oli ankkuroitunut
Napolin satamaan kahdeksi päiväksi, ja samoin kuin Martin Conrad
aikoinaan, oli hänkin pistäytynyt Roomaa katsomaan.
"Mutta oletteko jo kuullut uutisia?" huudahti hän. "Mitä uutisia?"
"Etelänaparetkikunnasta -- he ovat jo kotimatkalla." "Niin pian!"
"Niin, lauantaina viikko sitten he saapuivat Uuteen Seelantiin."
"Entä... entä... entä Martin Conrad."
"Hän on hyvissä voimissa, ja mikä on vieläkin parempi, hän on
kunnostautunut."
"Minä... minä... minä tiesin että niin kävisi."
"Niin minäkin. Jos mistään, niin olin varma siitä, että kyllä Mart
kuntonsa näyttää, kun vain rintamaan päästetään! Maaliin tai kuolla
-- siinä hänen tunnussanansa."
"Kyllä tiedän! Kyllä tiedän."
Hänen silmänsä loistivat ja niinpä luullakseni minunkin,
kuunnellessani hänen kiireistä iloista sanatulvaansa (minun
säestäessäni kaiken aikaa "niin", "niin", "niin"), kun hän kertoi
Lontoon lehdissä olleesta selostuksesta, jossa Martinia oli
erikoisesti mainittu -- kuinka hänet oli määrätty johtamaan muuanta
vaarallista ja vaikeata retkeä ja hän oli saanut ihmeitä aikaan.
"Kuinka mainiota! Kuinka erinomaista! Kuinka todella suurenmoista!"
minä huudahdin.
"Eikö ole?" virkkoi tohtori, ja vielä parisen minuuttia me viskelimme
toisillemme kysymyksiä ja vastauksia kuten palloa viskelevät lapset.
Sitten hän sanoi:
"Mutta mikä minua tavattomasti ihmetyttää on, etten milloinkaan ole
kuullut hänen mainitsevan teitä? Vain yhdestä lapsuutensa toverista
hänen oli tapana puhua ja se oli mies -- poika, tarkoitan. Mallyksi
hän häntä nimitti -- se on lyhennys Maloneystä, luullakseni."
"Marystä", sanoin.
"Vai Marystä? No niin, kautta kaikkein pyhien, niinhän se oli! Missä,
pyhän Patrikin nimessä, on irlantilainen älyni ollut, kun en ole sitä
ennen hoksannut? Te siis olette... Niin? Niin tottakin, teillä on
oikeus olla ylpeä hänestä, sillä hän sanoi teistä yhdeksän hyvää ja
kahdeksan kaunista. Minä olin aika mustasukkainen Mallylle. 'Mally
se oli poikaa', hän sanoi, 'seurasi aina mukana, lähti sitten vaikka
hornaan'."
Hänen loistavat silmänsä kävivät kosteiksi, mutta naisluontoni vaati
minua sanomaan -- minä en sille mahtanut mitään:
"Mutta siitä päivin hänellä on mahtanut olla monta naisystävää?"
"Ei niin yhtäkään. Dublinin tytöillä oli tapana iskeä silmää hänelle
-- ja kaunottaria ne ovatkin nuo Dublinin tytöt -- mutta ei niin
vilkahdusta hänen puoleltaan. Minä arvelin aina hänen teeskentelevän
välinpitämättömyyttä... mutta ehkei niin ollutkaan... ehkä
olikin..."
En uskaltanut hänen antaa lopettaa sanottavaansa en tiennyt mitä
olisi tapahtunut, jos hän olisi sen tehnyt -- niinpä hypähdin
vaunuihin ja pyytäen häntä istumaan viereeni, tarjouduin kuljettamaan
hänet takaisin Roomaan.
Matkalla juttelimme kaiken aikaa Martinista, hänen rohkeudestaan
ja tarmostaan ja niistä vastuksista, joita hänellä oli ollut
voitettavana, kunnes ajatukseni palasivat Campagnalla ratsastavaan
Almaan ja mieheeni, ja sydäntäni, joka äsken niin iloisesti
sykähteli, alkoi kirveltää.
Kaiken aikaa olin niin vilkkaassa keskustelussa nuoren, irlantilaisen
tohtorin kanssa, että vasta hänen hotellinsa ovella, kun hän astui
vaunuista ulos, muistin tiedustella hänen nimeänsä. Se oli O'Sullivan.
Neljäskymmeneskahdeksas luku.
Joka päivä Roomassa ollessamme olin muistanut arvoisan äidin
kutsumusta käydä häntä tervehtimässä, ja jonkinlainen moraalisen
saastutuksen tunne oli pidättänyt minua, mutta nyt päätin ainakin
nähdä häntä menemällä hänen luostarinsa kiitosjumalanpalvelukseen
seuraavana aamuna.
Juuri samaan aikaan sattui Rooman taiteilijaklubi pitämään
pukutanssiaiset, ja koska Alma ja mieheni halusivat olla läsnä niissä
ja yhä vielä käyttivät minua suojamuurinaan, suostuin seuraamaan
heitä sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi hankkia pukua eikä
tanssia ja että he tulisivat kanssani luostarikirkkoon seuraavana
aamuna.
"Rakas pikku tyttöseni!" sanoi Alma. "Suostumme kaikkeen mitä vaadit.
Tietysti tulemme."
Minä puin ylleni pehmeän atlaspukuni ilman minkäänlaisia koristeita,
ja mieheni pani vain tulipunaiset reunukset iltapukuunsa, mutta Alma
oli puettu loistavaan kultapukuun itämaalaisine hameineen, jotka
jättivät näkyviin hänen säärensä edestä, mutta päättyivät takana
pitkään laahustimeen, niin että hän näytti suurelta vampyyriltä.
Kello oli vasta yksitoista teatteriin tullessamme, mutta suuret
suojat olivat jo täynnä väkeä, ja niin hyvin olivat taiteilijat
pitäneet koristelemisesta huolta, saattaen ilman säteilemään
moniväristen lamppujen värivirroista, että koko näyttämö uiskenteli
loihtuvalaistuksessa.
Minä istuin yksikseni permantoaitiossa Alman ja mieheni ja heidän
ystäväinsä ollessa permannolla, jossa heti meidän tultuamme ruvettiin
tanssimaan ja tanssittiin uupumatta aamupuoleen yötä. Sitten
syötiin illallinen näyttämöllä, ja ne, jotka eivät syöneet, joivat,
kunnes melkein kaikki tuntuivat olevan puolipäihdyksissä. Monet,
varsinkin naiset, näyttivät kadottaneen kaiken arvokkaisuutensa, he
lauloivat säkeitä meluavista lauluista, ryyppäsivät miesten laseista,
istuivat miesten polvilla ottaen paperossinsauhuja heidän suustaan,
jopa muutamat ratsastivat hajasäärinkin heidän hartioillaan ja
käsivarsillaan.
Minä kestin tätä näkyä niin kauan kuin taisin ja pyysin
tuontuostakin, vaikka turhaan, miestäni viemään minut kotiin, ja olin
juuri yksin jättämäisilläni teatterin, minua kun iljetti nähdä oman
sukupuoleni alennustilaa, kun samassa näin jonkinlaista lavaa, jossa
oli tyhjä tuoli, kannettavan sisään useiden miesten hartioilla.
Tämä oli aiottu Kauneuden Kuningattaren kruunaamiseksi, ja kun sitä
kuljetettiin valetuomarien jäljestä, jotka paperikruunut päässänsä
astuivat areenan ympäri nähdäkseen kenen valita, kadottivat muutamat
naiset kaiken häveliäisyytensä ja huusivat: "Ottakaa _minut!_ Ottakaa
minut!"
Olin vakuutettu siitä, että he ottaisivat Alman, ja niinpä kumarruin
eteenpäin nähdäkseni hänet paremmin hänen seisoessaan siinä vähän
matkan päässä aitiostani, mutta kun he lähestyivät häntä tyhjine
tuoleineen näin hänen tekevän liikenteen minua kohti ja sanovan
tuomareille jotain "pikku nunnasta", jolloin mieheni nyökähytti
päätään hillittömästi nauraen.
Seuraavalla hetkellä, ennenkuin olin selvillä siitä, mitä tehtiin,
hypähti kuusi tai seitsemän miestä aitiooni, nostivat minut lavalle
ja istuttivat minut tuolille, jolloin koko meluava seurue teatterissa
puhkesi hurjiin huutoihin, nakkeli minua kukilla ja confetteilla ja
tervehti minua äänekkäillä suosionosoituksilla.
Asema, johon Alma ja mieheni olivat minut asettaneet, tuotti minulle
enemmän nöyryytystä kuin ylpeyttä, sillä kun minua kannettiin areenan
ympäri kuohuvain kasvojen meri allani, kaikkein kirkuessa minkä
jaksoivat kuumista avonaisista suistaan, kuulin miesten huutavan:
"Hymyilkää, Signorina!"
"Ei niin totinen, mademoiselle!"
Minusta tuntui kuin olisi tämä hullu kulkue kestänyt iankaiken.
Mutta lopulta se päättyi, ja niin pian kuin olin vapaa, pyysin taas
miestäni viemään minut kotiin, ja kun hän vastasi: "Ei vielä, pian me
kaikki lähdemme", hiivin tieheni yksikseni, löysin ajurin ja ajoin
takaisin hotelliin.
Olin ollut jonkun aikaa vuoteessani kuumat kasvoni sänkyvaatteisiin
haudattuina, kun Price tuli huoneeseen pyytämään anteeksi, ettei hän
ollut nähnyt minun palaavan yksinäni. Palvelijani tutkisteleva katse
oli enemmän kuin saatoin sietää tällä hetkellä, niinpä koetin päästä
hänestä eroon, mutta en saanut häntä menemään, ja viimein hän virkkoi:
"Salliiko armollinen rouva minun sanoa jotakin?"
Minä en häntä kehoittanut jatkamaan, mutta hän puheli edelleen:
"Menköön vaikka paikkani, mutta minun on se kerrottava."
En vieläkään virkkanut mitään, mutta siitä huolimatta hän jatkoi:
"Hänen armonsa ja madame ovat myöskin palanneet... He tulivat puoli
tuntia sitten. Ja juuri nyt... näin hänen armonsa... tulevan ulos
madamen huoneesta."
"Mene tiehesi, vaimo, mene tiehesi", huusin häpeän hurjassa tuskassa,
ja hän läksi viimeinkin sulkien oven kovasti mennessään.
* * * * *
Emme menneet seuraavana päivänä arvoisan äidin kirkkoon
kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan. Mutta myöhään samana iltana,
kun jo oli pimeä, hiivin ulos huoneestani katujen hälinään, tuskin
tietäen, minne askeleeni ohjasivat minut, kunnes tapasin itseni Pyhän
Sydämen luostarin piazzalla.
Hiipiessäni liki luostarin seinää kuulin tyttöjen äänten nousevan
ja laskevan, ja sitten kuulin kirkon suljetun oven takaa iltavirren
vaimennetun äänen:
"Ave maris stella,
Dei mater alma --"
En käsittänyt, miksi ehdoin tahdoin valmistin itselleni tällaista
katkeraa tuskaa -- muistuttamalla mieleeni niitä onnellisia vuosia,
jolloin itse tyttönä lauloin samaa, ja sitten kertomalla itselleni,
että siellä nyt oli toisia tyttöjä, jotka eivät minusta tietäneet
mitään.
Ajattelin arvoisaa äitiä ja sitten omaa äitiäni, pyhimystäni,
enkeliäni, joka oli pyytänyt minua muistamaan häntä tätä virttä
laulaessani, ja sitten minä muistin missä olin ja mitä minulle oli
tapahtunut.
"Neitsyt, pyhä, puhdas,
turvaasi meit' ota."
Minä olin mielestäni kuin maanpakoon sysätty. Tukahuttava tunne
tuntui kurkussani, ja vaivuin polvilleni pimeässä. Luulin sydämeni
pakahtuvan.
Neljäskymmesyhdeksäs luku.
Kohdakkoin tämän jälkeen läksimme Italiasta paluumatkalle Englantiin.
Oli päätetty, että etenisimme hitaasti, viipyen jonkun aikaa Europan
suurimmissa pääkaupungeissa, mutta minulla ei ollut mitään huvia
matkastamme.
Ensimäinen pysäyspaikkamme oli Monte Carlo, tuo ihastuttava Välimeren
puutarha, jota Jumalan katse näyttää hyväilevän, mutta ihminen
kiroavan.
Jos minun olisi suotu nauttia luonnon kauneutta täällä, luulen
että olisin voinut tyytyä, mutta, makeana ja valheellisena kuten
ainakin, Alma vei minut Casinoon käyttäen minua yhä suojana maineensa
turvaamiseksi.
Vihasin sitä paikkaa ensi hetkestä alkaen, sen ummehtunutta ilmaa,
sen kultarahain helskettä, "croupier'ien" huutoja, pöytäin ääressä
näkyviä vääntyneitä kasvoja ja sen murtuneista toiveista, pelosta,
kurjuudesta ja epätoivosta väreilevää ilmapiiriä.
Monte Carlossa mieheni paheet näyttivät nopeasti ja varmasti
kehittyvän. Pelihimo tempasi hänet tykkänään valtaansa. Ensin hän
voitti, ja silloin hän joi hurjasti, mutta sittemmin hän hävisi ja
hänen luontonsa kävi vieläkin rumemmaksi ja vastenmielisemmäksi.
Eräänä iltana kello kahdeksan tienoilla, kun olin huoneessani ja
koetin tyynnyttää siipirikkoa kyyhkystä, joka oli lentää räpistellyt
sisään avoimesta ikkunasta, astui mieheni sisään palavin silmin.
"Punainen on vallalla kaikissa pöydissä", huudahti hän hengästyneenä.
"Anna minulle vähän rahaa, joutuin!"
Sanoin ettei minulla ollut muuta rahaa kuin pari kultakolikkoa
kukkarossani.
"Sinulla on shekkikirja -- anna minulle sitten shekki."
Sanoin että vaikka antaisinkin hänelle shekin, ei hän voisi sillä
nostaa rahaa tänä iltana, koska pankit olivat suljetut.
"Mutta jalokivikaupat ovat vielä auki, ja sinulla on jalokiviä;
onhan? Herkeä hupsuttelemasta tuon elukan kanssa ja anna minulle
muutamia jalokiviä pantattavaksi."
Olisi ollut liian kurjaa ruveta asiasta väittelemään, niinpä minä
vain viittasin piironkiin, missä jalokiveni säilytettiin, ja hän
kiskaisi laatikon auki, otti sieltä mitä tarvitsi ja läksi kiireesti
pois.
Tämän jälkeen en nähnyt häntä ennenkuin kahden päivän kuluttua,
jolloin hän mustat renkaat silmiensä alla tuli ilmoittamaan, että
meidän oli heti lähdettävä pois "tästä kirotusta paikasta" tai
joutuisimme kaikki häviöön.
Viimeinen pysäyspaikkamme oli Pariisi, ja kun en paljon tietänyt
Ranskan suuresta pääkaupungista, joka on niin paljon antanut
maailmalle, arvelin sen olevan kaiken mädännäisyyden pesäpaikan.
Mieheni tunsi monta yläluokkiin kuuluvaa ranskalaista ja vietti
luullakseni joka päivä tuntikausia heidän klubeissaan, mutta öisin
(ehkäpä Alman viettelemänä) hän ryvetti meitä Pariisin liejussa.
"Se on niin hirveän hauskaa", sanoi Alma. "Ja kuka sitäpaitsi tuntee
meitä tuollaisissa paikoissa?"
Vähän aikaa kärsin tätä, mutta sitten en enää suostunut rupeamaan
ympäri-raahattavaksi Alman huvitushalun tähden. Sanelin itselleni,
että jos minä syystä tai toisesta yhä edelleen jakaisin mieheni
elintapoja, niin tulisin hänen kaltaisekseen ja sieluni mätänisi pala
palalta, ja siksi päätin pysyä puhtaana omissa silmissäni ja välttää
hänen seuransa saastutusta.
Siitä oli seurauksena, että hän kävi entistä huolettomammaksi, eikä
Almakaan pannut vastaan, ja niinpä lopulta tapahtui, että he yhdessä
menivät häpeälliseen illanviettoon, joka vähän aikaa oli yleisenä
puheenaiheena kaikissa Europan seuraelämää koskevissa lehdissä.
Muuta en tiedä näistä kutsuista kuin mitä myöhemmin sain tietää
näistä lähteistä -- että ne oli pitänyt muuan yleisesti tunnettu
nainen, jota ei oltu häädetty pois seuraelämästä, koska hän oli
erään kuninkaan "hyvä ystävä", että hän hoiti emännäntehtäviään
älykkäästi ja sulavasti, että hänen salongissaan liikkui sinä iltana
sellaisia miehisiä vieraita, joita tapaa kuningattaren hovissa,
ruhtinaita, herttuoita, markiiseja, kreivejä, englantilaisia
ylimyksiä ja parlamentin jäseniä ja samaten myös joitakin kuuluisia
oman maan naisia ja muitakin; että illallispöydät katettiin neljän
ajoissa vuodenajan kaikilla mahdollisilla herkuilla ja ensimäisten
viinirypäleiden nesteellä; että illallisen jälkeen ruvettiin
uudelleen tanssimaan kiihtyvällä halulla ja että tämä sokaiseva ja
säädytön näytelmä päättyi _Chaine diaboliqueen_ kello seitsemän
aamulla, kun aurinko paistoi sisään ikkunoista ja lähikirkkojen
kellot soittivat varhaiseen messuun.
Minä olin sinä aamuna noussut aikaisin mennäkseni ripille Madeleinen
kirkkoon, enkä ikänä unohda minkälaisen puhdistumisen tunteen pyhä
sakramentti sai minussa aikaan. Siitä hetkestä alkaen kun -- papin
seisoessa alttarin juurella -- kuoro veisasi Kyrie eleisonia
viimeiseen juhlalliseen hetkeen asti, minusta tuntui kuin olisi minua
pesty kaikista naimisaikani saastuttavani päivien tahroista.
Hotelliin palatessani olin aivan muuttuneella mielellä, sillä
rakkauden ja yhdistämisen salaperäinen sakramentti oli minua
vahvistanut niin suurella voimalla, että arvelin tästä puoleen
voivani kestää vaikka kuinka paljon vääryyttä nurisematta ja
anteeksiantaen.
Mutta vähänpä nainen tuntee omaa sydäntänsä, ennenkuin sitä on
koeteltu intohimojen tulessa!
Tullessani mieheni makuuhuoneen ja omani väliseen salonkiin, yllätin
kamarineitini Pricen hartaasti kuuntelemassa mieheni suljetun
oven takana. Tämä oli minusta niin kelvotonta, että olin juuri
antamaisillani hänelle läksytyksen, kun hän laski sormensa huulilleen
ja astuen minun tyköni mustat silmät liekehtivinä, sanoi:
"Tiedän, että saan lähtöpassin palkaksi siitä, mitä nyt sanon, mutta
se ei auta sittenkään. Te olette sietänyt liian paljon jo, armollinen
rouva, mutta jos te olette nainen ja teissä on hitustakaan ylpeyttä,
niin menkää kuuntelemaan tuolle ovelle ja päättäkää sitten, jos
voitte enempää kestää."
Näine hyvineen hän läksi ulos salongista, ja minä yritin mennä omaan
huoneeseeni, mutta en päässyt hievahtamaan. Jokin pidätti minua
paikallani ja tapasin itseni kuuntelemassa ääniä, jotka saatoin
selvästi erottaa mieheni makuuhuoneesta.
Sieltä kuului kaksi ääntä, toinen miehen kova ja huoleton, toinen
naisen, pehmeä ja varovainen.
Minun ei tarvinnut tiedustella kenen ääniä ne olivat, enkä liioin
punninnut enkä arvostellut asiaa puolelta tai toiselta mieheeni
tai itseeni nähden. Minä vain ajattelin ja tunsin ja käyttäydyin,
kuten jokainen vaimo olisi ajatellut, tuntenut ja käyttäytynyt
sillä hetkellä. Ylpeyteni ja itsekunnioitukseni olivat tähän saakka
estäneet minua uskomasta seikkaa, joka nyt ilmeisesti todistettuna
oli edessäni.
Minä olin raivostunut. Olin joutunut miehen ja ystävän petollisuuden,
teeskentelyn ja uskottomuuden uhriksi.
Sydämeni ja sieluni kuohahtivat kärsitystä vääryydestä. Sakramentin
ihana, sovittava ja puhdistava vaikutus oli siinä tuokiossa mennyt
menojaan, ja astuen pontevin askelin mieheni ovelle, käänsin nopeasti
kahvaa. Ovi oli lukittu.
Kuulin liikuntaa huoneen sisästä, ja heti paikalla riensin salongista
käytävään aikoen mennä sisään toisesta ovesta. Mutta ennenkuin
ennätin ulos huoneesta, kuulin lukkoa varovaisesti väännettävän
auki. Silloin paiskasin oven selki selälleen ja astuin pelkäämättä
huoneeseen. Siellä ei ollut muita kuin mieheni. Mutta tulin kuitenkin
siksi hyvään aikaan, että kuulin hameiden kahinaa viereisestä
huoneesta ja näin ovea hiljakseen suljettavan niiden jäljestä.
Katselin ympärilleni. Vaikka päivä paistoi, niin olivat akuttimet
alhaalla ja ilma oli täynnä hienoa tupakantuoksua, jota varmaan oli
tullut vaatteissa tuon siveettömän naisen asunnosta.
Mieheni, joka oli nähtävästi juonut, katseli minua melkein
tolkuttomasti irvistellen. Hänen ohuet hiuksensa olivat hiukan
epäjärjestyksessä. Hänen ulkoneva etuhampaansa loisti iljettävänä
viiksien takaa. Huomasin, että hän yritti suoriutua asiasta kunnialla.
"Tämäpä on odottamaton ilo. Luulen että se on ensimäinen kerta...
todella ensimäinen kerta, kun..."
Minä kävin jääkylmäksi; melkeinpä pyörryin, tuskin sain hengitetyksi,
mutta sanoin:
"Siinäkö kaikki, mitä sinulla on minulle sanomista?"
"Kaikki? Mitä muuta, kultaseni? En ymmärrä..."
"Ymmärrät aivan hyvin", vastasin, ja katsoen viereisen huoneen oveen
lisäsin: "ja te molemmat ymmärrätte."
Mieheni alkoi nauraa -- päihtyneen järjetöntä naurua.
"Oh, sitäkö tarkoitat... kuvailet ehkä että..."
"Kuuntele", sanoin. "Tähän päättyy kaikki sinun ja minun välillä."
"Päättyy? No, minä kun luulin, että kaikki oli jo aikaa sitten
päättynyt. Totta puhuakseni luulin, että kaikki loppui jo ennen
alkua."
"Tarkoitan..." rupesin änkyttämään... "Tarkoitan, etten voi kauemmin
näytellä tätä ilveilyä... en voi kauemmin olla vaimosi."
"Ilveilyä!" Hän nauroi uudelleen. "Onnittelen sinua, armaani.
Ilveily on juuri oikea sana. Meidän keskinäiset suhteemme ovat
olleet ilveilyä siitä päivin kun menimme naimisiin, ja jos jotain
on hullusti, niin saat syyttää vain itseäsi siitä. Mitä on miehen
tehtävä, jonka vaimosta ei ole muuhun kun pyhimysten ja enkelien
seuraksi?"
Hänen karkea pilkkansa pani vereni kuohahtamaan. Minua nöyryytti
ja hävetti se ajatus, että miehelläni sittenkin omalla töykeällä
tavallaan oli jotain sanottavaa puolustuksekseen.
Koska tiesin, etten voisi kilpailla hänen kanssaan, halusin lähteä
tieheni. Mutta vaitioloni ja kasvojeni avuton ilme mahtoivat ilmaista
enemmän kuin puheeni, sillä vielä parisen silmänräpäystä laahaavalla
äänellään jatkettuaan puhetta ja sanottuaan, etten ollut mikään
vaimo hänelle ja että minun oli syyttäminen itseäni kaikesta, mitä
oli tapahtunut, hän vaikeni eikä meistä kumpikaan virkkanut hetkeen
mitään.
Sitten tunsin, että pyörtyisin, jos viipyisin kauemmin tässä
huoneessa; käännyin lähteäkseni, ja hän avasi minulle oven ja
kumarsihe syvään astuessani ulos, ehkäpä ivatakseen.
Tullessani omaan makuuhuoneeseeni olin niin heikko, että tuskin
pysyin pystyssä, ja niin kylmä, että kamarineitini täytyi antaa
minulle konjakkia ja panna kuumia pulloja jaloilleni.
Ja sitten puhkesivat kyynelvirrat ja minä itkin kuin lapsi.
Viideskymmenes luku.
Vaikka en suinkaan ollut terve seuraavana aamuna ja Price tahtoi
yhä pitää minua vuoteessa, nousin heti paikalla pystyyn, kun kuulin
mieheni puhuvan paluumatkasta Lontooseen.
Matkamme sujui yksitoikkoisesti. Rautatievaunuissa ja
yksityishytissämme laivassa me istuimme kolmisin ilman muuta seuraa
kuin mieheni mäyräkoira Bimbo ja Alman pekingiläinen lintukoira Prue.
Vaikkei mieheni pyytänyt anteeksi edellisen päivän käytöstään, oli
hän tyyni ja lepyttävä, ja ollessaan nyt selvä, hän näytti melkein
pelkäävän jotain, ehkäpä kohdata isääni -- ainoata ihmistä, jota hän
ei uskaltanut uhmata.
Almakin näytti hätääntyneeltä, mutta hän kätki hermostuneisuutensa
hellyydenosoituksiin minua kohtaan, sanoen olevansa huolissaan
terveydentilastani ja toivovansa Pohjolan tuulten virkistävän minua
enemmän kuin Ranskan ja etelän ilmanalan.
Me asetuimme asumaan tunnettuun hotelliin lähellä Trafalgar Squarea,
eikä minulta jäänyt huomaamatta, että mieheni valitessa meille
huoneita, Alma jotenkin merkitsevästi pyysi itselleen huoneita eri
kerroksessa.
Saavuimme myöhään, ja minä panin heti maata, sillä tahdoin päästä
yksinäisyyteen miettiäkseni toimintasuunnitelmaa itselleni.
Olin silloin vakaasti päättänyt että tavalla tai toisella lopettaisin
elämisen mieheni kanssa, etten kauemmin suostuisi tahraamaan itseäni
sillä liejulla, johon hän oli minut raastanut, että alkaisin elää
eheätä elämää ja juoda puhdasta vettä, sillä koko sieluni voimalla
sitä janosin.
Tässä mielialassa menin nukkumaan, mutta herätessäni aamulla
päivän sarastaessa, alkoi päätökseni horjua. Kuuntelin ikkunaini
alla kulkevain vaunujen ja automobiilien kumipyöräin ääntä ja
muistaessani, ettei minulla ollut ainoatakaan ystävää Lontoossa,
tunsin itseni hyvin pieneksi ja avuttomaksi. Mitä voisin omin neuvoin
toimittaa? Mihin oli minun käännyttävä apua saadakseni?
Vaistomaisesti tunsin, että olisi hyödytöntä vedota isääni, sillä
joskin hän mahdollisesti antaisi miehelleni aika selkäsaunan, niin ei
ollut otaksuttavaa, että hän kehoittaisi minua eroamaan hänestä.
Viimein ajattelin herra Curphyä, isäni asianajajaa, ja päätin
sähköttämällä pyytää häntä neuvomaan minulle jonkin lontoolaisen
asianajajan, jonka puoleen voisin kääntyä.
Pannakseni tämän päätöksen toimeen, menin alas halliin yhdeksän
tienoissa, kun matkustajat kulkivat aamiaishuoneeseen ja vieraat
kävivät toimistossa tiedustelemassa ja koreapukuiset poikapalvelijat
huutelivat nimiä käytävillä.
Hallin toisella puolella oli pieni kirjoitushuone ja siellä minä
kirjoitin sähkösanomani. Se kuului:
"Olkaa hyvä, lähettäkää luotettavan asianajajan nimi ja osoite
Lontoossa. Tahdon neuvotella tärkeästä asiasta."
Pitelin paperiliuskaa kädessäni ja luin sen sisällyksen yhä uudelleen
ollakseni varma siitä, ettei se saisi ikävyyttä aikaan, kun mieleeni
johtui Martin Conrad.
Minusta tuntui kuin joku olisi maininnut hänen nimeänsä, mutta
vakuutin itselleni että se mahtoi olla erehdystä -- että kun olin
niin yksinäinen, niin avuton ja ystävän tarpeessa tällä hetkellä,
niin sydämeni, ei korvani, oli kuullut sen.
Oli miten oli, istuessani sähkösanoma kädessäni, olin tietoinen
siitä, että joku liikkui takanani. Se oli mies, sillä nenääni tuntui
suloinen turpeenhaju hänen villavaatteistaan.
Lopulta kuului toiselta puolelta kirjoituspöytää:
"Mary, sinäkö?".
Minä vavahdin niinkuin vavahtaa ainoastaan silloin, kun kuulee tutun
äänen, jota ei ole kuullut pitkään aikaan.
Katsahdin ylös, veret karkasivat poskilleni ja pimittävä usva peitti
silmäni, niin että tuskin saatoin nähdä kuka seisoi edessäni. Mutta
_tiesin_ kuka se oli -- se oli Martin.
Hän tuoksahti luokseni kuin tuulenpuuska vuorilta, valtasi molemmat
käteni sähkösanomineen päivineen ja huudahti:
"No ihme ja kumma, tämähän mainiota!" Vastasin niin hyvin kuin
hämmennykseltäni sain sanotuksi:
"Kuinka hauskaa, kuinka hauskaa!"
"Kuinka sievännäköinen sinä olet! Hiukan kalpea ehkä, mutta
minkälainen väri...!"
"Kuinka hauskaa! kuinka hauskaa!" toistin minä ja tunsin punastuvani
yhä enemmän.
"Koska sinä tulit?"
Kerroin hänelle ja hän sanoi:
"Me tulimme satamaan vasta eilispäivänä. Ja ajatella, että sinä ja
minä tulimme samaan hotelliin ja kohtaamme toisemme jo ensimäisenä
aamuna. Se on kuin kohtalon käsi, kuten saarellamme sanotaan. Mutta
eikö se ole mainiota, todella mainiota!" Lämmin ilovirta pulpahti
minussa, ja olin niin hengästynyt, että tuskin sain sanotuksi:
"Olen kuullut kerrottavan matkastanne. Teillä on ollut kovia
kestettävänä."
"Vielä mitä! Pikku huviretki vain kahdeksannellekymmenennelle
seitsemännelle leveysasteelle."
"Ja tulokset loistavat?"
"No eipä siitä kannata puhua. Päällikkö oli mainion hyvä ja pojat
reipasta väkeä."
"Kuinka hauskaa! Kuinka hauskaa!" sanoin uudelleen, sillä minut oli
vallannut mykkä ilo ja minä toistin toistamistani samat sanat kuten
ihmisten on tapana, kun ovat hyvin onnelliset.
Kokonaista kaksi minuuttia olin onnellisempi kuin milloinkaan ennen
elämässäni, mutta sitten kouristi jäätävä tunne sydäntäni, sillä
muistin olevani naimisissa enkä tietänyt miten minun oli Martinille
ilmotettava uutiseni.
Juuri silloin tulivat mieheni ja Alma alas hississä, ja kulkiessaan
hallin poikki aamiaishuoneeseen, he näkivät minun juttelevan vieraan
kanssa ja tulivat meitä puhuttelemaan.
Minun oli esitettävä heidät toisilleen, ja se oli raskas tehtävä,
sillä oli välttämätöntä ilmaista kaikki yhdellä sanalla. Katselin
Martin Conradia esittäessäni hänet miehelleni, mutta hänen
kasvoissaan ei yksikään lihas liikahtanut. Sitten katselin miestäni,
ja minusta näyttivät hänen kasvonsa synkistyvän.
En voinut olla vertailematta näitä kahta miestä toisiinsa heidän
seisoessaan siinä yhdessä -- Martinia merensinisine silmineen ja
terveyttä uhkuvine kasvoineen ja miestäni sisäänpainuneine poskineen
ja voimattomine ryhteineen -- ja vastakohta kohotti sieluni
tutkimattomista syvyyksistä nöyryytyksen tunteen.
Esittäessäni Almaa hän tarttui Martinin käteen ja piteli sitä katsoen
tutkivasti hänen silmiinsä alta kulmain kuten hänen oli tapana,
kun hän teki jonkun miehen tuttavuutta. Mutta huomasin että hänen
silmäniskunsa oli tällä kertaa yhtä tehoton kuin palava vahatikku
virran pyörteissä.
Kun oli vaihdettu muutamia jokapäiväisiä lauseita, tiedusteli
mieheni, asuiko Martin hotellissa ja kysyi sitten, haluttiko häntä
syödä päivällistä kanssamme jonakin päivänä.
"Tietysti! Mielihyvällä! Se tulee olemaan erittäin mieluista", sanoi
Martin.
"Silloin", sanoi mieheni kylmän kohteliaasti, "saatte enemmän olla
yhdessä Mary-ystävänne kanssa."
"Niin", sanoi Alma merkitsevästi, "saatte enemmän olla yhdessä
Mary-ystävänne kanssa."
"Älkää siitä huolehtiko, rouva. Olkaa te varma siitä, että olen",
sanoi Martin katsoen Almaa suoraan silmiin, ja vaikka tämä naurahti
mennessään aamiaishuoneeseen mieheni kanssa, niin saatoin huomata,
että miehen kasvot olivat säikähyttäneet häntä ensimäisen kerran
hänen eläessään.
"Siis tiedät?" sanoin heidän mentyään. "Tiedän, muuan ystäväni, joka
tapasi sinut ulkomailla, tuli minua tervehtimään satamaan, ja hän..."
"Tohtori O'Sullivan?"
"Sama mies! Eikö siinä ole poikaa! Ja hyväinen aika, mitenkä hän
sinusta puhuu! Mutta nyt... sinun on mentävä aamiaiselle, sinunkin,
ja minun täytyy kiirehtiä toimilleni."
"Älä mene vielä", sanoin.
"Minä viivyn koko päivän täällä, jos vain tahdot; mutta lupasin
luutnantille olla laivassa puolen tunnin kuluttua ja..."
"Silloin sinun täytyy mennä."
"Ei vielä. Istu vain vielä. Viisi minuuttia ei haittaa. Ja nyt kun
katselen sinua, en olekaan enää niin varma, että sinä... Italia,
Egypti, onhan niissä maissa tarpeeksi aurinkoa, mutta sinä olet
kalpea... hiukan kalpea mielestäni?"
Yritin kääntää leikiksi kalpeuteni, mutta Martin näytti levottomalta,
ja hetken kuluttua hän kysyi:
"Aiotko jäädä Lontooseen kauaksi?"
Sanoin etten tietänyt, jolloin hän vastasi:
"No niin, minä tulen viipymään täällä kuukauden laatiakseni
merikarttoja ja tauluja ja lausuntoja Kuninkaalliselle
Maantieteelliselle Seuralle, mutta jos tarvitset apuani johonkin...
tarvitsetko nyt?"
"Ee-ei, en nyt", vastasin.
"No niin, jos vain tarvitset minua johonkin -- vaikka mihin, niin
lähetä minulle vain sananen, ja kartat ja taulut ja lausunnot ja
Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura saavat kaikki mennä vaikka...
no niin, jonnekin."
Nousin nauraen ja käskin hänen jo mennä, vaikka sydämeni syvyydessä
toivoin, että hän vielä viipyisi. Kuinka pieni ja heikko ja
yksinäinen olin, vaikka tässä oli suuri, reima mies, joka kykeni
minua suojelemaan kaikilta vaaroilta!
Minä saatoin häntä ovelle ja siellä tartuin hänen käteensä ja
pitelin sitä. Minut valtasi lapsellinen pelko, etten enää saisi
nähdä häntä, jos nyt päästäisin hänet katoamaan ulkona tulvehtivaan
ihmisvaltamereen.
Lopulta taistellen kovasti kurkkuuni nousevaa palaa vastaan, sain
sanotuksi:
"Martin, tulin niin onnelliseksi sinut nähdessäni. Ei kenenkään
näkeminen ole milloinkaan ennen minua niin ilahuttanut. Sinä tulet
uudelleen minua tervehtimään, tulethan?"
"Tulenhan toki! Ole varma siitä, että tulen." Ja ikäänkuin olisi
huomannut huulteni vapisevan ja silmäini alkavan vettyä, hän alkoi
puhutella minua leikillisesti syntymäsaaremme murteella antaakseen
minulle aikaa tyyntyä ja saadakseen minut viime hetkellä nauramaan.
"Kuulehan -- pidä huomispäivä minua varten, pidätkö? Jos ne siellä
(mieheni ja Alma) vuovaavat sinua muille markkinoille, niin virkahan
niille, että mereltä on tullut vanha toveri ja se aikoo sinut viedä
kylään. Kas niin! Näkemiin asti!"
Niin se oli kuin unelma, ihana unelma, ja niin pian kuin palasin
tuntoihini hallissa, huomasin että sähkösanoma oli vielä vasemmassa
kädessäni rutistuneena ja likistyneenä.
Revin sen rikki ja menin aamiaiselle.