Neljäskymmenes luku.
Asetettuani itselleni tehtävän tein parhaani suorittaakseni sen. Olin
vakaasti luvannut koettaa rakastaa miestäni ja minä valmistauduin
sitä tekemään.
Vaatiihan rakkaus vaimoa kunnioittamaan, vieläpä ihailemaankin
miestä, jonka kanssa hän on naimisissa? Minä päätin tehdä sen ja
sulkea silmäni mieheni silmiinpistäviltä vioilta ja nähdä vain hänen
paremmat puolensa.
Mitä pettymyksiä oli minua odottamassa! Mitä musertavia ja
nöyryyttäviä pettymyksiä!
Saapuessamme illalla Lontooseen asetuimme asumaan hienoon hotelliin,
joka sijaitsi eräässä rauhallisessa, mutta yleisesti tunnetussa
West-Endin osassa. Täällä meidät, suureksi hämmästyksekseni heti
keksittiin, ja seuraavana aamuna odotti miestäni kokonainen liuta
vieraita.
Luulin heitä hänen ystävikseen, ja ajatellessani, että mieheni mahtoi
olla aika tärkeä henkilö pääkaupungissa, valtasi minut naurettava
pieni ylpeydenpuuska -- taivas tietää mistä se tuli.
Mutta keksin piankin, että ne olivat hänen velkamiehiään,
rahanhankkijoita ja "bookmakereja" [vedonlyöjä kilpa-ajoissa.
Suom. muist.], joille hän oli "kunniaveloissa". Näitä velkoja
hänen ei ollut sopinut tai ollut halu ilmoittaa isälleni ja hänen
asianajajalleen.
Eräs näistä kävijöistä oli hellittämätön, pieni mies, joka tuli
aikaisin ja viipyi kauan. Hän oli asianajaja, ja mieheni nähtävästi
hiukan pelkäsi häntä. Monena aamupuolena perätysten hän istui mieheni
kanssa toisessa arkihuoneessamme suljettujen ovien takana, ja heidän
juttelunsa kesti pitkään ja oli nähtävästi hyvin riitainen, sillä
tuontuostakin kuulin kummaltakin puolelta kirouksia ja vihaisia
sanoja ja nyrkiniskuja pöytään.
Mutta viikon lopulla saapui mieheni asianajaja Lontooseen, ja sen
jälkeen keskustelu kävi rauhallisemmaksi.
Eräänä aamuna istuessani kirjoittamassa läheisessä huoneessa, kuulin
naurua, korkkien pamahtelua, lasien kilistelyä ja maljojen juomista,
ja siitä päätin, että tuo ikävä ja mutkikas asia oli loppuun
suoritettu.
Viimein kuulin oven aukenevan ja mieheni lähtevän vieraittensa kanssa
ulkokäytävälle saattaakseen heitä hissille, ja silloin minä -- Jumala
ties minkä mielijohteen yllyttämänä -- astuin tyhjäksi jääneeseen
huoneeseen.
Se oli harmaana tupakinsavusta. Pöydällä oli tyhjä samppanjapullo
ja kolme tyhjää viinilasia, ja ikkunan vieressä olevalla
kirjoituspöydällä oli hujan hajan papereita, päällimmäisenä sinetillä
ja useilla nimikirjoituksilla varustettu paperiarkki ja paksu pinkka
vanhoja, purppuranpunaisella nauhalla sidottuja kirjeitä.
Tuskin olin huomannut nämä asiapaperit, kun mieheni palasi
huoneeseen, ja hänen synkkenevästä katseestaan oivalsin, että hän
luuli minun katselleen niitä.
"Samantekevä!" sanoi hän ilman minkäänlaista johdatusta. "Saatanhan
sen sinulle kertoa nyt paikalla, niin pääsen siitä."
Hän kertoi minulle. Kirjeet olivat hänen. Ne olivat kirjoitetut
naiselle, jonka hän oli luvannut naida, ja hänen oli täytynyt ostaa
ne takaisin häneltä. Vaikka hän kolmen vuoden aikana oli tuhlannut
kokonaisen omaisuuden sille olennolle, oli tämä ollut säälimätön
häntä kohtaan. Asianajajansa kautta, joka oli konna, hän oli
uhannut heti ryhtyä oikeudenkäyntiin, jos hän naisi jonkun toisen.
Se oli syynä, miksi meidän myrskystä huolimatta oli pitänyt lähteä
Lontooseen hääpäivämme jälkeisenä päivänä.
"Nyt tiedät", sanoi mieheni, "ja olisit ennenkin tietänyt, jos
ylimalkaan älyäisit mitään. Katsos", (hän piteli paperiarkkia
edessäni) "viisi tuhatta puntaa -- siinä hinta, joka minun on ollut
maksettava siitä, että sinut nain."
Mieheni kertoi mauttoman juttunsa ylpeän suuttuneena ja ikäänkuin
hänelle olisi suurtakin vääryyttä tehty. En voi kuvailla sitä
musertavaa häpeää, joka kouristi minua kuunnellessani häntä. Ei
viittaustakaan siitä, että hän olisi pitänyt lukua minun tunteistani.
Ei kaukaisinta käsitystä siitä selvästä tosiasiasta, että nainen,
jonka hän oli luvannut naida, oli sovitettu minun rahoillani. Ei
ajatustakaan siitä nöyryytyksestä, jonka alaiseksi hän oli saattanut
vaimonsa, raahaamalla hänet Lontooseen hylätyn rakastajattarensa
käskystä.
Mitä hyödytti koettaa rakastua mieheen, jonka erotti minusta
tasoittamaton siveellinen juopa? Mitä hyödytti? Mitä hyödytti?
Neljäskymmenesyhdes luku.
Mutta seuraavana aamuna, punnittuani asioita omalta yksinkertaiselta
ja tietämättömältä näkökannaltani, minä koetin mukaantua
asemaani. Muistaessani, mitä Bridget täti oli sanonut sekä ennen
naimisiinmenoani että sen jälkeen miesten ja naisten erilaisesta
siveellisyyskannasta, vakuutin itselleni, että olin pystyttänyt
päämääräni liian korkealle.
Ehkäpä ei aviomies ollutkaan mikään kunnioituksella ja ihailulla
kohdeltava ylempi olento, vaan jonkinlainen aikaihmiseksi kasvanut
lapsi, jota velvollisuuksistaan pitävän vaimon oli hellittävä,
mielisteltävä, toteltava ja palveltava.
Minä päätin tehdä niin. Yhä vielä siinä toivossa, että voisin
rakastua mieheeni, panin kaikki voimani liikkeelle, häntä
miellyttääkseni, meninpä niinkin pitkälle, että teeskentelin
tunteita, joita ei minussa ollut.
Mutta minkälaista jyrkkää ja kivistä tietä yritin nousta!
Kun tuo nöyryyttävä juttu mieheni entisen rakastajattaren kanssa
oli saatu päätökseen, luulin että läksisimme heti Englannista
häämatkallemme, jonka mieheni jo oli valmiiksi suunnitellutkin, mutta
hän ilmoitti, ettei vielä sopinut lähteä ja että meidän oli jääminen
Lontooseen vielä joksikin aikaa. Me viivyimme siellä kuusi viikkoa,
ja ilottomampaa ja kolkompaa aikaa ei yksikään nuori vaimo ole
viettänyt.
Minulla ei ollut yhtään omia ystäviä, eikä yksikään mieheni piiriin
kuuluvista naisista käynyt minua tervehtimässä, syväksi vaikka
salaiseksi mielipahakseni. Mutta jotkut hänen miesystävänsä olivat
alati kanssamme, kuten herra Eastcliff, joka oli kiireesti seurannut
meitä Ellanista, ja muuan herra Vivian, joka vaikka oli ministerin
veli, oli minusta hyvin hengetön ja mitätön henkilö kimeine äänineen
ja elottomine hymyineen.
Näiden ja muiden samanlaatuisten miesten kanssa me vietimme monta
hetkeä päivästämme, aterioimme yhdessä, kävimme kävelemässä yhdessä
ja ennen kaikkea pelasimme bridgeä arkihuoneessamme ravintolassa.
Minä en milloinkaan eläessäni ollut kajonnut kortteihin enkä
niinmuodoin osannut pelata, mutta uskollisena päätökselleni olla
tunnollinen vaimo, tarjouduin mieheni kumppaniksi, kun hän ei voinut
saada muuta toveria.
Intoni tuli huonosti palkituksi. Olin halukas miestäni miellyttämään,
mutta hidas oppimaan, ja mieheni kärsimättömyys erehdyksiä tehdessäni
saattoi minut hämilleni ja araksi ja tuotti minulle katkeria
nöyryytyksiä. Ensin hän nauroi, sitten hän minulle ilkkui, sitten hän
kiukustuneena katkaisi selitykseni ja anteeksipyyntöni, ja lopulta,
kun erehdyin pahasti, hän purki hillittömästi sisunsa minuun, sanoen
ettei hänellä ollut koskaan ollut suuria ajatuksia älystäni, mutta
että hän oli nyt vakuutettu siitä, ettei minulla ollut enemmän järkeä
päässä kuin jäniksellä tai hanhella.
Eräänä päivänä, kun olimme kahden kesken ja hän makasi sohvalla
pahansisuinen mäyräkoiransa vieressään, tarjouduin laulamaan
hänelle. Muistaessani, kuinka paljon minun ääntäni oli kiitetty,
arvelin mieheni mielistyvän nähdessään minun kumminkin johonkin
pystyvän. Mutta yhdeksän vuoden luostarissaolo ei ollut opettanut
minulle paljon muuta musiikkia kuin kirkkomme ihanain messujen
hidasjuoksuisia sävelmiä, ja tuskin olin alkanut niitä laulaa, kun
mieheni huudahti:
"Voi, lakkaa, lakkaa, taivaan tähden, lakkaa, taikka luulen olevani
hautajaisissa."
Eräänä toisena päivänä tarjouduin lukemaan hänelle. Arvoisan
äidin oli tapana sanoa, että minun lukuni oli parasta, mitä
hän oli koskaan kuullut, mutta kenties syy ei ollut yksinomaan
mieheni, jos hän muodosti itselleen toisen käsityksen, sillä luin
urheilulehtien (mieheni ainoa kirjallisuus) uutisia samalla äänellä
ja painostuksella kuin pyhän Franciskus Assisilaisen mietelmiä.
"Voi, lakkaa, lakkaa", huudahti hän uudelleen. "Sinähän luet
urheilulehteä kuin Ilmestyskirjaa."
Ajan mennen kuilu välillämme yhä syventyi. Jos olisin voinut
hauskuttaa häntä jonkinlaisella juoruamisella, niin olisimme paremmin
viihtyneet yhdessä. Mutta minä en keksinyt mitään sanottavaa, joka
olisi voinut häntä huvittaa, eikä hänellä liioin ollut virkkamista
paljon mitään, mitä minä olisin saattanut ymmärtää. Hän rakasti
kaupunkia, minä maaelämää, hän rakasti yötä ja sähkövalojen hehkua;
minä aamua ja auringon viehkeyttä.
Sydämeni syvyydessä tiesin, että hän oli jokapäiväinen, halpa ja
ahdas mieleltään ja että hänen harrastuksensa olivat alhaiset ja
arvottomat, mutta olin päättänyt voittaa vastustelevat tunteeni.
Se oli mahdotonta. Jos olisimme voineet vaihtaa ainoankaan
ymmärtämyksen katseen keskenämme, olisi suhteemme ollut parempi ja
minä olisin voinut kestää hänen kärsimättömyyttään ja ponnistella
edelleen.
Mutta tällaista katsetta ei ilmestynyt, ja eräänä koleana iltana,
riideltyään palvelijoille, kiroiltuaan kohtaloansa ja herjattuaan
kaikkia ja kaikkea, hän pisti hatun päähänsä ja läksi ulos, sanoen
että olisi ollut parempi jos hän sittenkin olisi nainut Lenan (sen
toisen naisen), sillä siinä tapauksessa hänellä olisi "ainakin ollut
jonkinlaista seuraa", ja silloin hääpäiväiltani inhontunne virtasi
ylitseni kuin meren aalto, ja kyselin taas itseltäni: "Mitä se
hyödyttää? Mitä se hyödyttää?"
Neljäskymmeneskahdes luku.
Siitä huolimatta minä taas seuraavana päivänä asetuin puolustamaan
miestäni itseäni vastaan.
Jos hän oli tehnyt uhrauksia naidakseen minut, niin oli minun
velvollisuuteni hyvittää häntä siitä.
Tahdoin näyttää hänelle, että vaimo on jotain muuta ja parempaa kuin
rahalla maksettu nainen -- olkoonpa tämä vaikka kuinka kaunis --
ja että hän, yhdistäessään kohtalonsa mieheensä, saattoi tehdä sen
ainoastaan hänen takiansa odottamatta mitään onnea itselleen.
"Niin juuri, sen teen", mietin ja rupesin huolehtimaan mieheni
hauskuudesta enemmän kuin jos olisin totisesti ja vilpittömästi häntä
rakastanut.
Tietämättömyydessäni ja kokemattomuudessani tein monta yritystä
saattaakseni mieheni unohtamaan hyljätyn rakastajattarensa, ja
todella menettelin usein hyvin lapsekkaasti.
Ensimäinen yritys epäonnistui täydellisesti.
Mieheni syntymäpäivä lähestyi, ja halusin antaa hänelle lahjan.
Vaikeata oli tietää mitä valita, sillä hänen makuansa en tuntenut
paljon yhtään; mutta kävellessäni eräänä päivänä Oxford Streetillä
näin eräässä puodissa, missä myytiin hartausesineitä, ristien
ja rukousnauhojen joukossa pienen norsunluisen musteastian ja
paperijalustan, jota kannatti Pyhän Neitsyen kuva.
En kuolemakseni voi selittää, miksi ajattelin sitä sopivaksi
lahjaksi miehelleni, ehkäpä siksi, että Madonnan kasvot olivat niin
nuoret, suloiset ja ihanat sekä niin perin naiselliset, että näytti
mahdottomalta kenenkään miehen olla häntä rakastamatta. Mutta oli
miten oli, minä ostin sen, kuljetin sen kotiin ajurinvaunuissa ja
panin sen mieheni kirjoituspöydälle virkkamatta sanaakaan, ja pidin
sitten häntä silmällä, kuten Mooseksen äiti, nähdäkseen mitä seuraisi.
Seurausta ei tullut -- ei ainakaan ensin. Mieheni oli useita tunteja
huoneessa aarteeni kanssa näyttämättä sitä huomaavankaan. Mutta iltaa
vasten mieheni molemmat hyvät ystävät tulivat pelaamaan bridgeä
hänen kanssaan, ja silloin kuulin omaan huoneeseeni, missä olin
väijyksissä, herra Vivianin kimeän äänen sanovan:
"Tuli ja leimaus, Jimmy, ethän vain aio tulla paavilaiseksi?"
"Älä harmittele, vanha poika", vastasi mieheni. "Se on vaimoni pientä
huolenpitoa. Luulenpa melkein, että sen pikku hupsun on täytynyt
luvata rippi-isälleen käännyttää minut."
Seuraava kokeeni oli ehkä yhtä lapsellinen, mutta paljon
vaikuttavampi.
Huomasin mieheni pitävän paljon kukista ja ani harvoin olevan
ilman ruusua napinlävessään, ja niinpä päätin niillä täyttää hänen
huoneensa hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. Sitä varten nousin
vuoteeltani hyvin aikaisin, ennenkuin hotellissa kukaan vielä oli
liikkeellä ja kiirehdin Covent Gardeniin pitkin tyhjiä ja kaikuvia
katuja aamutuulahduksen virkistäessä ilmaa ja suuren kaupungin
näyttäessä uneksivan korkeitten muuriensa takaisista viheriäisistä
kentistä.
Saavuin vilkasliikenteiselle ja meluavalle torille, juuri kun
maalta tulevat kuormavaunut saapuivat paikalle suunnattoman suurine
ruusukoppineen, jotka olivat täynnä auringonpaisteessa loistavia
ja kasteesta kimaltelevia valkeita ja punaisia ruusuja. Ostettuani
niitä suurimman, ihanimman ja kalleimman kimpun (koko sylillisen,
niin paljon kuin saatoin pidellä käsissäni), kiirehdin ravintolaan
ja sirottelin niitä laseihin ja maljoihin joka kolkkaan mieheni
huoneessa -- kirjoituspöydälle, pikkupöydille, uuninreunalle ja ennen
kaikkea sohvapöydälle, jolle tarjoilija parhaillaan kattoi hänen
aamiaistaan, kunnes koko suoja oli morsiuskammion kaltainen.
"Oh, tämähän joltain näyttää", kuulin mieheni sanovan tullessaan ulos
makuuhuoneestaan pahansisuinen koiransa kantapäillään.
Lopetettuaan aamiaisensa ja vetäessään hansikkaita käsiinsä
aamukävelylle lähteäkseen, hän sanoi pöytää korjaavalle tarjoilijalle:
"Sanokaa johtajattarelle, että olen hyvin kiitollinen hänelle niistä
viehättävistä kukista, joilla hän on kaunistanut huonettani tänä
aamuna."
"Mutta ei johtajatar sitä ole tehnyt, teidän armonne", sanoi
tarjoilija.
"Kuka sitten?"
"Se oli... armollinen rouva."
"Oo -- oh!" sanoi mieheni, pehmeämmällä ja paljon merkitsevämmällä
äänenpainolla.
Jumala tietää, että se oli vähäinen palkinto innokkaista puuhistani,
mutta minä olin niin innostunut kokeeni menestyksestä, että päätin
jatkaa, ja kun saman päivän illalla joukko mieheni ystäviä tuli
ilmoittamaan hänelle tilanneensa paikat tunnetussa teatterissa, jossa
annettiin laulunsekaisia huvinäytelmiä, pyysin päästä heidän mukaansa.
"Joutavia, kultaseni! Bromptonin oratorio sopii sinulle paremmin",
sanoi mieheni taputellen minua leuan alle.
Mutta minä en hellittänyt, ja viimein herra Eastcliff sanoi:
"Antaa hänen tulla. Mikä estää?"
"Hyvä on", sanoi mieheni nipistäen minua poskesta. "Kuten tahdot.
Mutta ellet pidä siitä, älä syytä _minua_."
Minulta ei jäänyt huomaamatta, että muuttuneen käytökseni seurauksena
oli mieheni yleneminen hänen omassa kunnioituksessaan ja että hän
käyttäytyi minua kohtaan miehen tavalla, joka arveli voittaneensa
pahimman vastahakoisuuteni tai ehkäpä lopullisesti kukistaneensa sen.
Mutta minä kokematon ja yksinkertainen raukka olin niin kiintynyt
päätökseeni saada mieheni unohtamaan rakastajattarensa, etten
pelännyt hänen lähentelemisiään enkä epäillyt mitään pahaa.
Neljäskymmeneskolmas luku.
Tähän aikaan olin jo sen verran ollut mukana Lontoossa, että tiesin
kotona tehdyt pukuni maalaisiksi, mutta puettuani ylleni parhaan
kveekarimaisista puvuistani ja pujotettuani kaulalleni sukuun
kuuluvan helminauhan ja toisen hiuksiini, eivät hyväin nunnain monet
opetukset voineet estää minua ajattelemasta, ettei miehelläni eikä
hänen ystävillään olisi minkäänlaista syytä hävetä puolestani.
Meitä oli kaikkiaan kuusi. Minä olin ainoa nainen, ja meillä oli
suuri aitio ensimäisellä rivillä lähellä näyttämöä. Teatteri ei
tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Ei ainakaan rakennus itse,
vaikka se oli kauniisti koristettu valkoisella ja kullalla, sillä
olin nähnyt Rooman kirkot ja minun silmissäni ne olivat paljon
upeammat.
Eikä liioin yleisö tehnyt minuun suurta vaikutusta, sillä joskohta
en ollutkaan ennen nähnyt niin paljon kauniisti vaatetettuja ihmisiä
yhdessä, niin arvelin joukossa olevan liian monta keski-ijän yli
joutunutta miestä ja naista, jotka olivat niin pulleat ja lihavat,
etteivät varmaankaan muuta ajatelleet kuin ruokaa ja vaatteita.
Eivät näyttelijätkään tehneet minuun vaikutusta, sillä vaikka
esiripun noustessa näyttämöllä näin paljon väkeä, etupäässä hienosti
ja kauniisti vaatetettuja tyttöjä, ja vaikka mielestäni en koskaan
ennen ollut nähnyt niin paljon viehättäviä ja onnellisia kasvoja,
niin tuntui minusta hetken kuluttua, kasvojen vaipuessa lepoon,
etteivät ne olleetkaan todella viehättäviä eikä todella onnellisia,
vaan kovia ja rasittuneita ja kärsiviä, ikäänkuin elämä olisi ollut
hyvin julma heille.
Yksi minuun kumminkin vaikutti, ja se oli pääosan esittäjä. Hän
oli nainen, ja kun hän ensin tuli näyttämölle, en ollut mielestäni
koskaan nähnyt hänen vertaistaan, niin kaunis hän oli. Vartalo
sulava, pehmeä ja pyöreä, silmät mustat, huulet punaiset, hampaat
helmivalkoiset ja hymyily niin päivänpaisteinen, että se houkutteli
koko yleisön hymyilemään hänen kanssaan.
Mutta omituista kyllä -- en voinut selittää mistä se johtui --
muutaman minuutin kuluttua hän oli mielestäni perin ruma ja
vastenmielinen, sillä hänen kasvonsa näyttivät olevan aivan
vääntyneet vihasta, kiukusta, kateudesta ja muista huonoista
intohimoista.
Siitä huolimatta hän oli yleisön lemmikki, sillä se taputti hänelle
käsiään jo ennenkuin hän mitään tekikään, ja kaikelle mitä hän sanoi,
olipa se vaikka kuinka mitätöntä, naurettiin hillittömästi, ja hänen
laulujaan seurasi suosion myrsky, vaikkei hänen äänensä ollut paljon
mistään kotoisin.
Tätä kesti noin tunnin ajan, ja silloin tapahtui merkillinen
seikka. Minä olin nojautunut eteenpäin aition samettista nojapuuta
vasten nauraen ja käsiäni taputellen muiden mukana, vaikka sydämeni
syvyydessä ajattelin, ettei ilo ilolle tuntunut, kun äkkiä huomasin,
että laulajatar oli pyörähtänyt ympäri ja astuen eteenpäin
näyttämöllä meidän aitiotamme kohti, katseli tiukasti suoraan minuun.
Ensin en saattanut uskoa niin olevan, mutta jotain hänen kasvoissaan
tai jokin kuiskaus selkäni takana lennätti välähdyksen mieleeni, että
tämä oli se nainen, jonka paikan olin ottanut, nimikirjoituksilla
varustetun paperin ja punanauhaisen kirjepakan nainen.
Tämän jälkeen en voinut näytellä pientä osaani loppuun, ja vaikka
yllä nojasin keltaista samettireunaa vasten, pidin silmäni
alasluotuina, niin pian kuin nainen näyttäytyi, ja toivoin ja
rukoilin näytöksen loppua.
Viimein se tuli orkesterin ja ihmisäänten yhteisenä rämähdyksenä,
ja parin minuutin kuluttua istuin mieheni kanssa ajurinvaunuissa
matkalla ravintolaan.
Minä olin pakahtua vihasta ja häpeästä -- vihasta miestäni kohtaan,
joka oli sallinut minun tulla paikkaan, missä saatoin joutua
vastatusten hänen hyljätyn rakastajattarensa kanssa, ja häpeästä,
muistellessani säälittävää yritystäni elää miehen elämää, joka oli
vajonnut noin syvälle liejuun ja turmioon.
Mutta mieheni itse oli pakahtua nauruun.
"Se oli parempi kuin näytelmä", sanoi hän. "Sieluni kautta niin oli.
En ole nähnyt mitään hassunkurisempaa koko elinaikanani."
Tätä hän toisti toistamistaan, kunnes saavuimme ravintolaan, jolloin
hän tilasi pullon viiniä yläkertaan ja tutisi sitten pidätetystä
naurusta noustessamme hississä ylös.
Tultuamme kerrokseemme aioin mennä omaan huoneeseeni, toivoen päästä
yksinäisyyteen loukattuine tunteineni, mutta mieheni veti minut
sisään yhteiseen arkihuoneeseemme ja sanoi tahtovansa puhutella minua.
Hän asetti minut istumaan nojatuoliin, riisui yltään päällysnuttunsa,
sytytti paperossin, niin hyvin kuin naurunpurskahduksiltaan ja
-puistatuksiltaan taisi, ja sitten hän kävi seisomaan takan eteen ja
toinen käsi taskussa, hännystakin liepeet käsivarrella, jutteli mikä
aiheutti hänen hilpeän tuulensa.
"Ei haittaa kertoa sinulle, että se oli Lena", sanoi hän. "Se kaunis
tyttö punaisessa hameessa ja jalokivissä.
"Hän keksi minut heti näyttämölle astuessaan. Mahtoi samassa arvata,
kuka sinä olit. Näitkö, kuinka hän katseli sinua? Luuli minun tuoneen
sinut sinne kiusalla. Olen vakuutettu siitä!"
Uusi naurunpuistatus ja sitten -- "Hän on käynyt ympäri juttelemassa,
että olen nainut vanhan äkäpussin hänen rikkautensa vuoksi, ja kun
hän näki sinun voivan himmentää hänet ilman pukua, jossa kannattaisi
näyttäytyä, oli hän kuolla vimmasta."
Seurasi uusi, raju naurunpuuska savun läpi, joka tuprusi hänen
suustaan ja sitten --
"Ja sinäkin, kultaseni, siinä nauramassa ja käsiä taputtelemassa. Hän
luuli sinun koettavan nolata hänet. Sieluni kautta, oli se hassua.
Kumma ettei hän viskannut jotain päällesi. Sellaista hän kyllä tekee,
kun oikein kiukustuu."
Tarjoilija toi viiniä, ja mieheni kaatoi lasiin minulle. "Tahdotko
hiukan viiniä? Etkö? No niin, minä juon terveydeksesi, kultaseni...
En voi unohtaa sitä. En totisesti. Lena on tottakin hullunkurinen.
No niin, mitä muuta luulet hänen sanoneen? Hän on sanonut, että minä
kyllä vielä palaan hänen luokseen. Niin, 'kuusi kuukautta aikaa
annan hänelle tullakseen madellen takaisin luokseni', sanoi hän
Eastcliffille ja Vivianille ja muutamille muille klubitovereilleni.
Ihmettelen, mahtaako hän yhä vielä niin ajatella?... mahtaako?"
Hän heitti pois paperossinsa, tyhjensi toisen viinilasin, astui
aivan liki minua ja sanoi matalalla äänellä, joka sai kylmät väreet
karsimaan selkäpiitäni:
"Mutta riippuu sinusta, onko hän oikeassa vai väärässä?"
"Minusta?"
"Sinusta tietenkin. Sehän on aivan luonnollista. Saattaa olla
kylläkin hyvä tahto, mutta mies on mies, näetkös."
Huuleni vavahtivat vihasta, ja koettaen malttaa mieleni nousin
mennäkseni huoneeseeni, mutta mieheni painoi minut takaisin tuoliini
ja istahti itse sen käsipuulle.
"Älä vielä mene. Asiasta toiseen, en ole vielä kiittänyt sinua
kauniista kukkasista, joilla koristit huoneitani. Viehättävää! Mutta
kyllä kaiken aikaa tiesin, että pian taipuisit."
"Taipuisin mihin?" sanoin, mutta tuntui kuin joku muu olisi puhunut.
"Kyllä tiedät. Tietysti tiedät. Kun se typerä vanha pappi ehdotti
tuon naurettavan sopimuksen, suostuin, mutta tiesin aivan hyvin, että
se pian tulisi rikotuksi. Ei kumminkaan minun puoleltani. Kyllä mies
voi sallia itselleen odotusaikaa. Mutta olin vakuutettu siitä, että
sinä pian väsyisit vastustelemisiin. Ja niin on käynytkin, eikö ole?
Oh, en minä sokea ole. Olen nähnyt mitä on tapahtunut, vaikken ole
puhunut mitään." Yritin jälleen nousta, ja mieheni esti sen jälleen,
sanoen: "Ei sinun pidä hävetä sitä. Se on aivan tarpeetonta. Sinä
olit jotakuinkin kova minulle, muistathan, mutia minä aion unohtaa
kaiken. Ja miksen sitä tekisi? Minä olen saanut mitä suloisimman
pikku vaimon maailmassa, niinpä aionkin kohdata häntä puolitiessä,
ja hän heittää tiehensä kaikki luostarin tyrkyttämät päähänpistot ja
rupeaa omaksi pikku vaimo-kullakseni. Eikö niin?"
Minä olin niin hämmentynyt ja häpeän murtama, että tuskin sain henkeä
vedetyksi. Näinkö siis hänen törkeä ja halpa mielensä oli käsittänyt
vaivaiset, pienen yritykseni miellyttää häntä, turhat kokeeni
kunnioittaa ja pitää arvossa häntä -- kun minä vetosin henkiseen
minuuteeni voidakseni taivuttaa itseni rakastamaan häntä, otaksui hän
minun lähennelleen eläimellistä ihmistä hänessä. Tämä oli enemmän
kuin jaksoin kestää.
Nousin pystyyn huolimalta tällä kertaa hänen vastustuksistaan.
"Päästä minut nukkumaan", sanoin.
"Päästän, kultaseni, päästän tietenkin, mutta..."
"Päästä minut nukkumaan", sanoin uudelleen, ja seuraavalla hetkellä
olin astunut huoneeseeni.
Hän ei yrittänyt seurata minua. Näin edessäni olevassa peilissä, mitä
tapahtui takanani.
Mieheni seisoi siinä, mihin olin hänet jättänyt, ensin ällistyneen ja
sitten vimmastuneen näköisenä.
"En voi käsittää sinua", sanoi hän. "Sieluni kautta en voi käsittää
sinua! Eikä koko maailmassa ole olemassa miestä, joka sitä voisi."
Sen jälkeen hän harppasi omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni
mennessään.
"Oh, mitä se hyödyttää?" mietin jälleen. Minun oli mahdotonta
rakastua mieheeni. Ei kannattanut koettaakaan.
Neljäskymmenesneljäs luku.
Selittäkööt ne, jotka paremmin tuntevat naissydämen salaisia
sopukoita kuin minä, mistä se johtui, että minä tultuani tämän
tapahtuman jälkeen vakuutetuksi mieheni palaavan tuon toisen naisen
luo, jos vielä kauemmin viipyisimme Lontoossa, rupesin (vaikken
miestäni rakastanut) kuumeellisen hätäisenä miettimään, mitenkä
voisin hänet poistaa tämän kiusauksen käsistä.
Niinpä kumminkin oli, sillä jo seuraavana aamuna kirjoitin isälleni
pyytäen häntä käyttämään vaikutusvaltaansa mieheeni, niin että
Egyptin matkastamme tulisi jotain ilman sen enempää viivytystä.
Isäni vastaus saapui paikalla. En tiedä mitä hän lienee lukenut
rivien lomasta, mutta hänen sanansa kuuluivat:
'Tytär -- tietysti! Kirjoitan vävypojalle, että hänen on pian
lähdettävä Lontoosta. Olette mielestäni viipyneet siellä jo
liiankin kauan. Ja matkalla ollessasi voit käyttää nimeäni niin
suuriin summiin kuin haluat, sillä raha-asioissa et saa antaa
kenenkään astua edellesi.