Yhdeksästoista luku.
Huomasin ikäänkuin salaman välähdyksessä, mikä minua odotti,
ja sieluni kaikella voimalla nousin kapinaan sitä vastaan. Oli
väkivaltaa -- rikosta, että isäni, näin monta vuotta minua
laiminlyötyään, nyt tulee minua noutamaan siirtääkseen elämäni aivan
toiseen suuntaan kuin mitä itse olin suunnitellut. Olkoonpa vain
hänellä oikeus puolellaan -- luonnollinen oikeus -- mutta se oli
tässä tapauksessa henkinen vääryys -- ja minä päätin olla siihen
alistumatta -- viimeiseen hengenvetooni asti.
Näissä uljaissa ajatuksissa kului yöni, mutta seuraavana aamuna, kun
minut kello kymmenen kutsuttiin tapaamaan isääni, läksin arvoisan
äidin huoneeseen vapisevin jäsenin ja värähtelevin sydämin.
Isäni ei ollut paljon muuttunut näöltään, hiukset vain olivat entistä
valkoisemmat. Tullessani sisään hän nousi pystyyn sanoen: "Tässä
hän onkin itse", ja astuessani hänen luokseen hän laski kätensä
hartioilleni ja katseli minua kasvoihin.
"Ihanhan siitä on tullut pieni italialainen nainen! Ja äitinsäkin
näköinen", virkkoi hän, ja puhutellen pääni yli piispaa, joka istui
huoneen perällä, hän lisäsi:
"Luulisi tämän kelpaavan, piispa, heh?"
"Mainiosti", vastasi piispa.
Olin niin kiusaantunut tästä jatkuvasta tarkastuksesta, että veret
karahtivat poskilleni. Tunsin, että tällä tähystämisellä oli jokin
minulle käsittämätön tarkoitus, ja kun arvoisan äidin kutsumana menin
hänen luokseen, huomasin hänen kasvojensa tuskaisesta ilmeestä, että
hänkin oli pahastunut siitä.
Hän viittasi minua istumaan tuolinsa vasemmalla puolella olevalle
jakkaralle ja piteli oikeata kättäni helmassaan koko keskustelun ajan.
Piispa, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, ryhtyi ensimäisenä
puhumaan. Hän oli hienotapaisen, ylhäisen kirkollisen virkamiehen
perikuva, sulavan leppeä, liukas, myhäilevä, yllään moitteeton
silkkisottana ja hopeasolkiset kengät, ja raskaat kultavitjat
jalokiviristeineen rinnalla riippumassa.
"Arvoisa äiti", sanoi hän, "herra O'Neillin kirje lienee ilmoittanut
teille, että hän haluaa viedä tyttärensä luostarista nyt heti
-- otaksun, ettei tämä toivomus kohtaa mitään esteitä teidän
puoleltanne?"
Arvoisa äiti ei puhunut mitään, mutta taivutti luullakseni hiukan
päätänsä.
"Tietenkin", puheli piispa edelleen, "syntyy hiukan viivytystä sen
kautta, että hänelle on tilattava sopivat vaatteet, mutta otaksun
teidän hyväntahtoisesti suovan apuanne herra O'Neillille näissä
valmistuksissa."
Pääni oli painuksissa, joten en voinut nähdä, taivuttiko arvoisa äiti
uudelleen päätään. Mutta hänen äänettömyytensä arvatenkin tyydytti
vieraitamme, sillä he alkoivat neuvotella lähtöpäivästäni, ja
tuskissani pelkäsin jo, että hän aikoisi luopua minusta yrittämättä
pienintäkään vastaväitettä, kun arvoisa äiti avasi suunsa:
"Monseignor!"
"Arvoisa äiti!"
"Oletteko selvillä siitä, että tämä lapsi" -- hän taputti vapisevaa
kättäni -- "on ollut täällä luonani kymmenen vuotta."
"Sen olen kuullut."
"Ja että hän tämän ajan kuluessa on ollut kotona ainoastaan kerran."
"Siitä ei minulla ole ollut tietoa -- mutta epäilemättä asia on kuten
sanotte."
"Sanalla sanoen, että hän suurimman osan elämäänsä on ollut
yksinomaan minun hoidettavanani."
"Te olette ollut erittäin hyvä hänelle, erittäin hyvä, ja olen
vakuutettu siitä, että hänen perheensä on siitä hyvin kiitollinen
teille."
"Asian näin ollen, Monseignor, myöntänette että minulla on oikeus
tietää, miksi hänet näin äkisti otetaan pois luotani ja mikä on se
elämänmuutos, johon herra O'Neill viittaa kirjeessään."
Tämä kysymys pyyhkäisi tiehensä piispan kasvoilla väreilevän hymyilyn
ja hän vilkaisi hätääntyneenä isääni.
"Puhukaa", sanoi isäni, ja niinpä piispa selitti asian lyhykäisesti
arvoisan äidin silitellessä kättäni rauhoittaakseen minua.
Ei ollut vielä aika kajota yksityisseikkoihin, mutta sen verran
saattoi jo kertoa, että herra O'Neill aikoi valmistaa tyttärelleen
onnellisen ja kadehdittavan tulevaisuuden ja halusi saada hänet
kotiin tätä tarkoitusta varten.
"Avioliitostako on kysymys?" sanoi arvoisa äiti.
"Saattaa olla. En oikein tiedä, sallitaanko..."
"Ja että hänen tuleva miehensä on jo valittu?"
"Ehkäpä niinkin. En tahdo sanoa..."
"Monseignor", sanoi arvoisa äiti suoristaen selkänsä arvokkaasti,
"onko tämä kohtuullista?"
"Kohtuullista?"
"Onko kohtuullista, että hänen isänsä, joka ei ole tehnyt mitään
hänen puolestaan kymmeneen vuoteen, nyt saa päättää mihin suuntaan
hänen tulevaisuutensa on kääntyvä, kiinnittämättä huomiota lapsensa
toivomuksiin."
Kohotin katseeni ja näin piispan näyttävän säikähtyneeltä.
"Arvoisa äiti, teidän sananne hämmästyttävät minua", sanoi hän.
"Isä on lapsensa luonnollinen holhooja tietääkseni. Niinhän on
ollut maailman alusta alkaen? Itse Kirkkokin rakentaa lakinsa tälle
perustalle."
"Niinkö?" vastasi arvoisa äiti lyhyeen. Ja hän jatkoi (tunsin hänen
kätensä vapisevan hänen puhuessaan): "Tiedän, että jotkut sen
palvelijoista niin tekevät. Mutta onko Kirkko myös sanonut, että isä
tai joku muu saa ottaa toisen sielun ja vallita ja hallita sitä ja
sulkea sen tyrmään?..."
"Arvoisa äiti", sanoi piispa, "sanotteko sitä tyrmään sulkemiseksi,
kun tyttö naitetaan mainehikkaaseen perheeseen, kun hänelle annetaan
historiallinen nimi, kun hän saa osakseen kunniaa ja arvoa..."
"Piispa", sanoi isäni, nostaen kätensä ylös. "Arvelen että minulla on
oikeus nyt puuttua asiaan, vai mitä?"
Arvoisan äidin puhuessa olivat isäni kasvot synkistyneet, ja kiertäen
raskasta ruumistaan tuolissa, niin että joutui istumaan kasvotusten
hänen kanssaan, hän virkkoi:
"Suokaa anteeksi, rouva, mutta kun sanotte, etten ole tehnyt mitään
tyttäreni puolesta, myöntänette kumminkin sen, että olen häntä
elättänyt ja kasvattanut."
"Hevosenne ja koiranne olette kaiketi myös elättänyt ja kasvattanut,
mutta vaaditteko itsellenne ihmisolennon suhteen samoja oikeuksia?"
"Vaadin kyllä, rouva -- vaadin niinkin. Ja kun se ihmisolento sattuu
olemaan oma tyttäreni, niin ei siinä ole kenelläkään syrjäisellä
mitään sanomista."
"Jos hänen äitinsä eläisi, eikö _hänelläkään_ olisi mitään sanomista?"
Isäni näytti vavahtavan tämän sanan kuullessaan, mutta hän vastasi:
"Hänen äitinsä tyytyisi kaikkiin minun toimenpiteihini."
"Hänen äitinsä, mikäli minä voin arvostella, oli hyvin epäitsekäs,
hyvin alistuvainen, hyvin onneton nainen", sanoi arvoisa äiti.
Isäni vilkaisi syrjästä minuun ja sanoi sitten hetken kuluttua:
"Olen suuresti kiitollinen teille, rouva. Mutta koska en ole tottunut
tuhlaamaan sanojani turhiin, pyydän teitä selittämään, mitä tämä
kaikki tarkoittaa. Tarkoittaako se, että olette tehnyt suunnitelman
tyttäreni tulevaisuuteen nähden minun kanssani neuvottelematta."
"Ei, sir."
"Sitten kenties tyttö itse aikoo..."
"Ehkäpä niinkin, ehkäpä ei -- sitä en tiedä. Mutta kun te lähetitte
tyttärenne luostarikouluun..."
"Erehdys, rouva, erehdys kerrassaan. Vaimoni sisar sen teki -- koska
piti tyttöä tottelemattomana, uppiniskaisena ja hillittömänä..."
"Sitten vaimonne sisar on joko hyvin typerä tai hyvin ilkeäluontoinen
nainen."
"Rouva?"
"Olen tuntenut tyttärenne kauemmin kuin hän, ja voin vakuuttaa, ettei
siinä ole vähääkään perää."
Minulla oli täysi työ olla heittäytymättä arvoisan äidin kaulaan,
mutta hänen kättään likistin suonenvedontapaisesti.
"Olkoon sen asian miten oli", sanoi isäni. "Mutta tietäkää, että
lähettäessäni tyttäreni luostarikouluun olen ollut niin kiinni
liikeasioissani..."
"Ettei teillä ole ollut aikaa pitää huolta kalleimmasta omaisuudesta,
jonka Jumala on teille uskonut."
"Rouva", sanoi isäni kohoten pystyyn, "uskallanko kysyä, millä
oikeudella puhuttelette minua ikäänkuin..."
"Sen oikeudella, joka kymmenen vuotta on ollut äitinä äidittömälle
lapsellenne, sir, sillä aikaa kun te olette laiminlyönyt ja unohtanut
hänet."
Tällöin isäni, jonka tuuheat kulmakarvat olivat syvässä rypyssä,
kääntyi piispan puoleen.
"Piispa", sanoi hän, "tätä vartenko minä olen rahat maksanut?
Kymmenen vuotta olen maksanut, ja aika pulskasti vielä, luullakseni."
Piispa tahtoi nähtävästi rakentaa rauhaa ja sanoi leppyisästi:
"Mutta eikö tässä nyt astuta virran yli ennenkuin päästään sillalle.
Ehkäpä ei tytöllä itsellään olekaan mitään vastaan... Vai mitä?"
kysäisi hän kääntyen minun puoleeni.
Värisin entistä enemmän, enkä heti kyennyt vastaamaan.
"Ettekö halua palata kotiin isänne seurassa?"
"En, sir", vastasin.
"Ja miksikä ette?"
"Koska isäni koti ei ole minun kotini -- koska tätini on aina ollut
tyly minulle ja koskei isäni ole koskaan minusta huolinut eikä minua
puolustanut ja koska..."
"No niin, mitä vielä?"
"Koska... koska tahdon tulla nunnaksi."
Hetkeen ei puhunut kukaan mitään, mutta sitten räjähti isäni
katkeraan nauruun.
"Vai sitäkö se on, vai sitä. Sen minä arvasinkin. Sinä haluat tulla
äidin osakkaaksi nunnaliikkeessä, heh?"
"Äitini toivoi, että tulisin nunnaksi, ja sitä itsekin toivon, sir."
"Äitisi oli lapsi -- niin juuri, lapsi."
"Äitini oli enkeli", sanoin tulistuen, "ja kun hän oli
kuolemaisillaan, niin hän sanoi toivovansa, että tulisin nunnaksi, ja
nunnaksi tahdon tulla, tapahtukoon mitä tahansa."
"Pyh", sanoi isäni tehden ylenkatseellisen liikkeen kädellään, ja
sitten hän kääntyi arvoisan äidin puoleen sanoen:
"Kuunnelkaahan mitä sanon, rouva. Melkein kaikkia asioita voi viedä
perille kahdella tavalla, hyvällä ja pahalla. Ensin minä koetan
hyvällä, ja ellei siitä ole apua, niin ryhdyn siihen toiseen keinoon,
ja silloin ei käy hyvin niiden, jotka reuhtovat minua vastaan. Tulin
Roomaan noutamaan tytärtäni kotiin. En katso olevani velvollinen
selittämään, miksi haluan viedä hänet kotiin tahi mikä on aikomukseni
hänen tulevaisuuteensa nähden. Otaksun, että minulla isänä on oikeus
tehdä mitä aion tehdä, ja paha sen perii, joka häntä auttaa tai
yllyttää isänsä tahtoa vastustamaan. Viikoksi jätän hänet vielä
tänne -- ja kun palaan, vaadin, että hän odottaa minua valmiina ja
suostuvaisena -- huomatkaa: valmiina ja suostuvaisena -- lähteäkseen
kanssani."
Tämän sanottuaan isäni pyörähti ympäri ja astui raskain, pontevin
askelin ulos huoneesta. Piispa seurasi häntä kumartaen ensin
arvoisalle äidille.
Sydämeni oli hurjassa kapinassa ja minä huusin:
"En suostu siihen! En suostu siihen!"
Mutta olin huomannut, että isäni puhuessa viimeisiä sanojaan olivat
arvoisan äidin kasvot kalvenneet, ja nyt hän sanoi aralla, melkein
pelokkaalla äänellä:
"Mary, me lähdemme vielä tänään Nemiin. Minulla on jotain sinulle
puhuttavaa."
Kahdeskymmenes luku.
Myöhään iltapuolella samana päivänä istuimme viimeistä kertaa yhdessä
arvoisan äidin huvilan parvekkeella.
Oli rauhallinen, suloinen ilta, pyhä hetki. Ei lehtikään liikahtanut,
ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, mutta alapuolella olevan viinitarhan
kalliorinteiltä kuului jostain nuoren pojan ääni laulavan
rakkauslaulua, ja kun takanamme olevassa munkkikirkossa soitettiin
Ave Mariaa, vastasivat Gonzanon luostarikirkon etäiset kellot järven
toiselta puolelta -- ikäänkuin toisilleen huhuilevat enkelit taivaan
avaruuksissa.
"Mary", sanoi arvoisa äiti, "tahdon kertoa sinulle tarinan. Oman
elämäni -- sisareni ja isäni tarinan."
Istuin hänen vieressään, ja hän piteli kättäni helmassaan taputellen
sitä kuten aamuisen keskustelun aikanakin.
"Sanotaan, että niin harva nainen tulee nunnaksi syystä että nainen
on liiaksi kiintynyt kotiinsa: hän valitsee pyhän elämän vasta
silloin kun hän on kärsinyt haaksirikon maailmassa. Saattaa kyllä
useasti niin olla. Mutta minun suhteeni oli toisin.
"Isäni oli oman työnsä kohottama mies. Mutta hänen rikkautensa ei
häntä tyydyttänyt. Hän halusi luoda mahtavan suvun. Jos hänellä olisi
ollut poikia, ei se olisi ollut vaikeata. Mutta koska hänellä oli
vain kaksi tytärtä, ei hänellä ollut muuta keinoa kuin naittaa toinen
meistä ylhäiseen italialaiseen aatelisperheeseen.
"Ensin petti sisareni hänen laskelmansa. Hän rakastui nuoreen
roomalaiseen soittotaiteilijaan. Kun tämä nuori mies ensimäisen
kerran pyysi sisareni kättä, hyljättiin hänen kosintansa
halveksivasti, toisella kerralla häntä solvaistiin ja kolmannella
kerralla hänet ajettiin ulos talosta. Hänen luonteensa oli
hillitön ja taipumaton, samoin isänkin. Jos jompikumpi olisi ollut
toisenlainen, ei olisi ehkä käynyt, kuten kävi. Vaikka kuka sen
tietää?"
Arvoisa äiti vaikeni hetkiseksi. Pojan ääni kuului yhä viinitarhasta.
"Poistaaksensa sisareni kiusauksen näyttämöltä läksi isäni hänen
kanssaan Roomasta Albanon harjanteilla olevaan huvilaamme. Mutta
nuori taiteilija seurasi heitä. Koska isä ei sallinut heidän mennä
naimisiin, oli hän päättänyt paeta sisareni kanssa, ja kun tämä
epäröi, uhkasi hän häntä. Ellei hän tulisi sovitulle paikalle
sovitulla hetkellä, olisi isäni vainaja seuraavana aamuna."
Arvoisa äiti vaikeni uudelleen; poika oli lakannut laulamasta; alkoi
hämärtää.
"Sisareni ei voinut suostua uhraamaan isäänsä eikä liioin
rakastettuansa. Niinpä hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin --
uhrata itsensä."
"Itsensä?"
Arvoisa äiti taputti kättäni. "Sehän on aina traagillisissa
olosuhteissa naisten osa", sanoi hän.
"Sisareni keksi jonkun tekosyyn -- en tiedä minkä jonka nojalla
taivutti isäni vaihtamaan makuuhuonetta hänen kanssaan sinä yönä ja
nukkumaan hänen tornikamarissaan, itse hän makasi alakerrassa isän
huoneessa, jonka ovi aukeni puutarhaan päin.
"Ei kukaan ole oikein päässyt selville siitä, mitä sen jälkeen
tapahtui. Keskellä yötä palvelijat kuulivat kaksi pistoolinlaukausta
ja seuraavana aamuna tavattiin sisareni kuolleena isäni vuoteessa --
hänet oli ammuttu avoimesta ikkunasta.
"Viranomaiset yrittivät turhaan päästä rikollisen perille. Yksi ainoa
vain arvasi asian oikean laidan. Se oli isäni, ja kiihkeän vihan
vallassa hän kyseli itseltään, mitä hänen oli tehtävä rangaistakseen
miestä, joka oli murhannut hänen tyttärensä.
"Silloin tapahtui jotain kummaa. Hautajaisten edellisenä päivänä
astui nuori taiteilija isäni huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat
kalvakat ja riutuneet, hänen silmänsä punaiset ja tulehtuneet. Hän
oli tullut kysymään, sallittaisiinko hänen olla yhtenä kirstun
kantajana. Isäni suostui. 'Jätän hänet rauhaan', mietti hän. 'Mies on
saanut rangaistuksensa'.
"Koko Albanon väestö tuli hautajaisiin eikä kappelista haudalle
kulkevassa ruumissaatossa näkynyt yhtään kuivaa silmää. Kaikki olivat
kuulleet tarinan sisareni toivottomasta rakkaudesta, mutta vain
kaksi tiesi hänen traagillisen kuolemansa salaisuuden -- hänen nuori
rakastajansa, joka ääneen nyyhkyttäen ja hoiperrellen kantoi hänen
ruumistansa hartioillaan, ja hänen vanha isänsä, joka paljastetuin
päin ja mykkänä asteli hänen jäljestänsä."
Sydämeni jyskytti kuuluvasti, ja arvoisa äiti siveli kättäni
tyynnyttääkseen minua -- ehkäpä itsekin tyyntyäkseen. Oli jo aivan
pimeä, tähdet syttyivät taivaalle ja järven vastakkaisilla rannoilla
olevain luostarien kellot soittivat iltasoittoa.
"Sellainen oli sisareni tarina", sanoi arvoisa äiti hetken kuluttua,
"ja mitä itseeni tulee, niin tuotin isälleni yhtä raskaan murheen,
vaikka en samalla tavalla.
"Olin nyt isäni ainoa lapsi, ja kaikki hänen toiveensa keskittyivät
minuun. Niinpä hän päätti valita minulle puolison, ennenkuin
ennättäisin kiintyä kehenkään. Hän valitsi keski-ikäisen roomalaisen
ylimyksen arvokasta, mutta köyhtynyttä sukua.
"'Hänellä on ylhäinen nimi, sinulla rikkautta, -- mitä muuta
kaipaat?' sanoi isäni.
"Asuimme jälleen Roomassa tähän aikaan -- ja siellä -- koulussa
tai muualla -- olin joutunut siihen vahvaan vakaumukseen, että
nuoren tytön on mentävä naimisiin ainoastaan sen kanssa, jota hän
intohimoisesti rakastaa, ja tuota roomalaista ylimystä en rakastanut.
Minulle oli myöskin uskoteltu, että tytön on oltava miehensä
ensimäinen ja ainoa rakkaus, ja vaikka olin nuori, tiesin että
keski-ikäisellä ihailijallani oli ollut muita läheisiä suhteita.
"Minä siis estelin, jopa kieltäydyin tottelemastakin, mutta isäni
uhkaili ja vaati, ja viimein, muistaen sisareni kohtalon, olin
suostuvinani ja jouduin julkikihloihin.
"En hetkeäkään aikonut pitää lupaustani ja aloin mielessäni hautoa
tuumia miten päästä irti siitä. Vain yksi keino näytti silloin
minusta mahdolliselta, ja kypsyttäen sitä salaisesti ajatuksissani,
odotin aikaani ja valmistelin aikomukseni toimeenpanoa.
"Viimein koitti sopiva hetki. Oli laskiaisaika, ja sulhaseni
ystävät olivat panneet toimeen naamiaistanssiaiset eräässä vanhassa
roomalaisessa palatsissa. Voin vieläkin nähdä koko komeuden
-- suuren, freskomaalauksista loistavan tanssisalin, ihanat
venetsialaiset kynttilänjalat, kullatut huonekalut, punaisen ja
keltaisen damastin ja sametin ja sitten kauniit miehet erilaisissa
virkapuvuissaan ja ihanat naiset, helmiketjut riippuvina paljailla
kauloillaan.
"Olin pukeutunut Bacchuksen papittareksi, yllä valkoinen
kullalla kirjaeltu tunika, tiikerinnahkainen nauha otsalla ja
viinirypäleterttu hiuksissa.
"Muistan tanssineeni joka tanssin ja enimmäkseen keski-ikäisen
sulhaseni kanssa, eikä ollut luullakseni tanssiaisissa toista, joka
olisi näyttänyt niin iloiselta, onnelliselta ja huolettomalta. Kolmen
seutuvilla aamulla palasin kotiin isäni vaunuissa. Kello kuusi olin
mennyt luostariin.
"Ulkomaailmassa ei kukaan saanut koskaan tietää, mitä minusta oli
tullut, enkä minäkään tietänyt, mitä tapahtui kotonani sen jälkeen
kun olin jättänyt sen. Luostarin säännöt olivat hyvin ankarat. Joskus
aamurukouksen jälkeen abbedissa sanoi: 'Joku teistä on kadottanut
äitinsä, rukoilkaa hänen sielunsa puolesta', siinä kaikki mitä joutui
kuuluviimme ulkomaailmasta.
"Mutta luonnon vaikutus on aina voimakas, lapseni, ja viiden vuoden
kuluttua kävin rauhattomaksi ja onnettomaksi. Rupesin epäilemään
kutsumustani, mutta äiti, joka oli viisas ja lämminsydäminen, huomasi
taistelun sydämessäni. 'Sinä ajattelet isääsi', sanoi hän, 'että hän
käy vanhaksi ja kaipaa tyttären huolenpitoa. Mene hoitamaan häntä ja
palaa sitten takaisin koppiisi rukoilemaan'.
"Minä menin, mutta tullessani isäni taloon kohtasi minua kova
isku. Outo portinvartia avasi minulle oven, ja kaunis palatsimme
oli vuokrattu vieraille. Isäni oli kuollut -- kolme vuotta hän oli
jo ollut kuolleena ja haudassa. Kadottuani tietämättömiin hän oli
haudannut häpeänsä ja murheensa yksinäisyyteen, sillä vaikka olin
luullut häntä kovaksi ja julmaksi, oli hän itse asiassa rakastanut
minua totisesti ja hellästi. Elämänsä loppupäivinä hänen järkensä
oli sekaantunut, ja hän oli lahjoittanut pois kaiken omaisuutensa --
hajottanut sen, ei kukaan tietänyt miten, se kun hänen mielestään nyt
oli aivan hyödytön -- ja sitten hän oli kuollut, yksinään ja sydän
murtuneena."
Tähän päättyi arvoisan äidin kertomus. Ei hän yrittänyt selittää,
puolustaa eikä tuomita sisarensa käytöstä eikä omaansa, ei hän
liioin koettanut sovittaa tarinansa opetuksellista puolta minun
olosuhteisiini. Sen hän jätti minun tehtäväkseni.
Minä olin kuunnellut hänen puhettaan kuin lumottuna ja hiipinyt
yhä lähemmäksi häntä, kunnes pääni lepäsi hänen povellaan, ja niin
istuimme vielä hetken aikaa Italian lempeässä iltapimeässä tähtien
tuikkiessa päämme päällä.
Levolle mennessämme arvoisa äiti saattoi minut huoneeseeni, ja
lausuttuaan minulle muutamia rohkaisevia sanoja hän jätti minut
yksikseni. Mutta tuskin olin laskeutunut vuoteeseeni sydämeni pohjaan
asti järkytettynä siitä, mitä elin kuullut, ja vakuutellen itselleni,
että tyttären kuuliaisuus isää kohtaan, vaatikoon tämä häneltä mitä
tahansa, on ikuinen, järkkymätön velvollisuus, ei ihmisten säätämä,
vaan Jumalan poistamaton laki kuten avioliittokin, kun arvoisa äiti
avasi oven ja astui sisään lamppu kädessään.
"Mary", sanoi hän, "unohdin kertoa sinulle, että aion jättää Pyhän
Sydämen. Vanhan luostarini sisaret ovat pyytäneet minua palaamaan
heidän luokseen ja rupeamaan heidän äidikseen. Lähden sinne jo aivan
pian, niin että meidän olisi ollut erottava joka tapauksessa."
Ja hän mainitsi minulle Rooman keskuksessa olevan luostarin, jonka
nunnat elivät ankarasti eristettyä elämää.
"Toivon, että kirjoitat minulle niin usein kuin mahdollista ja
että tulet tervehtimään minua milloin vain voit... Ja jos joskus
sattuisi... mutta ei, sitä en tahdo ajatella. Onhan avioliittokin
pyhä liitto, ja Jumala siunaa ja pyhittää sen, kun se solmitaan
luvallisissa olosuhteissa."
Minä jäin yksin pimeään. Kirkonkellot soivat, ja läheisen luostarin
munkit nousivat vuoteiltaan toimittamaan puoliyön hartautta.
Kahdeskymmenesyhdes luku.
Viikkoa myöhemmin asuin isäni kanssa Piazza di Spagnan varrella
olevassa Hotel Europassa.
Hän oli minua kohtaan ystävällisempi kuin milloinkaan ennen, mutta ei
virkkanut sanallakaan, mitä aikeita hän suunnitteli tulevaisuuteeni
nähden.
Piispa Walsh (oman hiippakuntamme piispa) kävi lakkaamatta
asunnossamme korkeiden hengellisten pappismiesten, piispain,
arkkipiispain, jopa erään kardinaalinkin kanssa, ja monesti kuulin
katkelmia heidän keskusteluistaan.
"Se käy vaikeaksi, perin vaikeaksi", kuulin kardinaalin sanovan.
"Kirkko ei suosi tällaisia avioliittoja, sillä niihin liittyy
tavallisesti ikäviä seurauksia kummallekin aviopuolisolle. Mutta
näin poikkeuksellisessa tapauksessa -- kun sulhasen perhe on ollut
katolinen, ennenkuin tuli protestanttiseksi -- voisi ehkä olla
mahdollista..."
"Kardinaali", vastasi isäni, ja hänen tuimat kasvonsa synkistyivät,
"anteeksi, mutta minä tahdon saada tämän asian selväksi ilman pitkiä
vitkasteluja. Se joko käy päinsä tai ei käy. Jos se käy päinsä, niin
ryhdytään paikalla asiaan käsiksi. Mutta ellei se käy päinsä, niin
minä lähden tästä heti kotiini ja käytän rahani muualle."
Silloin seurasi innokkaita vakuutuksia, että kyllä sentään lopulta
hyvä tulee, kunhan odotetaan kärsivällisesti hiukan aikaa, sillä
Roomassa liikutaan hitaasti.
Isäni odotti kolme viikkoa, ja sillä aikaa hän kävi katsomassa vanhan
kaupungin nähtävyyksiä, vaikka menneen ajan ylpeät muistomerkit eivät
voineet hänen käytöllistä aistiaan miellyttää.
Viimein piispa ilmoitti, että asia oli saatu onnellisesti
järjestetyksi, ja tyytyväisyytensä osoitukseksi paavi oli suostunut
yksityisesti vastaanottamaan luonaan sekä isäni että minut.
Olin kovassa jännityksessä ja hyvin kiihtynyt, kun aikaisin
seuraavana aamuna läksimme isän kanssa Vatikaniin (isä iltapuvussa ja
minä pitkässä, mustassa Mantilla-hunnussa määräyksen mukaan), sillä
olin jo päässyt selville siitä, että yllämainittu asia koski minua
itseäni.
Muistan vain epämääräisesti ja ikäänkuin kuumeensekaisena unelmana,
mitä tapahtui sen jälkeen kun astuimme ulos vaunuista pronssisen
portin luona lähellä Pietarin kirkkoa. Muistan astuneeni ylös
leveitä portaita koreatakkisten soturien ohi suureen käytävään,
missä oli toisia sotureita toisenlaisissa pukineissa. Muistan
astuneeni eteenpäin, yhä eteenpäin, salista saliin, joista seuraava
oli aina edellistä suurempi ja upeampi prameapukuisine vartioineen.
Muistan viimein saapuneeni ovelle, jonka edessä miekkaa kantava
kamaripalvelija polvistui ja naputti ovelle, ja sen avautuessa hän
lausui nimemme. Muistan, että kaiken tämän keskiaikaisen huumaavan
loiston jälkeen tapasin itseni yksinkertaisessa, kirjastontapaisessa
huoneessa valkoisen vaatimattoman näköisen olennon edessä -- olin
itse pyhän Isän läheisyydessä.
Voinko koskaan unohtaa tätä hetkeä?
Luostarissa minua oli aina opetettu ajattelemaan paavia melkein
samoilla hartauden ja kunnioituksen tunteilla kuin pyhimyksiä. En
tiedä miten jouduin hänen jalkainsa juureen, tiedän vain sen, että
hän oli hyvin suloinen ja leppeä, silitellen päätäni ja ojentaen
minulle hennon valkean kätensä sen jälkeen kun olin sitä suudellut.
Pian toinnuin sen verran, että saatoin katsoa ylös, ja silloin
huomasin, että hän oli vanha mies ja että hänen kasvonsa olivat hyvin
kalpeat, pyhimyksentapaiset; ja hänen äänensä oli niin lempeä ja
isällinen, että minä rakastin ja jumaloin häntä.
"Tämä siis on se pieni lady", sanoi hän, "joka on Kaitselmuksen
välikappaleena ohjaava eksyneen suvun takaisin Kirkko-äitimme
helmaan."
Joku vastasi, ja sitten hän puhui minulle avioliitosta, jonka
hän sanoi olevan pyhän, Kaikkivaltiaan säätämän ja Vapahtajamme
Sakramentiksi pyhittämän liiton, rauhan ja rakkauden liitoksi aiotun.
"Se on henkinen ja pyhä yhdistys, lapseni", sanoi hän, "vertauskuva
Kristuksen suhteesta Kirkkoonsa."
Sitten hän neuvoi minua astumaan alttarille vasta vakavan
sisällisen valmistuksen jälkeen, käytyäni synninpäästöllä ja Herran
Ehtoollisella.
"Ja kirkosta lähtiessäsi, tyttäreni", sanoi hän, "älä saastuta
hääpäivääsi millään synnillisellä ajatuksella tai teolla, vaan muista
käyttäytyä kuin olisi itse Jeesus Kristus seurassasi, kuten hän oli
Kaanaan häissä."
Sitten hän varoitti minua pitämään mielessä, että pyhää aviosäätyä ei
voinut mikään muu rikkoa kuin kuolema.
"Jotka Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen erottaman -- muista
sekin, tyttäreni."
Lopuksi hän mainitsi jotain lapsista -- että jos katolinen menee
naimisiin toisuskoisen kanssa -- ei hän saa sallia lapsia kastettavan
muuhun kuin katolinuskoon.
Tämän jälkeen, ja kun isällenikin oli sanottu jotain, jota en voi
muistaa, hän antoi minulle siunauksensa niin viehkein sanoin ja
suloisella äänellä, että se valui ylitseni kuin nousevasta auringosta
lähtevä lauhkea tuulahdus kesäaamuna.
"Olkoon Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jaakobin Jumala kanssasi,
tyttäreni. Olkoon avioliittosi rauhan ja rakkauden ies, ja antakoon
Hän sinun nähdä lastesi lapset kolmanteen ja neljänteen polveen."
Sitten hän nosti minut pystyyn, ja kamariherran annettua merkin minä
astuin takaperin ulos huoneesta.
Kun ovi oli sulkeutunut, vedin syvän hengähdyksen. Oli kuin olisin
astunut ulos kaikkein Pyhimmästä, ja kun saavuin Pyhän Pietarin
piazzalle ja jouduin jälleen jokapäiväisen elämän hyörinään --
ajurien ja raitiovaunujen jalkoihin -- tuntui kuin olisin äkkiä
pudonnut taivaasta maahan.
Vastahakoisuuteni avioliittoon oli kerrassaan hävinnyt tämän käynnin
jälkeen ja halusin saattaa sen isänikin tiedoksi, mutta en saanut
tilaisuutta siihen ennenkuin myöhemmin samana iltana, ja silloin
isäni otti asian puheeksi.
Päivällisen jälkeen, kun vieraamme, muutamat ylhäiset pappismiehet,
olivat poistuneet ja hän oli erittäin hyvällä päällä, sanoi hän
minulle merkitsevästi, ikäänkuin suurta, iloista uutista kertoen:
"Mary, vielä ei ole lopullista päätöstä tehty, mutta voithan
kumminkin nyt jo saada tietää mitä puuhaamme sinun hyväksesi."
Ja sitten sain tietää.
Minun oli mentävä naimisiin nuoren lordi Raan kanssa.
Minua huumasi. Tuntui kuin ajatukseni olisivat äkkiä lakanneet
toimimasta.
Kahdeskymmeneskahdes luku.
Koko illan ja vielä seuraavana päivänäkin minusta tuntui -- vaikken
itsekään oikein tietänyt miksi -- kuin olisin kulkenut lähestyvän
ukkosilman mustien pilvien varjossa. Vanha haluni päästä maailmaa
pakoon oli vallannut minut, enkä niinmuodoin totellut yksinomaan
kohtalon sokeata johtoa, kun tuntia ennen Ave Marian soittoa astuin
sen luostarin kirkkoon, jossa tiesin arvoisan äidin nyt olevan.
Kirkko oli tyhjä lähestyessäni pronssista suojaristikkoa, joka
erottaa yleisölle varatun osan sisarien osastosta, ja polvistuessani
ylimmälle portaalle, mutta hetken kuluttua ruvettiin ylhäällä
soittamaan kelloja, ja samassa alkoi seurakuntakin kokoontua.
Nunnat astuivat nyt sisään verhottuina päästä kantapäähän valkeihin
vaatteisiin ja pitkiin, tiheihin, kasvoja peittäviin huntuihin, jotka
he kohottivat ylös asettuessaan istumaan alttarin ympärille.
Nunnista viimeisenä kulki abbedissa, ja hänet tunsin heti paikalla.
Se oli oma arvoisa äitini, ja kun hän alttarin edessä polvistuttuaan
asettui istumaan paikalleen, joka oli lähinnä ristikkoa juuri
sillä kohdalla, missä minä polvistuin, huomasin hänen kouristavan
rukousnauhaa suonenvedontapaisesti, josta päätin, että hän oli minut
sekä nähnyt että tuntenut.
Minä vapisin ja sydämeni hypähti rinnassani.
Sitten astui pappi sisään ja käytiin laulamaan litaniaa. Melkein
koko jumalanpalvelus toimitettiin laulamalla. Kiitosjumalanpalvelus
ei ollut milloinkaan mielestäni ollut niin ihana, niin liikuttava,
niin kutsuva, niin vastustamaton. "Luovu maailmasta", tuntui se minua
kehoittavan, "kuuliaisuus taivaallista isääsi kohtaan peruuttaa
kaikki maalliset velvollisuudet."
Jumalanpalvelus oli lopussa, nunnat olivat laskeneet huntunsa alas ja
menneet ulos samoilla hitailla, kuulumattomilla askelilla kuin olivat
tulleetkin (viimeinen heistä alaspainunein päin), suntio sammutteli
alttarin kynttilöitä pitkällä sauvallaan, kirkko kävi pimeäksi, ja
muuan maallikkosisar kilisteli avaimiaan takanani.
Nousin ristikon luona olevalta paikaltani. Olin yhä kuin unen
huumauksessa ja tuijotin kaihomielin pimeään käytävään, johon nunnat
olivat kadonneet, kun samassa huomasin, että eräs nuori mies seisoi
vieressäni ja silmäili minua myhäillen.
"Mary", sanoi hän hyvin hiljaa ojentaen minulle kätensä.
Nuoren miehen äänessä, hänen sinisten silmiensä katseessa oli jotain,
joka pani minut vavahtamaan.
"Ettekö tunne minua, Mary?" sanoi hän.
Ilovirta pyyhkäisi ylitseni. Viimeinkin tunsin hänet.
Se oli Martin Conrad, joka oli kasvanut mieheksi, pitkäksi,
voimakkaaksi, uljaaksi mieheksi, mutta kasvoissa oli vielä kajastus
sitä poikaa, jota olin ihaillut ja rakastanut.
Pari minuuttia myöhemmin olimme ulkona piazzalla, ja sanat
ryöppysivät hänen suustaan iloisella kiireellä, kun hän jutteli, mikä
hänet oli Roomaan tuonut.
Hän oli juuri "läpäissyt" tutkintonsa ja valmistunut mikä ei
olisi onnistunut, elleivät professorit olisi olleet "niin mainion
ystävällisiä" häntä kohtaan -- kun hän oli kuullut luutnantti ------n
aikovan lähteä Etelänapaa ympäröivälle suurelle jääalueelle tutkimaan
tuulien ja merivirtojen lähteitä, ja silloin hän oli tarjoutunut
retkikunnan lääkäriksi ja tullut hyväksytyksi.
Kymmenen päivää sitten he olivat lähteneet Thamesista ja pysähtyneet
tänä aamuna Napoliin hiiliä ottamaan, jolloin hän oli käyttänyt
tilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen Roomassa. Hän oli kyllä
muistanut, että minä olin siellä, vaikka ei ollut voinut uneksiakaan
näkevänsä minua. Mutta sisällinen ääni oli kehoittanut häntä
pistäytymään "tuossa vanhassa, merkillisennäköisessä kirkossa" --
missä hän aivan sattumalta oli tavannut minut.
Hänen oli matkustettava seuraavana päivänä kello kaksi, hänen
laivansa kun oli määrä lähteä Napolista samana iltana.
Nähdessäni hänet niin täynnä uskallusta ja toiveita elämään nähden
johtui mieleeni muutamia tapauksia menneisyydestä, ja sanoin:
"Siispä nyt viimeinkin täydellä todella lähdette naparetkelle?"
"Niinpä lähden", vastasi hän ja katselimme toisiamme silmiin ja
nauroimme seisoessamme siinä kirkon portailla lapsuudenaikain
vienojen muistojen leijaillessa ympärillämme.
"Entä te?" virkkoi hän. "Samannäköinen olette kuin ennenkin, Tunsin
teidät paikalla. Vaikka kyllä sittenkin olette muuttunut. Niin
kasvanut ja... niin ihmeteltävän..."
Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan, ja ollen siksi lapsi, etten
teeskennellyt olevani tietämätön, ja siksi paljon nainen, että tunsin
mielihyvää, vakuutin olevani hyvilläni siitä.
"Olette jättänyt luostarin. Milloinka se tapahtui?"
Kerroin lähteneeni luostarista kolme viikkoa sitten että isäni oli
tullut noutamaan minua ja että olimme lähdössä Ellaniin.
"Entä sitten? Mitä sitten aiotte toimittaa?" kysyi hän.
Ensi silmänräpäyksessä minua hävetti vastata, mutta viimein sanoin
aikovani mennä naimisiin kotiin tultuani.
"Naimisiin? Koska? Kenen kanssa?"
Vastasin etten tietänyt koska, mutta että tuleva mieheni oli lordi
Raa.
"Raa? Sanoitteko Raa? Se... Hyvä Jum -- Mutta tottahan te
tiedätte...?"
Hän ei lopettanut lausettaan, niinpä vastasin etten tietänyt mitään,
koska en ollut nähnyt lordi Raata siitä asti kun läksin kouluun ja
koska isäni oli järjestänyt kaikki puolestani.
"Ette ole nähnyt häntä siitä päivin... isänne järjestänyt kaikki?"
"Niin."
Sitten hän äkisti kysyi missä asuin ja kuultuaan sen sanoi
saattavansa minut kotiin.
Hänen käytöksensä oli äkkiä muuttunut, ja kävellessämme pitkin
Tritonia ja Du Marcellia hän useasti yritti sanoa jotain, mutta
keskeytti äkkiä.
"Ainakin isänne tietää..."
"Jos hän tietää, en voi käsittää..."
Olin vielä niin ymmällä ja hämmästynyt siitä, että näin
äkkiarvaamatta olimme sattuneet yhteen, etten kiinnittänyt näihin
katkonaisiin huudahduksiin niin paljon huomiota kuin olisi ollut
suotavaa. Kun olimme saapuneet ravintolan edustalle, sanoi hän:
"Sallisiko isänne ehkä minun puhua...?"
"Hänestä on tietysti mieluista tavata teitä", vastasin ja olin niin
kärsimätön ilmoittamaan isälle suurta uutista, että ryntäsin ylös
portaita ja syöksyin hänen huoneeseensa Martinin edellä, huutaen:
"Arvaapas isä kenen olen tuonut tänne sinua tapaamaan -- katsos!"
Hämmästyksekseni ja mielipahakseni isäni tervehti Martinia hyvin
kylmästi, eipä ollut ensin edes tuntevinaan häntä.
"Ettekö muista minua, sir?" kysyi Martin.
"Ikävä kyllä en nyt tällä hetkellä voi palauttaa teitä muistiini",
sanoi isäni.
Kun minä olin tutustuttanut heidät toisiinsa, istuutuivat he
juttelemaan Etelänapa-retkikunnasta, mutta keskustelu ei päässyt
vauhtiin, se oli kuivaa ja kylmäkiskoista kyselemistä ja vastaamista,
ja muutaman minuutin kuluttua Martin nousi lähteäkseen.
"En minä niitä teidän hommianne voi käsittää", sanoi isäni. "Minun
tietääkseni ei ole vielä koskaan saatu irti mitään rahaa siinä teidän
Tuntemattomassanne, ja joskohta löytäisittekin vaikka molemmat navat,
niin mitäs siitä? Eihän noista napamaista voi olla kellään elävällä
sielulla mitään hyötyä."
Minä läksin saattamaan Martinia hissille, ja erotessamme hän kysyi
saisiko tulla noutamaan minua kävelylle huomenaamulla. Vastasin
myöntävästi ja tiedustelin mihin aikaan hän tulisi.
"Kello kaksitoista", vastasi hän, ja minä vakuutin, että se olisi
varsin sopiva aika minulle.
Samana iltana tuli piispa syömään päivällistä kanssamme, ja aterian
loputtua, kun minä kävin istumaan ikkunan ääreen ja katselin
kaupunkia iltavalossa, juttelivat hän ja isäni kauan aikaa matalalla
äänellä.
He juttelivat yhä vielä, kun minä sanoin hyvää yötä ja läksin
nukkumaan.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Aamiaista syödessämme seuraavana aamuna kertoi isäni jotain
odottamatonta tapahtuneen, joka vaati meitä viipymättä palaamaan
kotiin, ja siksi hän oli Cookin toimiston kautta tilannut meille
paikat kello 12:n pikajunassa.
Olin hyvin pahoillani, mutta tunsin isäni siksi hyvin, etten
vastustellut, ja niin hiivin huoneeseeni ja kirjoitin Martinille
kirjeen, jossa selitin pikaisen lähtömme syyt ja jätin hänelle
hyvästi.
Asemalle tullessamme näimme hänen seisovan asemasillalla sen
vaunuosaston vieressä, joka oli merkitty meidän nimellämme.
Isäni oli mielestäni häntä kohtaan vieläkin tylympi kuin ennen, ja
piispa, joka matkusti kanssamme, oli tuskin huomaavinaan häntä.
Mutta se ei näyttänyt Martinia liikuttavan sinä aamuna, sillä hänen
alahuulessaan oli se sama luja, päättäväinen ilme, jonka tunsin hänen
poikavuosiltaan. Mentyäni vaunuun hän seurasi minua sisään jättäen
isäni ja piispan kahden asemasillalle seisomaan.
"Viivyttekö kauan retkellänne?" kysäisin.
"Viivyn, paha kyllä. Kuusi kuukautta, yhdeksän -- kenties
kaksitoista, jos pahoin käy! Toivoisin, ettei koko retkestä tulisi
mitään."
Hämmästyneenä kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, jolloin hän änkytti
jotain epäselvää ja sitten äkkiä sanoi:
"Ette kaiketi missään tapauksessa mene naimisiin vielä vähään aikaan?"
Sanoin etten tietänyt, kaikki kun riippui isästäni.
"Kotiin palattuanne ainakin saatte nähdä ja kuulla, ja silloin ehkä
ette..."
Vastasin että minun oli seurattava isäni tahtoa, koska olin tyttö, ja
siksi...
"Mutta tottahan tytölläkin on jonkinlaisia oikeuksia itsensä
suhteen", sanoi hän, mutta minä en virkkanut mitään, sillä tunsin
tällä hetkellä naisellista avuttomuutta, jota en ollut koskaan ennen
tuntenut.
"Kirjoitan isällenne", sanoi hän, ja samassa kello soi, ja isäni
astui vaunuun sanoen:
"No niin, nuori mies, ellette tahdo lähteä Pohjoisnavalle ja heittää
Etelänaparetkeänne sikseen, niin..."
"Hyvä on, sir. Älkää te _minusta huolehtiko_. Minä kyllä pidän
itsestäni huolen", sanoi Martin.
Äänessä oli kenties jotain, joka enemmän kuin sanat hämmästytti
isääni ja piispaa, sillä näin heidän katsovan loisiinsa ihmetellen.
Sitten soitettiin toisen kerran, veturi puhkui, ja Martin sanoi:
"Hyvästi! Hyvästi!"
Junan lähtiessä liikkeelle asemalta hän jäi seisomaan asemasillalle
paljastetuin päin ja niin tuskainen ilme kasvoillaan, että kurkkuani
alkoi kivistää kuten pikku tyttönä ollessani.
Mieleni oli hyvin raskas tämän matkan aikana. Kymmenen vuotta
kestäneen maanpakolaisuuteni aikana oli toinen kotimaani käynyt
minulle rakkaaksi, ja minusta tuntui kuin nyt viimeisen kerran
näkisin ihanan Italiani päivänpaisteiset kedot ja kukkanurmet.
Mutta alakuloisuudellani oli toinenkin syy. Ajattelin Martinin
levottomuutta avioliittoni suhteen ja olisin suonut, että hän olisi
puhunut isälleni mitä hänellä oli sanomista.
Kenties myös hämärästi aavistin, että Martin Conrad oli juuri se
henkilö, joka olisi voinut herättää vielä uinuvan sydämeni, että hän
yhdellä sanalla, katseella, hymyilyllä olisi sinä päivänä voinut
muuttaa elämäni koko juoksun ja että...
Mutta ei, en tahdo häntä moittia. Enkö ole tietänyt siitä päivin kun
yhdessä olimme Pyhän Marian kalliolla, että hän ennen kaikkea on
synnynnäinen gentlemanni?
Ja sittenkin... sittenkin...