* * * * *
Kun heräsin lapsen raskaasta unesta, oli jo keskipäivä ja aurinko
paistoi sisään. Tohtori Conrad nosti minut ylös vuoteestani, ja isä
Dan, joka paraillaan availi ikkunoita, sanoi värähtelevällä äänellä:
"Rakas äitisi on mennyt Jumalan luo."
Minä rupesin itkemään, mutta hän vaiensi minut ja sanoi:
"Älä kutsu häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan
paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä. Salli hänen lähteä!"
Ja niin minä kadotin hänet, äitini, pyhimykseni, enkelini!
Oli pääsiäisaatto ja kirkonkellot soivat Gloriaa.
Kahdeksastoista luku.
Äitini kuoleman jälkeen ei isäni talossa ollut enää tilaa minulle.
Kaunis Betsy (jota nyt sanottiin Betsy neidiksi ja joka rohkeammin
kuin koskaan ennen esiintyi perheen tyttärenä) oleskeli puolen päivää
kotiopettajattaren kanssa, joka oli palkattu häntä opettamaan, ja
loput päivää hän ajeli ympäri pitäjää hienosti puettuna ja kyläili
seudun vallasväen luona.
Nessy MacLeod, jota sanottiin nuoreksi emännäksi, oli tullut isäni
sihteeriksi ja vietti suurimman osan aikaansa hänen yksityisessä
työhuoneessaan, etuoikeus, joka pöyhistytti hänen ylpeyttänsä
sievistämättä hänen käytöstään.
Martin Conradia en nähnyt, sillä palkinnoksi edistymisestään koulussa
hän oli saanut luvan viettää pääsiäislomansa Lontoossa nähdäkseen
Nansenin _Fram_-laivan, joka juuri silloin oli tullut Thamesiin.
Niinpä en yrittänyt minkäänlaisia vastaväitteitä, kun Bridget täti
kuusi tai seitsemän päivää hautajaisten jälkeen alkoi puuhata
lähtöäni, joskin kodillakin monine tutunomaisine paikkoineen ja
muistoineen oli niin vahva vetovoima minuun, että monasti ohjasin
pelokkaat askeleeni isäni työhuoneeseen pyytääkseni: "Isä kulta, älä
lähetä minua takaisin kouluun."
Kahden viikon kuluttua olin jälleen luostarissa, ja siellä arvoisa
äiti hyvitti minua kaikesta kotoisesta välinpitämättömyydestä.
"Tiesin, että tulisit takaisin luokseni", sanoi hän ja siitä hetkestä
alkaen hän teki voitavansa korvatakseen minulle kadotetun äitini.
Minä kiinnyin häneen palavalla rakkaudella. Minä omaksuin hänen
henkisen elämänsä, ja vähitellen luostarielämän uskonnollinen puoli
sai minut kokonaan valtaansa.
Ensin minä rakastin Kirkkoa ja sen jumalanpalvelusta, koska arvoisa
äiti rakasti sitä, ja ehkäpä myös soiton, suitsutuksen, kukkien
ja alttarikynttiläin tähden, mutta käytyäni Herran Ehtoollisella
valtasivat uskontomme mysteriot minut tykkänään -- ripitys ja
messu olivat minulle loppumattomia hartauden lähteitä, toinen
puhdistuksentunteensa tähden, toinen sen suloisen liikutuksen tähden,
johon se minut vaivutti.
Pitkään aikaan ei mikään järkyttänyt tätä mieleni uskonnollista
puolta. Isäni ei koskaan lähettänyt noutamaan minua, ja loma-aikain
tullessa arvoisa äiti vei minut kanssaan Nemissä olevaan huvilaansa.
Se oli kaunis paikka -- viehättävä, valkoinen talo noin
kahdenkymmenen kilometrin matkan päässä Roomasta Monte Cavon
juurella. Kesällä se oli mielestäni paratiisi tien varrella kasvavine
villiruusuineen, vihertävine, kallion kupeilla juoksentelevine
sisiliskoineen, vuohineen, lampaineen, viinitarhoineen,
ruskeakasvoisine, samettipukuisine poikineen ja hilpeine,
punahameisine tyttöineen.
Vuosia kului, mutta minä en sitä huomannut, sillä luostarissa elin
onnellista elämää.
Minulle kirjoitettiin usein kotoa. Toisinaan kirjoitti kaunis
Betsy, jolla ei ollut paljon muuta kerrottavaa kuin hallitustalossa
pidetyistä tanssiaisista, joissa hän oli tanssinut nuoren lordi Raan
kanssa, tai metsästyspäivistä, jolloin hän oli saanut ratsastaa hänen
vieressään. Bridget tätikin joskus kyhäsi minulle kirjeen, jonka alku
sisälsi valituksia yhä kasvavista kustannuksista, joita vaatteeni
luostarissa tuottivat, ja loppu selostuksen hänen tyttärensä
viimeisestä uudesta puvusta ja kuinka sievännäköinen hän siinä oli.
Nessy MacLeodilta ja isältäni ei milloinkaan tullut mitään tietoja,
mutta isä Dan kirjoitti minulle säännöllisesti ja häneltä sain kaikki
tietää.
Ensin isästäni -- että suurista yrityksistään hän oli jo pannut
täytäntöön monta, oli elvyttänyt laivakulkua, perustanut
sähkörautateitä, kapakoita ja tanssisaleja, jotka olivat hankkineet
Ellaniin kymmeniä tuhansia vieraita ja miljoonia rahassa, vaikka
kiltti isä Dan epäili suuresti, oliko tällaisesta vierastulvasta
mitään hyvää, ja murehti sitä tapainturmelusta, joka oli seurannut
rikkaudenhimoa.
Sitten Bridget tädistä -- että hän kasvatti tytärtään maallisen
turhuuden hengessä ja hyväili povellaan käärmettä (tarkoittaen Nessy
MacLeodia), joka kerran vielä on myrkyttävä hänen sydämensä.
Sitten Tommy toverista -- että hän lähetti nöyrät terveisensä "pikku
missille", mutta arveli olevan parasta, että hän pysyi luostarissa
turvassa isolta emännältä, joka oli käynyt niin pöyhkeäksi ja
hienoksi, ettei saanut kissaakaan enää hänen huultensa sanoa Tomiksi,
sillä sen piti olla Thomas.
Sitten Martin Conradista -- että hän oli yliopistossa ja "luki
tohtoriksi", mutta hänen sydämensä oli yhä Pohjoisnavalla ja hän
kaipasi päästä halkomaan kesyttömiä aaltoja.
Ja lopuksi nuoresta lordi Raasta -- että se mies näytti olevan
pirun kourissa, sillä jouduttuaan pois Oxfordista hän oli tuhlannut
omaisuutensa paheelliseen elämään Lontoossa, ja hänen holhoojansa
oli kuultu sanovan, että ellei hän saisi rikasta vaimoa, joutuisivat
hänen tiluksensa vasaran alle.
Tämäntapaisia olivat uutiset, joita kuuden vuoden aikana saapui
minulle luostariin. Mutta vaikkakin isä Danin kirjeet olivat
tervetulleet, niin niissä kuvattu elämä alkoi käydä minulle jotenkin
yhdentekeväksi, sillä aikaa myöten häipyi ulkomaailma yhä kauemmaksi
minusta, ja minä syvennyin yhä hartaammin uskonnollisiin tehtäviin.
Paljon aikaa kulutin uskonnollisten kirjain lukemiseen -- luin pyhän
Teresan elämäkertaa, pyhän Franciskus Salesilaisen mietelmiä ja ennen
kaikkea pyhimyksemme Margaret Maryn kirjeitä ja rukouksia; hänen
rakkautensa Pyhään Sydämeen oli kuin leimuava tulisoihtu kiihtyneelle
mielelleni.
Loppujen lopuksi tuli, että itsekin tahdoin ruveta nunnaksi. Tästä
toivomuksesta en puhunut kenellekään mitään, en edes arvoisalle
äidille, mutta päivä päivältä päätökseni vahvistui.
Olin vasta täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kun toivoni tulla
nunnaksi kohosi huippuunsa ja samassa sai kuoliniskun.
Mildred Bankes, joka oli palannut Roomaan ja elänyt noviisina Köyhien
Pikku Sisarten parissa, oli vihittävä nunnaksi, ja arvoisa äiti vei
minut katsomaan toimitusta.
En milloinkaan unohda vaikutelmaa, minkä se minuun jätti. Viehkeä
kesäaamu lumivalkoisessa auringonpaisteessa sädehtien, pieni, valkea,
kukilla verhottu luostarin kappeli, alttari palavine kynttilöilleen,
ystävät vaaleissa juhlapuvuissaan, piispa loistavassa asussaan ja
sitten Mildred itse valkeassa puvussa morsiameksi vaatetettuna,
pitkä, valkea huntu päässään ja morsiustytöiksi vaatetettujen
noviisien seurassa.
Kaikki oli järjestetty kuin häitä varten, näkyvä sulhanen vain
puuttui, näkymätön taas oli Kristus. Ja nunnalupauksen antaminen
muistutti sekin vihkiäisiä -- oli vain paljoa juhlallisempi, pyhempi
ja liikuttavampi -- morsiamen vastaanottaessa sormuksen sormeensa
ja luvatessa palvella ja rakastaa taivaallista sulhastansa tästä
päivästä eteenpäin myötä- ja vastoinkäymisessä, rikkaudessa,
köyhyydessä, sairaana ja terveenä tämän elämän aikana ja iäisyydessä,
joka sen jälkeen oli tuleva.
Juhlamenojen kestäessä minä itkin kaiken aikaa, niin ylen liikutettu
olin niiden ihanuudesta, ja kun ne olivat lopussa ja me menimme
virvoitushuoneeseen ja Mildred kertoi minulle aikovansa palata
Englantiin työskentelemään langenneitten nuorten tyttöjen parissa
Lontoossa, niin vannoin itsekseni seuraavani hänen esimerkkiään,
vaikka tuskin käsitin, mitä sellainen työ tiesi.
Palatessani arvoisan äidin kanssa meluavain katujen halki kotiin
kypsyi minussa päätös tulla nunnaksi, sillä liikutettuna sydämeni
syvyyksiin siitä mitä olin nähnyt ja muistaen äiti raukkani viimeisen
toivomuksen päätin hyljätä maailman, kävi miten kävi.
Silloin lankesi isku.
Kun pysähdyimme ovemme eteen, näimme postinkantajan ojentavan
kirjeitä sisään. Yksi oli arvoisalle äidille, ja näin heti paikalla,
että se oli isäni käsialalla kirjoitettu. Hän luki sen äänettömänä,
ja äänettömänä hän sen minulle antoi. Luin:
'Arvoisa Rouva!
Olen tullut Roomaan noutaakseni kotiin tyttäreni. Luullakseni
on hänen kasvatuksensa nyt päättynyt, ja arvelen olevan ajan
valmistaa häntä sitä muutosta varten elämässä, joka häntä odottaa.
Hiippakuntamme piispa on tullut kanssani, ja pyydämme saada tulla
tervehdyksille luoksenne täsmälleen kello kymmenen huomenaamuna.