Ja sittenkin minä olin houkka, kun en kaikesta huolimatta
puhutellut Daniel O'Neilliä, ennenkuin hän läksi Roomasta. Minun
olisi pitänyt sanoa hänelle:
"Tiedättekö että mies, jolle aiotte naittaa tyttärenne, on rietas
heittiö? Jos todella tiedätte sen, niin tahdotteko kuitenkin
kylmäkiskoisesti myydä lapsenne ruumiineen ja sieluineen, jotta
himonne arvonimiin ja valtaan ja muut kehnot pyyteenne tulisivat
tyydytetyiksi? Onko teidän lupa myydä hänet? Puhutte isän
oikeuksista, mutta eikö tytär ole itsenäinen olento? Jos hänen
avioliittonsa tulee onnettomaksi -- ja niin käy, jos siitä mitään
tulee -- tekö siitä tulette kärsimään? Ja jos se saastuttaa ja
turmelee hänen puhtaan ja henkevän luonteensa -- ja sen se tekee
-- teidänkö sielunne joutuu tuomion hetkenä kirotuksi vai hänen?"
Niin minun olisi ollut sanottava, mutta sitä en tehnyt.
Pelkäsin, että epäiltäisiin minun ajavan omia, henkilökohtaisia
tarkoitusperiä -- että katsottaisiin minun sekaantuvan asioihin,
jotka eivät minulle kuuluneet.
Mutta minä tunsin, että ne _kuuluivat_ minulle, ja minä olin
puolittain halukas heittämään sikseen kaiken muun ja palaamaan
Ellaniin. Mutta tämä naparetki oli elinkysymys minulle, enkä
niinmuodoin voinut luopua siitä.
Päätin siis kirjoittaa. Mutta kirjoittamisessa en ole mikään
taituri, ja niinpä kesti kaksi viikkoa, ennenkuin sain kyhätyksi
jotain kunnollista. Siihen aikaan olimme Port Saidissa ja sieltä
panin postiin kolme kirjettä -- ensimäisen Daniel O'Neillille,
toisen piispa Walshille ja kolmannen isä Danille.
Joutunevatko ajoissa perille? Ja jos joutuvat, tuleeko niillä
olemaan toivottu seuraus? Vai tulevatko kirjeiden saajat ne
suuttuneina hävittämään?
Oli mahdoton arvata. Ja minun oli mentävä syvään antarktiseen
yöhön, johon ei yksikään sanoma elävästä maailmasta voisi minua
saavuttaa.
Mitä tapahtuu ennen kotiintuloani? Jumala yksin sen tietää.