Sanoin, että oli ilta ja että lamppu paloi.
"Onko se sitten sammumaisillaan?" kysyi hän, ja vastatessani ettei
niin ollut, ei hän näyttänyt kuulevan. Niinpä vaikenin, ja hetken
kuluttua oli aivan hiljaista, enkä kuullut muuta kuin kellon
tikutusta uuninreunalta, lammaskoiran haukuntaa hyvin kaukaa ja
äitini kurkusta tulevaa käheää korinaa.
Minua alkoi jo pelottaa, kun samassa hoitajatar palasi. Hän rupesi
ensin reippaasti puhuttelemaan äitiä, mutta luotuaan häneen katseen,
poistui hän nopeasti huoneesta ja palasi takaisin tuokion kuluttua
tohtori Conradin ja isä Danin seurassa.
Kuulin tohtorin puhuvan jotain muutoksesta, jolloin isä Dan riensi
kiireesti ulos, ja sitten syntyi kova hämminki. Sairaanhoitajatar
tahtoi viedä minut toiseen huoneeseen, mutta tohtori sanoi:
"Ei, pikku tyttömme on oleva uljas", ja vieden minut syrjään, hän
kuiskasi, että Jumala on lähettänyt noutamaan äitiäni ja että minun
oli oltava tyyni enkä saanut itkeä ääneen.
Osittain riisuttuna kömmin pikku vuoteeseeni ja makasin hiljaa
alallani noin puolen tunnin ajan, tohtorin pidellessä kättään äidin
valtimolla ja sairaanhoitajattaren levitellessä valkeata liinaa
pöydälle ja asettaessa neljä, viisi kynttilää sille.
Muistan ajatelleeni, että jos sanat: "Jumala on lähettänyt
noutamaan äitiäni" merkitsevät että hän joutuu arkkuun ja maan alle
haudattavaksi, niin se on kauheaa ja julmaa, ja ehkäpä Hän sallii sen
jäädä tekemättä, jos rukoilen Pyhää Neitsyttä. Olin juuri alkanut
mutista "Oi Pyhä Neitsyt, sinä olet niin laupias, sinä olet niin
armollinen...", kun sairaanhoitajatar sanoi:
"Siinä he jo tulevat."
Silloin kuulin ulkoa astuntaa ja mennen ikkunan luo näin joukon
miehiä tulevan taloa kohti isä Dan keskellään. Isä Dan, joka oli
heittänyt nuttunsa hartioilleen viitan tavalla, kantoi jotain
valkeata molemmin käsin, ja miehet valaisivat tulisoihduilla hänen
tietänsä.
Tiesin mitä se oli -- se oli Pyhä Sakramentti, joka tuotiin
äidilleni, ja kun isä Dan oli tullut huoneeseen sanoen: "Rauha olkoon
tälle huoneelle", ja pannut pienen valkoisen rasian pöydälle, heitti
hän yltään päällysnuttunsa näyttäytyen täydessä papinasussaan.
Silloin koko isäni perhekunta -- kaikki paitsi isäni itse -- tuli
äitini huoneeseen. Bridget täti istui käsivarret ristissä varjossa
seinän luona ja palvelijat olivat ryhmittyneet polvilleen oven suuhun.
Isä Dan herätti äitini horrostilasta kumartumalla jälleen hänen
puoleensa ja puhuttelemalla häntä, ja äitini avattua silmänsä, isä
Dan alkoi lukea. Toisinaan hänen äänensä oli tukahtua nyyhkytyksiin
kuin kärsimyksen ahdistamana, toisinaan se kajahti yli huoneen
kuuluvasti kuin pappiushengen innostamana.
Herran Ehtoollista seurasi viimeinen voitelu, ja isä Dan voiteli
hänen suloiset silmänsä, jotka eivät olleet nähneet mitään pahaa
maailmassa, hänen huulensa, jotka eivät olleet puhuneet mitään
vääryyttä, ja hänen jalkansa, jotka olivat vaeltaneet Herran teitä.
Kaiken aikaa oli talossa juhlallinen hiljaisuus kuten kirkossa --
muuta ääntä ei kuulunut kuin isäni mittailevat askeleet alakerrasta.
Kun kaikki oli loppuun suoritettu, tuntui äitini olevan
rauhallisempi, ja kysyttyään minua ja saatuaan tietää, että makasin
vuoteessani, hän sanoi:
"Menkää nyt kaikki levolle. Mary ja minä emme enää kaipaa mitään."
Parin minuutin kuluttua äitini ja minä olimme taas kahden, ja sitten
hän kutsui minut vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa ympärilleni, ja
minä kätkin kasvoni hänen kaulalleen.
Mitä sen jälkeen tapahtui, on melkein liian pyhää kerrottavaksi,
liian pyhää ajatellakin, mutta se on sittenkin jäänyt muistiini kuten
eilispäivän tapahtuma.
"Kuuntele, armas", sanoi hän, ja puhellen kuiskaamalla hän kertoi
minulle kuulleensa kaikki, mitä olin kertonut luostarista, ja kysyi,
eikö minua haluttaisi aina elää siellä ja tulla hyväksi, pyhäksi
nunnaksi.
Kaiketi minä hiukan vastustelin, sillä hän puheli edelleen, kuinka
kova maailma on naiselle ja kuinka vaikeata hänellä itsellään oli
ollut.
"En sillä tarkoita moittia isääsi -- sinun ei pidä milloinkaan sitä
luulla, Mary, mutta sittenkin..."
Mutta hänen hellästä sydämestään pulppuavat kyyneleet kostuttivat
hänen kasvojaan, ja hänen äänensä katkesi.
En vielä ollut oikein selvillä siitä, mitä tämä juhlallinen hetki
merkitsi, sillä minä mutisin jotain aikovani jäädä hänen luokseen, ja
silloin hän suloisella äänellään lempeästi ja hellävaroen ilmoitti
minulle, että hän aikoi jättää minut, että hän lähtee taivaaseen,
mutta siellä ollessaan hän ajattelee minua, ja jos Jumala sen sallii,
niin hän aina vartioitsee askeleitani, mutta ellei se käy laatuun,
niin hän pyytää Pyhää Neitsyttä sen tekemään.
"Sillä tavoin, näetkös, emme koskaan ole oikein erossa. Me tulemme
aina olemaan yhdessä. Ääni sisässäni sanoo, että jos missä olet tai
mitä teet, niin minä aina olen kanssasi."
Tämä lohdutti minua ja se lohdutti luullakseni äitiäkin, vaikka
Jumala tietää, olisiko se sitä tehnyt, jos hän kuolevin silmin olisi
voinut nähdä, mikä hänen tytärtään odotti.
Sydämeeni tulvahtaa liikutus muistellessani, mitä sitten tapahtui.
Hän pyysi minua joskus lukemaan puolestaan _De Profundis_ ja joskus
ajattelemaan häntä laulaessani kiitosvirttä Pyhälle Neitsyelle.
Sitten hän suuteli minua ja käski minun mennä nukkumaan sanoen
itsekin aikovansa nukkua. Ja vaikka hänen unensa olisikin ikuinen,
niin silloin herääminen olisi kuten aamulla herääminen, ja sitten
olisimme taas yhdessä ja väliaika ei tuntuisi pitkältä.
"Hyvää yötä siis, kultaseni, ja Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän.