"On, Jumalan kiitos, hän on elossa, ja niin kauan kuin on eloa, on
toivoa."
Me matkustimme suoraan pysähtymättä ja saavuimme Blackwateriin
seitsemän seutuvilla samana iltana. Sieltä jatkoimme matkaa junassa,
sillä Ellaniin oli nyt rakennettu rautatie, ja viehkeiden laaksojen
poikki, joissa ennen vihannoi vihreä ruohikko, ja fuksiain punaamain
niittymaiden läpi kulki nyt pitkä uurto käännettyä maata.
Kylämme asemalla odottivat isäni vaunut meitä, ja vieras palvelija
kohotti hartioitaan vastaukseksi isä Danin kuiskaavaan kysymykseen,
ja siitä päätin äidin tilan olevan entisellään.
Me saavuimme kotiin hämärissä juuri samalla hetkellä kun joku
sytytti kujatien varrella olevat uudet sähkölamput. Minä muistin
sen tienkäänteen, mistä talomme ensiksi tuli näkyviin, ja katselin
ikkunaan, josta olin nähnyt viimeisen vilahduksen äidistäni. Isä Dan
tähysteli myöskin taloa, mutta toisesta syystä -- nähdäkseen olivatko
akuttimet alhaalla.
Bridget täti oli hallissa, ja kun isä Dan, joka oli käynyt yhä
levottomammaksi mitä enemmän lähestyimme matkamme päämäärää, kysyi
miten oli äiti raukkani laita, vastasi hän:
"Hän on huonompi; selvästi huonompi; ei tunne ketään enää; niin että
turhat olivat kaikki nämä puuhat ja kustannukset."
Minä juoksin yläkertaan varovaisin, hiljaisin askelin, ja malttamatta
riisua päällysvaatteita yltäni riensin äitini huoneeseen.
'Muistan, kuinka raskas ilma huoneessa oli, kun avasin oven. Muistan,
että se mielestäni oli matalampi ja pienempi kuin olin kuvaillut.
Muistan mustan, nelijalkaisen vuoteen messinkinaulassa riippuvine
rukousnauhoineen pääpuolessa. Muistan pienen vuoteeni, joka oli
yhä entisellä paikallaan ja jossa näkyi olevan joitakin vanhoja
lapsuudenaikaisia vaatteitani sekä leluja, joilla olin leikkinyt.
Vieras nainen sairaanhoitajattaren puvussa kääntyi katsomaan minua
tullessani sisään, mutta äitiäni en nähnyt ensi silmäyksellä. Viimein
katseeni löysi hänet ummistunein silmin, valkoisena ja pienenä
makaamassa isossa valkeassa vuoteessaan, johon hän melkein näytti
häviävän.
Isä Dankin tuli sisään tohtori Conradin ja Bridget tädin seurassa,
ja lopulta saapui isänikin paitahihasillaan ja kynä korvan juureen
pistettynä.
Silloin isä Dan, joka vapisi huomattavasti, otti minua kädestä ja
talutti minut äitini viereen, ja kumartuen hänen puoleensa hän lausui
hyvin matalalla äänellä, vaikka niin selvästi kuin tunneliin puhuen:
"Tyttäreni! Tyttäreni! Pikku Marymme on täällä. Hän on tullut
katsomaan sinua!"
En ikänä unohda, mitä nyt seurasi. Äitini pitkät silmäripset
liikahtivat ja hän avasi silmänsä katsoen minuun sekava ilme
silmissään, ikäänkuin vielä uneksien. Sitten hänen suuret silmänsä
alkoivat liekehtiä kuten tulisoihdut pimeissä rotkoissa, ja vaikka
luultiin hänen voimainsa loppuneen ja äänensä ainiaaksi sammuneen,
nousi hän istualleen vuoteessaan, levitti sylinsä minulle ja huusi
vahvalla, kaikuvalla äänellä:
"Mary rakas! Mary rakkaani!"
Kuinka kauan makasimme näin sylitysten, en osaa sanoa. Voin vain
sanoa, että kuulin isä Danin äänen lausuvan pääni päällä kuin
lapselle puhuen:
"Olethan onnellinen nyt, olethan?"
"Olen, olen, nyt olen onnellinen", vastasi äitini.
"Oletko nyt saanut kaikki, mitä toivoit?"
"Kaikki -- kaikki!"
Sitten puhui isäni ääni sanoen:
"No niin, tässä se tyttösi nyt on, Isabel. Sinä halusit nähdä häntä,
ja niin me haetimme hänet ja tässä hän on."
"Sinä olet ollut kovin hyvä minulle, Daniel", sanoi äitini, joka
suuteli suutelemistaan otsaani ja itki ilosta.
Kohottaessani päätäni näin isä Danin olevan kovassa tunteiden
kuohussa.
"Näittekö mitä tapahtui?" puheli hän tohtori Conradille. "Olisin
ollut valmis kulkemaan polvillani Blackwaterista asti tätä näkyä
varten."
"En olisi voinut uskoa sitä mahdolliseksi", vastasi tohtori.
"Oi, lapsia me kaikki olemme sittenkin. Jumala sekoittaa kaikki
laskelmamme. Hänen ihmeensä ovat tutkimattomat. Ja suurin kaikista
ihmeistä on äidinrakkaus."
"Jättäkäämme hänet nyt", sanoi tohtori. "Hän tuntuu olevan
entisellään, mutta sittenkin..."
"Niin kyllä. Jättäkäämme heidät kahden", kuiskasi isä Dan, ja
saatuaan kaikki muut poistumaan huoneesta (Bridget täti poistui
luullakseni häpeissään) hän pujahti itse varpaillaan ulos, ikäänkuin
pyhää maata tallaten.
Silloin äitini, joka piteli kättäni ja tuontuostakin painoi sen
huulilleen, sanoi:
"Kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut."
Minä irrotin pienen kieleni siteet ja kerroin hänelle elämästäni
luostarissa -- arvoisasta äidistä ja nunnista ja noviiseista
(kaikista paitsi sisar Angelasta ja Almasta) ja kiitosvirren
laulamisesta Pyhän Neitsyen kunniaksi ja juttelin juttelemistani
huomaamatta, että äitini silmät olivat hetken kuluttua uudelleen
sulkeutuneet ja että hänen kätensä oli käynyt kylmäksi ja kosteaksi.