aina sattuvat vilustumaan."
Mutta sitä vastaan on olemassa parannuskeino, joka on pettämätön --
maito!
"Minä aina ryyppään maitoa, ja samassa on vilustus tipo tiessään."
Nyt oli siis maitopullon vuoro, mutta kun kiersin sen irti
vyöstäni toivoen voivani korvata sillä hävinneen laivakorpun,
huomasin pelästyksekseni, että sitä oli niinikään kohdannut kova
onni kapuamismatkallani, se kun oli pohjasta halennut ja sisällys
niinmuodoin viimeiseen pisaraan asti vuotanut maahan.
Mitta oli nyt täysi, ja kyyneleet nousivat silmiini, mutta Martin yhä
vain vihelteli, nauroi ja soitti suurta kelloa ikäänkuin ei olisi
mitään tapahtunut.
Pimeys sakeni, yön henki puhalteli meren yli, laineiden loiskina
kallion kupeilla kävi yhä kolkommaksi, ja minua alkoi värisyttää.
"Säkki!" huudahti Martin. "Naparetkeläiset nukkuvat aina säkissä."
Minä sallin hänen menetellä kanssani miten vain halutti, mutta kun
hän oli onnellisesti sullonut minut säkkiin ja asettanut minut
makaamaan kellotapulin juurelle ja vakuuttanut, että olin niin
hyvässä turvassa siellä kuin raha kukkarossa, rupesin ajattelemaan,
mitä kerran olin lukenut eräästä kertomuskirjasta, ja nyyhkytysten
tukahuttamalla äänellä sain sanotuksi:
"Martin!"
"Mikäs hätänä, toveri?"
"Kaikki on minun syytäni... ja minä pelkään vallan yhtä kauheasti
kuin Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis Betsy...
enkä minä ole yhtään mainio... ja nyt sinun ei tarvitse enää
huolehtia minusta... saat jättää minut tänne... ja pelastaa itsesi...
ja..."
Mutta Martin keskeytti minut remahtamalla kovaan nauruun.
"_Minäkö!_ Vielä vai! Ei naparetkeläiset milloinkaan jätä tovereitaan
pulaan. Niin kauan kuin elämme, pidämme yhtä. Niin sitä aina tehdään."
Tämä oli toki jo liikaa. Minä itkin ja nyyhkytin kuin pikku lapsi, ja
vieressäni istuva William Rufus nosti ylös kuononsa yhtyen ulvontaani.
Vaikka istuin selin Martiniin, huomasin kuitenkin että hän,
kärsimättömänä huonoon tulokseen soittaessaan kelloa nuoran
avulla, oli hypähtämällä saanut käsin tartutuksi kellon kieleen ja
alkanut heiluttaa pientä ruumistaan siinä riippuen, saadakseen sen
voimakkaammin lyömään kellon laitaan. Kuului kova läppäys kerran vain
-- sitten rymähdys, ryskettä ja sen jälkeen oli kaikki hiljaista.
"Mitä on tapahtunut?" huusin, mutta ei tullut mitään vastausta.
"Oletko loukannut itsesi?"
Ja silloin läpi nousuveden pauhaavan loiskinan kuului poikani
murtunut ääni (hän oli taittanut oikean käsivartensa) nyyhkytysten
lomasta, jotka hänen kukistumaton pikku sielunsa yritti tukahuttaa:
"Mitäs siitä, jos vähän loukkaakin... kun on naparetkellä, pitää
kestää kaikkea!"
Maalla oli vallinnut sillä aikaa kova hälinä. Isäni oli moittinut
Bridget tätiä, joka vuorostaan sätti äitiäni, ja äitini itki isä
Danille, joka lensi tohtori Conradin luo, ja tämä valjasti hevosensa
ja läksi ajamaan pitäjää ristiin rastiin kadonneita lapsia etsimään.
Mutta Tommy toveri, joka muisti keskustelun ruukkuvajassa ja
arveli kuulevansa kellon humahtelemista mereltä, riensi rannalle
ja näki siellä veneensä kelluvan aalloilla, jolloin hän teki omat
johtopäätöksensä asiasta.
Lyhdynvalossa hän sousi Pyhän Marian kalliolle, ja sieltä hän koiran
ulvonnan opastamana tapasi urheat pienet naparetkeläiset tuskin
kolmea jalkaa nousuveden yläpuolelta makaamassa sylitysten ja
sikeässä unessa suuressa säkissään.
Ei ollut väkijoukkoja eikä soittokuntia ottamassa meitä vastaan, kun
Tommy toi meidät maihin, ja jätettyään Martinin taittunein käsivarsin
hänen äitinsä syliin Suvimajan portilla, hän vei minut isä Danin luo,
jotta hän toimittaisi minut kotiin ja olisi välittäjänä minun sekä
isäni vihastuksen ja Bridget tädin vitsan välillä.
Onnettomuudeksi ei tällaisia varokeinoja ensinkään tarvittu. Suuri
hämmennys vallitsi hovissa, kun saavuimme sinne. Äitini oli saanut
verensyöksyn.
Kymmenes luku.
Kahden viikon ajan äitini oli vuoteen omana, ja minä olin sillä aikaa
hänen alituinen seuralaisensa. Puuhaavana ja innokkaana kuten ainakin
lapsi, joka ei oivaltanut mitä tämä juhlallinen aika ennusti, minä
lentelin ympäri taloa varpaillani, toin äidille hänen lääkkeensä
ja maitonsa sekä jään, jolla se oli jäähdytettävä. Olin mielestäni
hyvinkin toimelias ja kerrassaan välttämätön henkilö talossa.
"Sinä et tulisi toimeen ilman pikku Maryäsi, mammi, ethän?" kyselin
useasti, ja silloin äiti aina silitteli hellästi hiuksiani ohuella,
valkealla kädellään ja vastasi:
"En mitenkään, kuinka voisin tulla toimeen ilman pikku Maryäni." Ja
silloin pikku linnunnaamani ylpeästi kohosi pystyyn.
Martinista en nähnyt vilahdustakaan tähän aikaan, mutta tohtori
Conradin keskustelusta äitini kanssa sain tietää sen verran, että
pojan katkennut käsivarsi oli asetettu paikoilleen ja että hänet
lähetetään Ellanin toisessa päässä olevaan Kuningas Yrjön lyseoon
niin pian kun hän paranee. Mitä minulle aiottiin tehdä, sitä en
ensinkään tiedustellut, olin niin mielissäni tietäessäni, ettei
äitini voisi tulla toimeen ilman minua.
Tuontuostakin huomasin, että taloomme tuli postissa suuria kirjeitä,
jotka olivat varustetut muukalaisilla postimerkeillä ja sineteillä
sekä ristin- ja sydämenkuvilla. Huomasin myöskin silloin tällöin
äidin ollessa vuoteessa, että alapuolella olevassa huoneessa käytiin
kovalla äänellä innokasta, joskus kiivastakin neuvottelua ja että
äidin oli tapana kohottaa kalpeat kasvonsa tyynyltä ja hiljaa
kuiskata minulle hss! kun isän ääni kuului tavallista kovempana ja
tuikeampana. Mutta mieleeni ei kertaakaan johtunut yhdistää näitä
seikkoja itseeni, ennenkuin sen päivän iltapuolella, jolloin äitini
oli ensimäistä kertaa ylhäällä.
Hän istui takkatulen ääressä, sillä syksy teki jo tuloaan, ja
minä hääräilin hänen ympärillään, sovitellen huopapeitettä hänen
polvilleen ja vakuutellen hänelle, että hänen pikku Marynsä oli
valmis juoksemaan hänen asioitaan, jos vain hän mitä kaipaisi.
Silloin ovelle kolkutettiin ja isä Dan astui sisään. Voin vieläkin
nähdä hänen kauniin päänsä ja lyhyehkön vartalonsa ja kuulla hänen
lempeän, irlantilaisen äänensä, hänen astuessaan äitini luo sanoen:
"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei mitenkään tuskailla."
Pitkällinen kokemus oli opettanut äidilleni, että tämä tiesi isä
Danin omaa, huolestunutta mielialaa, ja näin hänen alahuulensa
vavahtavan hänen sanoessaan:
"Eikö olisi parasta, että Mary juoksisi puutarhaan?"
"Ei, ei! ei suinkaan!" sanoi isä Dan. "Marystä minä juuri tulin
puhumaan, ja pikku kultasemme saattaa aivan hyvin jäädä tänne."
Silloin äitini viittasi minua luokseen, ja minä asetuin hänen
viereensä seisomaan. Hän laski vapisevan käsivartensa minun
vyötäisilleni, isä Danin käydessä istumaan hänen viereensä ja
toimittaessa asiansa pientä ketjuissa riippuvaa hopearistiä
sormeillen.
Minut oli päätetty lähettää luostariin kasvatettavaksi. Paljon oli
tästä asiasta keskusteltu ja huolehdittu, ja nyt oli viimein sovittu,
että lähtisin Roomaan Pyhän Sydämen luostariin. Hän itse lähtisi
minua sinne viemään ja turvallisesti määräpaikkaani toimittamaan.
Ja he (isäni ja Bridget täti nimittäin) olivat hänelle luvanneet
juhlallisesti luvanneet -- että kun lupa-aika on käsissä, hän
saa lähteä noutamaan minut kotiin. Eipä niinmuodoin ollut mitään
pelättävää, ei mitään surtavaa, ei mitään...
Äitini kuunteli niin kauan kuin taisi, sitten hän -- kauniit kalvakat
kasvot tuskasta vääntyneinä -- katkaisi isä Danin vakuuttelut
kapinallisella huudahduksella:
"Mutta hän on niin nuori! Vain pikku tyttö! Vasta seitsemän
vuoden vanha! Kuinka voi tulla kysymykseenkään lähettää sellainen
pienokainen pois kotoa?"
Isä Dan koetti häntä rauhoittaa. Totta kyllä, että olin hyvin nuori,
mutta olihan luostarin arvoisa äiti niin erinomainen ihminen. Hän on
minua rakastava ja hoitava kuten omaa tytärtänsä. Ja sitten nuo hyvät
nunnat, Jumala siunatkoon heidän pyhiä sielujansa...
"Mutta Mary on minun kaikkeni", huudahti äitini, "ja jos he vievät
hänet minulta, niin murtuu sydämeni. Ja vielä tällaisena aikana!
Kuinka julmia he ovat! Kyllä he aivan hyvin tietävät, mitä tohtori
sanoo. Eivätkö he voi odottaa hiukan kauemmin?"
Näin isä Danin taistelevan itsensä kanssa, sillä hänen silmänsä
vettyivät hänen sanoessaan:
"Se on kovaa, tyttäreni, se on kovaa, tiedän sen. Mutta ehkäpä
lapselle on parasta päästä pois kotoa -- ehkäpä niin on Jumalan
siunattu ja pyhä tahto. Muista, että täällä on muuan henkilö, joka
ei ole kiltti pikku kullallemme ja joka alinomaa rettelöi hänen
takiansa. Ei sen puolesta, että arvelisin hänellä täydellä todella
olevan pahaa mielessä..."
"On, on, on kyllä", huudahti äitini, joka alkoi käydä yhä
kiihkeämmäksi.
"Sitä suurempi syy silloin lähettää hänet luostariin joksikin aikaa
ainakin."
Äitini rupesi horjumaan ja hän sanoi:
"Eikö häntä sitten voi lähettää johonkin luostariin omalla
saarellamme?"
"Sitä kyllä olen miettinyt, multa ei täällä ole yhtään sellaista",
sanoi isä Dan.
"Sitten... sitten... sittenhän voisitte ottaa hänet pappilaan",
sanoi äitini. "Rakas, rakas isä", pyyteli hän, "antakaa hänen asua
teidän kanssanne ja ottakaa joku opettamaan häntä, niin silloin hän
voisi tulla tervehtimään minua joka päivä, tai kahdesti viikossa,
taikka vain kerran viikossa -- en minä pyydä kohtuuttomia."
"Se olisi kyllä mainiota", vastasi isä Dan kumartuen taputtamaan
käsivarttani. "Jos pikku Marymme olisi kolkossa, vanhassa kodissani,
niin tuntuisi kuin paistaisi siellä aurinko ainiaan. Mutta nuorta
tyttöä ei voi kasvattaa papin kodissa, sitä estävät monet seikat,
siksipä lienee parasta, että pikku murusemme viedään Roomaan."
Äitini vastustus oli kukistumaisillaan ja isä Dan kiiruhti käyttämään
voittoa hyväkseen.
"Ajatteles toki, tyttäreni, mikä hyvä asia tämä on oleva lapselle.
Ensin hänestä tulee Jesuslapsen oma, sitten Neitsyt Marian ja lopulta
itse Pyhän Sydämen lapsi. Kuvailepas vain Roomaa! Pyhää kaupunkia!
Pyhän isän kaupunkia. Niin, niin, eikä tiedä vaikka hän vielä jonkun
kerran näkisi pyhän isän itsensäkin."
"Niin, niin", huoahti äitini, ja kääntäen minuun kyyneleiset silmänsä
hän lisäsi:
"Tahtoisiko Maryni lähteä -- jättää äidin ja palata kotiin
lupa-ajoiksi -- tahtoisiko?"
Olin juuri antamaisillani kieltävän vastauksen, äiti kun ei voisi
mitenkään tulla toimeen ilman minua, mutta ennenkuin sain suuni
avanneeksi, suhahti Bridget, tätini huoneeseen, kilisevä avainkimppu
vyössään, ja kuullessaan äitini viimeiset sanat, hän sanoi kovalla,
kimeällä äänellään:
"Isabel! Kylläpä! Vedota lapsen tahtoon! Ja sellaisen lapsen! Niin
itsepintaisen, pilatun ja omavaltaisen! Jos _meistä_ hänen on parasta
lähteä, niin hänen _on lähdettävä!_"
Äitini käsivarresta, joka yhä lepäsi vyötäisilläni, tunsin, että hän
vapisi, mutta hän ei heti vastannut mitään, ja Bridget tätini jatkoi
häikäilemättömään tapaansa:
"Sinullekin se on välttämätöntä, Isabel, ellet tahdo, että hän
jouduttaa kuolemaasi kiduttamalla hermojasi ja hankkimalla sinulle
uuden verensyöksykohtauksen. Kun lähetämme hänet kotoa pois, emme
pidä silmällä vain tytön parasta, vaan myöskin sinun."
Äitini arka sielu ei kestänyt enempää. Luulen, että tämä oli hänen
lempeän luontonsa ainoa vihanpurkaus koko hänen elämänsä aikana. Hän
kokosi kaiken voimansa ja kääntyi Bridget tätini puoleen hillittömän
kiihtymyksen valtaamana.
"Bridget", huudahti hän, "siitä sinä et välitä. Itsekin tiedät, ettet
siitä välitä. Sinä vain koetat erottaa minut lapsestani ja lapseni
minusta. Kun sinä tulit talooni, arvelin, että sinä olisit kiltimpi
lapselleni kuin kukaan muu, mutta niin sinä et ole ollut, sinä olet
ollut julma hänelle, olet sulkenut sydämesi häneltä, ja sillävälin
kun minä olen täällä ollut avutonna ja vuoteenomana, sinä olet
kohdellut häntä tylysti ja lemmettömästi. Ei, sinä et muusta välitä
kuin omastasi, ja siitä alkaen kun talooni toit lapsesi, et ole
häikäillyt työntää syrjään minun lastani, ja nyt lopulta tahdot ajaa
hänet ulos kodista."
"Vai siltä kannalta sinä asiaa katselet?" kivahti Bridget tätini, ja
hänen kylmät, harmaat silmänsä leimahtivat. "Arvelin tähän taloon
tullessani -- sinun taloosi, kuten sanot -- että tein sen hyvässä
tarkoituksessa säästääkseni vaivojasi, kun olit sairas ja kykenemätön
hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Mutta jos minä oikaisen lastasi,
kun hän on juonikas ja viekas ja pahanilkinen..."
"Oikaise omaa lastasi, Bridget O'Neill!" huudahti äitini, "ja
anna minun pitää huoli omastani. Hän on kaikkeni, mitä minulla on
maailmassa, enkä minä enää kauan saa häntä pitää. Sinä tiedät varsin
hyvin, mitä hän on minulle maksanut, ja ettei avioliittoni ole ollut
kovinkaan onnellinen, mutta sen sijasta, että auttaisit minua hänen
isäänsä vastaan..."
"Älä puhu enää mitään", ehätti Bridget tätini, "emme salli, että
taas joudut kiihtymyksestä sairaaksi ja että tuo pahantapainen lapsi
aiheuttaa sinulle toisen verensyöksyn."
"Bridget O'Neill", huusi äitini, nousten ylös tuolistaan. "Sinä olet
kovasydäminen, pahanluontoinen nainen. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin
minäkin, ettei Mary ole minua sairaaksi tehnyt, vaan sinä -- sinä,
joka soimasit minua lapseni takia, kunnes sydämeni raadeltui veriin.
Seitsemän vuotta sinä olet tätä tehnyt, ja nyt sinä rupeat selkäni
takana minun kanssani neuvottelematta määräämään lapseni kohtaloa.
Eikö äidillä ole mitään oikeuksia omaan lapseensa -- jota hän on
rakastanut, lapseen, jonka puolesta hän on kärsinyt ja elänyt, --
koska muut ihmiset, jotka eivät hänestä vähääkään välitä, saavat
riistää hänet äidiltä ja lähettää hänet vieraalle maalle, josta hän
kenties ei koskaan palaa. Mutta sitä et saa tehdä! Et saa! Sillä niin
kauan kuin ruumiissani on hengen kipunaakaan, et saa sitä tehdä, ja
jos sinä vain yrität..."
Hurjan kiihtymyksensä vallassa äitini kohotti toisen vapisevan
kätensä Bridget tätini kasvojen kohdalle ja kouristi toisella yhä
minua vyötäisiltä, kun hän äkkiä lakkasi puhumasta pelon katse
silmissään. Hän oli kuullut raskaita askeleita portaista. Isäni oli
tulossa. Hän astui huoneeseen uurteinen otsa tavallista syvemmissä
rypyissä ja sanoi:
"Mitä hän muka ei saa tehdä?"
Äitini vaipui sanatonna takaisin tuoliinsa, ja Bridget tätini
pyyhkien silmiään mustaan esiliinaansa -- hän itki ainoastaan isäni
läsnäollessa -- otti asiata selittääkseen.
"Kuulostaa siltä, että olen kovasydäminen ja pahaluontoinen nainen,
ja vaikka olen puuhaillut aamupuhteesta iltamyöhään ja ollut
seitsemän vuotta palvelijana, ei minulla näy olevan muuta virkaa
tässä talossa kuin ajaa sisareni lapsi pois täällä. Kuulostaa vielä
siltäkin ettei meillä -- ei kummallakaan -- ole mitään tekemistä
tämän tytön kanssa -- koskapa hänen äitinsä on ainoa henkilö, jolla
on minkäänlaisia oikeuksia lapseen, ja jos vain yritämme..."
"Mitäs tämä merkitsee?"
Suuttuneena ja kärsimättömänä isäni ei voinut kuunnella enempää, vaan
huudahti kovalla äänellään:
"Mistä alkaen on isä menettänyt määräämisvaltansa omaan tyttäreensä?
Hänen kai on pidettävä huoli hänestä, vai mitä? Jos tytär jotain
kaipaa, on hänen käännyttävä isänsä puoleen apua saadakseen,
vai mitä? Sellainen on laki. Ja se on aina ollut koko avarassa
maailmassa. Mitäs sitten kaikki tämä äläkkä tietää?"
Äitini teki heikon yrityksen vastata.
"Aioin vain sanoa, Daniel..."
"Sinä aioit sanoa jotain mieletöntä ja typerää. Ihminen voi omallaan
tehdä mitä hän vain tahtoo, vai mitä? Jos tämä tyttö on lapseni ja
minä määrään hänen menemään jonnekin, on hänen tietenkin mentävä." Ja
näin sanoen isäni iski paksun nyrkkinsä jymähtäen pöytään.
Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hän vaati isän oikeuksia minun
suhteeni, ja siksipä kenties äitikin alistuvana sanoi:
"Hyvä on, ystäväni. _Sinä_ tiedät parhaiten, mikä Marylle on parasta,
ja jos sinä niin sanot -- sinä ja Bridget ja -- isä Dan..."
"Minä sanon, ja sillä hyvä. Ala siis ryhtyä valmistuksiin ja tyydy
tähän luostarituumaan muitta mutkitta. Ja pane mieleesi, että
vastaisuudessa tahdon rauhan moisilta jupakoilta pikkuasiain tähden,
minulla on paljon tärkeämpiä asioita mietittävänä."
Äitini oli masentunut. Hänen huulensa liikahtivat uudelleen,
mutta ääneen hän ei virkkanut mitään, ja isäni pyörähti ympäri
kantapäillään ja läksi huoneesta niin kiihtyneenä, että lattiapalkit
notkuivat hänen raskaista askelistaan. Samassa Bridget tätikin
luiskahti ulos kilistellen mennessään avainkimppuansa.
He olivat tuskin kadonneet näkyvistä, kun äitini sai pitkällisen
yskäkohtauksen, ja kun se oli lopussa, makasi hän vuoteessaan
uupuneena, kalpeat kasvot ja väsyneet silmät ylöspäin kääntyneinä.
Silloin minä lankesin äitini kaulaan, ja isä Dan, jonka posket olivat
kosteat kyynelistä, taputteli hänen raukeana riippuvaa kättänsä.
Äiti rakas! Mitä suurimmalla hellyydellä olen häntä alati muistellut,
mutta nyt, kun voin käsittää mitä hän on mahtanut kärsiä, pysyy hän
muistossani rakkaimpana juuri sellaisena kuin hän oli sinä päivänä
-- suloinen, kaunis, arka enkelini --, jolloin hän hetkeksi asettui
vastarintaan, ei vain Bridget tätiäni, vaan myös kaikkien aikojen
julmuutta vastaan, poljetan äitiytensä jumalaisen oikeuden puolesta.
Yhdestoista luku.
Äitini alistui täydellisesti. Jo vuorokauden kuluttua hän oli
täydessä vaatteiden valmistamistouhussa Rooman-matkaani varten.
Vanha, värillinen mallikirja sukelsi jälleen esiin, pukutarpeita
tilattiin ja ompelijatyttö haettiin kylästä, mutta kaikkein
suurellisinta oli mielestäni, että Blackwaterista lähetettiin
noutamaan pieni oravannahkainen kauluri, suuri oravannahkainen puuhka
ja päänmukainen oravannahkainen lakki, jonka sivussa upeili sulka.
Lapsen sydän on kuin vuolas puro, ja loukkaisin totuutta,
jos sanoisin, että tunsin suurtakaan surua näiden ahkerien
valmistuspuuhien aikana. Päinvastoin olin, poloinen hupakko, aika
ylpeä, kun olin ikäänkuin paljoa ylempänä kaunista Betsyä ja Nessy
MacLeodia ja saatoin kohdella heitä alentuvalla ystävällisyydellä.
Isä Dan, joka kävi meillä useammin kuin koskaan ennen, yllytti
tietämättään tätä tunnetta minussa, hän kun alati, milloin vain
olimme kahden, kehoitti minua olemaan kiltti kaikille ja varsinkin
äidilleni.
"Pikku tyttöseni olisi niin pahoillaan, jos tuottaisi äidilleen
mielipahaa, eikö niin?" oli hänen tapana kuiskailla, ja kun minä
vastasin, että olisin niin kauhean pahoillani, hän jatkoi:
"Niinpä siis ollaan uljas pikku nainen. Hänen täytyy olla reippaana.
Hän ei saa surra lähtöään eikä itkeä, kun erohetki on käsissä."
Minä sanoin "kyllä" ja "niin" vastaukseksi kaikkeen tähän ja tunsin
suurta luottamusta itseeni, mutta olen varma siitä, että parastamme
tarkottava isä Dan antoi samoja neuvoja äidillekin, sillä muistan
kuinka uskottelimme toisillemme olevamme hyvällä päällä, kuinka
yhdessä nauroimme, juttelimme ja lauloimme, vaikka en luule silloin
epäilleeni, että oma osani tässä leikissä oli helpompi kuin hänen.
Viimein se kumminkin minulle selvisi, kun keskellä yötä, vähän ennen
lähtöäni, heräsin äitini kovaan yskimiseen ja kuulin hänen sanovan
itsekseen syvään läähättäen:
"Lapsi raukkani! Mihin hän joutunee?"
Kaikki sujui kuitenkin hyvin lähtöpäivään asti. Kaksi höyrylaivaa
kulki päivittäin Liverpooliinpa oli päätetty, että minä lähtisin
ensimäisessä. Jo päivän ensi koitteessa minä hypähdin ylös
vuoteeltani odottamatta herättämistä. Ihastukseni oli niin suuri,
että rupesin yöpaidassani tanssimaan ympäri huonetta muistamatta
isääni, joka aina nousi aamuhämärissä ja söi aamiaista alapuolella
olevassa huoneessa.
Äitini ja minä söimme aamiaista vuoteessa, ja sitten seurasi kova
touhu. Minun osani siinä oli pukeutua uusiin vaatteisiini ja sitten
kaikki päällysvaatteet ylläni pyörähdellä varpaillani peilin edessä,
hymyillen kuvalleni. Sillä välin äiti neuvoi minua kirjoittamaan
hänelle niin usein kuin luostarista sallittaisiin sekä kirjoitti
polvillaan rukoustuolissaan, jota hän käytti kirjoituspöytänä,
osoitteen kirjeitäni varten.
Silloin huomasin, että päällekirjoituksen ensimäinen rivi "Rouva
Isabel O'Neill" oli kyynelten tahrima, joita oli tipahdellut hänen
silmistään, ja kurkkuani alkoi kouristaa. Mutta muistin, mitä isä Dan
oli neuvonut minua tekemään, ja sanoin:
"Älä huoli, mammi. Älä huoli -- lupa-ajaksi pääsen kotiin."
Tuokion kuluttua kuulimme vaunujen pyöräin ratisevan ikkunain alla,
ja sitten isä Dan astui sisään valkea, kudottu vaippa hartioillaan,
kantaen kädessään hullunkurista laukkua, jossa hän tavallisesti
kuljetti hautajaiskauhtanaansa, ja ilmoitti, että kaikki oli valmista.
Näin äidin kääntyvän poispäin ja ottavan taskustaan nenäliinansa,
ja minä rupesin itsekin vetistelemään, mutta isä Dan antoi minulle
kynnyksellä seisoessaan merkin, ja minä nielaisin kyyneleeni ja
huudahdin:
"Hyvästi, mammi. Jouluksi tulen takaisin", ja sitten ryntäsin ovelle.
Ovesta ulos lentäessäni kuulin äitini äännähtävän "Mary" hyvin
oudolla äänellä, ja minä käännähdin katsomaan häntä -- voin vieläkin
nähdä hänet .- kauniit, kalvakat kasvot tuskan murtamina ja
käsivarret minua kohti kurotettuina.
Silloin minä karkasin takaisin hänen luokseen, ja hän sieppasi minut
syliinsä huudahtaen: "Mary rakas! Mary rakkaani!" ja saatoin tuntea
hänen sydämensä tykkivän hänen pukunsa lävitse ja kuulla hänen
kurkkunsa käheän korinan, ja silloin meidän poloisten teeskennelty
uljuus kerrassaan kukistui.
Samassa isäni kuului alhaalta huutavan, että myöhästytään laivalta,
ja niinpä äitini kuivasi meidän kummankin silmät ja päästi minut
menemään.
Isä Dan oli jo kadonnut, kun tulin portaille, mutta nähdessäni Nessy
MacLeodin ja kauniin Betsyn seisovan portaitten alapäässä, minä
äkkiä saavutin mielenmalttini ja purjehtien alas portaita kaikessa
komeudessani, astuin heidän sivuitseen ylpeän äänettömänä pieni
linnunpääni pystyssä.
Aikomukseni oli menetellä samoin Bridget tädin suhteen, joka huivi
hartioillaan seisoi avoimessa ovessa, mutta hän tarttui kiinni minuun
sanoen:
"Vai et aio suudella minua hyvästiksi?"
"En", vastasin, ojentaen pikku ruumiini niin suoraksi kuin
mahdollista.
"Mikset?"
"Koska sinä olet ollut tyly äidille ja julma minulle ja kosket
välitä kestään muusta kuin kauniista Betsystä. Ja minä aion kertoa
luostarissa, että teet äidin sairaaksi, ja sinä olet niin häijy kuin...
kuin häijyt vaimot Raamatussa!"
"Herrajesta!" päivitteli Bridget täti ja yritti nauraa, mutta minä
saatoin nähdä, että hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi kuin valkeaksi
kalkittu seinä. Se ei minua vähääkään huolettanut, mutta vaunujen luo
tullessani sanoi isä Dan, joka jo istui niissä:
"Pikku Maryni ei tahdo jättää kotia tuolla tapaa suutelematta tätiään
ja sanomatta hyvästiä serkuilleen."
Niinpä minä palasin takaisin ja pudistin kättä Nessy MacLeodin ja
kauniin Betsyn kanssa ja kurotin pienet kasvoni Bridget tätini
suudeltaviksi.
"Nyt olet kiltti", sanoi hän suudeltuaan minua, mutta luin läksin
menemään, kuuli valpas pikku korvani sanat:
"Hyvä toki, että hän lähtee,"
Tällä välin oli isäni, jonka raudanharmailla hiuksilla aamusumu
välkkyi kuin kaste, astellut pitkin hiekkakäytävää, ja kärsimättömänä
väittäen hevosia palelevan, hän muitta mutkitta lennätti minut
vaunuihin ja paiskasi oven kiinni jälkeeni.
Mutta tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, kun isä Dan, joka
vilkutteli pieniä silmiään ja oli niistävinään nenäänsä värilliseen
nenäliinaansa, sanoi: "Katso!" ja viittasi äitini ikkunaan.
Siinä hän seisoi, viittoen minulle ja heittäen lentosuudelmia
avoimesta ikkunasta, kunnes vaunut pyörähtivät muutamain puiden taa
ja hän katosi näkyvistäni.
Mitä äitini huoneessa tapahtui sen jälkeen kun hänen ikkunansa
suljettiin, en tiedä, mutta muistan hyvin, että itse ryömin vaunujen
nurkkaan ja unohdin kaiken kunnian ja suuruuden, jota Roomaan lähtö
merkitsi minulle.
Kun olimme päässeet puolimatkaan ajotietä, hyökkäsi eräs poika koiran
kanssa kastanjapuiden takaa ja alkoi juosta kilpaa vaunujen kanssa.
Se oli Martin, ja vaikka hänen oikea käsivartensa oli siteessä,
ponnistautui hän vaunujen astuimelle ja piteli kiinni vasemmalla
kädellään avoimesta vaunun ikkunasta, pistäen samassa päänsä sisään
ja merkitsevin elein pyytäen minua ottamaan hänen hampaistaan
varressaan riippuvaa, suurta, punaista omenaa. Minä otin sen, ja
sitten hän hypähti maahan sanaakaan virkkamatta. Muistaessani nyt
hänen vääntyneitä kasvojaan ja vetistyneitä silmiään, pyrkii minua
naurattamaan. Mutta silloin katsahtaessani taakseni ja nähdessäni
pienen, yksikätisen olennon seisovan tiellä suuri tattihattu päässään
William Rufuksen vieressä, ei minua lainkaan naurattanut.
Tulimme Blackwateriin hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä, ja kun
laivan pillit olivat lakanneet viheltämästä ja olimme merellä,
huomasin, että istuimme laivan toisessa yksityishytissä yläkannella.
Isä Dan kertoi minulle, että toinen hytti oli nuoren lordi Raan
ja hänen holhoojansa hallussa ja että he olivat menossa yhdessä
Oxfordiin. Mutta se ei sillä hetkellä minua vähääkään huvittanut.
Kun minulla nyt oli aikaa miettiä viimeisiä tapahtumia, alkoi
kauhistuttava totuus valjeta minulle, ja kun isä Dan, joka oli hyvin
kiihtynyt, meni ylhäisille matkatovereillemme lausumaan alamaisimmat
tervehdyksensä, kyyristyin minä kokonaan hytin ovenpuoleiseen
nurkkaan ja toistin itselleni, että minut oikeastaan olikin ajettu
pois isäni talosta, enkä koskaan enää saisi nähdä Martinia enkä
äitiäni.
Äkkiä huomasin hyttini pimenevän siitä, että joku seisoi ovella.
Se oli pitkä poika tai oikeammin mies, ja tiesin paikalla kuka hän
oli. Hän oli nuori lordi Raa. Ja hän oli mielestäni niin kaunis ja
hienosti vaatetettu seisoessaan siinä minua hymyillen silmäilemässä.
Hetken kuluttua hän astui hyttiin ja kävi istumaan vastapäätä minua
sanoen:
"Sinä siis olet pikku Mary O'Neill, olethan?"
Minä en vastannut mitään. Tarkemmin häntä silmäiltyäni arvelin, ettei
hän sentään ollutkaan niin kaunis, hänellä kun oli kaksi suurta
etuhammasta kuten kauniilla Betsyllä.
"Etkös sinä olekin se tyttö, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla
poika ja päästä minun tilalleni?"
En vieläkään virkkanut mitään. Hänen äänensä muistutti mielestäni
Nessy MacLeodin ääntä -- se oli kimeä, kova ja narskuva.
"Poloinen pikku pupu! Aivan yksin matkalla Roomaan, niinhän?"
En vieläkään virkkanut mitään. Hänen silmänsä olivat mielestäni kuten
Bridget tädin -- kylmät, harmaat, läpitunkevat.
"Niin hiljaisen alistuvainen! Ihanhan sitä ollaan jo kuin pikku
nunna! Ja riivatun kaunis nunna hän onkin, se on myönnettävä."
Minä aloin jo tuntea suurta ylenkatsetta häntä kohtaan.
"Mistä olet saanut nuo suuret enkelinsilmät? Ne on varmaankin
varastettu joltain Madonnalta, on tottakin."
Mutta minä olin jo selvillä siitä, ettei hänen kanssaan kannattanut
puhua, niinpä minä käänsin pois pääni ja rupesin tähystämään merta,
kun kuulin hänen sanovan:
"Tottahan annat minulle suukkosen, sievä pikku naikkoseni, annathan?"
"En."
"Ooh, mutta sinun täytyy -- mehän olemme sukulaisia, näetkös."
"En tahdo."
Silloin hän naurahti ja nousten istualtaan kumartui minun ylitseni
suudellakseen minua, jolloin minä kiskaisin toisen käteni puuhkasta
ja puristaen sen lujasti nyrkkiin löin häntä kasvoihin.
Hän oli hämmästynyt ja suuttunut.
"Katsopas vain kiukkupussia!" harmitteli hän. "Kuka olisi uskonut!
Nunnan kasvot ja pirun mieli! Mutta tämä sinun pitää vielä sovittaa,
neitiseni."
Hän läksi tiehensä, enkä nähnyt häntä sen koommin, ennenkuin laiva
laski Liverpoolin lastauslaituriin. Silloin matkustajain puuhatessa
tavarainsa kanssa, hän palasi takaisin isä Danin ja pitkän, vaalean
herrasmiehen seurassa, joka oli hänen holhoojansa, ja sanoi:
"Kas niin, annetaanko minulle suukkonen sovitukseksi vai kannammeko
kaunaa toisillemme kaiken elinaikamme?"
"Pikku Maryni ei voisi kantaa kaunaa ketään kohtaan", sanoi isä Dan.
"Hän antaa lordin suudella itseään sovinnon merkiksi."
Niinpä tein samoin nuorelle lordi Raalle kuin Bridget tädilleni --
kurotin ylös kasvoni ja hän suuteli minua.
Pieni, yksinkertainen, jokapäiväinen tapahtuma tämä vain oli, mutta
se oli sittenkin alku elämäni onnettomimpaan askeleeseen, ja kun sitä
ajattelen, en voi olla ihmettelemättä, että Hän, joka laskee kukkaset
kedolla ja pitää huolta taivaan linnuista, ei pienimmälläkään
merkillä varoita lapsiaan estääkseen heidän jalkaansa horjumasta.
Kahdestoista luku.
Matkastamme Roomaan ei muistiini ole jäänyt paljon muuta kuin
että nukuimme erilaisissa vuoteissa eri kaupungeissa, että junat
kiitivät läpi tunnelien ja hiljensivät vauhtiaan lasikattoisille
rautatieasemille tullessaan, että loppumaton ihmistulva liikkui
edestakaisin omituisessa sekasorrossa, ja lisäksi, että tunsin itseni
hyvin avuttomaksi ja pelkäsin eksyväni isä Danista, jonka vuoksi
pysyttelin hyvin lähellä häntä.
Neljännen päivän iltapuolella kotoalähdöstämme juna kulki aavan,
aaltomaisesti töyryisen tasangon poikki, joka oli melkein puuton
ja näytti liikkuvasta junasta katsottuna vihreältä mereltä, jonka
laineilla kelluu vesiruohoa. Isä Dan luki paraikaa rukouskirjastaan
seuraavan päivän tekstiä, koska ei tietänyt mitään muutakaan
ajankuluksi, kun aurinko samassa laski taivaanrannan taa suurena,
punaisena loimuna, ja sitten äkisti tämän valoloiston keskeltä
näyttäytyi iso, pyöreä, musta pallo, joka muistutti ankkurissa olevaa
ilmapalloa.
Minä huomautin tästä isä Danille, ja samassa hän joutui aivan
erikoisen innostuksen valtaan.
"Ei pidä tuskailla, lapseni", huudahti hän ilonkyynelten noustessa
hänen silmiinsä. "Tiedätkö mikä se on? Se on Pyhän Pietarin kirkko!
Rooma, lapseni, Rooma!"
Kello yhdeksän seutuvilla me saavuimme määräpaikkaamme, ja keskellä
suurta sekasortoa minä astelin isä Danin vieressä pidellen kiinni
hänen suuresta taskustaan, hänen kantaessaan omaa laukkuansa ja minun
koriani, kunnes olimme taivaltaneet läpi pitkän asemasillan tungoksen
ja tulleet aseman ulkopuolelle ajurein luo.
Silloin isä Dan pyyhki otsaansa kirjavalla nenäliinallaan, ja
minä kyyristyin hänen viereensä istumaan. Ajuri läimähytti pitkää
ruoskaansa huutaen jalkamiehiä väistymään ajaessamme eteenpäin
kivikaduilla, jotka näyttivät olevan täynnä kuvapatsaita ja
suihkulähteitä, ja kaikkea valaisi suuri, valkea valo, joka ei ollut
kuunvaloa, vaikkakin muistutti sitä.
Mutta viimein pysähdyimme erään suuren talon pienen portin eteen.
Talon vieressä oli kirkko ja se tuntui olevan rakennettu korkealle
penkereelle, josta saattoi nähdä yli koko kaupungin, sillä minä näin
monta samanlaista kuin Pyhän Pietarin kirkko alapuolellamme.
Ovessa oleva rautaristikko työnnettiin syrjään, ja sitten avasi
oven mustapukuinen nainen, jonka otsalla oli musta side ja jonka
olkapäillä molemmin puolin kasvoja riippui valkea liina. Hän pyysi
meitä astumaan sisään, ja tehtyämme sen hän kuljetti meitä pitkää
käytävää myöten lämpimään huoneeseen, missä suuressa punaisessa
nojatuolissa istui eräs nainen samanlaisessa, vaikka hiukan
hienommasta vaatteesta tehdyssä puvussa.
Isä Dan, joka kumarsi syvään tälle naiselle, sanoi häntä arvoisaksi
äidiksi, ja hän vastasi oudolla englanninkielellä, jonka jäljestäpäin
sain kuulla olevan vierasta murtamista.
Muistan, että hän oli mielestäni hyvin kaunis, melkeinpä yhtä kaunis
kuin äitini, ja kun isä Dan käski minun suudella hänen kättänsä, tein
sen, ja sitten hän asetti minut istumaan tuolille ja alkoi katsella
minua.
"Kuinka vanha hän on?" kysyi hän, ja isä Dan vastasi, että hän luuli
minun täyttävän kahdeksan vuotta tässä kuussa, mikä olikin totta, nyt
kun oltiin lokakuussa.
"Pienipä hän on ikäisekseen", huomautti nainen, ja silloin isä Dan
virkkoi äiti raukasta jotain, jota en voi muistaa.
Tämän jälkeen he juttelivat muista asioista, ja minä katselin
seinillä riippuvia tauluja -- jotka kuvasivat pyhimyksiä ja paaveja
sekä Jeesusta aukaistu sydän rinnassaan.
"Lapsi mahtaa olla nälissään", sanoi nainen. "Hänen täytyy saada
jotain syödäkseen, ennenkuin käy levolle muut lapset ovat jo
nukkumassa."
Sitten hän soitti käsikelloa, ja kun nainen, joka oli avannut oven,
näyttäytyi, sanoi hän:
"Pyydä sisar Angelaa heti tulemaan tänne."
Parin minuutin kuluttua sisar Angela tuli huoneeseen. Hän oli aivan
nuori, melkeinpä kasvava tyttö, ja hänen kasvonsa olivat niin
suloiset ja surumieliset, että rupesin heti häntä rakastamaan.
"Tämä on pieni Mary O'Neill. Vie hänet ruokahuoneeseen ja anna
hänelle mitä hän vain haluaa, äläkä jätä häntä, ennenkuin hän on
rauhallinen ja tyytyväinen."
"Hyvä on, äiti", vastasi sisar Angela ja tarttuen käteeni hän
kuiskasi: "Tule, Mary, näytät kovin väsyneeltä."
Minä nousin seuratakseni häntä, mutta samassa nousi isä Dankin, ja
minä kuulin hänen sanovan, että hänen oli viipymättä etsittävä jokin
yömaja, sillä hänen piispansa oli luvannut hänen oleskella Roomassa
vain yhden päivän, ja hänen oli siis jo huomispäivänä aamujunassa
palattava kotiin.
Tämä kohtasi minua kuin salamanisku. Mitä todella lienenkään
matkastani kuvitellut, en tiedä, mutta varmasti en ollut kertaakaan
ajatellut jääväni yksin Roomaan.
Pikku sydämeni vavahti, ja päästäen irti sisaren käden, astuin isä
Danin luo ja tartuin hänen käteensä.
"Ettehän jätä pikku Maryänne, isä, ettehän?"
Luulenpa, että kiltti isä Dan oli vielä onnettomampi kuin minä,
sillä muistan hänen mielenliikutuksesta hätääntyneellä, sortuneella
äänellään änkyttävän jotain, että arvoisa äiti pitää hyvää huolta
minusta ja että hän varmasti palaa takaisin jouluna viedäkseen minut
kotiin isäni juhlallisen lupauksen mukaisesti.
Sitten minä yhä hiljaa nyyhkyttäen läksin sisar Angelan taluttamana
ruokahuoneeseen, joka oli iso, kaikuva sali. Lukupulpetin eteen,
jonka yläpuolella seinällä riippui toinen vielä suurempi Pyhän
Sydämen kuva, oli asetettu rivittäin yksinkertaisia honkapöytiä ja
-penkkejä. Vain yksi kaasuliekki oli jätetty palamaan, ja sen alle
minä istuuduin illallistani syömään. Juotuani kupillisen lihalientä
en enää ollut niin allapäin.
Sitten sisar Angela sytytti lampun ja talutti minut kiviportaita
ylös makuuhuoneeseen, joka oli samanlainen kuin ruokahuonekin,
vaikkei niin hiljainen, sillä se oli täynnä vuoteita, ja nukkuvain
tyttöjen hengitys sai aikaan äänen, joka muistutti kellosepän puotia
kylässämme...
Minun vuoteeni oli oven lähellä, ja riisuttuaan minut ja käärittyään
peitteen ympärilleni, sisar Angela alensi äänensä hyvin matalaksi
ja kehoitti minua olemaan aivan rauhallinen ja kiltti pikku tyttö,
Jesuslapsen rakas lapsi; ja silloin en voinut olla vetämättä
käsivarsiani peitteen alta ja kietomatta niitä hänen pyöreälle
kaulalleen ja vetämättä hänen päätänsä tyynylleni ja suutelematta
häntä.
Sisar Angela otti sitten lampun ja meni makuuhuoneen peräpuolelle,
josta pieni neliönmuotoinen osa oli erotettu häntä varten, ja näin
hänen siellä valmistautuvan levolle, irroittavan valkeat siteet
poskiltaan ja mustan siteen otsaltaan sekä päästävän pitkät, vaaleat
hiuksensa valloilleen kauniisti aaltoilemaan kasvojensa ympäri. Ja
hän oli mielestäni niin suloisen ja kodikkaan näköinen.
Mutta voi, minä tunsin itseni niin yksinäiseksi! Sen jälkeen en ole
milloinkaan eläessäni -- en syvimpinä tuskanhetkinänikään -- tuntenut
itseäni niin avuttomaksi ja turvattomaksi. Kun sisar oli käynyt
levolle ja makuuhuoneessa oli kaikki hiljaista eikä muuta kuulunut
kuin nukkuvien tyttöjen tasaista hengitystä, -- jotka kaikki olivat
minulle ventovieraita, -- valtasi minut niin painostava yksinäisyyden
tunne, että kätkin pääni sänkyvaatteisiin, kuten jo pienenä ollessani
oli ollut tapani isäni tullessa äitini huoneeseen.
Koetan ajatella isääni ilman katkeruutta, mutta en vielä tälläkään
hetkellä saata käsittää, kuinka hänellä oli sydäntä työntää
minut pois kotoa näin kevyesti. Tahtoiko hän vain saada rauhaa
liiketoimiansa varten, näkemättä mahdolliseksi toteuttaa sitä muulla
tavalla kuin poistamalla Bridget tätini kateuden aiheen? Vai kantoiko
hän yhä vielä kaunaa kohtalolle siitä, että se oli tehnyt minut
tytöksi, ja siitä syystä tahtoi vapautua minua näkemästä.
En tiedä. En osaa sanoa. Mutta kummassakin tapauksessa koetan turhaan
ymmärtää, kuinka hän saattoi ajatella olevansa oikeutettu, vaikkei
hän vähääkään minusta huolinut, riistämään minut erilleen äidistäni,
joka minua rakasti ja oli niin kalliisti saanut maksaa hengestäni.
Hän on isäni -- Jumala auttakoon minua leppeästi häntä arvostelemaan.
Kolmastoista luku.
Puoli seitsemän aikaan aamusella heräsin aamukellon kovaan soittoon,
ja kun olin havahtunut syvästä lapsenunestani sen verran, että
saatoin katsella ympärilleni, näin keski-ikäisen, ankarannäköisen
nunnan lukevan rukousta ja kaikkien makuuhuoneessa olevain tyttöjen
olevan polvistuneina vuoteillaan sanellen vastauksia.
Parin minuutin kuluttua, kun tytöt jutellen ja nauraen pukeutuivat,
tuli muuan iso tyttö luokseni sanoen:
"Minä olen Mildred Bankes, ja sisar Angela sanoo, että minun on
pidettävä huolta sinusta tänään."
Hän oli viidentoista vuoden seutuvissa, ja hänen pitkät, rumanlaiset
kasvonsa muistuttivat mielestäni erästä isäni hevosta, jota kylän
poikien oli tapana kiusotella, mutta hänen hymynsä oli niin
herttainen, että minä heti mielistyin häneen.
Hän auttoi minua pukeutumaan ruskeaan samettihameeseeni, mutta
ilmoitti samassa, että hänen ensi työnsä oli viedä minut
maallikkosisarten luo, joiden tehtävänä oli valmistaa tytöille mustat
luostaripuvut.
Oli vielä niin varhaista, että pimeätä huonetta valaisivat vain
ikkunoista tunkeutuvat heikot valoviirut, mutta sentään näin, että
minun ikäisiäni lapsia oli vain noin seitsemän tai kahdeksan; muut
tytöt olivat monta vuotta vanhemmat, ja Mildred selitteli minulle,
että Jesuslapsen luokkaan kuuluvia tyttöjä oli niin vähän, että
heidät oli pantu nukkumaan Pyhän Sydämen tyttöjen kanssa.
Neljännestunnin kuluttua jokainen oli peseytynyt ja pukeutunut, ja
sitten, sisar Angelan annettua merkin, tytöt riensivät ilakoiden ja
nauraen ruokasaliin. Se oli suuri halli, jonka perällä oli koroke ja
seinällä toinen kuva terävien okaitten raatelemasta Pyhästä Sydämestä.
Siellä olivat jo odottamassa arvoisa äiti sekä luostarin muut nunnat,
kaikki kalpeakasvoisia ja raskaskatseisia naisia rukousnauhat
kaulassaan, ja hän luki pitkän rukouksen, johon oppilaat (niitä oli
kaikkiaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä) sanelivat vastauksia,
ja sitten seurasi viiden minuutin äänettömyys, joka oli aiottu
itsetutkistelemista varten, vaikka huomasin muutamain isojen tyttöjen
kuiskailevan keskenään päät alaspäin painettuina.
Kuunneltuamme vielä kirkossa messun läksimme kiireesti takaisin
ruokailuhuoneeseen, joka sillaikaa oli lämmennyt aamiaisestamme
nousevasta höyrystä ja joka surisi iloisista äänistä kuten kiehuva
vesi paistinpannussa.
Minä olin niin kiintynyt katsomaan kaikkea, että unohdin syömisenkin,
kunnes Mildred nyhjäten muistutti minua siitä, mutta kun lusikka jo
oli puolitiessä suuhuni, laskin sen kiireesti taas alas.
Yksi suurista tytöistä oli käsikellon kilistessä astunut
lukupulpetille ja alkanut lukea kirjaa, jonka jäljestäpäin sain
tietää olevan "Kristuksen seuraamisesta". Hän oli noin kuudentoista
korvissa ja hänen kasvonsa olivat niin elävät, etten voinut kääntää
silmiäni niistä.
Hänen hipiänsä oli vaalea ja hänen tukkansa kastanjanruskea, mutta
hänen silmänsä olivat niin tummat ja terävät, että hän näytti
katseellaan läpäisevän kaikki, milloin vain nosti päänsä kirjasta,
jonka hän useasti tekikin.
"Kuka hän on?" kuiskasin.
"Alma Lier", kuiskasi Mildred takaisin, ja kun aamiainen oli syöty ja
me aloimme hajaantua tunneillemme, kertoi hän minulle yhtä ja toista
hänestä.
Alma oli amerikkalainen. Hänen isänsä oli hyvin rikas ja hänen
kotinsa oli New Yorkissa. Mutta hänen äitinsä asui Pariisissa, vaikka
hän nykyisin oli Roomassa, ja välistä hän tuli vaunuilleen noutamaan
tytärtään ajelulle.
Alma oli sitäpaitsi koulun lahjakkain oppilas, ja lukukauden lopussa,
kun vanhemmat ja ystävät tulivat luostariin ja joku kardinaaleista
jakeli palkintoja, sattui toisinaan, että Alma sai niin paljon
kirjoja kotiin vietäväksi, että hän tuskin saattoi pidellä niitä
käsissään korokkeelta alas astuessaan.
Kuuntelin kaikkea tätä ihailevalla kunnioituksella, ja Alma oli
mielestäni perin ihmeellinen ja jumaloitava olento. Nyt kun sitä
muistelen kaikkein näiden vuosieni katkerain kokemusten jälkeen,
en tiedä nauraako vai itkeäkö ajatellessani, että ensimäinen
vaikutelmani hänestä oli tällainen.
Minut pantiin nuorimpain luokkaan, ja sisar Angela oli opettajani.
Hän oli niin lempeä minulle että hänen kiitoksensa vaikutti kuin
suudelma ja hänen moitteensa kuin hyväily; mutta siitä huolimatta
en voinut ajatella muuta kuin Almaa, ja puolipäivän aikaan, kun
ruokakello soi ja Mildred tuli noutamaan minut ruokailusaliin, odotin
jännitetyin mielin, lukisiko jälleen sama tyttö meille.
Hän luki, mutta tällä kertaa vieraalla kielellä, ranskankielellä,
ilmoitti Mildred -- pyhän Margaret Mary Alocoquen kirjeitä --
ja ihailuni Almaa kohtaan kasvoi kymmenkertaiseksi. Ihmettelin
mielessäni, joutuisinko milloinkaan tutustumaan häneen.
Lapsen jumaloimiselle ei mikään vedä vertoja, ja elämäni, joka vielä
edellisenä päivänä oli minusta ollut niin kylmä ja pimeä, muuttui nyt
lämpimäksi ja valoisaksi.
Minä olin tyytymätön kaikkeen, mikä riisti minulta tilaisuuden
kohdata Almaa -- tyytymätön, kun minut vietiin maallikkosisarten luo,
jotka ottivat mittaa minusta uutta mustaa pukuani varten, tyytymätön
kello kolmen "rukousnauha-kävelyyn", jolloin nunnat veivät luokkansa
ulos päivänpaisteeseen, ja ennen kaikkea harmitti minua vapaaehtoinen
osanotto Pyhään Sakramenttiin luostarin kirkossa. Kirkko oli suuri ja
loistava; keskeltä sen jakoi kahtia auki oleva pronssinen väliaidake,
jota sanottiin cancelloksi -- aidakkeen rajoittama perimäinen osa
kirkkoa, kuiskasi Mildred, oli aiottu koulun asujamille, mutta
ulkopuolinen osa oli seurakuntaa varten, joka sunnuntaisin tuli
kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan.
Kello neljän aikana oli päivällinen, ja silloin Alma taas luki
-- tällä kertaa italiankielellä -- pyhän Franciskus Salesilaisen
kirjoituksia --, ja sitten seurasi minun sanomattomaksi
ihastuksekseni pitkä väliaika. Kaikki tytöt ryntäsivät luostarin
puutarhaan, joka vielä loisti iltapuoliauringon hohteessa, ja
ilma kajahteli nauruista ja huudoista kuten merenranta tuulisena
kesäaamuna.
Puutarha oli laaja, paljas pihamaa; sitä ympäröivät kahdelta puolelta
luostarirakennukset ja muilta sivuilta sitä rajoittivat keltainen
muuri ja tuuhealatvainen havupuukuja. Pihassa ei ollut mitään muuta
viheriää kuin yksi ainoa vanha puu, joka muistutti minua Tommy
toverista, se kun seisoi siinä ahavoituneen vanhan merimiehen
tapaisena muhkuraisine, rentoine jäsenineen.
Suuri joukko tyttöjä hyöri laulaen ja tanssien tämän puun ympärillä,
ja minä olin juuri silloin niin keveällä mielellä, että olisin
halusta heihin liittynyt, mutta minä paloin ikävästä joutua
ihailuni esineen läheisyyteen, ja niinpä minä silmäilin innokkaasti
ympärilleni ja kysyin Mildrediltä, luuliko hän Alman olevan siellä
mukana.
"Onpa tietenkin", vastasi Mildred, ja tuskin olivat sanat lausutut,
kun Alma itse astui meitä kohti ihailevan tyttöjoukon ympäröimänä,
joka riippui hänessä kiinni ja nauroi kaikelle, mitä hän sanoi.
Sydämeni alkoi jyskyttää, ja tietämättä mitä tein, jäin jäykkänä
paikalleni seisomaan Mildredin astuessa parisen askelta minusta
eteenpäin.
Silloin huomasin, että Almakin oli pysähtynyt ja että hänen suuret,
tutkistelevat silmänsä tarkastivat minua. Hermostuneessa tilassani
yritin hymyillä, mutta Alma vain tuijotti minuun edelleen, ja viimein
hän virkkoi sellaisella äänellä kuin olisi vahingossa sattunut
koskettamaan varpaallaan jotain hyvin pientä ja naurettavaa:
"Herranen aika, tytöt, mikä tuo on?"
Sitten hän purskahti nauruun, johon toiset tytöt yhtyivät, ja
mitellen minua halveksivin silmäyksin he kaikki nauraa hihittivät.
Tiesin mille he nauroivat -- äitini ompelemille vaatteille, joista
olin ollut niin ylpeä. Se poltti minua kuin kuuma rauta, mutta Alma
ei tuntenut sääliä.
"Eiköhän se pikku nukke vain luule olevansa hyvinkin kaunis",
sanoi hän. Ja sitten hän kulki ohitseni toiset tytöt mukanaan, ja
mennessään he katsahtivat taaksensa yhä nauraen.
Sen jälkeen ei kukaan -- ei Alma itsekään -- ole tuottanut, minulle
niin suurta tuskaa, mitä tunsin tällä hetkellä. Kurkkuani kuristi,
kyyneleet kihosivat silmiini, pettymyksen, nöyryytyksen ja häpeän
tunteet kuohuttivat mieltäni, ja minä seisoin siinä rutistaen pientä
nenäliinaani kädessäni ja toivoen kuolevani.
Samassa oli Mildred vieressäni, ja laskien käsivartensa vyötäisilleni
hän virkkoi:
"Älä huoli, Mary. Hän on sydämetön olento. Älä huoli olla missään
tekemisissä hänen kanssaan."
Mutta kaikki päivänpaiste oli kadonnut sydämestäni ja minä itkin
itkemistäni tuntikausia. Nyyhkytin yhä hiljaa ja katkerasti,
kun kahdeksan seutuvilla luimme iltarukouksemme, ja minä näin
vastapäätäni istuvan Alman kuiskailevan vierustovereilleni, ja sitten
he molemmat katsahtivat suoraan minua kohti.
Ja kello yhdeksän, kun panimme maata, itkin rajummin kuin koskaan,
niin että kun yökello oli soinut ja kynttilät olivat sammutetut,
astui sisar Angela suruni syytä tietämättä vuoteeni ääreen ja ennen
poistumistaan alakertaan omia opintojaan harjoittamaan kuiskasi:
"Älä ikävöi niin kovin kotiin, Mary. Pian sinä tähän totut."
Mutta tuskin olin jäänyt yksikseni tuskaisen ikäväni valtaan, kun
tunsin jonkun koskettavan minua olkapäähän, ja katsahtaessani ylös
näin yöpukuun verhotun tytön seisovan vieressäni. Se oli Alma ja hän
sanoi:
"Sanopas, pikku tyttö, onko nimesi O'Neill?"
Hermostuneena vavisten vastasin myöntävästi.
"Oletko Ellanin O'Neillien sukua?"
Yhä vavisten sanoin olevani.
"Niinkö!" sanoi hän aivan toisella äänellä, ja silloin älysin, että
syystä tai toisesta olin kohonnut hänen silmissään.
Hetken kuluttua hän kävi istumaan vuoteelleni ja kyseli kaikenlaista
kodistani -- oliko se suuri ja hyvin vanha, oliko siinä suuret
kiviportaat ja suuret avonaiset tulisijat, leveät parvekkeet ja
kauniit, merelle vievät puistotiet.
Olin niin ylen onnellinen huomatessani merkitseväni jotain Alman
silmissä, että vastasin "on", "on", ajattelematta sen tarkemmin hänen
kysymyksiänsä, ja kyyneleeni olivat jo kuivuneet, kun hän sanoi:
"Tunnen erään, joka ennen on asunut kodissasi, ja aion kertoa hänelle
kaikki sinusta."
Vielä hetkisen hän istui ja pois lähtiessään hän kuiskasi:
"Ethän vain pannut pahaksi, että nauroin tänään puutarhassa. En
tarkoittanut sillä mitään. Mutta jos joku tytöistä vielä nauraa
sinulle, niin sano olevasi Alma Lierin ystävä, niin heti hän jättää
sinut rauhaan."
Taisin tuskin uskoa korviani. Minulle oli äkkiä auennut uusi, suuri,
loistava tulevaisuus ja olin hyvin onnellinen.
Silloin en tietänyt, että talo, josta Alma puhui, ei ollutkaan
kotini, vaan Raa-linna. Silloin en tietänyt, että se henkilö, joka
oli siellä asunut, oli hänen äitinsä, ja että tämä huolettoman ja
upean nuoruutensa aikana oli ollut väleissä pahan lordi Raan kanssa,
joka oli ruoskalla lyönyt isääni ja kironnut isoäidilleni.
En tietänyt mitään menneisyyden hämärään verhotuista tapauksista enkä
siitä, mitä salaperäinen tulevaisuus oli tuova mukanaan. Sen vain
tiesin, että Alma oli sanonut olevansa ystäväni ja luvannut ottaa
minut hoivaansa. Ja ilomielin minä vaivuin uneen.
Neljästoista luku.
Alma piti sanansa, vaikkakin hänen suojeleva käytöksensä minua
kohtaan ilmaantui tavalla, josta vain lapsen sydän saattoi täysin
nauttia.
Hän nimitti minua Margaret Maryksi Pyhän Sydämen suojeluspyhimyksen
mukaan, otti minut kanssaan kävelylle väliaikoina, ikäänkuin olisin
ollut pieni lempivillakoira, ja mikä hauskinta kaikista -- hän
teki vuoteeni yhtymäpaikaksi, johon muutamat tytöt kokoontuivat
iltamyöhällä kertomaan toisilleen juttuja, kun heidän luultiin jo
olevan unen helmoissa.
Minä olin mielissäni näistä salaisista yhtymisistä, ja kun täysikuu
Italian taivaan kirkkaasta syvyydestä kurkisti sisään ikkunasta
yöpuvuissaan istuviin tyttöihin, jotka olivat ryhmittyneet
vuoteelleni minun ympärilleni, tunsin itseni sangen tärkeäksi ja
arvokkaaksi henkilöksi.
Alma tietenkin johti puhetta näissä kuiskaavissa kokouksissa.
Toisinaan hän jutteli meille ajoretkistään Borghesen puutarhaan,
missä hän näki kuninkaan ja kuningattaren, tai Campagnasta, missä
hän oli nähnyt Rooman loistavimman aateliston, tahi Pinciosta,
missä orkesteri soitti huvimajassa, rouvain ja neitosten istuessa
vaunuissaan auringonpaisteessa ja sinitakkisten upseerien hymysuin
tervehtiessä heitä.
Toisinaan hän kuvaili meille tulevaisuuttaan, jota hän ei suinkaan
aikonut hiljaiselle elämälle ja hartaudelle pyhittää. Mustia pukuja
hän ei milloinkaan enää pukisi ylleen, ja jos hän menisi naimisiin
(mikä oli epävarmaa), ei hän miehekseen huolisi amerikkalaista, vaan
ranskalaisen, sillä Ranskassa on "vanhoja sukuja" ja "ylimysverta".
Kelpaisi nyt kyllä englantilainenkin, jos hän vain olisi ylähuoneen
jäsen, jolloin hän, Alma, saisi olla mukana kaikissa kilpa-ajoissa ja
kruunauksissa ja juoda teetä Carltonissa.
Ja toisinaan hän jutteli meille kertomuksia romaaneista, joita eräs
hänen lahjomansa pesijätär toi hänelle luostariin -- kertomuksia
nuorista naisista ja heidän rakastajistaan, suudelmista ja
hyväilyistä, jolloin suurempia tyttöjä, jotka jo hämärästi aavistivat
vielä tutkimattomia sukupuolisalaisuuksia, nauratti ja pöyristytti,
ja silloin Alman oli tapana sanoa:
"Mutta hiljaa, tytöt! Margaret Mary kauhistuu."
Välistä tätä supattamista keskeytti Mildredin ääni makuuhuoneen
perältä, kun hän nosti päänsä tyynyltä sanoen:
"Alma Lier, hävetä sinun pitäisi -- kun pidät ilkeillä jutuillasi
valveilla tuota lasta, jonka pitäisi nukkua."
"Halloo, Mildred äiti, sinäkö se olet?" oli Alman tapana vastata,
ja silloin tytöt nauroivat ja Mildredin arveltiin aika tavalla
nolostuvan.
Eräänä iltana kuultiin sisar Angelan askeleet portailla, ja
silloin tytöt kiireesti hajaantuivat vuoteisiinsa, missä he ikänsä
ja sukupuolensa ketterää vaistoa noudattaen olivat lepäävinään
raskaassa unessa, kun sisar astui huoneeseen. Mutta sisar Angela ei
antanut petkuttaa itseään, vaan kulkien vuoteitten ohi, hän sanoi
vihastuneena:
"Alma Lier, jos tämä tapahtuu vielä kerran, niin käännyn arvoisan
äidin puoleen ja kerron hänelle kaikki metkusi."
Vaikka olin pieni, huomasin, että Alman ja sisar Angelan välillä
oli olemassa salaista kaunaa, joka ennen pitkää oli puhkeava
ilmivihollisuudeksi, mutta minä puolestani, yhä ylpeänä Alman
suosiosta, olin täydelleen onnellinen ja tunsin pistosta sydämessäni
vain silloin kun Mildredin paheksuva katse minua seurasi.
Näin vierivät viikot eteenpäin, kunnes oltiin lähellä joulua, ja
tytöt, joiden oli lupa lähteä kotiin ennen pyhiä, alkoivat laskea
päiviä. Niin minäkin, ja milloin joku puhui veljestään, ajattelin
minä Martin Conradia, vaikka hänen uskollinen pikku muotonsa häipyi
yhä enemmän muististani, ja milloin joku mainitsi vanhempiaan,
ajattelin äitiäni, jota kohtaan rakkauteni oli yhtä vahva kuin ennen.
Mutta viikkoa ennen poislähtöaikaa haetutti arvoisa äiti minut
tykönsä, ja raskain mielin astuin hänen huoneeseensa tietäen jo
ennakolta, mitä oli tulossa.
"Tällä kertaa et pääse kotiin lupa-ajaksi, lapseni. Sinun on oltava
täällä, ja sisar Angela jää pitämään huolta sinusta."
Hän oli saanut kirjeen isä Danilta, missä sanottiin että äiti oli
yhä sairas, ja senvuoksi ynnä muittenkin seikkain takia arveltiin
parhaimmaksi etten palaisi kotiin jouluksi.
Minullekin oli isä Dan kirjoittanut kirjeen, joka alkoi sanoilla
"Rakas tyttäreni Jeesuksessa" ja päättyi "Sinun Kristuksessa". Siinä
sanottiin, ettei hän ollut voinut parhaimmallakaan tahdolla pitää
lupaustansa; isäni oli paljon poissa kotoa nykyisin, ja Bridget
tätini oli entistä sisukkaampi, niin että minulla luultavasti olisi
hauskempi luostarissa.
Se oli katkera isku minulle, vaikka katkerinta siinä oli pelkoni,
että muut tytöt luulisivat omaisteni hyljeksivän minua, kun eivät
huolineet minua kotiin.
Mutta tytöt olivat niin innoissaan omista hankkeistaan, etteivät
joutuneet välittämään paljoa minusta, ei lähtöhetkenäkään, kun
touhua ja iloa oli kaikkialla ja matka-arkkuja kannettiin portaita
alas ja jokainen suuteli jokaista toivotellen "onnellista joulua" ja
kaikki ryntäsivät tiehensä kuin hullut jättäen minut yksin portaille
seisomaan. Eipä edes Almallakaan noustessaan vaunuihin, joissa lihava
turkiksiin verhottu nainen istui häntä odottamassa, ollut muuta
sanomista kuin:
"Hyvästi, hyvästi, Margaret Mary! Pidä huolta sisar Angelasta."
Seuraavana päivänä arvoisa äiti läksi Nemissä olevaan pieneen
huvilaansa. Muut nunnat sekä noviisit matkustivat maalle ystäväinsä
luo, ja niin sisar Angela ja minä olimme yksinämme suuressa,
tyhjässä, kajahtelevassa luostarissa, seuranamme vain kaksi
vanhanpuoleista maallikkosisarta, jotka pitivät huolta keittämisestä
ja siistimisestä, sekä luostarin kappalainen, joka asui yksikseen
pienessä valkeassa koppikammion tapaisessa majassa puutarhan
perimäisessä sopukassa.
Me muutimme asumaan talon etuosassa olevaan huoneeseen, josta oli
näköala kaupungille ja vilkasliikkeiselle piazzalle, eikä aikaakaan
kun jo vietimme monta hauskaa hetkeä yhdessä.
Joulun edellisinä päivinä kävimme aamupuolella kirkoissa ja
basilikoissa katselemassa pieniä valaistuja kuvaelmia Jeesuksen
syntymisestä, joissa nähtiin Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi tallissa
oljilla makaamassa. Iltapuolet vietimme kotona puutarhassa, missä
kappalainen mustassa sottanassaan ja berrettassaan istui aina vanhan
puun alla rukouskirjaansa lukemassa.
Hänen nimensä oli isä Giovanni ja hän oli pitkä, kalpea- ja
kaitakasvoinen nuori mies, ja kun sisar Angela ensimäisen kerran vei
minut hänen luokseen, sanoi hän:
"Tässä on meidän Margaret Marymme."
Silloin kappalaisen surumielisille kasvoille välähti
lämmin päivänpaiste ja hän silitteli päätäni ja lähetti minut
hyppynuorallani hyppimään, ja sitä tehdessäni hän ja sisar Angela
istuivat ensin yhdessä puun alla ja astelivat sitten edestakaisin
muurin viereisellä lehtokujalla, kunnes saapuivat isä Giovannin majan
luo, ja siellä sisar Angela kurotti kaulaansa avoimen oven ääressä
ikäänkuin haluten astua sisään ja muutella ja järjestellä esineitä
hauskemmannäköisiksi.
Joulupäivänä me saimme rusinakakkua juhlan kunniaksi, ja sisar Angela
pyysi isä Giovannia juomaan kanssamme teetä, ja hän tuli ja oli
oikein hilpeällä mielellä. Sisar Angela, joka oli myöskin iloisella
päällä, antoi minulle merkin ottaa mistelin oksan erään taulun takaa,
ja minä pitelin sitä isä Giovannin pään päällä ja suutelin häntä
takaapäin. Silloin hän sieppasi minut syliinsä ja suuteli minua
takaisin, ja meille alkoi kova ajo pöytien ja tuolien välitse.
Mutta kirkossa alettiin soittaa Ave Mariaa, ja isä Giovannin oli
lähdettävä (luostarimme säännöt sen vaativat). Ennen lähtöään hän
uudelleen suuteli minua ja minä sanoin:
"Miksette suutele myös sisar Angelaa?"
Ja silloin he vain silmäilivät toisiansa ja nauroivat, mutta samassa
isä Giovanni suuteli sisar Angelan kättä, ja tämä läksi saattamaan
häntä puutarhaan.
Sisar Angela palasi takaisin säteilevin silmin ja punoittavin
poskin ja sinä iltana riisuessaan päästään mustat siteensä levolle
mennessään, hän seisoi peilin ääressä kietoen kauniit, vaaleat
hiuksensa sormiensa ympäri ja sovittaen ne sievissä kiemuroissa
päälaelleen, niin että hän muistutti niitä naisia, joiden näimme
kaduilla liikkuvan.
Kaksi päivää myöhemmin hän käski minun panna aikaisin maata, sillä
isä Giovanni ei ollut terve, ja hänen oli mentävä häntä tervehtimään.
Hän läksi ja minä panin maata, mutta nukkua en voinut, ja valvoessani
sisar Angelaa odotellen kuuntelin, kuinka jotkut miehet piazzan
poikki kulkiessaan lauloivat värähtelevin äänin mandoliineilla ja
kitaroilla säestäen lemmenlauluja -- tiesin ne niiksi, sillä olin
alkanut jo ymmärtää italiankieltä.
Oli jo myöhä, kun sisar Angela palasi, ja silloin hän hengitti
raskaasti kuin olisi juossut. Kysyin, oliko isä Giovannin tila
huonontunut, ja hän vastasi hänen olevan paranemassa, mutta kielsi
minua puhumasta mitään siitä. Mutta hän ei voinut levätä ja viimein
hän sanoi:
"Emmekö unohtaneet lukea rukouksemme, Mary?"
Niin minä nousin jälleen ylös, ja sisar Angela luki yhden
rukouskirjamme ihania rukouksia, ja lausuessaan sanat:
"Oi kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi kaikille syntisille, jotka
syntejänsä katuvat", katkesi hänen äänensä nyyhkytyksiin.
Luulin, että hän oli sairas, mutta hän väitti vain hiukan
vilustuneensa kulkiessaan puutarhassa ja kehoitti minua nukkumaan
kiltin tytön tavoin ja olemaan häntä ajattelematta.
Mutta keskellä yötä heräsin ja kuulin sisar Angelan itkevän.
Viidestoista luku.
Tytöistä oli suurin osa alakuloisia kouluun palatessaan, mutta Alma
oli loistavalla tuulella, ja lukukauden ensimäisenä iltana hän hiipi
minun vuoteeseeni ja alkoi kysellä, mitä olimme tehneet loma-aikana.
"Ette kai mitään, arvaan."
Minä vastasin, että olimme tehneet kaikenlaista ja pitäneet hyvin
hauskaa.
"Hauskaa! Tässä synkässä luostarissa? Sinä ja sisar Angela kahden?"
Minä sanoin, että oli täällä kaksi maallikkosisartakin -- ja
sitäpaitsi isä Giovanni.
"Isä Giovanni, tuo totinen vanha luuranko?"
Minä sanoin, ettei hän ollut aina totinen ja että hän joulupäivänä
joi teetä kanssamme ja suuteli minua mistelin alla.
"Suuteli sinua mistelin alla!" toisti Alma ja sitten hän kuiskasi
innokkaasti:
"Eihän hän vain suudellut sisar Angelaa, eihän?"
Olin luultavasti mielissäni hänen kiihkeästä uteliaisuudestaan ja
siksipä irrotin kieleni siteet ja vastasin:
"Suuteli hän ainakin hänen kättään."
"Suuteli hänen kättään? No jopa!... Sisar Angela oli tietenkin hyvin
suutuksissaan... eikö ollut."
Vastasin ettei, ja yksinkertaisuudessani tahdoin todistaa väitteeni
todeksi kertomalla, että sisar Angela oli mennyt saattamaan isä
Giovannia pihalle saakka ja että kun tämä oli sairas, hän oli
hoitanut häntä.
"Hoiti häntä? Isä Giovannin omassa majassa, tarkoitat?"
"Niin, ja vieläpä yöllä, ja hän oli siellä, kunnes isä Giovanni oli
parempi, ja vilustui takaisin tullessaan."
"No, onkos kuultu kummempaa!" huudahti Alma ja muistan olleeni hyvin
tyytyväinen itseeni tämän keskustelun aikana, sillä huoneeseen
tulvivassa kuutamossa saatoin nähdä Alman silmäin säihkyvän.
Seuraavana iltana vuodekeskustelumme alkoivat uudelleen. Alma jutteli
meille loma-ajastaan, jonka hän oli viettänyt St. Moritzissa syvän
lumen ja jäiden keskellä, luistellen, mäkeä laskien ja ennen kaikkea
hajasäärin ratsastaen ja vetäen suksilla olevaa miestä jäljestänsä.
"Kyllä oli hauskaa", sanoi hän. Ja hauskinta oli ollut iltasin, kun
tanssittiin ja pidettiin pukutanssiaisia, joissa oli hienoja ihmisiä
Europan kaikista maista ja miehiä, jotka tiesivät miten kohdella
tyttöjä, jos sattuivat olemaan kauniita ja perijättäriä.
Alma oli puhellut niin innokkaasti ja tytöt olivat kuunnelleet niin
hartaasti, ettei kukaan ollut huomannut sisar Angelan palanneen
huoneeseen, ennenkuin hän astui luoksemme sanoen:
"Alma Lier, minua hävettää sinun puolestasi. Mene takaisin omaan
sänkyysi, neitiseni, ja heti paikalla."
Muut tytöt ryömivät paikoilleen, ja minä kätkin puoleksi kasvoni
sänkyvaatteisiin, mutta Alma asettui seisomaan sisar Angelan eteen ja
tokaisi vastaan:
"Menkää itse sänkyynne, älkääkä puhutelko minua tuolla tapaa tai
saatte maksaa pöyhkeytenne."
"Maksaa? Pöyhkeyteni? Sinä julkea olento, sinä tärvelet koko koulun
ja olet sille vain häpeäksi. Minä olen jo kerran uhannut kertoa
arvoisalle äidille, minkälainen olet, ja nyt minua täydellä todella
haluttaa se tehdä."
"Tehdä se. Saadaanpa nähdä uskallatteko. Tehkää se tänä iltana, niin
huomenaamuna _minä_ teen jotain."
"Mitä sinä muka teet, sinä hävytön letukka?" sanoi sisar Angela,
mutta näin hänen huultensa vavahtavan.
"Yhdentekevää mitä. Vaikka olenkin letukka, en ole tekopyhä, ja kuka
koulun tärvelee ja tuottaa sille häpeätä, sen jätän arvoisan äidin
ratkaistavaksi."
Vaikka oli puolipimeä, saatoin nähdä, että sisar Angela oli
kalmankalpea. Seurasi lyhyt äänettömyys, ja minusta näytti, että hän
vilkaisi minua kohti, ja sitten hän läksi makuuhuoneesta mutisten
mennessään jotain, jota en voinut kuulla.
Hän palasi vasta myöhällä, jolloin hän vetäytyi omaan osastoonsa, ja
minä näin hänen kauan aikaa istuvan siellä maata panematta. Sydämeni
tykytti lujasti, sillä tunsin epäselvästi, että olin osaksi syypää
siihen mitä oli tapahtunut, mutta hetken kuluttua vaivuin uneen enkä
muista muuta kuin että heräsin yöllä siihen, että joku suuteli minua
unissani.
Se oli sisar Angela ja hän oli juuri menossa pois, mutta minä kutsuin
hänet takaisin, ja hän polvistui vuoteeni viereen kuiskaten:
"Hiljaa! Minä tiedän, mitä on tapahtunut, mutta en ole suuttunut
sinuun siitä."
Huomasin että hänellä oli yllään päällysvaippansa ja että hän
hengitti kiivaasti samoin kuin sinä yönä, jolloin hän tuli
kappalaisen luota, ja kysyessäni aikoiko hän mennä jonnekin, vastasi
hän myöntävästi ja neuvoi minua aina ajattelemaan hyvää hänestä,
vaikkakin kuulisin toisten soimaavan häntä.
"Mutta te olette niin hyvä..."
"En, en ole hyvä. Minä olen hyvin paha. Minun ei olisi koskaan
pitänyt ruveta nunnaksi, mutta olen hyvilläni, että olen pelkkä
noviisi enkä ole vielä tehnyt lupausta."
Sitten hän käski minun nukkua ja suuteli minua jälleen, ja luulin
hänen alkavan itkeä, mutta samassa hän nousikin kiireesti ylös ja
poistui huoneesta.
Seuraavana aamuna herätyskellon soitua, kun olin täysin vironnut
unestani, huomasin neljä, viisi nunnaa seisovan makuuhuoneen ovella
juttelemassa jostain yöllisestä tapahtumasta -- sisar Angela oli
karannut!
Puoli tuntia myöhemmin, kun tytöt tämän tärisyttävän uutisen
kuohuttamina tulvailivat rukoussaliin, tapasivat he nunnat kovasti
kiihtyneinä vielä vakavamman tapahtuman johdosta -- isä Giovanni oli
myöskin kadonnut!
Luostarikoulu on kuin näkinkenkä lahdenpoukaman rannalla; aina
sitä huuhtoo sen pienen meren maininki, jonka suojassa se elää, ja
puolipäivän aikana uteliaisuudesta palavat tytöt luulivat tietävänsä
kaikki, mitä oli tapahtunut -- kuinka isä Giovannin ja sisar
Angelan oli nähty neljän seutuvilla tulevan ulos pienestä portista,
joka vei puutarhasta kadulle, kuinka he seitsemän ajoissa olivat
tulleet erääseen Corson vaatetusliikkeeseen, pappina ja nunnana
ja sitten toisesta ovesta poistuneet tavallisina kansalaisina,
kuinka he kahdeksan ajoissa olivat ensimäisessä junassa lähteneet
Civita Vecchiaan, johon saapuivat niin ajoissa että ennättivät
kello kymmenen lähtevään laivaan ja kuinka he nyt olivat matkalla
Englantiin.
Kiiluvin silmin tytöt näitä juttuja kuiskailivat kappalaisen aution
majan ääressä, ja Alma nojasi seinää vasten jalkaterät ristissä
salaperäisesti hymähtäen ikäänkuin sanoen: "Enkö sitä sanonut?"
Minä puolestani olin perin murheellinen ja aivan varma siitä, että
olin yksin syypää sisar Angelan onnettomuuteen. Istuin puutarhan
keskessä olevan puun alla, kun Alma astui luokseni tavallisen
tyttöseurueensa saattamana.
"Mikäs nyt?" sanoi hän. "Margaret Mary itkemässä. Suree sisar Angelan
puolesta, niinkö? Älä toki, pikku hupakko, ei sinun tarvitse hänen
tähtensä itkeä. Hän nauttii nyt osastaan elämässä, niin tekee."
Ja tällöin tytöt nauroivat, ja heitä pöyristytti kuten Alman
kertoessa heille rakkausjuttuja, mutta juuri samalla hetkellä ankaran
näköinen nunna (hän oli noviisien äiti) tuli luoksemme ja sanoi:
"Alma Lier, arvoisa äiti tahtoo puhutella sinua."
"Minua?" sanoi Alma hämmästyneenä, mutta siinä samassa hän jo
hilpeänä läksi menemään.
Kului tunteja, mutta Alma ei palannut, eikä tapahtunut mitään
ennenkuin iltapuolikävelyn aikana, jolloin noviisien äiti näyttäytyi
uudelleen ja tarttuen käteeni sanoi:
"Tule kanssani, lapseni."
Tiesin aivan hyvin, minne olimme menossa, ja huuleni vavahtelivat,
kun astuimme arvoisan äidin huoneeseen, sillä Alma istui siellä uunin
vieressä ja hänen vieressään se lihava turkiksiin verhottu nainen,
jonka olin nähnyt vaunuissa loma-ajan alkaessa.
"Älä pelkää", sanoi arvoisa äiti ja vetäen minut luokseen hän käski
minun kertoa, mitä olin Almalle puhunut sisar Angelasta.
Minä toistin keskustelumme niin tarkkaan kuin saatoin muistaa sen,
ja tuontuostakin Alma nyökähytti päätänsä ikäänkuin myöntymyksen
merkiksi, mutta arvoisan äidin kasvot synkkenivät joka sanalta, ja
nähdessäni sen sanoin:
"Mutta jos sisar Angela teki jotain pahaa, olen varma siitä, että
hän oli hyvin pahoillaan, sillä kun hän tuli takaisin, niin hän luki
rukouksensa, ja kun hän sanoi 'Kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi
kaikille syntisille...'"
"Niin kyllä, niin kyllä, nyt saat mennä", sanoi arvoisa äiti, ja
sitten hän työnsi minut takaisin noviisien äidille käskien häntä
kieltämään minua puhumasta mitään toisille tytöille.
Alma ei näyttäytynyt päivällisillä eikä iltapuolellakaan, kun olimme
puutarhassa leikkimässä, ei kappelissa (missä uusi kappalainen luki
vesper-rukoukset) eikä kello yhdeksänkään, kun panimme maata.
Mutta seuraavana aamuna, noviisien äidin lähdettyä makuusalista, hän
tupsahti huoneeseen huudahtaen:
"Minä lähden pois tästä tyhmästä, vanhasta luostarista, tytöt.
Vaunut odottavat ulkopuolella, ja minä olen vain tullut tavaroitani
ottamaan."
Ei kukaan puhunut mitään, ja sillävälin kun hän sulloi harjansa
ja kampansa yöpukuunsa, hän laski leikkiä sisar Angelasta ja isä
Giovannista, ja sitten Mildred Bankesista, "arvoisasta Mildred
äidistä", vakuuttaen että hänenkin vuoronsa oli pian tuleva.
Sitten hän kohotti patjaansa ja ottaen romaanin sen alta hän heitti
sen minun vuoteelleni sanoen:
"Margaret Mary saa nyt olla kertojanne. Hyvästi, hyvästi, tytöt!"
Ei kukaan nauranut. Ensi kertaa jäi Alman hilpeys vaikuttamatta, ja
rukoussaliin mennessämme kuljimme hiljaisin, vakavin askelin.
Siellä olivat kaikki nunnat rukousnauhoineen ja risteilleen ja
näyttivät niin rauhallisilta, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta
tytöt ajattelivat Almaa, ja kun rukousta seuraavan viiden minuutin
äänettömyyden aikana kuulimme vaunujen pyöräin lähtevän liikkeelle
ulkopuolella, tiesimme mitä oli tapahtunut -- Alma oli mennyt.
Nousimme messuun lähteäksemme, kun arvoisa äiti sanoi:
"Lapset, minulla on sananen teille lausuttavana. Te tiedätte kaikki,
että yksi noviiseistamme on jättänyt meidät. Tiedätte myös, että
yksi oppilaistamme on juuri mennyt pois täältä. Toivomukseni on, että
unohdatte heidät molemmat, ja minä katson sen tottelemattomuuden
osoitukseksi, jos joku luostarin tytöistä milloinkaan mainitsee
heidän nimiänsä."
Kaiken päivää olin syvän surun vallassa, ja illan tullessa, kun en
vuoteessanikaan saanut rauhaa, minä kun syytin itseäni siitä, että
ajattelemattomuudellani olin nyt Almankin kadottanut, laski joku
käsivartensa kaulalleni pimeässä kuiskaten:
"Mary O'Neill, oletko valveilla?"
Se oli Mildred, ja vastattuani nyyhkytyksellä, hän sanoi:
"Sinun ei pidä itkeä Alma Lierin tähden. Hän ei ollut ystäväsi.
Ja sinulle oli parasta mitä saattoi tapahtua, että hänet ajettiin
luostarista pois."
Kuudestoista luku.
Lapsi elää hetkestä toiseen, ja melkein samalla hetkellä kun sydämeni
oli raskas molempain ystävieni kadottamisesta, se sai virkistystä
toiselta taholta.
Melkein heti sisar Angelan ja Alma Lierin lähdettyä kokoonnuimme
kaikki lauluharjoitukseen kiitosjumalanpalvelusta varten. Näitä
pääharjoituksia pidettiin kerran viikossa ja niissä olivat läsnä
tytöt, noviisit, nunnat, arvoisa äiti ja paavin kuorosta muuan
maestro, lyhyt, lihava mies, joka kävi puettuna mustaan sottanaan ja
lyhyeen, pitsiseen reunakaulukseen.
Kiitosjumalanpalvelus oli ainoa kirkkomme jumalanpalvelus, joka
oli minulle tuttu, sillä äitini piti siitä eniten, hän kun saattoi
harjoittaa sitä yksinäänkin sairashuoneensa yksinäisyydessä, mutta
luostarissa käytetty muoto erosi siitä, mihin minä olin tottunut,
enkä osannut laulaa edes _Tantum ergoa_ enkä _O Salutaris Hostiaa_.
Tässä tilaisuudessa laulettiin ylimääräisesti muuan litania, jonka
olin kuullut ennen, ja sitten seurasi kiitosvirsi Pyhälle Neitsyelle.
Se oli minulla hyvässä muistissa. Äitini oli itse laulanut sen
minulle ja opettanut minuakin laulamaan. Niinpä minä, maestron
heiluttaessa pientä norsunluista sauvaansa ja alkaessa laulun
alttoäänellään --
"Ave maris stella,
Dei Mater alma --"
yhdyin siihen, mutta lauloin englantilaisilla sanoilla, enkä
latinaisilla.
Soitannon vaikutus muistojen maailmaan on voimakkaampi kuin mikään
muu, ja hetken kuluttua olin unohtanut olevani Rooman koulussa, olin
mielestäni äitini huoneessa Ellanissa seisoen hänen pianonsa ääressä
ja laulaen hänen soittaessaan. Annoin luullakseni pienen ääneni
vapaasti kaikua, kuten oli tapana kotona, sillä muistamatta missä
olin, lauloin jo säettä:
'Neitsyt pyhä, puhdas,
turvaasi meit' ota' --
kun äkkiä huomasin laulavani aivan yksin, toiset lapset ympärilläni
olivat vaienneet ja maestron sauvakin lepäsi alhaalla. Sitten
näin, että kaikki olivat kiinnittäneet katseensa minuun, ja peräti
hämmentyneenä keskeytin lauluni, sillä ääneni katkesi ja sammui
kuulumattomaksi.
"Jatka, pieni enkeli", sanoi maestro, mutta minä vapisin koko
ruumiiltani enkä saanut ääntä huuliltani.
Mutta arvoisa äiti sanoi: "Antaa Mary O'Neillin tästälähtein laulaa
kiitosvirsi kirkossa."
Niin pian kuin olin voittanut arkuuteni laulaa tyttöjen läsnäollessa,
lauloin aina yksinäni joka värsyn alkusäkeen, ja muistan kuulleeni
sanottavan, että seurakunta sunnuntai-iltapuolisin tuli aina
suuremmaksi, kunnes kirkko parin viikon kuluttua oli tungokseen asti
täynnä väkeä.
Muistan että kauniisiin vaatteisiin puetut naiset tungeskelivat
pronssisen suojusristikon edessä, joka erotti meidät yleisöstä, ja
kuulin heidän kuiskaavan toisilleen: "Kuka se on? Tuo pikkuinen
suurisilmäinen, jolla on vihreä vyönauha!" "Jumala siunatkoon häntä."
Ja se ilahutti lapsellista turhamaisuuttani.
Ja aikaa voittaen minä kotiuduin niin täydelleen luostarielämään ja
nautin niin suuresti kirkkojumalanpalveluksista, että itse kotikin
alkoi hälvetä mielestäni, ja kun lupa-aika koitti ja minua jonkun
tekosyyn nojalla kiellettiin kotiin tulemasta, väheni pettymyksen
aikaansaama suru yhä enemmän, kunnes se tykkänään hävisi.
Minä, jos mikään lapsi, rakastin äitiäni, ja toisinaan nuhtelin
itseäni siitä että saattoi mennä kokonaisia päiviä, jolloin en
ollenkaan muistanut häntä ajatella. Niin oli laita aina silloin kun
isä Danilta tuli kirje, missä hän kertoi, että äidin terveydentila
oli entistä huonompi, ja että hänen elonkipinäänsä oli varottava ja
hellävaroen hoidettava, ettei se tykkänään sammuisi.
Mutta näiden sanomain vaikutelma haihtui tyhjiin, kun äiti itse
kirjoitti ja kehoitti minua olemaan iloinen ja tyytyväinen kuten hän
itsekin oli, sillä joskin nyt olimme erossa, niin hän tiesi sen ajan
pian valkenevan, jolloin pääsisimme yhteen.
Ymmärtämättä näiden sanain syvempää merkitystä, minä en ollut
vastahakoinen työntämään syrjään koti-ikävääni, kunnes se vähitellen
häipyi häipymistään.
Näin kului puoli kolmatta vuotta Roomassa, kunnes elämäni tasaista
kulkua katkaisi tapaus, joka pyyhkäisi kaikki muut seikat mielestäni.
Oltiin pyhässä pääsiäisviikossa, Pyhän Sydämen kaikkein hartaimpien
hartaustoimitusten ajassa, ja luostarimme vavahteli hengellisten
velvollisuuksiensa iloissa. Minun ajatukseni olivat yksinomaan
keskittyneet niihin valmistuksiin, joita tehtiin ensimäistä
Herranehtoolliselle-käymistäni varten. Sen oli määrä tapahtua
pääsiäispäivän aamuna, jolloin minun oli toisten tyttöjen kera
valkoisiin puettuna astuttava juhlakulussa kirkkoon Pyhän Neitsyen
kullatun kuvan jäljessä laulaen: "Ave maris stella". Kirkossa oli
jonkun kardinaalin pantava pyhä rippileipä huulillemme muiden lasten
isäin ja äitien läsnäollessa, ja meidän oli ensimäistä kertaa
tunnettava Herramme yhteyteen joutumisen ilo. Mutta minun ei ollut
sallittu sitä maistaa. Pyhän keskiviikon aamuna isku minua kohtasi.
Italian aamukoitteen heleässä hämärässä tuli noviisien äiti vuoteeni
luo sanoen:
"Sinun on mentävä niin pian kuin mahdollista arvoisan äidin luo,
lapseni."
Hänen tavallisesti ankara äänensä oli niin lempeä, että tiesin jotain
tapahtuneen, ja kun olin tullut alakertaan, tiesin jo, ennenkuin
arvoisa äiti oli avannut suunsa, mitä oli tulossa.
"Mary", virkkoi hän, "minulla on ikävää sinulle kerrottavana --
äitisi on sairas."
Kuuntelin hievahtamatta, peläten jatkoa. "Hän on hyvin sairas --
oikein vakavasti sairas, ja hän toivoo saada tavata sinua. Sinun on
niinmuodoin heti paikalla lähdettävä kotiin."
Kyyneleet herahtivat silmiini, ja arvoisa äiti veti minut luokseen
ja laski pääni rinnalleen ja lohdutteli minua sanoen, että äitini
oli elänyt hyvän kristityn elämää ja saattoi vahvasti luottaa Pyhän
Vapahtajamme lunastavaan vereen. Mutta minusta tuntui, että hän tiesi
jonkin verran asemastani kodissa, sillä hän sanoi, että minun oli
palattava takaisin hänen luokseen, vaikka mitä tapahtuisi.
"Sano isällesi, että sinä _tahdot_ palata takaisin tänne", sanoi hän,
ja sitten hän selitti minulle, millä tavalla matkani oli järjestetty.
Minun oli matkustettava yksin Pariisin pikajunassa, joka lähti
Roomasta kello kuusi samana iltana. Noviisien äiti oli saattava minut
makuuvaunuun ja toimittava niin, että minusta pidettiin hyvää huolta
matkalla aina Calais'hen asti, missä isä Donovanin oli oltava junaa
vastassa ja vietävä minut kotiin.
Muistan itkeneeni paljon, mutta luostarissa olivat kaikki
osanottavaisia, ja kun väliajalla vapaaehtoisesti palasin
tyttöjen luo, valtasi minut -- avuton, ymmärtämätön raukka kun
olin -- sellainen kaamea arvokkaisuuden tunne, joka huomataan
kaikissa lapsissa Kuoleman enkelin räpytellessä siipiään heidän
läheisyydessään -- ja minä tunsin suruni kohottavan minut yläpuolelle
ympäristöäni.
Kello viisi luostarin omnibus ilmaantui oven eteen, ja minä kävin
istumaan vastapäätä noviisien äitiä, kun Mildred Bankes tuli
hengästyneenä juosten portaita alas ja ilmoitti saaneensa arvoisalta
äidiltä luvan saattaa minua asemalle.
Puoli tuntia myöhemmin Mildred ja minä istuimme makuuvaunuosastossa
noviisien äidin puhutellessa junankuljettajaa asemasillalla.
Mildredillä oli vedet silmissä ja hän kertoi pian jättävänsä
luostarin ja olevansa poissa jo silloin, kun minä palaisin kotoa.
Hän oli köyhä ja orpo, ja jos hän saisi seurata tahtoansa, niin hän
rupeaisi nunnaksi. Joka tapauksessa olivat olosuhteemme elämässä
niin erilaiset ja meidän kummankin tie kulki niin eri suuntaan, että
luultavasti emme enää tapaisi toisiamme, mutta jos...
Ennenkuin hän pääsi loppuun, soi asemakello, ja hetkistä myöhemmin
juna liukui pois asemalta.
Silloin minä ensimäisen kerran aloin käsittää sen iskun painavuutta,
joka oli kohdannut minua. Minä istuin yksinäni suuressa osastossani,
me kiisimme Campagnan läpi, taivas liekehti auringonlaskun loistossa,
mutta minusta näytti koko maailma olevan pelkkää pimeyttä.
Seitsemästoista luku.
Pitkänäperjantaina varhain aamulla minä saavuin Calais'hen. Oli
usvainen, härmäinen aamu ja paksu sumu peitti Kanaalin.
Jo ennenkuin juna kunnolleen pysähtyikään, näin isä Danin seisovan
asemasillalla nutunkaulus pystyssä. Huomasin hänen olevan hyvin
liikutetun minut nähdessään, mutta hän teki voitavansa malttaakseen
mielensä.
"Ei pidä tuskailla, lapseni, ei pidä tuskailla", sanoi hän. "Kyllä
kaikki vielä hyväksi muut... Mutta sinäpä olet terveennäköinen. Entä
mitenkä pitkäksi olet tullut! Ja kuinka iloiseksi äiti raukkasi tulee
nähdessään sinut!"