Ensimäinen luku.
"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra", niin alkaa eräs ihanimpia
psalmeja, ja elämäni syvyyksistä ovat tämän kertomuksen tapahtumat.
Minä en ollut haluttu lapsi -- en ainakaan tyttönä haluttu. Sen sain
kuulla isä Dan Donovanilta, joka oli pitäjämme pappi. Minä synnyin
lokakuussa. Kaiken päivää oli rankasti satanut. Sade pieksi rajusti
talomme seiniä ja valui vuolaina virtoina alas pitkin ikkunaruutuja.
Neljän tienoissa iltapuolella tuuli yltyi, ja silloin pitkää ajotietä
varjostavien pähkinäpuiden kellastuneet lehdet kahisivat kuuluvasti,
ja peninkulman matkan päässä oleva meri vaikeroi kuin tuskiaan
valitteleva koira.
Alakerrassa isäni huoneessa istui isä Dan takkavalkean ääressä,
siirrellen rukousnauhansa helmiä ja tarkaten pienintäkin ääntä,
joka tuli isäni huoneen päällä olevasta äitini makuusuojasta. Isäni
raskaat askeleet, jotka saivat koko talon täräjämään, jatkuivat
lakkaamatta edestakaisin ikkunasta huoneen nurkkaan ja nurkasta
vastakkaiselle seinälle. Tuon tuostakin Bridget täti pistäytyi sisään
kertomaan, että kaikki kävi hyvin, ja aina puolen tunnin kuluttua
tohtori Conrad astui huoneeseen kuulumattomin askelin, kuten hänen
tapansa oli, veti muutamia sauhuja pitkästä savipiipustaan ja palasi
sitten jälleen toimeensa.
Isäni oli menehtyä kärsimättömyydestä.
"Kestää kauan", sanoi hän kiinnittäen katseensa tohtorin kasvoihin.
"Ei pidä tuskailla -- ei mitenkään tuskailla", sanoi isä Dan.
"Se on aivan tarpeetonta", sanoi tohtori Conrad.
"Joutukaa sitten takaisin ja toimittakaa asia loppuun", sanoi isäni.
"Viisisataa dollaria teille, jos kaikki päättyy hyvin."
Isäni oli luullakseni siihen aikaan suuri mies. Suuri mies hän on
luullakseni vieläkin. Kova ja julma hän on ollut minua kohtaan, se on
minun kuitenkin myönnettävä. Jos hän olisi kuninkaaksi syntynyt, niin
hän olisi saattanut kansansa pelätyksi ja ehkäpä kunnioitetuksikin
kautta koko maailman. Hän syntyi kansankodissa, vieläpä kaikkein
köyhimmässä, mäkitupalaisena. Ellanin kolkolla rämeiköllä on vieläkin
hänen kotimökkinsä valkeaksi kalkittuine seinineen ja olkikattoineen.
Hänen oma isänsä oli ollut rajuluontoinen mies, täynnä uskaliaita
unelmia, joista suurin osa oli keskittynyt häneen itseensä. Vaikka
hän oli turvemajassa kasvanut ja Daniel Neale nimeltään, uskoi hän
polveutuvansa suorassa polvessa saarensa ylhäisimmästä aatelistosta,
Hovin O'Neilleistä ja Raa-linnan parooneista. Todistaakseen
väitteensä tosiksi hän päiväkaudet selaili pitäjän kirkonkirjoja ja
yönsä hän vietti äänekkäästi jutellen kylän ravintolassa. Kansa sanoi
häntä "Neale lordiksi" puolittain piloillaan, puolittain tosissaan.
Eräänä päivänä hänet kannettiin kotiin kuolleena. Hän oli saanut
surmansa päihtyneenä riidellessään äkkipikaisen kerskurin, kapteeni
O'Neillin kanssa, joka oli läimähyttänyt häntä ohimolle kepillään.
Hänen vaimonsa, minun isoäitini, ripusti silakkaverkon vainajan
vuoteen eteen estääkseen toisessa vuoteessa nukkuvia lapsia näkemästä
häntä.
Lapsia oli kuusi, ja miehensä kuoleman jälkeen oli vaimon hankittava
ruokaa kaikille. Maa, joka kuului hänen mökkiinsä, oli laihaa, ja
leivän saantia kartuttaakseen hänen oli tapana käydä kitkemässä
varakkaampien naapuriensa istutuksia. Niukasti siitä työstä
maksettiin -- yhdeksän penceä päivältä kauniilla säällä ja kuusi
penceä muina päivinä, ja kahdesti viikossa annettiin kannu maitoa
ja kimpale voita matkaan. Puutetta kärsittiin, ja lapset joutuivat
siitä ensimäisinä kärsimään. Kuolema korjasi heistä viisi. "Heitä
ei haluttanut jäädä luokseni", oli äidin tapana sanoa. Isäni vain
jäi eloon; hänkin oli Daniel nimeltään. Kun hän varttui isommaksi,
oli äidillä paljon apua hänestä. Hän rakasti äitiään, siitä olen
vakuutettu. Luulenpa täydellä todella, että hän alkujaan oli
rakastava ja jalomielinen luonteeltaan, vaikka sitä nyt on vaikea
uskoa.
Tekisin väärin häntä kohtaan, ellen kertoisi muuanta juttua hänen
poikavuosiltaan. Hän oli äitineen käynyt vuorilla leikkaamassa
kanervia, jotka Curraghista saadun turpeen kera olivat mökkiläisten
ainoaa polttoainetta. He raahasivat matkassaan olkiköydellä sidottua
okaista kanervakimppua, kun maantielle kääntyessään joutuivat
uhkeitten vaunujen tielle, jotka äkkiarvaamatta ajaa karahuttivat
esiin hovin ajotien kulmauksesta kahden korskean pähkinänkarvaisen
hevosen vetäminä, joita ohjasi loistavapukuinen englantilainen ajuri.
Hevoset peräytyivät säikkyen suurta kanervakimppua, jolloin vaunuissa
istuva herrasmies kiroillen pisti päänsä ulos vaununikkunasta, ja
samassa raaka ajuri läimähytti ruoskallaan avopäistä vaimoa ja pienen
pojan paljaita sääriä.
Seuraavassa tuokiossa vaunut katosivat. Ne olivat O'Neillin suvun
päämiehen, Raa-linnan lordin, sen, jonka läheinen sukulainen,
kapteeni O'Neill, oli tappanut isoisäni, eikä poloinen isoäitini
niinmuodoin virkkanut mitään. Mutta niin pian kun kivistävät sääret
sen sallivat, kuivasi poikanen silmänsä repaleisella hihallaan,
sanoen:
"Älä ole milläsikään, äiti. Kun minä tulen aikamieheksi, niin saat
omat vaunut, eikä herrat saa enää sinua piestä."
Äiti kuoli. Poika oli siihen aikaan kaksikymmenvuotias,
vahvajäseninen, vankkarintainen nuorukainen, kasvatusta melkein
tykkänään vailla, mutta teräväjärkinen ja tahdoltaan kukistumaton.
Niinpä hän varusti reppunsa ja siirtyi Amerikkaan. En ole koskaan
päässyt oikein selville siitä, mitä työtä hän ensin joutui tekemään.
Muistan vain kuulleeni, että jotain uhkarohkeata ja hengenvaarallista
se oli ja että hän nopeasti yleni. Kahden vuoden kuluttua hän oli
kohonnut päällysmieheksi. Viiden vuoden kuluttua hän oli jo osakas.
Kymmenen vuoden kuluttua hän oli rikas mies. Kahdenkymmenenviiden
vuoden kuluttua hän oli miljoonain omistaja, joka johti trusteja ja
teollisuusrenkaita.
Kuulin kerran hänen sanovan, että rahoja kolisi hänen kirstuunsa
kuin kaurajauhoja sihdin silmistä, mutta minulle ei ole koskaan
tarkoin kerrottu, mitä viimein tapahtui. Huhuttiin jotain
lain sekaantumisesta ja että hänen oli ollut pakko luopua
liikeyrityksistään. Minun kertomukseni tietää vain sen, että hän
neljänkymmenenviidenvuoden ikäisenä palasi Ellaniin. Muuttuneena
miehenä hän tuli, tylyä oli hänen puheensa, tuikea hänen ilmeensä
ja käskevästi kohosivat hänen silmäkulmansa. Rikkaudenhimo oli
painanut leimansa häneen. Koko saari mateli hänen kasvojensa edessä
ja ihmiset, jotka olivat hänen isäänsä pilkanneet, ryömivät hänen
jalkainsa ympärillä kuin torakat.
Kotiin tultuaan hän ensi työkseen osti äitinsä mökin, rakennutti
uuden olkikaton siihen ja jätti sen erään köyhän vaimon hoidettavaksi.
"Vielä sitä ehkä kerran tarvitaan", sanoi hän.
Hänen seuraava toimensa oli täysin arvokas "Neale lordin" pojalle.
Kuullessaan, että kapteeni O'Neill oli pahasti takertunut
velkoihinsa, hän osti kerskurin panttikirjat, karkoitti hänet hovista
ja asettui itse sinne asumaan.
Vuotta myöhemmin hän pyysi anteeksi omalla tavallaan. Hän nai toisen
kapteenin tyttäristä. Isabel, vanhempi sisaruksista, oli lempeä
ja kaunis tyttö, hyvin hento ja arka sekä suloisin alistuessaan,
kuten muutamat ylänkömaan yrtit, jotka tuoksuvat suloisimmin,
kun niitä poljetaan ja rutistetaan. Nuorempi sisar Bridget oli
rivakka, jotenkin jokapäiväinen, ja ylpeä teräväpäisyydestään ja
lujatahtoisuudestaan.
Nuoremman sisaren haikeaksi mielipahaksi isäni valitsi vanhemman.
Äitini toivomuksia tai mieltä ei tietääkseni ensinkään tiedusteltu.
Hänen isänsä ja minun isäni keskustelivat aiotusta avioliitosta
kuten kauppa-asiasta ainakin, ja sillä asia oli päätetty. Hääpäivänä
isäni suoritti kaksi sangen huomattavaa tekoa. Hän merkitsi nimensä
kirkonkirjaan Daniel O'Neillinä erivapautuskirjan nojalla, ja
tuodessaan morsiamensa tämän entiseen kotiin hän hinautti tuon
jylhän: harmaan talon neliskulmaiseen torniin Yhdysvaltain tähtilipun
syntymäsaarensa lippuun kiinnitettynä. Hän oli jutellut vähemmän kuin
"Neale lordi", mutta ajatellut ja toiminut enemmän.
Kaksi vuotta kului perillistä syntymättä, eikä isäni yrittänyt
salata pettymystään, joka lopulta kohosi melkein suuttumukseksi.
Hänen aikansa oli siihen asti kulunut rakennuksen ja maatilan
parannuspuuhissa, mutta hänen väsymätön tarmonsa alkoi jo vaatia
laajempaa vaikutusalaa. Ellanin saaret olivat silloin vielä perin
alkuperäisellä kannalla, ja sen asukkaat, osittain merimiehiä,
osittain maamiehiä, olivat yksinkertaista, jumalaapelkäävää väkeä,
köyhiä tosin, mutta eivät puutteenalaisia. Mutta isäni päässä
liikkui suurellisia suunnitelmia. Tarmollaan ja yritteliäisyydellään
hän aikoi loihtia saareen uutta elämää, rakentaa ravintoloita,
teattereita, seurain taloja, oluttupia ja tanssisaleja, perustaa
kilpakenttiä ja vuorten harjuille nousevia sähköratoja sekä muutenkin
kaikin tavoin muuttaa seudun virkistys- ja huvittelupaikaksi Brittein
kuningaskunnan väestölle.
"Katsotaanpas eikö tämä vanha saari ala surista", sanoi hän, ja
suurin osa naapureita, jotka eivät parempaa halunneet kuin tulla
loihtimalla rikkaiksi -- asianajajiksi, pankkiireiksi ja saaren
virkamiehiksi -- avustivat häntä voimainsa takaa hänen uskaliaissa
yrityksissään.
Mutta hän oli tuskin päässyt alkuun, kun jotain odottamatonta
tapahtui. Vanha Raa-linnan lordi, O'Neillin suvun päämies, joka
kerran oli kiroillut isoäidilleni, palasi Ellaniin kuolemaan,
oleskeltuaan monta vuotta ulkomailla, missä hän huonolla elämällään
oli hankkinut itselleen turmiollisen taudin. Koska hän oli
vanhapoika, olisi hänen lähin seuraajansa ja perillisensä ollut
kapteeni O'Neill, mutta äidinisäni oli kuollut edellisenä talvena
ja kun miesjälkeläistä ei suorassa polvessa ollut olemassa, näytti
siltä kuin arvonimi ja perintö (jotka erivapautuksen nojalla
saattoivat kuulua lähimmälle miessukulaiselle naispuolisen perillisen
kautta) olisivat joutuneet eräälle kaukaiselle sukulaiselle,
neliloistavuotiaalle pojalle, joka oli protestantti ja kävi siihen
aikaan koulua Etonissa.
Isäni suuri pettymys karmi hänen mieltään nyt enemmän kuin koskaan
ennen. Mutta odottamattomat seikat eivät ole harvinaisia, ja eräänä
kevätpäivänä ilmoitti sairastavaa äitiäni katsomaan kutsuttu tohtori
Conrad, että äitini oli raskaana.
Isäni riemastus oli rajaton, vaikka hänen onnellisuuttaan vähensi
alussa pelko, ettei tulossa oleva lapsi olisikaan poika. Mutta
vähän ajan kuluttua tämäkin vaara häipyi hänen mielestään, eikä
aikaakaan, kun hänen turhamaisuutensa ja kukistumaton tahtonsa niin
kokonaan valtasivat hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä,
että hän alkoi puhella syntymättömästä pojastaan, ikäänkuin olisi
poikalapsen syntymä ollut jo ennakolta päätetty tapahtuma. Menipä hän
toisinaan niinkin pitkälle, että jutteli äitini, tohtori Conradin ja
ennen kaikkea isä Danin kanssa poikansa nimestä. Se oli oleva Hugh,
sillä O'Neillin suvun päämiehet olivat olleet tämännimellisiä halki
vuosisatojen jo hämärässä muinaisuudessa, jolloin, niin otaksuttiin,
he olivat olleet Ellanin kuninkaina.
Äitinikään ei ollut vähemmän onnellinen. Hän ei enää tuntenut
syynalaisuutta, ja vaikkakin hänet alussa riitti onnelliseksi
tekemään jo yksin se tieto, että häntä odotti kaikista inhimillisistä
iloista suloisin, äidiksi tulemisen ilo, niin antautui hänkin lopulta
siihen toivoon, että hänen lapsensa on poika. Kaiketi siihen oli
syynä pelkästään into alistua miehensä toivomuksiin ja tahtoon ja
toteuttaa hänen kiihkeä odotuksensa. Tai ehkäpä hänellä oli toinenkin
syy, salainen syy, joka johtui siitä, että hän naisena tunsi itsensä
heikoksi ja araksi, ehkäpä hän mietti sitä, että hänen odotettu
poikansa oli tuleva vahvaksi, uljaaksi ja vapaaksi.
Kaikki kävi hyvin syksyn loppuun asti, mutta silloin saapui
Raa-linnasta hälyyttäviä uutisia. Vanhan lordin sairaus oli saanut
pahan käänteen, ja hänen tilansa huononi äkisti. Tohtori Conradilta
tiedusteltiin asiaa, ja hän sanoi mielipiteensä olevan, ettei sairas
voisi elää vuoden loppuun asti. Isäni joutui tästä kuumeentapaiseen
levottomuuteen. Hän noudatti luokseen asianajajan ja neuvotteli sekä
hänen että isä Danin kanssa.
"Jotain tässä on puuhattava", sanoi hän, ja kun hänelle selvisi,
että hänen korkealle lentävät toiveensa hupenisivat tyhjiin, ellei
(mainitun ikivanhan perintösäädöksen nojalla) hänen lapsensa syntyisi
ennen vanhan lordin kuolemaa, alkoi hänen kärsimättömyytensä muuttua
kuluttavaksi tuleksi.
Ensi kerran elämässä hänen kiihkoisuutensa suuntautui uskontoon ja
hyväntekeväisyyteen. Hän lupasi siinä tapauksessa, että kaikki kävisi
onnellisesti -- lahjoittaa uuden alttarin seurakunnan Pyhän Marian
kirkkoon kuuluvaan kappeliin, tonnin kivihiiliä jokaiselle viiden
peninkulman sisässä asuvalle köyhälle ja naapurikylän jokaiselle
seitsemättäkymmentä käyvälle asujamelle juhla-illallisen. Huhuttiinpa
hänen intonsa vieneen hänet niinkin pitkälle, että hän salaisesti
antoi rahaa joillekin imartelijoilleen, jotta he panisivat toimeen
ilotulituksia suuren tapauksen kunniaksi, ja tähän ilotulitukseen
olisi myös kuuluva vastapäätä meidän taloamme ylenevälle
Pilvikukkulalle pystytettävä jättiläislaite, jossa hehkuvin
tulikirjaimin loistaisi kaikkein luettavana: "Jumala Siunatkoon
Onnellista Perillistä". Tornin ison kellon soitto oli oleva merkkinä
ympäristölle, että syntyminen oli tapahtunut ja että odotettuun
juhlanviettoon oli ryhdyttävä.
Syyskuu kului, oltiin lokakuussa, ja kaiken aikaa saapui joka päivä
salaisia viestejä Raa-linnasta. Joka aamu lähetettiin tohtori Conrad
äitini luo. Vastenmielisempää näytelmää ei voi ajatella. Siinä
kilpailivat kuolon enkeli ja elämän enkeli, ja heidän välillään
seisoi isäni käskevä sielu, koettaen pitää toista loitolla ja toista
jouduttaa.
Isäni maltittomuus tarttui hänen ympäristöönsäkin.
Varsinkin se henkilö, johon se kohdistui, joutui sen vaikutuksen
alaiseksi. Seuraus oli se, mitä saattoi odottaakin. Äitini joutui
synnytysvuoteeseen kokonaista kuukautta ennen aikaansa.
Toinen luku.
Kello kuuden seutuvilla tuuli oli yltynyt hirmumyrskyksi. Ajotien
puista olivat viimeisetkin lehdet ryöstäytyneet lentoon, ja alastomat
oksat pieksivät toisiaan kuin hurjasti liikkuvat ruoskat. Meri
pauhasi entistä äänekkäämmin, ja Pyhän Marian kalliolta, joka oli
peninkulman matkan päässä rannalta, kumahteli kellojen ääni kuin
kuohujen alta kaikuen.
"Sääli ihmisraukkojen ilotulitusta", virkkoi isä Dan.
"Illallisensa he kumminkin saavat", sanoi isäni.
Oli tullut pimeä, mutta isäni ei sallinut lamppuja sytytettävän.
Hänen omassa huoneessaankaan ei ollut muuta valoa kuin takassa
palavain turpeiden ja halkojen himmeät liekit. Toisinaan, kun myrsky
tuokioksi vaimeni, saattoi ylähuoneesta kuulla ajoittain keskeytyvää
voihkinaa, jota seurasi vakavain äänten sorina.
"Kai se nyt pian tapahtuu", hoki isäni vähän väliä.
Ja siihen isä Dan aina vastasi:
"Herra olkoon kiitetty."
Seitsemän seutuvilla oli myrsky kiihtynyt korkeimmilleen. Tuuli
ulvoi isossa savutornissa kohisten kuin ukkonen. Meri hyrskyili niin
rajusti, että kaikki muut äänet hukkuivat kuohujen pauhinaan. Mutta
läpi myrskynkin myllerryksen kuultiin kovaa jyskytystä pääovelta.
Eräs palvelustytöistä kiiruhti ovelle, mutta isäni kutsui hänet
takaisin ja ottaen lyhdyn läksi itse avaamaan. Hän työnsi oven auki
niin varoen kuin ulkoa tuleva viima sen salli ja astui portaille.
Siinä istui hevosen selässä livreapukuinen ajuri toinen satuloitu
hevonen vieressään. Hän oli likomärkä sekä hiestynyt pitkästä ja
rajusta ratsastuksesta. Ponnistaen äänensä myrskyssä kuulumaan, hän
huusi:
"Eikö tohtori Conrad ole täällä?"
"On kyllä -- entä sitten?" vastasi isäni.
"Sanokaa hänelle, että häntä tarvitaan ja että hänen täytyy
hetipaikalla tulla minun kanssani."
"Kuka käskee?"
"Lordi Raa. Hänen armonsa on pahasti sairas. Hän tahtoo heti paikalla
tohtorin luokseen."
Isäni oli hurjan ristiriidan vallassa. Toiselta puolen houkutteli
häntä palava halu pitkittää vanhan lordin elämänlankaa, toiselta
puolen toivo saada nähdä perillisensä niin pian kuin mahdollista.
Mutta empimistä ei kestänyt kauan.
"Sanokaa lordille", huusi hän, "että täällä on nainen
synnytystuskissa ja ettei tohtori voi tulla, ennenkuin hän on
synnyttänyt."
"Mutta minulla on hevonen matkassa, ja tohtorin on tultava minun
kanssani."
"Viekää hänen armolleen vastaukseni ja sanokaa että Daniel O'Neill
sen lähetti."
"Mutta lordi on kuolemankielissä, ja ellei tohtori tule hänestä verta
laskemaan, saattaa hän kuolla ennen aamua."
"Ellei tohtori ole täällä auttamassa vaimoani, saattaa lapseni kuolla
ennen keskiyötä."
"Mitä merkitsee lapsenne syntymä hänen armonsa kuolemaan verraten?"
huusi mies, mutta ennenkuin sanat olivat kunnolleen päässeet hänen
suustaan, oli isäni, tavattoman vahva kun oli, tarttunut suitsiin ja
työntänyt hevosen ratsastajineen matkan päähän.
"Suoriutukaa toiselle puolelle veräjää, tai minä viskaan teidät
tielle", ärjäisi hän ja palasi sitten sisään paiskaten oven kiinni
jälkeensä.
Isä Dan jutteli useasti, kuinka Raa-linnan ajurin kuultiin vielä
jonkun aikaa äänekkäästi huutavan tohtoria nimeltä äitini valaistujen
ikkunain alla. Mutta hänen äänensä hukkui tuulen valituksiin, ja
hetken kuluttua hänen hevosensa kaviot polkivat suurelle veräjälle
kulkevan tien hiekoitusta.
Isäni palasi harmista puhisten huoneeseensa, ravistaen sadetta
hiuksistaan ja parrastaan. Ehkäpä hänen kiihtyneissä aivoissaan
kummitteli muisto eräästä neljäkymmentä vuotta sitten sattuneesta
tapahtumasta.
"Se vanha heittiö", mutisi hän, "kyllä kai se olisi hänelle mieleen.
Sitä he kaikki tahtoisivat? Kuka heistä huolisi minun poikaani
joukkoonsa?"
Ulvova yö ulkona kävi yhä hirvittävämmäksi. Rannalta kuului pauhu
niin kova, kuin joku villieläin olisi koettanut vapautua meren
kohdusta. Kerran tuli Bridget täti alakertaan kertomaan, että äitini
pelkäsi myrskyä. Kaikki talon palvelijat olivat kokoontuneet halliin,
pelonalaisina ja kertoen toisilleen taikauskoisia juttuja.
Mutta äkkiä myrsky lauhtui. Sade ja tuuli tuntuivat hetkeksi
taukoavan. Meri hillitsi raivoansa ja Pyhän Marian kalliolta
kumahtava kellonääni häipyi etäisyyteen. Oli ikäänkuin avaruuksia
kiitävä maailma olisi äkisti pysähtynyt kulussaan.
Samassa, keskellä tätä hiljaisuutta kuului yläkerrasta entistä
tuskaisempi voihkina. Isäni vaipui tuoliinsa, risti kätensä ja
sulki silmänsä. Isä Dan siirteli rukousnauhansa helmiä huuliaan
liikutellen, mutta äänetönnä.
Sitten kuului ylähuoneesta heikko äännähdys. Isäni avasi silmänsä ja
alkoi kuunnella. Isä Dan pidätti henkeään. Äännähdys uudistui, mutta
entistä voimakkaampana, kirkkaampana ja kimeämpänä. Nyt ei voinut
enää olla epäilystä. Se oli Luonnon ikuinen merkki, että uusi elämä
oli syntynyt maailmaan hiljaisuuden helmasta.
"Nyt se on lopussa", sanoi isäni.
"Kunnia olkoon Jumalalle ja kaikille pyhimyksille!" sanoi isä Dan.
"Kylläpä heitä nyt sapettaa", huudahti isäni, ja hän hypähti pystyyn
ja alkoi nauraa.
Hän riensi ovelle ja työnsi sen auki. Hallissa seisovat palvelijat
kuiskailivat kiihkeästi keskenään, ja puutarhuri Tom Dug, jota
tavallisesti sanottiin Tommy toveriksi, astui isäni luo kysyen, oliko
hänen nyt soitettava suurta kelloa.
"Tietysti", vastasi isäni, "mitäs te sitten olette tässä kaiken aikaa
odottaneet?"
Parin minuutin kuluttua alkoi tornin kello kumahdella ja heti sen
jälkeen alkoivat pitäjän kirkonkellotkin iloisesti soida.
"Kylläpä heitä nyt sapettaa, sanon minä", huudahti isäni ja
naureskellen voitonriemuista nauruaan asteli pitkin kivipermantoa
lujemmin askelin kuin milloinkaan ennen.
Yhtäkkiä taukosi lapsenitku, ja ylhäältä kuului hätäistä äänten
sorinaa. Isäni pysähtyi, hänen kasvonsa jäykistyivät, ja hänen
äänensä, joka äsken oli kaikunut iloisen torven tavalla, laskeutui
läähätykseksi.
"Mitä on tekeillä? Missä on Conrad? Miksei hän tule tänne kertomaan?"
"Ei pidä tuskailla. Kyllä hän heti tulee", sanoi isä Dan.
Kului tuokio, jonka aikana ei kuultu mitään eikä puhuttu mitään,
mutta sitten isäni, kykenemättä enää maltittomuuttaan hillitsemään,
meni portaitten alapäähän ja huusi tohtoria nimeltä.
Tuota pikaa kuuluivat tohtorin askeleet kiviportaissa. Ne olivat
epäröiviä, pysähteleviä ja laahustavia. Sitten tohtori astui isäni
huoneeseen. Takkatulen himmeässä valossakin saattoi nähdä, että
hänen kasvonsa olivat kalpeat, tuhkanväriset. Hetkisen hän seisoi
äänetönnä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus, painostava hiljaisuus.
Sitten isäni sanoi:
"No, mitä kuuluu?"
"Se on..."
"Puhukaa, mies... Tarkoitatteko... että se on _kuollut_?"
"Ei, ei, sitä en tarkoita."
"Mitä sitten?"
"Se on tyttö."
"Ty... tyttökö?"
"Niin."
"Hyvä Jumala!" äännähti isäni vaipuen takaisin tuoliinsa. Hänen
huulensa aukenivat, ja silmät, jotka äsken olivat riemusta
liekehtineet, tuijottivat nyt tylsinä sammuvaan hiilokseen.
Isä Dan yritti häntä lohduttaa. Jokaisessa laihossa on ohdakkeitakin,
ja onhan tytönkin syntymä itse asiassa pidettävä onnellisena
tapahtumana. Tytöt ovat elämän kukkia, miehen ilo ja lohdutus hänen
maallisessa vaelluksessaan, ja moni isä, joka tytön syntyessä on
kohtaloaan valitellut, on vielä saanut kiittää Herraa hänestä.
Kaiken aikaa olivat riemukellot soida kumahdelleet, ja nyt alkoi
huonekin käydä valoisaksi, sillä Pilvikukkulalla sytytetty
ilotulituslaite pilkkaavine tervehdyksineen: "Jumala Siunatkoon
Onnellista Perillistä", lennätteli ympärilleen monivärisiä,
leimahtelevia valonsäteitä.
Lempeällä äänellään, joka muistutti tasaisten kivien yli valuvaa
puroa, isä Dan yhä puheli lohdutuksen sanoja.
"Niinpä niin, naiset ovat maan suola. Jumala heitä siunatkoon, ja kun
ajattelen mitä kaikkea heidän on kärsittävä, että maailma voisi pysyä
pystyssä ja sukukunnat jatkua, tekisi mieleni langeta polvilleni
ensimäisen naisen eteen, jonka tiellä kohtaan, ja suudella hänen
jalkojaan. Mitä olisi maailma ilman naisia? Ajatelkaa pyhää Theresaa!
Ajatelkaa hurskasta Margaret Maryä! Ajatelkaa Pyhää Neitsyttä
itseään!"
"Oh! vaietkaa jo loruillenne", huusi isäni ja kavahtaen pystyyn alkoi
kirota ja sadatella.
"Lopettakaa tuo kirottu soitto! Aikooko se hupsu soittaa
iankaikkisesti. Tekevätkö perkeleet ja helvetti pilkkaa minusta?"
Tämän sanottuaan ja päälle päätteeksi ärähtäen kirouksen omalle
mielettömyydelleen isäni harppasi ulos huoneesta.
Äitini oli kuullut kaikki. Ohut hirsikatto ei voinut estää miehen
kiukkuista purkausta tulemasta hänen kuuluvilleen. Häntä hävetti. Hän
tunsi mielessään itsensä syylliseksi, ja heikosti tuskasta parahtaen
hän kääntyi seinään päin ja pyörtyi.
Vanha lordi kuoli samana yönä. Hänen rietas sielunsa läksi varjojen
maahan tekemään tiliä elämästään, ja kuukautta myöhemmin uusi lordi
Raa, Eton-koulun nuttuun puettu poika, saapui ottamaan haltuunsa
perintönsä.
Mutta jo aikaa sitä ennen oli isäni, työntäen mielestään
pettymyksensä ikäänkuin maksetun laskun, ryhtynyt työhön
asianajajainsa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten kanssa
toteuttaakseen suurelliset suunnitelmansa ja loihtiakseen saareen
uutta elämää.
Kolmas luku.
Palauttaessani mieleeni aikaisimman lapsuuteni hämäriä ja ikäänkuin
usvaan verhottuja hajanaisia vaikutelmia ja muistoja, joita en
ole kuullut isä Danin suusta, on ensimäinen tietoisuuteeni jäänyt
muistelma iso huone, jossa oli suuri vuode, suuri kaappi, suuri
peilipöytä, suuri rukoustuoli, madonnan kuva sen yläpuolella seinällä
ja avonainen ikkuna, johon varpunen aamuisin tuli visertämään.
Kun olin kyllin vanha ymmärtämään ja erittelemään huomioitani,
käsitin, että se oli äitini huone ja että se suloinen joku, jonka
oli tapana nostaa minut syliinsä, kun minä tallustelin löytöretkillä
suuressa huoneessamme, oli juuri äiti itse. Muistan, että hän
lohdutteli minua, kun lankesin, ja että hän silitteli päätäni ohuella
valkealla kädellään laulaessaan vienolla äänellään ja tuuditellessaan
minua.
Koska en muista nähneeni äitiäni milloinkaan talon muissa huoneissa
enkä yleensä missään muualla paitsi vaunuissamme, kun läksimme
ajelemaan aurinkoisina päivinä, päätän hänen jääneen vialliseksi
syntymästäni saakka.
Ne kasvot, jotka ensimäisinä sukeltavat esiin muistojeni usvasta,
ovat tohtori Conradin sekä isä Danin hilpeät ja ystävälliset kasvot.
Muistan edellisen leppeän äänen, kun hänen aamiaisen jälkeen oli
tapana pistäytyä äitini huoneessa sanoen: "Olemmeko tänä aamuna
hyvissä voimissa, rouva?" Ja vieläpä leppeämpi oli toinen ääni, joka
kysyi: "Ja miten voi tyttäreni tänään?"
Rakastin kumpaakin, mutta etenkin isä Dania, joka sanoi minua
Nannykseen ja väitti minun olevan hänen elämänsä kiusan ja
mielipahan, koska olin aina täynnä kujeita kuin vuohi. Itsekin hän
mahtoi vielä olla vanha lapsi, sillä muistan selvästi, kuinka hän
heti sen jälkeen kun oli antanut synninpäästön äidilleni, kömpi minun
kanssani nelinkontin lattialla ja leikki piilosilla-oloa suuren
vuoteen jalkojen takana lakkaamatta myhäillen ja nauraen. Muistanpa
vielä senkin, että hän kulki väljässä takissa, joka oli kaulaan asti
napitettu ja jossa oli kaksi suurta, pystysuoraa taskua, ja että nämä
taskut olivat kaappini ja laatikkoni, sillä niihin minä pistin leluni
ja nukkeni, vieläpä leivoksentähteenikin säilyttääkseni ne varmassa
turvassa.
Äitini sanoi minua Mary-kultaseksi, ja hänen rakkautensa ainoaan
lapseensa lienee aiheuttanut sen, että hän vieroitti minua myöhään,
sillä minulla on epämääräinen muisto hänen valkoisista, pehmeistä,
maitoisista rinnoistaan. Minä nukuin pienessä pajukehdossa hänen
vuoteensa vieressä, niin että hän ulottui peittämään minua, jos yöllä
potkin peitteen päältäni. Hän sanoi usein, että muistutin lintua,
pienessä, tummassa päässäni kun oli jotain lintumaista, samoinkuin
pään asennossa. Sen muistankin, että olin nopsa pikku olento, joka
liverrellen lentelin edestakaisin varpaillani kolkossa ja jotenkin
ilottomassa kodissamme.
Jos minä muistutin lintua, niin muistutti äitini kukkaa. Hänen
kapea, kaunis päänsä heikosti punoittavine kasvoineen oli eteenpäin
kumartunut kuin ruusu varressaan. Tavallisesti hän oli mustiin
puettu, mutta kaulus ja päähine hänellä olivat valkeaa pitsiä,
sellaiset, joita vanhoissa kuvissa usein näkee. Kun nyt palautan
hänet muistiini, hänen suuret, kosteat silmänsä ja hempeän sulavan
suunsa, luulen ettei hellyyteni eikä lapsuudenmuistojeni taikavoima
yksin vaikuta käsitykseeni, kun yhä vieläkin, niin monen vuoden
kuluttua, nähtyäni niin erilaisia naisia eri maissa, pidän rakasta,
vähän tunnettua ja vähän rakastettua äitiäni maailman kauneimpana
naisena.
En nytkään voi olla kummastelematta, etteivät muut ihmiset,
varsinkaan isäni, nähneet häntä minun silmilläni. Luulenpa hänen
omalla tavallaan pitäneen äidistä, mutta hänen kiintymykseensä
sisältyi hänen tahtomattaankin jonkinlaista halveksumista, jonka
minun pienet, valppaat silmäni kyllä älysivät. Äiti nähtävästi
pelkäsi häntä ja oli aina hermostunut ja arka, kun hän astui
huoneeseemme sama tervehdys melkein aina huulillaan:
"Mitä kuuluu, Isabel? Entä miten voi lapsesi?"
Jo varhaisimmassa lapsuudessani tein sen huomion, että hän puheli
minusta, kuin olisin ollut äitini lapsi enkä hänen, ja se jo
alunpitäen jäykistytti tunteeni häntä kohtaan.
Minä pelkäsin hänen kovaa ääntänsä ja korskeata käytöstänsä, kun
hän näyttäytyi, tuo iso, harmaapäinen mies, raittiin ilman tuoksu
paksuissa sarssivaatteissaan. Tuntuipa kuin tämä pelko olisi
tarttunut minuun jo ennen syntymistäni, äitini kohdussa.
Ensimäisiä lapsuuteni ajan muistelmia on, että juoksentelin hyppien
lattialla ja häiritsin isääni hänen istuessaan papereittensa ääressä,
jolloin alahuoneesta kuului puoliäänekäs murahdus: "Pidä se lapsesi
siivolla, kuuletko?" Jos hän tuli yläkertaan, kun olin vuoteessa, oli
minun tapana sukeltaa sänkyvaatteisiin kuten sorsa veden alle, ja
vasta hänen mentyään uskalsin taas pilkistää esiin. En totta tosiaan
koskaan ole suudellut isääni tai kiivennyt hänen polvelleen, ja jos
hän milloin pistäytyi meidän huoneessamme, niin minä tavallisesti
pidätin henkeäni ja kätkin pääni äitini hameeseen.
Pelkoni isää kohtaan samoinkuin isän välinpitämättömyys minusta
tuottivat luullakseni äidille paljon kärsimystä, sillä hän koetti
monesti taivuttaa hänen mieltänsä minulle suosiollisemmaksi. Hän
teki monta herttaista ja viatonta yritystä siihen suuntaan. Hän oli
esimerkiksi ylpeä hiuksistani, jotka olivat sysimustat jo pikku
tyttönä ollessani, ja hänen oli tapana jakaa ne kahtia ja harjata
sileäksi otsalleni kuten madonnankuvalla oli, ja eräänä päivänä, kun
isäni oli meitä tervehtimässä, hän työnsi minut häntä kohti sanoen:
"Eikö Mary-kultamme ole mielestäsi hyvin sievä? Hiukan Madonnan
näköinen ehkä -- eikö sinunkin mielestäsi, Daniel?"
Isäni naurahti vain jotenkin halveksuvasti: "Vai sieväkö? Ja Pyhän
Neitsyen näköinen? Johan nyt jotakin?"
Minä olin aina ollut ihastunut soittoon, ja äidin oli tapana opettaa
minua laulamaan pienen pianon säestyksellä, joka hänen sallittiin
pitää huoneessaan. Kerran hän taas virkkoi isälleni:
"Tiedätkö, ystäväni, että Mary-kultasella on niin kaunis ääni? Niin
suloinen ja puhdas, että kun suljen silmäni, voisin melkein luulla
enkelin laulavan."
Jolloin isäni naurahti kuten ennenkin ja vastasi:
"Vai on hänellä ääntä. Ja vieläpä niinkuin enkelillä. Mitähän ihmeitä
hänestä vielä keksitään?"
Äitini ompeli itse enimmät vaatteeni. Hänen ei suinkaan olisi
tarvinnut sitä tehdä, mutta kun hänellä ei ollut taloustoimissa
mitään puuhattavaa, tuotti hänelle iloa verhota lemmikkinsä hennot
jäsenet omien kättensä valmisteilla. Eräänä päivänä, kun hän vanhan
mallikirjan väritetyn kuvan mukaan oli tehnyt minulle samettihameen,
joka jätti sääret, kaulan ja käsivarret hyvin paljaiksi, sanoi hän:
"Eikö Mary-kultamme ole kuin pieni lady? Mutta hän tulee aina
näyttämään ladyltä, olipa hänellä yllään mitä tahansa."
Ja silloin isäni nauroi vieläkin ylenkatseellisemmin ja vastasi:
"Hänen isoäitinsä perkasi rikkaruohoja naurispelloilta, niin teki --
yhdeksän penceä hän sai päivässä kauniilla säällä ja kuusi penceä
muulloin."
Äitini oli hartaasti uskonnollinen eikä koskaan antanut päivän kulua
polvistumatta rukoustuolilleen Neitsyt Marian kuvan edessä, ja eräänä
päivänä kuulin hänen juttelevan isälleni, että kun minä olin vielä
aivan pikku vauva ja tuskin osasin mitään puhuakaan, tapasi hän
minut kerran polvistuneena kehdossani pidellen nukkeani kohotetuissa
käsissäni ja liikutellen huuliani ikäänkuin rukouksia lukien,
katsellen kattoon hartain katsein.
"Hänellähän on aina ollut niin suuret, kauniit, uskonnolliset silmät,
eikä olisi yhtään ihmeellistä, jos hän jonakin päivänä tulisi
nunnaksi."
"Vai nunnaksi? Ehkäpä. Mutta siihen soppaan en ikinä lusikkaani
pistä", sanoi isäni.
Jolloin äitini huulet liikahtivat ikäänkuin sanoen:
"Ei, ystäväiseni", mutta hänen hellä, suloinen, rakastava ylpeytensä
oli masentunut eikä hän enää kyennyt jatkamaan.
Neljäs luku.
Talomme alakerrassa asusti kokonainen siirtokunta ihmisiä, jotka
samoinkuin isäni eivät voineet mukautua olemassaolooni, ja niiden
johtajana oli Bridget tätini.
Heti äitini naimisiin jouduttua oli hänet nainut eräs keski-ikäinen,
puolieläkettä nauttiva eversti, joka oli leski, Belfastin
irlantilaisia ja äidinisäni juomatoveri. Mutta eversti oli kuollut
jo vuoden kuluttua jättäen Bridget tädin turvattomaksi kahden
tyttären kanssa, joista toinen oli hänen oma tyttärensä, toinen
miehen edellisestä avioliitosta. Tämä tapahtui samoihin aikoihin
kun minä synnyin, ja kun kävi selväksi, ettei äitini enää toipuisi
sairaudestaan, pyysi isäni Bridget tätiä meille hoitamaan taloutta,
ja hän tulikin tuoden mukanaan lapsensa.
Hän ryhtyi heti johtamaan koko taloa, äitini ja minä mukaan
luettuina, ja hänen vallanpitonsa oli kovaa, kuten sopii odottaakin
siltä, joka yhtenään ylvästeli itsensähillitsemis-taidollaan -- vain
hänen omaan jälkeläiseensä nähden huomattiin hänessä heikkouden
merkkejä.
Bridget tädin oma tytär, minua vuotta vanhempi, oli kaunis lapsi.
Silmät hänellä olivat vaaleanharmaat, posket pyöreät ja kypsän
omenan väriset, ja pitkä, keltainen tukka oli huolellisesti kammattu
ja käherrelty. Hänen nimensä oli Betsy, mutta hänen äitinsä oli
pitentänyt sen kauniiksi Betsyksi. Tavallisesti hänellä oli
musliinihame ja vaaleansininen vyönauha, ja koska häntä pidettiin
terveydeltään heikkona lapsena, sallittiin hänen melkein aina
noudattaa omaa päätänsä. Hän söi melkein alituisesti ja käyttäytyi
yleensä kuin olisi ollut talon tytär.
Bridget tädin kymmenen vuotta vanhempi tytärpuoli oli luiseva,
kömpelö tyttö, punatukkainen ja kasvonpiirteiltään säännötön. Hänen
nimensä oli Nessy, ja koska hän vaistomaisesti tunsi riippuvan
asemansa, oli hän perin nöyrä ja alistuvainen ja kuten Tommy toverin
oli tapana sanoa, "niin liukas kuin sileäksi kulunut kolmenpennyn
lantti" vallanpitäjiä kohtaan, mutta pilkallinen, röyhkeä ja
pisteliäs niille, jotka olivat tätini epäsuosiossa, siis tavallisesti
minulle.
Serkkuni ja minun välilläni vallitsi alituinen vaino ja riita,
eikä Nessy MacLeod milloinkaan laiminlyönyt asettua kauniin
Betsyn puolelle siinä. Äiti raukkani taas joutui Bridget tädin
nuolitauluksi, hän kun lakkaamatta hoki, kuinka juonikas,
pahankurinen ja vilpillinen pikku riitapukari minä olin, eikä
kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka vastenmielisesti minua
suvaittiin ja kuinka tunnottomasti minua kohdeltiin.
Tätä sanasotaa kesti aika kauan ilman sen enempiä seurauksia, mutta
viimein se saavutti huippunsa tuottaen vakavia muutoksia minun
elämääni.
Äitinikin elämässä oli auringonvälkähdyksiä, ja kukat olivat hänen
ainainen ilonsa. Vanha Tommy, puutarhuri, oli huomannut sen, ja joka
aamu hän toimitti äidille kimpun tuoreita kukkia, vasta leikattuja
ja kasteen kostuttamia. Mutta eräänä kevätpäivänä hän oli lähtenyt
Curraghin rämeille nostamaan turvetta polttotarpeiksi, eikä
niinmuodoin ollut voinut lähettää kukkia. Minä silloin päätin ottaa
sen tehtäväkseni, sillä kun jo olin päässyt kuuden vuoden ikään,
arvelin velvollisuudekseni pitää huolta äidistäni.
"Älähän huoli, äiti, minä tuon tinulle pikkuten kukkia", sanoin minä
(s:t äännettiin silloin aina t:ksi) ja sakset kädessä minä kirmasin
alas puutarhaan.
Minä olin valinnut penkereen loistavia ja tuoksuavia kesäkukkia ja
olin juuri saanut leikatuksi muutamia kaikkein kauneimpia, kun Nessy
MacLeod, joka ikkunasta oli pitänyt minua silmällä, ponnahti aika
vauhtia kimppuuni.
"Mary O'Neill, kuinka uskallat?" huusi Nessy. "Sinä juonikas,
pahankurinen, vilpillinen riitapukari, mitä Bridget tätisi nyt sanoo?
Etkö tiedä, että tämä on kauniin Betsyn kukkapenkere, eikä siihen saa
koskea kukaan muu."
Minä koetin puolustautua äitiini ja Tommy toveriin vedoten, mutta
Nessylle eivät sellaiset selitykset kelvanneet.
"Sinun äidilläsi ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Kyllä
sinä sen tiedät, että tätisi se tässä talossa käskee ja ettei mitään
saada aikaan ilman häntä."
Olin pieni, mutta tämä oli toki liikaa minulle. Pienen sydämeni
sopukassa olin kauan tuntenut nöyryytetyn ylpeyden salaista tuskaa
-- mistä tullutta en tiedä nähdessäni Bridget tädin anastavan äitini
paikan, ja niinpä minä nyt suuttumuksesta puhisten, mutta sanaakaan
virkkamatta, sivalsin päät kaikilta Betsyn kukilta ja kahmaisten
sylini kukkuroilleen niitä -- kymmenen kertaa enemmän kuin tarvittiin
-- suuntasin askeleeni äitini huoneeseen.
Kahden minuutin kuluttua nousi pelottava melske. Arvelin tuomion
hetken tulleen, kun kuulin Bridget tädin kupeella riippuvan suuren
avainkimpun kilisevän rappuja ylös, mutta äitini se rangaistuksen
saikin kantaa.
"Isabel", huudahti Bridget täti, "nyt kai viimeinkin olet tyytyväinen
lapseesi?"
"Mitä pahaa Mary on nyt tehnyt, Bridget kulta?" kysyi äitini.
"Älä huoli kysellä. Kyllä sinä sen hyvin tiedät, ja jollet tiedä,
niin saat sen pian kuulla."
Äitini vilkaisi kukkiin, ja hän näytti käsittävän mitä oli
tapahtunut, sillä hänen kasvonsa venyivät ja hän sanoi nöyrästi:
"Mary on ollut pahankurinen, mutta kyllä hän katuu eikä enää toiste
niin tee."
"Katuu, vai katuu!" huudahti tätini. "Hänkö katuisi! Hän tekee sen
toistamiseen, ja jo ensi tilaisuudessa. Senkin riitapukari! Pieni,
juonikas, vilpillinen riitapukari! Mutta ihmekö se, jos lapsista
tulee pahankurisia, kun ei oma äiti huoli heitä oikaista."
"Kaiketi sinä olet oikeassa, Bridget kulta, oikeassa sinä aina olet",
sanoi äiti matalalla, alistuvalla äänellä. "Mutta minä olen niin
heikko voimiltani, ja Mary, näetkös, on kaikki mitä minulla on."
Äitini silmät alkoivat nyt vettyä, mutta Bridget tätini ei vielä
tyytynyt voittoonsa. Pyyhkäisten alakertaan hän esitti valituksensa
isälleni, joka määräsi, että minut oli otettava äitini hoidosta ja
muutettava alakertaan, koska hän ei kyennyt johtamaan kasvatustani.
Tämä toimi uskottiin Bridget tädilleni, ja sen lähimpiä seurauksia
oli, että minun piti oleskella alakerrassa ja syödä ohraleipää ja
kauravelliä ja nukkua hallin päällä olevassa kylmässä huoneessa,
kauniin Betsyn syödessä vehnästä ja omenatorttua ja nukkuessa äitinsä
kanssa keittiönpäällisessä huoneessa, missä aina pidettiin tulta
takassa.
Viides luku.
Äitini suri paljon tätä muutosta, mutta minä puolestani löysin siitä
sentään lohduttaviakin puolia. Niinpä saatoin nyt helpommin kuin
ennen hiipiä ulos Tommy toverin luo, joka oli ennen ollut merimies
ja oli vieläkin reima, vanha merikarhu harmahtavine partoineen ja
tuuheine kulmakarvoilleen, joiden alta hän lystikkäästi vilkutteli
"ylähanka"-silmäänsä, kuten hänen oli tapana sanoa.
Luulenpa että Tommy oli yksi niitä harvoja isäni talossa, jotka
täydellä todella pitivät minusta, mutta kenties se johtui
pääasiallisesti siitä, että hän vihasi Bridget tätiäni. Hänestä
puhuessaan hän käytti nimitystä "iso emäntä" ja sillä hän tarkoitti,
että hän hallitsi ja vallitsi koko tilusta ja kaikkea mikä siihen
kuului. Kun hänen kuuluvilleen tuli jokin juttu hänen kovuudestaan
palvelijoita tai alustalaisia kohtaan, oli hänen tapana sanoa: "No
niin, kyllä se vielä nähdään, eikö hänenkin aikansa tule"; ja kun hän
kuuli että täti oli minut äidistäni erottanut ja ryöstänyt häneltä
hänen ainoan ilonsa ja rakkautensa esineen, sylkäisi hän sivulleen
sanoen:
"Se meidän iso emäntä on kuin onkin pahanilkinen piru ja kyllä hän
vielä saa helvetissä paistua."
Miten paljon minä silloin todellakin käsitin tämän lauseen
merkitystä, en nyt muista, mutta syvän vaikutuksen se mieleeni jätti,
ja monta iltaa jäljestäpäin, kun minä pää peitteen alle kätkettynä
makasin valveilla kylmässä makuuhuoneessani, johon (Nessy MacLeodin
kertomuksen mukaan) pahat peikot tulivat pahoja lapsia katsomaan,
kertasin kertaamistani Tommyn merkillisiä sanoja.
Toinen lohdutus minulle oli, että nyt saatoin useammin seurustella
tohtorin pojan kanssa, -- johon olin hiljakkoin tutustunut -- kun hän
tuli isänsä kanssa äitiä tervehtimään. Oitis kun kuulin kavioiden
kapsetta hiekkakäytävältä, oli tapani kiitää ulos varpaillani,
rynnätä portaita alas, kiivetä rattaille ja auttaa poikaa ohjasten
pitämisessä, niin kauan kuin hänen isänsä viipyi äitini luona.
Tohtorin pojan avulla tein keksinnön, joka omasta mielestäni oli
hyvin tärkeä. Se koski äitiäni. Olin aina tietänyt, että äitini
oli sairas, mutta nyt sain "vihiä" (kuten vanhan Tommyn oli tapana
sanoa), mikä oli syynä hänen sairauteensa. Se oli maidonpuute.
Tohtorin poika oli kuullut isänsä sanovan niin. Jos äitini voisi
saada tarpeeksi maitoa aamulla, päivällä ja illalla, joka päivä yhtä
mittaa, niin ei häntä enää vaivaisi mikään.
Tämäkin vaikutti syvästi mieleeni, ja mietelmäini loppupäätökseksi
tuli, "että äiti ei saanut tarpeeksi ruokaa". Tämä vakaumus vahvistui
yhä enemmän, kun näin kauniin Betsyn kahdesti tai kolmasti päivässä
istuvan korkealla tuolillaan ruokasalissa juomassa vastalypsettyä
maitoa. Muistaakseni meillä oli kolme lehmää, ja niinpä minä päätin
kerrassaan poistaa äidin sairauden syyn, ja siitä lähtien hänen oli
saatava kaikki talon maito -- vähempi ei riittäisi.
Päättäen panna aikomukseni heti täytäntöön minä pujahdin
maitokamariin, niin pian kun karjakko oli tuonut sisään iltamaidon.
Siinä se oli vaahtoavana ja kuohuvana kolmessa suuressa ruukussa, ja
tarttuen käsiksi ensimäiseen pienillä, paljailla käsivarsillani --
taivas ties miten -- minä suuntasin kulkuni suoraan äitini huoneeseen.
Mutta tuskin olin päässyt puolitiehen portaita huohottaen ja ähkien
raskaan taakkani kimpussa, kun Nessy MacLeod tuli vastaani ja alkoi
heti minua ahdistaa tavallisilla torasanoillaan:
"Mary O'Neill, sinä juonikas, vilpillinen pikku riitapukari, mitä
sinä sillä maidolla aiot toimittaa?"
Minua ei haluttanut ruveta selittelyihin, yritin vain jatkaa
matkaani, mutta Nessy asettui eteen.
"Kas niin, et mene askeltakaan eteenpäin. Mitä tätisi tästä sanoo?
Vie maito takaisin paikoilleen ja hetipaikalla."
Nessyn äänekäs tora houkutteli kauniin Betsyn ulos ruokasalista, ja
samassa serkkuni, valkeassa musliinipuvussaan, sininen nauharuusu
keltaisissa hiuksissaan ja muistuttaen maalattua nukkea enemmän kuin
koskaan ennen, oli juossut portaille auttamaan sisarpuoltaan.
Minä olin nyt kummankin välissä, toinen ahdisti minua yläpuolelta,
toinen alapuolelta, koettaen riistää minulta maitoruukkuni. He
kiskoivat ja minä vastustin, ja siinä riuhdottiin, niin että maito
oli vaarassa läikkyä portaille.
"Hän on itsepintainen pikku otus ja vitsaa hänen pitäisi saada",
huusi Nessy.
"Hän varastaa minun maitoni, ja minä menen kertomaan äidille", säesti
Betsy.
"Mene sitten kertomaan", huusin minä ja vihan puuskassa,
huomatessani, etten kyennyt pelastamaan ruukkuani, pyörähytin sen
ympäri ja kaasin sen sisällyksen serkkuni pään päälle, niin että
vaahtoava maito liotti hänet perinpohjin ja valui virtoina portaita
alas.
Seurasi tietysti hirvittävä mellakka. Kaunis Betsy parkui ja Nessy
ulvoi, jolloin Bridget täti tuli juosten keittiöstä ja äitini
kalpeana ja vavisten ontui huoneensa ovelle.
"Mary, Mary, mitä olet tehnyt?" huudahti äitini, mutta Bridget täti
katsoi kysymykset tarpeettomiksi. Harpattuaan portaille maitoa
valuvan tyttärensä luo ja pyyhittyään häntä nenäliinallaan kaiken
aikaa hokien "pikku kulta raukkani", ja "enkö ole kieltänyt sinua
olemasta missään tekemisissä tuon riitapukarin kanssa?" hän alkoi
pommittaa äitiäni katkerilla soimauksilla.
"Isabel, nyt toivoakseni näet, minkälainen hurja ilkiö lapsesi on!"
Minä olin jo laskenut tyhjän ruukkuni portaille ja etsinyt turvaa
äitini hameen takaa, ja kuulin hänen aralla äänellä yrittävän
puolustaa minua ja puhuvan jotain lasten riidasta.
"Vai lasten riitaa!" huudahti tätini; "tuossa pikku paholaisessa
ei ole mitään lapsekasta. Sitäpaitsi olisin hyvin kiitollinen
sinulle, Isabel, jos voisit olla mainitsematta minun Betsyäni omasta
lapsestasi puhuessasi."
Tämä oli jo minulle liikaa. Pikku sydämeni leimahti liekkeihin
kuullessani äitiä noin nöyryytettävän. Niinpä minä pujahdin
piilopaikastani portaitten päähän ja huusin sieltä niin kimeästi kuin
kurkustani lähti:
"Sinun kaunis Betsysi on pahanilkinen piru, ja kyllä hän vielä saa
helvetissä paistua."
En voi milloinkaan, en vaikka eläisin kuinka kauan, unohtaa
sanojeni vaikutusta. Tuokion seisoi Bridget täti sanatonna keskellä
portaita, ikäänkuin hän olisi äkkiä tullut elottomaksi. Sitten
hän kalmankalpeana ja sanaakaan sanomatta ryntäsi ylös luoksemme,
ja ennenkuin minä olin pelastautunut tavalliseen turvapaikkaani,
hän läimähytti minua poskelle ja sivalsi korvapuustin kummallekin
korvalle.
En muista, itkinkö, mutta tiedän, että äitini itki ja että kesken
yleistä sekasortoa isäkin tuli huoneestaan vaatien kovalla äänellä
saada tietää, mitä oli tekeillä.
Bridget kertoi hänelle asian höystäen sitä monilla lisäyksillä, joita
äitini ei yrittänytkään oikaista, ja tietäen olevansa väärässä hän
aikoi pyyhkiä silmiään nenäliinallaan ja väitti mahdottomaksi jäädä
paikkaan, missä lasta yllytettiin häntä solvaamaan.
"Minun täytyy lähteä pois tästä talosta -- jo huomenna minun täytyy
lähteä", sanoi hän.
"Siitä ei tule mitään", huusi isäni. "Saadaanpa nähdä, eikö minulla
enää ole sananvaltaa omassa talossani. Kouluun pitää noiden lasten
lähteä -- kouluun, sanon minä, ja joka kynnen."
Kuudes luku.
Ennenkuin ryhdyn juttelemaan kouluajoistani, on minun ensin
kerrottava, miten ja missä tulin tohtorin pojan tuttavaksi.
Se tapahtui edellisenä vuonna joulunaikaan. Jouluaattona heräsin
yön hiljaisuudessa, ja minut valtasi omituinen tunne, kuin olisin
herännyt toisessa maailmassa. Kirkonkellot soivat, ja ulkopuolelta
taloa äitini ikkunan alta kuului laulua. Kuunneltuani hetken aikaa
kysyin niin hiljaa kuin kykenin:
"Äiti, mitä se on?"
"Hiljaa, kultaseni! Ne ovat joulunlaulajia. Pysy alallasi ja
kuuntele", vastasi äiti.
Minä makasin niin kauan kuin maltoin, mutta lopulta hiivin ikkunan
luo ja näin miehiä ja naisia seisovan ympyrässä lyhdyt käsissään
huurteisen ilman höyrytessä heidän hengityksestään. Hetken kuluttua
he lakkasivat laulamasta, ja sitten kuulin pääoven ketjujen kalisevan
ja isäni kovan äänen kutsuvan laulajia sisään.
He tulivat sisään, ja kun minä olin jälleen vuoteessa, kuulin heidän
juttelevan ja nauravan alakerrassa, ja Bridget tädin ääni kuului
muita äänekkäämpänä. Kysyessäni, mitä he tekivät, vastasi äiti, että
hän tarjoili heille leivoksia ja sherryviiniä.
Minä nukahdin uudelleen, ennenkuin kestitys oli päättynyt,
mutta aamusella herätessäni aloin heti tuumia, miten itse
päästä laulajaksi. Olin siksi ovela, että tiesin ettei tuumaani
suostuttaisi, ja niinpä en siitä puhunut kenellekään, mutta sain
äitini soittamaan ja laulamaan minulle edellisen yön laulun, kunnes
sävel ja sanat olivat tarttuneet tarkkaan pikku korvaani. Olin
päättänyt toteuttaa aikeeni, kun jouluilta alkoi pimetä.
Kärsimättömyyteni oli niin palava, että unohdin pukeutua
päällysnuttuun ja hattuun, ja pujahtaen muiden huomaamatta ulos
talosta tapasin itseni ajotiellä juoksemasta ilman muita vaatteita
ylläni kuin ohuet tossukat ja avokaulainen ja lyhythihainen
samettihame. Satoi lunta, ja lumihiutaleet liitelivät ympärilläni ja
panivat pääni pyörälle, sillä äitini ikkunoista leviävässä valossa
niitä näytti leijailevan sekä maasta että taivaasta.
Ikkunoiden valopiiristä loitolle jouduttuani oli hyvin pimeätä, enkä
voinut nähdä paljon muuta kuin että ajotien kastanjapuut, näyttivät
olevan verhotut valkeilla lakanoilla. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin
pääsin veräjälle, ja sillä välin oli intoni alkanut laimentua, ja
rupesin jo puolittain tuumimaan paluumatkaa. Mutta ajatellessani
leivoksia ja sherryviiniä rohkaisin jälleen mieleni, ja samassa
olinkin jo maantiellä, juoksin sillan yli ja poikkesin tielle, joka
vei peninkulman matkan päässä olevalle meren rannalle, josta tänne
saakka voi kuulla aaltojen pauhun.
Tiesin aivan hyvin minne olin matkalla. Olin menossa tohtorin
talolle. Olin nähnyt sen useastikin ajaessani äitini kanssa siitä
ohi, ja se oli mielestäni aina näyttänyt niin herttaiselta valkeaksi
kalkittuine seinineen, ruskeille olkikattoineen ja portaita
varjostavine punaisine ja valkoisille ruusuineen.
Minä oli aivan kylmän kangistama, ennenkuin pääsin perille. Tossuni
olivat lumessa, samoin hartiani ja paksut hiussuortuvani. Eräässä
paikassa sivuutin muutamia lampaita ja karitsoita, jotka määkien
etsivät suojaa pensasaidan alta.
Mutia viimein loisti minua vastaan tohtorin asunnon ikkunoista
lämmin, punainen valo, ja lumen peittämälle veräjälle tultuani
työnsin sen auki, sekä nousin portaille. Hampaani kalisivat kylmästä,
mutta ponnistaen kaikki voimani rupesin laulamaan ohuella, kimeällä
äänelläni:
Kristus syntyi Bet-lehemissä,
Kristus syntyi Bet-lehemissä,
Kristus syntyi Bet-lehemissä
ja seimeen pantihin...
Näin pitkälle olin päässyt, kun kuulin kiireistä liikettä sisältä.
Heti sen jälkeen ovi aukeni, ja nainen, jonka tunsin tohtorin
vaimoksi, tuijotti minuun hämmentyneenä ja huudahti sitten:
"Voi ihme ja kumma, tohtori -- sehän on pikku Mary O'Neill."
"Tuo hänet heti sisään", kuului tohtori Conradin ääni huoneesta, ja
seuraavassa tuokiossa olin tohtorin keittiöntapaisessa arkihuoneessa.
Hehkuva turvevalkea, jonka päällä porisi vesikattila, levitti
suloista lämpöä, ja huone näytti kodikkaalta ja iloiselta takan
edessä olevine tilkkumattoineen, astiapöytineen, joka oli täynnä
sinisiä saviastioita, ja punaisella verhottuine sohvineen.
Luulen, että äkkimuutos kylmästä lämpimään aiheutti sen, että
pyörryin, sillä siitä, mitä tapahtui seuraavalla hetkellä, en
muista muuta kuin että istuin jonkun sylissä, joka sanoi minua
"kultamurukseen" ja "pikku linnukseen", samalla kun hieroi
jähmettyneitä jäseniäni ja muutenkin hoiteli minua hellästi ja
äidillisesti.
Toinnuttuani jonkun verran kuulin tohtori Conradin sanovan, että
minun oli jääminen sinne yöksi ja että hänen oli mentävä hoviin
kertomaan tapahtumasta. Hän läksi, ja kun hän palasi, oli minut jo
kylvetetty tulen ääressä pienessä ammeessa, ja rouva Conrad kantoi
minut (yöpaidassa, joka oli aivan naurettavan väljä) pieneen valkeaan
makuusuojaan, missä suloisesti tuoksuvat köynnöskasvit kaltevan katon
alla melkein koskettivat kasvojani.
Siitä, mitä yöllä tapahtui, en muista muuta kuin että minulla oli
hyvin kuuma ja että joka kerta kun avasin silmäni, istui tohtorin
rouva kumartuneena ylitseni ja puheli minulle lempeällä äänellä.
Mutta jo seuraavana päivänä oli viileämpi, ja sitten tuli Bridget
täti silkkisessä päällysnutussaan ja isossa mustassa hatussaan
ja puhui jotain, vuoteeni jalkapäässä seisoessaan, ihmisistä,
jotka saavat rangaistuksensa, kun ovat menetelleet viekkaasti ja
vilpillisesti.
Iltaa vasten minä jo aloin toipua, ja kun tohtori myöhemmin tuli
minua katsomaan, sanoi hän:
"Miten voidaan tänä iltana? Paremmin, huomaan!"
Ja kääntyen vaimonsa puoleen hän virkkoi:
"Tänä iltana on tarpeetonta valvoa hänen vuoteensa ääressä, Christian
Ann."
"Mutta eikö se pikku kulta pelkää maata yksikseen?" kysäisi rouva
Conrad.
Vakuutin, etten pelännyt, ja hän suuteli minua ja neuvoi minua
koputtamaan seinään, jos jotain haluaisin. Ja sitten se hyvä sielu
poistui huoneesta miehensä käsivarsi vyötäreillään.
En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä talo oli
rakkauden koti. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että
tämä suloinen nainen, joka oli ollut varakkaan miehen tytär, oli
pitänyt tohtoria kaikkia muita miehiä parempana jo silloin kun
tämä oli ollut vain nuori, vasta Saksasta tai Sweitsistä palannut
lääketieteen ylioppilas. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain,
että hän oli jättänyt isänsä, äitinsä ja kodin turvan seuratakseen
nuorta miestänsä, kun hän tuli Ellaniin ilman ystäviä ja tuttuja, ja
vaikka he olivat köyhiä silloin ja vieläkin, ei hän ollut koskaan
katunut tekoaan. En tiedä kuinka tunsin, mutta tunsin vain, että
omalle, kalliille äidilleni oli juuri sattunut päinvastoin; hänellä
oli kaikkea eikä kumminkaan mitään -- tällä hyvällä olennolla taas ei
ollut mitään, mutta kumminkin hänellä oli kaikki.
Seitsemäs luku.
Herätessäni seuraavana aamuna loisti aurinko kirkkaasti, ja kun
hiukseni olivat harjatut sileiksi otsalleni, istuin vuoteessani
syöden pienen pienellä hopealusikalla pienen pientä kananmunaa, kun
ovi paiskattiin auki ja pieni olento tupsahti huoneeseeni.
Se oli minua kaksi vuotta vanhempi poika. Hänellä oli yllä harmaa
Norfolk-jakku ja polvihousut, mutta huomattavinta hänen puvussaan oli
pehmeä, valkea, suunnattoman suuri huopahattu. Sen lierit olivat lian
töhrimät ja alaspäin vääntyneet, ja huipussa oli reikä, josta töyhtö
ruskeata tukkaa työntäytyi näkyviin. Koko poika hattuineen muistutti
suurta, vahingoittunutta tattia.
Huoneeseen rynnätessään hän kohotti päätänsä, niin että näin hänen
kasvonsa, joita ei juuri voinut kehua kauniiksi, vaikka silmät
olivatkin suuret ja siniset -- siniset kuin sinisin meri --, mutta
muuten hän ei ollut minua näkevinäänkään, heitti vain kuperkeikkaa
keskellä permantoa, heilautti sääriään tuolin selkänojalle, harppasi
pienen pöydän yli ja asettui lopulta seisomaan käsilleen sääret
vastapäätä minun vuodettani olevaa seinää vasten ja ylösalaisin
olevat kasvot melkein kiinni matossa.
Tässä asennossa hän nähtävästi koetti pysytellä niin kauan kuin
mahdollista, ja pian hänen kasvonsa kävivät hyvin punaisiksi. Minä,
joka tähän asti olin istunut tyynyjeni välissä hiljaa kuin hiiri,
avasin vihdoin suuni:
"Mikä sinun nimesi on, pikku poika?"
"Mart", oli vastaus.
"Mistä sinä tulet?"
"Huippuvuorilta."
Tämä tieto ei minua kovinkaan hämmästyttänyt, sillä poika, kun
hänen ylösalaisin olevat kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi
ja hänen säärensä kolahtaneet lattiaan, heitti kursailematta
useita kuperkeikkoja vuoteeni jalkopään yli suureksi vaaraksi
aamiaistarjottimelleni, ja sitten hän sen enempää virkkamatta
piehtaroi ulos ovesta, jättäen minut äimistyneenä istumaan.
Silloin en tietänyt, että villit ja pojat ovat aina maailman alusta
alkaen käyttäneet tätä tapaa, kun haluavat joutua heimonsa naisväen
suosioon. Niinpä kyselin tohtorin rouvalta, kun hän myhähtäen tuli
huoneeseen, oliko se pieni poika oikein terve, joka oli käynyt minua
katsomassa.
"Olihan toki, lapsi kulta, mutta se on hänen tapansa", sanoi hän ja
alkoi sitten kertoa hänestä.
Hänen nimensä oli Martin Conrad ja hän oli vanhempainsa ainoa lapsi.
Hänen hattunsa, joka oli herättänyt mielenkiintoani, oli isän vanha
hattu, ja illalla riisuutuessaan hän otti sen viimeksi yltään ja
aamulla taas aivan ensimäiseksi painoi sen päähänsä. Kun siihen tuli
reikä pohjaan, oli äiti yrittänyt piilottaa hatun, mutta hän oli aina
löytänyt sen, ja kun äiti oli heittänyt sen virtaan, oli hän onkinut
sen jälleen kuiville.
Hän oli kummallinen poika, täynnä mitä hullunkurisimpia
mielijohteita. Hänen oli tapana jutella asuneensa ennen syntymistänsä
puussa ja sieltä ohjanneensa sadetta. Häntä oli vaikea kasvattaa,
ja joka aamu, kun hänet herätettiin, sanoi hän katuvansa, että
"ensinkään oli suostunut koko koulunkäyntiin". Siksipä hän ei
osannutkaan lukea eikä kirjoittaa niin hyvin kuin muut ikäisensä, ja
hänen äidinkielentaitonsa oli samalla kannalla kuin kansanihmisten,
joiden seuraa hän rakastikin ylinnä kaikkea muuta.
Hänen paras ystävänsä oli puutarhurimme, vanha Tommy toveri, joka
asui turvemajassaan meren rannalla ja kulki tohtorin rakennuksen
ohi työhön mennessään. Jo aikaa sitten Tommy oli kertonut pojalle
tärisyttävän jutun eräästä Pohjoisnapa-retkikunnasta. Hän oli
nimittäin nuorempana, merimiehenä ollessaan, ottanut osaa erääseen
retkikuntaan, joka oli lähetetty Franklinia etsimään. Tämä oli tehnyt
Martiniin niin valtavan vaikutuksen, että hän vielä kuukausimääriä
sen jälkeen seisoskeli veräjällä odotellen Tommyn ohimenoa ja aina
kysellen:
"Oletkos tänään käynyt Pohjoisnavalla, Tommy?"
Silloin Tommy aina vilkutteli "ylähanka"-silmäänsä vastaten:
"En tänään, poikani. Tätä nykyä käyn Pohjoisnavalla vain kahdesti
päivässä."
"Vai kahdesti?" toisti silloin poika, ja tätä menoa kesti joka aamu.
Mutta eipä aikaakaan, kun Martin älysi, että Pohjoisnapana saattaa
olla isän talon lähin ympäristökin, ja joka päivä hän läksi
tutkimusretkelle yli puutarhan, maantien ja rannikon ja löysi omaa
kurssiansa seuraten kokonaisen aavan maailman salaperäisiä esineitä
ja tuntemattomia seutuja. Tavalla tai toisella -- ei kukaan osannut
selittää miten -- poikanen, joka ei voinut läksyjänsä oppia,
tutki isänsä saksalaista karttaa, eikä siinä ollut yhtäkään nimeä
Huippuvuorten pohjoispuolella, jota hän ei tuntenut ulkoa. Hän
siirsi kaikki Ellaniin, niin että Pilvikukkulasta tuli Grönlanti,
Mustasta-päästä tuli Frans Josefin maa, Nunnan lähteestä tuli
Behringin-salmi ja Marthan rotkosta tuli Uusi Siperia sekä Pyhän
Marian kalliosta kelloineen tuli itse maan napa.
Hän osasi uida kuin kala ja kiivetä kallioita kuin sisilisko ja hän
kirjoitti päiväkirjaa tohtorin muistikirjan takasivuille. Ja milloin
hän oli kateissa, tiettiin hänen olevan joko katon harjalla tai
savutorven nenässä, jota hän sanoi mastokopaksi, ja sieltä hänet
tavattiin isänsä kaukoputkella tähystämästä huutaen:
"Olkaa varuillanne! Jäätä näkyvissä kuudenyhdeksättä leveysasteen
kohdalla neljätoista piirtoa pohjoiseen päin, viisi solmua alihangan
puolella."
Hänen äitinsä nauroi aivan ääneensä tätä kertoessaan, mutta lapsen
mieli käsittää kaikki vakavasti, ja minusta tämä oli ihmeellinen
kertomus. Minussa heräsi syvä ihailu tohtorin poikaa kohtaan, ja
hengessä näin jo itseni jumaloivin katsein ja kunnioittavana astuvan
hänen vieressään. Arvelen, että pieni, yksinäinen sydän raukkani
ikävöi toveria, ja koska olin tuntehikas hupakko, päätin tarjoutua
tohtorin pojan sisareksi.
Kesti hirveän kauan, ennenkuin toivomani tilaisuus tuli. Se tapahtui
vasta seuraavana aamuna, jolloin huoneeni ovi ponnahti auki vielä
rajummin kuin edellisellä kerralla ja poika ajoi sisään pyörillä
varustetussa saippualaatikossa, joka oli olevinaan reki ja jota veti
punainen, William Rufus niminen irlantilainen mäyräkoira. Hänen
hattunsa oli sidottu korville kapealla, äidin esiliinasta otetulla
pellavanauhalla, ja isän pitkät, kudotut sukat oli vedetty saappaiden
päälle ja ulottuivat aina lanteisiin asti.
Samoinkuin edellisenä päivänäkin hän ei ollut ensin minua
näkevinäänkään, ohjaili vain rekeänsä ympäri huonetta huutaen
koiralleen, että vuoteeni vieressä oleva tuoli oli jäätikkö ja että
lampaannahkamatto oli jäälautta.
Hetken kuluttua hän alkoi jutella, ja silloin minäkin arvelin hetken
tulleen ruveta pyrkimään päämäärään. Ollen älykäs naisen alku,
ryhdyin ovelasti toimeen ja juttelin ensin isästäni, äidistäni,
serkustani, Nessy MacLeodista, vieläpä Bridget-tädistäkin. Tahdoin
nimittäin osoittaa hänelle, kuinka rikas olin sukulaisista, että hän
oivaltaisi, kuinka köyhä hän itse oli.
Kaiken aikaa tunsin olevani aika teeskentelijä, mutta siitä ei
tohtorin poika mitään tietänyt, ja huomasin, että luetellessani
hänelle omaiseni asianmukaisessa järjestyksessä hän vain virkahti:
"Onko hänestä mihinkään?" tai "onko hän mainio?"
Lopulta ratkaisun hetki läheni, ja vavahtavin sydämin minä kysäisin:
"Eikö sinulla ole sisarta?"
"Eikä ole!" vastasi tohtorin poika niin painokkaasti, että melkein
loukkaannuin siitä.
"Etkö tahtoisi sisarta?"
"Ei sisaret mihinkään kelpaa", sanoi tohtorin poika ja mainitsi
esimerkkinä koulutovereitaan -- Jimmy Kristoferin ja muita --, joiden
sisaret pelkäsivät kaikkea äyriäisiä, rapuja, jopa mertakin.
Tiesin, että itsekin olin pelokas kuin jänis, mutta pientä yksinäistä
sydäntäni alkoi kivistää, ja niin hyvin kuin kuristavalta kurkultani
sain sanotuksi, äännähdin:
"Minäpä en pelkää merta -- enkä rapujakaan."
Samassa suuri tatti työnnettiin sivulle ja merensiniset silmät
vilkaisivat sivusta minuun.
"Etkö todellakaan?"
"En."
Asia oli ratkaistu. Huomasin sen selvästi. Ja kun minä hetkistä
myöhemmin pyysin tohtorin poikaa vuoteeseeni, pullahti hän siihen
sukkineen päivineen, ja kävi istumaan oikealle puolelleni, ja William
Rufus, joka heti paikalla oli mielistynyt minuun, asettui vasemmalle
puolelle työntäen kuononsa syliini.
Makuuhuoneeni ovea pidettiin auki, jotta tarvittaessa voisin huutaa
alakertaan, ja niinpä kuulin tohtorin pojan hiukan myöhemmin kertovan
äidilleen, mikä minä olin. Olin mainio.
Kahdeksas luku.
Siitä päivin tohtorin poika piti minua itselleen kuuluvana. Ei hän
kumminkaan käyttänyt tätä omistusoikeuttaan, ennenkuin tulin kouluun
serkkuni ja hänen sisarpuolensa kanssa.
Kylän koulu oli yhteiskoulu, ja sitä valvoi johtokunta, jonka
puhemiehenä oli kylän teurastaja. Koulussa oli vain yksi opettaja,
pitkä, kolmenkymmenen korvissa oleva nuori nainen, joka kiinnitti
pellavanväriset palmikkonsa päälaelle naurettavan näköiseksi
kruunuksi. Mutta hänen kasvojensa ilme oli alati ankara, ja kun hän
puhui, pujahtivat sanat hänen ohuilta huuliltaan niin sukkelasti kuin
olisivat olleet lastenkodin pieniä leipäkyrsiä.
Myöhemmin sain kuulla, että hänen oli kiittäminen virastaan
Bridget tätiä, joka oli käyttänyt hyväkseen riippuvaisuutta, jossa
puheenjohtaja kauppasuhteitten vuoksi oli hoviin. Opettajaneiti
arveli kaiketi olevansa velvollinen osoittamaan kiitollisuuttaan.
Varma vain on, ettei hän heittänyt käyttämättä mitään tilaisuutta
huomauttaakseen minulle, että maineeni oli saapunut kouluun jo
ennen minua, ja voidakseen minua paremmin valvoa, hän asetti minut,
istumaan luokan alapäähän, vaikka äitini jokapäiväinen opetus olisi
oikeuttanut minut istumaan ylempänä.
Totta on, että olin, kuten isä Danin oli tapana sanoa, niin täynnä
kujeita kuin vuohi, ja pikku lörpöttelijä minä myöskin olin, mutta
enpä sittenkään katso ansainneeni sitä kohtelua, joka tuli osalleni.
Eräänä päivänä, viikko sen jälkeen kuin olimme tulleet kouluun,
pitelin tauluani kasvojeni edessä kuiskaten jotain tytöille, jotka
istuivat edessäni ja takanani. He alkoivat tirskua.
"Hiljaa!" huusi opettajatar, joka istui pöytänsä ääressä, mutta minä
kuiskailin yhä edelleen, ja tytöt olivat läkähtyä nauruun.
Luullakseni opettajatar otaksui minun sanovan jotain hänestä
itsestään -- ehkäpä tekevän pilkkaa hänen ulkomuodostaan --, sillä
hetken kuluttua hän sanoi puhuen hyvin nopeasti:
"Mary O'Neill, ole hyvä ja toista, mitä äsken juuri sanoit."
Minä pitelin taulua vielä lähempänä kasvojani, mutta en vastannut
mitään.
"Etkö kuule? Puhu! Sinulla on kieli suussasi, vai mitä?"
En vieläkään vastannut, ja silloin opettajatar sanoi:
"Mary O'Neill, tule tänne!"
Hän komensi kuin koiraa, ja koiran tavoin minä olin
tottelemaisillanikin, kun samassa satuin näkemään kauniin Betsyn
kasvot tyytyväisyydestä säteilevinä, ikäänkuin hän olisi sanonut:
"Nytpä vihdoinkin nähdään."
Tämän jälkeen en huolinut liikahtaakaan. Opettajatar nousi
paikaltaan, astui minua kohti ja silmäillen minua tuikeasti sanoi:
"Sinä juonikas pikku riitapukari, luuletko, että minun kanssani on
leikittelemistä. Tule tänne, ja heti."
Minä tiesin, mistä tällainen puhetapa oli kotoisin, enkä niinmuodoin
liikahtanut.
"Etkö kuule? Vai luuletko, että saat _minua_ vastustaa siitä syystä,
että sinua kotona järjettömästi hemmotellaan ja lellitellään?"
Tämä viittaus äitiini ratkaisi asian. Minä istuin järkähtämättömänä
kuin kallio.
Sitten opettajatar, kalpeana kuin valkeaksi kalkittu seinä ja ohuet
huulet tiukasti yhteenpuristettuina tarttui kiinni minuun vetääkseen
minut pois paikaltani, mutta pienillä vapisevilla sormillani
takerruin kiinni edessäni olevaan pulpettiin, ja niin pian kun hän
kiskoi toisen käteni irti siitä, iski toinen uudelleen siihen.
"Sinä ilkiö! Kyllä nähdään, kuka tässä käskee.... Eikö teistä
suurista tytöistä joku tahdo tulla minua auttamaan?"
Takapenkiltä kohosi nopeasti muuan suuri tyttö ja tuli juosten
opettajattaren avuksi. Se oli Nessy MacLeod, ja yhdessä he hurjan
kamppailun jälkeen raastoivat minut ulos pulpetistani, kuten
murattiköynnöksen puusta ja kiskoivat minut luokan eteen. Tässä
temmellyksessä olivat opettajattaren kädet ja luullakseni myöskin
hänen kaulansa tulleet aika tavalla raavituiksi, ja jo siitäkin
syystä hän vallan kiehui raivosta.
"Seiso siinä, miss", tiuski hän, "ja liikahdapas paikaltasi, jos
uskallat."
Minun oma raivoni oli jo sammunut, ja kuolon hiljaisuudessa, joka
nyt vallitsi koulusalissa, alkoi häpeällinen asemani selvitä minulle
kaikessa räikeydessään.
"Lapset", huudahti opettajatar kääntyen kaikkien oppilaiden puoleen,
"jättäkää taulunne ja kuunnelkaa."
Sitten saatuaan hiukan hengenvuoroa hän sanoi seisoen vieressäni ja
viitaten minuun:
"Tämä lapsi tuli kouluun juonikkaana, pahanilkisenä pikku
riitapukarina, eikä hänen luonteensa ole täällä muuttunut. Röyhkeällä
tottelemattomuudellaan hän on saattanut itsensä siihen tilaan,
missä hänet nyt näette. 'Joka vitsaa säästää, se lapsen tärvelee',
sanotaan, ja sellaiset mielettömät vanhemmat, jotka saattavat
lapsensa perikatoon liiallisella suvaitsevaisuudellaan, ansaitsevat
kaiken sen rangaistuksen, mikä tulee heidän osakseen. Mutta toisten
ihmisten ei tarvitse kärsiä heidän tähtensä, ja tämä lapsi,
vaikka onkin pieni, on katkeroittanut erinomaisen tätinsä elämän
ynseällä, tylyllä ja vastahakoisella mielenlaadullaan. Lapset, hänet
lähetettiin kouluun vioistaan oikaistavaksi, ja nyt käsken teidän
heittämään lukunne siksi aikaa kun häntä rangaistaan julkisesti..."
Tyydytettyään täten loukatun oikeudentuntonsa opettajatar astui
pöytänsä luo jättäen minut siihen. Tiesin, mitä oli tekeillä -- hän
otti kepin seinän vieressä olevasta pulpetistaan. Kuulin pulpetin
kannen avattavan kärsimättömällä tempauksella ja sitten suljettavan
vihaisella paukahduksella. Niin varmasti kuin minulla olisi ollut
silmät takaraivossani tiesin, että opettajatar piteli keppiä molemmin
käsin ja taivutteli sitä tunnustaakseen, oliko se notkea ja taipuisa.
Minä olin syvästi nöyryytetty. Siinä seisoessani kaikkein silmät
minuun tähdättyinä, tunsin julminta tuskaa, mitä lapsi saattaa kokea
-- tuskaa, jonka aiheuttaa tieto tulla häväistyksi tovereitten
nähden. Ajattelin Bridget tätiäni, ja viha kouristi pikku sydäntäni.
Sitten minä ajattelin äitiäni, ja häpeä kuristi kurkkuani. Muistin,
mitä hän oli sanonut pikku Marystään, että hän oli aina niin pienen
ladyn tapainen, ja olin vaipua maan alle ajatellessani, että saisin
vitsaa kaikkein kylän lasten nähden.
Kotona minua olivat suojelleet äitini kyyneleet, mutta täällä olin
aivan yksinäni ja tunsin olevani niin pieni ja turvaton. Mutta
juuri kun huuleni alkoi venyä ajatellessani kuinka onneton äitini
olisi, jos hän näkisi minut tässä häpeällisessä asemassa, ja olin
huudahtamaisillani opettajattarelle: "Älkää lyökö minua! Voi! älkää
lyökö minua!" niin tapahtui jotain ihmeellistä, joka muutti häpeäni
hämmästykseksi ja voitonriemuksi.
Sumun läpi, joka peitti silmäni, näin erään pojan astuvan minua kohti
pitkän koulusalin päässä olevalta poikain luokalta. Se oli Martin
Conrad, ja muistan että hän vaappuili käydessään kuten vanha Tommy
puutarhuri. Kaikki katselivat häntä, ja opettajatar sanoi terävällä
äänellään:
"Martin Conrad, kenenkä luvalla sinä poistut paikaltasi? Mene
takaisin, ja heti paikalla."
Martin ei kääntynyt, vaan astui eteenpäin, ja sitä tehdessään hän
veti Norfolk-jakkunsa vyöstä suuren, pehmeän hattunsa ja painoi sen
lujasti päähänsä molemmin käsin.
"Takaisin, poika!" huusi opettajatar, ja näin hänen astuvan eteenpäin
keppi koholla ikäänkuin lyödäkseen.
Poika ei virkkanut mitään, ravistelihe vain suuren koiran tavalla,
ja taivuttaen päätänsä alaspäin, tölmäsi opettajatarta vastaan tämän
lähestyessä ja löi häntä jonnekin vyötäisten kohdalle, niin että hän
huohottaen hoiperteli seinää vastaan.
Sitten hän sen enempää puhumatta tarttui minun käteeni, ikäänkuin
olisin ollut hänelle kuuluvakin, ja ennenkuin opettajatar ehti
hengähtääkään ja oppilaat pääsivät hämmästyksestään tointumaan,
marssitti hän minut ulos koulusalista uljaana kuin hän olisi ollut
kuusitoista jalkaa pitkä uros.
Yhdeksäs luku.
Minua ei enää lähetetty takaisin kouluun, ja kuulin, että Martin
erotettiin julkisesti koulusta teurastajan määräyksestä. Se tuotti
paljon murhetta äideillemme, he kun arvelivat, että tulevaisuutemme
oli vakavasti uhattu, mutta en voi sanoa että se vähimmälläkään
tavalla himmensi meidän päivänpaistettamme. Päinvastoin huomasimme --
Bridget tädin pestyä kätensä minun suhteeni ja Martinin isän ollessa
epätietoisena mihin ryhtyä poikansa kanssa -- että meille suotiin
suurta vapautta, jota emme olleet hitaat käyttämään hyväksemme,
kunnes koitti suuren onnettomuuden päivä.
Eräänä päivänä tapasin Martinin puutarhan ruukkuvajassa tapansa
mukaan innokkaasti keskustelemassa vanhan Tommyn kanssa
pohjoisnaparetkikunnan vaaroista ja vaivoista, kun repussa on ruokaa
vain niukalti eikä vatsassakaan ole kehuttavan paljoa.
"Mutta saahan siellä sitten kaikenlaista, kun kerran perille pääsee
-- kinkkua ja pihviä ja appelsiineja ja muuta -- saahan?" uteli
Martin.
"Ei niin suupalasta", vastasi Tommy. "Ei muuta mitään kuin kunniaa.
Otat vain alppisauvan käteesi ja makuusäkkisi selkääsi sekä vähän
merikorppuja matkaan, ja niin sitä lähdetään kulkemaan halkeamain
yli, jotka ovat Marthan-kuilua syvemmät, ja vuorten yli, jotka ovat
Mustaavuorta korkeammat, eikä siinä muuta ajatella kuin mitenkä saisi
jotain tehdyksi, jota muut sitä ennen eivät ole tehneet. Jaa, jaa,
poikaseni, semmoista se naparetkillä oleminen on. Kunnia odottaa
minua, sanot ja eteenpäin vain menet."
Kun nämä uljaat sanat lausuttiin, huomasin Martinin sinisten silmäin
kimaltelevan kuin meren päivänpaisteessa, ja nähdessään samassa
minut, hän kääntyi vanhan Tommyn puoleen, sanoen:
"Kai sentään naisväkeä voi ottaa mukaan naparetkelle -- naisia ja
tyttöjä?"
"Vai vielä naisväkeä", hymähti Tommy.
"Eikö? -- eikö sittenkään, jos joku on oikein mainio?"
"No", arveli Tommy vilkaisten minuun ja vilkuttaen
ylähanka-silmäänsä, "saattaahan sinne ottaa jonkun joka on oikein
mainio."
Seuraavana päivänä saapui Martin, William Rufuksen seurassa meidän
talollemme, suuri viljasäkki hartioillaan ja pitkä harjanvarsi
kädessään; varustuksia täydensi puolittain maidolla täytetty pullo,
iso laivakorppu ja pieni lippu, jonka hän oli saanut sokerileipurilta
viimeisenä syntymäpäivänään.
"Kunnia odottaa minua -- tule matkaan, toveri", sanoi hän
salaperäisesti kuiskaten, ja minä tottelin tiedustelematta
sanallakaan sen enempää.
Hän antoi minulle laivakorpun, jonka pistin hameeni taskuun, ja
maitopullon, jonka sidoin vyölleni, ja niin lähdettiin matkaan koira
edellämme hyppien.
Tiesin, että hän aikoi merelle, ja sydämeni tykytti rajusti, sillä
merta pelkäsin enemmän kuin mitään muuta maailmassa -- kauhu, joka
kenties hirveänä syntymäyönäni oli juurtunut minuun. Mutta minun oli
pidettävä pystyssä Martinin uskoa minuun, ja minä ajattelin vavisten,
että jos Martin huomaa minut yhtä pelokkaaksi kuin muut tytöt, niin
hän kenties hylkää minun seurani.
Me saavuimme pienelle, Murphyn suuksi nimitetylle merenlahdelle,
jonka rannalla oli turvemaja kallion juurella ja pieni puutolppaan
kiinnitetty vene. Kumpikin kuului Tommy toverille, joka oli
"leskimies" ja asui aivan yksinään, eikä niinmuodoin kukaan ollut
näkemässä, kun me työnsimme veneen vesille ja läksimme matkaan. Tämä
tapahtui kahden tienoissa iltapuolella, aurinko paistoi ja vuoksi
alkoi nousta.
En ollut milloinkaan ennen ollut veneessä, mutta en uskaltanut
siitä puhua mitään, ja kun Martin oli sijoittanut minut keulaan
soutamaan ja oli itse asettunut peräairoon, loiskutin ja räiskytin
airollani hyvin kömpelösti. En ollut myöskään koskaan ollut merellä,
ja siksipä melkein heti rannasta päästyämme ja suurten aaltojen
valtaan jouduttuamme alkoi päätäni huimata, ja päästin airon sillä
seurauksella, että se luisti hangastaan pois ja purjehti tiehensä.
Martin näki mitä oli tapahtunut, kun vene alkoi pyöriä, mutta hän ei
torunutkaan, kuten olin pelännyt, sanoi vain:
"Ei sillä väliä, toveri! Mietin tässä juuri, että yhdellä airolla
onkin parempi tulla toimeen", ja kuljettaen oman aironsa veneen
perään, hän alkoi meloa.
Kurkkuani alkoi kouristaa ja häpeissäni ja pelokkaana istuin nyt
paikallani puhumatta paljon mitään. Mutta Martin oli loistavalla
päällä, ja uljaan pikku vartalonsa vaappuessa kiikkuvan veneen
tahtiin hän vihelteli ja lauloi, huutaen tuontuostakin minulle jonkun
rohkaisusanan.
"Voi hyvänen aika sentään! Eikös tämä sitten ole repäisevää?" huusi
hän, ja vaikka hampaat kalisivat suussani, myönsin, että kyllä oli.
"Muut tytöt -- Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis
Betsy -- eivät uskaltaisi lähteä tutkimusretkelle, vai mitä?"
"Vielä mitä", vastasin nauraen, vaikka pikku ruumiini vapisi
jalkapohjiin asti.
Olimme kenties olleet puolentuntia merellä, ja Murphynsuu ja Tommyn
maja ja vieläpä hovin suuret puutkin olivat jo sen näköiset kuin
olisin kaukoputken väärästä päästä niitä katsonut, kun Martin käänsi
päätänsä hurja välke silmissään, huudahtaen:
"Kas siinä jo Pohjoisnapa näkyykin."
"Niinpä näkyy", vastasin minä, vaikka olinkin sellainen käytöllinen
pikku ihminen, ilman minkäänlaisia "kuvitteluja".
Tiesin aivan hyvin minne oltiin menossa. Me suuntasimme matkamme
Pyhän Marian kalliolle, eikä ollut koko maailmassa, ei maalla
eikä merellä yhtään paikkaa, jota olisin enemmän pelännyt. Se oli
sellainen ruma, musta möhkäle, suuri ja vihaisen näköinen, kohoten
kaksikymmentä, kolmekymmentä jalkaa ylös vedestä ja muistuttaen
paarivaatteisiin verhottua ruumisarkkua. Sen kosteita kylkiä
verhosivat pitkät siekaleet meriruohoa sekä lukemattomat, nälkäiset
merilintuparvet.
Kun me lähestyimme sitä, kohosi lintujen valkea pilvi lentoon ja
suhahti päittemme päälle rääkyen ja kirkuen. Minuakin halutti kirkua,
mutta Martin sanoi:
"Voi hyvänen aika sentään, eikös tämä ole vallan suurenmoista?"
"Niin on", myönsin minä, ja ollen pikku teeskentelijä, rupesin
laulamaan.
Muistan laulaneeni erästä Tommyn merimieslaulua, koska siinä oli niin
hupaiset sanat ja rallattava nuotti --
"Sally tyttö soma tyttö,
Sally tyttö oma tyttö,
silloin sen saan, jota sydämeni halaa,
konsa kotirantaan purteni palaa".
Minun teeskennelty iloisuuteni oli lyhytaikainen, sillä seuraavalla
hetkellä tein taas pahan erehdyksen. Laskettuaan veneen kallion
kylkeen ja kiinnitettyään sen köydellä kallionkielekkeeseen,
Martin hypähti rannalle ja ojensi sitten kätensä minulle, mutta
suurta aaltoa peläten minä astuin taaksepäin, kun olisi pitänyt
harpata eteenpäin, ja aalto huuhteli Martinin yltäyleensä. Minä
olin häpeissäni ja arvelin, että hän alkaisi minua torua, mutta hän
ravistelihe vain sanoen:
"Ei se tee mitään! Ei saa säikähtyä vesitilkkaa, kun on
tutkimusretkellä."
Kurkkuani kouristi taas enkä voinut puhua, mutta odottamatta
vastaustani hän kääri köyden toisen pään oikean käsivarteni ympärille
ja käski minun olemaan alallani ja pitelemään venettä sillä välin kun
hän kiipeäisi vuorelle ja ottaisi sen omakseen kuninkaan nimessä.
"Vaikka henki menisi, niin se on aina tehtävä kun ollaan
naparetkellä", ja säkki hartioillaan, harjanvarsi kädessään ja pieni
lippu hatun reiästä pilkistäen, hän kapusi ylös jyrkännettä ja katosi
sen harjan taa.
Kun olin aivan yksinäni -- koira seurasi Martinia kiihtyi
levottomuuteni kymmenkertaiseksi, ja lopulta pelkäsin, että nouseva
vuoksi alkaisi huuhtoa sitä kielekettä, jolla seisoin venettä
vartioimassa, ja rupesin hädissäni kapuamaan kalliota ylös. Mutta
tuskin olin liikahtanut kolmea askelta kun jalkani luikahti ja
minä hädissäni kaappasin vaistomaisesti kiinni meriruohosta,
jolloin veneen paksu köysi solui käsivarreltani ja liukui samassa
silmänräpäyksessä kalliolta alas ja loiskahti veteen.
Nähdessäni mitä olin tehnyt parkaisin, ja hetken kuluttua ilmestyi
Martinin pää kalliokielekkeelle yläpuolelle minua. Mutta oli
jo myöhäistä ryhtyä mihinkään, sillä vene oli jo ajelehtinut
kymmenen metriä rannasta, ja juuri kun hätääntyneenä odotin
hänen harminpurkauksiaan siitä, että olin hävittänyt ainoan
mahdollisuutemme päästä takaisin mantereelle, hän huudahti:
"Älä ole milläsikään! Ei sille mitään mahda, että yksi tai kaksi
venettä joutuu hukkaan tällaisella naparetkellä."
Minä olin häpeästä sanattomana, mutta haalittuaan minut kallion
huipulle harjanvartensa avulla, Martin samosi eteenpäin, niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut viitaten ylpeänä ruosteiseen,
kolmionmuotoiseen telineeseen, jonka sisään oli ripustettu kello ja
jonka harjalla liehui hänen lippunsa.
"Mutta voi kauheata, mikäs meillä nyt on edessä?" uikutin minä.
"Älä sinä sitä sure", sanoi hän, "me vain annamme merkin seuraavalle
asemalle -- niitä sanotaan asemiksi, näetkös, kun ollaan
naparetkellä."
Tämä tiesi, että hän aikoi soittaa kelloa merkiksi maalla oleville,
että oli tultava apuun. Mutta kello oli iso ja tarkoitettu joutumaan
liikkeeseen vain myrskyisinä öinä raivoisan meren sysäyksistä, ja kun
Martin oli saanut köydenpätkän sidotuksi sen kieleen, sai hän siitä
lähtemään vain heikon äänen.
Kului puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia, enkä vieläkään nähnyt
merellä muuta kuin oman tyhjän veneemme, joka kellui takaisin rantaa
kohti.
"Tuleekohan sieltä ketään?" änkytin minä.
"Totta -- kai! Kunhan vain odotat, niin kyllä ne tulevat. Ja kun
tulemme rantaan, niin ihan kihisee väkeä, jotka torventoitotuksilla
ja soitolla ja kaikennäköisillä kunnianosoituksilla vievät meidät
kotiin. Niin kyllä", sanoi hän yhä sama hurja välke silmissään,
"kyllä siellä väkeä on!"
Mutta aurinko laski mereen takanamme, ja edessämme siintävä maa kävi
himmeäksi, nousuvesi kohosi hiljaa valitellen vavahtelevan kallion
ympärillä ja kirkuvat vesilinnutkin jättivät meidät oman onnemme
nojaan, mutta avun merkkiä ei vielä näkynyt. Minua värisytti, mutta
Martin vihelteli ja lauloi, kunnes nälkä rupesi häntä kiusaamaan.
"Voi hyvänen aika sentään, minä olen niin nälkäinen, että voisin
syödä... voisin syödä vaikka koiran -- koiria aina syödään, kun
ollaan naparetkillä."
Laivakorppu muistui nyt mieleeni, mutta pistäessäni käteni hameeni
taskuun huomasin mielipahakseni, että se oli poissa, ehkäpä oli se
pudonnut silloin, kun kiivetessäni luiskahdin. Huuleni venyi pitkäksi
ja minä katselin häntä pelokkain silmin, mutta hän virkkoi vain:
"Samapa se! Saahan sitä kärsiä nälkääkin, kun on naparetkellä."
Silloin en tietänyt mitä nyt tiedän, että pikku poikani, joka ei
voinut läksyjänsä oppia ja joka aina oli ollut epäsuosiossa koulussa,
oli kelpo mies, mutta kurkkuani kuristi ja silmäni olivat verissä ja
salatakseni liikutustani olin olevinani sairas.