9,000 kivääristä, taivasta tavottelevat loimut palavista asunnoista --
kaikesta tästä muodostui illan hämyssä näky, joka herätti tunteita,
joita ei mitenkään voi kuvailla, ei koskaan unhottaa. Tämän merkillisen
näyn sotaista juhlallisuutta lisäsi se itse viholliseenkin vaikuttava
järjestys ja tyyneys, millä pohjalaiset ja jälellä oleva osa Kajaanin
pataljoonaa liehuvin lipuin ja helisevin soitoin marssivat
tappelutantereelle aivan kuin paraatikentälle, astumaan urhoollisten
veikkojensa sijaan, jotka tähän saakka olivat vastustaneet venäläisten
voimakkaita rynnäkköjä, mutta olivat nyt sekä perin uupuneita että
ilman ampumavaroja. --
III.
Toinen peräytymisretki.
1.
-- Kapteeni Burman, -- huusi Sandels, kun hän taistelun päätyttyä
ratsasti sillan ohi ja näki sen kammottavan paljouden haavoitettuja ja
kuolleita, joita oli kasottunut sillan molempiin päihin, -- lähtekää
heti kenraali Tutshkowin luo kysymään, tahtoisiko hän aselepoa
haudatakseen kuolleita ja korjatakseen haavoitetut kentältä pois. --
Burman läksi. Hänen täytyi kiipeämällä kiivetä sillalle pinoutuneiden
ruumisläjien yli. Keskellä siltaa tuli häntä vastaan parooni von Pahlen
ja kenraali Aleksejeff, joista viimemainittu oli johtanut venäläisten
onnetonta rynnäkköä päävarustuksia vastaan.
Lyhyen odotuksen jälkeen ehdotti Tutshkow 24 tunnin välirauhaa. Tämän
vastauksen joudutti Burman Sandelsille, joka hyvän aikaa mietittyään
vastasi:
-- Kerro venäläisten välitysmiehille semmoiset terveiset, että
jolleivät he suostu 36-tuntiseen välirauhaan, niin olkoot heti paikalla
valmiit jatkamaan taistelua. --
Kun Burman palasi takasin, kysyi Aleksejeff levottoman näköisenä
vastausta.
Burman ilmoitti sen ja ilman mitään suostuttiin Sandelsin ehdotukseen.
Nämä 36 tuntia käytettiin kummallakin puolella taisteluvalmistuksiin.
Tutshkowilla kun oli paljoa suurempi ylivoima, piti hän perin
raukkamaisena, ellei voittaisi harvalukuisia suomalaisia, Nämä
ahertivat taukoamatta yötä päivää saadakseen varustuksensa parempaan
kuntoon.
Mutta vaikka pantiin kaikki voimat ja parhaat neuvot liikkeelle
brigaadin turvaamiseksi, huomasi Sandels kuitenkin kohta, että hänen
asemansa oli heikko, jos vihollinen tekisi yhtä voimakkaan rynnäkön
kuin tänäänkin.
Hänen tunteensa eivät siis olleet iloisia, kun hän illalla lokakuun 28
päivänä verkkaan käyskeli edestakasin äärimmäisellä vallilla, jossa
työt olivat toistaiseksi lopetettu. Eräällä vallin kulmakkeella seisoi
joukko upseereja, keskustellen matalalla äänellä, etteivät olisi
häirinneet ajatuksiinsa vaipunutta päällikköä. Joukossa oli myöskin
Valter Jernfält.
Taistelun päätyttyä oli hän Sandelsin luvalla lähettänyt Olgan Niemeen,
koska tämä ei enää voinut olla turvattuna leirissä niiden uusien ja
ehkä vieläkin verisempien taistelujen tähden, joita oli tulossa.
Surumielin jätti nuori tyttö sulhonsa. Mutta Valter rohkaisi häntä
ilmoittamalla, että urhoollinen Kokko kuuden ravakan jääkärin kanssa
läksisi häntä saattamaan.
Valter Jernfält oli hänkin ajatuksiinsa vaipunut nojatessaan
rintavallia vasten. Toverien keskustelua hän ei juuri seurannut, sillä
ajatukset seurasivat häntä, joka äsken oli hänet jättänyt.
Brigaadin päällikön liikkeet olivat aivan epäsäännöllisiä. Milloin hän
kulki suoraan, milloin teki mutkia, konsa liikkui hitaasti, konsa taas
kiihkeämmin.
Viimein hän pysähtyi erääseen kohden, josta aukeni avara näköala
varustusten ja Virran sillan välillä. Ajatukset veivät hänet takaisin
eilispäiväisen taistelun pyörteisiin. Raskas huokaus pääsi povesta.
Varustusten edustalla savusi vielä palaneiden rakennusten hiiltyneitä
raunioita ja kepeä iltatuuli levitti savua ympäri kenttää.
Sandelsin seistessä näissä aatteissaan ilmestyi hänen luokseen
Fahlander ja Duncker. Nämät nähtyään päällikön vakavat kasvot hieman
elostuivat.
-- Tiedättekö, hyvät herrat, mitä näen kaukoputkessa? -- virkkoi hän
viimein niin matalalla äänellä, etteivät etempänä seisovat upseerit
sitä kuulleet.
-- Emme, -- vastasivat Fahlander ja Duncker yhteen ääneen, -- sitä on
mahdotoin arvata. --
-- Niin, olen aprikoinut tyysten tätä meidän asemaamme ja huomannut,
ettei se kestä näin vähillä joukoilla, jotka ovat käytettävissäni. --
Duncker peräytyi pari askelta ja aikoi päästää huudahduksen, mutta
estyi siitä, kun Sandels heitti merkitsevän katseen syrjempänä
seisoviin upseereihin.
Kenraali jatkoi sitte huomattuaan, etteivät muut kuin Fahlander ja
Duncker häntä kuulleet.
-- Asemamme on liian avoin viholliselle. Suurella ylivoimallaan
onnistuu Tutshkowin epäilemättä vallata meidät ennemmin tai
myöhemmin... --
Samassa saapui ajutantti von Fieandt hengästyneenä paikalle.
-- Hoh, tulette aivan kuin tulisesta pätsistä, -- virkkoi Sandels
reippaasti.
Kun loitompana olevat upseerit huomasivat von Fieandtin, jännittivät he
kuulohermojaan voidakseen saada selvää, mitä tällä oli sanomista.
-- Niin, -- vastasi von Fieandt, -- tietoni eivät ole juuri
ilahduttaviakaan. --
-- Antaa kuulua kuitenkin! -- käski Sandels ja huomattuaan, että
ajutantti heitti epäilevän katseen Fahlanderiin ja Dunckeriin hän
lisäsi: -- sanokaa pois sanottavanne suoraan. Ei se tee mitään, jos
nämä herrat tässä sen kuulevat. --
Ja von Fieandt kertoi:
-- Käskyn mukaan olin valvomassa töitä sillan luona. Äkkiä kiintyi
huomioni erääseen outoon liikkeeseen toisella rannalla. Joukko veneitä
oli siellä valmiina lähtöön nähtävästi kaikessa hiljaisuudessa ja... --
-- Näittekö, mistä veneet tulivat? -- keskeytti Fahlander kiivaan
puoleisesti.
-- En. --
-- No, jatkakaa sitte, -- kehoitti Sandels kärsimättömänä, että
ajutanttia oli keskeytetty.
-- Siinä niillä lienee varmaankin salainen retki tekeillä, ajattelin.
On siis parasta pitää silmänsä auki. Hiljaa ryömin sen tähden rantaa
pitkin, jolloin sainkin utelijaisuuteni tyydytetyksi. Noin
keskipaikkeilla pappilaa ja Iisalmen kirkkoa näin kokonaisen
venhekunnan. Joukko sotamiehiä nousi venheisiin ja soutivat nopeasti
Niirolanniemelle päin. Kaksi rakuunaa, jotka lähetin sinne, kertoivat,
että vihollinen teki siellä maallenousua ja että... --
-- Pysähtykää, -- keskeytti Sandels. Siitä nyt näette, herrani, --
jatkoi hän Fahlanderille ja Dunckerille, -- etten ole aprikoinut
niinkään hullusti. Mutta mitä nyt? Tuollahan tulla lennättää vielä
joku! Lienee toinen Jobin sanoma! --
Sitä se olikin. Tulija, eräs aliupseeri Kataisten kylässä olevasta
patterista, toi sen sanoman, että eräs vihollisjoukko, joka oli ollut
jotakuinkin mieslukuinen, oli nähty Lapinniemen käressä vastapäätä
mainittua kylää. Kapea salmi erottaa tässä kohden maat toisistaan.
-- Ahaa, -- virkkoi Sandels, kun ali-upseeri oli lopettanut, -- meitä
aijotaan saartaa. Sama se! Siitä pääsee ainoastaan yhdellä tavalla --
peräytymällä. Rientäkää heti takasin ja jouduttakaa joukot
lähtökuntoon. Viimeistään kello kaksi aamulla täytyy meidän jo
lähteä! --
Lähtövarustukset toimitettiin nopeaan ja määrätunnilla oli kaikki
valmista peräytymisretkelle.
Synkkä oli se hetki jolloin Sandelsin urhean joukon, joka niin kauan
oli sekä kurittanut vihollista että ajanut sitä pitkin Karjalaa, täytyi
jättää valiopaikkansa, jota se vasta muutamia tunteja sitte oli
verellään kostuttanut ja voittajana hallinnut.
Vanhojen, harmaapäiden uroiden nähtiin heittävän synkkiä, uhkaavia
katseita toiselle rannalle. Monta kaipauksen huokausta pääsi sotilaiden
rinnoista tuona yönä.
Sandels itse oli tavattoman synkkä ratsastaessaan joukkonsa etunenässä.
Hän ei puhunut sanaakaan, ei seurustellut kenenkään kanssa.
Eksyttääkseen venäläisiä ja salatakseen peräytymisen, joka muussa
tapauksessa olisi voinut saada ikävän lopun, jätettiin paikalle osasto
Karjalan rakuunia pitämään vireillä vahtitulia. Heti päivän koittaessa
oli näiden sitte rientäminen pääjoukon perästä Vierimälle, noin pari
peninkulmaa Virran sillalta pohjoiseen.
Kun Vierimän seudulle ei voitu järjestyä niin vahvaan puolustusasemaan
kuin brigaadin päällikkö tahtoi, jätti hän tänne ainoastaan selkäjoukon
eversti Aminoffin komennolla. Muun joukon kanssa marssi hän Salahurin
kylään, jonne tulee peninkulma Vierimästä, Ja täällä lakkasi olemasta
viides brigaadi, tuo Sandelsin urhea joukko.
Salahurissa tuli tähän näet lisäksi jäännökset entisestä Savon
brigaadista. Tämä yhdistettiin nyt Sandelsin joukkoon ja samalla kertaa
muutettiin viides brigaadi neljänneksi, joka nimi, kuten tiedämme,
sillä oli ensimmäisellä peräytymisretkellä.
2.
Niemessä vallitsi syvä ja pitkällinen suru Olgan ryöstämisen tähden.
Talon palvelusväkikin tunsi kovaa kaipuuta kasakkatytön kohtalon
johdosta. Hän oli näet aina ollut niin hyvä ja hellä köyhille ja
rohkaissut näitä sydämmellisyydellään.
Kovimmin oli isku kohdannut Patrik Jernfältiä. Ensi päivinä ei ukko
oikein ottanut uskoakseen, että Olga olikaan poissa, vaan allapäin
käveli ympäriinsä aivan kuin odottaen tämän tulevan esiin jostain
piilosta. Ja kun ei kotvilleen tullut Valteriltakaan kirjettä, alkoi
elämä tuntua majurista liian raskaalta taakalta.
Oliko Valter vielä elossa vai oliko hän kenties jo kaatunut?
Ei kukaan voinut antaa vanhalle sankarille tyydyttävää vastausta näihin
kysymyksiin, jotka hän joka päivä itselleen teki.
Ainoat valoisat hetket olivat silloin, kun nuori lääkäri Fabian H. kävi
heidän luonaan. Tämän ja Amalian välit olivat vähitellen saaneet yhä
hellemmän luonteen ja eräänä syyskuun iltana uskoi lääkäri sydämmensä
tunteet Amalialle samalla paikalla, jossa Olga oli joutunut kasakkojen
käsiin. Amalian ehdotuksesta pitivät he liittonsa salassa ja päätettiin
se pitää semmoisena sodan loppuun saakka. Mutta eräänä iltana tapasi
Patrik Jernfält nuoret yhdessä ja silloin ei näiden auttanut muu kuin
tunnusta pois.
On taas eräs syksyn synkkiä iltoja. Isä tyttärineen ja majurin tuleva
vävy istuvat ukon työhuoneessa. Fabian H:n olisi kyllä pitänyt lähteä
illaksi kotiinsa, mutta nuoren morsiamen pyynnöt saivat hänet kuitenkin
jäämään heille.
Syysillan pitkää puhdetta kulutettiin lukemisella ja keskustelulla. Ja
puheen aiheena oli tietysti päivän polttavin kysymys, sota.
-- On se Sandels kelpo sotaherra, -- lausui majuri, mutta enemmän minä
kapteeni Malmia ihmettelen. Tekee niin loistavan retken Venäjälle
semmoisilla sotavoimilla. Lempo vieköön, -- jatkoi vanha sotilas
innostuneena, -- on ihan synti ja häpeä, ettei ylipäällikkö
auttanut... --
-- Älkää sanoko niin, -- keskeytti tohtori. -- Joukkoja on tarvittu
toisellakin taholla. Syy on yksinomaan kuninkaassa ja hallituksessa,
Miten oli varustettu esim. se joukko, joka nousi maalle Etelä-Suomessa!
Surkeampaa ei liene muulloin nähty. Kuningas on itsepäinen ja niin
naurettavan lapsellinen, että luulee olevansa toinen Kaarlo XII ja
kaiken lisäksi vielä halveksii vihollista. Sen tähden menevät asiat,
niin kuin ne menee. --
-- Merkillistä, miten kaikki ihmiset käyvät Kustaa Aadolf raukan
kimppuun, -- virkkoi Amalia hieman harmistuneena. -- Jos jokukaan
noista ruikuttajista itse asettuisi hallitsemaan, niin saataisiin
nähdä, miten kävisi. --
-- Varmaankin paremmin kuin nyt, -- sanoi majuri. -- Mutta hänen
isänsä, siinä se oli miesten mies. Kyllähän häntäkin morkataan
tuhlaavaisuudesta ja ranskalaisten tapojen suosimisesta, mutta se oli
ajan hengen mukaista. Kukapa voisi kieltää hänen urhokkuuttaan, joka
historiassa hänelle omistetaan? Ja kuka sen kunnian, että hän on
kohottanut Ruotsin sotamainetta? Ei kukaan, sillä hänen Venäjän sotansa
ja ne voitot, jotka silloin sekä merellä että maalla saavutettiin,
puhuvat kyllin hänen puolestaan. Vikoineen ja puutteineen hän sittenkin
oli kuningas, jolla sydän oli oikealla paikallaan, sen sain itse monet
kerrat omin silmin nähdä. Mitä taas hänen poikaansa tulee, niin... --
Samassa silmänräpäyksessä syöksyi sisään vanha Juho, kalpeana ja
pelästyneenä.
-- Mitä nyt? Mitä on tekeillä? -- kysyi Patrik Jernfält hypähtäen ylös.
Amalia ja tohtorikin kavahtivat pystyyn.
Viimein Juho pääsi sen verran tolkulle, että läähättämällä sai
sanotuksi:
-- Nähkääs, kun mi-minä... minä... näin... ku-kummituksen! Se... se on
varmaankin... sa-sama, joka... joka... --
-- Minähän se vain säikytin vanhan Juho paran, -- kuului samassa
nuorelta sointuva ääni ovelta ja ennen kuin majuri ehti tointua
hämmästyksestään, riensi Olga esiin ja heittäytyi hänen kaulaansa.
Juho seisoi kuin puustapudonneena.
-- Jumalan kiitos, että toki osaa puhua, -- ähki Juho itsekseen. -- Ei
se sitte kummitus olekaan. --
Ja näin sanoen vanha palvelija luikki nolostuneena ulos, mutta riensi
kiiruimman kautta ilmoittamaan toisille palvelijoille, että
"jumalanenkeli" oli tullut takasin terveenä ja reippaana.
Useampia kertoja tarvitsi majurin käännellä Olgaa puoleen ja toiseen ja
tarkastella häntä joka taholta, ennen kuin tuli vakuutetuksi, että hän
se siinä oli. Ja kun hän viimein sai tämän päähänsä, avasi hän
uudelleen sylinsä, painoi tyttöä rintaansa vasten niin hellästi kuin
omaa lastaan.
-- No, Jumalan kiitos, että olet täällä jälleen! Sanohan nyt kaikista
ensiksi, miten Valter jaksaa, sitte saat kertoa omat kuulumisesi. --
Punastuen korviaan myöten vastasi Olga:
-- Hyvin hän jaksaa. Käski kertomaan tuhansia terveisiä teille ja
Amalialle. --
-- Niin, kuulehan, -- tokasi majuri hymyillen. -- Nyt ei sinun enää
tarvitse peitellä meiltä mitään. Amalian on onnistunut valloittaa tuo
tohtori tuolla ja sinun lienee parasta tunnustaa, että olet anastanut
linnoituksen nimeltä Valter Jernfält. --
Kun Olga punottaen ja nauraen oli tunnustanut anastuksensa, painautui
seura istumaan ja nuori kasakkatyttö kertoi kohtalonsa juurta jaksain.
Hänen lopetettuaan, sanoi Patrik Jernfält:
-- Minä en tahdo ainoankaan syntisen kuolemaa, mutta parasta se sentään
oli että isäsi kaatui. Nyt voit sinäkin hengittää vapaasti ja kaikessa
rauhassa tarvitsematta pelätä vihollisen tuloa. --
Olgan tulo toi Niemeen iloa ja elämää ja oikein oli liikuttavaa nähdä
sitä vilpitöntä ystävällisyyttä, millä talon palvelijat tervehtivät
Olgaa, kun saivat häntä seuraavana päivänä nähdä.
* * * * *
Marraskuun 16 päivä 1808 oli kylmä ja tuulinen. Lunta ryöppysi
tuntimääriä, niin että tuskin erotti kymmenen kyynärän päähän eteensä.
Maantietä pitkin Piippolasta päin kulki eräs mies ja nainen.
Elähtäneitä olivat molemmat ja jos heitä lähemmin tarkastamme, tunnemme
heissä ukko Hiukan ja Nellan, Onnin äidin. He kulkivat kovasti, sillä
viima oli pureva. Mutta kun ei tälläkään tavoin ruumis ottanut
pysyäkseen lämpimänä, veti ukko poveltaan pienen viinanassakan, otti
siitä siemauksen ja tarjosi tilkan tyttärelleenkin.
Se tekikin lämmittävän vaikutuksen.
-- Ompa siitä jo aikoja, kun Onnista on mitään kuulunut, -- virkkoi
ukko Hiukka, kun Pulkkilan kirkonkylän äärimmäiset hökkelit alkoivat
häämöttää. -- Vieläköhän poika elää? --
-- Älkää puhuko niin, isä, -- sanoi Nella pyyhkien karkealle poskelleen
hyytyneen kyynelkarpalon.
-- Niin, tulee sitä tämmöisinä aikoina ajattelemaan kaikkea ja ottamaan
vastaan vaikka mitä, -- vastasi Hiukka. -- Jos hän on kaatunut, niin
sen tiedän, että hän on miehenä kaatunut, niin poika kuin onkin. --
Samassa sattui Nella katsahtamaan taaksensa. Hätäisesti tarttui hän
ukon mekon liepeeseen ja sanoi:
-- Mitä väkeä tuolta jälestä päin tulee? --
Tähysteltyään hetken aikaa virkkoi Hiukka:
-- Näkyvät olevan Savon jääkärien puvussa. --
Tulevat sotamiehet olivat niitä, jotka Kokon johdolla olivat saattaneet
Olgan Niemeen. Kun he olivat täällä paripäivää levänneet ja perinpohjin
virkistyneet matkan vaivoista, läksivät he paluumatkalle saavuttaakseen
brigaadin Pulkkiiassa.
Kokko tunsi heti ukko Hiukan ja tämän tyttären ja huusi jo etempää:
-- Terve, vanha hiihtomies! Pitkän matkanhan sinäkin olet tehnyt
Lehtoniemestä saakka tyttärenpoikaasi tapaamaan.
Hiukka ja Nella vaihtoivat jonkun aikaa katseita äänettöminä. Olivat
nähtävästi hämillään odottamattomasta tuttavuudesta. Mutta kun
sotamiehet tulivat lähemmä, tunsi Hiukkakin Kokon.
-- Ah, -- virkkoi hän iloisesti, -- sinähän se olit meillä yötä, kun
tyttärenpoikani päähän pisti ruveta sotamieheksi! --
-- Oikein arvattu, ukkoseni, -- vastasi Kokko lyöden hiihtomiehelle
kättä. -- Se oli muuten hyvä kauppa, se. Voin näet kertoa teille, että
pojasta on paisunut jo koko mies ja hän on paraita jääkärejä Savon
brigaadissa. --
-- Vai niin, -- ihmetteli Hiukka ilon sädehtiessä hänen silmistään.
-- Hän siis elää! -- huudahti Nella pannen kädet ristiin rinnoilleen.
-- Jumalalle kiitos! --
-- Niin, kyllä hän vielä eli minun lähtiessäni Iisalmelta taistelun
jälkeisenä päivänä, --
-- Kuulehan, -- tokasi Hiukka ja tarjosi pullostaan viimeisiä tilkkoja
Kokolle, -- tuleeko brigaadi ihan varmaan tänne Pulkkilaan? --
-- Ihan varmaan, sen pitäisi tulla tänään. --
Pari tuntia tämän jälkeen nähtiin jo Savon brigaadin etujoukko.
Pulkkilan kylään oli kertynyt semmoiset joukot ihmisiä, että kaikki
asunnot olivat ahdinkoon asti täynnä.
Hiukka ja Nella olivat eräässä talossa kylän eteläpäässä. Puoleen ja
toiseen siinä arvailtiin ja tuumittiin, milloinkahan Onni näkyisi.
-- Saapas nähdä, minkä näköinen poika nyt on, -- arveli vanha hiihtäjä
ja raapi miettivänä korvallistaan.
-- Minkähän lienee, -- säesti Nella. -- Taitaa olla hyvin
päivettynyt. --
-- Päivettynyt syksyllä! --
-- Tosiaankin, syksyhän nyt on. Mutta on se varmaankin kasvanut. --
-- Totta kai. Onhan siitä jo vuosi pojan lähdöstä. Mutta se ei merkitse
vielä mitään, kunhan olisi säilyttänyt hyvän sydämmensä ja täyttänyt
aina velvollisuutensa isänmaata kohtaan. --
-- Kuulittehan, että Kokko sanoi hänen olevan kelpo jääkärin ja
että... --
Kokko tuli samassa saapuville keskeyttäen puhelun.
-- Miksi te olette tänne jääneet? -- kysyi hän ihmetellen.
-- Saadaksemme nähdä Onnin niin kohta kuin mahdollista, -- vastasi
Hiukka hänkin ihmeissään Kokon kysymyksestä.
-- Saisitte sitte istua täällä sivu tuomiopäivänkin poikaanne
näkemättä, -- vastasi Kokko nauraen.
-- Mitenkä niin? -- kysyivät Hiukka ja Nella yhteen ääneen.
-- Siten, että Savon jääkärit ovat tulossa Tuomaalan kautta ja saapuvat
kylään pohjoisesta päin. Sitäpaitsi ei ainoakaan sotamies saa puhua
yhtään sanaa omaistensa kanssa ennen, kuin ovat sijoittuneet
asemilleen. Kenraali on siinä suhteessa ankara ja se onkin oikein,
sillä pitkän marssin jälkeen tarvitsevat miehet lepoa. Ja kun
vihollinen luultavasti seuraa kintereillä, niin on viisainta ensin
panna kaikki järjestykseen, jos sattuisi noin niinkuin pamahtamaan. --
-- Se on totta, se, -- myönsi Hiukka, -- mutta mitenkäs sen pojan sitte
näkee? --
-- Minä vien teidät hänen luokseen, -- sanoi Kokko, -- Seuratkaa vain
minua, niin pääsette vähällä --
Kokon saattamina, jolle tunkeileva väkijoukko vastustelematta teki
tietä, saapuivat Hiukka ja Nella kylän pohjoispäähän, missä Kokon
toverit odottivat jääkäripataljoonaa.
Ja tuolta se jo näkyikin tulevan.
-- Nyt ne tulee, -- kuiskasi Kokko Nellan korvaan. -- Näettekö joukkoja
tuolla? --
-- Näen. --
-- No pitäkää silmänne auki, sillä olen varma siitä, ettette Onnia
tunne. --
Näin sanoen riensi Kokko järjestämään miehiään voidakseen
sotilaallisella tavalla ottaa vastaan tovereita.
-- Herra tule ja siunaa, isä! -- huudahti Nella jääkäripataljoonan
reippaasti marssiessa ohi. -- Tuollahan se minun poikani on! --
Pitkä, solakka nuorukainen, joka marssi eräässä eturivissä, käänsi
samassa äkkiä päätään. Hänen katseensa kohtasi Hiukan ja Nellan. Näki
selvästi pojasta, että hän olisi niin mielellään rientänyt rivistä
syleilemään rakkaita omaisiaan, mutta sotakuri oli voittamattomana
esseenä ja tukahdutti tunteet. Mutta kukaan ei voinut häntä estää
iloisesti nyökäyttämästä päätään äidille ja iso-isälle.
Puoli tuntia tämän jälkeen työntäytyi jo Onni väkijoukkoon omaisiaan
etsimään. Viimein hän keksikin nämä väen vilinästä ja kietoen takaapäin
kätensä äidin kaulaan sanoi:
-- Jumalalle kiitos, että vielä elätte ja olette terveet! --
Ja sitte taas syleiltiin ja tervehdittiin ja kun nämä temput
päättyivät, pani ukko Hiukka kätensä puuskaan, katseli hyvän aikaa
Onnia, joka oli kasvanut koko lailla, ja sanoi entiseen tapaansa:
-- Sitä poikaa! --
-- Niin sanoitte te kerran ennenkin, iso-isä, -- virkkoi Onni
iloisesti, -- ja silloin arvelin, että näinköhän vielä joskus sanotte
samalla tavalla! --
-- Olet varmaankin tehnyt paljon pahojasi, -- virkkoi äiti hellästi
silmäillen poikaansa.
-- Olenpa kyllä, äiti, mutta se ei tee mitään, kun saa ryssää
löylyttää. Ja Virran sillalla se saikin oikein kelpo saunan. --
-- On ne siitä jo kertoneet, -- virkkoi ukko Hiukka. -- Olitko sinä
niiden kuuden sadan joukossa? --
-- Olin ja silloin autoin sekä minä että Kokko ja Kärki luutnantti
Jernfältiä ottamaan pois hänen morsiantaan kasakkatyttöä, jonka Niemen
majuri oli pienenä ottanut kasvatikseen ja jonka tämän isä vähää ennen
oli ryöstänyt Niemestä. Siinä sitä vasta kuumasti kamppailtiin ja... --
-- Vielä kehut, -- keskeytti Nella siunaillen. -- Miten voi nyt
rehellinen mies pitää kasakkanaisesta? Nehän ovat kaikki noitia. --
-- Erehdytte, äiti. Kauniimpaa tyttöä kuin luutnantti Jernfältin
morsian ei ole koko Suomessa. Mutta lähdetään nyt katsomaan, miten
tässä huomiseen päästään, jolloin taas täytyy lähteä. --
Kun Valter Jernfält oli saanut joukkonsa katon alle, riensi hän
kiiruimman kautta ottamaan selvää Kokosta.
-- No, -- kysyi hän viimein tavattuaan ukon, -- mitenkä matka Niemeen
sujui? --
-- Paremmin kuin osasimme toivoakaan, -- vastasi Kokko.
-- Ja hänet otettiin siellä hyvästi vastaan? --
Kokko kertoi Olgan tulosta Niemeen, mitä hän palvelusväeltä siellä oli
kuullut ja virkkoi lopuksi:
-- Hyvin sitä elettiinkin siellä. Vanha majuri istui tuntikausia meidän
parissamme ja silloin täytyi minun tai jonkun muun meistä kertoa
taisteluistamme. Ja aina marmatti hän, ettei saanut olla mukana. On se
vankka ukko se majuri, mikäli minä häntä näin. --
-- On kyllä. Hänenlaisiaan on vähä Suomessa. --
4.
Niin kuin ylempänä mainittiin, kadotti viides brigaadi Salaburissa sen
nimensä, jonka aikana se oli niin uljaasti taistellut. Tämän
jälkeen se nimitettiin neljänneksi brigaadiksi ja vaivaloisella
peräytymisretkellään Pohjan lahden ympäri teki se urhoollisen Sandelsin
johtamana parhaansa pelastaakseen Suomen sotakunnian.
Joka paikassa, missä se joutui tekemisiin vihollisen kanssa, osotti se
entistä miehuutta, kestävyyttä ja isänmaanrakkautta.
Virran taistelun jälkeen kärsi brigaadi suurimman tappion Hörneforsin
luona 5 päivänä heinäkuuta 1809. Urhean viidennen brigaadin viimeiset
jäännökset olivat jälkijoukkona, kun kenraali Sandels saatuaan tiedon,
että venäläinen kenraalimajuri Kosatschoffski vahvalla kolonnalla
marssi Engsjöhön päin aikeessa sulkea hänet kahden tulen väliin,
komensi peräytymään.
Duncker, joka nyt oli everstiluutnantti, johti rakasta Savon
jääkäripataljoonaansa. Tämän eturiveissä olivat Kokko, Kärki ja Onni,
ensi mainituilla kaksi tähteä urhoollisuuden merkkinä rintaa koristaen
viime mainitulla yksi.
Peräytyminen oli jo alkanut, mutta Duncker, joka ei millään muotoa
tahtonut peräytyä, seisoi vielä paikoillaan Hörnejoen sillan luona. Kun
Sandels huomasi vaaran, joka uhkasi urheita savolaisia, lähetti hän
ajutantti Montgomeryn viemään Dunckerille sanaa, että tämä läksisi
peräytymään.
-- En lähde, -- vastasi Duncker, -- minä jään paikoilleni ja taistelen
vielä jonkun aikaa. --
-- Mutta kenraali on käskenyt ja sitä paitsi ovat pohjalaiset lyödyt
takasin. Everstiluutnantti on vaarassa joutua saarroksiin. --
Mutta Duncker vastasi miehevästi, joskin epätoivoa ilmaisevalla
äänellä:
-- Jos pohjalaiset ovat peräytyneet ennen aikojaan, niin minä ja
savolaiset emme sitä tee! --
Montgomeryn ei auttanut muu kuin lähteä matkoihinsa ja ainoastaan
ruudinsavun hämärässä onnistui hänen pujotella kaikkialla parveilevien
vihollisten läpi.
Viimein suostui Duncker peräytymään, mutta juuri kun hän antoi käskyn
siihen, kaikui läpi savolaisten rivien:
-- Piiritetään! --
Kaikilta tahoilta hyökkäsi vihollisia pienen suomalaisen joukon päälle,
joka kuitenkin rohkeasti katsoi kuolemaa silmiin.