-- Lähdetään, niin saadaan nähdä, vastasi Katri kiepsauttaen
vaatenyytin olalleen ja läksi samassa ulos. -- Tule vain perästäni! --
Olga ei ehtinyt ottaa mitään mukaansa. Metsässä heidän takanaan ryski
ja paukkui. Se joudutti pakenevien askeleita.
Katri suuntasi kulun suoraan rannalle. Ja huolimatta vanhuudestaan,
juoksi hän ketterästi kuin tyttö. Olga seurasi aivan kantapäillä.
Kun olivat päässeet puolitiehen. Katri kompastui ja kaatui. Pää sattui
kiveen ja hän meni tainnoksiin.
Olga oli perin ikävässä asemassa. Kaikin voiminsa hän koetti nostaa
pyörtynyttä pystyyn, mutta Katri oli liian raskas.
-- Oi Jumalani! Mitä minä nyt teen? -- vaikeroi nuori kasakkatyttö ja
tähysteli ympärilleen. Ryske metsässä tuntui lähenevän.
Vielä kerran teki Olga yrityksen. Eih, Katri oli liian raskas!
-- Taivaan Jumala! Pelasta minut, pelasta...! -- huudahti hän ja vaipui
Katrin viereen.
Samassa karautti kasakkoja metsästä esiin. Tuskin oli Olga ehtinyt
heittää niihin katseen, kun hän parahti, sillä hän näki joukon
etunenässä isänsä.
Muutamien minuuttien kuluttua olivat kasakat ehtineet naisten luo.
-- Hei, mikä löytö täällä! -- riemuitsi Jemela ja osotti Olgaa, joka
oli pyörtynyt Katrin viereen. -- Tämä se vasta vetelee! --
Elka ei ollut uskoa silmiään. Oliko se todellakin Oiga? Mutta tuokion
kuluttua hän näki, että hän se oli kun olikin. Nuolena viskautui Elka
heponsa selästä, heittäytyi tytön luo ja nosti hänet pystyyn.
Olga heräsi. Samassa parahti hän uudelleen.
-- Nyt olet kuitenkin joutunut käsiini, -- sähisi Elka hammasta purren.
-- Ja hevin et enää niistä pääse. --
Olga ei vastannut mitään. Melkein tiedotonna antoi hän viedä itsensä
pois. Kun oli ehditty kulkea satakunta syltä, kääntyi hän ympäri ja
sanoi osottaen Katriin päin:
-- Pelastakaa toki nainen! --
-- Mikä sillä akkaluuhkalla sitte on? -- kysyi Jemela ilkeästi
hymyillen.
Silloin Olga heitti häneen niin inhoa ilmaisevan katseen, että Jemela
nolona vetäytyi etemmä.
Puoli tuntia tykistön tulon jälkeen niemen kärkeen alkoivat tykit
jyskiä heittäen tulta ja tuhoa noin 300 sylen päässä olevaan Linnan
kylään.
15.
"On taitoa, ryskyä, paukkinaa
tuon Virran äyräällä;
savupilvehen peittyvi järvi ja maa,
tult' iskevi pilvestä.
Jyly ilmoiss' on kuin pitkäisen,
maa järkkyvi hurmeinen."
Tällä mestarillisella tavalla alkaa Runeberg runonsa "Sandels" kuvailla
veristä Virran taistelua, joka oli vimmaisimpia, mitä koko sodassa oli.
Venäläisten seitsenkertainen ylivoima ei voittanut ensimmäisellä
rynnäköllä tuumaakaan jalansijaa.
Eräälle korkealle kunnaalle Linnan kylän itäpuolella oli suomalaisten
päävoima sijoittunut neljään osastoon, joilla oli yhteensä kymmenen
kenttätykkiä. Kunnaan rinteellä olevia pääosaston patteria komensivat
aliluutnantit Gyllenborg ja Kalmberg, kukkulalla olevia Taube. Itse
tykistön ylipäällikkyys täällä oli kapteeni Elfvingin käsissä.
Venäläisten rynnäkkö. Kauppilan vartioväen kimppuun oli tapahtunut niin
äkkiä, etteivät suomalaiset olleet ehtineet syödä päivällistäänkään.
Kunnaan ylimmän patterin rintamavarustusten luona oli brigaadin
päällikkö. Hänen silmänsä mittailivat tyynesti hyökkäileviä
vihollislaumoja.
-- Kas tuossa ratsastaa ruhtinas Dolgoruki, -- huomautti Fahlander
osottaen erästä nuorta ratsastajaa venäläisten rintaman etunenässä.
-- Jos hän pääsee eheänä luotisateen läpi, niin... --
Nämä sanat lausui Sandels. Mutta hän ei ehtinyt ajatustaan loppuun,
sillä samassa kuului yhteislaukaus juoksuhaudoista joihin oli
sijoittunut Savon jääkäreitä. Ja kun ruudin savu vähän ajan kuluttua
oli haihtunut, ei näkynyt jälkeäkään ruhtinas Dolgorukista. Sen sijaan
syntyi venäläisten riveissä liikettä, josta nähtiin, että ruhtinasta
kannettiin haavoittuneena pois.
Upseerien onnistui kuitenkin saada rivit jälleen järjestykseen, jonka
jälkeen noin tuhatmäärään nouseva joukko uudella innolla hyökkäsi
pattereita kohden.
Alempana olevissa juoksuhaudoissa oli Valter Jernfält sekä kolme muuta
ystäväämme. Nämä antoivat pyssyjensä paukkua lakkaamatta.
Mutta vihollinen ei ollut milläänkään luotien viuheesta, vaan eteni
etenemistään varmasti.
-- Kautta sieluni, tulevat suoraa päätä pattereille, -- ihmetteli Kokko
hämmästyneenä.
-- Antaa niiden tulla, -- vastasi Jernfält. -- Onhan meillä Malm,
Duncker ja Fahlander vastassa. --
-- Entä brigaadin päällikkö, -- huomautti Kärki. -- Hän yksinään vastaa
kokonaista armeijaa. --
Valter Jernfält aikoi vastata, mutta samassa huudahti Onni osottaen
pelloille päin, joiden poikki venäläiset olivat menossa:
-- Nainen juoksee tuolla! Ei, tuolla noin! Enemmän oikealle kädelle!
Juuri siellä! --
Kauppilan talosta peräytyvän vartioväen turvissa juoksi todellakin eräs
nainen. Tumma tukka heilui hajallaan tuulessa.
Valter Jernfält luuli nähneensä ennenkin tuon naisen. Ja hänen
koettaessaan johtaa muistiinsa, missä ja milloin hän oli naisen ennen
tavannut, saapuu paikalle Sandelsin ajutantti, luutnantti Vallgren
tuoden käskyn, että jääkärien oli hetimmiten vetäytyminen varustuksien
suojaan.
Jääkärit olivatkin jo liikkeellä, kun Kauppilasta tuleva joukko ehättää
hautojen yli. Etumaisena juosta puhkii mainittu nainen.
Hänen katseensa harhailivat levottomina miehestä mieheen, kunnes
viimein pysähtyivät luutnantti Jernfältiin.
Yhdellä hyppäyksellä oli hän tämän vieressä ja tarttui käsivarteen.
Samassa tunsi luutnantti naisen Katriksi. Häneltä pääsee hämmästyksen
huudahdus ja hän aikoo kysyä, mihin Olga oli joutunut, mutta samassa
alkoi Katri semmoisella hädällä selittää seikkailuaan ja Olgan
joutumista kasakkojen käsiin, että siitä vaivoin voi selvää saada.
Lopuksi hän sanoi:
-- Kun kasakat eivät nähneet minussa elon merkkiä, annettiin minun
jäädä paikoilleen. Kohta heräsin kuitenkin tuntoihini. Hyvän matkaa
minusta olivat ryssät asettamassa tykkejään ampumakuntoon. Hiljaa
konttasin rantaan, josta sitte eheänä pääsin Kauppilan puolelle. Hädin
tuskin ehdin sieltä peräytyvän vartioväen turviin, --
Valter Jernfältillä ei ollut aikaa ruveta tarkemmin kyselemään
asianhaaroja Katrilta, sillä suomalaisten täytyi tavattoman nopeasti
vetäytyä varustustensa turviin. Mutta saadakseen tämän tehdä myöhemmin
taistelun päätyttyä, käski hän Virran noidan erääseen turvalliseen
paikkaan takimmaisten joukkojen luo.
Kohta tämän jälkeen tuli Sandels kivääri jalalla odottavien jääkärien
luokse.
-- No, pojat, -- huusi hän, -- tekeekö mielenne vielä tapella? --
-- Tekee, kenraali! -- huusivat urheat Savolaiset yhdestä suusta. --
Viekää meidät heti vihollista vastaan!
-- Malttakaa tuokio! Hetki ei ole vielä lyönyt. Vihollinen on rikkonut
välirauhan liian aikaiseen, mutta kun kello lyö yksi, silloin on meidän
aikamme alkaa. --
-- Onko siihen vielä pitkä aika? -- uskalsi ukko Kokko kysäistä.
-- Eihän toki, -- vastasi Sandels hymyillen, -- kohta se on käsissä. --
Tällä välin vyöryivät venäläisten laumat juoksuhautojen yli ja
näyttivätpä mielivän päästä varustusten ampuma-aukkojenkin läpi.
Moni parrakas moskovalainen pyöräytti töppösensä taivasta kohden, mutta
kymmenittäin tuli toisia kaatuneiden sijaan.
Rintasuojan takana seisoi noin 600 miestä valmiina minä hetkenä hyvänsä
hyökkäämään pistimet ojossa vihollista vastaan. Tämän rohkean joukon
muodostivat pataljoona Savon jääkäriä, Oulun pataljoona, osa Kajaanin
pataljoonaa, Karjalan rakuunien varaväki ja Vaasan rykmentti.
Viimein löi sitte se hetki, jota brigaadin päällikkö odotti. Hän antoi
hyökkäyskäskyn ja sulettujen rivien etumaisina miehinä rynnistivät
Malm, Duncker ja Fahlander. Juoksumarssissa rynnistettiin alas kukkulan
rinnettä. Venäläiset eivät voineet vastustaa tuhoisaa hyökkäystä.
Näiden rivit joutuivat täydelliseen epäjärjestykseen, hätääntyneiden
lampaiden tavoin syöksyivät he alas siltaa kohden.
Tässä syntyi kauhea ahdinko, jota vielä lisäsi kantapäillä ahdistavat
suomalaiset, jotka sekä laukauksin että pistimin tekivät suurta tuhoa.
Useita syöstiin suinpäin jokeen.
Lopulta pinoutui silta niin täyteen kuolleita ja haavoitettuja, että
niitä oli useampia kerroksia päällekkäin. Näin suurta tappiota
venäläiset tuskin kärsivät koko sodan aikana.
Kun Valter Jernfält ehti erään pienemmän osaston kanssa, jossa olivat
kolme ystäväämme, muutaman pienen lahden rannalle, joka Ala-Tismasta
pistäytyy siihen niemekkeeseen, jolla Linnan kylä on, teki hän nopean
käännöksen oikealle saatuaan ensin kapteeni Dunckerilta luvan hyökätä
lännempänä olevan venäläisten patterin kimppuun. Rohkeat jääkärit
jouduttivat kulkuaan niin nopeasti, että he pääsivät käsiksi
venäläisiin juuri näiden ollessa tekemässä rynnäkköään päästäkseen
joutumasta saarroksiin sillalta päin.
16.
Kun Olga selvisi siitä tainnostilastaan, johon hän oli vaipunut
jouduttuaan uudelleen kasakkojen käsiin, huomasi hän olevansa Katrin
tuvassa.
Tuvan omistajasta ei kuitenkaan näkynyt pienintäkään jälkeä.
Koettaessaan nousta ylös huomasi hän suureksi kauhukseen, että oli
sidottu kiinni sänkyrähjään.
-- Hyvä Jumala, varjele minua, -- huokasi hän suruissaan. -- Valter,
Valter, pelasta minut! --
-- Ho, hoo, -- kuului samassa karkea ääni ja mieshenkilö, joka oli
tähän asti ollut kyyrysissään eräässä nurkassa ja vakoilevin silmin
odottanut Olgan heräämistä, astui esiin.
Se oli Jemela. Hän oli luvannut Elkalle ennen kuolevansa kuin päästäisi
tytön pakoon.
-- Nyt kai on sinulla taas hyvä tilaisuus lähteä käpälämäkeen -- ilkkui
Jemela pilkallisesti hohottaen. -- Sillä tavalla ne itsepintaiset tytöt
kesytetään! --
Olka heitti Jemelaan ynseän katseen, hän ei katsonut ansaitsevan
vastata mitään.
-- Kenenkä nimen sinä äsken lausuit? -- kysyi Jemela.
Ei vieläkään Olga vastannut. Mutta kun kasakka toisti kysymyksensä ja
tällä kertaa uhkaavalla äänellä, sanoi hän ynseästi:
-- Mitä se sinuun kuuluu? --
-- Eikö se minuun kuulu? --
-- Ei! --
-- Sen minä näytän, -- vastasi Jemela vihaisesti. -- Kunhan päästään
kotiin, olet minun puolisoni. --
-- Minäkö? --
-- Sinä juuri! --
-- Oletko varma siitä?
-- Yhtä varma kuin että nyt olen tässä. --
-- No, ole vain varma, -- vastasi Olga pakotetulla tyyneydellä, --
mutta ellei sinua ennen ole petetty, niin nyt se tapahtuu. --
Nämä tyynesti lausutut sanat saivat Jemelan veret vielä enemmän
velloutumaan. Vihasta suunniltaan huusi hän:
-- Tiedätkö, mitä meidän lakimme sanovat avioliitosta? --
-- En tiedä _enkä tahdo tietääkään_, -- vastasi Olga pannen erityisen
painon viimeisiin sanoihin.
-- Etkö! Vai niin! Mutta kyllä minä tiedän, kuka sinut pakoittaa
siihen. --
-- Kuka? --
Hetken mietittyään Jemela vastasi:
-- Ellet sitä tiedä, niin tahdon sulle kertoa, että me olemme sitä
kasakkaheimoa, jota nimitetään Tschngniew ja joka on kaikista heimoista
arvossa pidetyin. Meillä on tapana, ettei ainoakaan nainen saa
kieltäytyä menemästä naimisiin jonkun heimon miehen kanssa. --
-- Entä jos hän rohkenisi sen tehdä, -- virkkoi Olga luoden Jemelaan
tutkivan katseen.
-- Silloin pappi hänet pakottaisi. --
-- Mutta ellei hän taipuisi, mitäs sitte? --
-- Ei taipuisi, -- matki Jemela silmät suurina. -- Kuka uskaltaisi
kieltäytyä tottelemasta pappia? --
-- On se semmoinen, joka uskaltaa. --
Kasakka peräytyi pari askelta. Silmistä leimusi uhkaavia katseita
Olgaan ja hän sanoi:
-- Tekisi mieleni nähdä sitä, joka rohkenee panna papin tahtoa
vastaan. --
-- Se, joka sen rohkenee tehdä, makaa edessäsi rikoksellisen tavoin
sidottuna. --
Jemela häpsähti. Hän aikoi puhua, mutta Olga ehti ennemmin.
-- Minä vastustan teidän pappejanne, koska en ole samaa uskontoa kuin
te. --
Taas häpsähti Jemela. Toistamiseen hän mieli puhua, mutta uudelleen
esti Olga hänet siitä.
-- Kun minut pelastettiin Keltissä, olin hento lapsi. Jalo
kasvatusisäni, jolla on minua kohtaan enemmän hellyyttä kuin oikealla
isälläni, kasvatti minut yhdessä oman tyttärensä kanssa kansansa
uskontoon. Siitä voit selvästi ymmärtää, että minä... --
Samassa hyöksähti Jemela Olgan eteen. Hän oli niin kauhean näköinen,
että nuori tyttö tahtomattaan sulki silmänsä lausuen puoliääneen
rakkaan Valterinsa nimen. Hän odotti joka silmänräpäys kuolemaa.
-- Haa, taasen tuo sama nimi! -- kiljui Jemela. -- Kuka se on, josta
sinä puhut? --
-- Se, jolle olen vannonut rakkautta ja uskollisuutta. --
Jemela horjui takaperin. Hän tunsi enemmän kuin tarpeeksi
kasakkaluonteen lujuutta tietääkseen, ettei hänellä nyt ollut mitään
odotettavissa. Hänen tummat silmänsä säkenöivät koston himosta ja hän
virkkoikin jääkylmällä äänellä:
-- Hänelle saat sinä sanoa ikuiset hyvästit! Tässä elämässä et ole
häntä enää koskaan näkevä! --
Olga kärsi kovaa kipua sängyssä. Köydet, joilla hänen kätensä oli
sidottu, eivät antaneet vähääkään perää.
-- Päästä minut irti, -- pyysi hän kärsivällä äänellä. -- Tähän ihan
kuristuu. --
-- Soo-o, -- virkkoi kasakka pilkallisesti, -- siinä on ihan hyvä
ollaksesi enkä minä... --
Jemela ei ehtinyt lausetta loppuun sillä ovi aukeni samassa rajusti.
Elka ryntäsi sisään.
-- No, onko tyttö jo taipunut? -- kysyi hän ankaralla äänellä.
Kun Jemela aikoi vastata, estyi hän siitä taas, sillä nyt alkoivat
tykit rannalla jyskyä. Tähän yhtyivät muualtakin venäläisten tykit.
Suomalaisten pattereissa ei myöskään oltu myöhäisiä vastaamaan.
Muskettien pauke sekottui vähitellen tykkien kumeaan jyskeeseen ja niin
oli hurja, korvia särkevä jyly täydessä vauhdissa.
Jemela ainoastaan pudisti päätään mitään virkkaamatta.
Kun Elka huomasi, että köydet rasittivat Olgaa, leikkasi hän ne
nopeasti poikki huutaen Jemelan korvaan:
-- Tällä kertaa hän ei tule pääsemään pakoon! --
Tykkien jyske lakkasi sikäli, kuin venäläiset alkoivat hyökkäyksensä.
Sitä vastoin kiihtyi kiväärituli kuumimmilleen. Paukkeesta päättäen
Elka ja Jemela arvasivat, että taistelevat lähenivät Linnan kylää.
-- Kohta olemme herroina täälläkin, -- virkkoi Elka, -- ja sitten
luulen pääsevämme sen verran rauhaan, että voimme juoda sinun
häitäsi. --
Vaikka Olga oli vapautettu siteistään, ei hän kuitenkaan ollut noussut
ylös. Hän pysyi edelleen pitkällään kasvot käsien peitossa ja kuuman
kyynelvirran juostessa pitkin poskia.
Hänestä ei tuntunut elämällä olevan enää mitään vetovoimaa. Hän toivoi
toivomalla kuolemaa. Ei liikahtanut edes isänsä viimeisten sanojenkaan
johdosta.
Lyhyesti kertoi sitte Jemela keskustelunsa Olgan kanssa ennen Elkan
tuloa ja sanoi lopuksi:
-- Häntä näkyy olevan meikein mahdoton saada myöntymään. --
-- Ei sitä tarvitakaan, -- vastasi Elka raa'alla ja vihaisella äänellä.
-- Hänen täytyy totella isäänsä. --
Nyt nousi Olga pystyyn aivan kuin kuumeen kouristuksen pakottamana.
Silmissä liekehti uhkaava leimu. Rinta kohoili rajusti ja molemmat
kädet olivat lujasti puristetut kiihkeästi lyövää sydäntä vasten.
-- Sinä olet luonnoton isä, kova, -- virkkoi hän heittäen kylmän
katseen Elkaan, -- en tunnusta sinua isäkseni. Muista, että kuolen
ennen kuin taivun sinun tahtoosi. Ennen kärsin tuhannet tuskat, kuin
sitoudun tuohon! --
Näin sanoen hän osotti halveksivasti Jemelaan.
Tämä kohtaus olisi ollut kiitollinen aihe maalarin siveltimelle. Ei
milloinkaan ollut kasakkatyttö näyttänyt niin rohkealta, niin
viehättävän kauniilta, kun tuona tuokiona, jona hän vapaaehtoisesti
valitsi kuoleman sen sijaan, että olisi sitoutunut siihen, jota hän
kammoi. Hänen voimakas esiintymisensä vaikutti kasakkoihinkin niin,
että nämä ensi hämmästyksessä yht'aikaa vetäytyivät taapäin.
Mutta ennen pitkää selveni Elka hämmästyksestään, Hänen raa'at kasvonsa
saivat uudelleen kauhean näön. Nyrkki ojossa hän hyökkäsi sängylle,
mutta kun oli ehtinyt ottaa tuskin paria askelta, painui nyrkkiin
puristettu käsi alas ja hän riensi ikkunan ääreen huutaen:
-- Mitä tämä merkitsee? Miehet pakenevat tykkien luota ja minun... --
Samassa hän syöksyi ovelle, jossa eräs kasakka-aliupseeri hyökkää häntä
vastaan.
-- Takasin! -- huusi hän. -- Suomalaiset ovat voittaneet! --
-- Valehtelet! -- kiljui Elka vimmoissaan.
-- En valehtele. Meikäläiset pakenevat sillan yli. Joutukaa jaloista,
kun vielä ehtii! --
Parilla hyppäyksellä oli Elka jälleen tuvassa, tarttui Olgaa
käsivarteen ja pakotti hänet kauheasti uhkaillen seuraamaan mukanaan.
Rannan ja tuvan välinen aukea vilisi sekasin tykkiväkeä ja kasakkoja ja
kamala sekamelska syntyi edellisten yrittäessä ottaa talteen tykkejä.
Joukko toisensa jälkeen pakeni metsään ehtiäkseen sillalle ennen, kuin
se jo olisi myöhäistä.
Vain suurimmalla työllä saivat Elka ja Jemela kokoon 50 kasakkaa.
Näiden etunenässä karautti Elka täyttä neliä metsään Olga melkein
tiedottomana riippuen satulassa.
Jo tunkeusi hirveä melske ja ryske sillalta heidän korviinsa ja he
luulivat olevansa tuota pikaa pelastetut, kun äkkiä jääkäriketju sulki
heiltä tien.
17.
-- Ampukaa! -- komensi Valter Jernfält. -- Ei ainoakaan kasakka saa
päästä pakoon! --
-- Kas tuolla, luutnantti, -- huudahti Onni nykäisten Valteria nutun
liepeestä, -- tuolla ne nyt ovat ne ikävöidyt! --
Näin sanoen hän osotti Elkaa ja Jemelaa, jotka vähän matkan päässä
koettivat murtaa jääkäriketjua.
Huolimatta ruudin savusta ja kasakkojen suuresta epäjärjestyksestä oli
Valter heti älynnyt Olgan. Ja jätettyään päällikkyyden erään rohkean,
kokeneen aliupseerin käsiin, riensi hän Kokko, Kärki ja Onni perässä
sinne päin, missä Elka oli.
Niin nopsa kuin kasakka avoimella kentällä onkin, ei hänestä metsässä
ole mihinkään.
Tämän tähden ehtikin luutnantti tovereineen hyvissä ajoin vaaran
paikalle. Jääkärit olivat täällä selvinneet jo neljästä kasakasta.
Raivosta kiehuen koettivat Elka ja Jemela pakottaa ratsujaan eteenpäin.
Maksoi mitä maksoi, heidän oli koetettava murtautua jääkäriketjun läpi
ja kaiken toivonsa panivat he pitkiin keihäisiinsä.
-- Ampukaa hevoset ensin, -- kehotti Valter Jernfält, -- jalkasin ei
kasakoista ole mihinkään! --
Muutaman kyynärän päähän Valterista oli Onni asettunut erään puun taa
suojaan, mistä hänen tarkka kiväärinsä kaatoi useita kasakkoja. Kun
Elka huomasi, kuka semmoista tuhoa teki hänen riveihinsä ja näki päälle
päätteeksi, että tuo rohkea ampuja oli yksinään, pakotti hän huutaen ja
lyöden ratsuansa puuta kohden.
-- Tule vain tänne, -- murahti Onni, -- sinäkin saat samallaisen paukun
kuin muutkin. --
Näin sanoen hän kohotti musketin poskelleen, tähtäsi ja laukasi.
Mutta -- luoti vinkahti sattumatta enemmän hevoseen kuin
ratsastajaankaan.
Nopeasti hän latasi kiväärin uudelleen ja se oli jo taasen
ampumakunnossa, kun Elka uudelleen tuli näkyviin. Pitkä keihäs välähti
uhkaavana ilmassa ja Onni näytti jo olevan kuoleman oma, sillä
hädissään hän oli lähtenyt puun turvista pois.
Mutta kiihkoissaan ollen ei Elkassakaan ollut varmuutta ohjaamaan
iskua. Se sattui Onnin kivääriin ja poika tupsahti lyönnin voimasta
selälleen.
Toisen kerran halkoi Elkan keihäs ilmaa ja nyt näytti rohkean pojan
viimeinen hetki todellakin olevan käsissä.
Mutta sallimus ei vielä ollut vihkinyt häntä kuolemaan. Kaksi kimeää
laukausta pamahti samassa ja Elka ratsuineen kaatui maahan.
Luutnantti Jernfält hyökkäsi esiin. Parin sylen päässä kaatuneista
makasi Olga tainnuksissa. Hänen ottamisensa ylös oli tuokion tehtävä.
Mutta kun Valterin piti lähteä kantamaan kallista kuormaansa pois,
kuuli hän hurjan huudon takanaan. Elka oli jälleen jaloillaan. Hän oli
kauhean näköinen. Lävistetystä rinnasta pulppusi verivirta. Ponnistaen
kaikki voimansa hän huusi kuoleman tuskissa:
-- Tänne Jemela! Pois tyttäreni...! -- Tähän uupuivat vanhan
kasakkapäällikön voimat. Sakea verivirta purskahti suusta, hän kaatui
kuolleena ratsunsa päälle.
Raivoavana kuin myrskyn puuska hyökkäsi Jemela esiin. Hänen takanaan
näkyi kaksi muuta kasakkaa. Hurja raivo liekehti heidän silmistään,
Keihäät ojossa he syöksyivät vinhaa vauhtia luutnanttia kohden joka ei
uskaltanut laskea Olgaa luotaan pelosta, että tämä haavoittuisi
taistelussa.
Epätoivon rohkeudella hän tarttui pistooliin. Luoti lennähtää ja yksi
vihollisista ulvahtaen kaatuu heponsa selästä, Mutta mitä hyötyä oli
tästä urhoolliselle savolaiselle? Hän joutui kuitenkin ylivoiman alle
ja Olga temmattaisiin häneltä pois. Tämä ajatus antoi hänelle
yliluonnollisia voimia. Laskettuaan varovasti nuoren tytön sen puun
juurelle, johon hän itse nojasi, tempasi hän uuden pistoolin toiseen
käteensä ja miekan toiseen valmiina antamaan henkensä niin kalliista
kuin mahdollista.
Mutta tänä kauheana hetkenä tuli myöskin apua, joskin vähän.
Onni oli taas päässyt jaloilleen ja saanut kiväärin käteensä, latasi
sen niin nopeaan kuin voi ja riensi henkensä kaupalla kamppailevan
luutnantin avuksi. Entinen luonto oli pojalla taasen ja yksi kasakoista
keikahti maahan.
Samassa hän jo ehti luutnantin rinnalle.
-- Nyt on meitä kaksi kahta vastaan, -- huusi Hiukan tyttären poika, --
ja nyt sitä nähdään, kuka tässä...! --
Tuokiossa olivat kasakat saapuvilla. Suomalaiset odottivat levollisina
heidän hyökkäystään.
-- Jos sinulla on useampia laukauksia, niin tähtää vain hevosiin, --
neuvoi luutnantti. -- Kas niin! --
Näin sanoen ojensi Valter Jernfält pistoolinsa, kuului pamahdus --
Jemelan hevonen keikahti hirnahtaen maahan. Kasakka, joka jäi eheäksi
kavahti jaloilleen ja ryntäsi keihäs ojossa päin luutnanttia.
Kun Valter kerran oli saanut vihollisensa hevosen selästä pois, ei
hänellä ollut hätäpäiviä, sillä hän tiesi, ettei kasakka jalkasin
kyennyt tappelemaan.
Kylmän tyynenä sivalsi Valter keihään syrjään aivan kuin leikkikalun,
hypähti sitte päättävän askeleen eteenpäin ja ennen kuin Jemela, joka
auttamattomasti hämmentyi liikkeissään, ehti käyttää pistooliaan, virui
hän halaistuin päin maassa verissään.
Heikko kirous pääsi vielä hänen huuliltaan -- sitte oli kaikki lopussa.
Vaikeampaa oli Onnin suoriutua temmellyksestä. Monet kerrat täytyi
hänen puikahtaa puun taa kasakan keihään alta. Mutta kun Kokko ja
Kärki, jotka loitompana olivat maksaneet viimeisen velan muutamille
vihollisille, olivat huomanneet luutnantin ja Onnin uhkaavan vaaran,
riensivät he kiiruimman kautta apuun. Kasakka kaatui toveriensa
viereen.
Elkan ja Jemelan kaaduttua lakkasi vastustus kasakkojen puolelta.
Harvat elossa olevat otettiin vangeiksi.
Jemelan ja Valter Jernfältin taistellessa oli Olga vironnut
tainnustilastaan. Suurimmalla jännityksellä, tuskin uskaltaen hengittää
oli hän kamppailua seurannut ja heti kasakan kaaduttua huudahti hän:
-- Kiitos Jumalan, ettei häntäkään enää ole! Isä raukkani lienee
myöskin kuollut? --
-- Taitaa olla, -- vastasi Valter ja katsoi Elkaan, joka kuolleenakin
molemmin käsin kouristi keihästä rintaansa vasten.
Virran sillalta raikkui samassa hurrahuuto, niin voimakas ja mahtava,
että kaiku kiidätti sen melkein yhtä voimakkaana Jernfältin komennossa
olevien jääkärien korviin, jotka nopeasti järjestyivät palatakseen
jälleen pääjoukon yhteyteen.
Loppukuvaukseksi tästä taistelusta, joka on loistavampia, mitä Suomen
joukko tämän sodan aikana suoritti, mainittakoon, mitä historioitsija
Montgomery, joka itse oli läsnä taistelussa, sanoo: