-- Ihan varmaan. --

-- Lähdetään, niin saadaan nähdä, vastasi Katri kiepsauttaen

vaatenyytin olalleen ja läksi samassa ulos. -- Tule vain perästäni! --

Olga ei ehtinyt ottaa mitään mukaansa. Metsässä heidän takanaan ryski

ja paukkui. Se joudutti pakenevien askeleita.

Katri suuntasi kulun suoraan rannalle. Ja huolimatta vanhuudestaan,

juoksi hän ketterästi kuin tyttö. Olga seurasi aivan kantapäillä.

Kun olivat päässeet puolitiehen. Katri kompastui ja kaatui. Pää sattui

kiveen ja hän meni tainnoksiin.

Olga oli perin ikävässä asemassa. Kaikin voiminsa hän koetti nostaa

pyörtynyttä pystyyn, mutta Katri oli liian raskas.

-- Oi Jumalani! Mitä minä nyt teen? -- vaikeroi nuori kasakkatyttö ja

tähysteli ympärilleen. Ryske metsässä tuntui lähenevän.

Vielä kerran teki Olga yrityksen. Eih, Katri oli liian raskas!

-- Taivaan Jumala! Pelasta minut, pelasta...! -- huudahti hän ja vaipui

Katrin viereen.

Samassa karautti kasakkoja metsästä esiin. Tuskin oli Olga ehtinyt

heittää niihin katseen, kun hän parahti, sillä hän näki joukon

etunenässä isänsä.

Muutamien minuuttien kuluttua olivat kasakat ehtineet naisten luo.

-- Hei, mikä löytö täällä! -- riemuitsi Jemela ja osotti Olgaa, joka

oli pyörtynyt Katrin viereen. -- Tämä se vasta vetelee! --

Elka ei ollut uskoa silmiään. Oliko se todellakin Oiga? Mutta tuokion

kuluttua hän näki, että hän se oli kun olikin. Nuolena viskautui Elka

heponsa selästä, heittäytyi tytön luo ja nosti hänet pystyyn.

Olga heräsi. Samassa parahti hän uudelleen.

-- Nyt olet kuitenkin joutunut käsiini, -- sähisi Elka hammasta purren.

-- Ja hevin et enää niistä pääse. --

Olga ei vastannut mitään. Melkein tiedotonna antoi hän viedä itsensä

pois. Kun oli ehditty kulkea satakunta syltä, kääntyi hän ympäri ja

sanoi osottaen Katriin päin:

-- Pelastakaa toki nainen! --

-- Mikä sillä akkaluuhkalla sitte on? -- kysyi Jemela ilkeästi

hymyillen.

Silloin Olga heitti häneen niin inhoa ilmaisevan katseen, että Jemela

nolona vetäytyi etemmä.

Puoli tuntia tykistön tulon jälkeen niemen kärkeen alkoivat tykit

jyskiä heittäen tulta ja tuhoa noin 300 sylen päässä olevaan Linnan

kylään.

15.

"On taitoa, ryskyä, paukkinaa

tuon Virran äyräällä;

savupilvehen peittyvi järvi ja maa,

tult' iskevi pilvestä.

Jyly ilmoiss' on kuin pitkäisen,

maa järkkyvi hurmeinen."

Tällä mestarillisella tavalla alkaa Runeberg runonsa "Sandels" kuvailla

veristä Virran taistelua, joka oli vimmaisimpia, mitä koko sodassa oli.

Venäläisten seitsenkertainen ylivoima ei voittanut ensimmäisellä

rynnäköllä tuumaakaan jalansijaa.

Eräälle korkealle kunnaalle Linnan kylän itäpuolella oli suomalaisten

päävoima sijoittunut neljään osastoon, joilla oli yhteensä kymmenen

kenttätykkiä. Kunnaan rinteellä olevia pääosaston patteria komensivat

aliluutnantit Gyllenborg ja Kalmberg, kukkulalla olevia Taube. Itse

tykistön ylipäällikkyys täällä oli kapteeni Elfvingin käsissä.

Venäläisten rynnäkkö. Kauppilan vartioväen kimppuun oli tapahtunut niin

äkkiä, etteivät suomalaiset olleet ehtineet syödä päivällistäänkään.

Kunnaan ylimmän patterin rintamavarustusten luona oli brigaadin

päällikkö. Hänen silmänsä mittailivat tyynesti hyökkäileviä

vihollislaumoja.

-- Kas tuossa ratsastaa ruhtinas Dolgoruki, -- huomautti Fahlander

osottaen erästä nuorta ratsastajaa venäläisten rintaman etunenässä.

-- Jos hän pääsee eheänä luotisateen läpi, niin... --

Nämä sanat lausui Sandels. Mutta hän ei ehtinyt ajatustaan loppuun,

sillä samassa kuului yhteislaukaus juoksuhaudoista joihin oli

sijoittunut Savon jääkäreitä. Ja kun ruudin savu vähän ajan kuluttua

oli haihtunut, ei näkynyt jälkeäkään ruhtinas Dolgorukista. Sen sijaan

syntyi venäläisten riveissä liikettä, josta nähtiin, että ruhtinasta

kannettiin haavoittuneena pois.

Upseerien onnistui kuitenkin saada rivit jälleen järjestykseen, jonka

jälkeen noin tuhatmäärään nouseva joukko uudella innolla hyökkäsi

pattereita kohden.

Alempana olevissa juoksuhaudoissa oli Valter Jernfält sekä kolme muuta

ystäväämme. Nämä antoivat pyssyjensä paukkua lakkaamatta.

Mutta vihollinen ei ollut milläänkään luotien viuheesta, vaan eteni

etenemistään varmasti.

-- Kautta sieluni, tulevat suoraa päätä pattereille, -- ihmetteli Kokko

hämmästyneenä.

-- Antaa niiden tulla, -- vastasi Jernfält. -- Onhan meillä Malm,

Duncker ja Fahlander vastassa. --

-- Entä brigaadin päällikkö, -- huomautti Kärki. -- Hän yksinään vastaa

kokonaista armeijaa. --

Valter Jernfält aikoi vastata, mutta samassa huudahti Onni osottaen

pelloille päin, joiden poikki venäläiset olivat menossa:

-- Nainen juoksee tuolla! Ei, tuolla noin! Enemmän oikealle kädelle!

Juuri siellä! --

Kauppilan talosta peräytyvän vartioväen turvissa juoksi todellakin eräs

nainen. Tumma tukka heilui hajallaan tuulessa.

Valter Jernfält luuli nähneensä ennenkin tuon naisen. Ja hänen

koettaessaan johtaa muistiinsa, missä ja milloin hän oli naisen ennen

tavannut, saapuu paikalle Sandelsin ajutantti, luutnantti Vallgren

tuoden käskyn, että jääkärien oli hetimmiten vetäytyminen varustuksien

suojaan.

Jääkärit olivatkin jo liikkeellä, kun Kauppilasta tuleva joukko ehättää

hautojen yli. Etumaisena juosta puhkii mainittu nainen.

Hänen katseensa harhailivat levottomina miehestä mieheen, kunnes

viimein pysähtyivät luutnantti Jernfältiin.

Yhdellä hyppäyksellä oli hän tämän vieressä ja tarttui käsivarteen.

Samassa tunsi luutnantti naisen Katriksi. Häneltä pääsee hämmästyksen

huudahdus ja hän aikoo kysyä, mihin Olga oli joutunut, mutta samassa

alkoi Katri semmoisella hädällä selittää seikkailuaan ja Olgan

joutumista kasakkojen käsiin, että siitä vaivoin voi selvää saada.

Lopuksi hän sanoi:

-- Kun kasakat eivät nähneet minussa elon merkkiä, annettiin minun

jäädä paikoilleen. Kohta heräsin kuitenkin tuntoihini. Hyvän matkaa

minusta olivat ryssät asettamassa tykkejään ampumakuntoon. Hiljaa

konttasin rantaan, josta sitte eheänä pääsin Kauppilan puolelle. Hädin

tuskin ehdin sieltä peräytyvän vartioväen turviin, --

Valter Jernfältillä ei ollut aikaa ruveta tarkemmin kyselemään

asianhaaroja Katrilta, sillä suomalaisten täytyi tavattoman nopeasti

vetäytyä varustustensa turviin. Mutta saadakseen tämän tehdä myöhemmin

taistelun päätyttyä, käski hän Virran noidan erääseen turvalliseen

paikkaan takimmaisten joukkojen luo.

Kohta tämän jälkeen tuli Sandels kivääri jalalla odottavien jääkärien

luokse.

-- No, pojat, -- huusi hän, -- tekeekö mielenne vielä tapella? --

-- Tekee, kenraali! -- huusivat urheat Savolaiset yhdestä suusta. --

Viekää meidät heti vihollista vastaan!

-- Malttakaa tuokio! Hetki ei ole vielä lyönyt. Vihollinen on rikkonut

välirauhan liian aikaiseen, mutta kun kello lyö yksi, silloin on meidän

aikamme alkaa. --

-- Onko siihen vielä pitkä aika? -- uskalsi ukko Kokko kysäistä.

-- Eihän toki, -- vastasi Sandels hymyillen, -- kohta se on käsissä. --

Tällä välin vyöryivät venäläisten laumat juoksuhautojen yli ja

näyttivätpä mielivän päästä varustusten ampuma-aukkojenkin läpi.

Moni parrakas moskovalainen pyöräytti töppösensä taivasta kohden, mutta

kymmenittäin tuli toisia kaatuneiden sijaan.

Rintasuojan takana seisoi noin 600 miestä valmiina minä hetkenä hyvänsä

hyökkäämään pistimet ojossa vihollista vastaan. Tämän rohkean joukon

muodostivat pataljoona Savon jääkäriä, Oulun pataljoona, osa Kajaanin

pataljoonaa, Karjalan rakuunien varaväki ja Vaasan rykmentti.

Viimein löi sitte se hetki, jota brigaadin päällikkö odotti. Hän antoi

hyökkäyskäskyn ja sulettujen rivien etumaisina miehinä rynnistivät

Malm, Duncker ja Fahlander. Juoksumarssissa rynnistettiin alas kukkulan

rinnettä. Venäläiset eivät voineet vastustaa tuhoisaa hyökkäystä.

Näiden rivit joutuivat täydelliseen epäjärjestykseen, hätääntyneiden

lampaiden tavoin syöksyivät he alas siltaa kohden.

Tässä syntyi kauhea ahdinko, jota vielä lisäsi kantapäillä ahdistavat

suomalaiset, jotka sekä laukauksin että pistimin tekivät suurta tuhoa.

Useita syöstiin suinpäin jokeen.

Lopulta pinoutui silta niin täyteen kuolleita ja haavoitettuja, että

niitä oli useampia kerroksia päällekkäin. Näin suurta tappiota

venäläiset tuskin kärsivät koko sodan aikana.

Kun Valter Jernfält ehti erään pienemmän osaston kanssa, jossa olivat

kolme ystäväämme, muutaman pienen lahden rannalle, joka Ala-Tismasta

pistäytyy siihen niemekkeeseen, jolla Linnan kylä on, teki hän nopean

käännöksen oikealle saatuaan ensin kapteeni Dunckerilta luvan hyökätä

lännempänä olevan venäläisten patterin kimppuun. Rohkeat jääkärit

jouduttivat kulkuaan niin nopeasti, että he pääsivät käsiksi

venäläisiin juuri näiden ollessa tekemässä rynnäkköään päästäkseen

joutumasta saarroksiin sillalta päin.

16.

Kun Olga selvisi siitä tainnostilastaan, johon hän oli vaipunut

jouduttuaan uudelleen kasakkojen käsiin, huomasi hän olevansa Katrin

tuvassa.

Tuvan omistajasta ei kuitenkaan näkynyt pienintäkään jälkeä.

Koettaessaan nousta ylös huomasi hän suureksi kauhukseen, että oli

sidottu kiinni sänkyrähjään.

-- Hyvä Jumala, varjele minua, -- huokasi hän suruissaan. -- Valter,

Valter, pelasta minut! --

-- Ho, hoo, -- kuului samassa karkea ääni ja mieshenkilö, joka oli

tähän asti ollut kyyrysissään eräässä nurkassa ja vakoilevin silmin

odottanut Olgan heräämistä, astui esiin.

Se oli Jemela. Hän oli luvannut Elkalle ennen kuolevansa kuin päästäisi

tytön pakoon.

-- Nyt kai on sinulla taas hyvä tilaisuus lähteä käpälämäkeen -- ilkkui

Jemela pilkallisesti hohottaen. -- Sillä tavalla ne itsepintaiset tytöt

kesytetään! --

Olka heitti Jemelaan ynseän katseen, hän ei katsonut ansaitsevan

vastata mitään.

-- Kenenkä nimen sinä äsken lausuit? -- kysyi Jemela.

Ei vieläkään Olga vastannut. Mutta kun kasakka toisti kysymyksensä ja

tällä kertaa uhkaavalla äänellä, sanoi hän ynseästi:

-- Mitä se sinuun kuuluu? --

-- Eikö se minuun kuulu? --

-- Ei! --

-- Sen minä näytän, -- vastasi Jemela vihaisesti. -- Kunhan päästään

kotiin, olet minun puolisoni. --

-- Minäkö? --

-- Sinä juuri! --

-- Oletko varma siitä?

-- Yhtä varma kuin että nyt olen tässä. --

-- No, ole vain varma, -- vastasi Olga pakotetulla tyyneydellä, --

mutta ellei sinua ennen ole petetty, niin nyt se tapahtuu. --

Nämä tyynesti lausutut sanat saivat Jemelan veret vielä enemmän

velloutumaan. Vihasta suunniltaan huusi hän:

-- Tiedätkö, mitä meidän lakimme sanovat avioliitosta? --

-- En tiedä _enkä tahdo tietääkään_, -- vastasi Olga pannen erityisen

painon viimeisiin sanoihin.

-- Etkö! Vai niin! Mutta kyllä minä tiedän, kuka sinut pakoittaa

siihen. --

-- Kuka? --

Hetken mietittyään Jemela vastasi:

-- Ellet sitä tiedä, niin tahdon sulle kertoa, että me olemme sitä

kasakkaheimoa, jota nimitetään Tschngniew ja joka on kaikista heimoista

arvossa pidetyin. Meillä on tapana, ettei ainoakaan nainen saa

kieltäytyä menemästä naimisiin jonkun heimon miehen kanssa. --

-- Entä jos hän rohkenisi sen tehdä, -- virkkoi Olga luoden Jemelaan

tutkivan katseen.

-- Silloin pappi hänet pakottaisi. --

-- Mutta ellei hän taipuisi, mitäs sitte? --

-- Ei taipuisi, -- matki Jemela silmät suurina. -- Kuka uskaltaisi

kieltäytyä tottelemasta pappia? --

-- On se semmoinen, joka uskaltaa. --

Kasakka peräytyi pari askelta. Silmistä leimusi uhkaavia katseita

Olgaan ja hän sanoi:

-- Tekisi mieleni nähdä sitä, joka rohkenee panna papin tahtoa

vastaan. --

-- Se, joka sen rohkenee tehdä, makaa edessäsi rikoksellisen tavoin

sidottuna. --

Jemela häpsähti. Hän aikoi puhua, mutta Olga ehti ennemmin.

-- Minä vastustan teidän pappejanne, koska en ole samaa uskontoa kuin

te. --

Taas häpsähti Jemela. Toistamiseen hän mieli puhua, mutta uudelleen

esti Olga hänet siitä.

-- Kun minut pelastettiin Keltissä, olin hento lapsi. Jalo

kasvatusisäni, jolla on minua kohtaan enemmän hellyyttä kuin oikealla

isälläni, kasvatti minut yhdessä oman tyttärensä kanssa kansansa

uskontoon. Siitä voit selvästi ymmärtää, että minä... --

Samassa hyöksähti Jemela Olgan eteen. Hän oli niin kauhean näköinen,

että nuori tyttö tahtomattaan sulki silmänsä lausuen puoliääneen

rakkaan Valterinsa nimen. Hän odotti joka silmänräpäys kuolemaa.

-- Haa, taasen tuo sama nimi! -- kiljui Jemela. -- Kuka se on, josta

sinä puhut? --

-- Se, jolle olen vannonut rakkautta ja uskollisuutta. --

Jemela horjui takaperin. Hän tunsi enemmän kuin tarpeeksi

kasakkaluonteen lujuutta tietääkseen, ettei hänellä nyt ollut mitään

odotettavissa. Hänen tummat silmänsä säkenöivät koston himosta ja hän

virkkoikin jääkylmällä äänellä:

-- Hänelle saat sinä sanoa ikuiset hyvästit! Tässä elämässä et ole

häntä enää koskaan näkevä! --

Olga kärsi kovaa kipua sängyssä. Köydet, joilla hänen kätensä oli

sidottu, eivät antaneet vähääkään perää.

-- Päästä minut irti, -- pyysi hän kärsivällä äänellä. -- Tähän ihan

kuristuu. --

-- Soo-o, -- virkkoi kasakka pilkallisesti, -- siinä on ihan hyvä

ollaksesi enkä minä... --

Jemela ei ehtinyt lausetta loppuun sillä ovi aukeni samassa rajusti.

Elka ryntäsi sisään.

-- No, onko tyttö jo taipunut? -- kysyi hän ankaralla äänellä.

Kun Jemela aikoi vastata, estyi hän siitä taas, sillä nyt alkoivat

tykit rannalla jyskyä. Tähän yhtyivät muualtakin venäläisten tykit.

Suomalaisten pattereissa ei myöskään oltu myöhäisiä vastaamaan.

Muskettien pauke sekottui vähitellen tykkien kumeaan jyskeeseen ja niin

oli hurja, korvia särkevä jyly täydessä vauhdissa.

Jemela ainoastaan pudisti päätään mitään virkkaamatta.

Kun Elka huomasi, että köydet rasittivat Olgaa, leikkasi hän ne

nopeasti poikki huutaen Jemelan korvaan:

-- Tällä kertaa hän ei tule pääsemään pakoon! --

Tykkien jyske lakkasi sikäli, kuin venäläiset alkoivat hyökkäyksensä.

Sitä vastoin kiihtyi kiväärituli kuumimmilleen. Paukkeesta päättäen

Elka ja Jemela arvasivat, että taistelevat lähenivät Linnan kylää.

-- Kohta olemme herroina täälläkin, -- virkkoi Elka, -- ja sitten

luulen pääsevämme sen verran rauhaan, että voimme juoda sinun

häitäsi. --

Vaikka Olga oli vapautettu siteistään, ei hän kuitenkaan ollut noussut

ylös. Hän pysyi edelleen pitkällään kasvot käsien peitossa ja kuuman

kyynelvirran juostessa pitkin poskia.

Hänestä ei tuntunut elämällä olevan enää mitään vetovoimaa. Hän toivoi

toivomalla kuolemaa. Ei liikahtanut edes isänsä viimeisten sanojenkaan

johdosta.

Lyhyesti kertoi sitte Jemela keskustelunsa Olgan kanssa ennen Elkan

tuloa ja sanoi lopuksi:

-- Häntä näkyy olevan meikein mahdoton saada myöntymään. --

-- Ei sitä tarvitakaan, -- vastasi Elka raa'alla ja vihaisella äänellä.

-- Hänen täytyy totella isäänsä. --

Nyt nousi Olga pystyyn aivan kuin kuumeen kouristuksen pakottamana.

Silmissä liekehti uhkaava leimu. Rinta kohoili rajusti ja molemmat

kädet olivat lujasti puristetut kiihkeästi lyövää sydäntä vasten.

-- Sinä olet luonnoton isä, kova, -- virkkoi hän heittäen kylmän

katseen Elkaan, -- en tunnusta sinua isäkseni. Muista, että kuolen

ennen kuin taivun sinun tahtoosi. Ennen kärsin tuhannet tuskat, kuin

sitoudun tuohon! --

Näin sanoen hän osotti halveksivasti Jemelaan.

Tämä kohtaus olisi ollut kiitollinen aihe maalarin siveltimelle. Ei

milloinkaan ollut kasakkatyttö näyttänyt niin rohkealta, niin

viehättävän kauniilta, kun tuona tuokiona, jona hän vapaaehtoisesti

valitsi kuoleman sen sijaan, että olisi sitoutunut siihen, jota hän

kammoi. Hänen voimakas esiintymisensä vaikutti kasakkoihinkin niin,

että nämä ensi hämmästyksessä yht'aikaa vetäytyivät taapäin.

Mutta ennen pitkää selveni Elka hämmästyksestään, Hänen raa'at kasvonsa

saivat uudelleen kauhean näön. Nyrkki ojossa hän hyökkäsi sängylle,

mutta kun oli ehtinyt ottaa tuskin paria askelta, painui nyrkkiin

puristettu käsi alas ja hän riensi ikkunan ääreen huutaen:

-- Mitä tämä merkitsee? Miehet pakenevat tykkien luota ja minun... --

Samassa hän syöksyi ovelle, jossa eräs kasakka-aliupseeri hyökkää häntä

vastaan.

-- Takasin! -- huusi hän. -- Suomalaiset ovat voittaneet! --

-- Valehtelet! -- kiljui Elka vimmoissaan.

-- En valehtele. Meikäläiset pakenevat sillan yli. Joutukaa jaloista,

kun vielä ehtii! --

Parilla hyppäyksellä oli Elka jälleen tuvassa, tarttui Olgaa

käsivarteen ja pakotti hänet kauheasti uhkaillen seuraamaan mukanaan.

Rannan ja tuvan välinen aukea vilisi sekasin tykkiväkeä ja kasakkoja ja

kamala sekamelska syntyi edellisten yrittäessä ottaa talteen tykkejä.

Joukko toisensa jälkeen pakeni metsään ehtiäkseen sillalle ennen, kuin

se jo olisi myöhäistä.

Vain suurimmalla työllä saivat Elka ja Jemela kokoon 50 kasakkaa.

Näiden etunenässä karautti Elka täyttä neliä metsään Olga melkein

tiedottomana riippuen satulassa.

Jo tunkeusi hirveä melske ja ryske sillalta heidän korviinsa ja he

luulivat olevansa tuota pikaa pelastetut, kun äkkiä jääkäriketju sulki

heiltä tien.

17.

-- Ampukaa! -- komensi Valter Jernfält. -- Ei ainoakaan kasakka saa

päästä pakoon! --

-- Kas tuolla, luutnantti, -- huudahti Onni nykäisten Valteria nutun

liepeestä, -- tuolla ne nyt ovat ne ikävöidyt! --

Näin sanoen hän osotti Elkaa ja Jemelaa, jotka vähän matkan päässä

koettivat murtaa jääkäriketjua.

Huolimatta ruudin savusta ja kasakkojen suuresta epäjärjestyksestä oli

Valter heti älynnyt Olgan. Ja jätettyään päällikkyyden erään rohkean,

kokeneen aliupseerin käsiin, riensi hän Kokko, Kärki ja Onni perässä

sinne päin, missä Elka oli.

Niin nopsa kuin kasakka avoimella kentällä onkin, ei hänestä metsässä

ole mihinkään.

Tämän tähden ehtikin luutnantti tovereineen hyvissä ajoin vaaran

paikalle. Jääkärit olivat täällä selvinneet jo neljästä kasakasta.

Raivosta kiehuen koettivat Elka ja Jemela pakottaa ratsujaan eteenpäin.

Maksoi mitä maksoi, heidän oli koetettava murtautua jääkäriketjun läpi

ja kaiken toivonsa panivat he pitkiin keihäisiinsä.

-- Ampukaa hevoset ensin, -- kehotti Valter Jernfält, -- jalkasin ei

kasakoista ole mihinkään! --

Muutaman kyynärän päähän Valterista oli Onni asettunut erään puun taa

suojaan, mistä hänen tarkka kiväärinsä kaatoi useita kasakkoja. Kun

Elka huomasi, kuka semmoista tuhoa teki hänen riveihinsä ja näki päälle

päätteeksi, että tuo rohkea ampuja oli yksinään, pakotti hän huutaen ja

lyöden ratsuansa puuta kohden.

-- Tule vain tänne, -- murahti Onni, -- sinäkin saat samallaisen paukun

kuin muutkin. --

Näin sanoen hän kohotti musketin poskelleen, tähtäsi ja laukasi.

Mutta -- luoti vinkahti sattumatta enemmän hevoseen kuin

ratsastajaankaan.

Nopeasti hän latasi kiväärin uudelleen ja se oli jo taasen

ampumakunnossa, kun Elka uudelleen tuli näkyviin. Pitkä keihäs välähti

uhkaavana ilmassa ja Onni näytti jo olevan kuoleman oma, sillä

hädissään hän oli lähtenyt puun turvista pois.

Mutta kiihkoissaan ollen ei Elkassakaan ollut varmuutta ohjaamaan

iskua. Se sattui Onnin kivääriin ja poika tupsahti lyönnin voimasta

selälleen.

Toisen kerran halkoi Elkan keihäs ilmaa ja nyt näytti rohkean pojan

viimeinen hetki todellakin olevan käsissä.

Mutta sallimus ei vielä ollut vihkinyt häntä kuolemaan. Kaksi kimeää

laukausta pamahti samassa ja Elka ratsuineen kaatui maahan.

Luutnantti Jernfält hyökkäsi esiin. Parin sylen päässä kaatuneista

makasi Olga tainnuksissa. Hänen ottamisensa ylös oli tuokion tehtävä.

Mutta kun Valterin piti lähteä kantamaan kallista kuormaansa pois,

kuuli hän hurjan huudon takanaan. Elka oli jälleen jaloillaan. Hän oli

kauhean näköinen. Lävistetystä rinnasta pulppusi verivirta. Ponnistaen

kaikki voimansa hän huusi kuoleman tuskissa:

-- Tänne Jemela! Pois tyttäreni...! -- Tähän uupuivat vanhan

kasakkapäällikön voimat. Sakea verivirta purskahti suusta, hän kaatui

kuolleena ratsunsa päälle.

Raivoavana kuin myrskyn puuska hyökkäsi Jemela esiin. Hänen takanaan

näkyi kaksi muuta kasakkaa. Hurja raivo liekehti heidän silmistään,

Keihäät ojossa he syöksyivät vinhaa vauhtia luutnanttia kohden joka ei

uskaltanut laskea Olgaa luotaan pelosta, että tämä haavoittuisi

taistelussa.

Epätoivon rohkeudella hän tarttui pistooliin. Luoti lennähtää ja yksi

vihollisista ulvahtaen kaatuu heponsa selästä, Mutta mitä hyötyä oli

tästä urhoolliselle savolaiselle? Hän joutui kuitenkin ylivoiman alle

ja Olga temmattaisiin häneltä pois. Tämä ajatus antoi hänelle

yliluonnollisia voimia. Laskettuaan varovasti nuoren tytön sen puun

juurelle, johon hän itse nojasi, tempasi hän uuden pistoolin toiseen

käteensä ja miekan toiseen valmiina antamaan henkensä niin kalliista

kuin mahdollista.

Mutta tänä kauheana hetkenä tuli myöskin apua, joskin vähän.

Onni oli taas päässyt jaloilleen ja saanut kiväärin käteensä, latasi

sen niin nopeaan kuin voi ja riensi henkensä kaupalla kamppailevan

luutnantin avuksi. Entinen luonto oli pojalla taasen ja yksi kasakoista

keikahti maahan.

Samassa hän jo ehti luutnantin rinnalle.

-- Nyt on meitä kaksi kahta vastaan, -- huusi Hiukan tyttären poika, --

ja nyt sitä nähdään, kuka tässä...! --

Tuokiossa olivat kasakat saapuvilla. Suomalaiset odottivat levollisina

heidän hyökkäystään.

-- Jos sinulla on useampia laukauksia, niin tähtää vain hevosiin, --

neuvoi luutnantti. -- Kas niin! --

Näin sanoen ojensi Valter Jernfält pistoolinsa, kuului pamahdus --

Jemelan hevonen keikahti hirnahtaen maahan. Kasakka, joka jäi eheäksi

kavahti jaloilleen ja ryntäsi keihäs ojossa päin luutnanttia.

Kun Valter kerran oli saanut vihollisensa hevosen selästä pois, ei

hänellä ollut hätäpäiviä, sillä hän tiesi, ettei kasakka jalkasin

kyennyt tappelemaan.

Kylmän tyynenä sivalsi Valter keihään syrjään aivan kuin leikkikalun,

hypähti sitte päättävän askeleen eteenpäin ja ennen kuin Jemela, joka

auttamattomasti hämmentyi liikkeissään, ehti käyttää pistooliaan, virui

hän halaistuin päin maassa verissään.

Heikko kirous pääsi vielä hänen huuliltaan -- sitte oli kaikki lopussa.

Vaikeampaa oli Onnin suoriutua temmellyksestä. Monet kerrat täytyi

hänen puikahtaa puun taa kasakan keihään alta. Mutta kun Kokko ja

Kärki, jotka loitompana olivat maksaneet viimeisen velan muutamille

vihollisille, olivat huomanneet luutnantin ja Onnin uhkaavan vaaran,

riensivät he kiiruimman kautta apuun. Kasakka kaatui toveriensa

viereen.

Elkan ja Jemelan kaaduttua lakkasi vastustus kasakkojen puolelta.

Harvat elossa olevat otettiin vangeiksi.

Jemelan ja Valter Jernfältin taistellessa oli Olga vironnut

tainnustilastaan. Suurimmalla jännityksellä, tuskin uskaltaen hengittää

oli hän kamppailua seurannut ja heti kasakan kaaduttua huudahti hän:

-- Kiitos Jumalan, ettei häntäkään enää ole! Isä raukkani lienee

myöskin kuollut? --

-- Taitaa olla, -- vastasi Valter ja katsoi Elkaan, joka kuolleenakin

molemmin käsin kouristi keihästä rintaansa vasten.

Virran sillalta raikkui samassa hurrahuuto, niin voimakas ja mahtava,

että kaiku kiidätti sen melkein yhtä voimakkaana Jernfältin komennossa

olevien jääkärien korviin, jotka nopeasti järjestyivät palatakseen

jälleen pääjoukon yhteyteen.

Loppukuvaukseksi tästä taistelusta, joka on loistavampia, mitä Suomen

joukko tämän sodan aikana suoritti, mainittakoon, mitä historioitsija

Montgomery, joka itse oli läsnä taistelussa, sanoo:

Sandelsin urhea joukko: Kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809 · 第 8 / 10 段