-- Nyt syntyy toisellainen leikki kuin Virran sillalla, -- virkkoi

Kokko lävistäen samassa erään venäläisen ali-upseerin, joka aikoi ottaa

hänet vangiksi, -- mutta lujasti päälle, pojat! Näytetään ryssille,

ettei pitkä peräytyminen ole vielä voimiamme vienyt! --

Duncker, joka seisoi vähän matkan päässä Kokosta, kuuli nämä sanat. Hän

kääntyi silloin tuohon vanhaan sotilaaseen päin ja hänen vakavat

kasvonsa hieman kirkastuivat, kun hän sanoi:

-- Sillä tavoin se savolainen puhuu ja tekee. Lujasti päälle, pojat!

Elävinä eivät he meitä saa! Koettakaamme murtautua läpi! --

Mutta tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Samassa kun Dunckerin piti

panna täytäntöön aikeensa, rynnisti häntä vastaan eversti Karpenkoff,

joka Hörnehammarista tullen sulki häneltä tien.

-- Everstiluutnantti, -- huusi Karpenkoff ratsastaen rintamasta esiin,

-- te olette saarroksissa, josta ette voi päästä mihinkään. Olette

taistelleet ihmeteltävällä urhoollisuudella ja sen tähden te voitte

antautua, tahraamatta senkautta vähääkään omaa tai sotamiestenne

mainetta. --

Dunckerin vakavat kasvot muuttuivat vieläkin synkemmiksi. Ja melkein

samassa hän huusi:

-- Moisen solvauksen voi pestä ainoastaan verellä. Tulta! --

Samaan aikaan antoi Karpenkoffkin samallaisen käskyn. Solvaus tulikin

verellä pestyksi, niin kuin Duncker oli toivonut, mutta se tuli hänen

omalla verellään.

Useampien luotien lävistämänä kaatui hän Kokon käsiin. Kärki ja Onni

riensivät samassa apuun ja ottivat kuolettavasti haavoittuneen

päällikkönsä käsiinsä.

-- Nyt päälle! -- karjui Kokko. -- Tänne miehet! Kannetaan hänet

vihollisrivien läpi. Eespäin! --

Savolaiset hyökkäsivät. Ensimmäinen venäläisten rivi musertui ja näytti

siltä, kuin murtautuminen olisi mahdollinen.

Samassa heräsi Duncker tajuntaan. Nähtyään, mitä oli tekeillä, sanoi

hän heikolla äänellä:

-- Minä olen kohta lopussa. Tunnen kuoleman lähestyvän nopein askelin.

Jättäkää minut, pelastakaa itsenne. --

-- Ei, me emme jätä teitä ryssien käsiin, -- virkkoi Kärki, -- ja sen

tähden... --

Duncker keskeytti hänet:

-- Mutta minä käsken tottelemaan.... hyvästi... --

Savolaiset tottelivat, panivat Dunckerin varovasti maahan ja

murtautuivat sitte hurjalla rohkeudella tiheiden vihollisrivien läpi.

Vain muutamia harvoja joutui vangiksi.

Näin päättyi Hörneforsin taistelu ja näin sai sankarikuoleman yksi

Suomen joukon kaunistuksista, yksi viidennen brigaadin uljaimmista

uroista.

Yön tullen harhailivat kolme ystäväämme ilman päämäärää etelään päin.

Muutaman onnellisen sattuman kautta tapasivatkin he aavistamattaan

eräitä elossa olevia tovereitaan ja sittemmin pääjoukon.

He olivat tällöin niin nääntyneitä nälästä, janosta ja vaivoista, että

vaivoin pystyssä pysyivät. Miehuus kuitenkin oli entisen vireä,

urhoutta ja lujuutta vielä oli olemassa vaikka uusiin taisteluihin.

5.

On kevät 1810. Vuoret, laaksot, järvet ja metsät olivat lumipeitteensä

luoneet. Lauhkea tuulenhenki hyväili poskea. Linnut lauloivat nyt,

kuten muinakin keväinä, sulosävelin kiitosta Luojallensa.

Lähdemme Tukholmaan eräänä kauniina kevätpäivänä ja pysähdymme tämän

kauniin kaupungin keskipisteeseen Pohjoissillalle. Mutta huolimatta

siitä, että ympärillä versoi kevät kukkeimmillaan eivät mielet olleet

niin iloisia kuin ne tähän aikaan tavallisesti ovat. Mihin katsoikin,

kaikkialla kuuli pidätettyä kuisketta ja näki synkkiä kasvoja. Mikä oli

syynä?

Rauha oli viimein tehty ja Suomi kadotettu.

Väkijoukossa, joka tänään oli liikkeellä, herätti kolme henkilöä muiden

erityistä huomiota.

Yksi näistä oli Patrik Jernfält ja kaksi muuta Valter sekä hänen nuori

puolisonsa Olga, joista edellinen oli Savon jääkäripataljoonan

kapteenin univormussa.

Vasemmassa käsivarressaan Valter kantoi surunauhaa. Vähää ennen sodan

loppua oli hänen isänsä näet kuollut ja hän sai periä tämän

suurenpuoleisen omaisuuden.

Heidän hiljaa kävellessään Rahatorilta Pohjoissillalle päin tahdomme

kuunnella heidän keskusteluaan.

-- Oli se sentään aika hyvä onni, että niin hyvissä ajoin myin Niemen,

jota sitä paitsi vihollinen ryösti ja poltti kohta teidän lähdettyänne

Pulkkilasta, -- sanoi Patrik Jernfält. -- Muuten olisin minä jäänyt

puille paljaille. --

-- Niin, hyvähän se oli, -- virkkoi Valter, -- mutta ei muutto Niemestä

Sulkavalle tainnut juuri hauska olla. --

-- Ei ensinkään, -- vakuutti Olga. -- Minä sain niin paljon kärsiä sinä

aikana ja ellei toivo sinuun olisi minua elähyttänyt, niin olisin

kenties menehtynytkin. Se minua kuitenkin ihmetyttää, ettei Fabian

muuttanut Ruotsiin. --

-- Hänen on hyvä olla sielläkin, -- vastasi majuri. -- Ei hänen

tarvitse huolia venäläisistä eikä heidän toimistaan, kunhan vain hoitaa

virkaansa. --

-- Oi, miten kaunista täällä on, -- virkkoi Olga, kun olivat tulleet

Pohjoissillalle. -- Tämmöistä ei monessa pääkaupungissa liene

nähtävänä. --

-- Tuskin, lapseni, -- vastasi Patrik Jernfält. -- Nuoruuteni päivinä

matkustelin paljon, mutta en missään nähnyt niin kaunisseutuista

kaupunkia kuin Tukholma on. Sen luonnonihana asema on yleisesti

tunnettu Euroopassa.

Nyt olivat he saapuneet sillan päähän. Sen itäiselle korvalle oli

kertynyt melkoinen joukko kansaa, jota poliisimiehet koettivat saada

hajaantumaan, mutta huonolla menestyksellä.

-- Katsotaan, mitä siellä on, -- sanoi Valter.

-- Oletko niin utelias? -- huomautti Olga hymyillen.

-- Olen vähän. Olenhan nyt tukholmalainen ja siksi täytyy olla

utelias. --

Näin sanoen hän jätti Olgan käden majurin kainaloon ja meni

väkijoukkoon, joka vapaehtoisesti teki tietä nähtyään suomalaisen

univormun.

Kohta pääsikin Valter toivottuun paikkaan. Mutta se, mitä hän näki, sai

hänet ehdottomasti häpsähtämään.

Siinä seisoi hänen edessään sillan kaidepuuta vasten kolme Savon

jääkäriä repaleisissa puvuissa. He ojentelivat läsnäolijoille

päähineitään almuja pyytäen, että pääsisivät takasin kotimaahaan

Suomeen.

Valterin silmissä milt'ei musteni. Ensi hämmästyksestä olivat jääkärit

pudottaa lakkinsa lantteineen. Samassa he huudahtivat yhteen ääneen:

-- Kapteeni Jernfält! --

-- Kokko, Kärki ja Onni, -- virkkoi Valter ja ojensi uskollisille

sotatovereilleen kätensä. -- Jos tahdotte jäädä tänne, niin saatte

elatuksenne kuolinpäiväänne asti, mutta jos aijotte matkustaa kotiinne,

niin annan teille runsaat matkarahat. --

-- Me ikävöimme Sulkavalle ja omaistemme luo, -- sanoivat Kokko ja

Kärki yht'aikaa.

-- Ja minä äidin ja iso-isän luo Lehtoniemen kärkeen, -- virkkoi Onni

katsahtaen ihastellen tähteä rinnassaan.

-- Olkoon menneeksi, tapahtukoon teidän tahtonne, mutta täällä ei

teidän enää tarvitse olla töllistelemässä. Tulkaa! --

Ja kansajoukon kaikuvasti hurratessa poistuivat Valter Jernfält ja

hänen kolme toveriaan.

Muutamia päiviä tämän jälkeen läksi eräs purjealus suoraan Helsinkiin.

Sen kannella seisoi kolme jääkäriä. Molemmat Jernfältit olivat antaneet

heille runsaasti matkatarpeita ja nyt jättivät he ainiaaksi Ruotsin

palaten iloisina ja onnellisina armaaseen syntymämaahansa, jonka edestä

he olivat niin uskollisesti ja miehuullisesti taistelleet ja vertaan

vuodattaneet.

Paljoa ei enää ole lisättävä kertomukseemme. Majuri Patrik Jernfält

osti itselleen kauniin tilan lähellä pääkaupunkia, jonne hän usein

matkusti leikkimään ja loruamaan nuorten Jernfälttien vallattomien

poikien kanssa.

Ja kun Valter Jernfält ei ollut kadottanut haluaan sotatoimiin, astui

hän erään ruotsalaisen rykmentin palvelukseen yleten täällä aikaa

myöten korkeammille arvoasteille.

Kokko ja Kärki saapuivat onnellisesti Sulkavalle. He luopuivat kokonaan

sotilasammatista, koska eivät tahtoneet olla venäläisten päällikkyyden

alla.

Lehtoniemen kären pienessä pirtissä syntyi iloa ja elämää Onnin tultua

kotiin. Hänkin erosi palveluksestaan ja hoiti sittemmin lapsen

hellyydellä äitiään ja iso-isäänsä näiden kuolemaan saakka. Ja kun nämä

muutaman vuoden kuluttua muuttivat mananmajoille, meni Onni naimisiin

erään varakkaan talonpojan tyttären kanssa Jynkässä päästen näin

vauraaksi tilanomistajaksi.

Virran noidasta Katrista ei kuulunut mitään muuta, kuin että hänet

Iisalmen asukkaat olivat löytäneet eräänä päivänä keväällä 1809

Virtajoesta hukkuneena. Luultavasti oli hän joutunut pakenevien

venäläisten pariin ja hirveässä sekasorrossa saanut aalloissa

kuolemansa.

Näin taisteli ja kärsi viides brigaadi, tuo Sandelsin urhea joukko, ja

sen kunniakas maine on kautta aikojen aina säilyvä kirkkaana.

Sandelsin urhea joukko: Kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809 · 第 10 / 10 段