Kokko lävistäen samassa erään venäläisen ali-upseerin, joka aikoi ottaa
hänet vangiksi, -- mutta lujasti päälle, pojat! Näytetään ryssille,
ettei pitkä peräytyminen ole vielä voimiamme vienyt! --
Duncker, joka seisoi vähän matkan päässä Kokosta, kuuli nämä sanat. Hän
kääntyi silloin tuohon vanhaan sotilaaseen päin ja hänen vakavat
kasvonsa hieman kirkastuivat, kun hän sanoi:
-- Sillä tavoin se savolainen puhuu ja tekee. Lujasti päälle, pojat!
Elävinä eivät he meitä saa! Koettakaamme murtautua läpi! --
Mutta tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Samassa kun Dunckerin piti
panna täytäntöön aikeensa, rynnisti häntä vastaan eversti Karpenkoff,
joka Hörnehammarista tullen sulki häneltä tien.
-- Everstiluutnantti, -- huusi Karpenkoff ratsastaen rintamasta esiin,
-- te olette saarroksissa, josta ette voi päästä mihinkään. Olette
taistelleet ihmeteltävällä urhoollisuudella ja sen tähden te voitte
antautua, tahraamatta senkautta vähääkään omaa tai sotamiestenne
mainetta. --
Dunckerin vakavat kasvot muuttuivat vieläkin synkemmiksi. Ja melkein
samassa hän huusi:
-- Moisen solvauksen voi pestä ainoastaan verellä. Tulta! --
Samaan aikaan antoi Karpenkoffkin samallaisen käskyn. Solvaus tulikin
verellä pestyksi, niin kuin Duncker oli toivonut, mutta se tuli hänen
omalla verellään.
Useampien luotien lävistämänä kaatui hän Kokon käsiin. Kärki ja Onni
riensivät samassa apuun ja ottivat kuolettavasti haavoittuneen
päällikkönsä käsiinsä.
-- Nyt päälle! -- karjui Kokko. -- Tänne miehet! Kannetaan hänet
vihollisrivien läpi. Eespäin! --
Savolaiset hyökkäsivät. Ensimmäinen venäläisten rivi musertui ja näytti
siltä, kuin murtautuminen olisi mahdollinen.
Samassa heräsi Duncker tajuntaan. Nähtyään, mitä oli tekeillä, sanoi
hän heikolla äänellä:
-- Minä olen kohta lopussa. Tunnen kuoleman lähestyvän nopein askelin.
Jättäkää minut, pelastakaa itsenne. --
-- Ei, me emme jätä teitä ryssien käsiin, -- virkkoi Kärki, -- ja sen
tähden... --
Duncker keskeytti hänet:
-- Mutta minä käsken tottelemaan.... hyvästi... --
Savolaiset tottelivat, panivat Dunckerin varovasti maahan ja
murtautuivat sitte hurjalla rohkeudella tiheiden vihollisrivien läpi.
Vain muutamia harvoja joutui vangiksi.
Näin päättyi Hörneforsin taistelu ja näin sai sankarikuoleman yksi
Suomen joukon kaunistuksista, yksi viidennen brigaadin uljaimmista
uroista.
Yön tullen harhailivat kolme ystäväämme ilman päämäärää etelään päin.
Muutaman onnellisen sattuman kautta tapasivatkin he aavistamattaan
eräitä elossa olevia tovereitaan ja sittemmin pääjoukon.
He olivat tällöin niin nääntyneitä nälästä, janosta ja vaivoista, että
vaivoin pystyssä pysyivät. Miehuus kuitenkin oli entisen vireä,
urhoutta ja lujuutta vielä oli olemassa vaikka uusiin taisteluihin.
5.
On kevät 1810. Vuoret, laaksot, järvet ja metsät olivat lumipeitteensä
luoneet. Lauhkea tuulenhenki hyväili poskea. Linnut lauloivat nyt,
kuten muinakin keväinä, sulosävelin kiitosta Luojallensa.
Lähdemme Tukholmaan eräänä kauniina kevätpäivänä ja pysähdymme tämän
kauniin kaupungin keskipisteeseen Pohjoissillalle. Mutta huolimatta
siitä, että ympärillä versoi kevät kukkeimmillaan eivät mielet olleet
niin iloisia kuin ne tähän aikaan tavallisesti ovat. Mihin katsoikin,
kaikkialla kuuli pidätettyä kuisketta ja näki synkkiä kasvoja. Mikä oli
syynä?
Rauha oli viimein tehty ja Suomi kadotettu.
Väkijoukossa, joka tänään oli liikkeellä, herätti kolme henkilöä muiden
erityistä huomiota.
Yksi näistä oli Patrik Jernfält ja kaksi muuta Valter sekä hänen nuori
puolisonsa Olga, joista edellinen oli Savon jääkäripataljoonan
kapteenin univormussa.
Vasemmassa käsivarressaan Valter kantoi surunauhaa. Vähää ennen sodan
loppua oli hänen isänsä näet kuollut ja hän sai periä tämän
suurenpuoleisen omaisuuden.
Heidän hiljaa kävellessään Rahatorilta Pohjoissillalle päin tahdomme
kuunnella heidän keskusteluaan.
-- Oli se sentään aika hyvä onni, että niin hyvissä ajoin myin Niemen,
jota sitä paitsi vihollinen ryösti ja poltti kohta teidän lähdettyänne
Pulkkilasta, -- sanoi Patrik Jernfält. -- Muuten olisin minä jäänyt
puille paljaille. --
-- Niin, hyvähän se oli, -- virkkoi Valter, -- mutta ei muutto Niemestä
Sulkavalle tainnut juuri hauska olla. --
-- Ei ensinkään, -- vakuutti Olga. -- Minä sain niin paljon kärsiä sinä
aikana ja ellei toivo sinuun olisi minua elähyttänyt, niin olisin
kenties menehtynytkin. Se minua kuitenkin ihmetyttää, ettei Fabian
muuttanut Ruotsiin. --
-- Hänen on hyvä olla sielläkin, -- vastasi majuri. -- Ei hänen
tarvitse huolia venäläisistä eikä heidän toimistaan, kunhan vain hoitaa
virkaansa. --
-- Oi, miten kaunista täällä on, -- virkkoi Olga, kun olivat tulleet
Pohjoissillalle. -- Tämmöistä ei monessa pääkaupungissa liene
nähtävänä. --
-- Tuskin, lapseni, -- vastasi Patrik Jernfält. -- Nuoruuteni päivinä
matkustelin paljon, mutta en missään nähnyt niin kaunisseutuista
kaupunkia kuin Tukholma on. Sen luonnonihana asema on yleisesti
tunnettu Euroopassa.
Nyt olivat he saapuneet sillan päähän. Sen itäiselle korvalle oli
kertynyt melkoinen joukko kansaa, jota poliisimiehet koettivat saada
hajaantumaan, mutta huonolla menestyksellä.
-- Katsotaan, mitä siellä on, -- sanoi Valter.
-- Oletko niin utelias? -- huomautti Olga hymyillen.
-- Olen vähän. Olenhan nyt tukholmalainen ja siksi täytyy olla
utelias. --
Näin sanoen hän jätti Olgan käden majurin kainaloon ja meni
väkijoukkoon, joka vapaehtoisesti teki tietä nähtyään suomalaisen
univormun.
Kohta pääsikin Valter toivottuun paikkaan. Mutta se, mitä hän näki, sai
hänet ehdottomasti häpsähtämään.
Siinä seisoi hänen edessään sillan kaidepuuta vasten kolme Savon
jääkäriä repaleisissa puvuissa. He ojentelivat läsnäolijoille
päähineitään almuja pyytäen, että pääsisivät takasin kotimaahaan
Suomeen.
Valterin silmissä milt'ei musteni. Ensi hämmästyksestä olivat jääkärit
pudottaa lakkinsa lantteineen. Samassa he huudahtivat yhteen ääneen:
-- Kapteeni Jernfält! --
-- Kokko, Kärki ja Onni, -- virkkoi Valter ja ojensi uskollisille
sotatovereilleen kätensä. -- Jos tahdotte jäädä tänne, niin saatte
elatuksenne kuolinpäiväänne asti, mutta jos aijotte matkustaa kotiinne,
niin annan teille runsaat matkarahat. --
-- Me ikävöimme Sulkavalle ja omaistemme luo, -- sanoivat Kokko ja
Kärki yht'aikaa.
-- Ja minä äidin ja iso-isän luo Lehtoniemen kärkeen, -- virkkoi Onni
katsahtaen ihastellen tähteä rinnassaan.
-- Olkoon menneeksi, tapahtukoon teidän tahtonne, mutta täällä ei
teidän enää tarvitse olla töllistelemässä. Tulkaa! --
Ja kansajoukon kaikuvasti hurratessa poistuivat Valter Jernfält ja
hänen kolme toveriaan.
Muutamia päiviä tämän jälkeen läksi eräs purjealus suoraan Helsinkiin.
Sen kannella seisoi kolme jääkäriä. Molemmat Jernfältit olivat antaneet
heille runsaasti matkatarpeita ja nyt jättivät he ainiaaksi Ruotsin
palaten iloisina ja onnellisina armaaseen syntymämaahansa, jonka edestä
he olivat niin uskollisesti ja miehuullisesti taistelleet ja vertaan
vuodattaneet.
Paljoa ei enää ole lisättävä kertomukseemme. Majuri Patrik Jernfält
osti itselleen kauniin tilan lähellä pääkaupunkia, jonne hän usein
matkusti leikkimään ja loruamaan nuorten Jernfälttien vallattomien
poikien kanssa.
Ja kun Valter Jernfält ei ollut kadottanut haluaan sotatoimiin, astui
hän erään ruotsalaisen rykmentin palvelukseen yleten täällä aikaa
myöten korkeammille arvoasteille.
Kokko ja Kärki saapuivat onnellisesti Sulkavalle. He luopuivat kokonaan
sotilasammatista, koska eivät tahtoneet olla venäläisten päällikkyyden
alla.
Lehtoniemen kären pienessä pirtissä syntyi iloa ja elämää Onnin tultua
kotiin. Hänkin erosi palveluksestaan ja hoiti sittemmin lapsen
hellyydellä äitiään ja iso-isäänsä näiden kuolemaan saakka. Ja kun nämä
muutaman vuoden kuluttua muuttivat mananmajoille, meni Onni naimisiin
erään varakkaan talonpojan tyttären kanssa Jynkässä päästen näin
vauraaksi tilanomistajaksi.
Virran noidasta Katrista ei kuulunut mitään muuta, kuin että hänet
Iisalmen asukkaat olivat löytäneet eräänä päivänä keväällä 1809
Virtajoesta hukkuneena. Luultavasti oli hän joutunut pakenevien
venäläisten pariin ja hirveässä sekasorrossa saanut aalloissa
kuolemansa.
Näin taisteli ja kärsi viides brigaadi, tuo Sandelsin urhea joukko, ja
sen kunniakas maine on kautta aikojen aina säilyvä kirkkaana.