ärähtävällä kärsimättömyydellä, -- ja sen tähden palaan kertomukseeni.
Vankkoja poikia, oikein tottunutta metsänkävijää ja karhunajajaa olivat
joukkoni miehet ja toivoinkin voivani saada heidän avullaan paljon
aikaan, eritoten koska vielä useat heistä tunsivat seudun.
Nelin kontin ryömien lähenimme siis niin lähelle vahtitulia, että
näimme sekä liekaan pannut hevoset että myöskin miehet ja naiset
leiritulien ympärillä. Tästä oivalsin, etteivät nämä kasakat olleet
saporogeja, sillä tämä heimo aron kansaa ei suvaitse koskaan naisia
mukanaan, vaan houkuttelee joko matkustajia rupeamaan heimon jäseniksi
tahi ryöstää nuoria poikia muista kansoista ja kasvattaa nämä sitte
omien heimotapojensa mukaisesti. Tällä tavoin ovat juuri saporogit
alituiseen voineet pysyä yhtä suurilukuisina. Niin, -- jatkoi majuri,
jonka tapa oli aina lämmöllä kerskata tästä puolivillistä aron
kansasta, -- tahdonpa sanoa teille, ettei ole niinkään helppoa päästä
täysveriseksi saporogiksi, josta tässä sivumennen tahdon mainita. Vähää
ennen sodan syttymistä matkusti eräs rykmentti-tovereistani,
seikkailuhaluinen luonne, mutta muuten kelpo poika, kasakkojen maahan,
sillä häntä huvitti saada omin silmin nähdä tuota merkillistä kansaa,
jonka hetmanina [kasakkapäällikön nimitys] Mazeppa, Kaarlo XII onneton
liittolainen, oli ollut. Täällä ollessaan sai hän kerran nähdä miten
neljä vankkaa miestä halusivat saada täysverisen saporogin
tunnustuksen. Tämä tapahtui erityisen koetuksen kautta. Jokaisen täytyi
pienellä purrella laskea kolmetoista Dniepper-joen vaarallisinta
koskea, joista suurin oli lähemmä 15 jalan korkuinen. Näistä neljästä
onnistui ainoastaan yhden päästä eheänä ja hänet tunnustettiin
täysveriseksi saporogiksi. Kaksi hukkui ja kolmas kääntyi takasin
vaaralliselta taipaleelta jo ensimmäisestä koskesta päästyään. Mutta
nyt kertomukseeni!
Siitä, että naisia oli vahtitulien ääressä, huomasin, niin kuin jo olen
maininnut, etteivät nämä olleet noita sotaisia saporogeja. Mihin
heimoon kuuluivat nämä sitte? Olivatko donilaisia, ukrainalaisia vai
jajskia?
Olipa miten oli, heidän sukuperänsä totta puhuen oli minusta saman
tekevä. Siinä oli minusta kylläksi, että he olivat vihollisia. Kun olin
lähettänyt päällikölle sanan jouduttaa päävoiman marssia, sijoitin
vakoilijajoukkoni sopivaan paikkaan pitämään silmällä, mitä tapahtuisi.
Tähystellessäni erään rohkean ja reippaan ali-upseerin sekä muutamien
vankkakourien jääkärien kanssa muutaman suuren kiven takaa äärimmäisiä
leiritulia, joista olimme tuskin parinkymmenen kyynärän päässä,
yltyivät äänet tulien ympärillä yltymistään ja viimein huomasin, että
kahden keski-ikäisen miehen välillä syntyi riita. Toinen -- se oli
myöskin hurjempi ja luultavasti myöskin riidan alkaja -- osotti usein
erästä kaunista naista, joka pieni lapsi sylissä oli istuutunut
muutamalle mättäälle vähän matkaa nuotiosta. Näin selvästi, miten vaimo
parka tuskallisesti puristi pienokaista rintaansa vasten.
Kun riitaa oli miesten kesken jatkunut muutamia minuutteja, syöksyi
miehistä hurjempi naisen kimppuun, iski häntä rajusti päähän ja tempasi
lapsen käsiinsä.
Samassa kuulin ali-upseerin mölisevän karkean kirouksen. Olin niin
kiintynyt katsomaan näkyä edessäni, etten edes välittänyt hänen
murinastaan mitään. Mutta kohta olin sen saapa tietää.
Hurjistunut mies päästi niin kamalan pilkkanaurun, etten koskaan moista
ole kuullut, potkasi rukoilevaa miestä ja riuhtasi hennon lapsen ilmaan
aikeessa heittää roihuavaan nuotioon. Kaikilta kasakoilta pääsi
yht'aikaa hätähuuto, mutta siihen sekottui samalla kertaa pyssyn
pamahdus. Raivo kasakka laski lapsen pois, huitoi käsillään ilmaa ja
keikahti selkäperin maahan.
-- En voinut kauempaa nähdä moista sydämmetöntä raakuutta turvatonta
lasta kohtaan, -- huusi kersantti ja hyökkäsi esiin, ja kun
pääjoukkomme samassa ehti paikalle, tehtiin ryntäys heti paikalla.
Puolessa tunnissa olivat kasakat saarroksissa.
Kun taistelu oli tauonnut, oli jo aamukin käsissä. Uneksien ja
ajatellen tuota pöyristyttävää näkyä nuotion ääressä ohjasin melkein
tiedottomana askeleeni sinne päin.
Äkkiä pysähdytti minut hento parahdus jossain aivan lähellä. Kahden
mättään välissä huomasinkin samassa tuon rääkätyn naisen ja niistä
verijäljistä, joita ulottui jonkun matkaa etemmä, huomasin, että nainen
toinnuttuaan oli laahannut itsensä tähän paikkaan, missä hänen
onnellisesti säilynyt pienokaisensa lepäsi. Syvästä miekan haavasta
päässä oli veri tulvehtinut melkein kuiviin. Muutamien kyynärien päässä
tästä makasi hurjistunut mies kuolleena. Kersantin luoti oli sattunut
keskelle rintaa.
Sitte kun olin antanut viedä kuolevan kasakkanaisen erääseen pieneen
risumajaan kertoi tämä, että hänen miehensä polveutui eräästä arvossa
pidetystä kasakkaheimosta ja että yksi tämän esi-isistä oli ollut
kasakkapäällikkönä 17 vuosisadan alussa. Hän oli ollut erään
kapinaliiton johtajana, josta syystä oli neljän muun kuulun kasakan
kanssa mestattu Varsovassa. Hurjistunut mies oli ollut joukon
päällikkö. Hän oli joutunut rikollisiin rakkaussuhteisiin nuoren vaimon
kanssa ja viinan vaikutuksesta oli hänen luontonsa hurjistunut
rikokseen.
Kuolevan kasakkanaisen viimeiset sanat olivat:
-- Jalo herra, te, joka kuulutte siihen kansaan, jolla on enemmän
inhimillisiä tunteita ainakin viattomia lapsia kohtaan, älkää jättäkö
lastani kamalan surman saaliiksi... minä... e -- -- elän... --
Enempää onneton kasakkanainen ei ehtinyt sanoa, hän heitti henkensä
ja...
Parahdus pääsi samassa Olga Pavlukan huulilta ja hän vaipui pyörtyneenä
Amalian syliin. Ja kun hän sitte jonkun ajan perästä virkosi, riensi
hän majurin syliin huudahtaen:
-- Tuo pieni lapsi olin minä! Sanokaa, olenko oikein arvannut? --
-- Olet, lapseni, -- vastasi Patrik Jernfelt kuivaten suuria hikihelmiä
otsaltaan. -- Sinut se kuoleva äitisi Keltin kylässä jätti minun
huostaani ja Jumala tietää, että aina olen koettanut kasvattaa sinua
niin, että sinusta tulisi hyvä ja hurskas nainen. --
Kauan itki Olga katkerasti majurin povea vasten nojaten. Viimein hän
virkkoi:
-- Entä nimeni? Ken on...? --
-- Ennen kuin äitisi kuoli, onnistui hänen kuiskata nimesi. Sittemmin
olen tutkinut Pietarin arkistoja ja saanutkin sieltä selville, että
eräs kasakkapäällikkö Pavluka v. 1637 nostatti kasakat kapinaan, joka
loppui aivan niin kuin äitisi oli kertonut. --
-- No, entä isäni sitte? Minne hän joutui? -- kysyi Olga etemmä.
-- Siitä en tiedä, lapseni. Meidän hyökkäyksemme johdosta pakenivat
kasakat ja luultavasti temmattiin isäsi joukon mukaan. Minun huostaani
joutuessasi olit sinä vuoden vanha. Nyt kirjoitamme me 1808 ja sinä
olet siis sen mukaan yhdenkolmatta ikäinen. Paljoa kepeämpi on nyt
ollakseni saatuani ilmaista, kuka sinä olet, mutta, -- jatkoi Patrik
Jernfält otsa synkkänä, -- jos tahdot mennä kansalaistesi pariin,
niin... --
Majuri ei ehtinyt lausua ajatustaan loppuun, kun Olga Pavluka nopeasti
vei kätensä hänen huulilleen.
-- Ei, -- virkkoi hän tummat silmänsä säihkyen, -- minä tahdon jäädä
tänne niin... niin... niin kauaksi kuin se minulle suodaan. --
Vastauksen sijaan painoi Patrik Jernfält lämpimän suutelon nuoren
kasakkaneidon otsaan ja Amaliakin sulki hänet syliinsä huudahtaen:
-- Ei, siskoseni, sinä et saa jättää meitä! Sinä ja minä, olemmehan
sisaruksia! --
3.
Valter Jernfält kostui tämän jälkeen taudistaan aimo vauhtia. Mutta
parantavana lääkkeenä tässä oli myöskin se, että molemmat tytöt joka
päivä rohkasivat häntä iloisuudellaan.
Mutta tervehtymisen kanssa sai jalansijaa myöskin ajatus, että hänen
oli jättäminen Niemi ja sen asukkaat, jotka jo olivat tulleet hänelle
niin rakkaiksi.
Rakkain näistä kaikista oli kuitenkin Olga. Hän tunsi, miten
lähtemättömäksi oli painunut tämän kuva hänen sydämmensä syvyyteen ja
tämä huomio sai hänet aluksi aivan alakuloiseksi. Miten saisi hän
tietää, olivatko hänen tunteensa löytäneet vastarakkautta? Olisikohan
hän, kuten muutkin etelän lapset yleensä, epävakainen luonteeltaan? Jos
neidolla nyt oli jotain hellempiä tunteita häntä kohtaan, niin mitenkä
hän voisi olla varma siitä, etteivät ne kylmeneisi hänen poissa
ollessaan.
Tätä ajatellessa tuntui niin kovin tuskalliselta.
Oli eräs päivä huhtikuun lopulla. Valter Jernfält tunsi itsensä nyt jo
niin voimakkaaksi, että oli päättänyt etsiä käsiinsä sotatoverinsa.
Tämä halu sai vielä kiihdykettä siitä, että hänen lähettämänsä
tiedustelijat olivat saaneet selville, että Sandels oli murtautunut
pois Oulunsalosta ja marssi nyt Ranssilaan päin.
Päivällispöydässä ilmasi Valter sedän perheelle päätöksensä lähteä
matkalle seuraavana päivänä. Tuskin hän oli ehtinyt lausua loppuun
ajatuksensa, kun hän huomasi miten liikutetuiksi molemmat tytöt tulivat
hänen sanojensa johdosta. Amalia punehtui vienosti ja käänsihe syrjään,
mutta Olga Pavlukan hienot kasvot sävähtivät kalman kalpeiksi. Siinä
oli kylläksi. Nyt hän tiesi, että hänen tunteensa olivat saavuttaneet
vastarakkautta.
-- Siinä teet, poika, lemmon oikein, -- virkkoi majuri. -- Toimettomana
täällä lojua ei ole mikään huvi. Saada nyt minun vaikka ihmeen kautta
vasen käsivarteni takaisin, niin eipä tottavieköön kuluisi monta
tuntia, kun olisin minäkin valmis lähtöön mukanasi.
Koko iltapuolen päivää vallitsi yleinen alakuloisuus pienessä
perheessä. Amalia istui allapäin alakerroksen salissa ommellen niin
vikkelään, että olisi luullut hänen pitävän saada työnsä määrähetkellä
valmiiksi. Olga näyttäytyi harvoin alhaalla. Hän pysyttelihe
enimmäkseen tyttöjen yhteisessä ylishuoneessa.
Kun luutnantti sattumalta kulki sen ohi, pysähtyi hän kuuntelemaan. Hän
erotti selvästi nyyhkintää sisästä. Kaksi kertaa hän yritti lähteä
pois, mutta viimein naputti hiljaa oveen. Hänen piti saada puhua kahden
kesken kasakkaneidon kanssa ja hän tiesikin, että tämä se juuri siellä
sisässä oli, koska oli nähnyt äsken ikään serkkunsa alhaalla salissa.
Ovi avautui ja Olga astui esiin. Ensi katsahdukselta Valteriin lensi
hohtava puna hänen ihanille kasvoilleen.
Me jätämme mainitsematta, mitä sisässä nuoret keskenään puhelivat. Sen
vain tahdomme lisätä, että kun Valter jätti Olgan, painoi hän
kutrikkaan päänsä tämän rinnoille ja loi rakkautta sädehtivät silmänsä
häneen ja kuiskasi vienosti:
-- Jumala kanssasi, ystäväni. Rukoukseni seuraavat sinua aina! --
Varhain seuraavana aamuna Valter Jernfält jätti Niemen saaden mukaansa
pienen perheen sydämmellisimmät onnentoivotukset. Hän oli saanut
matkaoppaakseen erään majurin luotettavimmista rengeistä. Tämän
kehoituksesta suunnattiin kulku ensin Junnoon ja sitte Pelkolaan päin.
Syynä tähän oli se, että huhuttiin everstiluutnantti Obuhowin
asettuneen viidensadan miehen kanssa Pulkkilaan.
* * * * *
Se Te Deum [kiitos-jumalanpalvelus], jonka Sandels oli Revonlahden
voiton johdosta antanut pitää, oli tuskin ehditty toimittaa loppuun,
kun eräs hänen ajutanteistaan, luutnantti von Fieandt, riensi hänen
luokseen.
-- Tulimmainen, minkä näköinen olette! -- huudahti Sandels. -- Oletteko
olleet taistelussa? --
-- En, mutta nyt tiedän, missä Obuhow majailee. --
-- No, missä? --
-- Pulkkilassa. --
-- Tiedättekö myöskin hänen joukkonsa suuruuden? --
-- Kyllä, erään vangitun ryssän ilmotuksen mukaan ei sitä kuulu olevan
viittä sataa miestä enempää. --
Tämä tieto teki Sandelsin, joka koko matkan ajan Oulunsalosta oli ollut
synkkä ja vähäpuheinen, tavattoman puheliaaksi. Hän kutsui heti
sotaneuvottelun kokoon ja siinä päätettiin yksimielisesti hyökätä
Pulkkilassa majailevan venäläisen joukon kimppuun, ja jos mahdollista,
vangita se tai lyödä maahan.
Tätä tarkoitusta varten brigaadin päällikkö teki seuraavan
suunnittelun:
Toukokuun ensimäisenä päivänä kohta jälkeen puolenpäivän marssii
everstiluutnantti Fahlander 100 pohjanmaalaisen, yhtä monen Savon
jääkärin sekä Kajaanin pataljoonan kanssa Pelkolan kylän kautta, s.o.
länteen päin ja jatkaisi kulkuaan, kunnes saapuisi Pulkkilan
eteläpuolelle. Täällä pysähtyisi hän Iisalmen tielle katkaistakseen
vihollisen paluumatkan sille taholle. Majuri Berndt Grotenfelt
määrättiin länsipohjan pataljoonan ja sadan jääkärin kanssa seuraamaan
Ranssilasta tulevaa tietä Pulkkilaan. Grotenfeltillä oli mukanaan 2
kolminaulaista tykkiä luutnantti Svebeliuksen komennossa. Sandels itse
seurasi viime mainittua kolonnaa.
Muutaman kivenheiton päässä Ranssilan kirkolta oli Onni sijoittunut
eräälle suurelle karpeiselle kivelle, jolta hän oli pyyhkinyt lumen
pois. Nuoren jääkärin ulkomuoto ei ilmaissut ollenkaan väsymystä,
vaikka hän oli raahustanut raskaita matkavarustuksia koko tuon 5
peninkulman pituisen matkan Oulunsalosta Ranssilaan. Päinvastoin hän
näytti oikein reippaalta ja iloiselta huudahtaen tuon tuostakin
itsekseen:
-- Päästä nyt vain joutuin etelään päin, niin saisi näyttää äidille ja
iso-isälle, että sittenkin olen kelvannut sotamieheksi! --
-- Koeta kärsiä, poika, -- kuului samassa karkea ääni Onnin takana.
-- Kärsiä! Niin, sillä tavoin, Kokko-isä, voitte sanoa te, jonka koti
on niin kaukana, että sitä tuskin enää muistattekaan, -- sanoi Onni
siihen.
-- Tunnin kuluttua tulee sinun olla valmiina marssiin, -- huomautti
Kokko vastaamatta pojan sanoihin.
Onni hyppäsi kiveltä alas.
-- Mihin lähdetään? -- kysyi hän tarttuen Kokon käteen. --
Tiedättekö? --
-- En. --
-- Eihän toki vain peräytymään? --
-- Ei, siitä saat olla varma, poikani. Äsken ikään tapasin Dunckerin ja
hän sanoi näinikään: -- nyt, Kokko-vanhus, saatte kohta näyttää, mihin
kelpaatte. Pitäkää nytkin yhtä luja kurssi kuin Jynkässäkin, niin saat
nähdä, että ryssän töppöset heiluu. -- Niin se kapteeni sanoi. --
Kello 2 iltapäivällä toukokuun 1 päivänä läksi Fahlander ja kolme
tuntia myöhemmin Grotenfelt Pulkkilaa kohden.
* * * * *
Valter Jernfält oli luottanut liian paljon voimiinsa. Alkumatkasta hän
tunsi itsensä yhtä terveeksi ja virkuksi kuin ennen haavoittumistaan,
mutta Junnon kylään päästessä alkoivat voimat vähetä. Hän katui nyt,
ettei ollut suostunut setänsä kehotukseen ottaa hevosta ja rekeä. Mutta
nyt oli jo myöhäistä korvata tätä laiminlyöntiä, toinen keino täytyi
keksiä.
Juho, yksi majuri Jernfältin vanhimmista ja uskollisimmista
palvelijoista, kääntyi nyt Valteriin sanoen avomielisesti:
-- Näen luutnantin olevan väsyneemmän, kuin mitä tahdoitte myöntää.
Minäpä tahtoisin puolestani sanoa, ettei kelpaa ollenkaan tuolla tavoin
hoitaa ruumistaan, koska vielä äsken olette olleet sairas. Ottakaa nyt
minua kaulasta kiinni, niin on vakavampi astua. Kas, sillä tavalla! Ei
tässä tarvitse kainostella, sillä ei ole takeita, ettei ryssä minä
tuokiona tahansa karkaa niskaamme. Sen tähden täytyy tässä joutua
riivatun kyytiä kylään. --
Juho, ollen kookas ja tavattoman voimakas mies, kuletti luutnanttia
melkein kantamalla lumisohjussa. Tämä omituinen raahustaminen herätti
tietysti suurta huomiota Junnon kylän asukkaissa. Nuorta ja vanhaa
riensi ihmettelemään näitä outoja vieraita.
Viimein eräs akka älähti:
-- Taivasten tekijä, no ettekö nyt näe, että Juhohan se on, Niemen
majurin renki!
Ja samassa kun akka oli tämän sanonut, tunsivat Juhon kaikki ja väkeä
kertyi vieraiden ympärille laumottain. Satamalla tulvi kysymyksiä
Juholle.
-- Tämä upseeri on majurin veljenpoika, -- virkkoi Juho saatuaan
viimein sananvuoron. -- Hän on maannut kipeänä kokonaisen kuukauden
Niemessä, niin, aina siitä saakka kun hän täällä tappelussa haavoittui.
Nyt on hän matkalla Ranssilaan. Luuletteko, että tämä tie sinne on
tukossa? --
-- Ei ole, sen tiedän ihan varmaan, -- vastasi eräs hallavapartainen
valkotukka vanhus, -- mutta upseeri ei näytä vielä oikein toipuneelta
taudistaan. --
-- Sitä minäkin, -- vastasi Juho. -- Sen tähden olisi hyvä, jos
voisitte hankkia hevosen ja... --
-- Minulla on, minulla ja sen hän mielellään saa, -- ehätti
valkohapsinen vanhus.
-- Kiitos, ystävä, -- vastasi Valter Jernfält. Rehellisen maksun tulet
saamaan kyydistäsi. --
-- Häpeä sille, joka maksua ottaa maan puolustajalta, -- arveli ukko.
-- Antakaa vain pyyhkiä suoraa päätä Pelkolaan, siellä ei ole
vihollisen näköistäkään. --
Luutnantti koetti kaikin mokomin taivuttaa hevosen omistajaa ottamaan
edes jotain korvausta. Ukko toisti entiset sanansa lisäten, että hän
tuntisi itsensä suuresti loukkautuneeksi, jos luutnantti vielä
tyrkyttäisi hänelle maksua, jota hänen omatuntonsa kielsi ottamasta.
-- No, toivotaan sitte, että jonkun kerran voin tehdä sulle
vastapalveluksen, -- vastasi Valter Jernfält, heittäytyi rekeen ja
läksi rivakkaa ravia ajamaan Pelkolaan päin.
Vapunpäivän iltamyöhällä ehtivät vasta matkustajamme mainittuun kylään.
Asukkaat täällä olivat jo aikoja sitte käyneet levolle, jonka vuoksi
oli jokseenkin vaikea saada yösijaa. Viimein eräs kylän köyhin torppari
lupasi pirttinsä lepopaikaksi luutnantille. Juhon oli onnistunut löytää
muuan tyhjä vaja, jonne hän toimitti hevosen suojaan. Riisuttuaan sen
ja pantuaan ruokaa eteen laittoi hän itselleen vuoteen pehkuihin ja
nukahti heti.
Se voimattomuus, joka oli vallannut Valter Jernfältin, esti häntä
jatkamasta matkaa varhain seuraavana aamuna, kuten hän oli halunnut.
Koko aamupuolen päivää ja kappaleen iltapuoltakin lepäili hän sen
tähden pirtissä. Mutta kellon lähestyessä viittä tunsi hän itsensä
jälleen kyliin voimistuneeksi matkaa jatkaakseen. Hän käski Juhon
panemaan hevosen valjaisiin.
Vanha palvelija riensi heti toimittamaan käskyä, mutta jonkun minuutin
kuluttua hän syöksyi sydän kurkussa huohottaen pirttiin huutaen:
-- Luutnantin ei tarvitse matkustaa, ei ensinkään! --
-- Mitä sinä lörpöttelet, -- kivahti Valter ihmetellen. -- Pane vain
valjaisiin! --
-- Ei, mutta tulkaahan ulos, niin näette! --
Kun Valter Jernfält tuli ulos ja heitti katseensa pohjoiseen päin,
pääsi häneltä ilon ja ihmettelyn huudahdus, sillä tuskin parin pyssyn
kantaman päässä kylästä huomasi hän kaksi pitkää sotilasriviä tulevan
melkein rientomarssissa.
-- Ne ovat savolaisia! -- huudahti hän. -- Näen sen heidän
siniharmaasta univormustaan. Jumalan kiitos, että vielä kerran pääsin
toverini pariin! Riennä nyt kotiisi, Juho. Ja kun jätät hevosen
Junnonkylään, niin anna nämä rahat isännälle. Ellei hän hyvällä tahdo
ottaa niitä vastaan, niin pistä ne reen pohjalle ja livistä sitte
tiehesi. Tervehdi setää Niemessä ja molempia tyttöjä ja sano, että
tunnen itseni jälleen voimakkaaksi päästyäni vain veikkojeni pariin.
Kas niin, mars! Onnea matkalle!
Savolaisten jääkäri-upseerien ilo ja ihmetys nähdessään ilmi elävänä
edessään tuon jo kuolleeksi tai vangituksi luullun toverinsa oli
tietysti suuri. Ja suurin se oli Sulkavan komppaniassa, johon
luutnantti kuului.
Osaston levähtäessä Pelkolassa kokoontuivat kaikki upseerit Valterin
ympärille ja nyt täytyi hänen kädestä pitäin, juurta jaksain tehdä
heille selkoa, missä ja miten hän oli ollut tuon onnettoman taistelun
jälkeen Junnon kylässä. Valter tekikin niin, mutta suhteistaan Olga
Pavlukaan ei hän tietysti hiiskunut mitään. Ei maininnut edes tämän
nimeä ainoatakaan kertaa.
-- No, -- virkkoi Fahlander, kun kolonna taasen seisoi valmiina
marssiin, -- luuleeko luutnantti voivansa seurata meitä? --
-- Kyllä! --
-- Se hyvä, mutta ei mitään yli voimien. Parempi on päästä ensin
täydellisesti voimiinsa. --
-- Tunnen itseni kyllin voimakkaaksi. Älkää minua kieltäkö seuraamasta!
-- Tehkää kuten tahdotte, mutta syyttäkää myöskin itseänne, jos
hullusti käy. --
4.
Jo kymmenen aikaan illalla toukokuun 1 päivänä saapui Grotenfeltin
osasto, jonka mukana Sandelskin oli, Sippulan kylään, joka on noin
puolentoista peninkulmaa Pulkkilasta pohjoiseen. Tässä levähdettiin
pari tuntia, jonka jälkeen marssia jatkettiin verkalleen yötä
myötenkin, sillä Sandelsin tarkoitus oli yllättää vihollinen niin
aikaiseen kuin mahdollista.
Sippulasta lähetettiin kapteeni Silfverbrand Jynkän kylään hyökkäämään
siellä vihollisen vasemman siiven kimppuun.
Kun yö oli varsin pimeä, ei edistyminen voinut käydä sanottavan
nopeaan, varsinkin kun vielä paksu lumensohja vaikeutti kulkua.
Matka kävi pitkin maantietä, kaksi kolmen naulan tykkiä etunenässä,
jääkärit ja hiihtomiehet sivuilla.
Sandels oli melkein joka paikassa saapuvilla ja mihin vain hän tuli,
tervehdittiin hänen rohkaisevia sanojaan kaikuvilla hurra-huudoiila.
Tultuaan vasemman siiven äärimmäisten hiihtäjien luota takasin majuri
Grotenfeltin luo, joka luutnantti Svebeliuksen kanssa ratsasti tykkien
takana, sanoi hän:
-- Minua vähän arveluttaa se Fahlanderin joukko. --
-- Kuinka niin? Mistä syystä? -- kysyi Grotenfelt ihmetellen.
-- Hänellä on niin pitkä taipale kulettavana. Vähilleen viisi
peninkulmaa. --
-- Jos saan lausua mielipiteeni, -- puuttui luutnantti Svebelius
puheeseen, -- ovat everstiluutnantti Fahlanderin miehet väkeä, joka jo
lapsuudestaan saakka on tottunut viihtymään lumessa ja jäässä. --
-- Sitä minäkin, -- säesti Grotenfelt.
Sandels ratsasti jonkun aikaa ääneti.
-- Pulkkilaan ei liene enää kovinkaan pitkälti, -- sanoi hän viimein.
Ei majuri eikä luutnanttikaan voinut sanoa jälellä olevan taipaleen
pituutta. Tiedusteltuaan jälkijoukon miehiltä sai Sandels kuitenkin
tietää, että matkaa oli vielä viiden virstan verran.
-- No, sitte ei Fahlander ehdi perille vielä kahteenkaan tuntiin, --
virkkoi brigaadin päällikkö. -- Meillä on siis hyvää... --
Hän ei ehtinyt lausettaan loppuun, kun luutnantti Svebelius huudahti:
-- Tottavieköön, perillähän hän jo on! --
Sandels kuunteli pari tuokiota. Kohottihe sitte jalustimissa pystyyn ja
huusi taapäin:
-- Toverimme ovat jo taistelussa. Eespäin, pojat! --
Taistelun kiihko kuohutti miehiä. Apuun oli jouduttava verileikkiin
ryhtyneille veikoille. Juoksujalassa kiidettiin eteenpäin. Aidat
raskivat, metsikkö kaikui ja pensaat rusentuivat maan tasalle Sandelsin
urhean joukon intomielin rynnistäessä eteenpäin. Vasta kirkonkylään
päästyä, missä venäläiset olivat ahtautuneet jok'ainoaan taloon,
pysähtyi kolonna ja valmistautui ratkaisevaan painettihyökkäykseen.
Melkein samaan aikaan oli luutnantti von Fieandtin onnistunut anastaa
kasakoilta eräs asema. Muuan toinen osasto oli jo ajoissa älynnyt
hyökkäävät länsipohjalaiset ja pääsi pakenemaan pääjoukon turviin
Pulkkilaan.
Fahlander oli valinnut erään metsätien voidakseen niin huomaamatta kuin
mahdollista rynnätä venäläisten niskaan, mutta sitä oli kerrassaan
mahdoton kulkea. Sotamiehet upposivat aivan vyötäreitään myöten
lumisohjuun, ja jos he näin ollen olisivat joutuneet vihollisen eteen,
niin ei ainoakaan mies olisi päässyt hengissä.
Tämän tähden muutti Fahlander matkan suuntaa ja ohjasi kulkunsa läheltä
pappilaa. Mutta tämän kautta huomattiin hänet liian aikaiseen, joten
hänen oli pakko alkaa se taistelu, jonka Sandels muuten oli aikonut
alottaa.
Nopealla rynnäköllä anastivat savolaiset Kokkolan torpan kirkonkylän
eteläpuolella. Näitä johti kapteeni Duncker. Jonkun matkaa länteenpäin
rynnisti Kajaanin pataljoona urheasti luutnantti Clementeoffin johdolla
vihollista vastaan, sillä aikaa kun pohjolaiset majuri von Essenin
johdolla marssivat Anttilan kartanoa kohden. Etempänä luoteessa
hyökkäsi 80 länsipohjalaista ja 20 Savon jääkäriä kapteeni
Silfverbrandin johdolla Kytömäen torpan kautta ja puhalsivat torpan
vieritse juoksevan Pulkkilan joen poikki kiiruhtaen rientomarssissa
tovereilleen avuksi.
Kuumin taistelu oli kuitenkin Dunckerin jääkärien kestettävänä, sillä
näiden rintamaa teki venäläisten mieli puhkaista ja avata siten
itselleen tie pakomatkalle. Se oli turhaa.