ensi kertaa tulessa ollessasi! --
Kärki oli tuskin ehtinyt saada viimeisen sanan huuliltaan, kun singahti
särkynyt kartessi ja vei ivaajan korvan mennessään sekä hurahutti
miehen suin päin hankeen. Kovasti parkuen karkasi mies jälleen pystyyn
ja juosta loikki tiehensä.
Onni oli tällä välin taasen vetristynyt entiselleen ja kun Duncker
toisen kerran rynnisti jäälle, ei vanhan hiihtäjän tyttärenpoikaa
ollenkaan pelottanut luodit eivätkä kartessit, joita tavan takaa satoi
joukkoon.
Kun taistelu oli kuumimmillaan ja muutamia savolaisista jo oli
kaatunut, eivät Kokko ja Kärki enää voineet vaimentaa haluaan päästä
käsirysyyn vihollisen kanssa. Muutamia jääkäriä mukanaan he riensivät
Dunckerin luo. Kokko alkoi:
-- Kapteeni, tämä ei käy ollenkaan päinsä. Antakaa meidän pistimet
tanassa käydä päälle ja ottaa vihollisen jykevät tykit, jotka meitä
vahingoittavat. Ratsuväkeä ja jalkamiehiä emme pelkää. --
Kapteeni Duncker katsoi puhujaan terävästi, mutta nähdessään toistenkin
sotilaiden olevan samaa mieltä, vastasi hän:
-- Sen te, pojat, kyllä saisitte tehdä, ellei vihollinen olisi niin
paljoa mieslukuisampi meitä. Nyt se on mahdotonta, --
Kun vielä kaksi ratsuväen hyökkäystä oli lyöty takasin, täytyi
Dunckerin peräytyä. Marssi suunnattiin nyt kaupunkia kohden niin
tavattoman hyvässä järjestyksessä, että itse kenraali Tutshkowkin
ylempänä mainitun Burmanin sanojen mukaan oli muka sanonut
upseereilleen, että heidän tulisi suomalaisten mestarillisesta
peräytymysretkestä oppia samaa taitoa. Kuopiosta jatkui peräytymisretki
jään poikki Toivalaan, joka on Kallaveden itäisellä rannalla vastapäätä
Kuopiota. Koko Savon brigaadi oli edeltä päin peräytynyt tänne.
5.
Hiestä melkein märkänä juoksi Onni suoraan Kokon luo, ennenkuin tämä
oli ehtinyt panna tavaransa kuntoon.
-- Antakaa minulle kivääri ja univormu! -- huusi nuorukainen. -- Nyt
tahdon toden teolla sotamieheksi! --
Kapteeni Malm, joka samassa kulki ohi, tarttui Onnin käsivarteen ja
sanoi hymähtäen:
-- Olet vielä liian nuori, poika! --
-- Empä olekaan, -- vastasi Onni ja katsoi reippaasti kapteenin
silmiin. -- Nyt olen jo tullut tuntemaan sodan tapoja. --
-- Olkoon menneeksi, saat koettaa. Kenties et sitte enää olekaan niin
mieletön, kun saat nähdä enemmän. --
Tunti tämän jälkeen astui Onni, puettuna jokseenkin väljään Savon
jääkärin univormuun, siihen telttiin, missä Kokko ja Kärki asustivat.
Pojan silmistä loisti ylpeys ja hän koetti näyttäidä niin mahtavan
näköiseltä kuin voi, sanoessaan:
-- Nyt olen sotamies! --
Sekä Kokko että Kärki olivat alussa kohdelleet suojattiansa enemmän
pilan sekaisella leikillä, mutta kun he nyt näkivät hänen täysissä
tosissaan ryhtyvän toimeensa, syleilivät he häntä liikutettuina,
jolloin Kokko sanoi:
-- Me olemme tähän saakka tehneet sinusta pilaa, mutta hävetä saa nyt
se, joka vielä sitä tekee. --
Marssittuaan kappaleen viidettäkymmentä peninkulmaa, joka vei kolme
viikkoa ja jonka aikana myötäänsä kesti pikku sotaa, saapui Savon
brigaadi kuukauden loppupuolella Ranssillaan. Täältä marssi eversti
Sandels jääkärien kanssa Raaheen, jota vastoin muu osa brigaadia
sijoittui Ouluun saadakseen levätä vaivoistaan.
Venäläiset eivät kuitenkaan jättäneet Klingsporin armeijaa hetkeksikään
rauhaan. Heidän aikomuksensa oli joko vangita se tai tunkea yhä kauemma
pohjoiseen, jossa se menehtyisi nälkään ja kinoksiin.
Tämä suunnitelma ei ollut juuri pahimpia, mutta onneksi oli sitä
vastassa jäntevä Adlercreutz. Seurauksena tästä olivatkin voitot
Siikajoella 18 päivänä huhtikuuta 1808 ja Revonlahdella saman kuun 27
päivänä.
Kun ruotsalais-suomalainen armeija kokoontui Limingan pitäjään Oulun ja
Siikajoen välillä, muodostettiin täällä erityinen brigaadi, joka sai
nimen "Suomen viides brigaadi." Kotvan etsittiin tälle sopivaa
päällikköä ja viimein se löydettiinkin eversti Juhana August
Sandelsissa, joka oli Savon jääkärirykmentin päällikkö.
Soveliaampaa henkilöä tuskin olisi voinutkaan valita johtamaan sitä
retkeä, jolle uusi brigaadi määrättiin.
Tämä brigaadi (viides brigaadi) oli edellä mainitun J.J. Burmanin
mukaan muodostettu seuraavista joukoista:
Länsipohjan rykmentin pohjoispataljoona......... 511 miestä
Pohjanmaan rykmentin pohjoispataljoona.......... 393 "
Savon jääkärirykmentin henkivartiopataljoona.... 253 "
Kajaanin pataljoona............................. 335 "
Vaasan uusi rykmentti........................... 657 "
Oulun pataljoona................................ 274 "
Kapteeni Brummerin venemiespataljoona........... 357 "
Armeijan laivaston vapaehtoisia................. 72 "
Yksi eskadroona Karjalan rakuunia.............., 88 "
Neljä kuuden naulan ja neljä kolmen naulan
tykkiä tarpeineen............................ 57 "
Yhteensä 2,997 miestä
Mutta näistä 2,997 miehestä eivät kaikki olleet mukana tuolla
mainehikkaalla Sandelsin voittoretkellä Venäjää vastaan, Vaasan uuden
rykmentin aivan äskettäin muodostettujen joukkojen, Oulun pataljoonan
ja merisotilaiden täytyi jäädä paikoilleen Ouluun, sillä näiltä puuttui
tarpeellista harjoitusta. Vasta sitte kun tämä oli saavutettu, sai
niitä käyttää suoranaiseen palvelukseen. Tämän kautta tuli viidenteen
brigaadiin 1,500 miehen vaiheille.
Vähän matkaa Oulun eteläpuolella on Oulunsalon kirkko ja kirkonkylä.
Tänne oli viides brigaadi leiriytynyt päällikköään odottamaan.
Oli aamu huhtikuun 29 päivänä 1808. Aurinko säteili lämpimänä ja loihti
keväisestä maasta esiin pikku kukkia toinen toisensa jälkeen. Kaikki
näytti luonnossa niin tyyneltä, rauhaisalta. Kaino puro liritti
reipasta vauhtia kivien lomissa. Linnut lauloivat suloisia
huomenhymnejään ja niiltä paikoin, minne aurinko tuskin koskaan pääsi
heittämään lämpöä sädehtivää valoaan, kimmelsi kovan talven jätteitä,
jäätä ja lunta. Mutta kohta olivat nämäkin Puhurin vallan merkit
sulavat joko valuen alas maan sisään tai juosten ouruina yhtyäkseen
suurempiin pääreitteihin.
Eräällä nurmen terää tekevällä hautakummulla Oulunsalon pienessä,
kauniissa kalmistossa istuivat Kokko ja Kärki keskustellen. He olivat
aivan retken alusta pitäen kuuluneet Savon jääkärirykmentin
henkivartiopataljoonaan ja olivat nyt toista kertaa pääsemäisillään
marssimaan niiden seutujen kautta, jotka heidän äsken oli täytynyt
jättää ahdistavalle viholliselle.
Senpä tähden he syvästi surkutellen ajattelivatkin alkavaa retkeä.
Heidän parhaillaan täydessä toimessa ilmaistessaan toisilleen huolensa
ja toiveensa tuli Onni saapuville. Kokko huomasi hänet ensin ja
huudahti:
-- Mikä sinun päähäsi on pistänyt, poika? Sinunhan piti pysyä
kokonainen kuukaus Oulussa äkseeraamassa ja nyt... --
-- En voinut kärsiä sitä, -- keskeytti Onni. -- Ja sitä paitsi osaan
temput. Tahdon seurata teidän mukananne kotiseudulleni katsomaan äitiä
ja iso-isää. --
-- Vai niin, jo tuli kotiin ikävä, -- tokasi Kärki vähän pisteliäästi.
-- Niin, niin, johan sen arvasikin. --
-- Siinä erehdytte, isä Kärki, -- vastasi Onni kiemauttaen ylväästi
päätään. -- Minäkin tahdon puolestani olla ajamassa ryssiä pois
kotiseudulta. --
-- No, siitä sinä voit kysyä tuolta, joka tuolla ratsastaa tänne, --
huomautti Kokko viitaten erääseen upeaan ratsastajaan, joka upseeriensa
ympäröimänä lennätti hautausmaata kohti.
Valkean ratsun selässä istuva mies oli Juhana August Sandels. Mukanaan
oli hänellä uhkea everstiluutnantti Fahlander ja majuri Lagerberg
Länsipohjan rykmentistä sekä molemmat ajutanttinsa C.G. Wallgren, Savon
jääkärijoukon luutnantti ja Daniel von Fieandt, Karjalan jääkärijoukon
luutnantti.
Muutamilla räväköillä hypyillä pääsi Onni kapealle, kirkon ohi vievälle
tielle. Pojan tulo tapahtui niin äkkiodottamatta, että Sandelsin ratsu
säikähtäen hypähti sivulle ja oli vähällä nakata selässä-istujan
maahan.
-- Mitä nyt? Mitä sinä kujeilet! -- kivahti Fahlander ja ohjasi
ratsunsa suoraan Onnia kohti.
Tällä välin olivat Kokko ja Kärki rientäneet kirkkomaan aidalle, jonka
takaa he utelijaina kurkistivat nähdäkseen, mitä tapahtuisi.
-- Tahdon puhella kenraalin kanssa, -- virkkoi Onni hieman peloissaan
äskeisen häiriön johdosta.
Sandels oli saanut juoksijansa tyyntymään. Viivyttelemättä hän ratsasti
Onnin eteen, kiinnitti suuret silmänsä tähän ja sanoi:
-- Min' oon nähnyt sinut ennenkin, poika! --
-- Kyllä, Toivalassa, -- vastasi poika katsoen terävästi kenraalia
silmiin.
Tämmöiset reimat vastaukset miellyttivät Sandelsia samoin kuin
henkilötkin, jotka silmää räpäyttämättä voivat katsoa häntä suoraan
kasvoihin. Hän sanoi sen tähden:
-- Mitä tahdot? Anna tulla joutuin, sillä minulla on kiire! --
-- Minut on lähetetty Ouluun oppimaan sotatemppuja, jotka osaan jo
entuudestaan, -- vastasi Onni harmistuneena. -- Siikalahden Rujo-ukko
opetti minulle sen taidon jo toista vuotta sitte. Nyt tahdon seurata
Kokon ja Karen mukana ja... --
-- No, no, hyv' on! -- keskeytti Sandels, jolloin hänen totinen
katseensa hieman kirkastui. -- Mistä olet kotoisin? --
-- Lehtoniemen kärestä. Iso-isä on nopein hiihtäjä Kuopion
seuduilla. --
-- Vanhako olet? --
-- Kuudentoista, seitsemännellätoista. --
Kenraali mietti hetkisen, jonka jälkeen sanoi:
-- Olkoon menneeksi! -- Saat seurata mukana. Hae Kokko ja Kärki käsiisi
ja laittaudu kuntoon. Lähtö tapahtuu kohta. --
Niin sanoen Sandels pyöräytti heponsa ympäri ja kiisi pois. Hän ehti
kuitenkin kuulla Onnin huutavan täyttä voimiaan:
-- Hurraa, hurraa! Nyt saan minäkin osaltani olla ryssiä hutkimassa! Ja
sitte, -- jatkoi hän itsekseen rientäen huimaa vauhtia kirkkomaalle
takasin ystäviensä luo, -- sitte pääsen käymään kotona tervehtimässä
äitiä ja isoisää ja näyttämässä että olen sittenkin kelvannut
sotamieheksi. --
Ja riemuissaan tästä viukoili hän pitkin askelin lumisella
hautausmaalla pysähtyen viimein sille hautakumpareelle, jonne Kokko ja
Kärki olivat ehättäneet hekin päästäkseen joutumasta kiinni
uteliaisuudestaan.
Kun Sandels oli päässyt muutamia kyynäriä siltä paikalta, jossa Onni
seisoi, sanoi hän taapäin käännähtäen:
-- Jos minulla olisi kymmenen tuhatta tuommoista sotamiestä kuin tuo
poika, niin kahden kuukauden kuluttua tottavieköön julistaisin rauhan
Pietarissa! --
II.
Voittoretki.
1.
Maantie Siikajoelta Iisalmelle ja täältä Kuopioon, kulkee aivan läheltä
Pulkkilan ja Piippolan kirkkoja, joista edellinen on pohjoispuolella
jälkimäistä. Näiden kahden kirkon väliä on likipitäin 1 1/4
peninkulmaa.
Siihen aikaan, jota tämä kertomus koskee, oli noin keskipalkoilla
mainittujen kirkkojen välimatkaa Niemen muhkea herrastalo, jonka
omistaja oli vanha, virasta eronnut majuri Patrik Jernfält. Polveutuen
eräästä melkein ikivanhasta ruotsalaisesta suvusta, joka jo monta
vuosisataa sitte oli muuttanut Suomeen ja jonka jäsenet aina olivat
tunnetut uutterina maanviljelijöinä, oli Patrik ainoa kolmesta veljestä,
joka oli antautunut sotilasuralle. Hän oli ollut Kustaa III:nen
suomalais-venäläisessä sodassa ja taistellut monissa kahakoissa osaksi
kuninkaan itsensä osaksi urhean Stedingkin johdolla. Kuumassa, 19
tuntia kestäneessä Porrassalmen tappelussa, kesäkuun 13 p. 1789 oli
Patrik Jernfält jo majuri. Ja hän se juuri johtaen erästä osastoa Savon
jääkäriä otti vastaan Venäjän keisarinnan henkivartio-grenadierien
hyökkäyksen, kun nämä karkasivat heidän kimppuunsa Yrjö Maunu
Sprengtportenin johdolla, joka ennen Venäjän puolelle menoaan oli ollut
Karjalan joukkojen, Savon jalkajääkärien sekä Kymin kartanon ja
Rautalammin pataljoonien päällikkö. Tässä toimessaan hän oli hankkinut
Savon jääkäreille uusia kiväärejä, joilla voi ampua nopeaan ja kauas ja
joita sen vuoksi nimitettiin Sprengtportenin tussareiksi.
Ja juuri näillä kivääreillä olivat savolaiset varustetut, kun
Sprengtporten koetti viedä henkivartio-grenadierinsä Porrassalmen yli.
Mutta äkkiä sai Patrik Jernfält tiedon, että hänen jääkäreiltään
puuttui luotia. Urheat suomalaiset seisoivat neuvottomina ja venäläiset
lähenivät yhtämittaa likemmä.
Tänä sotilaalle niin epätoivoisena hetkenä johtui hänen mieleensä
jotain.
-- Pojat, -- huusi hän, -- onhan meillä vielä nappeja nutuissa!
Koetelkaa niillä! --
Tuumasta toimeen. Napit saivat käydä luotien asemasta ja tekivätkin ne
tehoisan vaikutuksen. Yksi tämmöinen luoti sattui Sprengtportenia
rintaan. Hän huusi kaatuessaan suomeksi:
-- Omat koirat purivat! --
Venäläiset lyötiin joka paikassa, vaikka heitä oli kappaleen kuudetta
tuhatta miestä, jota vastoin Stedingkin komennettavissa ei ollut täyttä
750 miestä.
Taistelun loppupuolella kävi Patrik Jemfeltille niin onnettomasti, että
sai kolme luotia vasemman käsivartensa läpi. Lääkärit panivat parastaan
saadakseen ruhjoutuneen jäsenen entiseen kuntoonsa, mutta se oli
mahdotonta. Se täytyi leikata. Sydämmen katkeruudella oli urhea,
sotilas pakoitettu kelpaamattomana palvelukseen pyytämään eroa.
Kustaa III vuodatti kuitenkin öljyä kirvelevään sydämmen haavaan
kiinnittämällä omakäteisesti Miekkatähdistön ritarinmerkin sen kohdalle
hänen rintaansa.
Patrik Jernfält palasi kotiinsa Niemeen, niin pian kuin haavaltaan
voi. Hän ei kuitenkaan saanut olla kauan kotonaan, kun kuolema kävi
kutsumattomana vieraana kauniissa herrastalossa. Majurin puoliso, hyvä
ja kelpo rouva, joutui viikatemiehen uhriksi.
Tämä tappio tuntui vieläkin katkerammalta kuin käsivarren menettäminen
ja sen yhteydessä virkaeron ottaminen. Useita kuukausia oli majuri
aivan kuin suunniltaan ja kulki kuin varjo sekä huoneissa että ulkona.
Mutta suru ei ole ikuista. Monien kokeiden perästä onnistui viimeinkin
majurin tyttären, kahdeksantoista vuotiaan Amalian suorentaa rypyt
isänsä otsalta ja kun hän kerran oli saanut houkutelluksi isänsä
hymyilemään, oli jääkin sulanut.
Patrik Jernfält huomasi nyt, että hänellä oli yksi ainoa lapsi,
tuo mainittu tytär, jonka edestä hänen tuli elää ja lujalla
tahdonvoimallaan onnistui hänen viimein vaimentaa surun jäydettä niin
paljon, ettei se päässyt haittaamaan hänen jokapäiväisiä askareitaan.
Kun sota syttyi 1808, joutui Patrik Jernfält uudelleen melkein
suunniltaan, siksi että hän oli kykenemätön astumaan aseisiin. Amalian
oli vaikea tulla toimeen hänen kanssaan.
-- Kerrassaan raukkamaista, etten minä saa olla mukana, -- huokaili
hän. -- Toiset saavat nyt taistella Suomen edestä, mutta minun täytyy
istua kotilieden ääressä, vaikka sekä ruumis että sielu ovat terveet.
Siinä on enemmän, lempo vieköön, enemmän, kuin mitä jaksan kärsiä! --
Mutta kun sitte alkoi Suomen armeijan peräytymisretki, tuli majuri
vähitellen miettiväksi.
-- Milloinkahan mahtanevat pysähtyäkään, -- puheli hän tyttärelleen
saatuaan tietää, että Klingspor oli ehtinyt aina Raahen tienoille. --
Kummallista. Kun olisi saatu pitää Klercker tai Stedingk, niin olisi
pitkänuttujen kopeileminen loppunut hyvin lyhyeen. --
Amalia ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, ettei se olisi merkinnyt
mitään, kun isä veti tuota nuottiaan.
Sillä aikaa kun Savon brigaadi levähti Pulkkilan kirkonkylässä,
tapahtui Junnon kylän eteläpuolella aika kova ottelu puolen peninkulmaa
etelään mainitusta kirkonkylästä. Urheaa vastarintaa tehtyään täytyi
Savon jääkärien jotka täällä olivat tulessa, vetäytyä päävoiman
turviin. Ja mikä eniten huolestutti jääkäriä, oli se, että he olivat
kadottaneet rohkean päällikkönsä, erään nuoren luutnantin. He eivät
tienneet, oliko tämä kaatunut vai joutunut vangiksi.
Nuori luutnantti, joka oli ensi kertaa sodassa, oli kyllä saanut haavan
olkapäähänsä, mutta se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että hän voi
laahustaa taistelupaikalta ja päästä illan hämyssä turvalliseen
paikkaan. Kaikeksi onneksi hän tapasi erään Niemen kartanon torpparin,
jonka kyydissä pääsi ajamaan majurin kartanoon.
Iltamyöhällä saapui haavoittunut sotilas tänne. Niin pian kuin Patrik
Jernfält oli saanut tietää tulon, tuotatti hän sotilaan luokseen,
toimitti tämän itse vuoteeseen ja sitoi haavan.
Pari päivää makasi haavoittunut tunnottomassa tilassa houraillen,
jolloin häntä huolellisesti hoiti Amalia ja tämän nuori ystävätär,
kaunis Olga Pavluka. Molempien tyttöjen hellä huolenpito vaikutti
viimein sen, että haavoittunut tointui. Paikalle kutsuttu lääkäri
selitti myöskin, ettei haava ollut vaarallinen ja että toipuminen kohta
alkaisi, koska luutnantti muuten oli ruumiiltaan terve ja
turmeltumaton.
Kun haavoittunut ensi kerran herätessään avasi silmänsä, sattuivat ne
tyttöihin. Hän hämmästyi huomattavasti ja aikoi puhua, mutta samassa
aukeni ovi ja majuri astui huoneeseen. Kun tämä osaaottavasti oli
kysynyt haavoittuneen vointia, tiedusteli hän tämän nimeä.
-- Valter Jernfält, -- kuului hiljaa nuorukaisen huulilta.
-- Valter Jernfält! -- huudahti majuri ja peräytyi pari askelta. Amalia
ja Olga punastuivat korviaan myöten. -- Sitte kai asuu isä Sulkavalla?
Eikö niin? --
Valter Jernfält tarkasteli majuria hetkisen ihmettelevin katsein. Sitte
hän virkkoi:
-- Niin, hän asuu Sulkavalla. --
-- No, mutta jumaliste, minähän ällistyn ihan mykäksi! -- huudahti
majuri. -- Totisesti sinä olet veljenpoikani! Tässä edessäsi näet
majuri Patrik Jernfältin, Jumalan armosta vanhan sotilaan! Hoi Amalia,
tuleppas nyt tänne tervehtimään serkkuasi ja on kai sinullakin, Olga
Pavluka, ystävällinen sana häntä varten. No, mutta tämähän nyt oli
ihmeiden ihme, että sinä tulit tänne, poika! --
Valter Jernfältin hämmästys oli niin suuri, kuin olla voi. Alussa voi
hän sanoa ainoastaan:
-- Olenko sitte Niemessä? --
-- Tietysti, lempo soita, et kai sinä muuallakaan! -- huusi majuri. --
Tulit tänne melkein puolikuolleena. No, tytöt, mitä siellä kainostellen
seisotte? --
Amalia astui ensinnä tervehtimään serkkuansa ja toivotti tämän
tervetulleeksi. Nuori luutnantti loi häneen katseen, joka näytti
sanovan: kaunis olet serkkuni. Sen jälkeen astui Olga Pavluka esiin ja
ojensi luutnantille pienen kätensä. Ja kun nuorukainen katsoi noihin
neidon tummiin, tavattoman syviin silmiin, virtasi läpi koko hänen
voimakkaan vartalonsa outo vavistus. Hän tunsi myöskin, miten Olgan
käsi vavahti tervehtiessä. Oliko tämä ensi kohtaus ehkä ratkaissut
heidän tulevaisuutensa?
-- Jätetään nyt poika rauhaan, -- sanoi majuri, sitte kun tervehdykset
oli vaihdettu. Koeta nyt nukkua, niin pääset jo muutaman päivän
kuluttua jälleen jaloillesi. --
Valter Jernfält koetti, mikäli suinkin voi, noudattaa majurin neuvoa,
mutta turhaan. Miten tahansa hän kääntelihekään vuoteellaan, olivatpa
silmät auki tai kiinni, näki hän myötäänsä Olga Pavlukan edessään, tuon
tummakutrisen olennon, jonka huulilla aina päilyi lempeä, raikas hymy
ja jonka suurten silmien syvyyttä ei kukaan olisi voinut mitata.
Viimein hän kuitenkin vaipui unen helmoihin oltuaan valveilla pari
tuntia.
2.
Valter Jernfältin kostuminen kävi hitaammin, kuin luultiin.
Kahdeksantoista päivää oli jo kulunut hänen tulostaan Niemeen ja
silloin vasta onnistuttiin saamaan luoti olkapäästä pois. Mutta tätä
toimenpidettä seurasi niin arveluttava heikkous, ettei lääkäri
kokonaiseen viikkokauteen voinut antaa varmaa lausuntoa, paranisiko
sairas vai menisikö manalle.
Majuri Patrik Jernfält ikävystyi vieläkin enemmän aikojaan nähdessään
lääkärin epäilevän muodon. Sekin vielä tuskastutti lisäksi, ettei hän
saanut olla sairaan luona niin usein, kuin olisi halunnut. Lääkäri oli
näet sanonut, että ainoastaan suurin hiljaisuus voi vaikuttaa toivotun
käänteen sairaan tilassa.
Amalia ja Olga Pavluka saivat sentään luvan vuorotellen käydä
hoitamassa haavoittunutta.
Viimein kuitenkin nuoruuden voima katkasi kuoleman kärjen. Eräänä
päivänä ilmoitti lääkäri, ettei mitään vaaraa enää ollut olemassa ja
kääntyen molempiin tyttöihin hän sanoi merkitsevästi:
-- Tosin on minun taitoni auttanut paljon tässä arveluttavassa
tapauksessa, sen minä uskallan kehaista, mutta ilman teidän apua ja
hellää huolenpitoa ei haavojen polttoa luultavasti olisi saatu
sammumaan. --
Amalia kohotti hiljaa ruskeakutrista päätään ja hymyili nuorelle
lääkärille, joka vasta äsken oli saapunut paikkakunnalle, mutta oli
ehtinyt saavuttaa ympärystönsä täyden luottamuksen taitavuudellaan ja
ystävällisellä käytöksellään kaikkia kohtaan.
Olga Pavluka punastui korviaan myöten ja juoksi kuin hätyytetty hirvi
huoneesta pois. Eteiseen päästyään puhkesi hän suuttuneena itsekseen
sanomaan:
-- Mikä häpeä, etten voinut olla punastumatta. Mitähän Amalia ja setä
siitä sanovat! --
Eräänä päivänä, kun Valter Jernfält oli tavallista virkeämpi, sanoi hän
sängyn laidalla istuvalle majurille, sitte kun hetken aikaa oli puheltu
osaksi Sulkavalla asuvasta veljestä osaksi sodasta ja toiveista sen
edullisen jatkumisen suhteen:
-- Mutta sanokaapas, setä, kuka on Olga Pavluka? Varmaankaan ei
suomalainen? --
-- Mitä sinä hänestä kyselet? -- vastasi majuri kuivasti ja kääntyi
toisanne päin. Mutta nähdessään veljenpoikansa tutkivan katseen olevan
hellittämättä tähdättynä häneen sanoi hän:
-- Neljän päivän perästä täyttää hän 21 vuotta. Siksi toivon sinun
olevan jo niin tervehtyneen, että voit olla pystyssä ja kuulla
kertomusta, miten hän on joutunut hoteihini. --
Näin sanottuaan jätti majuri veljenpoikansa kiivain askelin.
-- Kummallista, -- ajatteli tämä, -- jotain täytyy tässä piillä, se on
aivan varmaa. --
Kun neljä päivää oli kulunut, astui majuri Patrik Jernfält Amalian ja
Olgan seurassa potilaan huoneeseen, sillä Valter oli vielä liian heikko
ollakseen jalkeilla. Kun kaikki kolme olivat asettuneet istumaan sängyn
ääreen, alkoi majuri:
-- Se joukko, johon minut oli komennettu, nimittäin pataljoona Savon
jalkajääkäri-rykmenttiä, oli asettunut levähtämään Orimattilaan. Oli
kaunis, lämmin kesäpäivä, ja kun sotilaat olivat jokseenkin uuvuksissa
eivätkä vakoilijat olleet keksineet jälkiä vihollisesta, niin sai
puolet joukosta ruveta levolle ja toinen jäädä sillä aikaa vahtiin.
Iltapäivällä tulla lennättää ajutantti kylään tuoden mukanaan tiedon,
että kuningas oli tulossa. Siitäkös elämää ja liikettä leiriin, sillä
jokainen tahtoi näyttäidä siistiltä ja reippaalta majesteetin
tullessa. --
-- Viimein hän pitkän odotuksen perästä tulikin. Hän kulki pitkin
rintamaa riviltä riville, miehestä mieheen, puheli ystävällisesti ei
ainoastaan upseerien, vaan myöskin sotamiesten kanssa saaden näin
kaikkien mielet puolelleen. Kun hänen seuraavana aamuna piti lähteä
pois ja hän ratsasti taas riviltä riville, sanoi hän vakavasti:
-- Pitäkää, pojat, tarkkaan silmällä, olen kuullut erään kasakkaparven
samoilevan Kelttiin päin! --
Nämä sanat saivat meidät vieläkin huomaavimmiksi. Kuninkaan lähdettyä
pidettiin sotaneuvottelu ja siinä päätettiin, että läksisimme
verkalleen marssimaan Keltin varustuksia kohden. Yön tultua läksi
joukko liikkeelle ja kuten ainakin sinä, Valter, tiedät, niin ei
Orimattilasta Kelttiin ole mikään lyhyt matka. Pimeys ja hankaluudet
matkalla olivat myöskin suureksi esteeksi hidastuttamaan nopeutemme
alle tavallisen määrän.
Mutta vielä ennen päivän koittoa saimme me kasakkojen vahtitulet
näkyviimme. Minun johtooni oli uskottu etujoukko, koska jo lapsuudesta
pitäin tämä paikka oli minulle tuttu. --
-- Niin, isäni on puhunut usein tuosta onnellisesta nuoruuden ajasta,
-- keskeytti luutnantti, jolloin hänen katseensa uinailevin ilmein
merkitsevästi kiintyi Olga Pavlukan kauneihin, punehtuviin kasvoihin.