Mökki paha oli laho ja huono. Luuli, että pieninkin tuulen puuska olisi
voinut kellahuttaa sen kumoon. Katto oli osaksi hävitetty ja oven
rahjus riipsatti yhden saranan varassa.
Jo venäläisten tullessa seudulle oli torpan väki, mies ja vaimo pienen
lapsen kanssa, paenneet siitä sukulaistensa luo Marttilan kylään.
Ennen venäläisten ensimmäistä murrosyritystä olivat Kokko, Kärki ja
Onni ynnä muutamat muutkin jääkärit saaneet Dunckerilta käskyn lähteä
vakoilemaan torpan tienoville. Nämä läksivätkin ketjussa ja asettuivat
mökin taa ja sivuille. Ei näkynyt ainoatakaan vihollista.
-- Pitääpä mennä katsomaan, onko väkeä mökissä, -- virkkoi Onni ottaen
pari askelta eteenpäin.
-- Oletko hullu, poika, -- ärähti Kärki tarttuen Onnin käsivarteen. --
Tuolla aitovierellä on jotain liikkeessä. --
Onni tähysteli tarkkaan. Vihdoin hän sanoi:
-- Näkyjä olette, isä Kärki, nähneet. Porsaitahan siellä on
tonkimassa. --
Näin sanottuaan hän tempasihe irti ja hiipi varovasti itäisen nurkan
taitse.
-- Niin, niin, -- huusi Kärki, -- mutta pidä varasi, etteivät porsaat
pure tavalla, jota et voi aavistaakaan! --
Tuskin oli Onni ehtinyt nurkan toiselle puolelle, kun aidan takaa
kuului pamahduksia. Luotia vinkui kuin rakeita Onnin korvissa, mutta
eivät saaneet aikaan sen pahempaa kuin että yksi lennätti lakin hänen
päästään hyvän matkaa erääseen hiililäjään.
Muutamilla hyppäyksillä seisoi Onni taas toisten luona.
-- Ähäh, mitä sanoin porsaista, -- virkkoi Kärki nuhdellen. -- Moinen
varomattomuus olisi voinut käydä hyvin kalliiksi. --
Heti laukauksien jälkeen hyökkäsivät venäläiset esiin suletuin rivein.
Tämä oli heidän ensimmäinen murrosyrityksensä.
Hädin tuskin ehtivät vakoilijamme pääjoukon turviin. Vihollinen oli
aivan kintereillä. Ja venäläisten painetit kalskahtivat jo vastakkain
savolaisten kanssa, kun vakoilijat paraiksi ehtivät riviin paikoilleen.
Dunckerin joukko oli nyt voittamaton. Miehet taistelivat ihmeteltävän
kylmäverisinä ja kuolemaa halveksuen. Venäläiset eivät päässeet
edistymään jalankaan leveyttä.
Obuhow itse nähtiin mukana murroshyökkäyksessä. Hänen rohkaisevat
sanansa ja hyvä esimerkkinsä eivät kuitenkaan auttaneet. Hänen täytyi
viimein peräytyä, ei kumminkaan kauemma kuin äsken mainitun aidan taa.
-- Olkaa varuillanne, pojat, -- huusi Duncker, joka taukoamatta
piti silmällä vihollisten liikkeitä. -- Kohta ovat ne uudelleen
niskassamme! --
-- Tulkoot vain samaan löylyyn, -- virkkoi Kokko ilkkuen.
Hurra-huuto kajahti vastaukseksi näille sanoille, jotka koko joukko oli
kuullut.
Nojautuen erästä katkennutta puuta vasten seisoi Valter Jernfält
muutaman kyynärän päässä joukosta. Posket olivat entistään kalpeammat.
Näki selvästi, että hän kamppaili väsymyksen kanssa. Hänen ajatuksensa
eivät tällä kertaa olleet vihollisissa, niinkuin toisten, vaan
kauniissa kasakkatytössä. Pitäisikö hänen nyt erota tästä, jota juuri
oli oppinut rakastamaan koko sydämmensä lämmöllä?
-- Ei, -- mutisi hän, -- lempeä sallimus on suojeleva sekä häntä että
minua. --
Samassa kuului ääni hänen takanaan:
-- Jos olette väsyksissä, luutnantti Jernfält, ettekä jaksa enää
tapella, niin vetäytykää pois lepäämään. Näin kyllä, että olitte mies
paikallanne ensi rynnäkössä. --
Nämä sanat lausui kapteeni Duncker laskien takaapäin kätensä Valterin
olalle.
-- Ei, herra kapteeni, -- vastasi luutnantti pystyyn terhentyen. --
Minunko mennä lepäämään, kun toiset taistelevat voitosta! Ei! Kunhan
saan vain hengähtää muutaman minuutin, niin olen jälleen valmis! --
Duncker ei vastannut erotessaan mitään, mutta siinä katseessa, jonka
hän ajatuksiinsa uudelleen vaipuneeseen luutnanttiin loi, huomasi
selvään ihmettelyä.
Äkkiä alkoi kirkonkylän pohjoispuolelta kuulua tiheää ampumista.
Venäläisten etuvahdit riensivät pikamarssissa sinne ja niiden
kintereillä Sandelsin urhea, taiston haluinen joukko. Luutnantti
Svebelius pani paikalla kaksi tykkiään paukkumaan. Hyvin tähdätyt
luodit kumahtelivat milloin minkin talon seinään kylässä, missä
venäläiset olivat. Tämä sekä kiivas kiväärituli pakottivat venäläiset
pois asemiltaan.
Kun Kokkolan torpan luona oleva venäläisjoukko huomasi tämän, syöksähti
se taas esiin koettamaan toista murrosyritystä. Mutta tälläkin kertaa
seisoi savolaisten rintama vankkana kuin vuoren seinä.
Niin pian kuin Valter Jernfält oli huomannut vihollisen käyvän uuteen
hyökkäykseen, riensi hän paikoilleen riviin. Väsymys oli unohtunut
kerrassaan. Koko hänen olentonsa paloi halusta saada näyttää
Dunckerille, joka taisteli lähellä häntä, että hän ansaitsi kunniakkaan
paikan tämän urhojen riveissä. Hän tappeli ensi rivissä ja jakeli
vuoroin oikealle vuoroin vasemmalle niin voimakkaita iskuja, että
moskovalaisia kepertyi mies toisensa jälkeen.
Hän oli tuohtunut tulisimmilleen ja taisteluinnoissaan joutui
jokseenkin kauas vihollisten keskelle. Hänet saarrettiin, surma aukoi
hirvittävää kitaansa kaikkialla hänen ympärillään.
Onni, jonka silmä ehti kaikkialle, huomasi toki ajoissa vaaran ja
ilmoitti siitä Kokolle ja Kärelle. Muutamissa minuuteissa oli tuon
epätoivon vimmalla kamppailevan Valter Jernfältin ympärillä oleva
hurjistunut venäläisjoukkio masennettu ja luutnantti vapautettu, juuri
kuin kolme venäläistä oli iskenyt kiinni tehdäkseen hänet vangiksi.
Tässä toisessa rynnäkössä sai everstiluutnantti Obuhow kaksi haavaa.
Hänen sotilaansa taistelivat kylläkin urheasti, mutta huomatessaan
päällikkönsä haavoittuvan menettivät he miehuutensa ja peräytyivät
Anttilan kartanoon, jonne myöskin kirkonkylästä karkoitetut saapuivat.
Kauan ei kulunut, ennenkuin venäläiset joutuivat umpisaarroksiin.
-- Höyhentäkää, minkä jaksatte, -- huusi Sandels luutnantti
Svebeliukselle osottaen kartanoon päin. -- Ei ainoakaan rysää saa
päästä pois. --
Svebelius vedätti tykit esiin ja aikoi ryhtyä ampumaan, mutta silloin
saapui sanantuoja ilmoittamaan, että Obuhow antautuu. Suomalaisten tuli
lakkautettiin heti.
Kun Sandels antautumisen jälkeen astui siihen huoneeseen, missä
haavoittunut Obuhow oli, tapasi hän tämän pitkällään eräällä
sänkyrähjällä huolellisesti sotalippuihinsa kietoutuneena. Hän huomasi
kyllä venäläisen uhkamielisen katseen, mutta ollen jalo sekä ihmisenä
että sotilaana valtasi hänet jonkullainen kunnioituksen tunne
nähdessään tämän vastustajansa menettelyn.
Venäläisten puolella saatiin pelastetuksi ainoastaan kaksi pienempää
kenttätykkiä ja neljä viisi miestä. Urhea Serbin, toinen Mogilevin
rykmentin kapteeneista, johti nämä kaikessa hiljaisuudessa pois
pälkähästä ennen Anttilan talon saartoa. Sen jälkeen tämä pieni joukkio
yhtyi kenraali Tutshkowiin, joka peräytyi Klingsporin armeijan tieltä.
Kun suomalaiset taiston tauottua olivat taasen asettuneet rintamaan,
ratsasti brigaadin päällikkö pitkin rivejä ja kiitti miehiä. Kauvimmin
viipyi hän Fahlanderin joukon luona ilmaisten erityisen mielihyvänsä
varsinkin Sulkavan komppanialle.
Hänen lähdettyään meni Valter Jernfält Kokon luo ja sanoi;
-- Sinäkö se äsken pelastit minut surman suusta? --
-- En, luutnantti, -- vastasi Kokko, -- tuolla pelastaja on. Hän se
ensinnä vaaran huomasi ja ilmoitti sen meille. Ja kun teitä olivat
raastamaisillaan saaliikseen, niin hän se juuri kolhi sen miehen
maahan, joka teidän kurkkuunne pyrki käsiksi. --
Näin sanoen Kokko osotti korviaan myöten punottavaan Onniin, joka
kainostellen oli vetäytynyt Kokon selän taa.
-- Niin se taisi ollakin, nythän tunnen sinut, -- virkkoi Valter
taputtaen Onnia olkapäähän.
-- Sinähän muistaakseni houkuttelit ryssät ensi kerran Kokkolan torpan
luona aidan takaa esiin ja menetit mylläkässä lakkisi? --
-- Minähän se, -- vastasi Onni matalalla äänellä.
-- Ensimmäinen opinnäytteesi on onnistunut odottamattoman hyvin.
Sinusta tulee aikaa myöten parhaita sotilaitamme, kunhan vain jatkat
samaan tapaan. --
Luutnantin lähdettyä pois heitti Onni lähinnä seisoviin katseen, josta
voi lukea: näittekö nyt mihin poika kelpaa. Uskaltakaapas sanoa vielä
pojaksi.
5.
Hammasta purren ja kiroillen mittaili urhea kapteeni Malm aamulla
aikaisin toukokuun 10 päivänä kiivain askelin Iisalmen kirkon edustaa.
Hän oli joukkoineen seisonut aseissa koko yön hautausmaalle
piiloutuneena odotellen niitä venäläisiä, jotka huhun mukaan aikoivat
hyökätä mainittuun paikkaan, missä vihollisella oli useampia
varastomakasiineja.
Tietämättä siitä, että kenraali Klercker, ylikomentaja Oulussa, oli
lähettänyt majuri Bosinin hävittämään Juuassa venäläisten varastoja,
oli Sandels jo käskenyt Piipossa olevan Grotenfeltin lähettämään 50
miestä ja yhden upseerin anastamaan makasiineja Iisalmessa. Tämän sai
tehdäkseen luutnantti Clementeoff. Myöhemmin tuli käsky Klingsporilta,
että Sandels antaisi 150 miehen mennä viime mainittuun paikkaan ja, jos
mahdollista, myöskin Kuopioon ottamaan kiinni venäläiset kuormastot ja
hävittämään makasiinit. Tämän tehtävän uskoi Sandels urhealle Malmille,
joka 80 länsipohjalaisen ja 20 savolaisen kanssa läksi matkalle.
Kun Malm täten saavutti muut joukot Iisalmessa, katsoi hän itsensä
kyllin vahvaksi uskaltaakseen käydä ahdistelevan vihollisen kimppuun.
Mutta juuri hänen kiroillessaan, niin kuin edellä mainittiin, ja
tömistäessään maata lämpimikseen, kun näet yöllä oli ollut tavallisen
kolakka, tulee eräs talonpoika aika hamppua tieltä esiin ja pyytää
saada puhutella suomalaista päällikköä.
-- Mikä hätänä? -- kysäsi Malm, josta oli mieleen tämä
yksitoikkoisuuden keskeytys.
-- Vihollinen on kaikessa rauhassa majaillut tänä yönä Taipaleen
kylässä. --
-- Valehtelet! -- kiljasi kapteeni Malm.
-- En, en valehtele. Totta kai sen tiennen, kun olen samasta
kylästä. --
-- Paljoko vihollisen väkeä on? --
-- Eipä paljo päälle puolentoista sadan. --
Kapteeni Malmilla oli heti valmiina urhea päätös. Se oli omiaan tuolle
urhealle sotilaalle. Hän lähetti heti paikalla sanan luutnantti
Burmanille, joka puolen joukon kanssa oli piiloutunut erään
metsätöyrään taa kirkon eteläpuolella, että tämä kiiruimman kautta
rientäisi takasin.
-- Luutnantti, -- huudahti hän Burmanille tämän tultua takasin, -- nyt
voimme näpistää hengiltä jok'ainoan ryssän näillä tienoin! --
-- Mutta minähän en näe yhtään, -- ihmetteli Burman ympärilleen
katsoen.
Kapteeni Malm teki nyt selkoa Taipaleen miehen kertomuksesta.
-- Jos siihen voisi luottaa, -- arveli luutnantti uskomattomana.
-- Epäilettekö sitte? --
-- Kyllä, totta puhuen, minua epäilyttää. --
-- No, kutsukaa mies tänne uudelleen, niin saamme nähdä, puhuuko hän
ristiin. --
Pitkän etsimisen perästä palasi luutnantti Burman tyhjin toimin.
Talonpoika oli aikoja sitte laputtanut tiehensä. Hän sanoi lopuksi:
-- Aavistukseni pitää sittenkin paikkansa. Mies on laskenut pitkän
valheen. --
Mitään vastaamatta kapteeni Malm kulki kiivaasti edestakasin. Viimein
hän äkkiä pysähtyen Burmanin eteen sanoi:
-- Luulen kuitenkin, että mies on puhunut täyttä totta ja sen tähden
olen päättänyt ottaa asiasta lähempää selkoa. --
-- Kapteeni tekee mielensä mukaan, -- vastasi luutnantti, -- mutta
muistakaa, että olen teitä varoittanut. --
Välittämättä luutnantin sanoista jatkoi kapteeni Malm:
-- Meidän täytyy välttämättömästi saada nuo 150 ryssää käsiimme. Muuten
ehkäiseisivät ne hyökkäyksemme Kuopioon. --
Tunnin perästä tämän jälkeen läksi Malmin joukko rientomarssissa
Taipaletta kohden. Kulku ei kuitenkaan käynyt maantietä myöten, koska
vihollinen tämän kautta olisi saanut liian aikaiseen tiedon heidän
lähenemisestään. Kapteeni Malm teki siis puolentoista peninkulman
pituisen kierroksen Kilpijärvelle päin.
Saavuttuaan Taipaleeseen tapasi hän täällä erään pitkänpuoleisen,
siististi puetun miehen, joka kertoi, että venäläiset olivat tunti
sitte lähteneet kylästä matkoihinsa.
Malm hämmästyi. Mokoma rasittava matka oli siis mennyt puille
paljaille. Se suututti sanomattomasti.
-- Nimenne, herrani? -- kysyi kapteeni epäluuloisesti
-- Boisman. --
-- Ah, luultavasti sama maanmittari Boisman, joka yhdessä Keinäsen,
Erkki Ollikaisen, Risto Hokkasen ynnä muiden kansaa tappelitte joku
vuosi sitte Iisalmella? --
-- Niin juuri. Ja te olette kapteeni Malm. Haavani eivät tosin vielä
ole aivan terveet, mutta tahdon auttaa teitä vointini mukaan. --
-- Se hyvä. Tunnetteko seudun? --
-- Totta kai, koska olen jo pitemmän aikaa ollut, täällä
maanmittarina. --
-- Te voitte siis tehdä minulle kelpo palveluksen neuvoilla ja
tiedoilla. Ensiksi siis: näittekö, mihin päin vihollinen läksi? --
-- Iisalmelle. --
Kapteeni Malm hypähti.
-- Tuli ja leimaus! -- kiljasi hän. -- Ja minä kun en jättänyt sinne
riittävästi väkeä! --
-- Tyyntykää, kapteeni. Tiedän hyvän keinon, jos vain sen
hyväksytte. --
-- Antaa tulla joutuin. --
-- Lähtekää heti paikalla ajamaan vihollista takaa. --
-- Mutta sehän on jo liian kaukana, --
-- Kyllä, kyllä, -- myönteli maanmittari, -- mutta... --
-- Mahdotonta on sitä enää saavuttaa. --
-- Eipä niinkään. Jos tottelette minun neuvoani, niin teidän pitää
lyödä vihollinen Kapakan torpan luona. --
-- No, mutta kukas osaa sinne metsän kautta? --
-- Minä lähden oppaaksi. --
-- Oivallista! -- huudahti kapteeni Malm ja puristi voimakkaasti
Boismanin kättä. -- Nyt ei kelpaa kuhnailla! ---
Luutnantti Clementeoff sai heti käskyn lähteä matkalle muutamien Savon
jääkärien (näiden joukossa Kokko, Kärki ja Onni), sekä 50 Kajaanin
pataljoonan miehen kanssa maanmittari Boismanin opastamana. Pieni
joukko läksi samassa liikkeelle toverien raikkaiden hurrahoutojen
kaikuessa.
Kun se oli kadonnut metsään, alkoi luutnantti Burman vähitellen lähetä
Iisalmen maantietä asettuakseen ryssille vastaan, jos Clementeoffin
olisi onnistunut saartaa ne.
6.
Kapakan torpassa asusti Pekka Harinen, Kustaa III:n Venäjän sodan
aikuinen sotavanhus. Nyt olivat ukko Harisen haivenet harmaassa,
jäykistyneet olivat käsivarret, niin ettei hän enää voinut liikkua niin
vapaasti kuin ennen. Tämän tähden täytyi hänen myöskin vaikka
vastenmielisesti pysyä kotona, kun saapui sanoma sodan syttymisestä. Se
kirveli tietysti kovin, mutta mikäs auttoi! Vaijeten ja mitään voimatta
täytyi ukko Harisen nähdä, miten Suomen pojat menivät maataan
puolustamaan.
Ukon ainoa lohtu oli hänen poikansapoika Mikko. Tämä oli 20 vuoden
ikäinen ja hoiti torpan toimia kuin aika mies, niin että sekä hän että
Pekka Harinen tulivat toimeen hyvin.
Mikko oli iloinen veitikka. Harvoin tämän maailman surut ja huolet
häntä painelivat. Mutta tämä iloisuus loppui äkkiä Mikon täyttäessä 19
vuotta. Silloin nähtiin hänet käyskelevän yksinään, alla päin ja
pahoilla mielin.
Pekka Harinen tuli alussa levottomaksi ravakan Mikkonsa tähden. Hän
luuli, että tämä varmaankin oli sairastunut, mutta päästyään sittemmin
selville taudin oikeasta laadusta, tyyntyi hän heti vaikkakin haikeasti
päivitellen pojanpoikaansa.
Pari sataa kyynärää kauemma metsään päin oli laajalti muokattu paikka.
Keskellä tätä koheni hyvin rakennettu talonpoikaistalo, jonka omisti
tyly ja itara Antti Sormunen. Tällä oli Elsa-niminen tytär, vuotta
nuorempi Mikkoa.
Lapsina olivat nämä yhdessä leikkineet. Vuosien vieriessä oli
lapsellinen rakkaus muuttunut lämpimämmäksi eikä kulunut kovin kauvaa,
kun he tunnustivat toisilleen sydämmensä hellimmät tunteet.
Antin suostumusta avioliittoon Elsan kanssa oli paljoa vaikeampaa
saada, kuin mitä Mikko oli aavistanut. Rikas talonpoika oli näet jo
luvannut tyttärensä Maaningan Vennulle. Kun Mikko ilmoitti asiansa
Antille, ajoi tämä hänet muitta mutkitta ovesta ulos.
-- Älä ole tietävinäsi mokomasta pohatasta mitään, -- neuvoi Pekka
Harinen, kun hän samana päivänä, jolloin tapaukset Taipaleessa
alkoivat kehittyä, puheli asiasta pojanpoikansa kanssa. -- Pahalla on
paha palkkanakin ja pane mieleesi, ettei Antti Sormusella ole puhdas
omatunto. Jumala yksin tietää, millä tavalla hän on rikkautensa
haalinut. Ja jos on totta, että isäin pahat teot seuraavat lapsia
kolmanteen ja neljänteen polveen, niin ei ole mikään onni naida hänen
tytärtään. Sen tahdon sulle... --
-- Riittää, riittää jo, -- keskeytti Mikko. Mitä se Elsaan kuuluu, jos
hänen isänsä on huonossa huudossa. Tyttö kärsii kyllä sitä
ajatellessaan, sen tiedän liiankin hyvin. --
Pekka Harinen oli ääneti hyvän aikaa. Viimein hän sanoi tutkivasti
katsoen pojanpoikaansa:
-- Sinä siis pidät Elsasta? --
-- Kyllä, iso-isä. --
-- Todellako? --
-- Todella. --
-- Entä hän? Onko hänkin samaa mieltä sinua kohtaan? --
-- On. --
-- Hyvä! Pysykää lujina rakkaudessanne, te saavutatte viimein
tarkoituksenne. --
Mikko aikoi vastata, mutta samassa tulla huhkii Antti Sormusen renki
sydän kurkussa pirttiin. Hänen takanaan uikutti keski-ikäinen mies.
-- Hukassa ollaan! Ne ovat täällä! -- kirkui renki hyvän matkan päästä.
-- Kutka ne? -- kysyi Pekka Harinen pystyyn kavahtaen. -- Ryssätkö? --
-- Niin juuri. --
-- Totta vieköön, Maaningan Vennuhan se sieltä tulee, -- ihmetteli
Mikko tarkastaessaan linkuttavaa, joka tällä välin oli tullut lähemmä.
-- Niin on, -- vastasi renki. -- Tiedäthän, että hän aikoo naida
talonpojan tyttären. Hän oli juuri tulossa sopimaan lopullisesti
kaupoista, kun vihollinen yllätti hänet tuolla tien taipeessa. Eräs
luoti osui vasempaan pohkeeseen, jonka tähden hän tarvitsee lepoa. --
Mikko kalpeni kuullessaan rengin puhuvan naimisista. Viimein sai hän
toki vaimennetuksi kuohuvaa mieltään niin paljon, että voi vastata:
-- Tietäähän hän, missä Antti Sormusen talo on. Miksi hän ei mene
sinne?
Selvään kuulosti ivaa näissä Mikon sanoissa, jotka hän lausui niin
kovasti, että lähellä oleva Vennu ne kuuli.
-- Olisin mennytkin, ellei vihollinen olisi vallannut koko metsää, --
virkkoi Maaningan mies, -- Mutta nyt... --
Samassa renki älähti:
-- Kas tuolla rinteessä! Siellä ne pirut jo ovat! --
-- Pirttiin joutuin! -- huusi Pekka Harinen,
-- Siellä on pari kelpo luodikkoa ja niillä... --
Samassa hän tuuppasi Maaningan Vennun ja rengin tupaan. Hän itse tuli
Mikon kanssa hiljaa perästä.
-- Telki oveen, -- komensi Pekka Harinen.
-- Sitten asetut sinä, Mikko, tuon ikkunan eteen ja minä tämän. Ja jos
sitte ryssän mieli tekee pistää nenänsä tänne, niin tiedät, mitä on
tehtävä. --
Mikko vastasi ainoastaan äänettömällä pään nyökkäyksellä.
Venäläinen osasto kulki kolmessa joukossa. Kun ensimmäinen oli ehtinyt
Kapakan torpan edustalle, sanoi upseeri osottaen pirttiin päin:
-- Asukkaat näyttävät olevan sieltä tipotiessään. --
-- Eipä niinkään, -- tokasi lähinnä seisova mies savupiippua osottaen,
-- sieltä nousee savua. --
-- Tosiaankin, -- säesti päällikkö. -- Sitte kai saamme oppaan
Iisalmelle. --
Samassa lähenivät venäläiset torppaa.
-- Saatana! -- murahti Pekka Harinen heittäen kovasti voivottelevaan
Maaningan Vennuun halveksivan katseen. -- Nyt se alkaa, Mikko.
Näytetään, että näissä pojissa on pontta enemmän kuin Antti Sormusen
rengissä ja tulevassa vävypojassa, senkin rahjuksissa. --
Pekka ja Mikko aikoivat juuri laukaista, mutta samassa pamahti metsästä
pari laukausta. Kolme venäläistä kaatui ja muut alkoivat juosta kuin
päättömät kanat, vaikka päällikkö pani parastaan saadakseen heitä
pysymään järjestyksessä.
Syynä venäläisten häiriöön oli laukaus metsästä ja kaatuneet toverit
sekä luutnantti Clementeoffin nopsa pistinhyökkäys.
Clementeoff oli näet ajoissa ehtinyt perille tehdäkseen jyrkän lopun
venäläisten aikeista.
Kun Pekka Harinen näki suomalaisten hyökkäävän esiin, irroitti hän
nopsasti teljen ovelta, putkasi sen auki ja törmäisi ulos huutaen:
-- Hurraa! Meikäläiset ovat täällä! Kuolema ryssille! --
Äkkinäisen hyökkäyksen johdosta venäläiset hätääntyneinä syöksyivät
suin päin metsään. Päällikkö latmisti ensimmäisenä.
Melkein samaan rymäkkään ehti luutnantti Burmankin. Nähtyään
venäläisten pakenevan hän huudahti:
-- Lempo jos pääsevät karkuun! Silloin varmaankin saavat tietää, että
Kuopiossa on varusasema! --
Mikko astuu samassa esiin ja sanoo:
-- Herra! Ei ainoatakaan ryssää tarvitse päästää pakoon. Metsän läpi
vie kaksi tietä. Miehittäkää niiden kummatkin päät ja... --
-- Hyv' on poika! -- keskeytti luutnantti. -- Jos viet meidät sinne,
niin teet suuren palveluksen. --
Kohta tämän jälkeen oli Burman muodostanut jääkäriketjun metsään eikä
ehtinyt kulkea kau'aa, kun jok'ainoa tiehensä hiipivä venäläinen oli
estetty etenemästä. Ainoastaan kuuden miehen onnistui päästä ketjun
läpi, mutta näidenkään vapaus ei tullut pitkä-ikäiseksi, sillä jo
seuraavana päivänä ammuttiin heistä kaksi ja neljä muuta vangittiin.
* * * * *
Metsään muodostetussa ketjussa olivat ystävämme Kokko, Kärki ja Onni
aivan lähellä toisiaan. Mikäli tilaisuus salli hauskuttelivat he
itseään puhellen ja nauraen.
-- Saa sanoa, että ryssä on joutunut suorastaan satimeen, -- virkkoi
Kokko.
-- Ihan ja siitä on kiittäminen maanmittaria, -- säesti Kärki.
Onni, joka hänkin tahtoi saada äänensä kuuluviin, sanoi:
-- Taitaa se olla reima mies se maanmittari, minkä minä olen hänestä
kuullut kerrottavan. --
-- Ahah, tuolla ryömii eräs pitkätakki, -- kuiskasi Kokko kyyristyen
erään pensaan taa.
Muut seurasivat esimerkkiä ja kun venäläinen oli aivan heidän
kohdallaan, kavahti Kärki pystyyn.
-- Antaudu, -- kiljasi hän karskisti ja kohotti kiväärin poskelleen.
Venäläinen, joka alussa ei huomannut toisia suomalaisia, tahtoi koettaa
onneaan ja livistää tiehensä, mutta samassa kohahtivat Kokko ja Onnikin
jaloilleen.
Kun moskovalainen huomasi kaiken vastustuksen turhaksi, antautui hän
ruikuttaen, että henki säästettäisiin.
Melkein samalla tavoin kävi muidenkin venäläisten vangitseminen.
Clementeoff ei kadottanut ainoatakaan miestä eikä myöskään Burman.
Sillä aikaa kun kolme ystäväämme olivat riisumassa venäläisten aseita,
kuului selviä valitushuutoja lähistöltä ja ennen pitkää saivatkin he
nähdä erään nuoren, kauniin tytön, joka itkien turvasi erästä
keski-ikäistä miestä, joka tuskin voi askeltakaan ottaa päästämättä
parahdusta.
Toiselta taholta lähenivät Pekka Harinen ja Mikko, kummallakin aseena
luodikkonsa.
Kun viime mainittu huomasi nuoren tytön ja tämän seuralaisen, riensi
hän näiden luo.
-- Herra varjele, ethän vain ole haavoittunut, Elsa? -- hätäili hän
ollen olevinaan huomaamatta Antti Sormusta.
-- En ole, mutta isä, -- vastasi nuori tyttö nyyhkyttäen.
-- Missä haava? --
-- Tässä, tässä! Oi, miten kirvelee! Tuntuu kuin tulessa olisi,
vaikeroi Antti Sormunen näyttäen vasempaa olkapäätään.
-- Käy tähän pitkällesi, -- kehoitti Kokko, joka samassa tuli paikalle
ja osotti erästä mätästä. -- On minussa vähän välskärin vikaa,
veikkoseni. Ahaa, sin'oot saanut luodin olkapaähäsi. Sitte ei tule
mitään, minä en saa sitä pois. Mutta miten se sinne osui? --
Kovasti nyyhkien kertoi Elsa, että venäläiset olivat äkkiarvaamatta
karanneet heidän päälleen. Ja kun vastustaminen oli hyödytöntä olivat
he päättäneet paeta. Tällä matkalla oli vihollinen kuitenkin saanut
heidät näkyviinsä ja ampunut muutamia laukauksia. Kaikki luodit olivat
menneet ohi paitsi yhtä. Ja se puuttui ukko Antin olkapäähän.
-- Missä on talosi? -- kysäsi äkkiä Kokko.
Antti Sormunen oli mennyt tainnoksiin eikä voinut vastata. Sen sijaan
sanoi Elsa:
-- Vähän matkaa tästä tuolla metsässä. --
-- Oliko ryssiä miten paljon? --
-- En minä niitä ehtinyt lukea, mutta mikäli voin nähdä, viidenkymmenen
paikoille. --
-- Tuhat tulimaista, -- kivahti Kokko, -- joutuin, Onni, juoksemaan
luutnantti Burmanin luo. Vihollinen ei saa päästä ehein nahoin! --
Onni katosi heti. Seuraus hänen ilmiannostaan oli se, että venäläiset
saarrettiin Antti Sormusen pirttiin, jonka he olivat miehittäneet.