Produced by Tapio Riikonen
SANDELSIN URHEA JOUKKO
Kertomus Suomen sodasta vv. 1808-1809
Kirj.
J. O. ÅBERG
Suomennos
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kataja,
1907.
SISÄLLYS:
I. Ensimäinen peräytymisretki.
II. Voittoretki.
III. Toinen peräytymisretki.
I.
Ensimäinen peräytymisretki.
1.
Eräänä päivänä maaliskuun alkupuolella v. 1808 nähtiin yksinäinen
hiihtäjä lipuvan aukean lumitasangon poikki, joka erotti Jynkän kylän
alastomasta ja kallioisesta Lehtoniemen kärestä, joka on noin
neljänneksen ruotsinpeninkulman päässä Kuopion kaupungista etelään.
Tältä niemekkeeltä mainittuun kylään tulee suoriimmiten puolen
peninkulmaa.
Vaikka hiihtäjä oli pakoitettu käyttämään tätä oikotietä Jynkän kautta,
ei hän kuitenkaan olisi ehtinyt suorittaa matkaansa alle kahden tunnin.
Syitä tähän viipymiseen oli useampia, mutta seuraavat kaksi olivat
vaikuttavimmat. Lumi kantoi huonosti, sillä hangen pinta oli pehmennyt
muutamia päiviä ennen kohdanneesta nuoskasta. Sitä paitsi oli nyt raju
lumi-pyry, joka lakkaamatta tuiskutti miestä vasten kasvoja. Usein
hänen täytyi pysähtyä puhdistamaan tukkansa, kasvonsa ja partansa
tahmeasta lumesta, jolla välin sai hieman puhaltaa ja lepuuttaa
jäseniään uusien ponnistusten varalle.
Jo aikaiseen aamulla hiihtäjä oli lähtenyt Jynkästä taipaleelle. Hän
oli ensin aikonut hiihtää pohjoiseen päin Särkilahteen tervehtimään
erästä siellä asuvaa sukulaistaan, mutta puolituntisen matkan
taivallettuaan hän luopui tästä aikeestaan kääntyen takaisin Jynkän
valkamaan. Täällä lumi oli tasaisempaa. Siinä hiihtäminen sujuili
sukkelaan ja kepeästi. Jos tämmöistä jatkuisi pitkin matkaa, hän olisi
kohta päässyt kotiinsa ja tämä ajatus ilahdutti tuota vanhaa hiihtäjää,
Hiukkaa, seudun sukkelinta suksimiestä, vaikkakin oli jo nähnyt 70
ikävuottansa.
Mutta Hiukan ilo oli aikaista. Hän oli tuskin ehtinyt Lehtoniemen kären
jyrkkärantaiselle rinteelle, kun kaksi hallipartaista takkukarvaa
pistihe näkyviin rantapensaista. Hiukka häpsähti, sillä hän näki, mitä
laatua nuo viholliset olivat, jotka näin äkkiä ilmestyivät hänen
tielleen.
-- Ahaa, -- murahti vanha Hiukka itsekseen ja päästi olaltaan pitkän
luodikkonsa, joka oli hänen alituinen seuralaisensa, -- luulette kai
minusta saavanne makupalan aamutuimaanne, mutta siihen olen liian laiha
ja luiseva, senkin syöttiläät. Teistähän se taisi toinen pistellä
poskeensa sen Torppa-Antin kuusivuotiaan tytön Mustallalahella.
Tietäisin vain kumpi teistä -- --.
Hiukka ei saanut lausettaan loppuun. Nälkä kurni susien suolia ja
odotus kävi niistä liian pitkäksi. Samassa ne läksivät hölkkimään
hiihtäjää kohti, josta mielivät saalista suihinsa. Mutta tarkkaan
tähdätty luoti silmänräpäyksessä keperrytti toisen tulijoista
kuolijaaksi. Toinen ja kaatunutta suurempi oli vielä jäleliä ja näytti
ensi hämmästyksen mentyä ohi kaikista elkeistään päättäen tahtovan
hyökätä kostamaan kaatuneen toverinsa puolesta.
-- Tulimmaista, -- urahti vanha hiihtäjä, -- olen unhottanut puukkoni
Jynkkään! Tulimmaista! Vai niin, vai tahdot sinäkin kintuillesi...
tulee, lempo, kun tuleekin. Pitäisiköhän -- -- --
Kun luodikko ei ollut ladattu, teki Hiukka käännöksen ja painaltui
pakoon. Hän hiihti polveillen Lehtoniemen poikki ja sitte jäälle. Susi
seurasi kintereillä, mutta kun hanki huonosti kannatti, hidastutti se
paljon suden juoksua, vaan samalla joudutti hiihtäjää hyvän taipaleen
edelle.
Kun Hiukka vihdoin pysähtyi, huomasi hän olevansa Lehtoniemen ja
Hietasalon saaren keskivälillä, joka sijaitsi kappaleen toista virstaa
kaakkoon mainitusta niemestä. Etelässä kohoilivat Lahostensalon
lumipeitteiset vaarat, idässä ja Hietasalon lumesta lyyhistyneiden
metsien takaa siinti Säynesalon pitkä ranta kapeana viiruna.
Pohjoisessa näkyi Kuopionniemen kupeella saariryhmä, jonka muodosti
viisi suurempaa ja pienempää saarta ja näiden takana hulmuili
kymmenittäin savupatsaita haalavan harmaata taivasta kohden. Siellä oli
pieni, sievä Kuopion kaupunki.
Lännestäpäinkin, Lehtoniemen koilliskärestä näkyi sinistä savua
keveästi leijailevan ylös pitkinä kierteinä. Tämä näky sai vanhan
Hiukan rinnasta nousemaan huokauksen ja huolellisesti luodikkoaan
ladaten hän mutisi:
-- Somaa se olisi istua sielläkin lieden ääressä sen sijaan kun
hapuilla täällä henkensä kaupalla. Tahtoisinpa -- -- --
Hän ei saanut jatkaa näitä ajatuksiaan. Susi oli jo aivan lähellä: Sen
silmistä hehkui raivon tuli ja saaliin himo, kieli retkotti pitkällä
avoimesta kidasta ja häikäisevän valkeat hampaat nähtävästi vain
odottivat saavansa repiä vanhan hiihtäjän kappaleiksi. Kaamea,
korviavihlova ulvonta, jonka susi tuon tuostakin päästi, ilmaisi
myöskin sen murha-aikeita.
Hiukka ei ollut koskaan tuntenut pelkoa seistessään silmäkkäin näiden
petojen kanssa, joita laumottain kovina pakkastalvina vilisi näillä
seuduin. Mutta nyt hän ei voinut vapautua siitä puistuttavasta
tunteesta, mikä hänet valtasi kuullessaan suden hurjaa ulvontaa. Hänen
onnistui kumminkin ennen pitkää voittaa mielenmalttinsa takaisin, jonka
jälkeen hän kohotti luodikon poskelleen. Mistään tietämättä susi juosta
laukoi kohti. Kun se oli päässyt muutaman kyynärän päähän saaliistaan
välähti luodikosta tulta ja luoti suhahti pedon takkuiseen turkkiin
mitään vahinkoa tekemättä.
Huomattuaan ampuneensa harhaan tyyntyi hän vielä entisestään. Hiukka ei
ollut ensi kertaa elämässään näin ahtaalla ja senpä vuoksi hän
tiesikin, miten menetellä.
Vaikka kohta hän olikin seitsemänkymmenenvuotijas, kuten jo olemme
maininneet ja josta ryppyiset kasvot, harmaa tukka ja valkoparta olivat
selvinä todisteina, oli tästä huolimatta käsivarsien jänteissä pontta
ja voimaa ja rinnassa rohkeutta. Yhtä kylmänä kuin lumikenttä hänen
ympärillään hän odotti nälästä ja raivosta ulvovan pedon hyökkäystä.
Loikahdus vielä ja se oli hänen edessään.
Jos syrjästäkatsoja etempää olisi nähnyt tätä ottelua, niin hän
verratessaan suden ketteryyttä vanhan Hiukan jäykkään vartaloon
epäilemättä olisi väittänyt, että viime mainittu joutuisi tappiolle.
Mutta semmoinen väitös ei olisi pitänyt paikkaansa.
Vanhan, kokeneen metsästäjän silmä oli tarkka ja monivuotinen hiihto
oli terästänyt käsivarret vankoiksi. Kun susi hypätä loikahti hänen
päälleen ja terävien kynsien kouristus tuntui ukon ryntäillä, tämä
työnnälsi rajusti ja vastustamattomalla voimalla pitkän tuliluikun
piipun pedon ammottavaan kitaan. Susi kepertyi henkitoreissa heti
hangelle ja Hiukka pani parastaan kohliessaan pedon päätä vuoroin
pyssynperällä vuoroin piipulla, kunnes susi heitti henkensä. Sitte ukko
hätäilemättä laahasi raadon Lehtoniemelle, etsi sieltä tämän kuolleen
toverin ja peitti molemmat lumeen, josta hän käytyään ensin kotonaan
levähtämässä noutaisi ne nylettäviksi.
Tavatessamme ensi kerran Hiukan oli hän kotimatkalla Lehtoniemen
koilliskärkeen tämän "susisodan" jälkeen. Savu, joka järven toiselta
puolen kohoten vei hänen ajatuksensa kotilieden ääreen, alkoi näkyä yhä
selvemmin ja selvemmin ja kohtapa hän jo pääsikin hengästyneenä ja
väsyksissä mökkipahansa luo, joka sijaitsi aivan niemen kärekkeellä
alttiina pohjois-, koillis- ja itätuulille, joiden viimat puhaltelivat
tämän laakson yli Kallaveden ulapoilta. Eteläpuolelta oli mökki kahden
kallioseinämän suojassa. Yksi pääty olikin toista seinää vasten.
Kallioseinien välitse vei kapea polku, ollen ainoana tienä maitse
niemeen. Täältä se polveillen Lehtoniemen kallioiden lomitse ulottui
hyvän matkaa sitä tietä kohti, joka Kuopiosta vie Heikinniemeen ja
täältä Varkauteen, Rantasalmelle ja Savonlinnaan.
Pantuaan suksensa pieneen lautavajaan ja puisteltuaan enimmät lumet
päältään avasi Hiukka varovasti tuvan oven ja astui sisään, jolloin hän
kuuli iloisen huudahduksen:
-- Nyt ei ole mitään hätää, äiti! Iso-isä on kotona! --
Nämä sanat lausui vereväposkinen, kuudentoista vaiheilla oleva reipas
poika. Hän kumarsi ensin vanhalle hiihtäjälle ja vilkaisi sitte pimeään
nurkkaan, josta kuuluva kahina ilmaisi, että siellä oli joku. Poika
jatkoi:
-- Käykää, iso-isä, lieden ääreen lämmittelemään! Se lienee hyvin
tarpeeseen. --
-- Kylläpä onkin, -- tuumi vanhus, pyyhkäsi märät suortuvat otsaltaan
ja suori sormillaan niin hyvin kuin voi lumesta märkää, rinnoille
saakka ulottuvaa partaansa. -- No, kyllä sitä on ollut monta mutkaa
matkalla Jynkästä tänne, mutta kun niistä on hyvin suoriutunut, unohtaa
ne mielellään, varsinkin kun Tapiolan emäntä tänään on ollut tavallista
suopeampi. --
Ukko Hiukka, kuten melkein kaikki siihen aikaan, oli hyvin
taika-uskoinen ja rukoili mielellään korkeampia jumaluusvoimia,
varsinkin vanhoja pakanallisia, joita hän piti erinomaisen suuressa
arvossa. Usko näiden vanhojen jumalien olemassaoloon, vaikka
kristinopin valon olisi luullut poistaneen kaiken henkisen pimeyden,
eli vielä kansassa esiintyen monessa muodossa. Varsinkin ilmeni tämä
siten, että rukoiltiin tarpeen tullen näiden apua tahi että loitsuissa
ja manauksissa mainittiin näiden nimiä. Ja se, joka meidän rientoilevan
sivistyksen aikakaudellamme tutkii kansamme entiselämää, huomaa kohta,
ettei tuo vanha pakanallinen peru kansan tavoissa, joka niissä on
säilynyt satujen, laulujen ja tarujen kautta, ole vieläkään kokonaan
lähtenyt.
-- Niin, Mielikki on ollut minulle varsin suopea, -- toisti vanha
Hiukka istuutuessaan karkeatekoiselle penkille roihuavan lieden ääreen
ja sukien partaansa tyytyväisin mielin, koska viimeinkin oli päässyt
nauttimaan mökkinsä lämpöä ja rauhaa.
-- Mitä sitte on tapahtunut, isä? -- kysyi samassa eräs nainen, joka
nyt astui esiin nurkasta ja ystävällisesti tervehti vanhusta. --
Oletteko nähneet hallipartoja? --
-- Olen, -- virkkoi Hiukka. -- Olen kaatanut kaksi sutta. Aika petoja
ne olivatkin. Toinen sai hyvin äksyn lopun, mutta kun olin unhottanut
puukkoni Jynkkään, oli toinen vähällä pistellä minut poskeensa. --
Ja sitten Hiukka kertoi seikkailun juurta jaksain alusta loppuun. Hänen
lopetettuaan virkkoi Onni:
-- Olisinpa minä ollut mukana! --
-- Herra varjelkoon! -- ehätti väliin Nella, Onnin äiti ja ukko Hiukan
tytär. -- Vähäkö siinä vielä oli, että kolme sutta viime talvena
raatelivat isäsi. Pitäisikö sinunkin -- -- --
-- Mikä on tapahtunut, antaa sen olla sillään, mitä siitä enää puhua,
-- keskeytti ukko Hiukka kädellään viitaten. -- Tuonen neito on ottanut
Pekan haltuunsa ja Tuonelan tuvassa on elo ehompaa kun täällä, se on
varma, se. --
Roihuava liesi sai ukko Hiukan jälleen hilpeälle mielelle.
Lämmiteltyään perin pohjin kohmettuneita jäseniään hän nousi ylös,
taputti Onnin vaaleakutrista päätä ja sanoi:
-- Lähdetäänpäs nyt hakemaan hallipartoja. --
-- Isä, isä, viettekö todellakin pojan mukaanne tuommoiseen jumalan
ilmaan? -- hätäili Nella pelästyneenä.
Ukko Hiukka ällistyi.
-- Otan pojan mukaani, -- toisti hän äänellä, jossa selvästi kuulosti
suutahtamista. -- Ei kait Onni ole enää mikään maitoparta vai mitä,
poika? Pelottaako sinua, jos lunta tupruaa silmiisi? --
-- Ei toki, iso-isä, -- vastasi reipas poika, -- antakaa minun vain
lähteä mukaan. No, no, äitiseni, älkää nyt suuttuko, -- jatkoi hän
sivellen hellästi äitinsä poskea. -- Tarvitseehan isoisä apua susia
kantaessa ja -- -- --
-- Minä menen sinun edestäsi, -- keskeytti Nella, -- ja -- -- --
-- Ee, ei, siitä ei tule mitään, -- tokasi ukko Hiukka pikaisesti. --
Sinä jäät kotiin ja pidät huolta talosta. Kas niin, Onni, laita nyt
joutuin itsesi kuntoon. --
Nella tiesi aivan hyvin, ettei isä koskaan peruuttanut sanojaan eikä
muuttanut mielipidettään, jonka kerran oli päähänsä saanut. Hän ei sen
tähden virkannut enää mitään, vaan alkoi sen sijaan askarrella lieden
ääressä.
Tässä asiassa piti sentään vanhuskin Nellan puolta, sillä poika oli
hänenkin silmäteränsä, jota hän ei tahtonut kadottaa pelkän
varomattomuuden tähden.
Tunnin verran tämän jälkeen oli sudet onnellisesti tuotu pieneen
lautavajaan. Nylkeminen sai jäädä seuraavaksi päiväksi, sillä ukko
Hiukka oli väsynyt sekä pitkästä matkasta että ottelusta petojen kanssa
jäällä.
Tapansa mukaan hän ei kuitenkaan voinut nukkua ennenkuin oli kertonut
tyttärelleen ja tämän pojalle jotain entismuistoistaan, jotka joko
olivat hänen omia elämiään tai olivat yhteydessä hänen perheensä kanssa
varhaisemmalta tahi myöhemmältä ajalta. Edellisenä iltana hän oli
alkanut kerroskella isosta vihasta Kaarle XII:nen aikana, jolloin
venäläiset mitä julmimmalla tavalla samoilivat kautta Suomen. Mutta
ennen kuin hän ehti lopettaa kertomuksensa tästä tapauksista niin
rikkaasta ajasta, oli uni käynyt niin kiusoittavaksi, että hänen täytyi
keskeyttää kertomuksensa sillä erää.
Kun sudet oli saatu säilöön ja yksinkertainen iltaruoka syöty, sytytti
Hiukka piippunysänsä palamaan, asetti jalkansa pankkoa vasten ja alkoi
kertoa kivekkäistä, joita eräs hänen esi-isistäänkin oli ollut. Nämä
rohkeat sissit oleskelivat Kivennavan pitäjän suurissa metsissä. Täällä
he omin päin ja tavallisesti hyvällä menestyksellä kävivät
seikkailurikasta partiosotaa venäläisiä vastaan mainitun ison vihan
aikoina ja vielä sen jälkeenkin.
Kivennavan kievaritalo varsinkin oli näiden uskalikkojen pesäpaikkana.
He eivät kammoneet mitään vaivoja eivätkä keinoja, kun oli kysymyksessä
vahingonteko venäläisille. Suurilla saloilla, pitkin mutkikkaita metsä-
ja vuoripolkuja, joilla ja järvillä he samoilivat yöt päivät. Olivatpa
vielä niinkin uhkarohkeita, että pari kertaa tunkeutuivat ryöstäen ja
polttaen Pietarin kaupungin lähistölle, jota äskettäin oli ruvettu
perustamaan ja joka viimein kohosi Inkerinmaan soista, sitten kun
muutama satatuhatta ihmistä oli kaatunut ikään kuin tämän Pietari
Suuren jättiläistyön perustukseksi.
Ukko Hiukka puhui näistä kivekkäistä aina suurella ihastuksella, johon
liittyi myöskin oikeutettua ylpeyttä mainitessaan kuulijoilleen, että
eräs hänen esi-isistään, vankkavoimainen Antti, oli aikoinaan ollut
rohkeimpia uroita tässä sissijoukossa, jossa suomalaiset ominaisuudet,
voima, kestävyys, taipumattomuus, itsepäisyys, julmuus ja kostonhalu
olivat kehittyneet huippuunsa. Hän voi väsymättä puhua tästä
tuntimääriä.
Niinpä nytkin. Kerran toisensa perästä oli uni pyrkinyt painamaan
Hiukan silmiä kiinni, mutta vanhus joka kerran osasi väistää tämän
kutsumattoman hyökkääjän kokeet. Ilta oli jo kulunut melkein puoleen
yöhön, kun hän lopetti kertomuksensa näillä sanoilla:
-- Niin, kunhan ei edelleenkään kivekkäitä Suomesta puuttuisi, jos sota
sattuisi syttymään! --
Vanhus oli tuskin ehtinyt saada viimeisen sanan sanotuksi, kun kiivas
koputus oveen ilmaisi, että joku pyrki sisään.
-- Minä menen avaamaan, -- huudahti Onni jättäen nopeasti paikkansa,
joka hänellä oli isoisän polvien välissä. Mutta ennenkuin ravakka poika
oli ehtinyt ovelle, pidätti äiti hänet menemästä huudahtaen:
-- Älä mene, Onni! Siellä saattaa olla joku paha-aikeinen ihminen. --
-- Jokohan, -- puuttui ukko Hiukka puheeseen luoden karskin katseen
lavitsan yläpuolella riippuvaan pitkäpiippuiseen tuliluikkuunsa, --
niinkö luulet, Nella? No, voinhan sitte minäkin ottaa vieraat vastaan
asianmukaisella tervehdyksellä. Mutta, -- jatkoi hän, kun jyskytystä ei
jatkunut ainoastaan oveen vaan pikku ikkunaankin, -- minun luullakseni
siellä on matkamiehiä, jotka tarvitsevat kattoa päänsä päälle. Ja
silloin en voisi puhtaalla omallatunnolla seistä Herran edessä suorana
tuomiopäivänä, jos sulkisin heiltä oven. Avaa vain, Onni. --
Poika riensi heti täyttämään vanhuksen käskyä eikä kulunut montaa
minuuttia, kun kaksi mieshenkilöä yltä alta lumessa ilmaantui
kynnykselle. Kun he olivat saaneet puhdistetuksi lumen pois
tamineistaan, tunsi ukko Hiukka harmaista Savon jääkäri-univormuista
viheriöine hihansuineen ja saman värisine rintoineen, mitä he olivat
miehiään. Raskaat päähineet olivat painuneet päähän silmiä myöten ja
vasta hyvän aikaa sommiteltuaan sotilaiden viimein onnistui vapautua
niiden rasittavasta painosta. Kun tämä oli tehty, äännähti kookkain
tulijoista koputellen lunta jaloistaan:
-- Hyvää iltaa! --
-- Kiitoksia, -- vastasi Hiukka. -- Jumala suokoon meille hyvän
yönkin! --
-- Niin, -- arveli toinen sotilas, joka oli edellistä vähän pienempi,
-- kyllähän tässä tulisi hyvä yö, jos annatte meille suojaa, mihin
päänsä kallistaisi. --
-- Herra varjelkoon, -- tuumi hiihtäjävanhus ja lyödä roppasi kättä
kummallekin jääkärille, -- ei koskaan vielä ole kielletty suojaa minun
majassani keltään kelpo ihmiseltä saatikka soturilta. Nella, onko
sinulla vielä puuroa jälellä?
-- Ei ole, isä. Oletteko unhottaneet, että tyhjensimme vadin jo eilen,
-- virkkoi Nella hieman hämillään, jolloin hänen salavihkainen
katseensa keksi jotain miellyttävää pitemmän sotilaan rotevassa
vartalossa ja avoimissa, rehellisissä kasvoissa. Hän huomasi, että
sotilaalla oli tieto hänen miehensä kuolemasta. -- Kalaa, voita, läskiä
ja leipää kyllä on vielä jälellä ja luulen varmaan, että jokunen tilkka
viinaakin on tallella, Meneppäs, Onni, katsomaan pulloa, sitä kuninkaan
pulloa. --
Pitkän etsimisen perästä löysi poika uuninkolosta viinapullon, jonka
kupeessa oli Kustaa III:n nimikirjoitus. Tätä lämmittävää nestettä oli
vielä jälellä ja kun Savon jääkärit huomasivat sen, kirkastuivat heidän
kasvonsa mielihyvästä. Vaatimaton ateria maistui hyvälle ja kun
puolenyön hetki oli paraiksi tullut, nukkuivat kaikki jo sikeässä
unessa.
2.
Onnin äidin uni oli kuitenkin levotonta. Hänestä tuntui kuin jokin
onnettomuus olisi tullut sotilaiden mukana heidän mökkiinsä. Oltuaan
valveilla hyvän aikaa ja rauhattomana kuunneltuaan öisen myrskyn
ulvontaa sekä lumen tuiverrusta ikkunalasia vasten hän nousi ylös, puki
nopeasti vaatteet päälleen, hankasi päretikulla ikkunasta jäähileet,
mitkä yöllä olivat siihen kertyneet ja loi tähysteleviä katseita pitkin
kolkkoa lumikenttää.
Alussa hän ei nähnyt muuta kuin lumen pyörteitä, mutta kauan ei hänen
tarvinnut seistä ikkunan ääressä, jonka saumoista tuulen henki työntyi
sisään ja rupesi kylmämään hänen jäseniään, kun hän huomasi pitkin
lumista jäälakeutta likenevän miesjoukon Kuopiosta päin.
Ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että liikkuvat olivat ihmisiä, sillä
hän huomasi niiden joukossa myöskin hevosia, herätti hän paikalla
Hiukan ja kertoi tälle huomioistaan.
Vanhus kavahti ravakasti pystyyn ja asettui Nellan paikalle ikkunan
ääreen.
-- Sotaväkeä, -- sanoi hän hetken kuluttua, -- ja nyt voin minä
ymmärtää, että vanhan Setälän sanat toissa päivänä erotessamme
Heikinniemessä jotain merkitsivät. Hän tuli silloin juuri Varkaudesta,
missä oli kuullut kummallisia huhuja vainonajan lähenemisestä. En
tahtonut sitä silloin uskoa, mutta nyt huomaan... --
-- Jumala meitä varjelkoon! -- keskeytti Nella vaaleten. -- Pitääkö
meidän nytkin nähdä ison vihan hirmupäiviä, jolloin... --
-- Eikö mitä, -- tokaisi Hiukka vuorostaan keskeyttäen. -- Kuka sen
tietää, vaikka suotta pelottelisivat. Eiväthän nuo sotilaatkaan
sanoneet eilen illalla mitään! --
-- Mutta jospa se sittenkin olisi totta, -- väitti Nella vavisten.
Ukko Hiukan ei tarvinnut paljoa miettiä, vastatessaan:
-- Siinä tapauksessa on jokaisen, joka aseita kykenee käyttämään,
velvollisuus olla miestä, missä tarvitaan ja taistella horjumatta maan
ja kuninkaan edestä. --
Hiukan puhuessa näitä mieheviä sanoja liikahti nurkassa vuota, jonka
alla Onni nukkui. Kuustoistavuotias pisti varovasti päänsä vuodan alta
esiin paraiksi niin paljon, että voi mukavasti kuunnella iso-isänsä
sanoja. Ja mitä enemmän tämä puhui, sitä säteilevämmiksi muuttuivat
Onnin silmät.
-- Herra Jumala, isä, ettehän suinkaan ajattele, että Onnikin... --
Äidistä tuntui tuskalliselta. Hän ei voinut jatkaa lausetta loppuun,
vaan sen sijaan heitti merkitsevän katseen poikaansa, joka samassa aika
sukkelaan vetäisi päänsä takaisin vuodan alle.
-- En luule, että pojalla on halua sotilaan ammattiin, -- sanoi Hiukka
ja raapi korvallistaan, -- mutta minä voin... --
Äänekäs aivastus kuului samassa sieltä puolen tupaa, missä sotilaat
makasivat. He olivat havahtuneet. Kun vanha hiihtomies kysyi, mitä
väkeä jäällä oli liikkeessä, tuli pitempi sotilas tämän kuultuaan
ikkunan ääreen ja katsottuaan ulos sanoi hän heti paikalla toiselle
toverilleen, joka vielä oli jäänyt lojumaan:
-- Ylös, Kärki, nyt! Ne ovat täällä. --
Kun Onni huomasi, että kaikki olivat tuvassa nousseet jalkeille, riensi
hänkin pukemaan päälleen ja kun se oli tehty työntihe hän äitinsä ja
iso-isänsä väliin jäisen ikkunan ääreen katselemaan marssivaa
joukkuetta.
-- Ahah, tässä on siis kiire käskemässä, -- virkkoi Kärki ja muutaman
minuutin kuluttua oli hänkin tamineissaan.
-- Mutta, -- sanoi Hiukka, joka tähän saakka kummastellen oli katsellut
sotilaiden puuhaa ja kuullut heidän hämäriä vihjauksiaan, -- minun
mielestäni teidän pitäisi esiintyä suorina minua kohtaan, jollei muun
tähden, niin ainakin siitä syystä, että teitä on kohdeltu täällä hyvin.
Syttyykö sota todellakin maassa? --
Tämän kuultuaan Onnikin käänsi katseensa jäällä liikkuvista joukoista
molempiin sotilaihin.
-- Niin, -- vastasi näistä pitempi alussa vähän hämillään Hinkan
nuhtelevien sanojen johdosta, mutta kohta jälleen reipastuen; -- niin,
se on totta. Meillä ei ollut sydäntä sanoa sitä teille eilen illalla,
mutta aikomuksemme oli kuitenkin kertoa siitä nyt, sen voi Kärki
todistaa, -- lopetti puhuja kääntyen toveriinsa.
-- Kokko puhuu totta, -- vakuutti Kärki.
-- Emme tahtoneet häiritä hyvää yörauhaanne. --
-- Mutta miksi sitte olette tulleet ennen noita? -- kysyi Nella hieman
epäilevästi ja osotti jäälle.
-- Siksi, että tahdoimme katsastaa, olisivatko ne pitkänuttuja, --
vastasi Kokko.
-- Täällä ei semmoisia ole, -- urahti Hiukka jyrkästi.
-- Sitä parempi, -- arveli Kärki. -- Mutta ei niiden pitäisi kauan
viipyäkään. --
Ukko Hiukka kynsäsi mietiskelevästi korvallistaan. Hän ei tiennyt
oikein, mitä uskoa. Viimein hän kysäsi osottaen joukkoon päin, joka
tällä välin oli ehtinyt kappaleen lähemmä:
-- Pysähtyvätkö ne tänne? --
-- Eivät, vastasi Kokko.
-- Mihinkä sitte? --
-- Jynkkään. Ne ovat Kivimäen ja Sulkavan komppaniat. Heidän mukanaan
on muutamia rakuunoita ja yksi kolminaulainen tykki. Heidän on määrä
pysähtyä Jynkässä. Eilen puolenpäivän aikaan saapui koko Savon brigaadi
Kuopioon. --
-- No sen verran sitä tietää, mitä ympärillä tapahtuu! -- huudahti
Nella hämmästyneenä käsiään lyöden.
-- Niinpä niin, -- tuumi ukko Hiukka puolestaan, -- ikävää kyllä on
kuulla, että vihollinen taas on maassa, mutta parempi kuitenkin tietää
asia kuin olla siitä tietämätön. Luuletko syntyvän täällä tappelun? --
-- Ei se mahdotontakaan ole, -- vastasi Kärki. -- Ryssä on tulossa jo
Mikkelistä tänne päin. --
-- Kummallista, -- puuttui puheeseen Onni, joka tähän saakka oli vain
tarkasti kuunnellut, mutta nyt ei enää voinut hillitä kieltään. --
Miksi ette ole sitä ajaneet tiehensä? --
Tämä vaatimaton kysymys, niin viaton kuin se muuten olikin, sai
molemmat sotilaat niin hämille, etteivät saaneet sanaa suusta. Pojan
kysymyksessä piili liian masentava totuus ja samalla terävä, joskin
tietämättä lausuttu arvostelu ruotsalaisen ylipäällikön toimintatavasta
hänen käytettävikseen uskottujen joukkojen suhteen.
Hiukka sitä vastoin sai tästä hyvän aiheen katkaistakseen
äänettömyyden.
-- Kas, kas, on siinä pojassa jo miehen alkua, -- virkkoi hän. -- Onni
on ihan isänsä poika. Nähkääs siinä miehessä oli pontta ja varjele jos
joutui sitä kokemaan. --
Sotilailla ei ollut enää aikaa viipyä. Sydämmellisesti käteltyään ja
kiitettyään vierasvaraisuudesta mökin väkeä he erosivat. Tuskin olivat
he ehtineet lautakujalle saakka, ennenkuin seisahtuivat kuuntelemaan.
Mökiltä päin kuului läähöttämistä.
Onni juosta kipasee perässä, että lumi savuna ryöppysi ympärillä.
-- Onko mitä asiaa? -- kysyi Kokko ja katseli mielihyvällä pojan
vereviä, pirteitä poskia.
-- On. Tahdon kysyä teiltä, enkö minäkin voisi päästä sotilaaksi! --
Sotilaat vaihtoivat pari lämmintä katsetta, jonka jälkeen Kokko sanoi:
-- Sitä emme me voi päättää. Kysy äidiltäsi ja iso-isältäsi. --
Onnin pää painui alas. Kasvoilla kuvastui surumielisyyden leima, joka
väkisinkin herätti sotilaissa myötätuntoisuutta.
-- No, no, poika, -- lohdutti Kokko tarttuen Onnin kainaloon, -- älä
ole pahoillasi. Tulee se sinunkin aikasi. Pysy nyt vielä jonkun aikaa
siellä vanhuksiesi turvissa, niin kyllä sitte pääset sotilaaksi. --
Nämä sanat tyynnyttivät Onnia hieman.
-- Kiitos, kiitos, -- lausui hän ja tumma puna sävähti hänen
kasvoilleen. -- Jynkässä ehkä tapaamme. Tien sinne kyllä löydän.
Näin sanottuaan hän riensi takasin yhtä ravakasti kuin oli tullutkin.
Koko aamupuolen päivää kulki Onni omissa mietteissään ovesta ulos ja
takasin sisään näyttäen niin omituiselta, ettei ukko Hiukka malttanut
viimein olla kysymättä.
-- Mikä sinulla, poika, oikeastaan on? Oletko sairas? --
Äiti, joka istui nurkkapuolella mökkiä kehräämässä, pysähdytti samassa
rukkinsa pyörimästä ja silmäili poikaansa levottomin katsein.
Ukko Hiukan täytyi toistaa kysymyksensä ja silloin vasta Onni vastasi:
-- Minä tahdon sotilaaksi. --
Hiukalta, joka oli vuolemassa luudan vartta, sillä hänen talvitoimenaan
oli luutien myyminen Kuopiossa, missä hän monivuotisella kaupallaan oli
saavuttanut parhaiden luutien valmistajan maineen, jonka johdosta hänen
ansionsa oli verrattain hyvä menoihin nähden, putosi luudan varsi
käsistä ja hämmästyksestä pisti veitsenterällä peukaloonsa. Nellakin
oli yhtä hämmästynyt, mutta lisäksi vielä niin pelästynyt, että polvi
sattui rukkiin, josta se rymisten kaatui lattialle ja vanha pyörä meni
kappaleiksi.
-- Sinä sotilaaksi! -- ärähti Hiukka ja mittasi nuhtelevin katsein
tyttärensä pojan keskenkasvuista vartaloa. -- Sinä sotilaaksi! Johan
nyt jotain! Ensin kai sinun pitää oppia niin paljon, että jaksat edes
kohottaa kivääriä. --
Mitään vastaamatta kiipesi Onni vikkelästi sängyn päälle, jonka
kohdalla iso-isän luodikko seinällä riippui, sillä hän oli vielä liian
lyhyt varreltaan voidakseen lattiasta käsin siihen tarttua. Hyppäsi
sitte yhtä vikkelästi alas ja alkoi aika kevyesti heiluttaa luodikkoa
ilmassa. Sitte teki reippaasti kaikki käsitemput itse kovalla äänellä
lausuen komentosanat.
Hiukka ja Nella vaihtoivat ihmetteleviä ja hämmästystä ilmaisevia
katsetta. Hyvään aikaan he eivät kyenneet saamaan sanaa suustaan, jolla
aikaa Onni marssi ja teki temppujaan, että hiki valui pitkin otsaa.
Viimein Hiukka virkkoi vähän leppeämmin:
-- Kuka sinulle on opettanut tuota kaikkea? Sinähän teit temput
tottuneen sotilaan tavoin. --
-- Siikalahden Rujo-ukko, -- vastasi Onni reippaasti.
-- Ahaa, nytpä ymmärrän, mikä sinua on niin usein sinne lennättänyt Tuo
vanha rahjus on jo kahta vaille yhdeksänkymmentä, mutt'ei oo vielä
sittenkään unhottanut sotilastemppuja, vaikka päälle päätteeksi
miehellä ei ole jäseniä jälellä kuin toinen käsi ja jalan puolikas.
Mutta ethän ole vasta kuin kuusioista vuotias! --
-- Niin, iso-isä, kuusioista ja puolivuotta lisäksi, -- vastasi Onni
painavasti. -- Mutta mitä se siihen kuuluu, miten vanha olen, kunhan
osaan ampua ja marssia! --
Tämän puhelun kestäessä ukko Hiukan ja hänen tyttärensä pojan kesken
muuttuivat Nellan kasvot yhä kalpeammiksi ja kun Onni oli lausunut
viime sanat, vei äiti molemmat kätensä rajusti sykkivälle sydämmelleen.
Kun Onni huomasi äitinsä liikutuksen, heitti hän pyssyn sänkyyn ja
riensi tämän luo.
-- Äiti, äiti, älkää vihastuko, -- pyyteli hän ja kietoi kätensä äidin
kaulaan, -- minä tiedän, ettei siitä vaaraa tule. Me tahdomme tuota
pikaa ajaa ryssän tiehensä ja sitte saamme olla levossa ja rauhassa.
Rujo-ukolla on usein tapana sanoa, ettei Suomi koskaan pääse rauhaan,
elleivät ryssät saa niin kovasti selkäänsä, etteivät enää uskalla
pistää nenäänsä tänne. Ja miksi en minä saisi olla muiden mukana
ajamassa heitä pois? --
Äiti raukka ei voinut muuta kuin hymyillä poikansa intomielelle. Mutta
tuo hymy kylpi kyyneleissä, sillä suuret vesihelmet vierivät pitkin
hänen poskiaan. Tuona hetkenä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen
rinnassaan. Nyt kävi toteen hänen yöllinen aavistuksensakin, että
sotilaiden tulo merkitseisi jotain onnettomuutta, sillä suurin
onnettomuus hänestä oli kadottaa ainoa lapsensa, jonka hän oli tuskalla
synnyttänyt ja lukemattomat kerrat vuodattanut kyyneleitä hänen
tähtensä. Nellalla oli tämä poika ainoa lapsi ja sen edestä hän olisi
uhrannut tuhannen omaa elämäänsä, jos olisi voinut.
Hyväiltyään hetken aikaa vapisevin käsin Onnin pellavakiharoita, isän
perintöä, sanoi hän kääntyen Hiukkaan:
-- Mitä me nyt teemme, isä? --
Vanhus vaipui mietteihinsä hyväksi aikaa, Sitte hän sanoi äänellä, joka
ei sietänyt vastustelemista:
-- Nukutaanhan ensin asian aluksi. Se sietää harkkimista. --
* * * * *
Vaikka Onnille olisi luvattu silkkaa mettä ja hunajaa, ei hän olisi
voinut ummistaa silmää tänä yönä. Tuhansia kuvia väikkyi hänen
silmissään ja kerran toisensa perästä hän nousi ylös vuoteeltaan
katsomaan, eikö päivä alkaisi sarastaa.
Nuoruudessa ovat veret kuumimmillaan. Tuskiinpa löytynee ketään, joka
ei olisi tätä kokenut. Silloin aivan kuin kärsii odottaessaan jotain,
jota mielellään tahtoo. Tunnit kuluivat niin velton hitaasti; mieli
palaa ja ikävöi ja kun viimein toivottu hetki lyö, niin tuskin voi
hillitä itseään.
Näin oli Onninkin laita. Minkä vastauksen äiti ja iso-isä antaisivat
päivän noustua?
Nauraisivatko hänelle, ivaisivat häntä? Sulkisivat päälle päätteeksi
pimeään karsinaan, joka jo lapsena kammotti häntä niin kovin, että hän
heti tukahdutti rajun kyynelvirran ja lakkasi huutamasta kohta, kun
vain äiti tai iso-isä uhkailivat sulkea hänet sinne. Tätä ajatellessa
hän puristi vihoissaan nyrkkiä ja hänen jäykkä suomalainen luonteensa
sanoi hänelle useammankin kerran, mitä silloin tekisi.
Viimein alkoi heikko päivän sarastus kajastaa Patoniemen ja Vaajasalon
saaren tummien metsien takaa. Ei lumen hiuentakaan putoillut. Ilma oli
kirkas ja että ulkona oli kirmeä pakkanen, sen huomasi Onni
ikkunaruutuun kertyneestä paksusta jääkuoresta, josta hän sai
hengityksellään sulatetuksi parhaiksi niin paljon, että voi nähdä ulos.
Vielä vähemmin kuin taannoin voi hän nyt käydä nukkumaan. Hän puki nyt
päälleen niin huolellisesti kuin voi ja hiipi ulos huoneesta äidin ja
iso-isän kuulematta. Suoraa päätä hän ohjasi askeleensa lautakojulle,
missä silmät ensinnä sattuivat suksiin, jotka hän itse oli valmistanut
ukko Hiukan johdolla. Miten halukkain katsein hän silmäili noita
liukkaita suksiaan! Niin, hän tunsi tuona hetkenä tahtovansa antaa
vaikka puolet elämästään, jos olisi niillä voinut nyt sujuilla
Jynkkään, tuonne toivottuun paikkaan.
Syvistä mielimietteistään herätti hänet äkkiä huuto, joka tuli Jynkästä
päin. Ja kohta hän saikin nähdä, miten lumi alkoi tupruta parissa
kohden korkeiden honkien välissä. Samassa hän huomasi kaksi sutta,
jotka laukoivat täyttä karkua jälessä muutamia pyssymiehiä suksilla.
Sudet tulla ryöppysivät suoraan kojua kohden.
Onni teki nopean päätöksen. Muutamilla hyppäyksillä oli hän jälleen
tuvan edessä, syöksyi sisään välittämättä, että äitinsä ja iso-isä
olisivat siitä heränneet, tarttui latingissa olevaan luodikkoon, joka
jollain tavoin oli jäänyt nurkkaan pihtipielen oikealle puolelle ja
kiiruhti takasin ulos. Hän ehti juuri paraaseen aikaan tähdätäkseen
etukynnessä koikkivaa sutta. Pamahdus kuului ja pitkähäntä teki
muutamia pyörähdyksiä lumessa, kavahti uudelleen pystyyn koettaen
päästä pakoon, mutta kaatui takaisin lumeen. Onnin luodikon lauetessa
pamahti toinenkin ja se oli etumaisen hiihtäjän tuliluikusta. Toinenkin
susi oikasi koipensa hangelle.
Nella ja Hiukka olivat heränneet laukauksien johdosta. Melkein
puolialastomina syöksähtivät he ulkosalle ja hämmästyivät
sanomattomasti nähdessään Onnin kahden metsästäjän parissa. Luullen,
että jotain pahaa olisi tapahtunut tai tapahtuisi hänen pojalleen,
riensi Nella parkuen joukkueen luo, vaikka pakkanen oli tavattoman
pureva.
-- Ei mitään hätää, äiti, -- vastasi Onni äitinsä nuhteisiin. -- Nämä
ovat vain ystäviä; entä tuo sitte! --
Näin sanoen hän osotti ammuttua sutta.
Samassa tali Hiukkakin saapuville ja nähtyään pyssyn tyttärenpoikansa
käsissä hän virkkoi:
-- Eihän tuo vain ole sinun työtäsi, poika? --
-- On se, hän juuri on sen tehnyt, -- vastasi toinen hiihtäjistä. --
Poika on omin käsin kaatanut pedon. --
Vanhan Hiukan kasvot muuttuivat ja luoden tyttärenpoikaansa ylpeän
katseen hän huudahti:
-- Sitä poikaa! -- Mutta itsekseen hän ajatteli: tulee siitä vekarasta
sotamies kun tuleekin, saapahan nähdä.
Pari tuntia tämän jälkeen sai Nella taistella elämänsä tuskallisimman
taistelun. Se oli kamppailua äidinrakkauden ja isänmaanrakkauden
välillä. Viimemainittu pääsi viimein voitolle.
Kun Onni sitte oli valmiina pyssy selässä ja sukset jalassa seuraamaan
Jynkkään palaavia hiihtomiehiä, syleili Nella häntä nyyhkien:
-- Ole aina, sanoi hän, -- kelpo sotilas, poikani. Vältä aina huonoa
seuraa ja pidä Jumala aina silmiesi edessä, niin saat nähdä, että sinun
hyvin käy. --
-- Niin, jos äitisi neuvoa tottelet, teet siinä oikein, -- vakuutti
vanha Hiukka liikutettuna ja kun viimeinenkin varjo tyttärenpojasta ja
tämän seuralaisista oli kadonnut Jynkän metsän syvyyteen, virkkoi hän
uudelleen:
-- Sitä poikaa! Minusta tuntuu, että hänestä tulee kelpo sotilas,
kunhan vain elää saa. --
3.
Eräänä päivänä tammikuun alussa v. 1808 sai n.k. Savon brigaadin
päällikkö Jean Adam Cronstedt käskyn ylipäälliköltä koota niin pian
kuin mahdollista joukkonsa Mikkeliin, jossa oli yhteinen kokouspaikka.
Savon jääkärirykmentissä palveleva luutnantti J.J. Burman lähetettiin
hetipaikalla viemään sanaa tästä käskystä määräpaikkoihin ja jo
tammikuun 8 päivänä oli Savon jääkärirykmentti, joka oli ollut
hajallaan ympäri maata, koottu kokouspaikkaan. Siinä oli silloin 1,100
miestä.
Joukko, joka ennen pitkää kokoontui Mikkeliin ja jota nimitettiin Savon
brigaadiksi, käsitti 3,738 miestä seuraavasti. [Katso J.J. Burmanin
Muistiinpanoja, toinen osa. Kertomus Savon Brigaadin liikkeistä 1808 ja
1809 sodassa.]
Savon kevyt jalkaväkirykmentti, ruotuväkeä....... 900 miestä
Savon kevyt jalkaväkirykmentti, varaväkeä........ 400 "
Karjalan rakuunia, ruotuväkeä.................... 250 "
Karjalan rakuunia, varaväkeä..................... 125 "
Savon jalkaväkirykmentti, värvättyjä............. 1,200 "
Brigaadin tykistökomppania, värvätty............. 183 "
Karjalan jääkäriä................................ 600 "
Vapaehtoinen komppania tykkiväestöä varten....... 80 "
3,738 miestä
Tänä vuonna talvi oli purevan kylmä. Sen pakkaset olivat kiintäneet
umpijäähän koko Itä-Suomen mahtavan vesialan, Saimaan vesistön.
Tämän johdosta venäläisetkin voivat sekä suuremmalla varmuudella että
nopeudella tehdä hyökkäyksensä Savoon. Siihen ryhdyttiinkin viideltä
eri taholta, jotka ovat puoliympyrässä Saimaan rantojen seuduilla
Mikkelin kaupungista itään. Nämä paikat olivat lounaasta käsin lukien:
Mäntyharju, Kristiina, Puumala, Sulkava ja Rantasalmi.
Savon brigaadin ottaessa haltuunsa sille määrätyt paikat Mikkelissä ja
sen ympärillä saapui sanoma, että venäläiset olivat 30-tuhantisella
miesjoukolla hyökänneet maahan Keltisen ja Ahvenkosken kautta sekä että
pienempiä kahakoita ja tappeluita oli tapahtunut Orimattilassa,
Koskenkylässä, Loviisassa ja Kuuskoskella.
Nytkös Mikkelin seuduilla elämää ja intoa syntyi, sillä kaikkien mieli
paloi halusta päästä tappelemaan vihatun vihollisen kanssa. Kapteeni
von Fieandt, joka brigaadin ensi kertaa saapuessa yhtymäpaikkaan oli
lähetetty Helsinkiin hakemaan sieltä niin paljo kelvollisia kiväärejä
kuin mahdollista, saapui myöskin paikalle tavaroineen. Kun vihollinen
jo tällöin oli ehtinyt niin pitkälle, että uhkasi jo Hämeenlinnaa, oli
von Fieandt pakoitettu tekemään pitkän kierroksen ensin mainitulle
paikalle ja sitte Kangasniemelle pohjoispuolelle Mikkeliä.
Kolmenkymmenenknuden asteen pakkasessa täytyi Savon brigaadin seista
aseissa koko yö helmikuun 25 ja 26 päivän välillä, koska se joka hetki
odotti venäläisten hyökkäystä.
Mikäpä muu se tuona aikana piti vireillä rohkeutta miehissä, ellei
isänmaanrakkaus ja viha viholliseen! Ei koskaan rakkaus synnyinmaahan
ole ollut niin uhrautuva, niin voimakas, kuin tässä isänmaamme viime
taistelussa olemassa olonsa puolesta. Ei koskaan ennen ole suomalainen
voima, sitkeys ja kestävyys osottautuneet paremmin näkyviin kuin noina
öinä, jolloin pakkanen oli jäädyttää kaikki jäsenet. Tosin toimitettiin
toista sataa miestä sairashuoneisiin, mutta muut olivat kuitenkin
reippaita ja iloisia rohkaisten toisiaan sanoin ja teoin uskaltamaan
kaikki synnyinmaan edestä.
Sitten kun brigaadin johtaja muutamia kertoja oli turhaan tarjonnut
mieslukuisammalle viholliselle tilaisuutta taisteluun, alkoi hän, koska
oli käsketty ainoastaan peräytymään, pitkän peräytymisretken
Haukivuoren kautta Pieksämäelle Ouluun vievän tien varrella. Perin
uupuneet sotilaat saivat täällä muutaman tunnin levon, joka olikin
hyvin tarpeen. Tämän levähdyksen aikana tuli äkkiä varma tieto, että
2,000 venäläistä oli hyökännyt maahan Sulkavan seuduilla ja oli siis
brigaadin selkäpuolella. Toinen tuhannen miehen suuruinen
vihollisjoukko oli tunkeutunut Savonlinnasta Joroisiin ja oli
ainoastaan noin kolmen peninkulman päässä.
Sitten kun useampia osastoja oli lähetetty eri tahoille ja kuormasto
lähtenyt matkalle, poltettiin kaikki Varkaudessa olevat varat, etteivät
ne olisi joutuneet vihollisen saaliiksi. Kenraali Tutshkow, joka johti
vihollislaumoja, oli nyt lähennyt suomalaisia noin kahdeksan virstan
välimatkan päähän.
Maaliskuun 11 päivänä tapahtui pieni kahakka Leppävirralla, missä 1,500
miestä komentava eversti Wlastow oli vähällä joutua suomalaisten
saarroksiin. Mutta kun Cronstedt kielsi panemasta toimeen
saarrosliikkeitä, pelastui Wlastow perikadosta.
Näin jatkettiin taas marssia pohjoiseen Vehmaismäelle. Pakkanen ja pyry
vaikeuttivat liikkeitä, niin että vasta iltamyöhällä väsyneet
suomalaiset pataljoonat ehtivät mainittuun paikkaan.
Maaliskuun keskivaiheilla saavuttiin viimeinkin Kuopioon, missä
Karjalan rakuunat olivat brigaadia vastassa.
Voidakseen jossain määrin salata Savon brigaadin leiripaikkaa
kaupungissa ja sen ympärillä määrättiin kapteeni J.Z. Duncker, tuo
sankari, josta Runeberg niin ihanasti laulaa runossaan "Heinäkuun
viides päivä", asettumaan Jynkkään, joka sijaitsee kolmen neljännes
peninkulman päässä Kuopiosta etelään.
Tälle leiripaikalle Kokko ja Kärki olivat juuri menossa, kun yö heidät
yllätti, niin että heidän täytyi etsiä suojaa vanhan Hiukan mökissä
Lehtoniemen käressä.
Kun he sitte palasivat Jynkkään, oli heillä, niinkuin tiedämme, Onni
mukanaan.
4.
Perin väsyneenä kiivaasta hiihtämisestä kyynärän syvyisessä lumessa,
joka paikoin oli niin pehmeätä, ettei suksia voinut ollenkaan käyttää,
saapui Onni viimein seuralaisineen Jynkän kylään, missä kenttävahdisto
oli nuotiolla.
Kapteeni Duncker oli juuri käymässä urhojensa luona, kun hänen
silmiinsä pisti Onni, joka miehevin katsein tähysteli ympärilleen ja
tyynenä otti vastaan ne hymyilevät silmäykset, jotka häntä kaikkialla
kohtasivat.
-- Minkä poikapuitukan te olette tänne saaneet? -- kysyi hän Kokolta.
-- Onko hänet lumesta löydetty? --
Kokko teki juurta jaksain selkoa omasta ja toverinsa vierailusta ukko
Hiukan mökissä.
-- Soo, -- virkkoi kapteeni Duncker ja tarkasteli nyt poikaa aivan
toisin katsein. -- Sinä kai olet miestä mielestäsi, vai mitä? --
-- Antakaa minun vain koettaa, niin saanette kai nähdä, onko
poikapuitukasta mihinkään, -- vastasi Onni närkästyneenä kapteenin
antamasta ivallisesta nimityksestä.
Duncker hymyili Onnin vastatessa ja taputtaen tätä olkapäähän hän
sanoi:
-- Koska Kokko ja Kärki ovat ottaneet sinut huostaansa, niin saathan
olla heidän mukanaan. --
Ilta kului reippaassa keskustelussa ja ilon rähäkässä. Onni istui
enimmäkseen ääneti ja kuunteli. Olihan hän ensi kertaa sotilaiden
parissa. Erilaiset puvut, aseet ja sotamiesten melu tekivät häneen
tavattoman vaikutuksen. Korvissa suhisi ja tuntui toisinaan päätäkin
huimaavan.
Kärki, joka jo hyvän aikaa oli silmäillyt häntä, kumartui lähelle hänen
korvaansa ja kuiskasi:
-- Ei nyt vielä ole myöhäistä palata kotiin. Ajattele tarkoin asiaa,
sillä huomenna ei se enää voisi käydä päinsä. --
Onni säpsähti aivan kuin käärmeen pistosta ja tumma puna nousi hänen
kasvoilleen ajatellessa, että Kärki oli oivaltanut hänen mietteensä.
Mutta kohta hän sai malttinsa takasin ja vastasi:
-- Ei, minä en tahdo takasin kotiin! Äiti ja iso-isä nauraisivat minut
pahanpäiväiseksi. Minä jään tänne! --
-- Mutta sinähän näyt olevan uninen. Käy tuohon olkikuvolle pitkällesi,
parempaa vuodetta ei täällä ole. --
Onni ei antanut käskeä itseään kahta kertaa. Kohta hän nukkuikin yhtä
makeasti kuin kotonaan, vaikkei tiennyt seuraavan päivän vaiheista
mitään.
Niin pian kun Kokko ja Kärki olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että
Onni oli unen helmoissa, alkoivat he pitää puhetta rohkeasta pojasta.
Lyhyen keskustelun jälkeen he päättivät suojella häntä taisteluissa
parhaansa mukaan. Tämän jälkeen paneutuivat hekin nauttimaan niukkaa,
mutta tarpeellista lepoa.
Tupa, jossa Onni ja hänen isälliset huolenpitäjänsä olivat maanneet,
oli kylän päässä ja autio. Onni, joka oli häiritsemättä nukkunut koko
yön, heräsi aamun sarastaessa. Alussa hän ei oikein muistanut, missä
oli, mutta viimein pääsi selville ja kavahti ylös.
Hänen ravakasta liikkeestään heräsi Kokkokin ja nousi rynkämäisilleen.
-- Lempoko sinun sisääsi on tunkenut vai mikä, kun et malta nukkua,
poika, -- huusi hän unenpöpperössä. -- Eikö sinun mielestäsi... --
Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä rummun pärrytystä kuului samassa
ulkoa.
-- Vai niin, sitäkö se onkin, -- virkkoi Kokko ja antoi Kärelle
semmoisen tuustin kylkeen, että tämä vierähti pari kertaa ympäri
lattialla. -- No sitte lienee tässä parasta joutua, koska luultavasti
saanee tänään jotain tekemistä. --
Viimeisiä sanoja lausuessaan loi hän merkitsevän katseen Onniin
nähdäkseen, mitä ne vaikuttaisivat häneen.
Onni huomasi katseen ja niin outo tunne kuin hänen olentonsa läpi
virtasikin, koetti hän kuitenkin väkisin tekeytyä levolliseksi, mikä
hänelle onnistuikin.
Asettuessaan paikoilleen riviin ottivat Kokko ja Kärki Onnin väliinsä.
-- Nyt se alkaa, poika, -- sanoi ensimainittu ja osottaessaan erästä
etelästä päin lähenevää tummaa riviä hän lisäsi:
-- Tiedätkö, mitä tuo merkitsee? --
-- Ryssiä ne kai lienevät, -- vastasi Onni pakotetulla tyyneydellä,
sillä niin rohkea kuin hän olikin, ei hän voinut estää nousemasta sitä
outoa tunnetta, joka valtaa ensi kertaa taisteluun aikovan.
-- Tiedätkö poika, että se on verivihollisemme, -- virkkoi Kärki. --
Pidä nyt vain kieli kohdallaan suussasi, niin ei ole hädän
hiventäkään. --
Onni puri hammasta ja lupasi itse mielessään, että hän tekisi kaikki,
mikä oli hänen voimassaan, etteivät hänen suojelijansa voisi saada
mitään moitteen aihetta hänen suhteensa.
Kenraali Tutskow hyökkäsi parhaillaan neljällä tuhannella miehellä
Savon brigaadin kimppuun Jynkässä. Mutta tällä olikin Duncker
päällikkönä ja muuta se ei tarvinnut, selvitäkseen leikistä.
Paksun lumen tähden eivät venäläiset voineet edetä niin nopeaan, kuin
Tutshkow oli otaksunut. Hän ei luullut tulevansa kohtaamaan niin lujaa
vastarintaa, kuin hän todella tapasi ja vasta puolenpäivän aikaan
onnistui hänen savolaisten murhaavan jääkäritulen tähden ajaa nämä
jäälle Jynkän kylän pohjoispuolelle.
-- No, -- kysyi Kokko pysähtyessään tälle uudelle paikalle, -- mitenkäs
sinun laitasi on, Onni? --
-- Hyvin, -- vastasi tämä ja pyyhki hikeä otsaltaan. -- Kyllähän alussa
luotien vinha viuhe ja vonkuminen korvissani tuntui oudolta, mutta
sitte ei enää. Nyt en pelkää yhtään! -- lisäsi hän terhakasti.
Vanhatkin sotilaat katsoivat häneen ihmeissään.
-- Olet vasta alussa, -- huomautti Kärki. -- Odotahan kun päästään
miesmiestä vastaan. Silloin on tanssi toisellaista. --
Onni ei vastannut tähän mitään, mutta itsekseen hänen täytyi myöntää,
että Kärki oli oikeassa.
Kenttävahdisto oli tuskin ehtinyt järjestyä uudella asemallaan, kun osa
vihollisen ratsuväkeä, kasakkoja ja Grodnon husaareja, nähtiin
lähenevän aikeessa hyökkäykseen.
Kun Onni huomasi tämän, tunsi hän miehuutensa masenevan. Tuommoista hän
ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hän ei voinut estää itsestään pelon
tunnetta nähdessään noiden vaahtoa valuvien hevosten tupruttelevan
löyhää lunta, joka ryöppysi yhtenä pilvenä joukon ympärillä. Hän oli
nyt Kokon ja Kären kanssa kapteeni Malmin joukossa, joka oli vasempana
siipenä erään jyrkän, lumipeitteisen kallion suojassa. Onnin silmät
etsivät hänen suojelijoidensa katsetta, mutta he eivät nähneet häntä,
vaan ainoastaan vihollisen.
-- Kuudenkymmenen askeleen päästä ensi kerran, muistakaa se, pojat, --
neuvoi päällikkö. -- Ensimmäinen rivi aluksi ja sitte muut tarpeen
mukaan. --
Vihollisparvi läheni. Onni, joka oli hiipinyt Kokon taa, näki selvään
kasakkojen parrakkaat kasvot. Nyt ei pojan kannattanut kerskua, se
hänen täytyi itsessään myöntää.
-- Ampukaa! -- komensi viimein kapteeni Malm. Luodikoista pamahti
yht'aikaa ja kaksikymmentä hepoa piehtaroi ratsastajineen lumessa, joka
samassa punertui niiden verestä.
-- Hyvin, pojat, -- virkkoi Malm. -- Se tervehdys teki tarkoitetun
vaikutuksen. --
Asianlaita olikin niin. Odottamatta uutta samallaista tervehdystä
toisesta savolaisten rivistä, teki vihollisparvi liikkeen sivulle
hyökätäkseen muiden siipien kimppuun, Mutta kun siltäkin puolen
vastaanotto oli yhtä tyly, täytyi sen viimein rientää pakoon.
-- Se oli ensimmäinen mälli, se, -- murahti Kokko. -- Mutta, -- jatkoi
hän ympärilleen katsoen, -- missä poika on? Jokohan nyt... ahaa,
sielläkös sinä selän takana! Niin, niin, -- jatkoi hän taputtaen Onnia
ystävällisesti päähän, kun huomasi, että hänen sanansa saivat pojan
hämilleen, -- vastahan olet ensi kertaa tulessa eikä kukaan voi
kummastella, jos vähän housut lepattavat, kun olet vielä niin nuori.
Olen nähnyt isojen ikämiestenkin vapisevan kuin haavanlehti tämmöisessä
tapauksessa. --
Nämä ystävälliset sanat saivat Onnin jälleen reippaalle mielin. Hän
puri hammasta ja päätti vasta kerralla olla rohkeampi.
Ja tätä kertaa ei tarvinnut kotvan odottaakaan. Kiihkeän vastarinnan
ärsyttämänä lähetti Tutshkow esiin neljä kahdeksan naulaista tykkiä,
jotka syöksivät savolaisiin kartessia aivan kuin sateena.
Nyt kävi Onnin vielä pahemmin. Eräs kartessin siru tappoi miehen hänen
takanaan temmaistuaan ensin hänen oman hattunsa ja repien sen
riekaleiksi. Ilkeä sähäjäminen ja kova ilmavirta, jotka syntyivät
kartessin lentäessä, saivat aikaan, että Onni otti aika kuperkeikan,
jolloin hänen kiväärinsä singahti hyvän matkaa kädestä.
-- Herra varjelkoon, ei toki poika lie haavoittunut, -- huusi Kokko
juosten äimistyneen Onnin luo ja otti hänet käsivarsilleen.
-- Sitä se tekee, kun ottaa lapsia sotaan, -- irvisteli muuan lähellä
oleva sotilas.