Äiti ja Trull kulkivat käsi kädessä maantietä pitkin. He olivat
menossa sienimetsään, missä kasvoi tiheässä notkeita koivuja. Välistä
oli varsin vaikea päästä eteenpäin, sillä täytyi kiivetä oksien ja
kantojen, harjujen, kivien ja kallioiden yli, mutta satumaista ja
salaperäistä siellä oli. Maa oli pienten keltaisten lehtien peitossa ja
koreat kärpässienet loistivat kuin punaiset päivänvarjot. Kantarellit
kasvoivat perhekunnittain hyvässä sovussa juuri siinä, missä pieni
notko avautui metsän keskellä. Vaan kas, miten mainioita kivitatteja!
Äidillä oli tapana leikata poikki varret ja kiehauttaa ne ennenkuin ne
perattiin, ja silloin ne loistivat valkeina isän etikkasienien joukossa.
Päästyään hiukan kauemmaksi niitylle täytyi äidin ja Trullin lyödä
kätensä ihastuksesta yhteen. Vaaleanpunaiset karvalaukut olivat
keräytyneet suuriin parviin. Minne ikänä silmänsä käänsi, pistivät ne
pienet somat päänsä esiin. Miten runsas saalis! Äidin täytyi sitoa
esiliinansa nyytiksi saadakseen kaikki kotiin.
Trull kulki sillä aikaa omin päin metsässä. Äkkiä äiti kuuli hänen
huutavan: "Käärme, käärme." "Minä tulen", vastasi äiti hymyillen, sillä
sateen jälkeen oli paljon pitkiä harmaanmustia etanoita maassa ja hän
arvasi, että Trull oli sellaisen nähnyt. Kun nyytti oli lujasti sidottu
kiinni, läksi hän Trullin luo, joka seisoi kumarassa, veitsi syvällä
maassa. Ajatelkaahan äidin kauhua, kun hän näkikin oikean kyykäärmeen,
jonka Trull oli lävistänyt vastahiotulla veitsellään. Hän oli
näkevinään siinä Jumalan varjelevan silmän ja hän kiitti Häntä siitä,
että Hän oli lähettänyt suojelusenkelinsä varjelemaan pikku Trullia
vaaran hetkenä.