Vielä kerran ennen kaupunkiin muuttoa tahtoivat naapurin Lassi ja
Trull ansaita hiukan, sillä heidän mielestään heidän kesäkassansa oli
kovin laiha. Siksipä he ottivat suuret työntökärryt, suuren lapion ja
luullakseni suuren taikonkin — ja sitten sitä lähdettiin matkaan. Tie
laivarantaan oli hiukan viettävä ja siinä oli helppo saada raskaat
kärryt liikkeelle. He saivat oikein runsaan saaliin ja palasivat
tyytyväisinä kotiinpäin. Lassi työnsi kärryjä ensin, mutta ei jaksanut
kauan; samoin kävi Trullinkin. Sitten he yrittivät työntää kumpikin
puoleltansa, mutta silloin kärryt vaappuivat kauheasti — siitä ei
tullut kerrassaan mitään.
Matkaa oli vielä hyvän joukon jäljellä, ja pojat olivat kovin väsyneet.
Hikipisarat tippuivat pitkin kasvoja ja äkkiä heidät valtasi kova
pelko. He olivat mielestään kaukana, kaukana kotoa, yksin raskaine
kuormineen. Ehkäpä ilta pian ennättäisi ja he jäisivät yksin metsään!
Ehkäpä he eivät ennättäisi kotiin yöksikään!
Suuri pelko valtasi heidät: "Jollemme me koskaan, koskaan enää pääse
kotiin", huudahti Trull, ja molemmat alkoivat nyyhkyttää. "Jos koti
onkin kadonnut", kuiskasi Lassi kauhuissaan. Ei, sellaista ei saisi
koskaan tapahtua, tuumivat molemmat pojat ja alkoivat juosta ja huutaa
kauhuissaan.
Täti, joka seisoi pihalla, kiiruhti heitä vastaan. Hän luuli saavansa
nähdä jotakin kauheaa — murskatun käden, reiän päässä tai verisen
jalan. Vaan ei — hän näki vain kaksi pelästynyttä poikaa, jotka kuin
takaa-ajetut hirvet juoksivat häntä vastaan. Hän kumartui alas ja
levitti käsivartensa, painoi heidät rintaansa vasten ja tunsi, miten
heidän pienet sydämensä tykyttivät. "Mitä on tapahtunut, rakkaat
lapset?" kysyi hän, ja katkonaisten nyyhkytysten välistä hän lopulta
saattoi eroittaa sanat: "Me luu-limme — — että — — meillä — ei — ollut
— enää — mi-tään ko-ti-a."
Täti syleili heitä kumpaistakin, hyväili ja lohdutti heitä, ja kun he
olivat hiukan rauhoittuneet, läksi hän Lassin kanssa hänen äitinsä
luo. Oi kuinka suloista oli kiivetä syliin ja tuntea olevansa jälleen
turvassa! Käsivarret kietoutuivat lujasti kaulaan ja pienokaiset
olivat jälleen onnellisia ja rauhallisia, aivan kuin väsyneet soutajat
päästessään jälleen maihin.
Pari päivää sitten olivat molemmat pojat lähteneet marjaan.
Lähellä kotia kulki kahden pitäjän raja, ja siellä paistoi aurinko
niin lämpimästi, että marjat olivat kypsyneet. — Sinne he olivat
suunnanneet kulkunsa. — Mutta sama pelko valtasi heidät sielläkin,
ja marjanpoimijat olivat juuri aikoneet juosta kotiin, kun he olivat
kuulleet Maxin kiekuvan. Silloin lapset olivat tulleet jälleen
iloisiksi; seisoihan koti entisellä paikallaan, sen he saattoivat
päättää Maxin kieunnasta.
Äiti ja täti ihmettelivät mistähän tämä pelko johtui, ja he muistivat,
että Trull kerran, käydessään kolmannella, oli eksynyt. Oli juuri
muutettu maalle, ja Fuksi veikon oli ollut määrä pitää pikkupoikia
silmällä sillä välin kuin tavarakuormia odotettiin. Sen hän tekikin.
Hän vei heidät mukanaan Isollepellolle, missä oli paljon lampaita
laitumella, ja pikku karitsat katselivat heitä ihmetellen. Lapsilla oli
leipää taskussa ja he houkuttelivat lampaita lähemmäksi. Ne tulivat
kernaasti, ja pikku Trull oli niin ihastuksissaan, että hän hyppi
pienillä, paksuilla jaloillaan. Hän taputteli käsiään, pisti leivän
aidanrakoon, mutta veti aina kätensä pois, kun "mää-mää" aikoi tarttua
leipäpalaan kiinni. Fuksi auttoi häntä, ja lammas sai suupalansa.
Sitten he palasivat kotiin. Mutta Trull ei voinut unohtaa karitsoja.
Seuraavana päivänä, kun tavarat purettiin, ja kaikilla oli kiire, hiipi
hän tiehensä, mutta hän ei löytänytkään lampaita. Hän ei hellittänyt
kuitenkaan, vaan kulki yhä kauemmaksi.
Lopulta häntä alettiin kaivata kotona. Kova hälinä syntyi. Isä juoksi
sykkivin sydämin kaivon luo ja laiturille. Etsittiin kaikkialta.
Trullia ei löytynyt mistään. Silloin sanoi isä: "Nyt saavat Ukko
ja Kurre lähteä laivasillalle, iso veikko, Putte ja Fuksi Tryggin
talolle ja Kinnu-Liisa ja minä menemme Sandbackaan." Laivasillalla ei
ollut ketään, ei myöskään Sandbackassa, mutta lähes kilometrin päässä
kotoa, Tryggin talon tiellä näkivät pojat miehen, joka kantoi pientä
myttyä sylissään. Hänen hevosensa ja kärrynsä seisoivat maantiellä
ja hän aikoi juuri pienen metsämiehen kanssa jatkaa matkaansa, kun
pojat päästivät ilohuudon ja kiiruhtivat paikalle. Kuusi käsivartta
ojentautui pikku Trullia kohti, ja kolme riemuitsevaa poikaa kiiruhti
hänen kanssaan kotiin.
"Luuletko, että hän voisi vielä muistaa tuota kertaa?" ihmetteli äiti.
"Onhan siitä jo pitkä aika", vastasi täti, "mutta muistatko, ettei hän
koko kesään mennyt veräjän ulkopuolelle kenenkään muun kanssa kuin
meidän — ja silloinkin vain, kun häntä lujasti talutettiin kädestä?"
"Niin, sen minä kyllä muistan", sanoi äiti. "Jospa tuo muisto ei kovin
kauan seuraisi häntä, se kalvaisi liiaksi pientä hellää sydäntä."