Sade ratisi ikkunaruutuja vasten, ja suuret männyt pudistelivat
päitään; kuusen- ja männynkäpyjä ja kaarnaa lenteli pitkin mäkeä tuulen
irtiraastamana. Niin, satoipa kuin taivas olisi ollut avoinna.
Pojat olivat pahalla tuulella, mutta täti sanoi: "Mitenkä kaikki voisi
kasvaa, jollei sataisi, ja mitenkä pienet pojat muuten voisivat saada
syödä koreita omenoita puutarhasta syksyllä?" Niin, tottahan se oli,
mutta voisihan sataa öisin, silloin kun nukutaan. "Mutta", sanoi täti,
"ajatelkaahan kaikkia merimiehiä, jotka purjehtivat ja valvovat teidän
nukkuessanne pehmeissä vuoteissanne. Eikö heitä olisi sääli?" "Olisi
kyllä", kuului hidas vastaus. "Emmekö koeta siis olla tyytyväisiä ja
levittää kaksinverroin aurinkoa täällä sisällä, kun ulkona sataa?
Olisipa kovin surkeaa, jos olisi pilvistä sekä ulkona että sisällä."
Ei kukaan vastannut, mutta Trapp kietoi käsivartensa tädin kaulaan ja
suuteli häntä. "Nyt minun mielestäni me voisimme pyytää äitiä kertomaan
meille jotakin", ehdotti täti. Sitä mieltä pojatkin olivat.
"Vai te, veitikat, aiotte istua kädet ristissä", sanoi äiti, "mars
hakemaan vohvelitöitänne." Ja niinpä kaikessa kiireessä saatiin pieni
ompeluseura kokoon.
"Kerrohan nyt, äiti", pyysivät pojat. "Mitä minä kertoisin", kysyi hän.
"Jotain itsestäsi", ehdotti Trapp. "Vai niin", arveli äiti ja alkoi
tuumia. — "No, nyt te saatte kuulla, mitä minulle tapahtui, kun olin
noin 13 vuoden vanha. Olin menossa hautausmaalle viedäkseni seppelettä
pikku siskoni haudalle. Oli syksy ja hän oli kuollut keväällä.
Matkalla näin varsin suuren ihmisjoukon eräässä kadunkulmassa.
'Mitähän siellä voi olla?' tuumin kiiruhtaessani askeleitani. Tietysti
menin lähelle ja näin pienen kahden tai kolmen vuoden vanhan tytön,
joka oli paljain jaloin ja itki ja värisi kylmästä. Eräs rouva
kysyi häneltä kaikenlaista, mutta lapsi itki vain. Silloin minä
sydämessäni harmistuin kaikkiin noihin ihmisiin, jotka vain uteliaina
katselivat tyttöä eivätkä auttaneet häntä, ja arvelin, että pikku
sisko saattoi odottaa seppelettään, mutta tämä lapsi ei sitä voinut.
Minä tunkeuduin hänen luokseen, kumarruin alas ja otin hänet syliini.
'Kiedo käsivartesi kaulaani', sanoin minä, 'niin jaksan paremmin kantaa
sinua', ja sen hän heti tekikin. 'Tunnetko sinä tuota lasta?' kysyi
rouva minulta. 'En', vastasin minä, 'mutta hänen on vilu.' Ja sitten
minä vaelsin kotiinpäin.
"Kun minä vein pienokaisen mummon luo, hätkähti hän. Oi, en ollut
tullut sitä ajatelleeksi; olihan mummo äskettäin kadottanut oman
pienen tyttönsä. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän kiiruhti
lapsen luo, antoi keittää maitoa hänen lämpimikseen, ja sillä välin
kuin tyttö, joka oli käynyt iloiseksi, jutteli reippaasti, seisoi
mummo aivan hiljaa ja katseli vain häntä. Lopulta hän meni viereiseen
huoneeseen. Hän tarttui piironginlaatikon avaimeen avatakseen sen,
mutta ei voinut, käsi painui voimattomana jälleen alas. Silloin minä
kiiruhdin mummon luo ja näin suuria kyyneleitä hänen silmissään. Minä
kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja odotin. Silloin hän avasi
laatikon; siellä olivat sisareni kaikki vaatteet. Mummo otti esille
toisen vaatekappaleen toisensa jälkeen ja meni vieraan, yksinäisen
lapsen luo. Kylläpä pienokainen ihastui. Hän nauroi ja jutteli
lakkaamatta, ja parhaat kaikista olivat pikku siskon samettiset,
nahkareunaiset päällyskengät. Mummo pesi ja siisti pienokaista, kaikki
likaiset kyynelten jäljet katosivat, ja tyttönen näytti yhtä somalta
kuin itse kevään Maija.
"Päivällisen jälkeen sanoi mummo: 'Nyt meidän täytyy koettaa ottaa
selkoa lapsen kodista.' Mummo talutti häntä toisesta kädestä, minä
toisesta. Muistan vielä, miten mummon pitkä suruharso liehui tuulessa
ja miten minä käydessäni toivoin, ettemme löytäisi lapsen äitiä, vaan
saisimme itse pitää hänet. Pienokainen käveli iloisena eteenpäin, ja
joka askeleella hän nosti pieniä jalkojaan niin korkealle, että hän
saattoi nähdä rakkaat pehmeät päällyskenkänsä. Äkkiä hänen puheensa
katkesi, hän veti ikäänkuin henkeään ja huusi sitten: 'Tuolta tulee
äiti.' Ja aivan oikein, eräs vaimo juoksi meitä vastaan ja sulki
pienokaisen syliinsä onnellisena ja iloisena kun oli löytänyt jälleen
kadonneen aarteensa.
"Mutta mummo ja minä palasimme ääneti kotiin."
"Oliko hän soma, tuo pieni tyttö?" kysyi Trull. "Oli, kun hänet
oli pesty", vastasi äiti. "Nyt minun mielestäni äiti voisi kertoa
vielä toisen jutun", sanoi Tripp. "Mutta oikein lystikkään", lisäsi
Trapp huoaten. "Mutta myöskin sinusta itsestäsi", komensi Trull.
"Ehkäpä aprillipäivästä", sanoi äiti. "Niin, niin", huusivat kaikki
kolme poikaa. Ja äiti alkoi: "Minä seisoin makuukamarissa ja huusin
isälle: 'Tule, tule pian tänne ja ota hiilihanko mukanasi, täällä
on hiiri.' Isä hyökkäsi sisään huoneeseen. Samassa minä kiiruhdin
ruokasaliin, 'hiiri juoksi tänne, kultaseni, kiiruhda tänne.' Ja isä
kiiruhti jäljessä hiilihanko ojossa. 'Ai, voi, voi, nyt se livahti
lastenkamariin', ja taaskin me kiiruhdimme eteenpäin. Isä, joka oli
likinäköinen, koetti etsiä oikein tarkasti. Silloin minä hiivin tädin
huoneeseen ja huusin sieltä: 'Nyt se on täällä.' Mutta isä tuli
vilkaisseeksi minuun, hän aavisti pahaa ja ymmärsi, että jotain oli
hullusti. Silloin minä juoksin tieheni ja lauloin riemuiten: 'April,
april, april.' Isä asetti hiilihangon uuninnurkkaan ja alkoi ajaa minua
takaa, ja sen hiiren hän sai kiinni."
"Eräänä toisena aprillipäivänä olin minä sairaana", jatkoi äiti.
'Oletko lukenut sanomalehdestä', kysyin minä tädiltä, 'että Fazer
on lähettänyt kauppaan taas uusia karamelleja? Olisipa kovin hauska
saada maistaa niitä.' 'Kyllä sinä niitä saat', sanoi täti, 'kun menen
ulos iltapäivällä, ostan niitä sinulle. Minkä nimisiä ne ovat?'
'Polketta française', vastasin minä sukkelasti. — Kun täti tuli
kotiin iltapäiväkävelyltään, sanoi hän: 'Suo anteeksi, kultaseni,
ettei minulla ole mukanani noita uusia karamelleja, mutta tiedätkös
miten kävi? Ne unohtuivat minulta ollessani Fazerin läheisyydessä ja
sen vuoksi menin tähän kulmapuotiin, jossa heillä tavallisesti on
runsas varasto kaikenlaisia makeisia. Voisinko saada Fazerin uusimpia
karamelleja, pyysin minä. — Kernaasti, ja he aikoivat juuri panna niitä
pussiin, kun minä sanoin: Ei tuota lajia. Eikö teillä ole Polketta
françaisea? — Ei, sellaisista me emme ole kuulleet edes puhuttavankaan.
— Niin, ne ovat juuri tulleet kauppaan, sanomalehdestä päättäen. —
Silloin me saamme niitä kyllä aivan näinä päivinä.'
"Tultuani ulos kadulle tuumin mielessäni, menisinkö takaisin Fazerille,
mutta tiesin sinun odottavan minua ja päätin siis jättää ostamisen
huomiseksi. 'Olipa se hiukan ikävää', sanoin minä, 'sillä niitä
voidaan saada vain tänään' — — ja samassa minä piilouduin peitteen
alle. — Nyt te, pojat, näette, miten vallaton äiti teillä on."
"Minäkin olen narrannut aprillina", kertoi Trull, "minä sanoin
Hildalle: 'Katsos, millainen tahra sinulla on' — ja hän pelästyi niin
kovasti." "Ja me", huusivat Tripp ja Trapp yhteen ääneen, "sanoimme
Putelle, että pihalla on apina." "Niin, kyllä se on hauska päivä",
arveli täti, "mutta hyväpä kuitenkin, ettei ole muuta kuin yksi
aprillipäivä vuodessa."
Hetken kuluttua kysyi äiti: "Kuuletteko jotain?" "Emme", vastasivat
pojat. "Mutta minä kuulen", sanoi täti hymyillen, "kilahtelee niin
hauskasti." Pojat kuuntelivat, ja äkkiä huudahti Tripp: "Minäkin
kuulen, Hilda laittaa kahvitarjottimen kuntoon."
Keräydyttiin pöydän ympärille. Suuret lapset tulivat yläkerroksesta.
"Minulla on kova hammassärky", sanoi Kurre ja näytti veitikkamaiselta.
"Silloin te tulitte oikein kreivin aikaan", vastasi täti, "sillä
pöydällä on lääkettä."
Täti kaatoi kahvia kuppeihin ja varoitti lapsia kaatamasta kermakannua,
"sillä tiedättehän te, että se on hiukan epäluotettava."
Koska oli sadeilma, oli Hilda saanut luvan panna pöytään hyviä
tähtileipiä, ja ne kelpasivat kyllä herkkusuille.
"Mitä te olette siellä yläkerrassa tehneet?" kysyi äiti, kun kahvi oli
juotu. "Me olemme pelanneet sveitsiläispeliä", vastasi Ukko. "Mennään
nyt jatkamaan", ehdotti Kurre. "Kiitos lääkkeistä, hammassärkyni on
jo kadonnut", ja tuo veitikka nauroi. "Se on niin hauska peli", sanoi
Kinnu-Liisa, "minä olin juuri voittamassa, ja sitten koko joukko marssi
taas ylös.
"Nyt pikkupojat saavat panna käsityönsä kokoon — kas vaan, Trull,
miten ahkera sinä olet ollut. Olet pujotellut oikein pitkän palasen;
ajattelehan miten iloiseksi kummitäti tulee ja miten tyytyväinen
joulupukki on, kun hän saa sinun työsi konttiinsa. Sitten äiti silittää
liinan ja ompelee pitsin ympärille. — Sillä aikaa kun te siivoatte
ompeluseuran jäljiltä, kerron minä teille pienen sadun, jonka luin
ensimäisellä tai toisella luokalla koulussa ollessani ja jota en
koskaan ole voinut unohtaa. Olipa kerran kaksi tyttöä, jotka olivat
menossa kaupunkiin. Kummallakin oli raskas kori kannettavanaan. 'Oi
voi', sanoi Martta, 'miten kauheata; taakka on raskas, tie pitkä,
aurinko paahtaa, en minä jaksa kaupunkiin saakka.' Samassa vierivät
vaunut ohitse, ja niissä istui nuori tyttö. 'Niin', sanoi Martta ja
oikaisi selkäänsä, 'helppo sinun on päästä eteenpäin.' Maitokuorma
ratisi tiellä. 'Miksikä maitokuorma saa ajaa ja minun täytyy kävellä?
Hyi, miten ikävää koko elämä on.' Sisar ei vastannut mitään, mutta
lopulta kysyi Martta: 'No mutta Anni, sinun korisi on yhtä raskas kuin
minunkin, miten sinä jaksat sitä kantaa?' 'Niin', sanoi Anni, 'se on
salaisuus.' 'Kerro minullekin', pyysi Martta. 'Kernaasti', sanoi Anni,
'ennenkuin läksimme matkaan, poimin minä kaksi yrttiä ja panin ne
koriini.' 'No ei suinkaan se siitä tullut kevyemmäksi', naureskeli
Martta. 'Tulipa niinkin, sellainen voima niillä yrteillä on.' 'Mitkä
ne ovat nimeltänsä? Neuvo minuakin poimimaan niitä.' 'Toisen nimi
on tyytyväisyys, toisen kärsivällisyys', vastasi Anni hymyillen.
Tahtoisinpa tietää, ketä minun pikkupoikani tänä aamuna muistuttivat,
Marttaako vai Annia? Ja kuka löysi yrtit?" "Täti ne löysi, huusivat
kaikki yhteen ääneen.
"Mitäpä jos pikkupojat kattaisivat päivällispöydän, niin Hilda saisi
silittää?" sanoi täti. "Kernaasti", ja kolme paria pikku jalkoja juoksi
toimessaan keittiön ja ruokasalin väliä.
Ei kestänyt kauan ennenkuin pöytä oli katettu. "Onko kaikki hyvin nyt?"
kysyi Trull. "Kyllä, kaikki on hyvin", sanoi täti, "hiukan vinossa vain."
"Vinossa", ihmettelivät pojat ja katselivat tarkasti työtänsä. "Nyt minä
tiedän", huusi Tripp, juoksi keittiöön ja palasi jo samassa takaisin
kaksi suola-astiaa mukanaan, jotka hän asetti pöydälle. "Onko pöytä nyt
suorassa?" kysyi hän. "Niin, nyt kaikki on hyvin", vastasi täti ja pyysi
Trappia antamaan merkin vihellyspillillä, että päivällinen oli valmis.