Hilda, Trullin hyvä ystävä, oli sairaana. Joka päivä hän meni
palvelijoitten kamariin pitämään hänelle seuraa. Hän poimi hänelle
pieniä kukkakimppuja ja piirusti hänelle kuvia, joista Hilda varsin
hyvin sai selkoa, mutta kerran kävi hullusti. Trull oli piirustanut
ilmalaivan, ja kun hän kysyi Hildalta mikä se oli, tarkasteli hän
hetken aikaa kuvaa ja huudahti lopulta hyvin iloisena: "Nyt minä
tiedän, heinäsirkkahan se on!"
Hilda parka oli astunut jalkansa ruosteiseen naulaan, ja nyt hänen
täytyi yhtä mittaa hautoa jalkaansa jäällä. Hyvä että kellarissa oli
jäitä. Jääpalaset pantiin ämpäriin vuoteen ääreen, ja jalka oli jo
hiukan parantunut, sillä Hilda oli ahkerasti vaihtanut kääreitä. —
Niin, siellä Trull nyt istui ja piirusti. Hän oli nostanut pienen
tuolinsa suuremman eteen, joka teki pöydän virkaa. He liimasivat
myöskin kiiltokuvia yhdessä ja katselivat kuvakirjoja, joiden sisältöä
Trull selitti, ja Hilda oli kovin tyytyväinen.
Eräänä aamuna Trull muisti jotain hyvin tärkeää. Hän ei ennättänyt
edes napittaa puseroaan ennenkuin hän juoksi Hildan luo ja kertoi mitä
hänellä oli mielessään.
Hilda oli kovin huvitettu, ja Trullin silmät loistivat; hän selitti
tarkasti, mutta kesken kaikkea hän arveli voivansa yhtä hyvin istua
kuin seisoakin, ja siksi hän siirtyi pari askelta taakse käydäkseen
istumaan pienelle tuolilleen — "loiskis!" siinä hän nyt oli keskellä
jää-ämpäriä. Hän kävi samassa aivan mykäksi, katsoi huolestuneena
Hildaan ja sanoi: "Et suinkaan sinä naura, kun minä nolostuin niin
kovin?" "No mutta rakas ystävä", vastasi Hilda purren huultaan, "kuinka
minä voisin nauraa!"
Kylläpä lattia nyt oli kaunis — se lainehti järvenä. Mitenkä Trull
pääsisi luovimaan keittiön kautta Naperon huomaamatta hänen pientä
nurjaapuoltaan? Hän raotti ovea. Olipa hänellä sentään hyvä onni;
Napero, pesi lautasia aamupuuron jäljiltä ja seisoi selin huoneeseen.
Nopeasti Trull kiiti eteenpäin.
Hän asettui sitten korkeaselkäisen tuolin taakse seisomaan ja muutti
kiireesti housuja, sillä hyi miten ilkeää, jos joku muu kuin täti tai
äiti olisi nähnyt hänet.
* * * * *
Trull ei ollut aina ystävällinen eläimille. Kerran hän oli kiusannut
muutamia rapuja yhdessä Tripin kanssa. Isä oli juuri ostanut ne, ja
pojille oli sanottu, etteivät he saisi koskea niihin, mutta kiusaus
oli liian suuri. Sitä he saivat kuitenkin katua, sillä leikki loppui
pahasti. Molemmat kavaljeerit pistettiin keskellä valoisaa päivää eri
huoneissa vuoteeseen kokonaiseksi tunniksi. He näyttivät kovin noloilta
seisoessaan yöpaidoissaan, raottaessaan ovea ja kysyessään itku
kurkussa: "Pitääkö meidän pestä hampaatkin?"
Tämä rangaistus riitti Tripille, mutta Trullin sormia syyhyi yhä. Hän
saattoi rutistaa kärpäsiä ikkunaruutua vasten, ja kerran hän heitti
madon kuumalle liedelle, mutta samassa äiti saapui paikalle ja pelasti
raukan. Rangaistukseksi äiti painoi hetken aikaa Trullin sormea liettä
vasten. Trull huusi, ja pieneen sormeen nousi rakko, jota äiti sitten
paranteli. Äidin sydäntä kirveli ehkä vieläkin enemmän kuin sormea. Kun
Trull oli mennyt, läksi äiti omaan huoneeseensa, kiersi oven lukkoon ja
purskahti katkeraan itkuun.
Tämän tapauksen jälkeen seisoi Trull eräänä päivänä räystään alla
vesitynnyrin ääressä. Hänellä oli jotain tärkeätä työtä, sen saattoi
selvästi huomata. Hyvät ystävät, tiedättekö mitä hän teki? Hän pelasti
perhosen hukkumasta, ja sen jälkeen hän usein ojensi pienen kätösensä
eläinten avuksi, jotka olivat joutuneet vaaraan.